Kaupungin voi halutessaan rakentaa myös paperista ja puusta, jos sen rakentaa pienoismallin muotoon. Prahan kaupunginmuseossa on säilytyksessä pienoismalli, joka kuvaa Tšekin tasavallan pääkaupunkia Prahaa. Tämän uskomattoman pikkutarkan pienoismallin isä on Antonin Langweil, joka tiettävästi rakensi tätä pienoismallia 11 vuotta vuodesta 1826 aina vuoteen 1837, jolloin hän tuberkuloosin heikentämänä valitettavasti kuoli pois. Tarina ja itse pienoismalli ovat niin mielenkiintoisia, että maksaa varmasti vaivan tutustua kumpaiseenkin.

Antonin Langweil syntyi Postoloprtyn kaupungissa vuonna 1792 oluenpanijan perheeseen, jossa oli kaikkiaan yhdeksän lasta. Langweil päätyi opiskelemaan litografiaa eli kivipainantaa Wienin taideakatemiassa ja sen jälkeen hän perusti Prahaan vuonna 1818 aivan ensimmäisen litografeja valmistavan pajan. Ilmeisesti Langweil omasi melko heikot liikemiestaidot, koska hän sai pajansa ajettua vararikkoon. Vuonna 1822 Langweil pääsi kuitenkin yliopiston kirjastonhoitajaksi. Neljä vuotta myöhemmin eli vuonna 1826 hän tutustui Prahassa näyttelyyn, jossa esiteltiin kipsistä pienoismallia Pariisin kaupungista. Siitä lähtien hänen unelmansa oli rakentaa Prahasta pienoismalli ja toimeen hän ryhtyi heti samana vuonna käyttäen materiaalina kartonkia ja jonkin verran puuta.

Langweil käytti pohjakuvanaan työhönsä Jünttnerin topografista karttaa Prahasta, joka oli julkaistu painetussa muodossa. Mittakaavana hän käytti suhdetta 1:480 ja ennen mallin rakentamista hän kulki ja tutki vuosien ajan pitkin Prahan katuja piirtäen havainnoistaan hyvin yksityiskohtaisia luonnoksia. Hyvin tarkasti hän merkitsi muistiin esim. rakennusten, puistonpenkkien, patsaiden, vajojen ja puiden sijainnit. Hän jopa havaitsi ja siirsi pienoismalliinsa rakennusten särkyneet ikkunat, maassa lojuvat tynnyrit, seiniin nojaavat tikapuut ja halkopinot. Langweil numeroi kaikki pienoismallin rakennukset ja pienoismallissa ovat jopa katulyhdyt, vesikourut ja mukulakivet katujen päällysteinä. Kirkot hän myös rakensi yksityiskohtaisesti aina lasimaalauksia ja puuttuvia ikkunaruutuja myöten. Jos taloissa ulkoinen asu oli kärsinyt, pilkisti pudonneen rappauksen alta jopa tiiliseinää. Kaupungin halki luonnollisesti mutkitteli Vltavajoki. Taloudellista asemaansa parantaakseen hän rakensi myös aateliston talojen pienoismalleja. Langweil esitteli tekovaiheessakin työtään pyyteettömästi yleisölle useissa näyttelyissä. Pienoismallissa on neliöitä kuin pienessä yksiössä; sen mitat ovat 5,76 metriä pituutta ja leveyttä 3,24 metriä. Pienoismalli on nykyään lasikuvun alla ja sen valaistuksesta huolehditaan kuvun alla olevilla lampuilla, joilla saadaan loihdittua vaikka ilta- ja yövalaistuksia. Pienoismallissa on yli kaksituhatta rakennusta ja se on kaiken kaikkiaan hyvin pikkutarkkaa ja huolellista työtä.

Valitettavasti Antonin Langweil sairastui vuonna 1837 tuberkuloosiin ja lopulta menehtyi taudin murjomana 11.6.1837. Huhtikuussa 1837 isänmaallinen museo tyrmäsi Langweilin ajatuksen pienoismallin sijoittamisesta museoon. Hänen jälkeensä jäivät vaimo ja peräti viisi tytärtä. Kolme vuotta Langweilin kuolemasta, vuonna 1840 pienoismalli kulkeutui yhdeksässä laatikossa isänmaalliseen museoon, jonka tänään tunnemme Tšekin kansallismuseona. Langweilin leski sinnikkäästi tarjosi pienoismallia keisari Ferdinand I:lle ostettavaksi ja saikin keisarin ostamaan sen sekä lahjoittamaan pienoismallin isänmaalliseen museoon. 1800-luvulla pienoismallia näyteltiin museossa vain satunnaisesti ja kun se vuonna 1891 oli esillä valtakunnallisessa juhlanäyttelyssä, siihen investoitiin suhteellisen hintavia korjauksia. Vuonna 1905 pienoismalli sijoitettiin osaksi kansallismuseon pysyvää kivipiirros- ja veistoskokoelmaa. Tänään pienoismalli sijaitsee Prahan kaupunginmuseossa ja se on museonkävijöiden ehdoton suosikkinähtävyys. Pienoismalli on hyvin kiitollinen tutkimuskohde kaikille, jotka haluavat katsoa Prahan kaupunkikuvan korjaus- ja saneeraustöiden aiheuttamia muutoksia mm. juutalaiskorttelissa ja vanhassa kaupungissa. Nykyään tämä pienoismalli on tallennettu digitaaliseen formaattiin ja kaikki halukkaat voivat kummastella vuoden 1837 Prahaa interaktiivisen tietokoneohjelman välityksellä.

