Saksalaisen Ferdinand Uhden tarkkoihin tutkimuksiin ja liikemies Carl Nottbeckin vahvaan kokemukseen pohjautuen, toisaalta hyödyntäen tehokkaasti privilegiota, joka mahdollisti tullittoman kaupankäynnin Venäjän markkinoille, laskettiin uusien omistajien usko Finlaysonin tehtaan hankinnalle. James Finlayson oli kaupan ehtona edellyttänyt uudenkin yhtiön nimessä säilytettävän hänen nimensä. Korkea laatu oli tavoitteena, koska oli kilpailtava englantilaisten tuotteiden rinnalla. Uusilla omistajilla oli siis vahva usko tulevaisuuteen ja tehtaan tuotanto päätettiin kymmenkertaistaa entiseen nähden. Pian tarvittiin siten uusia tehdasrakennuksia, ulkomaisia koneita, lisää osaavaa työläisten määrää sekä ammattitaitoisia mestareita lähinnä Englannista. William Wheeler tuli äänettömäksi yhtiömieheksi kolmasosan osuudella uuteen yhtiöön Nottbeckin ja Rauchin rinnalle. Yhtiötä ryhtyi johtamaan Carl Nottbeck ja hän vastasi myös Pietarissa tehtaan tuotteiden myynnistä Venäjälle. Uuden yhtiön nimeksi tuli Finlayson et Companie ja omistajien pysytellessä Pietarissa oli Ferdinand Uhde uuden tehtaan paikallinen johtaja.

Ferdinand Uhde sai laajat oikeudet uusilta omistajilta toimia tehtaan johtajana; hänellä oli yksin nimenkirjoitusoikeus yhtiön nimen kirjoittamiseen, hän sai ottaa uuden tehtaan vastaan, hallinnoida tätä tehdasta ja tehdä yksin päätöksiä koskien tehtaan sopimuksia. Hänen velvollisuutenaan oli myös laatia raportti Carl Nottbeckille kahdesti viikossa Pietariin, laatia vuosittain tilinpäätökset ja yhtiökumppaneille toimittaa tiliasemat. Tehdas vaihtoi omistajaa sovitulla kauppahinnalla -15 000 ruplaa ja uusi yhtiö jäi vielä James Finlaysonille velkaa 38 599 ruplaa ja 82 kopeekkaa - 1.3.1836 ja kauppakirja on päivätty 2.6.1836. Raastuvanoikeus vahvisti tämän kaupan neljä päivää myöhemmin, mutta Senaatti tutkiessaan Finlaysonin valtionlainaa ja sen kiinnityksiä totesi kaupan mitättömäksi. Senaatin tulkinnan mukaan Uhden valtakirja ei antanut hänelle oikeuksia ostaa tai myydä kiinteää omaisuutta yhtiön puolesta. Näin jouduttiin laatimaan uusi kauppakirja, jonka ensin allekirjoittivat 29.5.1837 Rauch ja Nottbeck Pietarissa ja päivää myöhemmin Finlayson Tampereella. William Wheeler äänettömänä yhtiömiehenä oli kuollut edellisenä vuonna. Ferdinand Uhde oli vuoden 1836 alusta muuttanut asumaan polttimorakennukseen ja alkoi heti toteuttamaan isoa rakennusohjelmaa. 20-vuotias Carl Nottbeckin poika, Wilhelm Nottbeck, saapui hänkin 10.5.1836 Tampereelle perehtymään paikkakuntaan ja tehtaaseen.

Johannes Evangelist Gossner syntyi 14.12.1773 Länsi-Baijerissa, Hausenissa Tonavan sivujoen rannalla ja nimi oli hänelle vahvasti enteellinen, koska hänestä kehkeytyi vanhempien toiveista huolimatta - vanhemmat olivat talonpoikaista sukujuurta ja toivoivat pojasta hyvän koulumenestyksen vuoksi tiedemiestä - voimallinen sananjulistaja ja evankelista. Johannes vihittiin papiksi vuonna 1796 ja hän sai paljon kuulijoita ympärilleen sekä osoittautui jo varhain taitavaksi kirjoittajaksi. Vuodelta 1812 on hänen menestynein kirjansa "Ihmisen sydän Herran temppeli taikka saatanan asuinsija". Samaan aikaan Venäjä ja sen hallitsija kukisti Napoleonin onnettoman sotaretken Venäjälle ja tämän tapahtuman useat uskoivat olevan ennustettuna Raamatussa. 1800-luvun alku oli Pietarissa hyvin aktiivista aikaa uskonnollisille liikkeille ja niin Johannes Gossnerkin kulkeutui Pietariin ottamaan vastaan Pietarin Maltalaiskirkon saarnaajan toimen kesällä 1820. Hän saavutti hyvin pian erittäin vahvan aseman Pietarin hengellisessä elämässä ja kielikään ei ollut ongelmana, koska Pietarin sivistyneistö osasi hyvin saksaa. Gossner saarnojensa lisäksi piti myös hartaushetkiä yksityiskodeissa ja näin toimien oli ystävystynyt Carl Samuel Nottbeckiin ja hänen vaimoonsa Charlotta von zur Mühleen. Heidän Kutuzovin palatsissaan saattoi kokoontua jopa parisataa ihmistä näihin hartaustilaisuuksiin kerrallaan ja vaikka Gossner viihtyi Pietarissa vain neljä vuotta, jatkuivat hartaustilaisuudet Nottbeckien kodissa aina vuoteen 1855 asti. Vuonna 1824 perustivat liikemiehet Carl Nottbeck ja I. Venning Vasilin saareen 13. linjakadun taloon nro 56 Keisarinna Aleksandra Feodorovnan Köyhien lasten orpokodin keisarinnan armollisessa suojeluksessa.

