Vuodelta 1487 löytyy ensikerran maininta Nottbeck-nimestä, kun Bernard Notteck mainitaan Westfalenin Münsterin kaupungissa, jossa hän toimi hovioikeuden prokuraattorina. Puolisoksi hänelle tiedetään Regine Tutels ja heidän kolmas poikansa , Johann Nottbeck ja puolisonsa Elisabeth Havemeister - Lübeckin porvareita -, heidät tiedetään Pietarin Nottbeckien esivanhemmiksi. Seuraavasta sukupolvesta Berend Nottbeck muutti Tallinnaan saaden kauppiaana siellä porvarioikeudet. Puolisoksi valikoitui Tallinnasta Anna Korbmacher. Heidän pojastaan Casper Nottbeckistä tuli Ruotsin kuninkaallisen jalkaväkirykmentin sotatuomari ja myöhemmin Tallinnan oikeuden kirjuri. Hänen poikansa, Justus Johan Nottbeck, jatkoi oikeudessa hänkin, oikeuden notaarina. Justus avioitui tallinalaisen Hedwig Margaretha Brohmin kanssa ja heidän pojastaan, Carl Nottbeckista tuli myös Tallinnan porvareita ja suuren kauppiaskillan vanhin sekä kaupunginvaltuutettu. Carlin puoliso oli jälleen tallinnalainen Catharina Dorothea Stricker. Heidän vanhin poikansa oli liikemies Tallinnassa, Carl Samuel Nottbeck, joka avioitui Charlotte Dorothea von zur Mühlen kanssa 23.3.1809. Charlotte oli aatelissukua ja raatimiehen tytär, joka syntyi 16.2.1791 Tallinnassa. Carl puolisoinen kulkeutui siis Pietariin menestyen siellä liiketoimissaan ja ansioitui kunniaporvariksi. Juuri samainen Carl Nottbeck oli nyt ostanut Georg Rauchin kanssa Tammerkosken rantamaisemista James Finlaysonin perustaman tehtaan.

 

Nottbeckien Pietarin koti Vasilin saarella Kutuzovin talossa oli hyvin tilava ja sangen vauras. Kotikielenä puhuttiin saksaa, sillä Nottbeckit olivat tiukasti viiden sukupolven ajan Tallinnassakin naineet vain saksalaista syntyperää olevia puolisoita. Sivistyneistön seurustelukielenä oli ranska ja kodin ulkopuolella muuten puhuttiin venäjää. Pietarin ylhäisö oli erittäin ahkeraa toimettomuudessaan. Nottbeckien perheeseen syntyi Pietarissa yksitoista lasta; Sophie 1810, Emilie Catharina 1811, Carl 1814, Wilhelm 1816, Thomas 1818, Eduard 1819, Johann 1823, Paul 1824, Peter 1826, Marie 1828 ja Elisabeth 1830. Pojista Carl ja Wilhelm tekivät elämäntyönsä Suomessa Finlaysonin tehtaalla ja he saivat täällä aatelisarvon 19.12.1855. Carl Nottbeckin elämän päättyessä 19.10.1884 alkoi Pietarin toimintoja hoitaa yhtiökumppani Rauchin  suku.

Vuonna 1816 syntynyt Wilhelm Nottbeck avioitui 20.5.1847 Pietarissa Liivinmaalla 23.4.1824 syntyneen Constance Marie Elise von Mengden kanssa, ja Marien vanhemmat olivat saksalaista syntyperää olevat kreivi Georg Fredrik von Mengden ja Anna Maria Constance o.s. Gerdsdorff. Kreivi von Mengden kuoltua 1846 toimitti sukulainen Constancen keisarin hoviin suurruhtinattaren seuraneidiksi. Nottbeckien kotona järjestetyissä uskonnollisissa kotihartauksissa Wilhelm ja Constance kohtasivat toisensa. Kun pariskunta muutti Tampereelle asumaan, heille saneerattiin vanha polttimon kaksikerroksinen puurakennus ulkoa ja sisältä perheen näyttäväksi asunnoksi kosken rannalta. Rakennuksesta tuli herraskartano, jota ympäröi puutarha suihkulähteineen, huvimajoineen ja aurinkokelloineen. Puiston reunalla olivat kasvishuoneet, joissa kypsytettiin erilaisia eteläisiä hedelmiä. Molempien puolisoiden lapsuudenkodit olivat esikuvina uuden kodin sisustuksessa ja kodissa vallitsi harras tunnelma. Edelleen perheen kotikielenä oli saksa perinteitä kunnioittaen, mutta uusi kotimaa velvoitti myös opiskelemaan suomea ja ruotsia. Talon toisessa kerroksessa sijaitsivat vierashuoneet ja taidegalleria, jossa oli paljon suvun jäsenten muotokuvia ja keisarilta lahjaksi saatuja keisariperheen muotokuvia. Wilhelm Nottbeck toimi vuonna 1846 perustetun Suomen Taideyhdistyksen asiamiehenä Tampereella ja yhdistykseen kuului parikymmentä jäsentä Tampereella.

 

Uudet omistajat olivat vuonna 1836 perustaneet myös sukkatehtaan, Stocking Manufacture Tammerfors, joka toimi puuvillatehtaan alaosastona. Uudet koneet tähän tehtaaseen saatiin vuonna 1844 ja näin oli Suomessa käynnistynyt trikooteollisuus. 16.8.1850 senaatti siunasi Wilhelm Nottbeckin toimiluvan ja tehdas tunnettiin nimellä Tampereen trikootehdas. Patruuna Wilhelm von Nottbeckin kuoltua vuonna 1890 tämän tehtaan omistus siirtyi hänen pojalleen, Peter von Nottbeckille. Tämä trikootehdas lopetti kuitenkin toimintansa vuonna 1897.