                                         Olkkolan hovin sisäkuva

Lahden Keijutiellä on nyt hiljaista. Edellisenä lauantaina, 12.1.2013, omaan kotisaunaansa lauteille menehtynyt Lappeenrannassa syntynyt sotiemme veteraani, upseeri ja herrasmies, nykyaikaisen viisiottelun uranuurtajamme on nyt jättänyt meikäläiset kilpakentät yhdeksänkymmentäkolme vuotiaana. Viime viikonvaihteessa Keravalla vietettiin hänen muistokseen vuoden 2013 Winter Pentathlon-kilpailua, jossa kaikki kilpailijat käyttivät mustaa surunauhaa ja kilpailussa vietettiin myös hiljainen hetki Viktorin muistolle.

Viktorin äiti, Klara Anna Platan, muutti kolmen lapsensa kanssa Pietarin vallankumousta pakoon syksyllä 1917 ja perhe asettui asumaan Savitaipaleelle, jossa myös vanha sukukartano, Olkkolan hovi, sijaitsee. Isä Erik jäi jatkamaan työtään Pietariin sairaalalääkärinä. Kun olot Pietarissa hieman rauhoittuivat, pääsi isä Erik tulemaan perheensä luokse Savitaipaleella toukokuussa 1918, mutta hän joutui ummikkona opettelemaan suomen kielen ja hankimaan lääkärinoikeudet Suomeen. Perheelle rakennutettiin Savitaipaleen Paimensaareen kesähuvila, jossa perhe vietti kaikki lomansa. Erik Platan sai ensimmäisen virkansa Mikkelin vt. sotilaslääkärinä ja vuonna 1919 perhe muutti Lappeenrantaan  isän päästessä sotilaslääkärin virkaan siellä. Täällä siis myös Viktor syntyi 16.10.1919. Isä Erik Platan kunnostautui armeijan palveluksessa yleten aina lääkintäeverstiluutnantiksi asti ja samanaikaisesti hän harjoitti yksityistä praktiikkaa ja toimi Kaukaan tehtaiden sekä Konnunsuon varavankilan lääkärinä.

Viktor Platan ehti elämänsä aikana luomaan hyvin merkittävän uran nykyaikaisena viisiottelijana ja hänen merkittävimpinä saavutuksina pidetään: Lontoon olympialaisissa vuonna 1948 13. sija, MM-hopea Tukholmassa vuonna 1949, 13. sija Tukholmassa vuonna 1950, 6. sija Tukholmassa vuonna 1951, MM-joukkuekilpailussa kolmasti hopeaa vuosina 1949-1951, SM-kultaa vuonna 1949, SM-hopeaa vuonna 1951, SM-pronssia vuonna 1950 ja 6. sija vuonna 1952, puolustusvoimain mestaruuskilpailuissa kultaa vuonna 1947 ja hopeaa vuonna 1946. Suolahden sotilaspiiristä Viktor Platan pääsi eläkkeelle vuonna 1965 täysin palvelleena.   

Viktor Platan osallistui ainoana suomalaisena vuoden 1948 St. Morizin talviolympialaisten talviviisiotteluun, joiden lajeina olivat miekkailu, suurpujottelu, 10 km maastohiihto, ratsastus ja ammunta. Ennen varsinaista kisaa hän kaatui pujoteltaessa mäessä ja joutui viettämään yön sairaalassa jalka kipsattuna. Seuraavana päivänä hän sisukkaasti ilmeisistä kivuista huolimatta luopui kipsistä ja jatkoi hiihtämällä kisoja; sijoitus lopullisessa kisassa oli kolmastoista.

81-vuotias Kurt Lindeman - itsekin Viktorin urheiluystävä ja valmentaja - ja Viktor Platan olivat sopineet muisteluhaastattelusta Lahdessa Viktorin kotona, mutta haastattelusta ei koskaan tullut mitään Viktorin poismenon johdosta. Viktor Platan oli kuitenkin huolellisesti varustautunut tulevaan haastatteluun, sillä työpöydällä muistiinpanot hän oli järjestänyt jo valmiiksi odottamaan ja puku oli myös valittuna haastattelua varten. Kuvassa Viktor on vasemmalla, vieressään Antti-veli ja isä Erik ja oikeassa laidassa Mikko-veli ja kuva on vuodelta 1938.

