Nuori Torsten Carlander-Reuterfelt taustanaan Töölönlahden rantamaisema

"Jos haluatte elää hyvän ja pitkän elämän, nauttikaa musiikista!", kirjoitti päiväkirjaansa Totti ja tarkoitti todella joka sanaansa. Tämä onnellinen mies tuli oman esimerkkinsä mukaisesti myös eläneeksi paitsi pitkän, myös hyvin värikkään ja mielenkiintoisen ja musiikintäytteisen elämän.

Ruotsin kuningatar Kristiina - kuningas Kustaa II Adolfin tytär - armollisesti aateloi luutnantti Erik Janssonin aatelisnimellä Reuterfelt Tukholmassa 28.3.1647 antamalla aateliskirjan numerolla 401. Suku on ollut liittämässä Bohusin lääniä Ruotsiin ja perustamassa Göteborgin kaupunkia ehtien vielä olla mukana Svenska Ostindiska Kompaniet - Ruotsin Itä-Intian Kauppaseuran perustajaisissa. Isabella Sofia Reuterfelt - Totin äiti - syntyi 11 lapsiseen perheeseen 9.1.1864 Göteborgin lähellä ja kuoli Kellokoskella 16.4.1950. Juuri rakas äiti oli Totti-pojalle henkilö, joka viitoitti tien musiikin ihmeelliseen maailmaan. Äiti Isabella soitti flyygeliä ja viihtyi mielellään soitimen ääressä myös yhdessä Totin kanssa soittaen nelikätisesti musiikkia flyygelillä.

Konsuli John Carlander (19.6.1848-19.12.1922) rantautui suvusta ensinnä Suomeen perustamaan vakuutusyhtiö Sveaa ja hyvin pian sai houkutelluksi myös veljensä Carl Fredrik Carlanderin vakuutuskuvioihin mukaansa. Carl Fredrik tuli vuokranneeksi insinööri Wilhelm Peterzónin kanssa Björkbodan ruukin Kemiön saarelta vuonna 1887. Sangen pian huomattiin Björkbodanin 60 hevosvoiman hyytyvän ruukin tarpeeseen ja etsinnän  jälkeen Tuusulan Kellokoskelta löytyi tuplaten sekä koski- että hevosvoimaa paikalla olleen pajan tarpeisiin, joka näin ostettiin vuonna 1896. Näin tuli perustetuksi Kellokosken Tehdas Oy - Mariefors Bruk Ab -, jota ryhtyivät johtamaan veljekset Carl ja John Carlander. Björkbodan ruukin tuotanto työntekijöineen siirtyi tietysti Kellokoskelle, mutta tuli turmeli valitettavasti merkittävän osan tehtaan rakennuskannasta seuraavana vuonna. Välittömästi ryhdyttiin rakentamaan uusia ja entistä laajempia tuotantotiloja - varmuuden vuoksi tiilestä - ja tästä oli hyötyä myös työtekijöille, koska samanaikaisesti valmistuivat Suurtalo ja Pientalo (n. 100 asuntoa) työväen asunnoiksi. Alueen palveluihin kuuluivat lisäksi Ruukin kirkko vuodelta 1800 ja yhteissauna sekä pyykki- ja leivintupa.  

Räätälimestari N. P. Carlanderin poika - Tottin isä - Carl Fredrik syntyi Smedstorpissa Göteborgin lähellä 26.1.1859 ja kuoli Kellokoskella 2.6.1934. Isabellalle ja Carl Fredrikille syntyi kolme poikaa; 31.5.1890 kuopus Nils-Erik (kuollut 6.9.1964) ja Olof Fredrik 15.9.1894 (kuoli tuberkuloosiin 15.8.1930) sekä mamman ja papan "iltatähtenä" vielä 14.3.1902 Helsingissä Bengt Torsten "Totti" Carlander-Reuterfelt. Musiikki astui nuoren Tottin elinpiiriin jo varhain pitkälti äidin ansiosta ja hän itse muisteli olleensa ensikerran oopperassa 1915 Offenbachin Hoffmanin seikkailuissa. Jo aiemmin äidin seurassa yliopiston juhlasalin konsertit olivat tulleet tutuiksi nuorellemiehelle. Ensiesiintyminen pianistina on ollut jo vuonna 1917 nykyisessä Sibelius-Akatemiassa. Opiskeluaikoinaan koulussa (Nya Svenska Läroverket) Kaisaniemessä Totti säesti lukuisat aamuhartaudet urkuharmonilla ja soitti kouluorkesterin mukana esim. joulujuhlissa.

Ylempi kuva on 3.11.1923 Margit Ringvallin ja Torsten Carlanderin kihlauksesta ja alempi kuva esittää Kellokosken Patruunanpuiston taloa, joka ensin toimi Carlanderin perheen kesäkotina ja sittemmin Totin perheen kotina.

Totti ei koskaan valmistunut ylioppilaaksi, mutta luki itsensä sähköinsinööriksi valmistuen (Tekniska Läroverket i Helsingfors) 20.3.1926 hyvillä ja kiitettävillä arvioilla. Musiikin maailmasta löytyi Tottin puoliso Margit Ringvall (21.6.1904-2.7.1976) ja tuore perhe asui kesäkuusta 1927 lähtien Kellokosken tehdasalueen laidan Patruunanpuistossa arkkitehti G. Aspelinin suunnittelemassa talossa, joka aiemmin toimi Carlanderin perheen kesäkotina. Nuorelleparille syntyi perheenlisäystä kaksin kappalein; ensin 1.4.1926 Ulla-Britt ja 5.8.1927 Per-Håkan, josta isänsä tavoin tuli insinööri. Molemmat lapset aloittivat viulutuntinsa jo vuonna 1934. Totti itse aloitti Kellokosken tehtaalla 1927 ensin insinöörinä ja veljensä edesmentyä isännöitsijänä, teknillisenä johtajana ja lopuksi oman isänsä kuoltua vielä toimitusjohtajana. Aluksi hän keskittyi tehtaan energiansaannin turvaamiseksi rakennuttamaan patoallasta ja nostamaan kosken putoamiskorkeutta kuudesta seitsemään metriin.

Kellokosken tehtaan tuotevalikoima aikain saatossa on ollut vaihteleva ja kohtuullisen runsas. Tehdas oli aikanaan maan suurin meijeriastioiden valmistaja yli 1,2 miljoonalla maitotonkalla, työkaluja miljoonittain (kirveitä, lapioita yms.), ikkunoiden ja ovien saranat ja hakaset, sodan aikana armeija työllisti paljon (lusikka-haarukka, ruokapakit, kuljetusastiat, käsikranaatin kuoret), alumiiniveneitä yms. Totti kohensi mielellään työntekijöidensä elinolosuhteita järjestäen terveydenhoidon työntekijöille ja heidän perheenjäsenilleen sekä ilmaiset lääkkeet. Tehtaan terveyssisar teki perheisiin kotikäyntejä ja samalla sosiaalinen toiminta kehittyi ja terveyskasvatusta edistettiin monin järjestetyin kurssein. Tehtaan työntekijät saivat ostaa edullisesti tehtaan läheisyydestä tontteja, jotta tehtaalla pysyisi ammattimainen työväki. Parhaimpina vuosina tehdas työllisti 350 työntekijää Kellokoskella.