Näissä Nottbeckien kotona pidettävissä hartaushetkissä olivat ystävystyneet myös Gossner ja Ferdinand Uhde ja heistä tuli ystävykset eliniäksi.  Uhde oli syntynyt 7.5.1797 Breslaussa ja oli saanut jämptin sotilaskoulutuksen. Itse hän on kertonut kokeneensa voimakkaan uskonnollisen kokemuksen nuorena ja Ilmestyskirjan ennustuksiin voimakkaasti luottaen lähtenyt Venäjälle 23-vuotiaana vuonna 1818. Kun Johannes Gossner kotiutui Saksaan, hän aloitti lähetystyön. Berliinin Betlehemin kirkon pappina hän oli vuosina 1829-1846 ja erottuaan virastaan kohdisti toimintansa köyhien, sairaiden ja turvattomien lasten elinolojen kohentamiseen. Gossnerin lähetystyö paisui ulkomailla kovasti; työtä tehtiin Afrikassa, Intiassa, Austraaliassa ja Pohjois-Amerikassa. Suomessakin heräsi asiaan innostus ja Suomen Lähetysseura perustettiin 19.1.1859. Kun Uhde lopetti Finlaysonilla vuonna 1860 ja muutti Berliiniin, hän aloitti työn Gossnerin laitosten johtokunnassa. Hän oli esimiehenä Elisabeth-sairaalassa, hoiti sen varoja ja vastasi kirjanpidosta. Tehtäviään hän hoiti kuolemaansa asti eli vuoteen 1876.

Finlaysonin uudet omistajat olivat keskinäisissä sopimuksissaan sopineet, että kristinuskon opetukset alkuperäisessä puhtaudessaan olivat heidän toiminnassaan ja keskinäisissä suhteissaan pohjana. Toiminnan tarkoituksena ei ollut vain voitontavoittelu, vaan myös korkeampia arvoja. Tavoitteena oli jatkaa tehtaan perustajan ihmisystävällisiä periaatteita ja järjestää köyhille lapsille työtä ja hyvä kasvatus.

Kenraalikuvernööri Fabian Steinheil aloitti Tampereella käydessään Tammerkosken perkaustyöt, jotka kestivät vuodesta 1817 vuoteen 1823. Koski ei ollut enää luonnontilassa, koska työ muutti sen ulkonäköä melkoisesti ja koskenniskalta räjäytettiin iso kallio pois. Samalla suurennettiin Teiskon ränniä ja saatiin aikaan Näsijärven pinnan laskeminen 1,2 metrillä. Rantakalliot louhittiin myös samassa yhteydessä. James Finlaysonin ehdotus uuden tehtaan paikaksi oli kosken ranta yläjuoksulla. Viipurilainen kaupunginarkkitehti Carl Leszig piirsi 3-4 kerroksisen tehtaan suunnitelman, jota kuitenkaan tehtaan teknillinen johtaja John Barker ei voinut hyväksyä. Barker laatikin omat suunnitelmansa, joita lähdettiin myös toteuttamaan. 12.3.1836 Suomen koskenperkaustöiden päällikkö, vapaaherra Carl Rosenkampff vieraili Tampereella tarkastamassa uutta vesivoiman käyttöä ja tutustui samalla Uhden suunnitelmiin. Rosenkampff antoi neuvoksi tehtaanrakentajille, että se tulisi pystyttää vähän kauemmaksi rannasta tulvaveden vuoksi, samalla hän ehdotti myös muita muutoksia. James Finlayson oli ehdotuksia vastaan ja siksi Rosenkampff ehdotti Vääksyn kartanon omistajan, koskenperkaustöiden insinöörikuntaan kuulunutta Fredrik Wilhelm Favorin ottamista mukaan valvomaan uuden tehtaan rakentamista. Favorin oli kartanonsa tiluksille Kangasalalle perustanut konepajan, jossa valmisti myös tuotteita myös Finlaysonillekin. Uhde taipui valitsemaan tehtaan paikaksi hieman kauempana koskesta olevaa vaihtoehtoa eli Rosenkampffin suosittelemaa  ehdotusta.

Englantilaisen John Bakerin tehdassuunnitelmiin uskottiin lujasti, sillä hänellä oli vankka kokemus oman konetehtaan pyörittämisestä Ruotsissa ja ennen sitä hän oli Belgiassa toiminut puuvillatehtaiden koneenrakennuksen erikoisasiantuntijana sekä saanut rakennuttaa suuren kehräämön. Teknillinen johtaja Baker ehdottikin tehtaaseen rakennettavan viisi kerrosta ja vielä lisäksi ullakkokerroksen sekä tehdassaleja suurennettavaksi, sillä tarvittavat konesarjat vaativat myös tilaa. Näin uuden tehtaan laskelmat tehtiin uusiksi, samoin kuin piirustukset muutettiin. Uhde valjasti Ruotsista kotoisin olleen ja Turusta mainion mainen työlleen saaneen muurarimestari Träsklinin tehtaan rakennustyöhön urakoitsijaksi. Muurarimestari toimitti Turusta perustustöihin Erik Wennerqvistin, joka oli suorittanut mestarinäytteensä vuonna 1828. Työt alkoivat 16.4.1836 ja Kuusvooninkinen (tamperelaisten puheessa) valmistui seuraavana vuonna. Muuraustöissä käytettiin n. 400 000 - 500 000 tiiltä ja tiilitehdas sai lopulta vaalean rappauspinnan kuorrutuksekseen. Vuonna 1893 Kuusvooninkinen sai kylkeensä kaksi kerrosta korkeamman sprinklertornin, jonka kattoa kiertää sakarakoristelu. Kutomokoneet tulivat Cockerillin tehtailta ja edustivat sen aikaista huippuosaamista maailmassa. Barker vastasi koneiden kokoamisesta ja työntekijöiden kouluttamisesta niitä käyttämään.  Vuonna 1843 Barker siirtyi Turkuun perustaen sinne kolmikerroksisen oman puuvillatehtaan vuonna 1847 ja liikekumppanina hänellä oli tässä tehtaassa apteekkari L. E. Stigzelius.