Vietämme tuokion muistellen oloissamme originellia säveltäjää, musiikkikirjailijaa, Fazerin konserttitoimiston johtajaa ja Helsingin kaupunginorkesterin intendenttiä. Tämä liian monilta nyt jo unhoon jäänyt, Ernest Pingoud, syntyi Pietarissa 14.10.1887. Isä oli ranskalaisen hugenottisuvun jälkeläinen, Guido Pingoud, joka toimi kirkkoherrana ja äiti oli saksalaista sukuperää - mutta perhe kyllä pitkään Viipurissa asunut - Emelie Sesemann. Ernest aloitti koulunkäyntinsä Pietarissa ja vietti kesänsä Suomessa, lähinnä Viipurissa. Jo varhain hän pääsi opiskelemaan musiikkia yksityisesti Aleksandr Zilotin johdolla. Pietarin konservatoriossa hän opiskeli musiikkia Aleksandr Glazunovin ja Nikolai Rimski-Korsakovin oivallisessa ohjauksessa. Ylioppilaaksi Ernest pääsi vuonna 1906 ja lähti Saksaan jatkamaan musiikkiopintojaan Max Regerin ja Hugo Riemannin luotsauksessa ja sai rautaisen ammattitaidon säveltämiseen. Max Reger sittemmin ylisti Ernestiä yhdeksi lahjakkaimmista oppilaistaan.

Venäjän vallankumouksen aikoihin 1918 Ernest avioitui Nina-rouvansa kanssa ja asettui asumaan ensin Viipuriin. Sieltä perhe muutti Turkuun, jossa Ernest toimi musiikinopettajana vuosina 1922-1924. Ernest oli kiihkeä työstäjä ja ennen 20-luvun puoliväliä hänen musiikkia oli esitelty kuudessa sävellyskonsertissa Suomessa ja yhdessä konsertissa Saksan Berliinissä. Yleensä ruotsiksi kirjoittaen hän virkeästi osallistui kulttuurikeskusteluun ja uskaltautui jopa kyseenalaistamaan palvotun Jean Sibeliuksen ylivoimaista asemaa ja tuotantoa säveltaiteessa. Ernest Pingoud katsoi, että kansallismielinen taide oli kypsän kulttuuritoiminnan esiastetta.

Vuonna 1924 Ernestille tarjottiin Helsingin kaupunginorkesterin intendentin tointa ja toimen vastaanotettuaan viihtyikin tehtävässä hamaan kuolemaansa asti. Samoihin aikoihin intendentin tehtävien kanssa hän oli ryhtynyt johtamaan Fazerin konserttitoimistoa ja tämä onnellinen yhteensattuma sai aikaan sen, että Helsingin kaupunginorkesterin ja Fazerin konserttitoimiston kanslia oli muutaman vuoden ajan samassa osoitteessa. Fazerin konserttitoimistolla Ernest viihtyi vuosina 1924 - 1931 ja vielä uudestaan Georg Fazerin kuoltua vuodet 1935 - 1937. Vuosina 1931 -1933 Ernest johti omaa konserttitoimistoaan.

Näihin samoihin aikoihin Musiikki Fazerin johtajana toimi Georg Fazer, joka oli hyvin kiinnostunut seuraamaan Fazerin konserttitoimiston asioita ja Ernest ja Georg olivatkin erittäin hyviä ystäviä. Ernest vietti kesiään Ebba ja Georg Fazerin vierastuvassa Kirkkonummella ja perhe viihtyi kovasti hänen seurassaan. Ystävyys jatkui rikkoutumattomana, vaikka Georg siirtyi Fazerin konserttitoimiston johtoon vuonna 1933. Ernest joutui palaamaan pariksi vuodeksi vielä Fazerille, kun Georg yllättäen menehtyi äkilliseen sairauskohtaukseen vuonna 1935.

Ernest Pingaud'ta voitaneen pitää Uuno Klamin, Aarne Merikannon ja Väinö Raution keralla yhtenä meikäläisen modernin musiikin tienraivaajana eikä hän jättänyt jälkeensä tiettävästi yhtäkään Kalevala-aiheista sävelteosta. Ernest tunsi kiinnostusta itsekin modernismiin ja urbaaneihin aiheisiin; mainio esimerkki tästä lienee hänen balettinsa Suurkaupungin kasvot (La face d'une grande ville). Nuoruudentyössään Viidessä sonetissa kamariorkesterille hän oli kaikkein modernistein, mutta silti hän kaihtoi atonalismia ja vierasti myös uusklassismia. Hän ei vältellyt myöskään iskelmien ja foxtrottien säveltämistä ja jälkipolville saattaa olla tuttu hänen suosituimpiin sävellyksiin kuulunut valssi, Asfalttikukkia.  