Musiikkituokio Kellokosken Juhlatalossa 18.7.1943. Kellokosken Jousiyhtyeessä soittavat vasemalta Totti, Margit ja Per-Håkan Carlander. Edessä Yrjö Ringvall ja Veikko Saarikoski sekä takana Aurelio Lancial.

Välistä Totti piti omaa harrastustoimintaansa liiankin runsaana, mutta ehdoton suosikki harrasteiden joukossa oli aina musiikki. Aluksi harrastus alkoi pianotunteita ja jatkui sittemmin sellolla ja viululla. Hän opiskeli hetken myös klarinetin soittoa. Totti sävelsi elinaikanaan 40 sävellystä ja eri yhteyksissä hän on itse kertonut ihailleensa mm. Bachin, Mozartin ja Wagnerin musiikkia. Vaikea ei liene arvata, että juuri ooppera on ollut Tottin sydäntä lähellä. Laulajista hän arvosti ehkä eniten Saljapinia, Borgia ja Talvelaa ja kapellimestareista Okko Kamua. Suomalaisista oopperoista Totti arvosti eniten Leevi Madetojan Pohjalaisia ja muutenkin hän uskoi musiikin edistävän ja kohentavan aivojen toimintaa. Hän rakasti syvästi venäläistä musiikkia ja kirjallisuutta; lempikirjailijoinaan hän on maininnut mm. Dostojevskin, Turgenevin ja Tolstoin. Myös ruotsalainen Nobelisti Selma Lagerlöf oli hänelle tärkeä lukuelämys. Totti oli yhtenä perustajajäsenistä kutsumassa Kämpin peilisaliin noin sataa musiikin ystävää vuonna 1945 mm. akateemikko Rolf Nevanlinnan ja professori Toivo Haapasen kanssa perustamaan Suomen Kamarimusiikkiseuraa - Kammarmusiksällskapet i Finland r.f -, jonka kunniajäseneksi seura varsin pian sai  Jean Sibeliuksen. Totti itse toimi myös seuran ensimmäisenä ja hyvin innostuneena puheenjohtajana. Myöhempiä seuran puheenjohtajia ovat olleet esim. varatuomari Pentti Sauramo ja lääketieteen ja kirurgian tohtori K. O. Vartia. Totti kutsuttiin vuonna 1949 kunniajäseneksi tukholmalaiseen, vuonna 1849 perustettuun kamarimusiikkiseuraan (Mazerska Kvartettsällskapet) ja hänen omien sävellystensä joukosta löytyvät pianotrio ja jousikvartetto pianolle, viululle ja laululle. Sävellystoimet hän aloitti vasta eläkkeelle jäätyään ja hakeutui sävellysoppiin professori Einar Englundille. Eläkkeellä alkoi myös hänen pitkäaikainen soittopestinsä NMKY:n orkesterissa, jota kesti aina vuoteen 1995 asti.

Toiseksi tärkeimmäksi harrastukseksi Tottin elämässä nousi jo vuodesta 1939 ehtymättömällä tiedonjanolla alkanut mehiläishoito. Aluksi hän tutki kirjallisuutta, kirjoitti itse myös vuosien saatossa paljon alan kirjallisuutta ja vuona 1941 hankki ensimmäiset kolme mehiläisyhdyskuntaa Kellokoskelle. Harrastus jatkui 50 vuoden ajan keskeytyksettä ja parhaimmillaan hänellä oli 39 mehiläisyhdyskuntaa muutaman vuoden aikana. Keskisadot olivat 25-30 kg/mehiläisyhdyskunta, mutta huippuvuonna on nähty jopa 70 kg/yhdyskunta. Totti Carlander toimitti Jean Sibeliuksen perheelle 17 vuoden ajan hunajat ja hänen hunajastaan pääsivät osallisiksi myös C. G. E. Mannerheim ja Arvo Ylppö sekä Urho Kaleva Kekkonen. Totti kävi paljon puhumassa hunajan puolesta eri tilaisuuksissa (mm. Lastenlinnan henkilökunnalle) ja kirjoitti mieluusti aiheesta kirjoituksia eri lehtiin. Mielellään hän korosti, että hunajaa ei tule koskaan säilyttää jääkaapissa, vaan huoneenlämmössä kuivana ja kansi päällä. Kellokosken tehtaalla aloitettiin vuonna 1943 hunajalinkojen ja tuhansien muiden mehiläishoitovälineiden valmistus ja Totti oli itse järjestämässä ensimmäistä maamme mehiläishoitonäyttelyä. Vuonna 1948 Totti perusti Tuusulan Seudun Mehiläishoitajat ja toimi sen puheenjohtajana vuoteen 1962 asti ja samoin hän kuului Finlands Allmänna Blodlarföreningen-yhdistyksen hallitukseen, Suomen Mehiläishoitajien Liittoon ja Uudenmaan Mehiläishoitajiin. Harrastuksen päätyttyä hän lahjoitti Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteelliselle tiedekunnalle Viikkiin 3,5 hyllymetriä käsittävän useampikielisen mehiläishoitoa käsittelevän kirjaston.

Tottista olisi vaikea kirjoittaa tai puhua ilman yhtä tärkeää harrastusta; hän oli intohimoinen kaitafilmauksen ja elokuvien ystävä. Hänen kerrotaan kuvanneen yli 15 000 metriä 16 millimetrisellä Kodacilla ja omia filmejään hän on esittänyt yli 200 kertaa eri puolilla Suomea. Näitä filmejä on lyhennettyinä näytetty myös Suomen ja Ruotsin TV:ssä sekä Saksan ja Belgian TV:ssä. Filmit ovat etupäässä Tottin omia kuvauksia lukemattomilta matkoilta esim. autolla Skandinaviasta halki Ranskan ja Espanjan (1954). Myös mehiläishoitoa on tallentunut filmille ja hän on voittanut jopa kansainvälisiä palkintoja filmeillään. Totti Carlander luovutti Suomen Elokuva-arkistolle historiallisesti erittäin arvokkaan filmiaineistonsa vuosilta 1936-1960, joka kattaa yli 5000 tuntia filmiä 30-luvun elämästä Suomessa, kotirintaman oloista sotavuosilta, Kellokosken tehtaan työmenetelmiä ja Carlanderin perheen kuvausta. Totti itse muistaa vuoden 1912 ja ensimmäisen näkemänsä elokuvan: Maailman ympäri. Kaikkiaan hän eläessään ennätti katsella ainakin 6000 elokuvaa. Paljolti Olof Carlanderin ansiosta 1873 perustettu Mariefors Bränneri Ab kunnostettiin Juhlataloksi, jonka vihkiäisiä vietettiin 3.11.1928. Parhaimpina viikkoina neljänä iltana nähtiin Juhlatalossa elokuvaesityksiä ja ennen äänielokuvien tuloa Totti säesti pianolla elokuvia näissä esityksissä vuosina 1928-29. Juhlatalossa oli myös vilkasta kuoro- ja teatteritoimintaa. Taloilla vierailleiden taiteilijoiden lista on pitkä, mutta esim. Ansa Ikonen, Edvin Laine, Joel Rinne, Tauno Palo, Reino Helismaa, Esa Pakarinen ja Laila Kinnunen ovat käyneet viihdyttämässä Kellokosken työväkeä Juhlatalon tilaisuuksissa. Totti oli yhdessä tehtaan työntekijän Alred Tuomiston kanssa perustamassa vuonna 1935 tehtaan kirjastoa ja kirjastoyhdistystä, ja kirjastonhoitajana toimikin Tuomisto aina kuolemaansa 1958 asti. Syksyllä 1936 Totti järjesti kirjastossa kiinnostuneille lennokkikurssin ja viulunsoitosta kiinnostuneille oli tarjolla kesästä 1943 opetusta viulunsoitossa. Opettajana toimi kaupunginorkesterin 1. viulisti, Eino Rautasuo. Ruotsista palanneille sotalapsille perustettiin tehtaan alueelle 1946 yksityinen ruotsinkielinen kansakoulu, joka toimi 13 vuoden ajan. Jatko-opintoja varten opiskelijoita kuljetettiin tehtaan autolla Helsinkiin kouluun. Kellokosken alueella on toiminut myös pitkään legendaarinen Kellokosken sairaala, jonka lääkäreistä Ville Kuusisto(Kuusistojen musiikkisukua) ja Paavali Alivirta musisoivat mielellään kamarimusiikkikokoonpanoissa Tottin kanssa.