 

 

Tehdassalit oli tarkoitus rakentaa ilman väliseiniä, mutta nyt suunnitelmien muuttuessa ja tilojen kasvaessa tarvittiin joka salin 18 valurautapylvästä tukemaan välipohjia. Baker tilasi pylväät Ruotsista ja ensimmäisen 18 pylvään saavuttua Suomeen, huomattiin tavaran olevan kelvotonta ja tilaus peruttiin. Uuden tilauksen sai Fiskarsin tehdas Finlaysonilla tehtyjen puisten mallikappaleiden mukaisesti tehtäväksi ja nyt jälki oli kelvollista. Viimeiset pylväät Tampereelle saatiin syyskuussa 1837. Kokemuksesta rohkaistuneena tilattiin uuden tehtaan tarvitsema vesiratas myös Fiskarsilta. Pyörä toimitettiin Tampereelle osissa ja kuljetusta maantien varteen kerääntyi kansa ihmettelemään. Kuljetukseen tarvittiin kymmenen hevosta vetämään lavaa, jonka painavin osa oli tietenkin rattaan akseli. Voimapyörästä saatiin 50 hevosvoiman teho. Vesivoimalaitos nytkähti käyntiin 4.10.1837 klo 5.25 aamulla.

Daniel Hall on tiettävästi laatinut vuonna 1775 Tammerkosken kylällä ensimmäisen asemakaavan ja tämän maanmittarin laatimaan suunnitelmaan Tampereen kaupungin ensimmäinen asemakaava pohjautui. Pienen viilauksen jälkeen Ruotsin kuningas Kustaa III hyväksyi kaavan ja myönsi Tammerkoskelle 1.10.1779 kaupunkioikeudet. Tammerkoski mittavine vesivoimineen oli peruskivi kaupungin perustamiselle, koska yleisesti vesivoimaa pidettiin edellytyksenä kaiken elinkeinon harjoittamiselle. Kaupunki oli myös merkittävä markkinapaikka kahden järven - Näsijärvi ja Pyhäjärvi - välissä, joiden korkeuseroa on 18 metriä. 600-luvulta lähtien tällä paikalla on tiettävästi asutusta ja 1200-luvulta se on tunnettu markkinapaikkana. Myös silloinen tieverkosto muodosti täällä merkittävän risteyskohdan. Alkuperäinen kaupunki alkoi siis Tammerkoskesta (idässä) ja loppui Näsilinnankatuun (lännessä), mutta kosken rannat molemmin puolin olivat kaavan mukaan pyhitetty elinkeinotoimintaan.

Kaupungin tarvitsema maa ostettiin Hatanpään kartanolta ja kartanon omistaja pidätti itselleen kosken itäisen rannan, jossa hänellä oli kosken rannalla oma mylly. Kaupungin asukkaat kun viljelivät peltojaan he tarvitsivat kipeästi myllyn palveluksia viljansa jauhamiseen. Tämä myllyasia oli aiheuttava katkeria riitoja, jotka jatkuivat useita vuosikymmeniä. Syksyllä 1780 maaherran johdolla kaupungin tonttimaat paalutettiin asemakaavan mukaisesti ja kaupungissa asui jo 46 asukasta. Vuonna 1785 kaupungin alueella oli 92 tonttia, joista 65 oli asumuskäytössä ja asukasluku tällöin 297. Kaupunkimaisema ei juuri poikennut sangen  vaatimattomasta maalaiskylästä, sillä talot olivat matalia ja ilman kivijalkaa turve- ja olkikattoineen. Karja kuljeskeli vapaasti ja talojen pihapiiriin kuuluivat navetat, sikalat ja tallit sekä saunat ja riihet. Torin tuntumassa oli muutama kaksikerroksinen talo; kauppiaat pitivät majatupia maalta tulleiden asiakkaiden yöpymiseen ja kaupat sekä kapakat erottuivat mainoskyltteineen muista taloista.

Vuonna 1775 oli myös päätetty rakentaa Tammerkosken yläjuoksulle Näsijärven rantaan viinanpolttimo Ruotsin valtiolle tuloja keräämään ja seuraavana vuonna kruununpolttimon rakentaminen alkoikin. Viinan poltto tässä tehtaassa alkoi vuonna 1778 ja viinaa kuljetettiin aina Turkuun asti; ensimmäisinä vuosinaan polttimolle oli enemmän asiakkaita, kun kaupungissa asukkaita. Kansa vaati kuitenkin polttimon toiminnan lopettamista katovuosina, kun viina poltettiin viljasta, jolle olisi ollut muutakin käyttöä. Näin viinanpolttimo joutui lopettamaan toimintansa vuonna 1785 ja polttimon tontti saatiin kaupungin hallintaan.

Varsinainen ensimmäinen teollinen paperitehdas Tammerkosken partaalla on vuodelta 1783 Abraham Häggmanin perustama varsin vaatimaton lumppupaperitehdas, josta tehtaan piippu on vielä vanhan kirjastotalon pielessä muistona jälkipolville.

Vuosi 1809 oli merkittävä vuosi, koska se toi tullessaan vallanvaihdon; Ruotsin kuningas vaihtui Venäjän keisariksi Suomen hallitsijana ja tällä asialla oli Tampereen kaupungin kannalta pitkät vaikutukset. Skotti ja  teologian tohtori John Paterson kulkeutui Suomen ja Tampereen kautta Englannin raamattuseuran asiamieheksi Pietariin. Tammerkosken kuohuja ihastellessaan hän oivalsi sen tarjoamat mahdollisuudet teollisuutta silmällä pitäen. Pietariin saavuttuaan Paterson houkutteli maamiehelleen ja ystävälleen James Finlaysonille tehtaan pystyttämistä Tammerkosken rantamaisemaan. 18.8. 1819 nämä ystävykset saapuivat Tampereelle ja majoittuivat Hatanpään kartanoon Lefrenien vieraiksi kolmen päivän ajaksi. Nyt James Finlaysonilla oli mahdollisuus itse tutustua kaupunkiin ja kosken tarjoamiin palveluihin ja hän alkoi tällä matkallaan suunnitella tehtaan perustamista. Tarvittiin vielä toinenkin matka Tampereelle samana vuonna ennen kuin päätös tehtaasta kypsyi lopullisesti valmiiksi. Tällä toisella reissulla Finlayson asui englannin kieltä osaavan kauppiaan Gustaf Lundahlin luona. Samassa kauppiaan ylellisessä kodissa majoittui  syyskesällä 1819 myös keisari Aleksanteri I, kun hänelle esiteltiin Tampereen kaupunkia ja vapaana kuohuva Tammerkoskea. Koskea oli jo alettu perkaaman ja teiskolaiset kaivoivat kosken kallion länsireunaan Teiskon ruuhin eli rännin, joka suojeli teiskolaisten peltoja Näsijärven tulvavesiltä. Nämä tapahtumat johtivat aikanaan siihen, että James Finlayson sai 10.5.1820 luvan perustaa tehtaansa Tammerkosken länsirannan yläputoukselle ja vapakauppaoikeudet myönnettiin Tampereen kaupungille vuonna 1821. Näin sai alkunsa kehitys, joka aikanaan oli nostava Tampereen kaupungin Suomen suurimmaksi teollisuuskaupungiksi.