Ernest Pingoud sävelsi monia loistavia sinfonisia runoelmia ja hänet tunnettiin eleganttina ja hienostuneena orkesterisäveltäjänä, jonka luomuksissa vallitsee usein mystinen ja fantasiamainen tunnelma. Hänen musiikkinsa saattaa hetkittäin tuoda mieleen Aleksandr Skrjabinin tai Richard Straussin musiikin ja Debussyn vaikutus voi olla myös kuultavissa. Kaksikymmentäluvulla hän sävelsi kolme sinfoniaa ja hänen kansainvälisesti merkittävin menestys lienee Le prophéte-orkesteriteoksen esitys Philadelphiassa vuonna 1926, jolloin kapellimestari Leopold Stokowski johti sen. Vuoden 1925 jälkeen Ernest ei saanut enää aikaiseksi kovinkaan monta orkesteriteosta ja hänen osakseen koitui kohtalo päättää päivänsä julmasti heittäytymällä Ruoholahdessa junan alle 1.6.1942, jonka jälkeen hän ja hänen tuotantonsa vaipuivatkin pitkäksi aikaa unholaan.

Tänään tirkistämme pikaisesti Sääksmäen kautta paikallista Tampereen historiaan Juho Kustaa Widellin ja hänen puolisonsa Amanda Maria Widellin seitsenpäisen lapsikatraan järjestyksessä kolmannen lapsen kautta - Emil Widellin - sittemmin Emil Aaltosen kautta katseltuna. Emil syntyi Sääksmäellä 29.8.1869 hyvin talonpoikaiseen ympäristöön ja nälkävuodetkaan eivät olleet kaukana menneisyydessä. Nuutilan tila oli keskisuuri, mutta taloudellisten vaikeuksien johdosta tila pakkohuutokaupattiin tammikuussa 1870 ja perhe joutui muuttamaan Niittylä-nimiseen eläkemiehen asuntoon. Perheen talous alkoi kohentua vasta, kun perheen pää pääsi muutaman vuoden kuluttua ratatöihin Helsinki Hämeenlinna radan jatkotöinä rataa kun päätettiin jatkaa Akaan Toijalaan ja sieltä edelleen Tampereelle. Syksyllä 1879 isä Juho ulkotöissään vilustui ja kuoli muutaman päivän jälkeen 23.10. 49-vuotiaana. Emil joutui nyt vanhempien sisarusten lailla avustamaan perheen elatuksessa aluksi paimenena ja kalastamalla. 13-vuotiaana Amanda-äiti sopi suutarimestari Grönlundin kanssa kolmivuotisesta oppisopimuksesta suutarin ammattiin ja poika muutti Naakan taloon suutarimestarin oppiin.

Emil sai kotoaan vahvan uskonnollisen kasvatuksen, joka kantoi hänen elämänsä hamaan loppuun asti. Toukokuussa 1889 oppisopimus suutarimestari Grönlundin opissa päättyi ja Emil aloitti itsenäisen yrittäjän uransa. Käsityöläisammatin edustajana töitä hänellä tuntui olevan mukavasti ja hän oli havainnut markkinoilla olevan myös tarvetta kotimaisille tehdastekoisille ja edullisille kengille, sillä ainoat tehdasjalkineet olivat ulkolaista tekoa. Ensimmäisen tehtaansa Emil perusti Hattulaan ja sen nimi oli Hattulan Jalintehdas. Aluksi tehdas toimi vanhassa rakennuksessa, jota ei oltu suunniteltu tuotannolliseen toimintaan. Helmikuussa 1904 tehdas pääsi kuitenkin muuttamaan uusiin ja parempiin tiloihin.

Jonkinmoisina onnenkantamoisina voitaneen pitää myös yrittäjyyden alkumetreille sattuneita tapahtumia, jolloin Emil pääsi mm. Hämeenlinnasta ostamaan varastollisen lampaan nahkoja mieheltä, joka oli nahat ja rukkasten valmistamisen taidon perinyt isältään. Mies ei menestynyt liiketoimissaan ja nahkaakin hän leikkasi tuhlailevasti. Mies lopulta tarjosi Emilille koko varastoaan ostettavaksi ja kaupat syntyivät 50 markalla, joka siihenkin aikaan tästä nahkavarastosta oli lähinnä muodollinen hinta. Helsingin Munkkisaaren tehtaalla taas poltettiin kaikki jätenahat ja Emilin vieraillessa tehtaalla hän lupasi nahoista maksaa halkojen hinnan, ja kaupat syntyivät jälleen. Emil pääsi myös ostamaan nuorelta suutarimestarilta Amerikasta tuotuja päällisenompelukoneita, läpineulomakoneita, pohjanleikkuukoneita, kovikkeen ohennuskoneita, uurroskoneita, äärröksen halkaisukoneita, mankeleita ja naulauskoneita liikuttavan edullisesti. Koneiden mukana ei ollut minkäänlaisia asennusohjeita, joten Emil ryhtyi omalla ajallaan tutkimaan koneita ja purki ne osiksi asti. Näin hän pääsi koneiden "sielunelämästä" selvyyteen ja pystyi jälleen kokoamaan ne ja saamaan toimimaan moitteettomasti.