Tampereen nauttimat erillisoikeudet (jotka keisari Aleksanteri I oli Tampereelle myöntänyt 1.8. 1821) - joiden avulla voitiin käydä tullitonta kauppaa koneilla ja raaka-aineilla - nousivat katkeran kiistelyn aiheeksi maassamme ja hallitus kumosi nämä oikeudet Tampereelta vuonna 1854. Sattumoisin päivää myöhemmin, kun Wilhelm ja Carl von Nottbeck korotettiin aatelisiksi - 20.12.1955 - kenraalikuvernööri von Berg esitti Tampereen kaupungin erillisoikeuksien palauttamista keisarillisella manifestilla 50 vuoden ajaksi eli vuoden 1905 loppuun. Ei siis ollut mitenkään kummallista, että keisari Nikolai Nikolajevits vieraillessaan Tampereella Krimin sodan aikana vuonna 1855, teki myös vierailun Nottbeckien luokse. Tämän vierailun jälkeen Wilhelm Nottbeck nopeasti varusti suuren huoneiston sairaalaksi sodan melskeessä haavoittuneita venäläisiä varten.

Nottbeckien avioliittoa on kuvattu hyvin lämpimäksi ja rakkauden täyteiseksi molempien puolisoiden elinaikana ja liitosta syntyikin seitsemän veljestä, joista yksi kuoli heti synnyttyään; Carl Samuel s. 19.3.1848, Wilhelm Fredrik s. 6.3.1850, Edvard Alexander s. 22.4.1853, Peter Burchard s. 22.4.1858, Alexander Johan Ferdinand s. 9.1.1861 ja Ernst Friedrich Rembert s. 13.7.1864. Perheen koti kosken partaalla pysyi kaupungin herrasväellekin tuntemattomana, sillä Nottbeckit eivät antautuneet Tampereen seurapiirielämän vietäviksi. Kodin ja perheen kaikkein lähin palvelusväki muodostui Liivinmaan ja Viron saksalaisista ja muu avustava väki tuli lähiympäristöstä Hämeestä. Pikantit olivat ehdottomasti miespuolisia ja Wilhelm von Nottbeckin ulkomaanmatkoillakin mukana seurasi aina pikantti.

Ferdinand Uhde oli maaliskuussa 1852 Saksan matkaltaan tuonut mukanaan värjärimestariksi Karl Friedrich  Louis Schnittin Berliinistä ja senaatille tehtiin heti 20.4.1852 anomus värjäämön perustamisesta Tammerkosken rantaan. Senaatti hyväksyikin 13.10. samana vuonna hakemuksen ja vastausta vielä odoteltaessa oli ryhdytty jo toimiin värjäämön saamiseksi. Vanha yksikerroksinen puuvillamakasiini vuodelta 1843 sai jatkokseen värjäämörakennuksen, joka varustettiin tarvittavilla koneilla ja laitteilla. Alkuun päästyään tuotanto kasvoi kuitenkin merkittävästi, joten värjäämö sai toisen kerroksen ja tiilirakennus rapattiin valkoiseksi. Puuvillakankaita alettiin myydä Suomessa vuonna 1848 ja vuonna 1856 tehtaan kangastuotannosta puolet meni kotimarkkinoille. Vuonna 1858 värjäämössä oli töissä jo viisikymmentä työntekijää ja värjärimestari Schnitt siirtyi vuonna 1857 Turkuun Barkerin tehtaalle perustamaan värjäämöä. Louis Schnitt tuli tämä menestyneen värjäämön osakkaaksi ja vaurastuessaan alkoi suunnitella oman tehtaan perustamista.

Littoisiin  oli vuonna 1823 perustettu alkuun hyvin menestyvä verkatehdas, joka joutui kuitenkin lopettamaan toimintansa vuonna 1863 raaka-aineiden ja tilauksien puuttuessa. Pakkohuutokaupasta värjärimestari Schnitt osti 20 000 hopearuplalla 12.5.1864 koko tehtaan ja yhtiökumppaneikseen tulivat 27.10.1864 kauppakirjalla kauppaneuvos Carl Dahlström ja kauppias Gust. A. Lindblom. Louis Schnitt ryhtyi Littois Fabriksbolagin määrätietoiseksi johtajaksi huolehtien monin tavoin tehtaan työväestöstä. Tapa, jolla hän johti tehdasta, muistutti hyvin paljon Wilhelm von Nottbeckin tapaa johtaa tehdastaan. Patruuna Schnitt rakennutti työntekijöille asuntoja, perusti tehtaan työntekijöiden lapsille koulun vuonna 1873, rakennutti virkamieskunnalle omakotitaloja, työntekijät saivat kirjaston ja lehtienlukusalin, tehtaalle perustettiin sairaus- ja hautausapukassa, ilmainen lääkärin vastaanotto kerran kuussa, tehtaalla oli oma palokunta ja jo työnsä tehtaalla lopettaneet vanhat työntekijät saivat ilmaisen asunnon lisäksi lämmityspuut ja valaistuksen. Patruuna Schnitt rakennutti myös perheelleen verkatehtaan viereen puuhuvilan asunnoksi perheelleen. Myöhemmin vielä valmistui tehtaan alueelle perheen asunnoksi 13 huonetta käsittävä asuinpalatsi, joka perustui hampurilaisen arkkitehtitoimisto J. Schwartzin suunnitelmiin. Patruuna Schnitt kuoli 16.2.1899 ja hänen työtään neljästä pojasta ryhtyi toiseksi vanhin poika, Karl Louis nuorempi, jatkamaan. Hän jatkoi isänsä viitoittamalla tiellä tehtaan hoitoa, mutta voimien ehtyessä päätyi kuitenkin myymään 1.10.1917 verkatehtaansa. Barkerin puuvillatehdas ja Littoisten verkatehdas yhdistettiin vuonna 1921.
 

