Antti Wihuri niittasi tulevaisuuttaan vahvasti toimillaan Raaheen kiinni vielä vuoden 1919 ja alkuvuoden 1920 aikana. Raahessa hän aloitti paikallisen liikemiehen, Antti Mustosen kanssa rautakauppatoiminnan sataman kupeessa myyden tervattuja ja tervaamattomia köysiä sekä laivapikeä tukkukauppana varastosta. Ruotsista hän tukkurina toi viljaa ja Huotarin liiteristä myi raahelaisille vaikka ruokatarpeita ja muonaeriä. Myyntivalikoimassa oli myös halkoja ja Venäjän lehtiä paaleittain. Ahtaajien oloja hän halusi kohentaa rakennuttamalla Lapaluodon sataman laiturin ääreen rakennusmestari T. H. Granlundin johtaessa hanketta melko karun puurakennuksen, jonka merenpuoleiseen päähän tuli yrityksen konttori ja toiseen päähän majoitustilaa ahtaajille. Raahelaiset nimittivät pian rakennuksen Lapaluodon kasarmiksi. Lisätilan saamiseksi ahtaajille Antti joutui lähistön taloista sitä myös vuokraamalla hankkimaan; lisäksi hän osti vielä Heiskalan talon ahtaajia varten. Itseään hän hemmotteli ostamalla kapteeni Durchamin leskeltä näyttävältä ja korkealta paikalta kaupungista puisen talon, jonka erikoisuutena oli tasakattoinen torni. Uusi omistaja teetti torniin kaiteet, jolloin hän pääsi kuin omalta komentosillalta katselemaan kiikareilla merellä tapahtuvia liikkeitä. Wihuri pystytti nyt hankkimaansa taloon yrityksen konttorin ja oman asuntonsa. Taloudellinen menestyminen alkoi näkyä jo raahelaisille ulkoisestikin, kun mm. T-mallin Ford ilmestyi kuljettajan kanssa Raahen katukuvaan kyytimään kapteeni Wihuria. Nestor Torppa, tuo Antti Wihurin uskollinen työnjohtaja satamasta sai luottotoimen hänen kuljettajanaan. 

Keväällä 1920 Antti Wihuri vei Jenni Mäkelän vihille. Häitä vietettiin Jennyn äidin ja Aino-sisaren kodissa Lapaluodossa. Kirkkoherra Hautaniemen suorittaman vihkimisen jälkeen kokoonnuttiin pieneen päivällistilaisuuteen hyvien ystävien ja lähinnä Jennyn sukulaisten seurassa. Samana keväänä Antti teki laivausliikkeestään osakeyhtiön, Oy Brahestad Stevedoring Ltd, jonka osakekannasta omisti itse 67 %. Loput osakkaat olivat lähinnä raahelaisia liikemiehiä. Tähän joukkoon oli kuitenkin eksynyt myös vuodesta 1917 Wihurin palveluksessa ollut nuori konttoristi, Martta Rautio. 

Johan Nurminen (s. 1851 ja k. 1914) oli Raumalla vaikuttanut ja menestynyt laivanvarustaja ja tukkukauppias, aikana, jolloin purjelaivoilla tehtiin menestyksellistä parrukauppaa. Johan Nurminen rakennutti vuonna 1891 Raumalla viimeiseksi purjealukseksi jääneen kuunari Uljaksen, joka purjehti maailman meriä aina vuoteen 1950 asti. Johan Nurmisen poika, John Viktor Nurminen osti vuonna 1909 Osmo-nimisen kolmimastoparkin ollessaan vielä isänsä liikkeen palveluksessa, ja aloitti näin rahtiliikenteen. John oli perustamassa Suomen parrunviejien yhdistystä vuonna 1910 ja hän menestyi parruliiketoimissaan sen verran hyvin, että ennen ensimmäisen maailmansodan alkua hänellä oli jo 22 purjelaivaa. Vuonna 1913 John osti isältään J. Nurmisen kauppahuoneen ja vuonna 1916 John Nurminen oli perustamassa Rauma Stevedoring-ahtausyhtiötö, joka sai kiivaan lähdön toimintaan kun venäläiset keskittivät länteen suuntautunutta ulkomaanvientiä tapahtuvaksi Rauman kautta. Antti Wihurin tuttavuus John Nurmisen kanssa pohjautui jo Rauman merikoulun aikoihin. Vuonna 1919 John Nurminen muutti isältään ostamansa liikkeen osakeyhtiöksi ja siirsi pääkonttorin Raumalta Helsinkiin. Yhtiöllä oli myös konttorit Turussa, Viipurissa, Raumalla ja Hangossa sekä haarakonttori Tallinnassa ja sisaryhtiö Danzigissa. Antti oli keväällä 1919 pyytänyt John Nurmista ostamalleen höyrylaiva Odinille edustajaksi ja John oli suostumisensa ehdoksi vaatinut saada edustaa koko Raahen Laiva Oy:tä. Tässä yhteydessä asia hoidettiin niin, että Nurminen yhtiönsä välityksellä osti merkittävän määrän Raahen Laiva Oy:n osakkeita ja Wihuri taas henkilökohtaisesti osti 200 kpl:ta John Nurminen Oy:n osaketta. 