Myös siviilielämässä tapahtui kehitystä, kun Emil solmi avioliiton 18.12.1869 syntyneen Olga Lovisa Malisen kanssa 23.10.1896. Olga oli varhemmin toiminut ompelijana ja Emilin liikkeiden apulaisena. Hänen osakseen lankesivat nyt erityisesti sadetakkien, rukkasten ja tupakkakukkaroiden valmistus ja valmistuksen johtaminen sekä perheen viljelyksien ja puutarhan hoitaminen. Perheeseen syntyi neljä tytärtä, joista kaksi kuoli hyvin nuorina ja eloon jäivät vain Saimi Hellin ja Elsa Alice. Kova oli koettelemus Olgallekin neljän lapsen synnyttäminen viiden vuoden aikana, kun lisäksi oli vielä munuaishäiriö. Olgan terveys heikkeni nopeasti, vaikka häntä yritettiin hoitaa Helsingin Diakonissalaitoksen sairaalassa. Olga kuoli 25.5.1905 ja hänet haudattiin Hattulan uuden kirkon viereiselle hautausmaalle.  Leskimiehenä Emil viettikin lopun elämänsä.

Nuoren suutarin oma yrittäjäura alkoi siis ensin Hattulassa, mutta vuonna 1905 päädyttiin jo Tampereelle jättämään  heinäkuussa maistraatille elinkeinoilmoitusta. Ensimmäinen osoite Tampereella oli Kyllikinkatu 13, jossa tehtailija lapsineen asui sekä työtila konttorin väelle ja varsinainen tehdassali Mäkipäänkadun puolella. Vuoden 1905 lopulla Aaltosen palveluksessa oli 23 työntekijää ja seuraavana vuonna peräti 150 ja näistä puolet olivat naisia. Ensimmäisen vuoden  tuotanto oli 20 000 kenkäparia. Emil Aaltonen osti Tammelantorin laidalta Tampereen Tapettitehtaalle kuuluneen korttelin, jonne tehdas siirtyi 1909. Arkkitehti Lambert Petterson suunnitteli uuden tehdasrakennuksen, joka rakennettiin useassa eri vaiheessa vuosien 1913-1928 välillä. Nykyisin tämä tehdasrakennus on saneerattu VVO:n vuokra-asunoiksi. Aaltosen työntekijöiden kokonaismäärä oli vuonna 1917 jo 450 ja kovimmat kotimaiset kilpailijat löytyivät myös läheltä; Väinö Hyppösen Kenkätehdas perustettiin vuonna 1910 Tampereelle (tehdas sijaitsi aluksi Tuomiokirkonkadun ja Otavalankadun kulmassa ja siitä tuli vuona 1927 Kumiteollisuus Oy) ja vuonna 1906 suutarimestari Antti Attila siirsi tehtaansa myös Tampereelle Nokialta (tehdas siirtyi vuonna 1931 Emil Aaltosen omistukseen). Kenkätehtaita oli parhaimmillaan Tampereella vuonna 1962 34 kappaletta!  

Jo ennen Ylikartanon hankkimista Mäntsälästä Emil Aaltonen oli hankkinut muutamaksi kesäksi Ketara-nimisen tilan Aitolahdelta, jossa sai harjoitella maatilan pitämistä. Vuoden 1917 tapahtumat tekivät tehtaan työläistenkin olot sen verran epävakaiksi, että Emil halusi maatilan hankinnalla turvata myös työläistensä välttämättömän elintarvikehuollon. Mäntsälän Nummista löytyi yli 2000 hehtaarin Andelsberg - Yliskartanon tila - , josta 800 hehtaaria oli viljeltynä; tilalla oli noin 100 hevosta, useita satoja lehmiä ja kartanossa oli myös oma meijeri ja sähkövoimalaitos. Tilaa olivat aiemmin hallinnoineet mm. Wredet, Nordenskiöldit ja Qvantenit. Tilalla oli myös oma saha ja mylly, jotka rakennettiin uusiksi tulipalon jälkeen vuonna 1927. Hyvälle savenottopaikalle rakennettiin oma tiilitehdas, josta saatiin tuotettua tarvittavat salaojaputket ja tiilet maatilan käyttöön.

Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus toteutui valtiollisella tasolla Suomessa vuoden 1905 suurlakon jälkeen valtiopäiväjärjestyksen muutoksessa vuonna 1906. Kunnallisella puolella tämä muutos saatiin aikaiseksi vasta vuonna 1917; sitä aiemmin äänioikeus perustui varallisuuteen. Emil Aaltonen vaikutti yhteiskunnallisesti vuosina 1915 - 1918 istumalla Tampereen kaupunginvaltuustossa, mutta pöytäkirjat tuntevat vain suhteellisen vähän asioita ja päätöksiä, joissa hän oli vaikuttamassa asiain kulkuun. Mikään poliittinen aktivisti Emil Aaltonen ei koskaan ollut, mutta vuonna 1906 hän liittyi kuitenkin Suomalaiseen Klubiin.

