Uskonpuhdistaja Martin Luther.

"Onko se vankina pitämistä, jos jotakuta ei voida maassa tai talossa sietää? Niinpä kyllä, he pitävät meitä kristittyjä vankeina omassa maassamme! He antavat meidän tehdä työtä otsamme hiessä, samalla kun he saalistavat rahamme ja tavaramme istuen uunin takana laiskotellen, komeillen ja päärynöitä paistaen, syöden, juoden ja viettäen kylläisiä ja mukavia päiviä meidän työllämme hankitulla tavaralla. He ovat vanginneet meidät ja omaisuutemme kirotulla koronkiskomisellaan ja nylkemisellään. He meitä vain pilkkaavat ja syljeskelevät vasten silmiä siitä hyvästä, että me teemme työtä ja omasta osuudestamme ja omaisuudestamme annamme heidän elää laskoina junkkareina. He ovat siis meidän herrojamme ja me heidän orjiaan omaisuuksinemme, hikinemme ja töinemme."

Luther muistuttaa, ettei kristityillä ole mitään oikeutta kostaa juutalaisille, mutta "jotta te ja me kaikki vapautuisimme juutalaisten sietämättömästä perkeleellisestä rasituksesta" hän laati seitsemän käytännöllistä toimenpidettä juutalaiskysymyksen ratkaisemiseksi:

"Miten meidän kristittyjen on nyt tämän turmeltuneen, kirotun juutalaiskansan kanssa meneteltävä? Meidän ei ole heitä siedettävä, vaikkakin he asuvat keskuudessamme ja me tiedämme heidän harjoittavan tällaista valehtelemista, jumalanpilkkaamista ja kiroamista. Meidän täytyy rukouksen ja jumalanpelon avulla harjoittaa ankaraa armeliaisuutta, jotta voisimme edes muutamia pelastaa tulesta ja liekeistä. Kostaa me emme saa, heillä on kosto niskassaan, tuhat kertaa ankarampi kuin mitä voimme heille toivoa. Minä tahdon antaa tässä rehellisen neuvoni:

Ensiksi, että heidän synagogansa tai koulunsa sytytettäköön tuleen, ja mikä ei tahdo palaa, se peitettäköön ja umpeenluotakoon maalla, ettei ikinä yksikään ihminen näkisi siitä kiveä eikä kuonaa.

Toiseksi, että heidän talonsakin samalla tavalla rikkirevittäköön ja hävitettäköön, sillä niissäkin he harjoittavat samaa, mitä he kouluissaan harjoittavat. Sen sijaan heidän annettakoon asua ulkosuojissa ja talleissa, kuten mustalaisten, jotta he tietäisivät, etteivät he ole herroja maassamme, kuten he kerskailevat.

Kolmanneksi, että heiltä otettakoon pois kaikki heidän rukouskirjansa ja Talmudin selityksensä, joissa sellaista epäjumalanpalvelusta, sellaisia valheita, kirouksia ja jumalanpilkkaa opetetaan.

Neljänneksi, että heidän rabbiineitaan kiellettäköön elämän ja hengen menettämisen uhalla vast'edes opettamasta...

Viidenneksi, että juutalaisilta kokonaan peruutetaan tien ja saattovartion käyttöoikeus, sillä heillä ei ole maaseudulla mitään tekemistä, koska he eivät ole herroja, ei virkamiehiä eivätkä kauppiaita tai sentapaisia...

Kuudenneksi, että heiltä kiellettäköön koronkiskominen, jonka heiltä Mooses on kieltänyt, koska he eivät ole olemassa maassaan eivätkä vieraiden maiden herroja, ja heiltä otettakoon kaikki omaisuus ja hopea- ja kultakalleudet ja pantakoon syrjään talletettavaksi. Ja syy on tämä: kaiken, mitä heillä on... he ovat meiltä varastaneet ja ryöstäneet koronkiskomisellaan, koska heillä muuten ei ole mitään muuta elinkeinoa.

Seitsemänneksi, että nuorille voimakkaille juutalaismiehille ja juutalaisnaisille annettakoon käteen varsta, kirves, kuokka, lapio, rukki, värttinä ja annettakoon heidän ansaita leipänsä otsansa hiessä, kuten Aadamin lasten osalta on määrätty (1 Moos. 3:19).

Mutta jos pelkäämme, että he voisivat meitä ruumiin, vaimon, lasten, palvelusväen, karjan, j.n.e. puolesta vahingoittaa... niin meneteltäköön, kuten minä tiedän muiden kansojen, kuten Ranskan, Espanjan, Böömin j.n.e. menetelleen ja tehtäköön tili heidän kanssaan, mitä he ovat meiltä kiskoneet ja sen mukaan jaettakoon sovinnolla, mutta heidät karkoitettakoon maasta. Sillä, kuten olemme kuulleet, Jumalan viha heitä kohtaan on niin suuri, että he lempeällä armeliaisuudella kohdellen tulevat yhä vihaisemmiksi ja vihaisemmiksi, mutta ankaruudella hyvin vähän paremmiksi. Sen vuoksi heistä on pikaisesti päästävä."

Pohdittaessa Lutherin kirjoitusten merkitystä antisemitismin historian kannalta ei tärkeintä liene kuitenkaan se, mitä Luther on tarkoittanut itse kirjoituksillaan, vaan millaisia vaikutuksia niillä on ollut sekä omana aikanaan että myöhemminkin. Lutherin voidaan katsoa vaikuttaneen omilla kirjoituksillaan ja mielipiteillään elinaikanaan korkeintaan Hessenin ja Saksin 1540-luvun juutalaislakeihin ja karkotuksiin. Hänen kirjoitustensa myöhempää merkitystä antisemitismin historiassa on sitä vastoin vaikea kieltää. Luterilaiset antisemiitit saivat vaikutteensa varmaan muualta kuin Lutherin kirjoituksista, eikä holokaustia toimeenpantu välttämättä Luther mielessä. Silti Lutherin kirjoitusten merkitystä voi perustella niiden todella pitkällä vaikutuksella ja hänen asemalla saksalaisena suurmiehenä ja kiistämättömänä uskonpuhdistajana. Moderni antisemitismi löysi Lutherin tuekseen hyvin pian; Theodor Fritschin Antisemiten-Katechismus-käsikirjan ensimmäinen painos vuodelta 1887 jo siteerasi hänen juutalaisvastaisia traktaatteja. Samoin esim. vuoden 1919 laitoksessa - ilmestyi nimellä Handbuch der Judenfrage - siteerataan monia sivuja juutalaisvastaista kirjoitusta Lutherilta. Lutherin maineella ratsasti myös hovisaarnaaja Adolf Stoecker, joka oli vuonna 1878 perustetun antisemiittipuolueen - Christlich-Soziale Partein - johtaja. 1800-luvun lopulla Luther taas löydettiin Saksan kansallisissa ylioppilaspiireissä. Heille Luther oli saksalaisuuden seppä, joka ensimmäisenä takoi Saksan kansakuntaa. Juutalaisuus heilläkin nähtiin aidon saksalaisen kansallishengen vihollisena. Luther nostettiin korokkeelleen saksalaisen hengen jättiläisenä, eikä kristillisenä lähettiläänä. Weimarin tasavallassa Luther nautti myös ajatuksineen suurta arvostusta.