                                     Totti Carlander ja Ilkka Taipale vauhdissa Kellokoskella.

Vuonna 1949 Totti solmi toisen avioliittonsa sihteerinsä Ann-Marie Lindholmin (s. 20.7.1925) kanssa ja tästä liitosta syntyi kolme lasta; laivainsinööri Christer (17.1.1950), Tukholmassa sisustuskonsulttina toiminut Monica (12.11.1951) ja valtiotieteiden maisteri ja Eduskunnan kansainvälisellä osastolla työskentelevä Eva-Gunilla (22.10.1954). Paitsi perhe, myös sotainvalidit olivat Tottin sydäntä lähellä ja tehtaalla olikin oma osasto, johon ensisijaisesti otettiin sotainvalideja töihin. Sotainvalidit saivat korvauksetta järjestää omia tilaisuuksiaan Juhlatalossa ja tilaisuuden tuotot he saivat myös pitää itse. Jo C. F. Carlanderin kaudella 7.9.1926 perustettiin tehtaan oma VPK ja Totti piti yllä VPK:n torvisoittokuntaa, jonka toiminta jatkuu edelleenkin. Parhaimmillaan 27 eri yhdistyksessä Totti ennätti olla aktiivisena toimijana mukana yhtäaikaisesti, mutta rakkaimmat näistä olivat varmasti Matkailuhistorian seura, Vapaamuurarit ja Helsinfors Svenska Krigsveteraner.

                                     Ann-Marie Lindholm ja Torsten Carlander kihlakuvassa.

Vuonna 1963 Totti päätyi myymään Kellokosken tehtaan ja vetäytyä eläkkeelle. Tehdas päätyi Fiskarsin omistukseen ja kun toiminta tehtaalla viimein 1979 loppui, päätyi tehdas kiinteistöineen kunnan haltuun. Perhe muutti Östersundomin Korsnäsiin, missä Totti sai rentoutuen harrastaa mehiläishoitoa. Harrastuksia Tottilla kyllä riitti eläkepäivillä; musiikki, esitelmämatkat, matkailu, päiväkirjojen kirjoittaminen, videointi, yhdistystoiminta esim. vapaamuurariveljet ja sotaveteraaniveljet pitivät hänet virkeänä ja toimeliaana. Eläkkeelle jäätyään hänen kiireensä todella vasta alkoivat ja häntä pidettiin huippuvarattuna vuosia. Vuonna 1988 Totti muutti vaimonsa kanssa Helsinkiin Fredrikinkatu 16:een; samaan taloon, jossa aiemmin asui mm. Aino Ackté. Tottin täyttäessä satavuotispäiviään 2002 päivänsankaria juhlittiin Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa, jossa huomattiin, että Totti oli nähnyt 120-vuotiaan orkesterin kaikki yhdeksän kapellimestaria johtamassa orkesterin edessä. 19.6.2003 Torsten "Totti" Carlander-Reuterfelt vaihtoi soittokuntaa lopullisesti Helsingissä.

Jean Sibeliuksen kuvatervehdys Totille.

Torstaina 26.7.2012 ääriään myöten täynnä ollut ja loppuunmyyty Sastamalan Pyhän Olavin kirkko hiljentyi kuuntelemaan viiden nuoren (Sveitsistä, Norjasta, Ruotsista ja Englannista) ja erittäin osaavan muusikon vuonna 2006 muodostaman Meridiana barokkiyhtyeen riemastuttavaa soitantaa Matkojen matka (The grand tour) - musiikkilöytöjä Euroopasta-konsertissa seesteisessä kesäillassa. Poikkeuksellisen kansainvälinen muusikkojen joukko tutustui toisiinsa jo Sveitsin Baselin Schola Cantorum Basiliensisissa opiskellessaan ja erikoistuessaan vanhan musiikin saloihin. Paikallaolijat olivat todistamassa tämän 2007 yleisöpalkinnon Saksassa voittaneen, Magdeburgin Kansainvälisen Telemann ja Yorkin Kansainvälisen Nuorten Taiteilijoiden kilpailut 2009 sekä 2011 Kansainvälisen Händelseuran Göttinger Reihe Historischer Musik-kilpailun voittaneen barokkiyhtyeen ensiesiintymistä Suomessa.

Barokkikokoonpanossa soittavat Dominique Tinguely (huilut ja fagotti), Sarah Humphrys (oboe ja huilu), Sabine Stoffer (viulu), Tore Eketorp (viola da gamba) ja Christian Kjos (cembalo) ja he ahkeroivat konsertoimassa ympäri Eurooppaa. Paitsi Sastamalan Gregorianassa ja Göttingenin Händel Festivaaleilla heitä voit nähdä ja kuulla vaikkapa Baroque Music Lontoon Lufthansa Festivaalilla, Arolsin Barokkifestivaalilla, Magdeburgin Telemann Festivaalilla, Leipzigin Bach Archive Summer-konserteissa, J. S. Bachin syntymäkodissa Eisenachissa sekä Kansallisen Vanhan Musiikin Keskuksessa Yorkissa ja King's Placessa Lontoossa. Meridianan ensimmäinen CD julkaistiin huhtikuussa 2011 (Linn Records) NCEM: n ja Fidelio Charitable-säätiön myötävaikutuksilla ja yhtye esiintyy jatkuvasti Euroopan eri radio- ja televisiokanavilla.

Matka lähti käyntiin Joseph Bodin de Boismortierin (1682-1765) Konsertolla op. 37 (Allegro-Adagio-Allegro). Säveltäjän muutettua Pariisiin - jossa julkaisi ensimmäiset sävellyksensä nousten suureen suosioon - hän ryhtyi säveltämään varsinkin huilumusiikkia. Toisen ranskalaisen, viulistin ja säveltäjän Jean-Ferry Rabelin (1666-1747), kyydissä tutustumme tanssimusiikkiin Les Caractéres de la Dance (Prélude-Courante-Menuet-Bourrée-Chaconne-Sarabande-Gigue-Rigaudon-Passepied-Gavotte-Sonate-Musette-Sonate) teoksessa. Ranskasta siirryimme Italiaan Arcangelo Corellin (1653-1713) Sonaatilla E-duurissa viululle ja basso continuolle op. 5/11 (Preludio-Allegro-Adagio-Vivace-Gavotta) ja väliajalle meidät johdatteli toinen italialainen erittäin tuottelias säveltäjä ja pastori, Antonio Vivaldi (1678-1741) Konsertollaan G-mollissa RV 107 (Allegro-Largo-Allegro).