Levottomat olot kevään 1917 aikana olivat varmaankin kypsyttäneet Emil Aaltosen muodostamaan kenkätehtaastaan osakeyhtiön. Aaltosen Kenkätehdas Oy:n yhtiösopimus kirjoitettiin 30.5.1917 ja Emil Aaltonen merkitsi itselleen kaikki muut osakkeet, paitsi 20 osaketta; nämä 20 osaketta jakautuivat kenkäkauppias J. O. Videllin, tehtaan prokuristi J. V. Pyhälän, teknillisen johtajan Otto Helmisen ja pankinjohtaja Julius Koskisen kesken. Saman vuoden lokakuussa tämä uusi osakeyhtiö osti Emil Aaltoselta tämän tontit, talot, Kalevankankaan öljyvaraston, kenkätehtaan koneet, raaka-aineet sekä koko varaston. Emil toimi uuden yhtiön toimitusjohtajana ja hallituksen puheenjohtajana. Hieman myöhemmin osakkaista sukuun kuulumattomat korvattiin Saimi ja Elsa Aaltosella. Samanaikaisesti Emil Aaltonen lisäsi vähitellen omistustaan Lokomon veturitehtaasta, joka myöhemmin siirtyi kokonaan Aaltosen hallintaan.

2.9.1919 Tampereen kaupunginvaltuusto kirjasi pöytäkirjaan 50-vuotiaan Aaltosen halukkuuden lahjoittaa miljoona markkaa keskuskirjastotalon rakentamiseksi kaupungille. Ajatusta kirjastotalon rakentamisesta oli kuitenkin haudottu vuodesta 1893 lähtien. Valtuuston asettaman kirjastovaliokunnan harteille jäi hankkeen toteutus, sillä Emil Aaltonen ei itse asettanut lahjoitukselleen mitään ehtoja. Emil Aaltonen tuli valituksi kirjastovaliokuntaan lahjoituksensa vuoksi ja samoin hänet valittiin myös  kirjastovaliokunnan ehdotuksesta perustettuun uuden kirjaston rakennuslautakuntaan. Kirjastovaliolautakunta harkitsi uuden kirjastotalon paikan, laati kirjastotalo pohjapiirustuksia kustannusarvion selvittämiseksi, luonnosteli kilpailusuunnitelman arkkitehteja ajatellen ja arvioi rakennuspiirustuksista järjestetyn kilpailun tuloksia. Aaltonen toimi lautakunnan varapuheenjohtajana, jossa ominaisuudessa hän oli hyväksymässä lautakunnan laskuja. Vuonna 1922 julistetun suunnittelukilpailun voittivat Toivo ja Jussi  Paatela, sillä he voittivat sekä ensimmäisen että toisen palkinnon kilpailussa.  Kirjaston rakennushanke päättyi kuitenkin onnellisesti ja uusi kirjastotalo vihittiin käyttöön lokakuussa 1925. Vihkiäisissä Emil Aaltonen lahjoitti vielä kaupungille kaksisataatuhatta markkaa kansalliskirjailija Aleksis Kiven patsaan pystyttämiseksi kirjaston pääsisäänkäynnin edustalle. Patsaskilpailun voittaneen Wäinö Aaltosen patsas "Hengetär siunaa kirjailijaa" paljastettiin yleisölle vuonna 1928.

Vuodesta 1915 lähtien Emil Aaltonen oli kasvattanut osuuksiaan Lokomon konepajasta ja vuonna 1921 hän tuli osakkaaksi myös Sarvis Oy:öön. Lokomo valmisti aluksi vetureita, mutta kun vaikeudet alkoivat, se toimi lähinnä vanhan veturikaluston korjaajana. Yhtiö joutui monien vaikeuksien runtelemaksi; tilauksista oli puutetta, ensimmäisestä maailmansodasta johtunut kova inflaatio, tehtaan kokemat vauriot vuoden 1918 tapahtumien yhteydessä. Vuonna 1922 yhtiön tappio oli lähes 10 miljoonaa markkaa ja velat pankille 24 miljoonaa markkaa. Lokomo Oy päätyi KOP:n haltuun ja vuonna 1925 Emil Aaltonen osti osake-enemmistön itselleen. Rahoitusjärjestelyt hän hoiti KOP:n ja sen hallituksen puheenjohtajan J. K. Paasikiven kanssa. Emil Aaltonen istui itse myös KOP:n hallituksessa ja samoin hän käytti valtaansa myös Tampereen Kirjapaino Oy:n eli Aamulehden johtajistossa.