Keväällä 1920 Antti Wihurin perustama ahtausliike Oy Finnish Stevedores Ltd löysi vuokratilat John Nurmisen pääkonttorista Helsingistä. Samassa yhteydessä myös Antti puolisoineen muutti Helsinkiin. Wihurin pieni ahtausyhtiö pärjäsi hyvin pystyessään mukautumaan joustavasti muuttuviin tilanteisiin, mutta aivan samoin ei käynyt John Nurminen Oy:lle. John Nurminen Oy oli päättänyt investoida voimakkaasti laivahankintoihin. Saksan Köningsbergistä ostettu keskeneräinen jäänmurtaja Hansa oli erittäin vaikea myytävä. Hampurista hommattu moottorialus Julius haaksirikkoutui lähellä Gotlantia puutavaralastissa korjauskelvottomaksi, mutta vakuutusyhtiö epäsi korvaukset, joka aiheutti harmittavan pitkän oikeuskäsittelyn asiasta. Priki Alexander menetettiin myös haaksirikossa Pohjanmerellä. Parkki Penang tuotti yhtiölle rahdista, mutta siitä laivasta oli vain valitettavasti maksettu aivan liian paljon. Haarakonttori Tallinnassa ja sisaryhtiö Danzigissa aiheuttivat päänvaivaa kovasti yhtiölle. Selvisi myös, että toimitusjohtaja John Nurminen oli lainannut yhtiöltä yksityisiin tarkoituksiin huomattavan summan rahaa, minkä johdosta yhtiötä rahoittanut Pohjoismaiden Yhdyspankki vaati toimitusjohtaja Nurmisen siirtymistä sivuun aktiivisesta johdosta. Aluksi Nurminen anoi ja sai kolmen kuukauden kesäloman, jota sitten vielä jatkettiin lisää. Pankin edustajaksi hallintoneuvostoon tuli pankinjohtaja J. W. Lindgren yhtiön ylimpään johtoon ja finanssiasioista vastaavaksi. 26.11.1921 pidettiin yhtiön syyskokous, jossa Antti Wihuri nousi myös yhtiön hallintoneuvostoon. John Nurmisen kanssa päästiin lopulta ratkaisuun siten, että osittain hänen omasta ehdotuksestaan - ja pankin siunauksella - hänet vapautettiin toimitusjohtajan tehtävästä ja siirrettiin kuukausipalkalla hallintoneuvostoon hallintoneuvoston käytettäväksi erityistehtäviin; sellaisia erityistehtäviä olivat esim. laivojen myyntineuvottelut, tärkeiden asiakkaiden luona vierailut ja suhdetoiminta yrityksen muihin konttoreihin kotimaassa ja ulkomailla.