Finlaysonin tehtaan työväestön lapsille suunniteltu Mamsellin koulu aloitti toimintansa nykyisen Puuvillatehtaankadun ja Kuninkaankadun kulmassa komeassa puutalossa vuonna 1839. Mamsellin koulu on Tampereen ensimmäinen tehtaankoulu ja sitä pidettiin maamme toisena vakituisena kouluna. Tämä koulu toimi samoissa tiloissa aina vuoteen 1875 asti, jolloin Tampereen kaupunki perusti ensimmäisen koulunsa. Myös kaupunkilaisten lapsia pääsi tähän kouluun, jonka opetusmetodina oli englantilainen Bell-Lancasterin menetelmä, missä vanhempia ja edistyneempiä oppilaita käytettiin apuna opetuksessa. Lapsille opetettiin lukemista, kirjoittamista ja laskutaidon alkeet sekä hyvät käytöstavat ja koulu toimi syvästi uskonnollisessa hengessä. Opetuskieli oli ruotsi, mutta myös suomeksi harjoitettiin lukemista ja koululla oli tätä varten Pietarissa painetut saksasta suomeksi käännetyt uskonnolliset kirjat: Isä Meidän Selitys. Koulun nimi tuli opettajattaren mukaan, sillä häntä kutsuttiin Mamselliksi. Tukholmasta asti piti hakea opettajaksi 17.12.1805 Isokyrön Tuuralan kylässä syntynyt neiti Maria Charlotta Hydén. Kirjoittamisen alkeita opeteltiin hiekkaan piirtämällä hiekkalaatikolla ja vain parhaimmat oppilaat pääsivät kirjoittamaan sulkakynällä vihkoihin. Laskutaidon perustaksi opetettiin kertotaulua ja päässälaskua. Keisari Aleksanteri II vieraili Mamsellin koululla maaliskuussa 1856. Mamsellin koulua ovat käyneet mm. kirjailija Minna Canth ja tukkukauppias ja lahjoittaja G. F. Ahlgren. Koulurakennus purettiin Finlaysonin portin pielestä - Kuninkaankadun ja Puuvillatehtaankadun kulmasta - vuonna 1982.
 

Tehtaalla vaikeutui palkanmaksu Krimin sodan aikoihin, kun vaihtoraha tahtoi hävitä kiertelevien kulkukauppiaiden mukana Venäjälle. Marraskuussa 1855 tehdas joutui laskemaan oman rahan käyttöön, jotta palkat pystyttiin hoitamaan. Tämä oma raha hyväksyttiin kaupungin kaupoissa maksuvälineeksi, mutta laittoman tilanteen vuoksi tammikuussa 1856 kenraalikuvernööri Carl Nottbeckin anomuksesta myönsi luvan tähän toimintaan. Samanlaiseen tilanteeseen jouduttiin myös vuosina 1859-1861, kun Venäjän ruplan heikentyminen aiheutti vastaavan tilanteen.

Vuonna 1860 Finlaysonin tehtaalla johtajuus vaihtui, kun Ferdinand Uhde luopui toimestaan ja hänen paikkansa peri luonnollisesti johtajan rooliin hyvin perehtynyt Wilhelm von Nottbeck. Pohjois-Amerikassa käytiin sisällissotaa vuosina 1861-1865 ja se ei voinut olla vaikuttamatta puuvillan saatavuuteen ja siis myös Finlaysonin tehtaan toimintaan. Nälkävuodet olivat myös vaivana koko maassa vuosina 1867-1868. Tehtaan porteille kokoontui nälkiintynyttä väkeä, joille patruuna Nottbeck tarjosi omalla kustannuksellaan Pietarista tuottamiaan jauhoannoksia. Jotakin hyvää saatiin myös aikaiseksi; rautatie laajeni vähitellen Tampereelle, luku- ja kirjoitustaito koheni kansakouluasetuksella vuonna 1866, sanomalehtiä perustettiin ahkerasti Suomessa, posti kulki entistä paremmin, lennätinyhteyksiä rakennettiin ja avattiin Tampereelle 11.10.1865 ja saatiin oma rahakanta. Tampereella oli vain yksi kirkko, Tampereen kirkko (nyk. Vanha Kirkko) vuodelta 1824, kun Wilhelm von Nottbeck ryhtyi kirkon hankintaan. Hän kustansi kirkon ja lopulta kirkon paikaksi tuli Kuninkaankadun ja silloisen Polttimonkadun ja myöhemmin Pumpulitehtaankadun (nyk. Puuvillatehtaankatu) kulmatontti, jonka niittyä aikaisemmin käytettiin kankaiden valkaisuun. Elokuussa niityllä järjestettiin myös tehtaan elojuhlat ja juhlapäivin työt lopetettiin jo klo 12. Juhlissa saattoi olla väkeä tuhansittain. Kirkon suunnitteli arkkitehti F. L. Calonius ja kirkko rakennettiin tiilistä, 1850 valmistuneet urut tuotiin Englannista Pietarin kautta Tampereelle. Kirkko vihittiin käyttöön elokuussa 1879.

 

Tehtaalla oli oma kirjasto ja lehtien lukusali työläisten käyttöön ja patruuna von Nottbeck teki itse aloitteen työväenyhdistyksen perustamisesta työläisilleen. 1840-luvulta lähtien tehdas huolehti työntekijöidensä ja työnjohtajien asumisen järjestämisestä. Tontteja asuntoja varten ostettiin kaupungin länsipuolelta nykyisen Amurin kaupunginosan alueelta. Laajenevan tehdasalueen uudet rakennukset saivat myös kuvaavia nimiä; vuonna 1865 valmistunut kolmikerroksinen karstaamo ja kehräämö nimettiin Seelanniksi, maaliskuussa 1877 valmistunut pitkä kutomorakennus oli Plevna, Siberiaksi kutsuttiin vuonna 1899 käyttöön otettua suurta kehräämörakennusta, jossa nykyään on mm. Aamulehden toimitus. Vanhin tehtaan alueen talojen erikoisista nimistä lienee Sitka, joka oli alaikäisten tehtaantyttöjen asuntola Näsilinnankatu 2-4:n tontilla. Sitkan saari on Luoteis-Amerikassa, Alaskassa ja sinne lähti retkikunta Helsingistä 12.9.1839. Sitkan luterilaisen seurakunnan pastorina toimi vuosina 1845-1852 Saarijärvellä 15.2.1809 syntynyt Henrik Johannes Gabriel Plathan.

Nottbeck ehdotti Kauppatorille suihkukaivon rakentamista omilla varoillaan ja monien vaiheiden kautta ehdotus hyväksyttiinkin. Vuonna 1883 insinööri Robert Huber Helsingistä piirsi suihkukaivon, sen valmisti F. Kahle und Sohn Saksan Potsdamissa ja se saatiin käyttöön 11.9.1883. Vielä 1930-luvulla suihkukaivo toimi yleisesti hevosten juottopaikkana.