Sarvis Oy valmisti aluksi pienesineitä galaliitista, joka muistutti sarveisainetta ja sitä valmistettiin kuoritusta maidosta. Tehdas valmisti esim. nappeja ja kampoja. Emil Aaltonen valittiin myös Sarvis Oy hallituksen puheenjohtajaksi. Sarvis Oy koki myös monia vaikeuksia, mutta vuosi 1927 oli ensimmäinen voittoa tuottanut vuosi uudessa omistuksessa. Tehdas sai lisärakennuksia vuosina 1934 ja 1937 ja sodassa se sai myös pahoja vauriota. Sarvis oli suomalaisen muoviteollisuuden airut. Toisen maailmansodan jälkeen se alkoi valmistaa autoihin kytkinlevyjä, lentokoneiden jarrukenkiä, monenlaisia kutomoteollisuuden tarvikkeita, kameroita, äänilevyjä sekä sähköasennustarvikkeita. Kenkätehdasta laajennettiin myös tarkoitushakuisesti; 1925 siirtyi tehtaan omistukseen Viialan Nahkatehdas Oy ja vuotta myöhemmin Suomen Nahka- ja Kenkätehdas Oy Korkeakoskelta (tehtaan nimi muuttui myöhemmin Korkeakosken Kenkätehtaaksi). Näillä hankinnoilla turvattiin omavaraisuutta; täysin omavaraisia pohjanahkojen ja reunoshihnojen suhteen tehtaat olivat jo 1937 ja päällisnahkojen suhteen omavaraisuusprosentti oli 35 - 40 prosenttia. 30-luvun lamaa hyödyntäen Aaltonen hankki myös Tampereelta kilpailevat Attilan kenkätehtaan ja Solenan kenkätehtaan omistukseensa. Tässä vaiheessa Aaltosen henkilökunnan määrä ylitti jo reilusti yli kaksituhatta ammatti-ihmistä ja tavaramerkkejä olivat mm. Vakuuskenkä, Guide-Step, Merete, Nelly, Ansa, Oiva, Tero, Mainio, Polar, Solena, Diane, Vauhti ja Korkeakoski. Emil Aaltosen vävyistä tuli merkittäviä apulaisia Aaltosen liiketoimintaan; Joose Mustakallio johti Viialan Nahkatehdasta ja Lauri Kivekäs oli Aaltosen "oikea käsi", jonka harteille koko yhtymän käytännön toiminnat hiljalleen siirtyivät ja Aaltosen jälkeen Kivekkäästä tuli melko merkittävä kunnallispoliittinen vaikuttaja Tampereelle.

Emil Aaltoselle suunniteltiin kauppaneuvoksen arvonimeä 1920-luvun vaihteessa, mutta presidentti Ståhlberg vastusti ensin tätä hanketta -lähinnä Aaltoselta puuttuvan ylioppilastodistuksen takia -tarjoten tilalle kunnallisneuvoksen arvonimeä. Kuultuaan Aaltosen vastustuksen ja vähäisen kunnalliskokemuksen, taipui presidentti lopuksi myöntämään kauppaneuvoksen arvonimen vuonna 1921. Sittemmin presidentti Kyösti Kallio myönsi Aaltoselle 29.8.1939 tämän seitsemänkymmenvuotispäivänä vuorineuvoksen arvonimen ja tämäkin hanke koki aluksi ensin vastustusta. Emil Aaltosen perhe asui aina vuoteen 1932 osoitteessa Palomäentie 13, jonne tehtailija oli rakennuttanut kotitalonsa. Seuraava osoite oli Pyynikinlinna, Mariankatu 40. Pari vuotta aiemmin apteekkari Uno Hagberg oli rakennuttanut tämän kaksikerroksisen kivitalon, joka maksuvaikeuksien takia oli joutunut pankin haltuun. Nyt pankki tarjosi tätä taloa Emil Aaltoselle ostettavaksi, mutta Emil Aaltonen piti hintaa liian kovana. Pankki kerkesi laskea talon hintaa useita kertoja ennen kuin Emil teki kaupat elokuussa 1932 talosta. Palomäentie 13 asuintalon Emil myi kenkätehtaalle käytettäväksi johtajatason työsuhdeasunnoksi.

Kotikontujensa ääreen lähelle omia synnyinseutujaan Emil Aaltonen rakennutti Sääksmäen Metsäkansan kylään kirkon, joka valmistuttuaan lahjoitettiin Sääksmäen seurakunnalle vuonna 1939. Emil Aaltonen rahoitti merkittävillä rahalahjoituksilla myös Viialan ja Korkeakosken kirkkojen rakennushankkeita. Turun Yliopistoa Aaltonen tuki myös useita kertoja lahjoittamalla mm. U. L. Lehtosen 4500 nidettä käsittävän kirjaston Turun Yliopiston kirjastolle. Omien tehtaidensa työntekijöille Emil Aaltonen rakennutti asuntoja; Pikilinna vuonna 1924, Sorsapuisto vuonna 1937 ja Akonlinna vuonna 1941. He, joille ei ole tuttua Emil Aaltosen elämä liikemiehenä ja tehtailijana, saattavat kuitenkin tunnistaa Emil Aaltosen nimen hänen kulttuuria tukevan säätiönsä kautta. Aaltonen oli myös melko merkittävä taidekeräilijä. Nykyinen Pyynikinlinna esittelee osan hänen keräämästään 250 taulun kokoelmasta.