Konsertin jälkipuolisko potkaistiin käyntiin saksalaisen Georg Philipp Telemannin (1681-1767) Xantippe-Didon myötä kahdella huilulla ja basso continuolla. Nuorta Georg Friedrich Händeliä (1685-1757) hänen Italian oppivuosiltaan Sonaatissa C-duurissa viola da gamballe ja cembalolle (Adagio-Allegro-Adagio-Allegro) oli varsinkin ruotsalaisen Tore Eketorpin taidonnäyte viola da gamban soittamisesta. Ennen päätösnumeroa esittelyn sai myös säveltäjä ja urkuri Pierre Prowo (1697-1757) Triosonaatilla D-molli huilulle, viululle ja basso continuolle (Allegro-Adagio-Allegro-Presto). Telemannin Kvartetto G-molli oboelle, viululle, viola da gamballe ja basso continuolle (Lento-Vivace-Adagio-Allegro) päätti ainakin virallisen konserttiosuuden hyvin ansaittuihin ja pitkiin aplodeihin. Nuoret ja hyvin taitavat musikantit osallistuivat konsertin tunnelman luomiseen aktiivisesti kaikki keskustelemalla, kertomalla ja esittelemällä teoksia ja säveltäjiä. Hymy oli koko ajan herkässä ja soitto oli iloista tehtyä. Kanssakuuntelijoiden ilmeistä näkyi tyytyväistä mukanaoloa ja juontojen huumorikin näytti osuvan kohteeseen. Matkakyyti oli turvallista ja hyvin nautittavaa, ja kuulija tunsi olevansa turvallisissa ja osaavissa käsissä. Konsertti oli kaikkinensa sangen kohottava kokemus ja uskon kirkossa istuneen paljon ihmisiä itseni lisäksi, jotka toivottavat nämä upeat musikantit koska tahansa tervetulleiksi uudestaan konsertoimaan vanhalla, mutta hyväksi havaitulla musiikilla.

                                          Sastamalan Pyhän Olavin kirkko

                                                      William Byrd

Eilen, sunnuntaina 22.7.2012 kokoontuivat vanhan urkumusiikin ystävät Tampereen Tuomiokirkossa kuulemaan virolaisen vuonna 1958 syntyneen pianistin, urkurin ja cembalistin, Marju Riisikampin, soittoa Kesäillan urkumusiikkia-sarjassa klo 19.30. Pianonsoittoa Marju harjoitti Tallinnan Konservatoriossa 1977-1982 dosentti Virve Lippusin johdolla ja urkujensoiton Marju on aloittanut Tallinnassa Hugo Lepnurmin ja Rolf Uusvälin ohjauksessa ja Marju on osallistunut monille urkujen- ja cembalonsoiton mestarikursseille Hollannissa, Saksassa, Italiassa ja Itävallassa. Vuonna 2000 Marju valmistui maisteriksi historiallisten kosketinsoitinten alalta Viron Musiikkiakatemiasta (Eesti Muusika- ja Teatriakadeemia) Tallinnasta ja vuodesta 2008 lähtien hän on valmistellut tohtorin tutkintoa.

Virossa Marju Riisikamp on aktiivisesti toiminut sekä kamarimuusikkona että solistina ja järjestänyt vuosikymmeniä luentokonsertteja kotimaassaan. Hän oli yksi ensimmäisistä opettajista, joiden avulla alkoi cembalonsoiton opetus lapsille Vanhan Kaupungin Musiikkikoulussa vuonna 1988. Virossa ja Liettuassa Marju on tehnyt useita suoria äänityksiä radiokanaville ja hän on myös monta vuotta toiminut Latvian Kansallisoopperassa continuosoittajana ja vieraillut usein Vilnan Banchetto Musicale-festivaaleilla. Marju Riisikamp soitti liturgisessa Linnamuusikud-yhtyeessä (johtajana T. Niitvägi) sekä samannimisessä barokkiorkesterissa vuosina 1987-1993, jolloin tulivat tutuksi sekä laulajana että instrumentalistina vanhempi musiikillinen perinne, kuten gregoriaaninen koraali, vanha urkumusiikki ja kamarimusiikki. Tämän yhtyeen mukana Marju onkin konsertoinut eri puolilla Suomea, Norjaa, Saksaa, Italiaa, Ranskaa ja Venäjää.

Vuosina 1993-2000 Marju Riisikamp opiskeli Italiassa Christopher Stembridgen opissa urkuja, cembaloa ja klavikordia ja tämän jälkeen hän on soittanut ahkerasti urku- ja cembalokonsertteja Italiassa, Saksassa, Ruotsissa, Suomessa, Latviassa ja Venäjällä. Vuodesta 1997 Marju on toiminut kosketinsoitinten historian lehtorina Viron Musiikkiakatemiassa ja vuoden 2010 hän vietti tohtorintutkintoonsa liittyen vaihto-oppilaana Trossingenissa, Saksassa, opiskellen lisää cembalon- ja urkujensoittoa sekä improvisaatiota. Marjulle on myönnetty useita Viron Kulttuurirahaston (Eesti Kultuurkapital) stipendejä ja 2011 sekä 2012 hän sai Viron Musiikkiakatemian apurahan. Marju toimii musiikkiartikkelien kirjoittajana ja on kääntänyt viroksi kaksi kirjaa: Herman Hessen kokoelman "Musiikki" ja Ann Bondin "A guide to harpsichord". Marju on myös ahkera levyttäjä sekä solistina että kamarimuusikkona ja hänellä on takanaan jo pitkä yhteistyö Rondellus-yhtyeen kanssa Virossa.

Tuomiokirkon romanttisilla, 70-äänikertaisilla pääuruilla kuulimme ensiksi lähes liikuttavan nuorena kuolleen Reimsin Notre-Damen katedraalin urkurin laajasta urkutuotannosta neljä osaa kokoelmasta: Premier Livre d´orgue 1699, Dialogue, Récit de tierce en taille (Gloria), Dialogue sur les grands Jeux ja Cromorne en taille á 2. parties. Sivulehterin pienemmille barokkiuruille siirryttäessä musiikki jatkui englantilaisen säveltäjän, laulajan, urkurin, kuninkaallisen kappelin johtajan ja anglikaanisen kirkon palveluksessa toimineen William Byrdin (1540-1623) mittavasta tuotanosta Fancy in G (Musica Britannica XXVIII/63). Oxfordissa 1583 syntyneen brittiläisen säveltäjän, Canterburyn Chapel Royalin urkurin, Cambridgen King's Collegen kuoron laulajan ja musiikin kandidaatin Orlando Gibbons (k. 1625) kosketinsoitintuotannosta seurasi teos Fantazia of foure parts. Konsertin loppuosan säveltäjänimet edustivat Italiaa; Andrea Gabrieli (1510-1586), tuon Venetsiassa syntyneen Adrian Willaertin oppilaan, Cannaregion urkurin ja 1562 Saksaan siirtyneen opettajan säveltuotannosta, joka sisältää merkittäviä madrikaaleja ja motetteja kuulimme Preludiumin ja Ricercaren. Claudio Merulon (s. 8.4.1533 ja k. 4.5.1604 Parmassa) urkutuotannosta soi Taccata Quinta del 2. tono (Libro I). Merulo syntyi Corregiossa ja opiskeli säveltäjä Tuttovale Menonin oppilaana. Merulo toimi urkurina Brescian katedraalissa ja San Marco di Veneziassa. Andrea Gabrielin veljen poika ja setänsä oppilaana musiikin opintonsa aloittanut, Giovanni Gabrieli, sai teoksillaan vielä esittäytyä mielenkiintoisen konsertin säveltäjänimenä Marjun päättäessä konsertin hänen Ricercareen ja Canzonaan.