Antti Wihuri kasvatti omassa ahtausliikkeessään omavaraisuutta ja lisäsi omaa osakeomistusta lähennellen jo yksinomistusta. John Nurminen Oy taas oli heikolla hoidolla ollut jo jonkin aikaa; henkilökunnan määrää oli kasvatettu melko holtittomasti yrityksessä, yrityksen valvonta oli lähes laiminlyöty ja kustannusten kasvu oli lähtenyt jo aikaa sitten johdon käsistä. Tosiasiallisesti yritys oli niin veloissa, että se oli joutunut pankin holhoukseen. Tämä asia taas vaikeutti johtokunnan työskentelyä monasti. Kevään 1922 yhtiökokouksessa hallintoneuvoston puheenjohtajaksi tuli S. A. Hohenthal ja varapuheenjohtajaksi kapteeni Antti Wihuri. Huolintatoiminta oli yritykselle kannattavaa, mutta seikkailut laivanvarustuspuolella vetivät yrityksen talouden kuralle. Myös sivukonttorit ulkomailla olivat riippakiviä yritykselle. Yli puolet yrityksen pääomasta oli kiinni parkkilaiva Penangissa ja lokakuussa 1923 ahvenanmaalainen purjelaivavarustaja Gustaf Erikson tarjoutui ostamaan - John Nurmisen toimiessa kaupan neuvottelijana - 550 000 markalla Penangin, jolloin yritys kirjasi laivasta 3,6 miljoonan markan tappion. Muutkin yrityksen laivat ja osuudet laivojen omistuksista saatiin myytyä vuoden 1923 aikana, mutta jälleen huonolla menestyksellä. Loppuvuodesta yhtiön Rauman konttori myytiin sen johtajalle ja yhtiön johtokunnan jäsenelle, J. Penttilälle. Kaikista kuluja karsivista toimista huolimatta yrityksen tulos vuodelta 1923 oli surkea ja tappiota syntyi 7,3 miljoonaa markkaa. Edelliseltä vuodelta oli lähes miljoonan tappiot ja kirjanpitoa rasittivat aikaisempien vuosien runsaat yliarvostukset ja peitetyt tappiot. Pelkästään laivoista kirjattiin yli 4,5 miljoonan markan tappiot. Yritys oli siis täysin konkurssikypsä ja tässä vaiheessa Antti Wihuri ymmärsi hetkensä koittaneen.

John Nurminen oli kypsynyt hiljalleen luopumaan osake-enemmistöstään yrityksessä ja syksyn 1923 aikana Antti Wihuri osti Nurmiselta itselleen osake-enemmistön eli 3350 osaketta. John Nurmiselle jäi vielä 784 osaketta yrityksestä. Kevään 1924 yhtiökokous Hotelli Kämpin yläkerrassa joutui yhtiöjärjestyksen muutoksella laskemaan aiemman 8 000 000 markan osakepääoman vain 800 0000 markaksi ja osakkeen nimellisarvon tippuessa 1000 markasta 100 markkaan. Yhtiön hallintoneuvosto lakkautettiin sen omasta esityksestä ja Antti Wihurista tuli yrityksen toimitusjohtaja. Johtokunnassa olivat Wihurin lisäksi myös John Nurminen ja Ville Mattinen. Vuosi 1924 oli yritykselle vielä tappiollista, vaikka palkka- ja korkomenoja oli saatu karsittua ja Hangon sekä Turun konttorit tahkoivat jo voittoakin. Yhtiön palkkakustannukset saatiin puolitettua ja tilausten määrä alkoi määrätietoisesti kasvaa. Vuoteen 1926 mennessä yhtiön talous näytti jo aivan toisenlaiselta. Toimitusjohtaja Antti Wihuri oli nyt kuitenkin kokemuksesta viisastuneena hyvin varovainen ainakaan laivoja yritykselle hankkimaan, nehän voisi hankkia yksityishenkilönäkin tarvittaessa.   

 Kuuntelitko itkien kantavuutta äänten pitkien?

Joulukuun 10. päivä tänä vuonna täyttää 77 vuotta pasunisti, sovittaja ja kapellimestari Donald (Don) John Sebesky, joka syntyi New Jerseyn Perth Amboyssa, Yhdysvalloissa. Janet Schenckin vuonna 1917 perustama The Manhattan School of Music oli hänen opinahjonsa New Yorkissa. Alkujaan opisto toimi nimellä Union Settlement Association ja siellä ovat oppejaan seuraaville sukupolville siirtäneet mm. Pablo Casals ja Harold Bauer. Don Sebeskyn musiikillinen ura pyörähti käyntiin sellaisten musiikkilegendojen kokoonpanoissa, kuin Tom Dorsey, Stan Kenton, Claude Thornhill, Kai Winding, Warren Covington ja Maynard Ferguson. Monet kuuluisat orkesterit ovat työstäneet hänen johdolla nautinnollisia konsertteja kuulijoille; sellaisia ovat esim. Boston Pops, London Symphony Orchestra, Chicago Symphony Orchestra, Toronton sinfoniaorkesteri, New Yorkin Filharmonikot ja The Royal Philharmonic of London. Vuodesta 1960 lähtien hän elättänyt itsensä sovittajana ja kapellimestarina. Moni varttuneempi kuulija saattaa muistaa hänen oivia sovituksia sellaisten säveltaiteilijoiden ja muusikoiden levyillä, kuten Wes Montgomery, George Benson, Herbie Mann, Paul Desmond ja Freddie Hubbard. Lukemattomat artistit ovat paistatelleet parrasvaloissa hänen mittatilaustyönä tekemien sovitusten myötä; sellaisia ovat ainakin Frank Sinatra, Barbara Streisand, Tony Bennett, Michael Buble, Liza Minnelli, Christina Aguilera ja Prince. 31 kertaa hän on ollut ehdolla Grammy-palkituksi ja kolmasti hän tämän palkinnon onkin kumartanut itselleen. Vuonna 1975 Don Sebesky yltyi myös itse siirtämään sovittamisen jaloa taitoa oppikirjan muodossa tuleville muusikoille kirjassaan The Contemporary Arranger. Vuosien saatossa hänen sovituksensa ovat tulleet tutuiksi Broadwayn teattereissa, radiokanavilla kuin tv-lähetyksissä sekä äänilevyiltä ja filmimusiikista.

