Tänään onnittelen Helsingin kaupunkia 200-vuotisen pääkaupunkihistorian vuoksi. Helsinki-päivän ohjelmasta poimin Musiikkitalon konsertin tänään klo 13, jossa Helsingin kaupunginorkesterin Viihdejousikko tarjoili syntymäpäivän kunniaksi alle tunnin mittaisen viihteellisen musiikkituokion. Viihdejousikossa musisoivat: Jani Lehtonen (1. viulu ja juonto), Tuomas Ikonen (2. viulu), Ilkka Lehtonen (3. viulu), Tuomas Huttunen (alttoviulu), Ilmo Saaristo (sello), Eero Ignatius (kontrabasso), Markku Hannola (piano), Matti Tähtivuori (kitara) ja Pasi Suomalainen (rummut). Orkesteri alttoviulisti Petteri Poijärvi kävi kahden kappaleen aikana lavalla vierailevana laulusolistina G. Malmsténin Stadin kundissa ja Valto Laitisen Kun syksy saapuu Helsinkiin. Kokoonpanon kaikista sovituksista vastasi Hannoverin lahja viihdemusiikillemme, 11.3.1930 syntynyt Arthur Fuhrmann. Musiikkituokion aloitusnumerona oli Lössi-alkusoitto Arthurin omana sävellyksenä ja sitä seurasi Boogie for Geige. Kronologisessa järjestyksessä näitä seurasivat Bel Ami, Tosellini-serenadi, Itke en lemmen tähden, Muistojen Bulevardi (Börje Sundgren),  Stadin kundi, Holiday for strings (David Rose), Montin Czardas, Kun syksy saapuu Helsinkiin, Sapelitanssi ja musisoinnin päätti kulmikkaaksi oiottu Säkkijärven polkka. Muusikkojen soitanta oli kaikin puolin mallikasta, vaikka varsinaista lentoonlähtöä ei tapahtunutkaan. Montin Czardas kärsi hieman balanssiongelmasta, kun Ilkka Lehtosen viulusoolo jäi säestävien muusikoiden jalkoihin paikoin. Sovituksellisesti Valto Laitisen sävellys Kun syksy saapuu Helsinkiin jäi turhan vaisuksi ja olisi kaivannut ilmavampaa sovitusta tuekseen. Pienoinen kauneusvirhe oli myös esiintyjien käyttämä valkoinen smokki päiväkonsertissa; asuhan on nimen omaan ilta-asu ja tarkoitettu käytettäväksi vasta klo 18 jälkeen. Konsertti oli nähtävissä suorana lähetyksenä Stadi.tv:n tai Helsinki-kanavan kautta.

Viime helmikuun ja maaliskuun vaihteen Helsingin kaupunginorkesterin solistina kummassakin konsertissa (29.2. ja 1.3.2012 Musiikkitalossa) soitti solistina Kalevi Ahon kontrafagottikonserton National Symphony Orchestrassa soittava yhdysvaltalainen Lewis Lipnick, joka on vaihtanut soittimensa kontraforteen syyskuussa 2010. Lewis Lipnick suoritti omat musiikkiopintonsa Mozart-Akatemiassa Salzburgissa ja sai suoritettua Bachelor of Music-tutkinnon Peabodyn konservatoriossa vuonna 1968. Hän aloitti soittamisen National Symphony Orchestrassa jo vuonna 1970. Lipnickin aloitteesta National Symphony Orchestra tilasi säveltäjä Gunther Schullerilta konserton kontrafagotille ja orkesterille ja konserton kantaesitys oli vuonna 1979, jonka Lipnick soitti solistina ja orkesteria johti Mstislav Rostropovich. Konsertto oli laatuaan aivan ensimmäinen kontrafagotille kirjoitettu konsertto maailmassa.

Nykyaikainen kontrafagotti pohjautuu hyvin pitkälle akustisiin ratkaisumalleihin, jotka tehtiin jo 1879. Saksalainen soitinrakentaja Guntram Wolf päätyi vuona 2001 kontraforten ensimmäistä versiota rakentaessaan olla korjailematta vanhaa kontrafagottia ja suunnitteli näin aivan uuden, kokonaan toisen soittimen. Perusteellista parannusta soittimeen olikin odoteltu jo pitkään ja aikain kuluessa parannuksia olikin tehty, mutta lopulta soittimen perusrakennetta ei oltu kyseenalaistettu koskaan. Soitinrakentaja Wolf lausui omana ajatuksenaan: " Taitaa olla parempi parantaa itse sairaus, kuin tuputtaa aina vain lisää lääkettä!"