Käykää, hyvät ihmiset ja musiikin ystävät, runsain joukoin osallistuen rikastuttamassa elämäänne monipuolisesti kuuntelemassa laadukasta ja hyvin tuotettua musiikkia nauttien myös samalla kohtuudella vaihtelevasta suven suloisuudesta!

                                                      Giovanni Gabrieli

Franciszek, George ja Maria kesällä 1915 Suur-Merijoella.

Franciszek Godzinskijn tutustui ranskalaiseen Elise Magdalena de Simoneen Varsovassa järjestetyissä tanssiaisissa ja lopulta päätyivät avioliittoon. Heille syntyi neljä yhteistä lasta, joista nuorimmainen (1878 - 1954) sai isänsä etunimen ja hän aikanaan opiskeli Tarton yliopistossa itsensä talousinsinööriksi. Opintojen jälkeen hän hakeutui töihin Siperian rautateille, jossa hän vastasi makuu- ja ravintolavaunujen kulusta johtajana. Hänellä oli myös ekonomin ja amanuenssin virka Venäjän kauppaministeriössä. Francizek oli jo aiemmin opiskeluaikoinaan oleskellut Tampereella kotiopettajana von Notbeckin perheessä opettaen perheen nuorinta poikaa, Kurtia. Opettajalle ja oppilaalle kerrotaan myöhemmin kehittyneen tästä lämmin ystävyys. Virkansa lisäksi Franciszek toimi myös yksityisenä liikemiehenä ja kauppiaana myyden venäläistä puuvillaa mm. Finlayson-Forssalle ja Suomen muille kutomoille. Suomessa hänellä oli siis runsaasti ystäviä ja hyvät liikesuhteet Tampereelle ja Helsinkiin. Paitsi helposti kieliä oppivana hänet tunnettiin myös musikaalisena; jo lapsesta asti hänen tiedettiin soittaneen eniten pianoa, mutta myös selloa ja trumpettia.

Pietarin puolalaisseuran ansiosta Franciszek tuli tuntemaan useita taiteilijoita kuten Alexander Glasunovin, Sergei Rahmaninovin ja Šaljapinin. Yksityisesti hän otti pianotunteja Alexander Zilotilta, joka opetti Pietarin konservatoriossa. Näin hän tutustui tulevaan vaimoonsa, Mariaan, joka oli samaten Zilotin piano-oppilas. Puolisot musisoivat nyt jopa yhdessä ja kodissa oli kaksi Becker-flyygeliä. Maria suoritti loppututkintonsa pianosta Pietarin konservatoriossa, mutta sitten alkoikin jo vallankumous ja levottomat ajat. Marian isä, teollisuusmies ja kumitehtaan omistaja, Sveitsin kansalainen  Maximilian Othmar-Neuscheller,  kuoli  sydänkohtaukseen raitiovaunuun Moskovassa ja hänen perheensä joutui pakenemaan vallankumousta maasta. Marialle ja Franciszekille syntyi ensimmäinen lapsi, George, 5.7.1914 ja vielä toinen lapsi, Elisabeth, 1917. Perhe yhdessä kotiopettajattaren kanssa yritti neljä kertaa paeta Venäjältä Suomen, mutta 19.2.1920 pako Suomeen lopulta onnistui ja perhe asettui ensin asumaan Viipurin lähelle Maximilianin omistamalle,  1901-03 rakennetulle ja Eliel Saarisen suunnittelemalle maatilalle nimeltään Suur-Merijoki.

Maximilianin äiti oli tunnettu koloratuurilaulajatar - omaa sukuaan Othmar -  avioitui tehtailija Leopold Neuschellerin kanssa adoptoiden tämän pojan, Maximilianin, ja perhe asettui asumaan Pietariin. Maximilian kävi koulunsa Cannstadtissa lähellä Stuttgartia, jossa ystävystyi Henrik van Gilse van der Palsin kanssa ja molemmat lähtivät Pietariin työskentelemään perheyrityksessä, kauppatalo Leopold Neuschellerissä. Suuri omaisuus periytyi näille pojille, kun Leopold vuonna 1884 kuoli. Alunperin yritys oli agentuuri- ja tukkuliike, joka sekä toi että vei nahkoja ja vuotia. 1860 oli perustettu Russian American India Rubber Co, jonka kaikille tuotteille Leopoldin liike sai Venäjällä yksinmyyntioikeuden. Kyse oli etupäässä kalossien tehdasmaisesta valmistuksesta markkina-alueenaan koko valtava Venäjä. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Treugolnik kumitehdasosakeyhtiö oli maailman suurin kumialan yritys, joten Maximilian oli varakas mies ja hiljainen mesenaatti, joka tuki ja auttoi taiteilijoita. Hänet tiedettiin varsin musikaaliseksi ja luonteeltaan lempeäksi ja anteliaaksi. Taiteiden lisäksi häntä innostivat myös luonnontieteet, joka sai hänet rakennuttaman kotiobservatorion Pietariin.

Marian ja Franciszekin avioliitto jäi melko lyhyeksi ja Maria jätti perheensä Suomeen ja suuntasi Wieniin haaveenaan konsertoivan pianistin ura. Wienissä Maria Neuscheller pääsi suuresti ihailemansa puolalaisen pianistin ja Lisztin yhden parhaista oppilaista, Moritz Rosenthalin, oppiin. Täällä hän myöskin hoiti tointaan pianonsoitonopettajana konservatoriossa ja soitti solistina useissa konserteissa. Kuitenkin Saksa liitti Itävallan itseensä ja toinen maailmansota sotki jälleen suunnitelmia ja ulkomaalaisten oli poistuttava maasta. Nyt Maria hakeutui Sveitsiin ja asettui asumaan ja työskentelemään pienelle paikkakunnalle nimeltä Egg. Täällä hän koki suorastaan nurjamielistä kohtelua ja välistä hän sairasti pitkiäkin aikoja, mutta hankki toimeentulonsa pianonsoittoa opettamalla ja urkuja soittamalla pienessä katolisessa kirkossa.