Don Sebesky

 Lauantaina 27.9.2014 klo 19 kokoontui suuri joukko iltapukuihin sonnustautunutta juhlakansaa Tampere-talon Sorsapuistosaliin konserttitanssiaisiin muikean orkesterimme - Tampere Filharmonian - musisoidessa Heinolassa 22.3.1949 syntyneen trumpetisti, sovittaja ja kapellimestari Markku Henrik Johanssonin johdolla. Markku toi mukanaan Heinolasta orkesterisovitukset ja solisteiksi tähän musikaaliseen joukkoon saapuivat sopraano Johanna Rusanen-Kartano ja tenori Jyrki Anttila. Molemmilla solisteilla oli viisi soolonumeroa ja lopussa yhteinen duetto ylimääräisenä, Con te partiró. Introna iltaan toimi Markun käyntiin lähettämä Ready, steady, go, jonka aikana juontaja esitteli illan ohjelmansuorittajat. Tanssittajiksi paikalle oli saatu Tanssiseura Hurmion tanssittajia, joilla oli punainen kukka rinnuksissa. Varsinaiset tanssit käynnistyivät valsseilla Syysunelmia ja Carmen Sylva. Ehtoon auvoisana juontajana esitysnumeroita järjesteli Filharmoniamme intendentti, Helena Hiilivirta. Nyt moni tämän lukija täysi aiheellisesti ihmettelee, mitä ihmettä Don Sebesky liittyy tähän asiaan!? No sillä tavalla, että Markku on imenyt opiskeluvaiheessa paljon vaikutteita juuri hänen tavastaan tehdä musiikkia isolle orkesterille ja tuntee erinomaisesti Sebeskyn The Contemporary Arranger-oppikirjan kannesta kanteen. 

Manhattan School of Music.

  Neljävuotiaana musiikkiherätyksen kokenut Markku aloitti 13-vuotiaana trumpetinsoiton, vaikka molemman vanhemmat olivat orkesterimuusikoita. Taidemusiikin puolelta alkaneet opinnot keskittyivät vuosina 1965-68 Lahden musiikkiopistoon ja vuosina 1970-72 Sibelius-Akatemiaan. Vuosina 1976 ja 1977 häntä johdattivat musiikin saloihin Thad Jones, Carmine Caruso ja Lew Soloff New Yorkissa. 26.6.1932 Turussa syntynyt Markun velipuoli, Paul Mikael "Nacke" Johansson (k. 14.10.2007 Ahvenanmaalla) - lukemattomien sovitusten tekijä itsekin - ohjasi 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa Helsinkiin muuttaneen Markun musiikkipiireihin verkostoitumaan ja yhteyksiin levy-yhtiöihin. Tunnetuin kokoonpano, jossa Markku vaikutti soittamalla ja sovittamalla musiikkia oli vuosina 1970-1974 Pepe Willberg & Paradise. Markku Johansson oli perustamassa UMO:a ja toimi sen kapellimestarina vuosina 1992-93 Esko Linnavallin äkillisen poismenon jälkeen. Vantaan viihdeorkesterin taiteellisena johtajana Markku vaikutti vuosina 1988-2009. Nykyisin Vantaan orkesterin kapellimestarina toimii Nick Davies. 

Sopraano Johanna Rusanen-Kartano ja tenori Jyrki Anttila.