Vuonna 1933 tuli kuluneeksi 450 vuotta Martin Lutherin syntymästä ja samana vuonna Adolf Hitler nousi valtaan Saksassa. Kansallissosialistit osasivat hyvin huolehtia siitä, että Lutheria hyödynnettiin taitavasti ottamalla esille hänen tuotannostaan heidän asiaansa palvelleita kohtia. Lutherin juutalaisvastainen tuotanto nostettiin Hitlerin Saksassa julki myös uusintapainoksina. Luther leimattiin Saksan evankelisen kirkon toimesta myös antisemiittiseksi vaikuttajaksi, kun kansallissosialistishenkinen Deutsche Christen-uskonliike sai suurimman osan Saksan maakirkoista hallintaansa. Joulukuussa 1941 Saksan seitsemän evankelis-luterilaista maakirkkoa (Saksin, Hessen-Nassaun, Mecklenburgin, Schleswig-Holsteinin, Anhaltin, Thüringenin ja Lyypekin) antoivat julkilausuman, jolla he hyväksyivät valtion päätöksen velvoittaa Saksan juutalaiset merkitsemään syyskuusta 1941 alkaen vaatteensa keltaisella Daavidin tähdellä:

"Saksan kansanyhteisön jäseninä allekirjoittaneet Saksan evankelis-luterilaiset maakirkot ja kirkonjohtajat seisovat rintamassa historiallisessa puolustustaistelussa, joka on tehnyt mm. välttämättömäksi antaa poliisiasetuksen juutalaisten merkitsemisestä synnynnäisinä maailman- ja valtakunnanvihollisina, kuten jo tri Martti Luther katkerien kokemusten jälkeen vaati ryhdyttäväksi mitä ankarampiin toimenpiteisiin juutalaisia vastaan sekä näiden ajamista pois Saksasta. Kristuksen ristiinnaulitsemisesta tähän päivään asti juutalaiset ovat taistelleet kristinuskoa vastaan tai ovat oman edun tavoittelussaan väärinkäyttäneet tai väärentäneet sitä. Kristillisellä kasteella ei ole mahdollista muuttaa juutalaisten rodullista omaleimaisuutta, kansallisuutta tai biologista olemusta."

Luther meni vaatimuksissaan siis pidemmälle, kuin keskiaikainen kirkko, joka ei hyväksynyt väkivallan käyttöä juutalaisia kohtaan. Saarnaaminen ja argumentaatio ei riittänyt hänelle, vaan uskonpuhdistus vaati pakkotoimia, joihin hän oli valmis jopa yllyttämään ihmisiä. Luther itse odotti tuomion päivää huolettomasti: "Minä olen tehnyt oman osuuteni, jokainen katsokoon, miten hän tekee omansa. Minä olen syytön."

Julius Streicher Nürbergin kansainvälisessä sotarikosoikeudenkäynnissä vuonna 1946.

Huhtikuussa 1946 Der Stürmerin (Kolmannen valtakunnan johtava antisemiittilehti) julkaisija Gauleiter Julius Streicher oli kuulusteltavana Nürbergin kansainvälisessä sotarikosoikeudenkäynnissä ja syytettynä juutalaisten joukkomurhan propagandistisesta valmistelusta. Puolustuspuheessaan Streicher vastasi vain valistaneensa ihmisiä juutalaiskysymyksestä, ei suinkaan kiihottaneensa ihmisiä juutalaisia vastaan. Kun puolustusasianajaja tiedusteli häneltä, oliko Saksassa aiemmin julkaistu vastaavaa juutalaisvastaista materiaalia, ilmoitti Streicher häneltä takavarikoidun Martti Lutherin kirjoituksia ja että Luther istuisi varmaankin hänen kanssaan syytettyjen penkillä, jos kirjoitukset olisivat olleet syyttäjien käytettävissä syytettä laadittaessa. Streicher todettiin syylliseksi rikoksiin ihmiskuntaa vastaan ja hän sai juutalaisvastaisesta kiihotuksestaan kuolemantuomion. Hänet hirtettiin Nürnbergissä 16.10.1946.

 

Saksalainen pappi ja teologi, Martti Luther (s. 10.11.1483 Eisleben ja k. 18.2.1546 Eisleben) käynnisti katolisessa kirkossa uskonpuhdistuksen, joka johti protestanttisen luterilaisen kirkkokunnan syntymiseen Saksassa. Enin osa ihmisistä tuntee hänen saavutuksensa, mutta tänään keskitymme Martin vähemmän tunnettuun puoleensa, suhteeseen juutalaisiin.

1400-luvun loppupuolella Saksa vietti vaurautensa päiviä ja viriiliä elämää, mm. kirjapainotaito ja sen kehittyminen levittivät vikkelästi uusiakin asioita laajalle alueelle. Samoihin aikoihin juutalaisia karkotettiin Saksan alueilta ja he, jotka vielä elivät Saksassa, kokivat syrjintä ja halveksintaa. Juutalaisia syytettiin koronkiskonnasta ja saksan sana Jude tarkoittikin sekä juutalaista että koronkiskojaa.

Martin Luther.

Martti Luther oli poikkeuksellisen urhea mies puheissaan ja kirjoituksissaan, kun ryhtyi kyseenalaistamaan niin maallisen kuin hengellisenkin vallan oikeutusta. Ankaraa kritiikkiä saivat niin paavi kuin kuninkaat ja samalla hän tuli varmasti asettaneeksi itsensä myös hengenvaaraan tieten tahtoen. Vahvoista keskiaikaisista ennakkoluuloista koskien juutalaisia ja juutalaisuutta hän ei pystynyt hälventämään edes itseltään. Ilmeisesti hän tunsi lukumääräisesti vain hyvin harvoja juutalaisia, mutta hän vaikutti ympäristössä, joka oli sekä teologisesti että kansanomaisella tavalla katsottuna hyvin juutalaisvastainen. Kristityillä oli vahva mielikuva juutalaisista Jumalan hylkäämänä kansana, syyllistyneinä Kristuksen surmaamiseen ja uskoen näiden tappavan kristittyjen lapsia omiin tarkoituksiinsa.

Alun alkuaan Martti Lutherilla oli kuitenkin sangen myönteinen käsitys juutalaisista, sillä tutkittuaan vanhaa testamenttia ja humanistien opetusten mukaisesti hän opiskeli myös heprean kielen ja korosti sen osaamisen tärkeyttä sekä oman hepreankielen osaamisensa vaillinaisuutta. Hän oivalsi juutalaisten haluttomuuden kääntyä kristinuskoon kirkon rappiotilan vuoksi, mutta hän oli vakuuttunut tämän esteen poistuvan, kun kirkko uudistettaisiin vääristä opeista. Tätä tarkoitusta varten Luther julkaisi vuona 1523 kirjan Dass Jesus Christus ein geborener Jude sei (Että Jeesus Kristus on syntyperäinen juutalainen). Lutherin nimittäin soimattiin kiistäneen Jeesuksen neitseellisen syntymän. Kirjassaan Luther teki väitöksen selvästi valheeksi ja esitti Vapahtajan syntyneen Mariasta, todellisesta ja puhtaasta neitsyestä sekä olevan Aabrahamin siemenenä juutalainen. Kaikki todistelu kirjassa on selvästi suunnattu juutalaisille, ei niinkään paavilaisille. Hän katsoi juutalaisten olevan samaa lihaa ja verta kuin Jeesus ja näin myös verensä puolesta lähempänä Kristusta kuin pakanat. Luther katsoi, että juutalaisia tuli kohdella ystävällisesti ja veljellisesti ilman katolisen kirkon harjoittamia raakuuksia; näin juutalaiset saataisiin lopulta ohjattua evankeliumin tielle. Koska juutalaisille ei koskaan tehty tietäväksi puhdasta evankeliumia, he elivät siis epäuskossa. Luther jopa alkuun kritisoi kirkon juutalaiskielteisyyttä, joka hänen mukaansa ei kuulunut kristilliseen uskoon laisinkaan. Monet juutalaiset jaksoivat innostua Lutherin esityksistä ja laskivat sen varaan paljonkin.