Patruuna von Nottbeckin vanhin poika, Carl Samuel von Nottbeck valmistui ylioppilaaksi Tartossa sekä suoritti koneinsinöörin tutkinnon Zürichissä. Hän tutustui sähköön ja sen mahdollisuuksiin nuorena miehenä Amerikassa Thomas Edisonin tehtailla. Thomas Alva Edison oli kehitellyt sähkölampun vuonna 1879 ja aivan ensimmäisenä keksintö otettiin käyttöön valtamerilaiva Columbialla. Kesällä 1881 Carl esitteli intoa täynnä uuden keksinnön valaistuksen parantamiseksi yhdessä unkarilaisen sähköasiantuntijan, Istvan von Fodorin kanssa isälleen, patruuna von Nottbeckille. Isä epäili hanketta ensin, mutta lupautui kokeiluun. 15.3.1882 Plevnan kutomosali sai sähkövalon, joka todettiin kirkkaammaksi kuin kaasuvalo ja paikalla tätä todistamassa olivat asennustöistä vastaavat, tehtaan johto ja kaupungin virkamiehiä pormestari Fredric Procopén johdolla. Onnistuneen  kokeilun vuoksi koko tehtaaseen haluttiin sähkövalot, jotka vuonna 1883 olivatkin käytössä. Tehdas sai oman sähkökeskusasemansa vuonna 1863 rakennettuun tehdasrakennukseen nro 21:een. Carl von Nottbeck suunnitteli Suomen ensimmäisen koskien sähköistämisohjelman. Poikamiehenä elämänsä elänyt Carl ajautui Finlaysonin sähkövalokeskuksen valmistuttua Pietarin Edisonin tehtaan edustajaksi ja sieltä edelleen Pariisiin 1880-luvun lopulla. Pariisiin hänen elämänsä myös päättyikin, kun hänet löydettiin hotellista kuolleena 11.11.1904 ja häneltä jäi jälkeläiseksi yksi tytär.

 

Kenraalimajuri ja ritari Clas Alfred Stjernvalin omaisuutta oli Lielahden kartano vuosina 1847-1869 ja sama mies omisti myös Siivikkalan tilan vuosina 1849-1869. Lielahti tunnetaan asutuksestaan jo vuodesta 1540 ja Harjuntaustan jakokunnassa oli  1550-luvulla jo 17 maatilaa. Kun Clas Alfred kuoli, osti vanha patruuna Wilhelm von Nottbeck perikunnalta 31.10.1872 Lielahden kartanon ja Siivikkalan tilan ja vanha patruuna käytti Lielahden kartanoa lähinnä perheensä huvilana, jossa pojat saivat harrastaa purjehdusta Näsijärvellä. Wilhelm von Nottbeckin kuoltua peri tilat hänen poikansa Wilhelm Fredrik von Nottbeck täydellä omistusoikeudella. Tilat siirtyivät virallisesti hänelle 1.9.1893 ja uutta omistajaa kutsuttiinkin Lielahden patruunaksi. Tämän Lielahden patruunan haltuun suku uskoi myös Finlaysonin hallituksen puheenjohtajuuden. Hän oli kotona saanut ensiopetuksen kotiopettajalta - aivan kuten veljensäkin - ja suoritti ylioppilastutkintona Tartossa. Tarton yliopistosta hän valmistui kemian maisteriksi ja jatkoi matematiikan opintoja Ranskassa sekä Englannissa tekniikan ja taloustieteiden opintoja. Auttavan suomen kielen lisäksi hän puhui sujuvasti saksaa, venäjää, ranskaa, englantia, ruotsia sekä viroa. Avioliiton hän solmi 26.7.1882 Helsingissä Maria Lydia von Tobiesenin kanssa, joka oli syntynyt Witebskin kaupungissa 18.11.1851. Pari muutti Lielahden kartanoon asumaan ja täällä heille syntyi kaksi poikaa; Heinz Friedrich Wilhelm Fürchtegott 26.8.1887 ja Kurt Alexander Friedrich Rembert Burchard 24.12.1891. Pojat saivat myös kotiopetusta Tarton yliopiston maistereilta Eisenschmidtiltä ja Franciszek de Godzinskyltä, joka oli professori, säveltäjä, kapellimestari, sovittaja ja pianisti George de Godzinskyn isä. Opetuskielenä kuten perheen kotikielenä oli edelleen saksa.

Lielahden patruuna osti Kukkolan, Pohtolan ja Possilan talot ja yhdisti ne Lielahden kartanoon. Hän isännöi koko Harjuntaustan kylää eli nykyistä Lielahtea, ulkopuolelle jäi vain Niemen rustholli, joka oli kauppaneuvos Antti Ahlströmin omistuksessa. Lielahden tilalla kaikki rakennukset uudistettiin. Vanha päärakennus, sveitsiläiseen vuoristotyyliin rakennettu puurakennus sai seurakseen kauemmaksi rannasta rakennetun kaksikerroksisen, 25 huonetta käsittävän tiilirakennuksen. Rakennuksen suunnitteli patruunan puoliso, Maria von Nottbeck ja se valmistui vuosina 1893-1894. Kartanosta tuli maataloustila, jossa isäntä pääsi soveltamaan monia ulkomailta tulleita uusia oppeja käytännössä. Tilalle rakennettiin uusi ja iso navatta, johon Tanskasta tuotiin 400 lehmää. Maito kuljetettiin kolmella hevosella kaksi kertaa päivässä kaupunkilaisille. Kun Finlaysonin tehdas tarvitsi perunajauhoja liisterin valmistukseen, alkoi Lielahdessa perunanviljelys. Soita kuivaamalla ja salaojittamalla suuret vainiot saatiin erinomaiseen viljelyskuntoon. Turvetta yritettiin hyödyntää energian lähteenä, mutta se soveltui huonosti polttoaineeksi höyrykattiloihin. Apulanta otettiin Lielahdessa jo 1880-luvulla käyttöön, kun siitä ei vielä muualla Suomessa tiedetty yhtään mitään. Finlaysonin kirkon suunnitellut arkkitehti ja perheen hyvä ystävä F. L. Calonius perusti vuonna 1883 luujauhotehtaan apulannoitusaineen valmistusta varten Santalahteen. Luujauhosta saatiin Fosforia, kalia ja typpeä ja Lielahden sadot alkoivat parantua. Lielahden kartanon maista erotettiin seitsemän hehtaaria luujauhotehtailija Caloniuksen perunan ja viljan kasvattamiseen. Lokakuussa 1893 avattu ratayhteys Tampereelta Poriin mahdollisti oman yhteyden rautateitse Lielahden kartanon alueelle. Pelloilta saatiin käytännöllisesti kuljetukset hoidettua omalla pikkuveturilla ja vaunuilla. Kartanon patruuna myös tarkasti omia tiluksiaan omalla veturillaan. Kartanon pihapiiriin perustettiin vuona 1885 suvun oma, pieni hautausmaa, kun vanhan patruunan nuorin Ernst-poika sai surmansa rekimatkallaan Lielahden kartanoon veljensä luokse 26.1.Hautajaiset järjestettiin 2.2.1885 suvun tätä tapausta varten perustamalla hautausmaalla Lielahdessa. Suvun hautausmaahan on perheen jäseniä haudattu kymmenen haudallista ja hautausmaan aidaksi siirrettiin Milavidan kartanon vanha aita tontin rajalta, kun Tampereen kaupunki hanki sen omistukseensa sairaalan käyttöön 2.10.1905 laaditulla kauppakirjalla 250 000 markan kauppahintaan. Hautausmaan kappelin suunnitteli myös Lielahden patruunan puoliso, Maria von Nottbeck.