Imatralle Suomeen jäänyt Franciszekin perhe kotiopettajattaren kanssa muuttivat Helsinkiin Kaivopuistoon asumaan osoitteeseen Itäinen Kaivopuisto 4 A. Isä Fanciszek teki vielä Suomessa merkittävän uran ravintolamuusikkona ja hänet tunnettiin Helsingissä nimellä "Monsieur Franҫois". Hänellä oli oma pieni yhtye ja hän tuli suosituksi pianistiksi erityisesti improvisointitaidoistaan. Häntä työllistivät kaupungin kuuluisimmat ravintolat, kuten Palladium Erottajalla, Seurahuone ja Oopperakellari. Tanssiravintoloita alkoi tulla ja orkesterit kasvoivat isommiksi, joten Franciszek pystyi tarjoamaan myös omalle George-pojalleen  muusikon työtä 1931 ja nyt molemmat pääsivät soittamaan jo saksofonien, trumpettien ja jousien säestyksellä. Monsieur Franҫois tunnettiin laajasta ohjelmistostaan ja hyvästä musiikkimuististaan. Hän niitti mainetta paitsi muusikkona myös säveltäjänä, jonka musiikkia jopa levytettiin ja julkaistiin nuotteina ja radiokin soitti hänen musiikkiaan.

Kuka on sitten tämä Franciszekin ja Marian George-poika? No, hän on tietysti kaikkien suomalaisten tuntema ja rakastama pianisti, säveltäjä, sovittaja, elokuvamusiikin tekijä, orkesterinjohtaja ja professori George de Godzinsky. Vuodesta 1930 George aloitti opiskelunsa Helsingin Konservatoriossa ja opiskelu jatkui aina vuoteen 1937 asti. Opiskellessaan hän tutustui tai häntä opettivat seuraavat kuuluisat muusikot: Armas Järnefelt, Leo Funtek, Martti Similä, Georg Scheevoigt, Robert Kajanus, Jussi Jalas, Selim Palmgren, Bengt Carlsson, Eino Linnala, Erik Furuhjelm ja Leevi Madetoja. Varsinainen musiikillinen korkeakoulu oli hänelle Fjodor Šaljapinin säestäjänä toimiminen 57 konsertissa heidän Kaukoidän kiertueella kaudella 1935-36. Koko 30-luku oli työntäyteistä aikaa ahkeralle muusikolle; aamut hän saattoi säestää balettitunteja Oopperan balettikoulussa, opiskeli päivät Konservatoriolla ja iltaisin paikkasi vaikkapa Asser Fagerströmiä tai Robert von Esseniä salonki- tai tanssikeikoilla pianistina. Hän kulki myös Dallapé ja Ramblers-orkestereiden kiertueilla sekä soitti Melody Boys-orkesterissa.

Elokuvamusiikin säveltämisen George aloitti jo 1938 ja kaikkiaan hän ennätti tehdä musiikin 64 kotimaiseen elokuvaan. Häntä enemmän kotimaisiin elokuviin säveltäneitä ovat kauppiaan poika Pälkäneeltä, Helsingin kaupunginteatterin kapellimestari Heikki Aaltoila (75 elokuvaa) ja tamperelainen Harry Bergström (78 elokuvaa). Merkittävän uran Radion Viihdeorkesterin kapellimestarina George teki vuosina 1953 - 1980. Kansallisoopperan ja -baletin vierailevana kapellimestarina hän toimi vuosina 1959 - 1965. Sodan aikana George vietti aikaansa viihdytyskiertueilla ja suosituissa Aseveli-illoissa Messuhallissa hän toimi kapellimestarina Pallen eli Reino Hirvisepän organisoidessa ja juontaessa konsertteja. Hänen osana oli myös luotsata ja sovittaa Harmony Sisters-lauluyhtyettä vuosina 1936 - 1943 ja Kipparikvartettia vuosina 1955 - 1977 Harry Bergströmin jätettyä tehtävän. Suuri yleisö muistaa Georgen hänen tunnetuimmista lauluistaan: Sulle salaisuuden kertoa mä voisin, Äänisen aallot, Pohjolan yö (elokuvasta Salakuljettajan laulu), Katupoikien laulu ja Sulle kauneimman lauluni laulan.

George avioitui ensimmäisen kerran vuonna 1944 Elisabeth Urbanowiczin kanssa ja avioliitosta syntyi kaksi poikaa - Robert ja Christian -, joista 1950 syntynyt ensimmäinen poika, Robert de Godzinsky on tehnyt merkittävän uran suomalaisen äänilevyteollisuuden palveluksessa äänittäjänä. Toisesta avioliitosta Taineli o.s. Martolan kanssa heillä on Andrej poika. George de Godzinsky oli 28.10.1954 mukana Suomen Elokuvasäveltäjät ry:n perustamiskokouksessa yhdessä mm. Toivo Kärjen, Georg Malmsténin ja Harry Bergströmin kanssa. Yhdistys jouduttiin perustamaan, kun Suomen Säveltäjät eivät näitä elokuvamusiikin tekijöitä hyväksyneet hoteisiinsa. Nykyään yhdistyksessä on yli 600 jäsentä ja se toimii edelleen nimellä Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry ja yhdistyksen 50-vuotista historiaa juhlittiin näyttävästi Tampereella Tampere-talon isossa salissa vuonna 2004 juhlakonsertilla, joka lähetettiin television ja radion kautta.

                                                    Franciszek

                                                     Maria

Kuvan Suur-Merijoki muistuttaa suuresti Eliel Saarisen toista luomusta,    Hvitträskia Kirkkonummella.

Tänään onnittelen Helsingin kaupunkia 200-vuotisen pääkaupunkihistorian vuoksi. Helsinki-päivän ohjelmasta poimin Musiikkitalon konsertin tänään klo 13, jossa Helsingin kaupunginorkesterin Viihdejousikko tarjoili syntymäpäivän kunniaksi alle tunnin mittaisen viihteellisen musiikkituokion. Viihdejousikossa musisoivat: Jani Lehtonen (1. viulu ja juonto), Tuomas Ikonen (2. viulu), Ilkka Lehtonen (3. viulu), Tuomas Huttunen (alttoviulu), Ilmo Saaristo (sello), Eero Ignatius (kontrabasso), Markku Hannola (piano), Matti Tähtivuori (kitara) ja Pasi Suomalainen (rummut). Orkesteri alttoviulisti Petteri Poijärvi kävi kahden kappaleen aikana lavalla vierailevana laulusolistina G. Malmsténin Stadin kundissa ja Valto Laitisen Kun syksy saapuu Helsinkiin. Kokoonpanon kaikista sovituksista vastasi Hannoverin lahja viihdemusiikillemme, 11.3.1930 syntynyt Arthur Fuhrmann. Musiikkituokion aloitusnumerona oli Lössi-alkusoitto Arthurin omana sävellyksenä ja sitä seurasi Boogie for Geige. Kronologisessa järjestyksessä näitä seurasivat Bel Ami, Tosellini-serenadi, Itke en lemmen tähden, Muistojen Bulevardi (Börje Sundgren),  Stadin kundi, Holiday for strings (David Rose), Montin Czardas, Kun syksy saapuu Helsinkiin, Sapelitanssi ja musisoinnin päätti kulmikkaaksi oiottu Säkkijärven polkka. Muusikkojen soitanta oli kaikin puolin mallikasta, vaikka varsinaista lentoonlähtöä ei tapahtunutkaan. Montin Czardas kärsi hieman balanssiongelmasta, kun Ilkka Lehtosen viulusoolo jäi säestävien muusikoiden jalkoihin paikoin. Sovituksellisesti Valto Laitisen sävellys Kun syksy saapuu Helsinkiin jäi turhan vaisuksi ja olisi kaivannut ilmavampaa sovitusta tuekseen. Pienoinen kauneusvirhe oli myös esiintyjien käyttämä valkoinen smokki päiväkonsertissa; asuhan on nimen omaan ilta-asu ja tarkoitettu käytettäväksi vasta klo 18 jälkeen. Konsertti oli nähtävissä suorana lähetyksenä Stadi.tv:n tai Helsinki-kanavan kautta.