Juutalaiset selvästi saivat Lutherin pohtimaan suhtautumistaan asiaansa vuosikymmenten ajan. Vuodelta 1514 ovat jo ensimmäiset Lutherin kirjoittamat tekstit juutalaisuudesta ja kaikki hänen kirjoituksensa juutalaisista voidaan jakaa selkeästi kahteen osaan; alkupään positiivisiin ja lopun negatiivisiin kirjoituksiin. Selvästi 1530-luku toimii eräänlaisena vedenjakajana asiassa. Luther sai karvaasti pettyä odotuksissaan, sillä juutalaiset eivät hänen puhdistustensakaan jälkeen kääntyneet kristinuskoon. Varmaankin tämän takia hän teki juutalaisten suhteen täydellisen "takinkäännön" ja hänen suhtautumisensa juutalaisuuteen ja juutalaisiin muuttui totaalisesti. Elämänsä kahdeksan viimeisen vuoden aikana hän julkaisi hyvin juutalaisvastaisia teoksia ja näissä ajatuksissa hän pitäytyi aivan kuolemaansa asti. Saksan juutalaisten johtajana toiminut Josel von Rosheim pyysi vuonna 1537 Lutherilta apua, jotta hän pääsisi Saksiin; juutalaisilta pääsy oli tiukasti kielletty. Luther vastasi anomukseen todeten tehneensä juutalaisten hyväksi paljon ja vielä tässä vaiheessa katsoi juutalaisia kohdeltavan mielellään hyvin, mutta samalla ilmoitti juutalaisten käyttäneen asioissaan hänen hyväntahtoisuuttaan väärin ja katsoi itsensä haluttomaksi asian suhteen vaikuttamaan. Martti Lutherin aivan ensimmäinen juutalaisvastaisena näyttäytynyt teos oli vuonna 1538 julkaisu Wider die Sabbather an einen guten Freund, joka oli suora hyökkäys Böömin ja Määrin juutalaisten tekemää kristittyihin kohdistettua  käännytystyötä kohtaan. Nämä sapattilaiset olivat luopuneet kristinuskosta alkamalla noudattaa juutalaisia menoja, kuten viettämällä sapattia, suosivat ympärileikkausta, noudattamalla juutalaista lakia ja uskomalla, ettei Messias ollut vielä saapunut. Tähän kirjoitukseensa Luther sai eräältä juutalaiselta vankan vastineen, joka sittemmin on hävinnyt historian hämärään. Tästä taas Luther provosoitui entistä enemmän ja hän päätyi julkaisemaan vuonna 1543 kuuluisimman antisemiittisen julkaisunsa Von den Juden und ihren Lügen. Tämä em. kirja on julkaistu suomeksi vuonna 1939 nimellä Juutalaisista ja heidän valheistaan ja sen suomensi tuolloin jääkärikapteeni sekä Adolf Hitlerin kansallissosialistien ihailija ja antisemiitti T. T. Karanko. Julkeatko lukea, miten Karanko suomensi Lutherin tekstejä teoksessa?:

"... missä näet oikean juutalaisen, sinä voit hyvällä omallatunnolla tehdä ristinmerkin ja ilman muuta varmasti sanoa: tuossa menee ilmielävä perkele.

... he parjaavat meitä gojimeiksi ja toivottavat meille kouluissaan ja rukouksissaan kaikkea onnettomuutta. He ryöstävät meiltä rahamme ja omaisuutemme koronkiskomisellaan, ja missä vai voivat, he osoittavat meille kaikkea salakavalaa häijyyttä. He uskovat (mikä vielä on ilkeintä) tekevänsä siinä hyvin ja oikein, se on, palvelevansa Jumalaa opettamalla tekemään sellaista. Sellaista eivät ole mitkään pakanat tehneet, eivätkä myöskään tee muut kuin perkele itse tai ne, jotka se on riivannut, kuten se on riivannut juutalaisia...

Sellaisia kirottuja, läpeensä ilkeitä, läpeensä myrkyllisiä, läpeensä perkeleellisiä olentoja ovat nämä juutalaiset, jotka 140 vuotta ovat olleet meidän vaivanamme, ruttonamme ja kaikkena onnettomuutenamme ja vieläkin ovat. Kerta kaikkiaan, meillä on heissä oikeita perkeleitä, muuta he eivät ole, heillä ei ole mitään inhimillisyyttä meitä pakanoita kohtaan. Sellaista he rabbeiltaan heidän koulujensa kaltaisissa pirunpesissä oppivat."

Lutherin työhuone Wartburgin linnassa.

Tässä kirjassaan Luther kritisoi juutalaista uskontoa, ja aivan erityisesti heidän uskomustaan siihen, että Messias ei ole vielä tullut. Mutta arvostelu ei jää tähän; monet keskiajalle tyypilliset ennakkoluulot saavat sijaa Lutherin kirjoituksissa, kun hän esim. kirjoittaa että juutalaiset "himoitsevat kultaa ja hopeaa ankarammin kuin mikään kansa maan päällä". Hän korostaa, että juutalaisten "on pakko murhata ja kuristaa kuoliaaksi pakanoita", he uskovat voivansa "vapaasti valehdella, pilkata, kirota, häväistä, murhata, ryöstää ja tehdä kaikkea pahuutta miten ja milloin ja kenelle he vain tahtovat." Martti Luther nostaa esiin kirjassaan juutalaisia vastaan väitetyt syytökset kaivojen myrkyttämisestä ja lasten varastamisesta. Tässä yhteydessä hän ei ota mitään kantaa syytösten todenperäisyyteen, vaan julistaa, että juutalaisilta ei "suinkaan puutu suurta halua ja tahtoa ryhtyä sellaisiin tekoihin". Luther - uskomatonta kyllä - näyttäisi täysin uskoneen moisiin syytöksiin, sillä hän vertaa aikansa juutalaisia babylonialaisessa vankeudessa eläneisiin ja teroittaa, etteivät babylonian vankeudessa eläneet vuodattaneet lasten verta tai myrkyttäneet kaivoja. Näin Luther liittää itsensä tämän kansanperinteen kannattajiin.

Luther kyllä tiesi juutalaisten kiistävän kaikki em. syytökset, mutta katsoi syytösten pitävän yhtä Kristuksen tuomion kanssa; tämän mukaan juutalaiset ovat "myrkyllisiä, vihaisia, kostonhimoisia, kavalia käärmeitä, salamurhaajia ja perkeleen lapsia". Lutherin katolinen vastustaja Johannes Eck (1486-1543) todisti julkaisemassaan kirjassa vuonna 1542, että murhasyytökset ja kaivon myrkyttämiset olivat tosia tapahtumia. Luterilainen saarnaaja Andreas Osiander (1498-1552) taas omassa julkaisussaan kumosi nämä väitteet. Karmean ja kolkon vastakaiun nämä Lutherin esittämät keskiaikaiset näkemykset saivat sitten vielä paljon myöhemmin Saksan historiassa. Luther esitti kysymyksen: "Voiko juutalaisia edes nimittää ihmisiksi?", ja natsit menivät myöhemmin arvioimaan heitä (juutalaiset) enemmän rottien kaltaisiksi tuhoeläimiksi kuin ihmisiksi. Natsin käyttämä von Treitschken keksimä lause "Die Juden sind unser Unglück" muistuttaa kovasti Lutherin tokaisua, jonka mukaan juutalaiset ovat "meidän vaivanamme, ruttonamme ja kaikkena onnettomuutenamme". Lutherin mukaan juutalaisia ei ole vainottu, vaan juutalaiset ovat vainonneet kristittyjä. Juutalaisten kristittyjä kohtaan kokema epäluulo ja viha on tyystin tarpeetonta, koska "mehän teemme heille kaikkea hyvää".  

 

Kun Venäjä menetti Käkisalmen 1600-luvun alussa, pitkällisten sotien myötä tämä alue liitettiin välittömästi Ruotsin valtakuntaan ja Stolbovan rauhan jälkeen hallinto-olot vakiintuivat. 1600-luvun alussa löytyy maininta jo Räisälän Humalaisten kylästä, josta tämä tarina lähtee liikkeelle.

1600-luvun alussa Räisälän Humalaisten kylässä tunnettiin kaksi taloa; toinen talo oli Heikki Karhusen ja toinen Heikki Sairasen. Vuosisadan puolivälissä käytiin sota, jonka seurauksena Karjalasta siirtyi runsaasti väkeä Käkisalmen lääniin ja Inkerin alueelle. Siirtyminen yltyi vaelteluksi 1660-luvulla, kun Kainuun, Savon ja Suomen Karjalasta tuli väkeä tyhjentyneille alueille. Tästä sai myös oman osansa syrjäinen Räisälä ja kylään alkoi saapua vuosisadan loppupuolella aivan uusia sukuja. Historian kirjoissa on ensimmäinen maininta Lallukan suvusta vuodelta 1694, jolloin Käkisalmen läänin laamanni- ja tuomariveron luettelo mainitsee Martti Lallukan. 1690-luvulla Humalaisten kylässä oli kuusi taloa; Lallukan ohella Petteri Kymäläisen talo, Pekka Niukkoisen talo, Yrjö Pulliaisen talo, Eskil Kalloisen talo ja Martti Periäisen talo. Talojen täytyi olla suunnilleen saman kokoisia, koska ne maksoivat veroja saman verran.