 

Nuoren Ernst von Nottbeckin jälkeen seuraavaksi Lielahden kartanon pieneen hautalehtoon siunattiin Wilhelm von Nottbeckin armas puoliso Constance Marie Elise von Nottbeck, kun hän kuoli Tampereella 4.12.1888. Vanha patruuna ja Finlaysonin tehtaan johtaja, Wilhelm von Nottbeck kuoli 30.3.1890 Wiesbadenissa Saksassa, mutta hänet toimitettiin oman tahtonsa mukaisesti Tampereelle ensin Finlaysonin kirkkoon siunattavaksi ja sitten haudan lepoon puolisonsa viereen Lielahden kartanon maille. Hänen työtään Finlaysonin tehtaan johdossa jatkoi isännöitsijä Arthur Sommer. Milavidan rakennuttanut Peter von Nottbeckin Olga-puoliso kuoltuaan Baden-Badenissa 20.10.1898 toimitettiin hautaan suvun hautausmaahan ja melko pian hänen jälkeensä 28.5.1899 kuoli myös Peter. Hänet tuotiin Pariisista sukuhautaan. Joulun alla 22.12.1900 kuollut Alexanderin palatsin rakennuttaja, Alexander Johan Ferdinand von Nottbeck mullattiin yksin, koska hänellä ei ollut puolisoa. Neitsytniemen patruuna, Edward Alexander von Nottbeck tuotiin taas Genevestä Lielahden lepoon kuoltuaan 14.2.1939 kuten myös 12.4.1944 Genevessä kuollut hänen Eugenie-vaimonsa;   uurnat Edward Walter pojan kuoltua 23.8.1970 vasta toimitti haudan lepoon Walterin puoliso Andrée von Nottbeck. Andrée olikin suvun viimeinen edustaja, joka tuli haudatuksi Lielahteen. Hän kuoli jo 13.2.1990 93-vuotiana Genevessä, mutta hänen muistotilaisuutensa Milavidassa ja uurnan lasku hautaan Lielahteen tapahtui 23.9.1997 tuomiorovasti Voitto Silfverhuthin avustuksella.

Lielahden kartanon patruuna Wilhelm Fredrik von Nottbeck myi Lielahden ja Siivikkalan tilansa 24.8.1904 liikemies K. J. Dahlströmille ja lähti perheensä kera Pietariin, jossa he viihtyivät vuoteen 1917 asti. Puoliso Maria Lydia kuoli Pietarissa 21.3.1906 ja sai hautapaikkansa Pietarista. Wilhelm avioitui Pietarissa menehtyneen puolisonsa kamarineidin Anna Wilhelmina Schultenin kanssa 12.11.1913 ja uuden avioitumisen vuoksi joutui sukulaisten kanssa huonoihin väleihin. Wilhelm von Nottbeck vietti kymmenen elämänsä viimeistä vuotta Helsingissä, jonne hän myös kuoli 10.3.1928 ja tuli haudatuksi Hietaniemen hautausmaalle. Nuorempi hänen pojistaan, Kurt, kuoli Helsingissä ennen isäänsä 22.4.1923 ajettuaan autollaan satama-altaaseen ja vanhempi poika, Heinz, muutti nuorena jo Lontooseen, sieltä edelleen Amerikan kautta viimein Kanadaan. Hän oli elinaikanaan neljästi avioliitossa ja kuoli 28.9.1963. Vuodesta 1908 hän käytti Henryä etunimenään ja avioitui ensimmäisen kerran Lontoossa 19.11.1908 englantilaisen Gladys Lewisin kanssa. Tämä avioliitto päättyi kuitenkin eroon lapsettomana ja toinen puoliso oli myöskin englantilainen Cicely Lewis. Heille syntyi Lontoossa kolme lasta; Joyce Cwendolyn 21.2.1918, John Cristopher Willard 28.2.1920 ja 8.8.1922 Richard Michael. Uusi perhe muutti Kanadaan ja siellä perheen äiti kuoli vuonna 1928. Tampereen tuomiokapituli kirjasi vasta 24.1.1929 Henryn ensimmäisen avioliiton päättyneeksi ja näin ollen kaikki hänen lapsensa olivat avioliiton ulkopuolella syntyneitä eivätkä saaneet isänsä aatelisarvoa. Henryn kolmas puoliso oli vanhaa venäläistä aatelia, ruhtinatar Alexandra Dolgoruky, joka kasvatti lapset ja hänestä lapset myös kovasti pitivät. Ruhtinatar kuoli kuitenkin vuonna 1942 ja Henry solmi vielä vuonna 1953 neljännen avioliiton, kun puolisoksi tuli Evelyn Clarice Vanzandt. Tämäkin liitto oli lapseton.