 

Skotlantilainen James Finlayson syntyi 29.8.1772 Penicuickissa ja kuoli Edinburghissa 18.8.1852, ja hänen hautansa on Newingtonin hautausmaalla.  Hänellä ei ollut mitään varsinaista koulutusta, mutta hän onnistui pätevöitymään työtä tekemällä nuoresta asti koneteknikoksi Glasgowissa. Hän kuului kveekarien uskonlahkoon ja oli avioitunut ennen Pietariin tuloaan skotlantilaisen Margaret Finlaysonin kanssa. Heidän elämänsä oli yksinkertaista, ahkeruuden täyttämää ja he arvostivat lähimmäisenrakkautta ja rehellisyyttä. Kauppias Lundahl oli oivaltanut Finlaysonin aikeet hänen vierailunsa yhteydessä ja Lundahl alkoi hiljalleen ostaa tonttimaata omissa nimissään kosken liepeiltä. Nämä maat Lundahl möi samasta hinnasta valtiolle, joka taas luovutti tonttimaan Finlaysonille ilmaiseksi. Finlayson sai myös vanhan viinanpolttimon tontin kosken yläjuoksulta sekä osan itse koskesta. Teiskon ränni perattiin ja siitä johdettiin kanava rakennettavaan tehtaaseen. Valtio myönsi Finlaysonille korotonta lainaa tehtaan perustamiseen kahdenkymmenen vuoden ajalle ja vapaakauppaoikeudet mahdollistivat tehtaan koneiden ja puuvillan tuonnin rajoituksitta. Finlayson puolisoineen muuttivat Tampereelle asumaan kesällä 1820 ja asunnoksi heille kunnostettiin vanha viinanpolttimo.

Tehdas sai alkunsa hirsirakenteisista konepajasta, joka sai voimansa 30-hevosvoimaisesta vesirattaasta, ja kahden uunin valimosta (toinen raudan ja toinen uuni messingin sulattamiseen). Tehdas valmisti karstaus- ja kehruukoneita villan ja pellavan kehruuseen, mutta yritys menestyi huonosti kun koneet eivät käyneet kaupaksi ja Finlayson joutui taloudellisiin vaikeuksiin. Tilanteesta onneksi selvittiin valtion myöntämällä lisälainalla vuonna 1826. Vuodesta 1823 lähtien valtiovalta oli ehdottanut Finlaysonille luopumista koneiden valmistamisesta ja siirtymistä puuvilla- ja villalangan kehruuseen ja kankaan kudontaan ja lopulta vuonna 1828 tehtaasta tuli puuvillatehdas. Vuonna 1831 puuvillalankojen myynti kattoi jo koko Suomen ja 1833 alkoi myynti Pietariin. Villalangasta luovuttiin nopeasti, kun se osoittautui kannattamattomaksi. Tehtaan toiminnan ohella Finlayson harjoitti myös villakankaiden ja puuvillan kotikudontaa 28-huoneisessa kodissaan. Kudonnasta vastasi rouva Finlayson, joka myös kävi kankaita torilla myymässä.

Paitsi tehtailijoina meidän on hyvä muistaa Finlaysonin lapseton pariskunta myös hyväntekijöinä; vuonna 1821 he perustivat kotinsa yhteyteen Suomen ensimmäisen köyhille ja turvattomille lapsille tarkoitetun lastenkodin, jossa lapsia ohjattiin siveelliseen käytökseen, ahkeraan työhön ja yksinkertaiseen elämään. Kodissa harrastettiin Raamatun lukua päivittäin ja lapset osallistuivat ensin kodin askareisiin ja siirtyivät sitten tehtaalle työhön.  Seurakunnan henkilöihin ja kaupungin virkamiehiin Finlaysonilla oli asiakirjojen valossa melko kireät suhteet, jotka johtuivat Finlaysonin kveekarin periaatteista, mutta työläisiään hänen kerrotaan kohdelleen oikeudenmukaisesti ollen samalla vaativa ja ankara. Tehtaalla oli vuonna 1830 kymmenen työntekijää ja vähitellen liiketoiminta alkoi menestyä. James Finlayson alkoi terveytensä horjuessa kaavailla jo työnsä jatkajaa ja sellaiseksi hän kuvitteli oman veljenpoikansa, Robert Finlaysonin. Robert viettikin Tampereella liki vuoden perehtyen tehtaan toimintoihin ja kaupunkiin, mutta palasi takaisin Skotlantiin.