Tanssiaisillan aikana kuullusta 31 kappaleesta oli 22 Markku Johanssonin sovittamia; tässä luvussa oli mukana jo muutama Markun sävellyskin, kuten Tanssiaiset Casinolla ja La Tangorita. Arthur Fuhrmanin (s. 11.3.1930 Hannoverissa ja k. 5.2.2013 Helsingissä) sovituksia oli mukaan saatu neljä; E. Kálmánin Sylvas entrée, W. Engelin ja Bergerin Rion tähti, M. Moresin Uno-tango sekä R. Benatzkyn Sellanen ol' Viipuri. Yrjö Hjeltin käden jälkeä esiteltiin L. Leandrosin ja K. Munron tangossa Vie meidät rakkauteen ja P. Saulin työnäytteinä olivat Klosen ja Lukeschin Violetta-tango sekä F. Rotterin Ich küsse Ihre hand, Madam. Johanna Rusanen-Kartanon laulunumerot olivat Sylvas entrée, I could have danced all night ja Vie meidät rakkauteen. Väliajan jälkeen hän lauloi vielä kaksi laulua soolona: Thank you for the music (B. Anderson & B. Ulvaeus) ja Jorma Panulan Olen mikä olen. Tenori Jyrki Anttila aloitti oman osuutensa vasta tanssiaisten jälkipuoliskolla E. di Capuan O sole miolla ja C. A. Bixion sävelmällä Mamma. Illan monista elokuvasävellyksistä - sellaisia olivat mm. Usko Kempin Vanhan merirosvon kapakassa (Rion yössä), Nino Rotan La Strada samannimisestä Fellinin elokuvasta vuodelta 1954, George de Godzinskyn Pohjolan yö (Salakuljettajan laulu) - Jyrki tunnelmoi seuraavaksi Toivo Kärjen ja Reino Helismaan kappaleella Sinun silmiesi tähden elokuvasta Pekka ja Pätkä kesälaitumella. Soolo-osuutensa päätteeksi Jyrki lauloi vielä Sammy Cahnin ja N. Brodzkyn kappaleen Be my love sekä Sammy Fainin ja Saukin eli Sauvo Puhtilan suomalaisin sanoin laulun Niin paljon kuuluu rakkauteen - elokuvamusiikkia tämäkin elokuvasta Päivien kimallus vuodelta 1955. Tiesitkö muuten, että Sauvo Puhtila on maamme ilmeisesti tuotteliain käännösiskelmien sanoittaja? Juha Vainion jäljiltä jäi n. 2400 sanoitusta (n. 200 omaa sävellystä) ja Reino Helismaan tuotanto jäi varsin lyhyeksi varhaisen poismenon johdosta tammikuussa 1965; julkaistuja laulunsanoja  kuitenkin 5 000 kappaletta. Saukki itse joskus yritti laskea sanoitustensa määrää, mutta heitti pyyhkeen kehään 6 000 laulun jälkeen - parhaimmat arviot kertovat 9 000 sanoituksesta.

Maailmansota teki laittoman kaupankäynnin Suomen ja Ruotsin välillä hyvin kannattavaksi riskeistä välittämättömille seikkailijoille. Raahessa muuten elettiin varsin rauhallista pikkukaupungin elämää, mutta orastavaa vilkastumista oli konsertti- ja teatterivierailuiden kanssa kulttuuripuolella. Raittiusseura Rasti järjesti arpajaisia, retkiä ja huvitilaisuuksia, joihin tilaisuuksiin Antti Wihurikin mielellään osallistui. Samoin hän kuului Raahen Seuraklubiin ja sen rientoihin. Antti Wihuri liittyi heti Raaheen tullessaan paikalliseen purjehdusseuraan ja vajaan kahden vuoden päästä oli seuran varakommodori, josta sitten eteni seuran kommodoriksi. Vuonna 1915 Antti Wihuri otti hoitaakseen vakuutusyhtiö Kalevan henkivakuutusasioimiston Raahessa. Kaupungin porvarit pähkäilivät keskenään, että sodan vuoksi menetettäisiin laivoja ja rauhan tullessa kaupunki joutuisi mottiin ilman omia laivoja. Vedoten Raahen nousuun Suomen johtavaksi laivanvarustuskaupungiksi Krimin sodan jälkeen, alkoi hanke oman varustamoyhtiön perustamisesta kaupunkiin. Krimin sodan tiimellyksessä Suomi oli menettänyt yli puolet kauppalaivastostaan. Antti Wihuria pyydettiin johtamaan tätä perustettavaa varustamoa; keväällä 1916 yhtiön väliaikainen johtokunta onnistui ostamaan 250 dwt:n kaljaasi Muiston ja 460 dwt:n kuunari Ihanan yhtiölle. 6.10.1916 Raahen Seuraklubilla oli Raahen Laiva Osakeyhtiön perustamiskokous; osakepääoma jaettiin 750 nimellisarvoltaan 100 markan osakkeeseen. Alkuun osakkaita oli 23 kpl ja toimitusjohtaja Antti Wihuri omisti 49 yhtiön osaketta.