Vanhan patruunan kolmas poika, Edvard von Nottbeck tituleerasi itseänsä paroniksi. Hän avioitui 6.5.1880 oman Amerikan serkkunsa, Eugenie Nottbeckin kanssa, joka oli syntynyt Pietarissa 12.4.1855. Eugenien isä, John Nottbeck oli Venäjän konsuli New Yorkissa, jossa hän omisti myös kiinteistöjä ja maaseudulla isoja puuvillaviljelmiä. Orivedeltä lähtöisin ollut Juho Helminen ennätti tehdä pitkän päivätyön - peräti 54 vuotta - Nottbeckien palveluksessa hevosiensa kanssa ja Tampereelle tultuaan hän hankki oman talon Mustanlahdenkadun pohjoispäästä. Helminen ja tehtaan konttoristi Pahlman laitettiin matkaan  katsastamaan Itä-Suomen koskialueita ja niiden myytävänä olevia maatiloja. Nottbeckin veljekset olivat hyvin kiinnostuneita koskista voimanlähteinä ja "kansanmiehet" saisivat varmasti tiluksia ostaa ratkaisevasti eri hintaan kuin patruunat tai paronit. Jonkun ajan päästä tämän matkan jälkeen veljeksistä Peter ja Alexander omistivat yhdessä Kyyrönniemen tilan, jonka alueella olivat Rouhialan ja Mellon kosket. Edvard osti omistuksensa vuonna 1889 Neitsytniemen kartanon Tainionkosken kupeesta, jonne hän myös perheineen asettui asumaan. Senaattori Wilhelm Zilliacuksen kuoltua perikunta oli myynyt Neitsytniemen vapaaherra Karl Langenskiöldille, joka taas myi sen pari vuoden päästä Nottbeckille 125 000 markalla itse tappiota kärsien. Juho Helmisestä hän teki myös uuden kartanonsa tilanhoitajan ja häneen kuvauksistaan on vielä tänä päivänäkin mahdollista saada selkoa, millaista ylellistä elämää kartanossa tuolloin elettiin. Paikkakuntalaisia ei koskaan näkynyt Nottbeckien pidoissa, vaan vieraiden joukossa oli aatelisia, ruhtinaita, paroneita ja paronittaria Pietarista, Helsingistä ja aina ulkomaita myöten. Vuoksen lohisaaliit olivat myös mykistäviä; huonoimpinakin päivinä vähintään 100 kg:n saaliita ja kalaa myytiin Imatran Valtionhotelliin. Kolme vuotta sen jälkeen kun kamariherra Hjalmar Linder oli Mustioon tuonut Suomen ensimmäisen auton, aloitettiin myös Imatralla autoilun aikakausi. Autonkuljettaja Kristian Muuga lähetettiin Pariisiin vuonna 1903 noutamaan Edvard von Nottbeckin tilaaman höyryauton. Neitsytniemen vanha kartanorakennus purettiin ja uusi rakennettiin puusta käyttäen esikuvana Yhdysvaltain presidentin kesäasuntoa. Arkkitehtina toimi myös Milavidan Tampereelle suunnitellut Karl August Wrede. Nottbeckin veljeksillä oli tarkoitus rakentaa Vuoksen koskien varteen tehtaat, mutta keisarin virastosta lupia ei herunut ja veljekset luopuivat hankkeesta. Peterin ja Alexanderin kuoltua heidän Vuoksen äärellä olleet tiluksensa peri Edvard von Nottbeck.

Edvard von Nottbeckin ensimmäinen lapsi oli kehitysvammainen Constance Eugenie, joka annettiin papin lesken hoitoon Viroon, jossa lapsi myös vuonna 1901 kuoli parikymppisenä. Toinen perheen lapsista, Edvard Walter, syntyi 29.5.1888 Sveitsissä, jossa perhe välistä eleli pitkiäkin aikoja. Veljesten lapset lähetettiin ensimmäisen maailmansodan sytyttyä suojaan Tampereelle. Peter von Nottbeckin vanhin tytär, Iris oli jo ehtinyt avioitua iäkkään ja varakkaan belgialaisen Jean Daniel Reelfsin kanssa ja tämä oli suvulle niin iso pettymys, että häneen katkaistiin kaikki yhteydet. Walter von Nottbeck avioitui Tampereella 17.10.1916 oman serkkunsa Andréen kanssa ja asettautuivat asumaan Laurilan huvilaan Palomäentie 8:aan Pyynikille. Edvard von Nottbeck oli jatkuvasti hankauksessa kosken rannalle omia tehtaita rakentavan Tornator-yhtiön kanssa, joka toiminnallaan paitsi pilasi maisemia myös saastutti puuhiomojätteellään Nottbeckin valtiolta vuokraamia lohivesiä. Tämän vuoksi käytiin vuosia kestänyt ja uuvuttava oikeudenkäyntikin, jossa Tornatorille määrättiin vähän sakkoa maksettavaksi ja velvoitettiin asentamaan tehtaalleen tehokkaammat putsausjärjestelmät. Riitojen uuvuttama Edvard myi ensin Neitsytniemen kartanon pojalleen Walterille 500 000 markalla ja lopullisesti suvun hallinnasta Neitsytniemi myytiin vuonna 1914 ja ostajana oli Tornator. Kauppaan kuului paitsi itse kartanon rakennukset, osa Tainionkosken vesivoimaa ja 510 hehtaaria maata. Tornator ja myöhemmin Enso-Gutzeit käytti kartanon päärakennusta ylemmän johtoportaansa virka-asuntona aina vuoteen 1984 asti, jolloin kartano siirtyi Imatran kaupungin Museotoimen hallintaan.

Edvard von Nottbeck vietti elämänsä ehtoopuolen Sveitsissä ja hän kuoli Genevessä 14.2.1939. Hänet siunattiin suvun hautakappelissa 17.5.1939 ja laskettiin Lielahden kartanon pihapiirissä olevaan hautausmaahan oman Eugenie-vaimon ja Walter-pojan läsnä ollessa. Siunauksen toimitti Finlaysonin kirkon pastori Leo R. Böök. Eugenie von Nottbeck kuoli Genevessä 14.12.1944, mutta sotatilan vuoksi hautaus Lielahteen sai jäädä vielä odottamaan. Kun Walter von Nottbeck kuoli Genevessä 23.8.1970, saattoi Walterin puoliso Andrée de Nottbeck miehensä ja tämän äidin tuhkat suvun hautausmaahan 11.9.1970 Tampereella ja muistotilaisuuden järjestivät vuorineuvos Stig H. Hästö puolisonsa kanssa Finlaysonin palatsissa. Andrée de Nottbeckin kuolema 13.2.1990 käytännössä merkitsi Nottbeckien aatelissuvun päättymistä.