Nyt James Finlayson alkoi käymään kirjeenvaihtoa Pietariin tehtaan myymisestä hyvien ystäviensä saksalaisen Ferdinand Uhden ja skotlantilaisen William Wheelerin kanssa. Ystävät löysivät pian mahdolliset tehtaan ostajaehdokkaat Pietarista. Sellaiseksi ilmoittautuivat liikemies Carl Samuel Nottbeck ja keisarin hovilääkäri ja hovineuvos Georg Adolf Rauch. Ostajien avustajina Uhde ja Wheeler tekivät useita tutkimusmatkoja Tampereelle selvittääkseen Finlaysonin liiketoiminnan tilannetta. Uhde kävi yksin vielä neuvottelemassa myyntiehdoista Tampereella ja lopulta 8.6.1835 Finlayson kirjeitse ilmoitti myyntitarjouksensa, jonka ostajat hyväksyivät. Uudet omistajat ottivat tehtaan hoitoonsa vielä saman kuukauden aikana ja tehtaan uudeksi johtajaksi asetettiin Ferdinand Uhde. Senaatti siunasi kaupan vasta 15.1.1836 ja virallinen tehtaan luovutus oli 1.3.1836. Tehtaan uudet omistajat eivät koskaan käyneet itse Tampereella ja kun Uhde ei osannut paikallista kieltä eikä tuntenut puuvillateollisuutta, jäi ainoaksi mahdollisuudeksi sitouttaa James Finlayson kahdeksi vuodeksi uuden johtajan neuvonantajaksi jäämään Tampereelle.

 

Tampere on onnellisten ihmisten kaunis kaupunki ja siihen oman olennaisen osansa tarjoavat vuonna 1990 valmistunut Tampere-talomme sekä maamme musiikillisissa oloissa - Helsingin ulkopuolella ainut täysimittainen sinfoniaorkesteri - mainioiden muusikoiden muodostama Tampere Filharmonia. Nämä musiikillisesti lahjakkaat muusikkomme muodostivat jo vuonna 1988 rekisteröidyn yhdistyksen, Tampere Chamberin, jonka mallikasta työskentelyä pääsimme Tampere-talon suuressa salissa ihmettelemään eilen torstaina 7.3.2013 klo 19 Tampere Film Festivalin ja Tampere-talon tuottamassa näytännössä. Isolle näyttämölle heijastettu elokuva oli Charles Chaplinin mykkien elokuvien ehdottomiin klassikoihin kuluva Sirkus, joka sai ensi-iltansa 6.1.1928 Strand-teatterissa New Yorkissa. Orkesterimontussa kamarimuusikoitamme johti Seinäjoen lahja Tampereen musiikin ystäville, syksyllä 2009 kapellimestaridiplominsa erinomaisin arvosanoin suorittanut kapellimestari ja Tampere Filharmonian kakkosviulujen äänenjohtaja, Kimmo Tullila. Tämä eilinen suoritus oli lajissaan neljäs Chaplinin mykkäelokuva Elokuva Festivalin historiassa, joka esitetään Tampere-talossa live-orkesterin läsnä ollessa. Viime vuoden antia oli Chaplinin elokuva ja klassikko Kultakuume vuodelta 1925. Sirkuksen musiikki on peräisin vuodelta 1970 ja se oli säveltäjänsä, Charles Chaplinin, toiseksi viimeinen elokuvasävellystyö.

Tämä elokuvataiteen nero, Charles Chaplin, oli monipuolisesti lahjakas ihminen ja täysin uniikki persoona historiallisessakin katsonnassa. Paitsi näyttelijä, myös omien elokuviensa käsikirjoittaja ja ohjaaja Chaplin ei malttanut pitää sormiaan erossa filmiensä leikkausvaiheessa ja päätyi usein sekaantumaan myös lavastuksiin, puvustuksiin ja maskeerauksiin, mutta varsinkin musiikki oli hänen intohimonsa. Usein hänet mainitaan perfektionistina, joka lähes hulluuteen asti kysyi ihmisten kärsivällisyyttä hioessaan omien filmiensä kohtauksia lukemattomilla harjoituksilla ja jatkuvilla toistoilla. Millainen muusikko tämä 16.4.1889 Lontoossa syntynyt Chaplin oli? Mitä hän ajatteli musiikista?

 Melko varmana tietona voimme paljastaa, että Charles Chaplin ei elinaikanaan koskaan saanut mitään varsinaista musiikillista peruskoulutusta. Pestautuessaan nuorena teatteriagentuurin 1900-luvun alussa hän sai kuitenkin opetusta teatteriorkestereiden johtajilta viulun-, sellon- ja pianonsoitossa. Jos yleisö ei mieltynyt elokuvaan, Chaplinin mielestä musiikista sen täytyi kuitenkin voida nauttia. Hänelle musiikin luoma tunnelma oli tärkein ja romanttinen ja elegantti musiikki loi elokuvalle tunteellisen taustan tehden elokuvasta täydellisen taideteoksen. Hän pyrkimyksenään oli aina tehdä melodista musiikkia, sitäkin uhmaamalla, että hänen musiikkinsa joidenkin mielestä jo synnyinhetkellä kuulosti vanhanaikaiselta. Chaplin perusti vuonna 1916 oman kustannusyhtiön, Charles Chaplin Music Corporation, joka julkaisi hänen varhaisia sävellyksiään. Vuonna 1921 Chaplin sävelsi teemat kahteen elokuvaansa ja 1923 ilmestyneestä Nainen Pariisissa elokuvasta lähtien hän alkoi riemuksemme kiinnittää huomiota tarkasti elokuviensa musiikin esityksiin. Vastavetona Hollywoodin isoille filmistudioille Chaplin, Mary Pickford, Douglas Fairbanks ja D. W. Griffth perustivat aivan oman levitysyhtiönsä, United Artistsin. Tälle perustetulle firmalle Chaplin keskittyi nyt tekemään pitkiä elokuvia ja aivan ensimmäinen näistä pitkistä elokuvista oli juuri draama, Nainen Pariisissa, joka ilmestyttyään sai loistavan kritiikin. Tämä elokuva ei kuitenkaan ollut kaksinenkaan menestys taloudellisessa mielessä ja sen vuoksi Chaplin veti sen aika pian takaisin, mutta uudelleen elokuva päätyi suuren yleisön ihailtavaksi vasta hieman ennen Chaplinin kuolemaa.