Wihuri puhui johtokunnalle yhtiön tarvitsevan lisää laivoja ja 25.11.1916 ostettavaksi tarjoutui 400 dwt:n kuunari Anna, jonka rahoitus hoitui osakepääoman nostolla 200 000 markkaan. Vuonna 1917 maailmansodan loppumisesta ei ollut vielä tietoa, kun Raaheen päätettiin perustaa 75 000 markan pääomalla varustamoyhtiö Raahen Meriliike Oy, jonka johtoon Antti Wihuria jälleen pyydettiin. Tämän yhtiön johtajaksi Antti ei alkanut, mutta lupautui kyllä sen johtokuntaan. Toimitusjohtajaksi ryhtyi kauppias August Myllylä ja talvella 1918 varustamo alkoi rakennuttaa 264 rekisteritonnin kuunari Merilokkia, joka keväällä teki jo ensimatkansa puutavaralastissa Kokkolasta Kööpenhaminaan. Varustamoyhtiön osakepääomaa oli jouduttu kahteen otteeseen korottamaan ensin 200 000 ja sitten 400 000 markkaan, mutta kolmannella kerralla korotus 600 000 markkaan ei enää onnistunut, kun osakkeet jäivät merkitsemättä. Sodan vihdoin päättyessä voitiin todeta, että Suomi oli menettänyt 84 laivaa sodassa, mutta toisaalta samaan aikaan oli uusia laivoja rakennettu vuosina 1914-1918 vastaavasti lopullisen laivamäärän ollen 300 laivaa ja yli 10 000 nettorekisteritonnia enemmän, kuin sotaan syöksyttäessä.

Kuunari Uljas

Huutava pula aseista oli Raahessa kova ja 18.11.1917 kansalaiskokous laittoi lähetystön venäläisten sotilaiden luokse vaatimaan heitä olemaan sekaantumatta asioihin Suomessa. Tämä vaatimus tosi sai aikaan täysi päinvastaisen reaktion lähentäen venäläisiä ja punakaartilaisia. Marraskuun alussa oli Raaheen perustettu suojeluskunta, jonka esikuntaan valittiin mm. Isak Kerttula ja Antti Wihuri. Nuorukaisia liittyi suojeluskuntaan nelisenkymmentä, joukossa paljon kauppaopistolaisia. Suomen itsenäisyys julistettiin 6.12.1917, mutta tammikuussa 1918 siirrettiin yhä venäläisiä joukkoja Saloisista, Siikajoelta ja Pattijoelta Raaheen; yleisesti puhuttiin 130 sotilaasta. Lähetystö taas passitettiin venäläisiä hätyyttämään itsenäisestä maasta, mutta turhaan. 28.1.1918 Raahen suojeluskunta otti kokoontuessaan tukikohdaksi Yhdyspankin rakennuksen, kun oli havaittu venäläisten ja punaisten varustautuvan. Seuraavana päivänä tuli tietoon ylipäällikkö Mannerheimin sähkösanoma Seinäjoelta, että kuuden tunnin sisällä tuli kaikki venäläiset riisua aseista, apuakin lupailtiin tässä toimenpiteessä. Jälleen venäläisille esiteltiin vaatimus ja nyt kapteeni Kukin, venäläisten päällikkö lausui toiveenaan seuraavana päivänä pidettävän neuvottelun ja että siihen asti venäläiset saisivat olla rauhassa. Näin sovittiin. Kalajoelta saapui kaupunkiin myös venäläisjoukkoja vahvistukseksi ja määräaikaan mennessä kaksi venäläistä upseeria kuuden sotilaan kanssa saapui neuvotteluun, jossa vaatimus aseistariisumisesta jälleen heille esitettiin. Upseerit halusivat ensin kuitenkin varmistua oliko Kokkolassa jo antauduttu, kuten heille asian laidan kerrottiin olevan. Neuvonpitoa lykättiin illaksi klo kahdeksaksi, mutta tähän neuvotteluun venäläiset eivät koskaan palanneet.