Asiakirjojen mukaan Martti Lallukka on ollut ilmeisesti varsin tavallinen talonpoika, joka perheensä elannon hankki viljelemällä maata. Suku jäi tälle tilalle vuosisadoiksi viljelemään maitaan, mutta Käkisalmen läänin omistaja taas vaihtui 1700-luvun alussa. Isonvihan jälkeen Uudenkaupungin rauhassa Käkisalmen eteläosa liitettiin Venäjään ja takaisin Suomeen se pääsi vasta vuonna 1812. 1700-luvun puoliväliin tultaessa Räisälässä asusti noin 2000 asukasta ja Vuoksi piti väestön elinolosuhteet suhteellisen suotuisina. Martti Lallukan jälkeen talosta vastasi hänen poikansa, Tapani Lallukka (s. vuonna 1709 ja k. vuonna 1762). Tapanin kuoltua hänelle jäi kaksivuotias Juhani (Johan) poika (s. vuonna 1760 ja k. vuonna 1807), joka isännöi taloa 1700-luvun jälkipuoliskon. Juhani avioitui Anna Paavilaisen kanssa ja heillä oli useita lapsia: Martti, Eeva, Vappu ja Anna, joista Martti Lallukka (s. vuonna 1789 ja k. vuonna 1857) taas jatkoi talon isännöintiä. Martin puoliso oli Maria Laukkanen, ja heillä oli kuusi lasta: Juhani (Johan), Antti, Anna, Matti, Eeva ja Martti. Lapsista vanhin poika Juhani Martinpoika Lallukka (s. vuonna 1814) jatkoi talon isäntänä ja avioitui Räisälän Härskinsaaressa vuonna 1821 syntyneen Maria Haikosen kanssa vuonna 1841. Poikalapsia siunaantui perheeseen viisin kappalein: Martti (s. vuonna 1844), Matti (s. vuonna 1846), Antti (s. vuonna 1849), Juho (Johan)(s. vuonna 1852) ja viimein Aatami (s. vuonna 1855). Toiseksi nuorin poika Johan syntyi 3.2.1852 ja hän sai nimensä 8.2.1852, jolloin kummeina olivat naapurit Henrik ja Anna Puukka. Aikuisena Johan otti nimekseen Juho-nimen.

Lallukan talo sijaitsi aivan Viipuriin ja Pietariin vievän maantien varressa. Juhon kotitalon olot olivat köyhät ja huono talonhoito sitä entuudestaan köyhdytti. Kylän läpi virtasi Vuoksen sivupuro ja humalaviljelmistä arvellaan kylän saaneenkin nimensä. Maantiellä kulkivat kulkukauppiaat, mutta Lallukan talosta ei juuri myytävää riittänyt; Juhon lapsuudessa talossa oli kirjoilla yli 20 henkeä. Juho kulki paimenessa kylän poikain kanssa ja alkeisopin kirjoitukseen hän harjoitti piirtämällä kirjaimia Vuoksen rantahietikolla. Paitsi jäivät myös kansakouluopinnot, joten oppi piti saada jotenkin muuten; opetuksen järjesti kirkko pyhäkouluineen ja kiertokouluineen. Räisälään ensimmäinen kansakoulu perustettiin vasta 1870-luvulla. Pastori Starckin sunnuntaikoulu muodostui Juholle menestykseksi; luku- ja kirjoitustaito sekä kristinopin alkeistiedot piti olla hankittuna ennen rippikouluun pääsyä. Sunnuntaikoulussa saatuja taitoja täydennettiin rippikoulussa ja lukusilla. Juhosta kehittyi rippikoulumerkintöjen mukaan hyvä lukija, ja kun pappi Otto Reinhold Streng perusti pitäjään vuonna 1861 oman kirjaston, oli Juho innokas suomenkielisen kirjallisuuden lainaaja.

Kotitilan työt eivät Juho Lallukkaa kiinnostaneet ja hän oli haaveillut jo kaupallisesta urasta. Sattui nimittäin niin, että Humalaisten kylän lähistöllä sijaitsi Sutkan hovi, joka oli pitkään kuulunut Assendelftien suvulle. 1800-luvun puolivälissä tämän Sutkan hovin osti venäläissyntyinen Käkisalmen kauppias K. Kannin ja hänen perheensä asusti kesäisin Sutkan hovia. Perheen poikien kautta Juho Lallukka pääsi hyvin läheltä tutustumaan äveriääseen elämään, jota hovissa vietettiin. Rippikoulua käydessä Lallukan talon taloudellinen tilanne paheni ja nimismies haki talon viimeisen lehmän verorästeistä. Yhä heikommin meni, kun kato koetteli maata vuonna 1867 ja Räisälän kylässäkin nähtiin kerjäläisiä, vaikka Räisälä ei ollut nälän suhteen huonoimpia alueita. Vielä seuraavakin vuosi oli paha katovuosi, itse asiassa vielä pahempi. Juhon isä hankki pojalle kirkonkylästä paikan räätälin oppipojaksi. Vaikka Juho ei tästä laisinkaan pitänyt, hän lähti kuitenkin räätäli Pekka Kiurun oppiin kirkonkylään.

Räätälin ammatti ei tuntunut Juhosta ollenkaan omalta ja hän joutui nukkumaankin räätälimestarin työpöydällä. Juhon toimiin kuuluivat monenlaiset talon askareet, joista ensin piti hoitaa rengin työt ja työpäivistä muodostui vääjäämättä pitkiä. Aivan ensimmäisenä räätälintyönään Juho sai valmistaa itselleen puvun. Varsinainen räätälioppi sai jäädä vain runsaan vuoden mittaiseksi, sillä Juholla olivat muut asiat jo kirkkaana mielessä. Nälkä alkoi vierailla jo räätälinkin perheessä ja kesällä Juho oli yhteydessä kauppias Kanniniin pyytäen pääsyä puotilaiseksi hänelle. Loppuvuodesta 1868 oli myös Juhon äiti kuollut. Kauppias suostui Juhon ehdotukseen asiaa tuumittuaan ja nyt Juho pääsi asiasta myös räätälimestarin kanssa yhteisymmärrykseen. Juho suunnisti nyt kohti Käkisalmea.

 

Muuttoluettelon mukaan Juho Lallukka saapui Käkisalmeen 2.2.1870, tuolloin Käkisalmi oli noin 2000 asukkaan kaupunki. Hänellä oli yllään uusi puku ja räätäliltä ansaittua palkkaa noin kaksisataa markkaa. Isä ja veljet jäivät elämään Heinahon taloa Räisälään. Juhon mainitaan olleen käytökseltään kohtelias nuorimies. Vuosi 1859 teki mahdolliseksi kauppiaan toimia maaseudulla, kun lainsäädäntö sen salli. Se olikin lähes ainoita vaihtoehtoja maanviljelijäksi ryhtymiselle, sillä käsityöammatit eivät tuolloin vielä elättäneet suurta joukkoa ihmisiä. Juho uskoi vaikeuksien olevan voitettavissa uutteralla ja ahkeralla työstämisellä. Kauppaelämä oli kuitenkin Käkisalmessa melko hiljaista ja lähes kaikki kauppiaat olivat venäläisiä ja näin myös osasivat suomea huonosti, vaikka asiakkaat olivatkin suomalaisia. Tämä tosiasia kirvoitti monet kauppiaat pitämään suomalaisia oppipoikia ja kauppakirjureita luonaan. Juho asui kauppias Kanninin talossa vuoteen 1875 asti ja hän aloitti puotipoikana. Henkikirjoissa hänet mainitaan aluksi kauppa-apulaiseksi ja myöhemmin puukhollariksi (handelsbokhållare) eli kauppakirjuriksi.