 

Chaplin ei yksin pystynyt musiikillisia ideoitaan siirtämään nuottiviivastolle eikä tekemään musiikillisia sovituksia orkesteria varten. Tämän vuoksi hän käytti tähän tehtävään musiikillisia avustajia aina Nainen Pariisissa elokuvasta lähtien säännöllisesti. Ammattimuusikko Eric James sai kunnian toimia Chaplinin musiikillisena avustajana vuodesta 1956 lähtien aina Chaplinin kuolemaan asti eli vuoteen 1977. Kannustan tässä yhteydessä kaikkia kiinnostuneita tutustumaan hänen kirjoittamiin muistelmiin, Making Music With Charlie Chaplin vuodelta 2000, jossa James kertoo parivaljakon työskentelystä mm. Chaplinin kotona Sveitsissä. Koko yhteistyön ajan James kunnioitti Chaplinia suuresti ja hän koki itsensä koko perheelle läheiseksi. Samoin hän vietti perheen kanssa yhteisiä juhlia ja häneen suhtauduttiin kuin konsanaan perheen jäseneen. Yhteistyön hedelminä syntyneeseen musiikkiin Chaplin sai täydet oikeudet ja tämä varmistettiin kirjallisella sopimuksella yhteistyön alusta alkaen. Kirjassaan James mainitsee yhteistyön olleen huomattava kunnioitus, vaikka hän myöhemmin sai huomata rahallisen korvauksen olleen melko vaatimaton tehtyyn työhön nähden. Muistelmateoksessaan James kertoo pettyneensä Nainen Pariisissa elokuvan uudelleensävellyksen aikoihin osuuksiinsa erityiskorvauksista – ainoan kerran toivoessaan tekijänoikeuksia mainittuun elokuvaan -, joita paitsi hän kuitenkin jäi. Tämän elokuvan musiikkia tehdessä Chaplin ilmoitti, että hänellä ei ole musiikillisia ideoita ja James sai ehdottaa omia sävelmiä, joista Chaplin sitten valitsi käytettävät sopivaksi kokonaisuudeksi. The Chaplin Revue-elokuvasarjan musiikkia tehtäessä Chaplin suostui julkisesti tunnustamaan musiikillisen kumppanuuden julkaistessaan elokuvan tekijätiedoissa asian.

Musiikilliset ideat lähes poikkeuksetta olivat kiistattomasti lähtöisin Chaplinilta. Hän hyräili, lauloi tai soitti pianolla - joskus myös sellolla - melodiat musiikkiavustajalleen tai tallensi melodiat nauhurille. Chaplin itse pystyi kiinnittämään huomionsa ainoastaan melodioihin ja kaikki muu oli hänen kannaltaan vain säestystä. James sai varsin itsellisesti seuraavaksi työstää musiikista pianopartituurin ja tässä työvaiheessa Chaplin ei juuri puuttunut prosessiin. Täydellisyyden tavoittelijana Chaplin – aivan kuten myös kuvauksia tehdessään saattoi hioa asioita yhä uudelleen ja uudelleen ja ottoja filmille saattoi kertyä melkoisesti – työstövaiheessa pulppusi yleensä ideoita ja ne myös sangen usein vaihtuivat toisiin ajatuksiin melko vauhdikkaasti. Avustajalta vaadittiin varmaan suunnatonta pitkämielisyyttä ja myöhemmin yhteistyön jatkuessa James osasikin jo Chaplinin voimien ehtyessä ajatella jo lähes Chaplinin tavoin ja toteuttaa hänen ajatuksiaan vuosien kartuttaman kokemuksen seurauksena. Orkestraatiota suunnitellessa Chaplin yleensä sanoi, mille soitinryhmälle jokin fraasi tuli kirjoittaa ja usein hän suosi jousistoa ja varsinkin selloja, vaskisoitinten jäädessä pienemmälle huomiolle. Chaplin haki partituurista ”yliorkestrointia” ja huomautti, jos nuottiviivastolla vaskilla oli liiaksi mustaa tai kuviot olivat liian kiharaisia. Chaplin edellytti Jamesin kirjoittamaan sovitukset niin selkeiksi, ettei kallista studioaikaa kuluisi hukkaan. Äänitystilanteissa Chaplin usein vielä puuttui ammatti-ihmisten työskentelyyn määräämällä esim. mikrofonien paikoista tai niiden säädöistä.

Moniko meistä oli tietoinen, että Chaplin vielä myöhemmällä iällään käsikirjoitti elokuvakäsikirjoituksen - The Freak - Etelä-Amerikasta löytyvästä siivekkäästä tytöstä, ja että hän vielä viime elinvuosinaan suunnitteli säveltävänsä Thomas Hardyn romaaniin pohjautuvan oopperan – oopperatalo oli myös kiinnostunut tämän oopperan esittämisestä - Milanon La Scala-oopperaan? Vuonna 1972 Chaplin kävi noutamassa Oscar-palkinnon pitkäaikaisesta elokuvien, aikamme taidenautinnon eteen tekemästä työstään. 1973 hän sai vielä Oscar-palkinnon musiikistaan omassa elokuvassa Parrasvalot ja vuonna 1975 kuningatar Elisabeth II löi hänet ritariksi. Valitettavasta Chaplinin ikä ja heikentynyt terveys tulivat The Freak elokuvan sekä suunnitellun oopperan esteeksi ja molemmat jäivät tekemättä. Näin ollen Chaplinin viimeiseksi elokuvaksi jäi Hongkongin kreivitär, jota kriitikot pitivät vanhanaikaisena ja joka taloudellisestikin menestyi melko heikosti. Siitäkin elokuvasta jäi monien mieleen elämään ja jopa listahitiksi Chaplinin laulu, This is my song, Petula Clarkin esittämänä.

Tämä Sveitsissä 25.12.1977 kuollut pikku kulkuri, mutta ainutlaatuinen ja iso ihminen sekä persoona jatkaa kulkuaan uusien sukupolvien ihasteltavaksi yhä uudelleen ja uudelleen jäljittelemättömien ja nautinnollisten elokuviensa välityksellä.  