Alkoi perusteellinen soittimen suunnittelu, jossa soitinrakentaja Wolf sai korvaamatonta apua uuden soittimen suunnitteluunsa Dresdenin yliopiston akustiikan laitokselta. Spektrianalyysin avulla Wolf pääsi tarkasti analysoimaan normaalin fagotin äänenlaadun ja ominaisuudet ja päätyi tutkimusten tuloksena transponoimaan uuden soittimensa äänen oktaavia alemmaksi. Näin toimien Wolf onnistui säilyttämään fagotin normaalit karaktääriset ominaisuudet ja samalla luomaan todellisen bassofagotin. Itse soittimen silmiinpistävin ero sen suurempi koko verrattaessa kontrafagottiin. Kontraforte rakennetaan kokonaan vaahterapuusta, kun kotrafagotin putkessa on myös metallisia osia. Kontraforten soittimen putken sisätilavuus on myös selkeästi suurempi kuin kontrafagotin ja soittimen ääniaukot ovat suuremmat kuin kontrafagotissa.

Aivan erityistä huomiota soittimen suunnittelussa on yritetty kiinnittää sen sävelpuhtauteen. Kontraforte sulautuu sinfoniaorkesterin muihin bassosoittimiin kontrafagottia joustavammin ja helpommin. Kontrafagottiin verrattuna uuden soittimen ääntä voisi kuvailla leveämmäksi ja pehmeämmäksi ja kontraforten dynamiikka on selkeästi laajempi kuin kontrafagotin. Lewis Lipnickin valistunut veikkaus on, että aikain saatossa, joku kaunis päivä, kontraforte tulee soittimena syrjäyttämään vielä kontrafagotin.

Tässä kuvassa tallennetaan yli 160 vuoden antamalla huikealla kokemuksella muistitietoja helmikuussa 1933 perustetun Tampereen Kameraseuran polun varrelta. Äänitallennus on viime keskiviikolta 6.6.2012 ja paikkana Aitolahden Koirainniemi, valokuvaaja Juhani Riekkolan residenssi ja valokuvan otti myös Juhani Riekkola. Kuvan vasemmassa laidassa istuu solmio kaulassa tamperelainen valokuvaaja ja tutkija Rauno Kivelä ja kuvan oikeassa laidassa taas valokuvataiteilija Pekka Juhani Riekkola. Molemmat herrat ovat käveleviä "tietosanakirjoja" ja armoitettuja tarinan "iskijöitä". Kumpainenkin ovat olleet Kameraseuran kantavia voimia viisikymmentäluvulta lähtien. Kuvan kummankin herran kuvaushistoria hakee vertaistaan ja molemmat ovat ansioituneet myös kirjallisilla meriiteillä; Rauno Kivelän tuoreinta kirjallista tuotantoa on julkaistu huhtikuussa 2012 Tampereen museoiden julkaisuja 124 teoksessa Savupiippuja ja puhdasta kuuraa (William Lomaxin Tampere), jossa Rauno kirjoittaa omiin tutkimuksiinsa perustuen ansiokkaan artikkelin: Fotografiklubben i Tammerfors. Juhani Riekkolan kirjallisesta tuotannosta voisi poimia vaikkapa valokuvakirjat Pispalasta (Pispalan Moreeni ry:n julkaisu nro 2 vuodelta 1976) ja Amurista (Tammi 1975)  sekä omaelämäkerrallisen teoksen Jättää jälkeensä (Pilot-kustanus Oy 2005). Suosittelen lämpimästi tutustumaan kaikkiin edellä mainittuihin teoksiin. Muistan vielä muistuttaa kaikille kynnelle kykeneville Vapriikin William Lomaxin ainutlaatuisesta valokuvanäyttelystä. Poiketkaa Tampereella ja tutustukaa Lomaxin näyttelyyn! Tampere on kaunis kaupunki, jonka poikki virtaa koski - Tammerkoski - ja sitä on syytä varoa...