 

Juholla oli onnea päästä oppipojaksi Kanninin perheeseen, sillä alusta asti suhteet olivat lämpimät ja Juho sai katsoa kauppiaan poikien perään. Pojat kävivät Käkisalmessa yksityiskoulua ja välillä pojat opettivat Juhoa kirjoitustaidossa ja varsinkin laskutaidossa. Juho ei joutunut aluksi juoksupojan töihin tai kaupan varastoon, vaan pääsi heti töihin kaupan puolelle. Vanhempi tiskimies toimi Juhon ohjaajana kaupassa. Nuori tulokas oli nokkela ja oppi nopeasti ammatin salaisuuksia. Kanninin kauppapuoti sijaitsi liikekorttelissa kaupungin keskustassa, mutta kaupungissa oli toistakymmentä kilpailevaa kauppaa muutakin. Vuonna 1857 perustettu Kanninin kauppa oli Käkisalmen pienimpiä kauppoja ja suuremmat olivat Lisitzinien, Aleksandroffin tai Poläkoffin hallussa. Kauppiaat järjestivät suomalaisille oppipojilleen iltakursseja, joissa nämä saivat harjaannusta kirjanpitoon, laskentoon, tavaraoppiin ja muihin liikkeenhoidollisiin tehtäviin.

Kaupat olivat aivan tavallisia sekatavarakauppoja, kaikki tavarat olivat yhdessä huoneessa esillä. Seiniä kiersi hyllyrivejä, joissa saattoi olla esim. kangaspakkoja, lasi- ja posliinitavaraa tai karamelleja. Ryyni- ja jauholaarit sijaitsivat kaikkein alimpina. Katosta riippui koukkuja, joissa saattoi olla housuja, hevosvehkeitä tai lamppuja. Ostajat tekivät kauppaa harkiten välillä aina jutellen kauppiaiden ja puotipoikien kanssa. Jauhosäkkejä käytettiin istuimina kun ryhdyttiin paperossille tai piipulle. Vähitellen Juho sai kauppiaan varauksettoman luottamuksen ja omia havaintoja hän oli myös alkanut tehdä kaupankäynnistä itsekseen. Nyt Juho alkoi suunnitella siirtymistä suurempaan kauppaan kauppiaan apuriksi ja keväällä 1875 hän toteutti suunnitelmansa, kun hän siirtyi kauppias Karmasinin palvelukseen 24-vuotiaana puukhollarina.

Juho Lallukka © Esa Hakala

 

MILjazz 2015-kiertue ehättää tänä suvena 16 kaupunkiin ja on näin ollen historiansa laajin kiertue. Tämän kesän kiertue potkaistiin käyntiin näyttävästi Tampereen vanhan kirjastotalon puiston Laikun lavalta viime keskiviikkona 3.6.2015 klo 18. Soitannon aloitti Ilmavoimien Jazzcombo soistinaan Suomessa asuva romanialainen Elina Mindru. Ohjelmisto oli kerätty kokoon vuonna 2014 kuolleen amerikkalaisen jazzpianistilegendan Horace Silverin kappaleista ja sovituksista vastasi Jussi Lampela. Ilmavaivat olivat myös vaivaamassa konsertin ensihetkiä, sillä konsertin alkuun ajoittui myös hetkellinen sadekuuro.

 

Ensimmäisen tunnin jälkeen astui Laikun lauteille koko Ilmavoimien big band johtajanaan musiikkimajuri Tomi Väisänen ja solistina Jukka Perko. Ilmavoimien soittokunta pitää harjoitustilaansa Jyväskylän Tikkakoskella ja soittokunnan vahvuus on 21 ammattimuusikkoa. Bändi aloitti ensin Lapin tangolla, jota seurasivat mm. Satumaa, Kangastus, Järnefeltin Kehtolaulu, Väliaikainen, Hiljainen kylätie ja Säkkijärvenpolkka. Vellu Halkosalmi oli taitavasti laatinut soitettavat sovitukset. Loppuillan musiikkiviihteestä oli vastuussa Sami Saari ja Puolustusvoimien varusmiessoittokunnan show band.

 

MILjazz-kiertueen kokoonpanot vaihtelevat hieman paikkakunnittain; Sami Saari ja show band viihdyttää joka paikkakunnalla, mutta Ilmavoimien big bandin kanssa vuorottelevat Kaartin soittokunnan big band - solisteikseen saaden Antti Sarpilan (klarinetti) ja Annimaria Rinteen lauluun - , Lapin sotilassoittokunnan big band, Rakuunasoittokunnan big band - solisteinaan Antti Sarpila ja Mikael Konttinen. Elokuussa Laivaston soittokunnan big band tuo lauteille pianisti Iiro Rantalan. Käykää ihmeessä nauttimassa tasokkaasta soitannasta ja laitan tähän vielä listan MILjazz 2015 esiintymispaikkakunnista tältä kesältä:

 3.6. klo 18 Laikun lava, Tampere
4.6. klo 18 Ammattiopisto Luovi, Kasarmi, Oulu
7.6. klo 14 Kariniemen puisto, Lahti
12.6. klo 18 Rakuunamäki, Lappeenranta
13.6. klo 18 Vanhan kasarmialueen tykkipuisto, Mikkeli
14.6 klo 14 Satamatori, Kuopio

13.8. klo 18 Santahamina, Helsinki
20.8. klo 18 Ilosaari, Joensuu
21.8. klo 18 Lounaispuisto, Jyväskylä
22.8. klo 16 Rantapuisto, Kajaani
23.8. klo 14 Koskipuisto, Rovaniemi
26.8. klo 18 Sisäsatama, Vaasa
27.8. klo 18 Linnanpuisto, Hämeenlinna
28.8. klo 18 Rykmentinpuisto, Kasarminmäki, Kouvola
29.8. klo 18 Forum Marinum, Turku
30.8. klo 14 Stallörin puisto, Tammisaari

 

 

 Patruuna Gustaf Adolf Serlachius päivittäisellä kerroksellaan tehtaalla.

Gustaf Adolf Serlachius syntyi Ilomantsissa 5.11.1830 nimismies Gustaf Serlachiuksen ja Sofia Serlachiuksen - leppävirtalaisen makasiininhoitajan tytär - esikoispoikana, jolle hankittiin kotiopetusta pojan täyttäessä 11 vuotta. Kotikielenä puhuttiin ruotsia ja poika sai oppi myös latinassa, kreikassa ja hepreassa. Gustafin ollessa 12-vuotias hänen isänsä kuoli huhtikuussa 1843 keuhkokuumeeseen ja leskelle määrättiin tilintarkastuksen jälkeen rankat maksut; 700 ruplaa maksettavaa laamannille ja lisäksi 30 tynnyriä viljaa. Näiden maksujen vuoksi Gustaf joutui lopettamaan kotiopinnot ja perhe muutti Kuopioon, jossa Gustaf jatkoi opiskelua yläalkeiskoulussa. Koulun rehtorina toimi tuolloin J. V. Snellman. Holhoojat hummasivat pian kuitenkin perheen varat ja jälleen Gustaf sai lopettaa Kuopiossakin opintonsa. Nyt hän lähti ensin Mikkeliin Per Anders Sundbergin apteekkiin apteekkioppilaaksi - vaikka ala ei häntä kiinnostanut - ja sieltä edelleen Helsinkiin F. M. Maexmontanin apteekkiin. Serlachius itse ilmaisi asian: "Nälkä pakottaa koiran kahleisiin". Helsingissä Serlachius asui apteekkarin kodissa ja häntä kohdeltiin kuin perheenjäsentä. Apteekkari lainasi hänelle rahaa, jolla Serlachius rahoitti tutkintonsa ja tuki perhettään taloudellisesti. Myöhemmin apteekkari Maexmontanin suku myi apteekkinsa ja vaihtoi alaa paloviinatehtaaseen.

Epäiltiin apteekkari Maexmontanin olleen osittain taloudellisissa vaikeuksissa, sillä hän menetti asiakkaita suurelle yliopiston apteekille ja muillekin kilpailijoillensa; joka tapauksessa hieman yli parikymppinen Serlachius kokeili omia siipiään matkustamalla Pietariin. Hänen oli tarkoitus saada Pietarista itselleen työpaikka ja oppia monipuolisesti liike-elämää sekä kielistä ainakin saksaa ja venäjää. Hänen aikeensa Pietarissa eivät syystä tai toisesta toteutuneet ja hän joutui palaamaan Suomeen jo muutaman viikon kaupungissa oltuaan. Nyt hän suuntasi Kokemäenjoen varteen Poriin, josta uusi työpaikka löytyi farmaseutti Edvard Souranderin apteekista, kaksikerroksisesta puutalosta Raastuvantorin laidasta. Tämäkin työpaikka meni alta 22.5.1852 Porin palossa; palo oli suuri menetys, olihan Pori tuohon aikaan yli kuudella tuhannella asukkaallaan esim. Tamperetta suurempi kaupunki.