Ylipäälliköltä tuli tietoa suojeluskuntalaisille apujoukkojen lähettämisestä ensin Ouluun ja sieltä etelään Raahen avuksi. Venäläiset taas alkoivat siirtää varusteitaan ja väkeään kasarmiltaan työväentalon suuntaan. Varustelu molemmin puolin enteili siis tulevaa yhteydenottoa. Raahesta lähetettiin Jarl Sovio Vihanttiin etelästä tulevia suojeluskunnan joukkoja vastaan puhumalla saamaan välittömästi apujoukkoja Raaheen. Samaan aikaan Raahessa ilmoittivat antautuvansa suojeluskuntalaisille, mutta eivät sitten kuitenkaan näin toimineet. Punaiset eristivät kaupungin katkaisemalla puhelin- ja lennätinjohtimet. Johtimet korjattiin aamuun mennessä kuntoon ja apuja anottiin ylipäälliköltä yhä uudestaan. Vastineena tuli tieto sivuradan risteykseen lähettää neuvottelijat ja tähän neuvotteluun Raahesta lähtivät Isak Kerttula ja Antti Wihuri. Punakaartilaiset ja venäläiset väijyivät myös radan varressa lopulta katkaisemalla radan räjäyttämällä ja katkomalla jälleen puhelin- ja lennätinyhteydet. Raaheen saatiin tietoa, että Kerttulan ja Wihurin neuvottelut apujoukoista olivat tuloksettomia ja eversti Tunzelmann johdatti joukkonsa junalla Oulun avuksi. Kerttula ja Wihuri neuvottelusta suivaantuneina suhasivat junalla perässä ja Ruukin aseman useampituntisessa neuvonpidossa saivat komentajalta 225 miehen vapaaehtoisten retkikunnan, jota johti jääkäri A. W. Rosenholm. Joukko siirtyi jälleen junalla kohti Raahea ja rata oli jälleen poikki kaupungin läheisyydessä, josta matkaa jatkettiin marssimalla kaupunkiin Kerttulan ja Wihurin toimiessa oppaina. Kaupungin liepeillä joukko hajaantui kahdeksi osastoksi ja piiritti työväentalon ja tässä taistelussa menehtyi ainoastaan yksi ruutikellaria vartioinut sotamies. Yllätys oli täydellinen venäläisille ja punakaartilaiset olivat suojeluskuntalaisten tulosta kuullessaan palanneet koteihinsa. 230 venäläistä sotilasta antautui ja 70-80 punakaartilaista, joista suurin osa joutui vangittuina tekemään töitä kaupungilla. 

 Tampereen Tammelaa vuonna 1918.

 Tampereen Kauppatori vuonna 1918.

Näin Raahen kaupunki pelastettiin jälkipolville, mutta Antti Wihurin sota jatkui toisaalla; 7.2.1918 päämajan ilmoituksella haettiin teknillisesti sivistyneitä henkilöitä perustettavaan tykistöön ja helmikuun lopulla hän sai siirron tykistökouluun Pietarsaareen kouluttamaan miehiä tykistöön. Aliupseerina Antti Wihuri otti osaa Kurun taisteluihin maaliskuun puolivälissä ja sieltä taistelut etenivät Tampereelle. Tampereelta Antti Wihurin tie vei vielä Viipurin valtaukseen samana keväänä. Varavääpeli Antti Wihuri vapautui 1.7.1918 palveluksesta III Jääkäripatteriston esikunnassa Viipurissa.

 Messukylässä näytti tältä keväällä 1918.

Antti haaveili oman höyrylaivan hankkimisesta varustamolleen samalla kun valmistautui metsien ostoon Raahen Parru Oy:lle. Kuunari Ihana oli matkallaan Tanskaan Gotlannin lähistöllä haaksirikkoutunut ja ajautunut puutavaralastissa Sliteen. Antti Wihuri matkusti saksalaisella rahtilaivalla Raahesta Ruotsin puolelle ja sieltä mutkitellen lopulta Gotlantiin tarkastamaan laivansa kuntoa ja päätyi lastin purkuun Slitessä ja aluksen myyntiin. Paluumatkallaan Tukholmassa Wihuri huomasi Helsingin sanomalehtiä tutkiessaan ilmoituksen huutokaupasta, jossa myytiin entinen kronstadtilainen vartiolaiva. Nyt tuli Antille kiire Helsinkiin laivakaupoille. Hän teki huutokaupassa parhaimman tarjouksen - 1 020 000 markkaa - höyrylaivasta, mutta kauppoja ei vielä tullut. Antti sai yksityisesti laivan myyjän kanssa neuvoteltua myyntihinnan 1 115 000 markaksi ja kauppa toteutuisi, mikäli ostaja saisi rahoituksen kuntoon. Pohjoismaiden Yhdyspankki heltyi luotottamaan Antin laivakaupan ja nyt Antti Wihuri tarjosikin höyrylaiva Odinia Raahen Laiva Oy:lle, jonka suurimpana osakkaana olikin jo itse. Laiva vaihtoi vikkelästi näin omistajaa ja laivalla oli runsaasti rahtikäyttöä mm. viljan tuojana Ruotsista. Syksyllä 1918 laiva ajoi kuitenkin karille Kalmarin edustalla ja talvella telakalla korjattiin matkustaja-alukseksi linjalle Turku-Kööpenhamina kilpailemaan osin samoista matkustajista Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiön linjan kanssa. Laiva tuotti varustamolle hyvin, koska se kuljetti myös rahtia liikkuessaan. Jälleen syksyllä 1919 laiva ajautui karille Öregrundin luona ja nyt laiva myytiin 2 miljoonalla markalla argentiinalaiselle yhtiölle. 