 

 

Patruuna Wilhelm von Nottbeckin neljäs poika, Peter von Nottbeck  - joka myös kalliopatruunana tunnettiin - avioitui 31.12.1860 Helsingissä syntyneen Olga Karoliina von Tobiesen kanssa ja pari asettui elämään vanhaa Milavidan puuhuvilaa Mustanlahden kallion (nyk. Näsinkallion) etelärinteellä. Olga oli Lielahden patruunan Wilhelm von Nottbeckin vaimon Maria von Tobiesen sisar. Pian perhe alkoi rakennuttaa kallion korkeimmalle kohdalle uutta palatsiaan, jonka oli piirtänyt arkkitehti Karl August Wrede maaliskuussa 1897 Haminassa. Helsinkiläinen arkkitehti Hjort af Ornäs urakoi kartanon rakennustyöt. Perheeseen oli Tampereella syntynyt jo kaksi lasta; ensimmäisenä tytär Iris Aimée Olga Constance Alexandra, joka syntyi 18.6.1895 ja toinen tytär Andrée Isabelle Marie Marcelle 16.1.1897. Perhe oli Milavidan rakennustöiden aikoihin paossa saksalaisessa kylpyläkaupungissa, Baden-Badenissa ja siellä perhe sai vielä lisäystä, kun kaksoslapset Alfred Pierre ja Olga Sibylle Elisabeth syntyivät 20.10.1898. Perheen äiti kuoli yllättäen  synnytyksessä ja hänet haudattiin myös suvun hautausmaalle Lielahteen, Tampereelle. Peter jäi Tampereelle valvomaan oman kartanonsa valmistumista ja lapset tätien kanssa siirtyivät Nizzan Rivieralle. Kevään aikana Peter ennätti nähdä oman kartanonsa valmiina ennen kuin siirtyi lastensa luokse Nizzaan ja sieltä lapsineen Pariisiin asumaan. Peter sairastui äkisti umpisuolentulehdukseen ja kuoli leikkauksen jälkeen pariisilaisessa sairaalassa 28.5.1899. Peter tuli haudatuksi suvun omaan hautausmaahan Lielahteen ja lapset joutuivat nyt isän vanhimman Carl-veljen hoiviin Pariisissa. Lasten kodiksi tuli lopulta Wilhelm-sedän kartano Lielahdessa. Alfred de Nottbeckista tuli taidemaalari ja hänen puolisonsa oli Emilie Raissa Helene Strandertskjöld, joka syntyi Pariisissa 3.11.1900. Emilien isä taas oli vapaaherra Carl-Johann Strandertskjöld. Pari asui Genevessä lapsettomana ja sinne myös Alfred kuoli 13.1.1974.

Veljessarjan seuraava poika, Alexander von Nottbeck asui ensin veljensä Peterin kanssa Milavidan kartanossa, mutta kun perheen vanha puuhuvila vanhempien kuoltua oli jäänyt tyhjäksi, alkoi hän rakennuttaa itselleen uutta palatsia vanhan kruununpolttimon tilalle. Palatsin piirustukset valmistuivat syyskuussa 1897 ja palatsin suunnitteli arkkitehti Lambert Petterson. Keväällä 1898 purettiin vanha kartano ja uuden rakennustyö pääsi alkuun toukokuussa. Itse palatsi valmistui lokakuussa 1899 arkkitehti Hjort af Ornäsin rakennuttamana. Palatsi on kaksikerroksinen ja pinta-alaltaan 720 neliömetriä. Huoneita on 13 kappaletta ja lisäksi aputilat ja keittiöt. Palatsia ympäröi puisto, joka on kooltaan 1,2 hehtaaria ja palatsin edustalla on suihkulähde koristeenaan T. Kaliden pronssinen veistos joutseneen nojaavasta pojasta. Alexander ennätti hieman reilun vuoden ajan asustaa uutta palatsiaan ennen kuin kuoli 22.12.1900 umpisuolentulehdukseen kotonaan. Siunaustilaisuus oli kotipalatsissa ja hän sai viimeisen lepopaikkansa suvun hautausmaalta Lielahdesta. Tamperelaiset tuntevatkin tämän palatsin nykyisin Finlaysonin palatsina, koska vuodesta 1904 lähtien palatsi on toiminut Finlaysonin tehtaanjohtajien virka-asuntona. Ensimmäisenä johtajana palatsiin muutti saksalainen lakimies Herman Lüders, joka leskimiehenä vietti koiransa kanssa erakon elämää palatsissa. Lüders hoiti tointaan tunnollisesti ja tarkasti, mutta oli tunnetusti myös säästeliäs kaveri, sillä hän oli myös vuosina 1868-1883 toiminut tehtaan kirjanpitäjänä. Vuosina 1912-1917 palatsia isännöi insinööri Hugo Mäklin perheineen ja hänen ajastaan lähtien Alexanderin palatsi on ollut Finlaysonin palatsi. Tehtaan ensimmäinen toimitusjohtaja, Hjalmar von Wendt asui perheineen palatsia vuosina 1917-1948 ja hänen jälkeensä tuli hänen työnsä jatkaja Sadi Sandell vuoteen 1962 asti. Viimeinen palatsissa perheineen asunut toimitusjohtaja oli Stig H. Hästö, jonka isännyyden aikoja olivat vuodet 1962-1978. Kaikki kolme toimitusjohtajaa saivat vuorineuvoksen arvonimen oman virkakautensa aikana. Vuonna 1979 palatsi kunnostettiin Finlaysonin tehtaan kokous- ja edustustiloiksi ja myöhemmin se on toiminut ravintolana.