 

Tällä samaisella kannaksella Palvasalmen rannalla on nyt jo kolmas kirkko, joka valmistui vuonna 1849 paikalleen. Tänne seurakunta perustettiin jo vuonna 1628, kun se oli ensin erotettu Rautalammin emäseurakunnasta kappeliseurakunnaksi. Aluksi seurakuntaa kutsuttiin Palvasalmen seurakunnaksi paikan mukaan ja vuodesta 1690 lähtien paikka tunnetaan Saarijärven seurakuntana. Vuonna 1628 tälle samalle paikalle rakennettiin ensimmäinen kirkko ja tuolloin perustamisen yhteydessä seurakunta sai myös papin viran. Seuraava kirkko tälle paikalle valmistui vuonna 1694. Kuvassa näkyvä nykyinen kirkko rakennettiin vuosina 1846-1849 ja rakennusvaiheita johti kirkonrakentaja Jaakko Kuorikoski. Kirkon suunnitteli A. F. Granstedt, joka tuolloin teki työtä arkkitehti Carl Ludwig Engelin vuodesta 1824 johtamassa Suomen intendenttikonttorissa Helsingissä. Vuodelta 1865 on Heikki Jaakonpoika Kuorikosken johdolla valmistunut kirkon kellotapuli.

Kirkkosalin halkaisijaltaan 18-metrinen kupoli oli aikalaisilta melkoinen taidonnäyttö. Aikaisemmin tällaisia kupoleita oli rakennettu vain kivikirkkoihin. Vielä 1800-luvulla tähän nykyiseen kirkkoon tehtiin useita korjauksia ja parannuksia; 1860-luvulla kirkko mm. maalattiin ja vuorattiin ulkoa ja 1880-luvulla lehterit saivat penkit, samalla kun kirkko maalattiin uudestaan sekä sisältä että ulkoa.

Bror Axel Thulénin johtaessa Kangasalan Urkutehdasta tämä kirkko sai 27-äänikertaiset uudet urut vuonna 1901. Tällöin kirkkoon oli myös asennettava lämmityslaitteisto. Kirkastusvuoritapahtumaa esittävä Aleksandra Såltinin alttaritaulu otettiin käyttöön vuonna 1911. Tallessa ovat vielä edellisestä kirkosta vuonna 1756 kirkkoon hankitut  Johan N. Backmannin (1706-1765) Ristiinnaulittua ja Ehtoollista esittävät alttaritaulut.

Vuoden 1930 arkkitehti Kauno S. Kallion suunnittelemassa peruskorjauksessa kirkko sai sähkövalot, neliskanttisen saarnastuolin, sisäseinät vuorattiin ja maalattiin sekä kirkko että kellotapuli maalattiin uuteen väriin myös ulkoa. Kupolin valoaukko laudoitettiin umpeen ja ns. herrainlehteri erotettiin kirkosta omaksi tilaksi.

Toisessa peruskorjauksessa vuona 1961 - arkkitehti Veikko Leistenin suunnitelmien pohjalta - holvilaudoitus uusittiin ja kirkko maalattiin sisältä valkoiseksi. Saarnastuoli ja valaistus uusittiin. Urkulehterillä uusittiin Kangasalan Urkutehtaan urut uusilla 40-äänikertaisilla sähköpneumaattisilla uruilla.

Kolmannessa peruskorjauksessa kupolin umpilaudoitus poistettiin ja kupoli avattiin alkuperäisen suunnitelman mukaiseksi. Kaikki rakenteet käytiin huolellisesti läpi lattiasta kupolin huippuun asti. Rakennusmestarina remontissa oli Keijo Sironen Saarijärveltä ja arkkitehti Aulis Jääskeläinen suunnitteli remontin, joka toteutettiin vuosina 1997-1998. Remontissa kirkko sai jälleen uuden saarnastuolin, joka oli suunniteltu kirkon ensimmäisen saarnastuolin pohjalta. Alttari uusittiin samoin kun valaistus ja äänentoisto kohentuivat sekä lämmitys kirkossa uusittiin. Kirkko ja kellotapuli saivat myös uuden maalin. Tekstiilitaiteilija Annikki Linturi suunnitteli ja valmisti uudet kirkkotekstiilit korjauksen yhteydessä ja tekstiilien aihe on elämänpuu.

Saarijärven seurakunta kuului vielä 1900-luvun alkupuolella Porvoon hiippakuntaan, mutta tänne hiippakuntansa äärialueille piispat eivät kovin usein retkillään poikenneet. Sunnuntaina 12.8.1900 piispa Herman Råberg asetti virkaansa tässä kirkossa 1.5.1900 kirkkoherran toimensa aloittaneen Karl David Axel Hirnin ja hän aloitti virkaanastujaispuheensa Ps. 84:6-8:n sanoin (silloisesta Raamatun käännöksestä): "Autuaat owat ne ihmiset, jotka sinun pitävät wäkenänsä, ja sydämestänsä waeltavat sinun jälkees; Jotka käyvät itkun laakson läpitse, ja tekewät siellä kaiwoja; ja opettajat monella siunauksella kaunistetaan. He saavat yhden woiton toisen jälkeen, että tutattaisiin oikia Jumala Siionissa."

Mustavalkokuvassa (kuva: Liisa Rautakorpi) etualalla näkyy Mansikkaniemen lukkarin puustelli 1940-luvulla Palvasalmen ääreltä. Täällä Mansikkaniemessä asuivat myös esi-isäni Johan Andersinpoika Plathan ja hänen työnsä jatkajana poikansa Carl Johaninpoika Plathan, molemmat lukkareita Saarijärvellä.