Porista Serlachiuksen matka jatkui Turun kautta Tampereelle.

Gustaf Serlachius valmistui proviisoriksi Turussa joulukuussa 1853 suorittamalla tutkinnon Collegium Medicumille ja samassa yhteydessä vannoi myös tutkintoon kuuluvan valan. Porista Serlachius oli muuttanut Turkuun, jossa jonkin aikaa toimi Tuomiokirkon apteekissa. Nyt hän oli valmis siirtymään Tampereelle, josta sai työtarjouksen. Axel W. Tennberg teki pellavalla ja hampulla tukkukauppaa, omisti apteekin ja laboratorion, jossa keitteli monenlaisia litkuja kutsuen sitä kuitenkin tehtaaksi. Hän tarvitsi itselleen avustajaksi yleismiehen ja kauppamatkustajan, proviisorin myymään ja sekoittamaan aineitaan. Vuonna 1854 Tannberg sai panimoluvan ja hänen Mustanlahden oluttehtaansa työllisti toistakymmentä henkeä ja parhaana vuonna vuosituotanto oli 150 000 pulloa pääosin Ruotsin- ja Baierin olutta.

Skotti James Finlayson sai nimensä Tampereen historiaan.

Tuohon aikaan teollisuus Tampereella oli vasta alkamassa ja koski kohisi vielä melko vapaasti. James Finlayson oli tullut vuonna 1820 kaupunkiin valjastaen puuvillakehräämönsä voimanlähteeksi kosken. Raakapuuvilla tuotiin Tampereelle Liverpoolin ja Turun kautta New Orleansista, ja valmiit langat ja kankaat taas löysivät tiensä lähinnä Pietariin. Tämä liiketoiminta perustui pitkälti halpoihin työvoimakustannuksiin ja ilmaiseen koskivoimaan. Kymmenen vuotta toimittuaan tehdas oli vielä sangen vaatimaton, mutta uusien omistajien voimin 1860-luvulle tultaessa tehdas työllisti jo puolitoistatuhatta henkeä. Vuonna 1836 Finlayson alkoi kuitenkin jo kaupitella tehdastaan ja uusiksi omistajiksi Pietarista ryhtyivät liikemies Carl Nottbeck ja hovineuvos Georg Rauch. Kauppakirjaan hän laati ehdon, että hänen nimensä tulee säilymään tehtaalla. Koneteknikko Finlayson perusti porvarioikeudet saatuaan Tampereelle lainan turvin koskenrantaan ensin valimon ja konepajan tuottamaan kehruu- ja karstauskoneita. Vuonna 1823 hän vaihtoi tekstiilialalle tehtaansa jälleen Senaatin lainan turvin. Finlayson asui vaimonsa Margaretin kanssa puutalossa (vanha kruununpolttimo) kosken rannassa ja kotinsa yhteyteen rakensivat lapsettomana pariskuntana orpokodin. Finlayson toimi vielä pari vuotta neuvonantajana uusille omistajille tehtaan myytyään ja muutti sitten takaisin synnyinseudulleen Edinburghiin, jonne kuoli 18.8.1852.

Frenckellin paperitehtaan tiloissa toimii nykyään mm. teatteri.

Länsipuolella Tammerkoskea aloitti myös Frencellin paperitehdas, jossa vuonna 1842 käynnistyi Suomen ensimmäinen paperikone. Tehtaan tuotanto ei koskaan kuitenkaan noussut kovin merkittäväksi, koska paperi valmistettiin vielä lumpuista. Tämä tehdas juonsi juurensa Suomen ensimmäiseen paperitehtaaseen, joka Abraham Häggmanin toimesta vuonna 1783 nousi täysin samalle paikalle. Kosken itärannalle alkoivat aluksi varakkaat liikemiehet Gustaf Wasastjerna ja Adolf Törngren erikseen, mutta hieman myöhemmin - 1860-luvun vaihteessa - voimansa yhdistäen teollistuttamaan. Wasastjerna omisti Seinäjoen ruukin ja suunnitteli Tampereelle sahaa, masuunia sekä konepajaa. Törngren taas Laukon, Nuutajärven ja Nokian kartanoiden maaomaisuudellaan havitteli paikalle kehräämöä ja kutomoa. Näistä sai alkunsa Tampella. Näihin orastaviin teollisuusmaisemiin siis saapui Gustaf Serlachius. Apteekillakin oli rantatontti kasvitarhalle Tammerkosken partaalla.  

 

Kesällä 1856 apteekkari Tennberg kuitenkin kuoli ja kukaan hänen kuudesta lapsestaan ei suostunut liiketoiminnan jatkajaksi. Gustaf päätti ostaa vuonna 1857 em. apteekin velaksi itselleen 18 000 hopearuplasta. Osan kauppahinnasta hän maksoi heti ja sai loppuosalle maksuaikaa. Jo vuosina 1861-62 Gustaf rakennutti aivan uuden apteekkirakennuksen Hämeenkadun ja Aleksis Kiven kadun kulmaan Tampereelle ja apteekkirakennus lisäsi hänen velkataakkaansa. Tämä apteekkitoiminta laajeni vuonna 1864 haara-apteekiksi Kangasalle. Samanaikaisesti Gustaf Serlachius yritti myös muita pienempiä liiketoimia, kuten panimotoimintaa, kirjojen myyntiä, ilmoitustilan myyntiä Hämäläinen-lehteen, metsästäjille myyden erikoisvaunuja ja lääkkeinä myi mm. sormustinkukkaa sydänvaivoihin, napavöitä ja kuppaussarvia  sekä kulutustavaroiden maahantuontia ja vientiä; tuontitavarana olivat ainakin pellava, hampunsiemenet ja valokuvaustarvikkeet ja vastaavasti vientituotteina olivat sienet, puolukat, voi ja lankkutavara. Gustaf Serlachius osittain valmisti, toimitti ja välitti kasvavalle teollisuudelle teollisuuskemikaaleja. Serlachius toimi myös patruuna Fredrik Idestamin puuhiomon isännöitsijänä. Tässä toimessa hän oppi kuinka kannattavaa puuhiomon toiminta saattaa olla.

Gustaf Serlachius perheineen valokuvassa.

Maaliskuussa 1859 Gustaf Serlachius avioitui jo aiemmin Helsingissä ollessaan tapaamansa Alice Eufrosyne Maexmontanin kanssa ja parin häitä juhlittiin kihlakunnantuomari Karl Wilhelm Maexmontanin - morsiamen isä ja apteekkari Maexmontanin serkku - omistamalla Lopenkartanon suurtilalla Herralan kylässä, Lempäälässä. Serlachiuksen perheen neljä ensimmäistä lasta kuolivat jo alle vuoden ikäisinä Tampereella asuttaessa. Vuonna 1864 syntyi Axel Ernst, vuonna 1870 Thyra Maria ja vuonna 1877 lopulta Sigrid Edith. Tampereella eläessään Gustaf Serlachius osallistui innokkaasti paikalliseen kulttuurielämään; kannatti kaupungin kamariorkesteria eli "jouhiorkesteria", liittyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan, toimi kaupungin ensimmäisen kirjaston tilintarkastajana sekä välitti lippuja hengellisiin tilaisuuksiin. Proviisoriapulaisensa, Konstantin Hakulinin kanssa Serlachius harrasti valokuvausta ja vuodelta 1863 on heidän nimiinsä laitettu ensimmäiset Tampereesta säilyneet valokuvat.