 Helsingin Kaapelitehdas.

Maanantaiaamu 22.9.2014 kokosi lähes sata seminaarilaista Helsingin Kaapelitehtaalle Teatterimuseon tiloihin Esitystallenteiden säilytys ja tekijänoikeudet-seminaariin. Ilmoittautuneiden suuri määrä oli myös järjestävälle taholle positiivinen yllätys ja kertoi ilmeisesti myös aiheen ajankohtaisuudesta ja kiinnostuksesta jotakin.

Kuvatallenteita (videoita) käytetään esittävien taiteiden kentällä monin eri tavoin. Osa esitystallenteista siirretään museoiden ja arkistojen kokoelmiin, ja muistiorganisaatiot tuottavat tallenteita myös itse. Aikaan sidottujen taiteenlajien tutkimuksen lähdeaineistona kuvatallenteet ovatkin tärkeitä. Digitaalinen kulttuuri on monipuolistanut kuvatallenteiden hyödyntämistä, ja samalla tallenteiden säilyttämiseen ja käyttöön liittyvät kysymykset ovat osin muuttuneet. Teknisten seikkojen lisäksi merkittävä osa haasteista liittyy tekijänoikeuksiin. Seminaarissa näistä aiheista toivottiin ja myös saatiin taidekentän ja muistiorganisaatioiden yhteistä keskustelua. 

 Teatterimuseon johtaja Helena Kallio.

Seminaarin avasi Teatterimuseon museonjohtaja Helena Kallio, joka johdatteli ammattiesiintyjän varmuudella päivän aiheisiin. Ensimmäisenä varsinaisena alustajana sai esiintymisvuoron toiminnanjohtaja Iiris Autio Tero Saarinen Companysta aiheenaan, Kuvatallenteiden käyttö esittävien taiteiden kentällä; case-esimerkkinä Tero Saarinen Company.

 Toiminnanjohtaja Iiris Autio.

Teatterimuseon av-arkistoista ja kuvantallenteista pitivät hieman pitkäksi venyneen esityksensä arkistonhoitaja Eeva Mustonen ja tutkija Pälvi Laine, molemmat Teatterimuseosta. Aamupäivän antoisinta näkemystä toi omalla yli kolmenkymmenen vuoden kokemuksellaan alalta kuvaamopalvelupäällikkö, erikoissuunnittelija Kansallisgalleriasta, Perttu Rastas, jonka aiheena oli: Kuvatallenteiden digitointi ja pitkäaikaissäilytys.

 Erikoissuunnittelija Perttu Rastas.

Lounaan jälkeen iltapäivällä Kansalliskirjaston lakimies, Pekka Heikkinen alusti aiheenaan: Esitystallenteiden muistiorganisaatiokäyttö ja tekijänoikeudet. Hänen esityksensä oli pisin yksittäinen presentaatio seminaarin alustuksista. Kahvituokion jälkeen kerättiin seminaarin voimat vielä puoleksitoista tunniksi paneelikeskusteluun aiheesta: Esitystallenteiden sopimukset ja käyttö. Paneelikeskustelussa käsiteltiin esitystallenteiden tekijänoikeuksiin liittyviä aiheita, erityisesti Teatterimuseon av-sopimusta ja sen soveltamista. Moderaattorina paneelissa toimi teatterimuseon johtaja Helena Kallio. Panelisteina toimivat: Jukka Asikainen (toiminnanjohtaja, Suomen Näytelmäkirjailijat ja Käsikirjoittajat ry), Anna-Mari Klintrup (hallituksen pj, Suomen teatteriohjaajat ja dramaturgit ry), Maaria Kuukorento (toiminnanjohtaja, Teatterikeskus ry), Elina Mäntylä (toiminnanjohtaja, Suomen Näyttelijäliitto ry), Miika Riikonen (hallituksen jäsen, Suomen valo-, ääni- ja videosuunnittelijat ry) sekä Tommi Saarikivi(toimitusjohtaja, Suomen Teatterit ry).