Viime helmikuun ja maaliskuun vaihteen Helsingin kaupunginorkesterin solistina kummassakin konsertissa (29.2. ja 1.3.2012 Musiikkitalossa) soitti solistina Kalevi Ahon kontrafagottikonserton National Symphony Orchestrassa soittava yhdysvaltalainen Lewis Lipnick, joka on vaihtanut soittimensa kontraforteen syyskuussa 2010. Lewis Lipnick suoritti omat musiikkiopintonsa Mozart-Akatemiassa Salzburgissa ja sai suoritettua Bachelor of Music-tutkinnon Peabodyn konservatoriossa vuonna 1968. Hän aloitti soittamisen National Symphony Orchestrassa jo vuonna 1970. Lipnickin aloitteesta National Symphony Orchestra tilasi säveltäjä Gunther Schullerilta konserton kontrafagotille ja orkesterille ja konserton kantaesitys oli vuonna 1979, jonka Lipnick soitti solistina ja orkesteria johti Mstislav Rostropovich. Konsertto oli laatuaan aivan ensimmäinen kontrafagotille kirjoitettu konsertto maailmassa.

Nykyaikainen kontrafagotti pohjautuu hyvin pitkälle akustisiin ratkaisumalleihin, jotka tehtiin jo 1879. Saksalainen soitinrakentaja Guntram Wolf päätyi vuona 2001 kontraforten ensimmäistä versiota rakentaessaan olla korjailematta vanhaa kontrafagottia ja suunnitteli näin aivan uuden, kokonaan toisen soittimen. Perusteellista parannusta soittimeen olikin odoteltu jo pitkään ja aikain kuluessa parannuksia olikin tehty, mutta lopulta soittimen perusrakennetta ei oltu kyseenalaistettu koskaan. Soitinrakentaja Wolf lausui omana ajatuksenaan: " Taitaa olla parempi parantaa itse sairaus, kuin tuputtaa aina vain lisää lääkettä!"

Alkoi perusteellinen soittimen suunnittelu, jossa soitinrakentaja Wolf sai korvaamatonta apua uuden soittimen suunnitteluunsa Dresdenin yliopiston akustiikan laitokselta. Spektrianalyysin avulla Wolf pääsi tarkasti analysoimaan normaalin fagotin äänenlaadun ja ominaisuudet ja päätyi tutkimusten tuloksena transponoimaan uuden soittimensa äänen oktaavia alemmaksi. Näin toimien Wolf onnistui säilyttämään fagotin normaalit karaktääriset ominaisuudet ja samalla luomaan todellisen bassofagotin. Itse soittimen silmiinpistävin ero sen suurempi koko verrattaessa kontrafagottiin. Kontraforte rakennetaan kokonaan vaahterapuusta, kun kotrafagotin putkessa on myös metallisia osia. Kontraforten soittimen putken sisätilavuus on myös selkeästi suurempi kuin kontrafagotin ja soittimen ääniaukot ovat suuremmat kuin kontrafagotissa.

Aivan erityistä huomiota soittimen suunnittelussa on yritetty kiinnittää sen sävelpuhtauteen. Kontraforte sulautuu sinfoniaorkesterin muihin bassosoittimiin kontrafagottia joustavammin ja helpommin. Kontrafagottiin verrattuna uuden soittimen ääntä voisi kuvailla leveämmäksi ja pehmeämmäksi ja kontraforten dynamiikka on selkeästi laajempi kuin kontrafagotin. Lewis Lipnickin valistunut veikkaus on, että aikain saatossa, joku kaunis päivä, kontraforte tulee soittimena syrjäyttämään vielä kontrafagotin.

Tässä kuvassa tallennetaan yli 160 vuoden antamalla huikealla kokemuksella muistitietoja helmikuussa 1933 perustetun Tampereen Kameraseuran polun varrelta. Äänitallennus on viime keskiviikolta 6.6.2012 ja paikkana Aitolahden Koirainniemi, valokuvaaja Juhani Riekkolan residenssi ja valokuvan otti myös Juhani Riekkola. Kuvan vasemmassa laidassa istuu solmio kaulassa tamperelainen valokuvaaja ja tutkija Rauno Kivelä ja kuvan oikeassa laidassa taas valokuvataiteilija Pekka Juhani Riekkola. Molemmat herrat ovat käveleviä "tietosanakirjoja" ja armoitettuja tarinan "iskijöitä". Kumpainenkin ovat olleet Kameraseuran kantavia voimia viisikymmentäluvulta lähtien. Kuvan kummankin herran kuvaushistoria hakee vertaistaan ja molemmat ovat ansioituneet myös kirjallisilla meriiteillä; Rauno Kivelän tuoreinta kirjallista tuotantoa on julkaistu huhtikuussa 2012 Tampereen museoiden julkaisuja 124 teoksessa Savupiippuja ja puhdasta kuuraa (William Lomaxin Tampere), jossa Rauno kirjoittaa omiin tutkimuksiinsa perustuen ansiokkaan artikkelin: Fotografiklubben i Tammerfors. Juhani Riekkolan kirjallisesta tuotannosta voisi poimia vaikkapa valokuvakirjat Pispalasta (Pispalan Moreeni ry:n julkaisu nro 2 vuodelta 1976) ja Amurista (Tammi 1975)  sekä omaelämäkerrallisen teoksen Jättää jälkeensä (Pilot-kustanus Oy 2005). Suosittelen lämpimästi tutustumaan kaikkiin edellä mainittuihin teoksiin. Muistan vielä muistuttaa kaikille kynnelle kykeneville Vapriikin William Lomaxin ainutlaatuisesta valokuvanäyttelystä. Poiketkaa Tampereella ja tutustukaa Lomaxin näyttelyyn! Tampere on kaunis kaupunki, jonka poikki virtaa koski - Tammerkoski - ja sitä on syytä varoa...

Vuonna 1985 syntynyt Santtu-Matias Rouvali kuuli jo kotonaan musiikkia aamusta iltaan, koska syntyi muusikoiden perheeseen; äiti soittaa viulua ja opetti Santtu-Matiakselle myös viulunsoiton alkeet ja isä soittaa klarinettia. Molemmat vanhemmista soittivat Lahden kaupunginorkesterissa ja Santtu pääsi näin usein konsertteihin ja harjoituksiinkin mukaan. Näissä tilaisuuksissa Santtu-Matias haltioitui näyttävistä asioista: lyömäsoittajista ja orkesteria johtavista kapellimestareista. Viisivuotiaana isä oli ottanut Santtu-Matiaksen mukaansa orkesterin kenraaliharjoituksiin, jossa isän silloinen kollega, Jorma Alanne, antoi Santtu-Matiaksen kokeilla lyömäsoittimia. Siitä kaikki sai alkunsa ja Jorma Alanne toimikin hänen ensimmäisenä opettajana lyömäsoittimissa.