Vuonna 1863 Serlachius alkoi Alexander Neiglickin - Serlachiuksen lapsuuden aikainen ystävä jo vuosien takaa ja virassa Suomen Pankissa sekä apteekkari Tennbergin vävy - ja Tennbergin poikien pääomien turvin rakentaa Onkiniemeen Näsijärven rantaan olutpanimoa. Serlachius toimi panimon isännöitsijänä ja sai panimon osakkeita palkaksi työtään vastaan. Ruovedeltä sai Serlachius kumppanikseen A. F. Aminoffin, joka omisti Pekkalan kartanon, myllyn ja kolme sahaa. Aminoff järjesti Serlachiuksen välitettäväksi esim. halkoja, viljaa ja lankkuja mm. Finlaysonin tehtaalle. Aminoffin kautta Onkiniemen panimo taas sai viljaa ja humalaa Ruovedeltä. Olutpanimon kanssa tuli sitten monenlaisia ongelmia matkan varrella. Vakuutusyhtiö kieltäytyi antamasta panimolle palovakuutusta ja sitä ilman taas ei saanut kiinnelainaa. Suomen Pankki ei diskontannut vekseleitä ja hampurilainen toiminimi uhkaili oikeustoimilla, kun panimon koneet olivat maksamatta. Kovan paineen alla Serlachius itse vielä sairastui ja lopulta Neiglick vaati Serlachiuksen eroa, ja niin Serlachius luopui osakkeistaan. Vallan merkittäviä tappioita ei panimotoiminta ehtinyt aikaansaada, mutta maineen menetyksen kannalta sillä oli paljon suurempi vaikutus ainakin paikallisesti. Samoin kävi myös Serlachiuksen kananmuna-, sieni-, marjaliiketoimille.

 

Joenniemen kartanoa rakennetaan.

 

Gustaf Adolf Serlachiuksen (s. 5.11.1830 Ilomantsi ja k. 13.6.1901) veli oli Gabriel Serlachius, joka syntyi vuonna 1835 Ilomantsissa ja palveli nuoruutensa sotilaana ensin Turussa ja Viipurissa, sittemmin Venäjällä Sofin jalkaväkirykmentissä ja Kuurinmaan henkiulaanirykmentissä ja lopulta Porin tarkk'ampujarykmentissä. Hän jätti armeijan kotkotukset alikapteenina vuonna 1868 ja alkoi ravintoloitsijaksi ja olutpanimon isännöitsijäksi Pietarsaareen, jossa vuodesta 1880 lähtien myös hankki saman panimon omistukseensa. Gabriel Serlachius avioitui maaliskuussa 1873 1851 syntyneen Aina Matilda Rosalie Schaumanin kanssa ja pian heillä oli kaksi tuoretta poikaa; Birger (s. 17.5.1874) ja Gösta Michael (s. 26.4.1876). Gabriel Serlachiuksen terveys oli heikentynyt sotareissuilla Puolassa ja tämän vuoksi hän oli sairaalloinen tuon tuostakin loppuelämänsä. Muuten häntä kuvailtiin paitsi ankaraksi, myös käsistään käteväksi ja käytännölliseksi, oikeudenmukaiseksi, hyväntuuliseksi ihmiseksi, joka ei vaivojaan paljon valitellut. Aina Matilda taas oli tunnollinen ja taloudellinen sekä uhrautuvainen perheen huolehtija. Tulonsa perhe sai panimosta, mutta taloudellista lisäapua tuli myöhemmin myös Aina Matildan perimistä Strengbergin tupakkatehtaan osakkeista. Ruotsinkielisessä n. kahdentuhannen asukkaan pikkukaupungissa Gösta varttui lähinnä äidinpuolen suvun piirissä, sillä isä oli veljensä Gustafin kanssa melko huonoissa väleissä, silloin kun veljesten välit eivät olleet kokonaan poikki.

Vuorineuvos Gösta Serlachius.

Gösta Serlachiusta ei koulunkäynti paljoa kiinnostanut; talvisin hiihtäminen ja kesäisin purjehtiminen oli kiinnostavampaa. Nuoresta lähtien hän osoitti pian myös liikemiestaitoja myymällä itse poimittuja sieniä ja postimerkkejä kauppaamalla. Lomien aikana hän sai Mäntän tehtaiden agentuurin ja myi siellä valmistettuja pusseja Pietarsaaressa, Uudessakaarlepyyssä ja Vanhassa Kaarlepyyssä. Pietarsaaren koulun jälkeen Gösta kävi Oulun ruotsinkielisen lyseon, josta valmistui ylioppilaaksi tammikuussa 1895. Isä Gabriel kuoli vuonna 1896 ja Gösta opiskeltuaan Helsingin yliopistossa lakitiedettä jätti opintonsa kolmen lukukauden jälkeen kesken äidin kovasta vastustuksesta huolimatta.

 

Opinnot heitettyään Gösta sai setänsä G. A. Serlachiuksen pojan, serkkunsa Axelin avustuksella harjoittelupaikan Manchesterissa myyntiyhtiön toimistossa paperinmyyjänä. Huhtikuusta 1898 hänet kutsuttiin konttoristiksi Mäntän tehtaalle, jossa Gösta aloitti työskentelyn 15.6.1898. Gösta kihlautui salaa G. A. Serlachiuksen tyttären, vuonna 1877 syntyneen serkkunsa Sigrid Edith (Sissi) Serlachiuksen kanssa loppuvuodesta 1898 ja he julkistivat kihlauksensa perheelle vasta tammikuussa 1899. Häitä vietettiin Mäntässä elokuussa 1899 ja nuorelleparille syntyi kaikkiaan viisi lasta; Ralph Erik (s. 1901), Kersti (Stina) (s. 1902), Greta (s. 1904), Bror Gustaf Gabriel (s. 1907) ja lopulta Gustaf Adolf (s. 1913).

Gösta Serlachiuksen isä ja äiti Gabriel ja Aina Matilda Serlachius (o.s. Schauman).

Gösta ja Birger Serlachius.

 

Gösta Serlachiuksen lapsuudenkoti Pietarsaaren Satamakadulla.

Gösta Serlachius halusi nyt lisää tietämystä paperiteknologiasta ja sen vuoksi hän opiskeli alaa vuosina 1902-03 Technologishes Gewerbe Museumissa Wienin teknillisessä korkeakoulussa. Vuodet 1904-08 hän toimi Kankaan paperitehtaan isännöitsijänä Jyväskylässä velkojenhallinnon kutsumana ja sai tehtaan taas muutamassa vuodessa voitolliseksi. Vuodet 1908-13 Gösta toimi Kymmene Aktiebolagin toimitusjohtajana Kuusankoskella. Vuonna 1913 Gösta siirtyi lopulta Mänttään perheyritys Serlachius Oy:n toimitusjohtajaksi kuolemaansa vuonna 1942 asti. Gösta Serlachius rakennutti Mänttään sulfiittiselluloosatehtaan, hankki yhtiölle Tampereelta Takon tehtaan ja Jyväskylästä Kankaan tehtaan vuonna 1918 sekä Suomen Hihnatehtaan Tampereelta ja Kolhon sahan. Hän oli osakkaana Leppäkosken tehtaat Oy:ssä ja sen johtokunnan puheenjohtaja vuodet 1913-18 sekä perustamassa Kajaanin Koski ja Teollisuus Oy:tä vuonna 1906. Birger veljeltään hän osti vuonna 1913 Pietarsaaren olutpanimon. Gösta Serlachiuksen aloitteesta potkaistiin käyntiin Suomen Paperitehtaitten Yhdistys sekä Suomen Selluloosayhdistys. Suomen Puuhiomoyhdistys organisoitiin uudelleen Suomen Puunjalostusyhdistysten Keskusliitoksi. Gösta Serlachiukselle myönnettiin vuorineuvoksen arvonimi vuonna 1918.

 

Gösta ja Sigrid Serlachius asuivat aluksi Mäntässä ns. isännöitsijän talossa, mutta he olivat hankkineet omistukseensa myös Isoniemen tilan vuosisadan vaihteessa; tilalla harjoitettiin karjanhoitoa ja maanviljelystä. Gösta Serlachius osti tilan vierestä Joenniemen torpan maa-alueineen vuonna 1916. Sigrid ja Gösta Serlachius erosivat vuonna 1916 ja tyttäret jäivät äidille ja pojat isälle. Sigrid muutti hänelle rakennetulle Juhola-nimiselle tilalle Keurusselän rantaan, jossa eli elämänsä loppuun vuoteen 1944 asti.