 

 

Arthur Sommer syntyi Hämeenlinnassa 12.9.1847 ja perhe tuli Tampereelle vuonna 1850 Alexander-isän aloittaessa konttoripäällikkönä Finlaysonin tehtaalla. Sommerin huvila Satakunnankadun ja Itäisen puistokadun (nyk. Hämeenpuisto) kulmauksen asuintalo oli Alexander Sommerin rakennuttama. Arthur kävi koulunsa Viipurissa Behmin saksalaisessa koulussa ja toimi vuosina 1864-1890 Finlaysonin tehtaalla konttoriharjoittelijana, konttoristina, kassanhoitajana ja lopulta prokuristina. Historia tuntee Arthur Sommerin myös Suomen ensimmäisenä kenkätehtailijana. Kenkätehtaansa hän perusti Hämeenpuisto 14 tontille eli nykyisen Puisto-Emmauksen kohdalle. Jalintehdas työllisti parhaimmillaan 25 ihmistä ja työkoneet tuotettiin Englannista. Työntekijöiden alkoholinkäyttö aiheutti Sommerille niin paljon vaivaa, että hän lopetti tehtaansa toiminnan vuonna 1887. 1890 Arthur yleni tehtaan isännöitsijäksi ja alkoi merkittäviin rakennushankkeisiin. Tehtaan tilat laajenivat, uusi höyrykeskus valmistui ja 850-hevosvoimainen höyrykone ja kaksi köyrykattilaa tilattiin Boltonista. Uusi koneisto käynnistyi 8.10.1891. Syksyllä 1892 Kuusvooninkinen sai kylkeensä Suomessa ensimmäisenä latuaan sprinklertornin ja uutta pääkonttorirakennusta alettiin suunnitella vanhan puurakennuksen tilalle. Alexander von Nottbeckille palatsin suunnitellut  arkkitehti Lambert Petterson suunnitteli uuden pääkonttorin ja se valmistui samana vuonna, kun Arthur Sommer nimitettiin kauppaneuvokseksi eli 1896. Varsin nopeasti isännöitsijä Sommer ajautui tehtaan omistajien kanssa erimielisyyksiin lähinnä kieli- ja kansallisuuskysymyksistä ja tilanne johti lopulta siihen, että isännöitsijä Sommer sanoi itsensä irti tehtävästään 1.4.1897 lähti. Hän ei myöskään jäänyt lepäämään laakereilleen vaan perusti välittömästi Finlaysonille kilpailijaksi Lapinniemen puuvillatehtaan mukanaan eronneiden kassanhoitaja J. Kupiaisen ja insinööri P. A. Sharplesin kanssa. Lapinniemen tehtaalle he vuokrasivat niemen Näsijärven rannalta ja alkoivat välittömästi rakennuttaa isoa tehdasrakennusta niemelle. Vanhasuomalaisena Arthur Sommer oli myös säätyvaltiopäivillä porvarissäädyn edustaja vuosina 1894, 1899 ja 1900. Liki 30-vuotta hän jaksoi vaikuttaa ahkerasti Tampereen kaupunginvaltuutettuna. Hän solmi avioliiton 1880 Lydia Johanssonin kanssa ja heille syntyi kuusi lasta. Arthur Sommer kuoli 10.10.1907 ja työtään Lapinniemen tehtaanjohtajana jatkoi mm. Magnus Lavonius.

Vaasan Puuvillatehdas Oy:n entinen johtaja, kunnallisneuvos Christian Bruun nimitettiin Finlaysonin tehtaan isännöitsijäksi 1.7.1897 lähtien. Hän oli Suomen parhaita puuvilla-alan asiantuntijoita ja koulutukseltaan insinööri. Aivan ensimmäisinä töinään Tampereella hän alullepani itselleen asuinpalatsin rakennustyöt. Palatsin suunnitteli arkkitehti Fredrik Thesleff ja palatsi tunnetaan vielä tänäänkin joko Bruunin palatsina tai Pikkupalatsina. Palatsi sijaitsee Puuvillatehtaankadun ja Hämeenpuiston kulmassa Tampereen keskustassa. Tehtaalla meni näihin aikoihin hyvin; kysyntä oli tehtaan tuotantoa suurempaa ja tehtaalle rakennettiin myös kaksi suurta tehdasrakennusta lisää sekä vanhojen rakennusten toimivuutta paranneltiin. Syyskuussa 1899 pystytettiin 60 metrinen tehtaanpiippu ja voimakeskus sai uuden höyryaseman, kun 1600-hevosvoimainen Sulzer-höyrykone Sveitsistä tuotiin maahan. Bruun investoi suuria summia tehtaan työväestölle rakennettaviin asuntoihin ja Bruunin pariskunnan lahjoituksen turvin Tampereelle perustettiin ihka ensimmäinen osuuskauppa, johon tehdas lahjoitti myymälätilan ja myymälähoitajan asunnon. Tämä osuuskauppa aukesi 1.9.1900 Puuvillatehtaankatu 15:ssä. Bruunin epäonneksi koituivat suunnitelmat käyttää polttopuun sijasta turvetta polttoaineena. Aitolahdesta oli hankittu turvesuokin tämän takia, sekä perustettu turvetehdas. Kuitenkin turve osoittautui sopivan erittäin huonosti suunniteltuun tarkoitukseen, sillä niiden kuona tukki arinoita ja höyryn painetta ei saatu tasaiseksi. Kokeilu tuli valtavan kalliiksi eikä tehtaan isännöitsijä enää nauttinut omistajien luottamusta ja Bruun oli vapautettu työstään 6.3.1900 lähtien.

Nottbeckit aikanaan tekivät yhteiskunnallisesti hyvin merkittävää työtä maamme ja erityisesti mainion Tampereemme hyväksi. Nykyään monia niistä tehtaan järjestämistä toiminnoista on yhteiskunta ottanut hoitaakseen omalla tavallaan. Finlaysonin tehdasalue oli aikanaan kuin kaupunki kaupungissa tai valtio valtiossa. Nykyään on varmasti helppo arvostella esim. lapsityövoiman käyttöä tehtailla, mutta siitä emme ole vielä tänäänkään päässeet kokonaan eroon maailmassamme. Nyt kun elämme jo uutta vuosituhattakin, voisimme varsin hyvin nostaa Nottbeckien tekemän työn siihen arvon, jonka se eittämättä ansaitsee. Minkälainen tuppukylä tämä armas kaupunkimme olisi, jos James Finlayson ja sittemmin varsinkin Nottbeckit eivät olisi tietään tänne löytäneet aikoinaan?