Kuusivuotiaana Santtu-Matias aloitti musiikkiopintonsa Lahden konservatoriossa lyömäsoittimilla ja viulussa. Viulu jäi matkan varrella pois, koska pojalla oli muitakin harrastuksia, mutta lyömäsoittimet kuuluivat edelleen opintojen piiriin. Vuonna 2003 Santtu-Matias pyrki Sibelius-Akatemian nuorisokoulutukseen ja 17-vuotiaana hän muutti Helsinkiin ja aloitti opinnot akatemiassa pääaineenaan lyömäsoittimet. Samaan aikaan Santtu-Matias soitti myös sinfoniaorkesteri Vivossa ja täällä hän tutustui nyt kapellimestari Hannu Lintuun.

Nuori Santtu-Matias oli utelias kysymään Hannu Linnulta neuvoja ja pian he jo orkesteritauoilla tutkivat yhdessä partituureja ja miettivät, miten mikäkin kohta tulisi johtaa. Lyömäsoittajalla oli tuolloin jo käsien koordinaatio hallinnassa ja sopivasti impulsiivisuutta ja rytmitajua löytyi.  Myöhemmin hän on opiskellut yksityisesti myös Hannu Linnun johdolla. Kapellimestareiden kouluttaja Jorma Panula oli perustanut Sibelius-Akatemiaan nuorisokapellimestariluokan, johon myös Santtu-Matias hakeutui ja pääsi vuodeksi. Vuoden päästä häntä kannustettiin taas hakeutumaan oikealle kapellimestariluokalle ja professori Leif Segerstamin oppiin. Lyömäsoittaja Rouvali voitti Eurovision Nuorten solistien Suomen karsinnan vuonna 2004 ja edusti Suomea Sveitsin Luzernissa. Vuonna 2007 oli Santtu-Matiaksen lyömäsoitinopinnot tulleet tiensä päähän ja pääaineeksi vaihtui  orkesterin johtaminen kapellimestariluokalla. 2009 hän toimi kapellimestari Sakari Oramon assistenttina Kokkolan oopperassa.

Santtu-Matias Rouvali on joskus kutsunut kapellimestarin työtä yltäpäältä mielenkiintoiseksi, kun aina pitäisi onnistua ja skarpata koko ajan sekä kaiken aikaa saa jännittää ja stressata. Kapellimestareilla täytyy olla paineensietokykyä; soittajat voivat tauolla vaikka lukea, mutta kapellimestarin on oltava valppaana jatkuvasti. Kapellimestari voi myös päättää omista töistään ja tehdä töitä aivan niin paljon kuin haluaa. Onnistuneen konsertin jälkeen saa myös uskomattoman tunteen palkkioksi.  Kapellimestarin työssä pääsee myös työskentelemään eri orkestereiden kanssa ja silloin tutkitaan myös esimiestaidot ja suhtautuminen vastoinkäymisiin. Nuoresta iästään huolimatta Santtu-Matiaksen on pitänyt voittaa myös orkesterin soittajien luottamus puolelleen osaamisellaan; täytyy kuunnella herkällä korvalla orkesterin sointia ja opetella sen toimintatapoja. Positiivisen palautteen jälkeen on taas fantastinen tunne onnistuneesta yhteistyöstä. Palautteen hän näkee arvokkaana ja kritiikkiä tulee vain kestää. Siitä voi joko oppia tai oma näkemys vain vahvistuu entuudestaan. Fyysisiä rasitusvammojakaan ei voi täysin estää; niskojen jumiutuminen on aika yleistä, kun koko keholla tehdään töitä. Itse Santtu-Matias pitää työssään haasteellisempana ulkomaisten orkestereiden kanssa uskottavuus- ja kielikysymyksiä. Kieliä hän on jatkuvasti opiskellut lisää ja nuoruuskin korjaantuu hetkittäin. Santtu-Matias Rouvalin uran kannalta tärkeitä henkilöitä ja matkan varrella tukijoita ovat olleet ja ovat vieläkin Hannu Lintu, Sakari Oramo ja Leif Segerstam.

Luonto ja omat kaverit ovat Santtu-Matiakselle hyvin tärkeitä voimavaroja. Kavereita ei juuri kapellimestarin työn ammattisalaisuudet kiinnosta ja kavereiden kanssa ei työasioista keskustella. Santtu-Matias kuuluu kuitenkin kahteen metsästysseuraan ja nauttii myös kalastuksesta. Hän tapaa luonnon keskellä paljon kavereita ja hän haaveilee joskus omistavansa maatilan. Monenlainen musiikki kiinnostaa myös Santtu-Matiasta; Lahdessa hän soittaa jazz-bändissä, jonka kanssa soitetaan välillä rokkia ja musisoidaan myös pubeissa. Myös big-bandit ja 1950-luvun meininki kiinnostaa nuorukaista. Santtu-Matias oli perustamassa ja johtaa myös 60-henkistä Se ensemble orkesteria, joka sai alkunsa Lauttasaaren kirkosta. Tällä orkesterilla he ovat tehneet mm. Carmenin Kokkolan oopperassa. Nuori kapellimestari haluaa nuoria rohkaista erilaisen musiikin kuunteluun; kaikkea ei aina tarvitse ymmärtää musiikissa. Silmät voi pistää konsertissakin kiinni ja antaa mielikuvituksen viedä ja vain nautiskella. Solistina Santtu-Matias Rouvali on vieraillut ainakin Sinfonia Lahden, RSO:n ja Mikkelin kaupunginorkesterin konserteissa. Hänen kapellimestariuransa sai nopean lähdön, kun hän vuonna 2009 pääsi lyhyellä varoitusajalla johtamaan Radion sinfoniaorkesterin konsertin. Sen jälkeen hän onkin johtanut mm. Tampere Filharmonista orkesteria, Kymi Sinfoniettaa, Keski-Pohjanmaan Kamariorkesteria, Lapin kamariorkesteria, Tapiola Sinfoniettaa, Sinfonia Lahtea ja Residentie orkest Haagia. Vierailuja kapellimestarina hän on tehnyt myös City of Birminham Symphony Orchestraan, Los Angelesin filharmonikkoihin, Tanskan Radion sinfoniaorkesteriin, Tokyo Sinfoniaan, Grand Rapids Orchestraan, Gothenburgin Symphonyn ja Frankfurtin radion orkesterin luona. Syksyllä 2010 Rouvali solmi sopimuksen lontoolaisen Harrison & Parrot agentuuritoimiston kanssa. Syksystä 2011 lähtien Santtu-Matias on ollut Tapiola Sinfoniettan taiteellinen partneri ja samana syksynä alkoi myös yhteistyö Los Angelesin Filharmonikkojen kanssa, jossa Rouvali työskentelee säännöllisesti Gustavo Dudamelin kanssa.

Onko Santtu-Matias Rouvali Tampere Filharmonisen orkesterin seuraava ylikapellimestari syksystä 2013 lähtien?