16.12.1937 pitivät Emil Aaltonen, kansleri Hugo Suolahti, professori V. A. Koskenniemi, metsätieteen professori Olli Heikinheimo ja varatuomari Lauri J. Kivekäs kokoontuivat säätiön perustamiskokoukseen. Samassa kuussa perustettu säätiö sai lupakirjansa ja oikeusministeriön vahvistuksen säännöilleen. Säätiön peruspääoman muodostivat 40 215 Oy Lokomo Ab:n ja 4000 KOP:n osaketta. Edellä mainitut viisi herraa muodostivat säätiön hallituksen. Kun joku hallituksen jäsenistä kuolisi tai luopuisi jäsenyydestään, jäljelle jäävät valitsisivat hänen tilalleen uuden jäsenen. Uudelle jäsenelle asetettiin kriteeriksi: "Hallituksen jäsenyys edellyttää, että valittava aikaisemmalla toiminnallaan on osoittanut harrastavansa suomalaiskansallista kulttuuria sekä että hän on käytökseltään nuhteeton ja mielipiteiltään vakaa ja yhteiskuntaa säilyttävä." Säätiön toimintaa valvoi Tampereen Kauppakamari ja Suomalainen Tiedeakatemia. Taloudenpitoon annettiin myös ohjeiksi: "Säätiön varoja tulee hallituksen hoitaa järkevän ja varovaisen liikemiehen tavoin, sijoittamalla säätiön rahavaroja varmoihin arvopapereihin tai antamalla kiinnelainoja korkeintaan 60 %:n määriin kiinteistöjen markkina-arvosta. Kaikki säätiön arvopaperit on säilytettävä vakavaraisen pankkilaitoksen huostassa, ja on niitä vältettävä myymästä tai vaihtamasta." Säätiön tuloista oli neljäsosa liitettävä säätiön peruspääomaan, kunnes oli saavutettu 100 miljoonan markan peruspääoma. Alkuun siis kartutettiin pääomaa eikä säätiö tullut vielä julkisuuteen.

Kesällä 1939 Emil Aaltonen vahvisti säätiön taloudellista pohjaa lahjoittamalla sille Oy Finlayson-Forssa Ab:n osakkeita 1,1 miljoonan ja Tampereen Kirjapaino Oy:n osakkeita noin 400 000 markan summasta. Vuonna 1940 Emil Aaltonen maksoi säätiön puolesta sille määrätyn omaisuudenluovutusveron, joka oli kaikkiaan 1,5 miljoonaa markkaa. Kenkätehdaskin antoi säätiölle korottomia lainoja ja Emil Aaltonen luovutti säätiölle 10 prosenttia Aaltosen Kenkätehdas Oy:n osakekannasta. Ensimmäiset apurahat jaettiin vuonna 1940 ja apurahoja myönnettiin 14 kappaletta. Tutkimustyön kohteita olivat esim. keuhkotuberkuloosi, kiteiden tutkimus röntgensäteillä, järven umpeen kasvaminen, kansanrunous, vitamiinit, auringonpilkut ja vesiliskon alkiot. Apurahojen saajista 10 tuli myöhemmin professoriksi eri korkeakouluihin. Emil Aaltonen jätti Säätiöllään pysyvän muistomerkin työstään ja Säätiön pöytäkirjasta löytyvät seuraavat muistosanat Aaltosen kuoltua: "Vuorineuvos Aaltonen, jonka toimintatarmoinen, luova voima rakensi maamme oloissa suuren teollisuusyhtymän, ei kauaskatseisena käytännön miehenä omakohtaisesti saamastaan vähäisestä opillisesta sivistyksestä huolimatta jäänyt vieraaksi henkisille pyrkimyksille, vaan juuri näitä tukeakseen jo elinaikanaan toimeenpani testamenttinsa perustaessaan nimeään kantavan kulttuurisäätiön. Viimeisinä elinvuosinaan tälle lahjoittamansa varat nostivat sen maamme ensimmäisten joukkoon ja sen vuosittain jakamien apurahojen turvin saa maamme tieteellinen tutkimustyö merkityksellisen tuen."

Emil Aaltonen luopui toimitusjohtajan tehtävistään luovuttaen vetovastuun vävylleen, Lauri Kivekkäälle, vuonna 1947. Emil ehti vielä heikkokuntoisena juhlia kahdeksankymmentävuotispäiviään vuonna 1949, mutta pian voimat hupenivat ja Emil vaihtoi seurakuntaa 16.12.1949. Hänen ruumiinsa saatettiin haudan lepoon Kalevankankaan hautausmaalle. Pyynikinlinna toimii nykyisin museona ja intiiminä konserttien pitopaikkana, johon tutustuminen maksaa runsaasti kyllä vaivan.