 

Gösta Serlachius meni uudelleen naimisiin vuonna 1919 filosofian kandidaatin (pääaineina maanviljelysoppi ja karjataloustiede) Ruth Ingrid Björkenheimin kanssa. Molemmat olivat toista kertaa naimisissa ja heidän avioliittonsa oli lapseton. Pariskunta asui vuosina 1895-96 vaiheilla valmistuneessa Mäntän linnassa, jonka arkkitehti A. E. Melander suunnitteli Gustaf Adolf Serlachiukselle kodiksi. Ruth Serlachius muistetaan Mäntän kehittäjänä; hänen aikaansaamansa Säde-yhdistys sai Mänttään aikaiseksi mm. synnytyslaitoksen. Puheenjohtajina hän toimi Vapaan Huollon keskuksessa ja sotakummivaliokunnassa, oli aktiivinen Lotta- ja Martta-työssä, sekä rakasti musiikkia ja näyttämötaiteita. Gösta Serlachius omisti vuosina 1915-28 Karjalassa maa- ja metsätilan nimeltä Syskyjärven hovi ja vielä myöhemmin Huhkojärven tilan Koskenpäällä. Joenniemen mailla alkoi 1920-luvulla taimitarha sekä karjanhoito ja maanviljely, jotka olivat Ruthin sydäntä lähellä jo ammatillisestikin. Arkkitehti W. G. Palmqvist oli suunnitellut heille tilalle pehtorin talon, navetan sekä joitakin pienempiä rakennuksia. Jarl Eklund suunnitteli pariskunnalle kotitaloksi Joenniemen kartanon, joka valmistui vuonna 1935. Gösta Serlachius menehtyi Helsingissä suvun kesäpaikassa Lövössä saamansa sydänkohtauksen jälkeen 18.10.1942. Ruth asui Joenniemen kartanossa kunnes 1960-luvun alussa muutti Helsinkiin, jossa kuoli vuonna 1963.

 

Kuvassa vasemmalta Gösta Serlachius, Akseli Gallen-Kallela, taiteilija Eric O. W. Ehrström sekä arkkitehti W. G. Palmqvist pehtorin talon portailla vuonna 1932.

Gösta Serlachius © Esa Hakala

John (Jon) Douglas Lord.

Britannian Leicesterissä 9.6.1941 syntyi säveltäjä, pianisti ja urkuri John (Jon) Douglas Lord ja hän vietti nuoruutensa ensimmäiset n. 20 vuotta osoitteessa 120 Averill Road. Johnin äiti oli Miriam os. Hudson ja isä amatöörimuusikko ja saxofonin soittaja Reginald Lord. Poika sai viisivuotiaasta pianonsoiton opetusta aivan perinteiseen "klassiseen" tapaan ja hänen ensimmäinen opettajansa oli Frederick Alt. John imi ahnaasti vaikutteita varsinkin Johann Sebastian Bachin ja Edward Elgarin sävellyksistä. Jon Lord sai 11.11.2010 Fellow of Stevenson Collegen kunniatohtorin arvon Edinburghissa ja 15.7.2011 hänestä tuli Leicesterin yliopiston musiikin kunniatohtori. Lordin tunnistettava Hammond-urkusoundi - joka tehtiin ajamalla urut rupisen kitaravahvistimen läpi - oli hänen varsinainen tavaramerkkinsä.

Sir Malcolm Arnold.

 

Lord muutti 1950-60-lukujen taitteessa asumaan Lontooseen. Ehkä parhaiten Jon Lord muistetaan  vuonna 1968 perustetusta Deep Purple-yhtyeestä, jossa hänen lisäksi soittivat Ian Paice (rummut), Richie Blackmore (kitara), Roger Glover (basso) ja Ian Gillan (laulu). Lord vaikutti yhtyeessä  kahteen otteeseen vuosina 1968-1976 ja jälleen vuosina 1984-2002. Tämä kyseinen kokoonpano ikuisti Royal Albert Hallissa ke 24.9.1969 Jon Lordin säveltämän Konserton ryhmälle ja orkesterille, joka konserttitaltiointiin The Royal Philharmonic Orchestran ja em. yhtyeen kanssa Malcolm Arnoldin johtaessa koko sessiota kapellimestarina. Sir Malcolm Henry Arnold (s. 21.10.1921 Northampton ja k. 23.9.2006 Norfolk) oli brittisäveltäjä, jonka säveltuotantoon kuulu mm. yhdeksän sinfoniaa, useita konserttoja, tanssisarjoja ja divertimenton huilulle, oboelle ja klarinetille. Täysin käsittämätön on hänen uransa filmimusiikin saralla; hän ennätti tehdä musiikin yli 130 elokuvaan. Kwai-joen silta elokuvalla - elokuvan ohjasi David Lean - Arnold kuittasi Oscar-palkinnon vuonna 1957. Nuori Malcolm Arnold opiskeli Royal College of Musicissa ja sittemmin hänet nimettiin trumpetinsoittajaksi Lontoon filharmoniseen orkesteriin.

Vasemmalla kuvassa trumpettia soittaa Malcolm Arnold.

Jon Lord on ollut niin monessa mukana, että niitä ansioita on mahdotonta tyhjentävästi tässä käydä lävitse. Jotakin voisi sentään matkan varrelta poimia; vuonna 1970 jatkui Malcolm Arnoldin kanssa yhteistyö Royal Festival Hallissa Lordin Gemini Suitella ja tammikuussa 1972 Münchenissä Eberhard Schoernerin johtaessa Kammerorchesteria. Marraskuussa 1972 ilmestyi Jon Lordin ensimmäinen soololevy, Gemini Suite. Vuosina 1978-1984 Lord oli kiinnitettynä Whitesnake bandiin. Vuodelta 2004 kannattaa mainita levy Beyond Notes, jossa vierailevana laulusolistina laulaa Jonin ystävä, Abba yhtyeen Frida (Anni-Frid Lyngstad), Lordin kappaleen The Sun Will Shine Again. Lordin henkilökohtaisia ystäviä olivat sellaiset kosketinsoittajat, kuten Rick Wakeman (s. 18.5.1949 Perivale, Lontoo) ja Keith Emerson (s. 2.11.1944). Vuonna 2010 julkaistiin Lordin levy To Notice Such Things. Lordin viimeiseksi julkiseksi esiintymiseksi jäi heinäkuussa 2011 hänen konserttinsa Sunflower Jam yhdessä Rick Wakemanin kanssa Royal Albert Hallissa. Vuonna 2011 Lord levytti uudelleen Abbey Roadin studiolla Konserttonsa ryhmälle ja orkesterille Liverpoolin filharmonisen orkesterin kanssa, jota johti kapellimestarina Paul Mann. Hukkuneen partituurin vuoden 1969 alkuperäislevytyksen pohjalta kirjoitti uusiksi hollantilainen säveltäjä Marco de Goeij vuosina 1998-99. Ryhmässä musisoivat Lordin lisäksi Bruce Dickinson, Joe Bonamassa, Steve Morse, Darin Vasilev, Brett Morgan, Guy Pratt, Steve Balsamo ja Kasia Laska. Jälkiäänityksiä tehtiin alkuvuodesta 2012 ja Jon Lord ennätti vielä ennen kuolemaansa kuulla levyn masterin valmiina.  

Rick Wakeman.

Abban laulusolistit kuvassa.

70-vuotiaana heinäkuussa 2011 Jon Lordissa todettiin haimasyöpä ja hän menehtyikin 16.7.2012 sairaalassa (London Clinic) keuhkoveritulppaan. Jon Lord on haudattu kotiseudulleen, noin 40 mailia itään Lontoosta. Leposijan hän sai 1400-luvulla rakennetun kirkon, Saint Mary the Virgin kirkon hautausmaalta, Hambledenistä. Joulukuussa 2012 Leicesterin pormestari, Sir Peter Soulsby merkitsi Lordin lapsuudenkodin muistolaatalla Hambledenissa. Kahden eri vaimon kanssa Lord oli naimisissa; vuosina 1969-1981 Judith Feldmanin kanssa ja heillä on tytär, Sara. Toinen avioliitto oli Vickie Gibbsin kanssa ja heilläkin on yksi tytär, Amy.

Saint Mary the Virgin kirkko Hambledenissa.