Tampere Filharmonian ja Tampereen Filharmonisen Kuoron yhteinen taidonnäyte hiljensi torstaina 28.3.2013 Tampere-talon ison salin kuuntelemaan säälittävän harvoin kuultavaa Wolfgang Amadeus Mozartin Litaniae de venerabili altaris sacramentoa Es-duurissa, KV 243. Teos koostuu yhdeksästä osasta ja säveltäjä sai sen valmiisi keväällä 1776. Sen ensiesitys oli pian valmistumisen jälkeen Salzburgin katedraalissa ja vähän myöhemmin Augsburgissa. Tämä teos kuuluu kuitenkin niihin useisiin kymmeniin kirkkomusiikkiteoksiin, joita Mozart nuoruusvuosinaan lähinnä Salzburgissa sävelsi. Teos on sävelletty soisteille, kuorolle ja orkesterille, jossa on mukana kolme pasuunaa soinnin rikastuttamiseksi. Muutenhan Mozartin ajan sinfoniaorkesterit olivat huomattavan paljon pienempiä kokonpanoja meidän päiviemme orkestereihin verrattuna. Solisteina lauloivat sopraano Hanna-Leena Haapamäki, alttona Jeni Packalén, tenori Tuomas Kataja ja basso Matti Turunen ja koko esiintyjäkaartia luotsasi ansiokkaasti hienoin nyanssein ylikapellimestarimme Hannu Lintu. Tänään voimme ihmetellen kummastella, kuinka Braunaun pikkukaupungista lähtenyt pieni ja vihainen mies myöhemmin valtaan päästyään ja tuhatvuotista valtakuntaansa rakentaessaan ajoi näitä velikultia eli vapaamuurareita tuhoamisleiriensä kautta kuolemaan. Wolfgang Amadeus oli siis näitä veljeksiä ja sävelsi yhdessä monien muiden säveltäjien kanssa järjestön käyttöön musiikkia, aivan kuten säveltäjämestarimme Jean Sibeliuskin. No, Aadolf Hitler ei varmaankaan ollut mikään Mozartin musiikin ystävä, vaan huomattavasti enemmän häntä tuntui puhuttelevan Richard Wagnerin musiikki. 

 

"Musiikki on kieli, joka pulppuaa suoraan sydämestä ja pystyy luomaan rakkautta ja veljeyttä niiden välille, joita perinteet ja uskonnolliset käsitykset erottavat." Näitä omia sanojaan noudattaen toimi 7.8.1881 syntynyt Romanian lahja musiikkimaailmalle, George Enescu. Paitsi säveltäjä, myös erinomainen viulisti, pianisti, kapellimestari ja pedagogi antoi eläessään tuhansia konsertteja Yhdysvalloissa ja Euroopassa nimekkäiden orkesterien ja kamarimusiikkiyhtyeiden keralla. Omat musiikkiopintonsa kuusivuotiaana kotimaassaan Edouard Caudellan avulla aloittanut Enescu siirtyi pian Wienin konservatorioon opiskelemaan viulua, pianoa, teoriaa, sävellystä, musiikinhistoriaa ja kamarimusiikkia sekä jatkoi syventäen opintojaan vuosina 1895-1899 Pariisin konservatoriossa. Vuonna 1898 Bukarestin Filharmonian johtaja Edouard Wachmann kutsui hänet orkesterinsa kapellimestariksi ja Pariisin Enescu perusti Trio Instrumentalin vuonna 1902 ja George Enesco-kvartetin vuonna 1904. Opetustyönsä hän aloitti jo 1902 Pariisissa yksityisesti ja vuodesta 1928 lähtien hän toimi opettajana mm. École normale de musique ja École instrumentale Yvonne Astruc Pariisissa, Conservatoire américain de musique Fontainebleaussa, New Yorkin The Mannes School of Music, Harvardin yliopistossa, Illinoisin yliopistossa ja Accademia Chigiana Sienassa. Hänen oppilaitaan olivat esim. Yehudi Menuhin, Christian Ferras ja Lola Bobescu. Enescun viulistin ominaisuuksia on kuvailtu poikkeuksellisen kauniiksi soitoksi, soinniltaan täyteläiseksi - johtuen hänen ainutlaatuisesta vibratostaan - ja fraseeraustaan laulavaksi ja ilmeikkääksi sekä sävelpuhtaudeltaan erehtymättömäksi. George Enescu johti New Yorkin Filharmonikkoja vuosina 1937-1938.

George Enescun laaja-alaisuus musiikillisena toimijana rajoitti hänen säveltämistään ja niinpä hänen sävellystensä määrä jää noin viiteenkymmeneen tunnettuun teokseen; monipuolisesti hän ennätti kuitenkin säveltääkin, kun teosten joukossa on sinfonioiden lisäksi mm. ooppera Oedipus. Enescu ei välttämättä kulkenut minkään muotivirtauksen mukana sävellyksissään, mutta hänen musiikissaan on selkeästi kuultavissa romanialaisen kansanmusiikin taitava yhdistäminen moderneihin ilmaisukeinoihin hyvin ilmeikkäällä ja omintakeisella tavalla. Hän oli hämmästyttävän taitava melodioiden keksijänä ja käytti ankarasti polyfoniaa uusklassiseen tyyliin. Tämä Bukarestissa ja Pariisissa asunut säveltäjä vietti elämänsä ehtoopuolen vuodesta 1947 juuri Pariisissa, jonne kuoli 4.5.1955.

 

Kiirastorstain 28.3.2013 Tampere Filharmonian konsertissa Tampere-talossa noin 1300 kuulijaa sai kuullakseen varsin jäsentyneen George Enescun Sinfonian nro 3 C-duurissa op. 21, kuorolle ja orkesterille sävelletyn n. viisikymmenminuuttisen sävellyksen vuosilta 1916-1918. Sanatonta laulua laulava kuoro tulee mukaan teokseen vasta viimeisessä, kolmannessa osassa, tuoden musiikkiin oman soinnillisen elementtinsä. Tämä hieno teos oli jälleen käsittämätön voimainnäytös upealta orkesteriltamme ja kuoroltamme vaatien varmasti kaikilta osallisilta suurta joustavuutta ja tinkimätöntä ammattimaisuutta asenteenkin tasolla. Kohta pääsemme nauttimaan tästä teoksesta myös levyltä, kun orkesterimme ja Heikki Liimolan alulle saattama ja Timo Nuoranteen nykyään johtama kuoromme (Tampereen Filharmoninen Kuoro) valmistautuu teoksen levytykseen lähiaikoina. Tämä levytys on orkesteriltamme jo toinen Enescun sinfonioista, kun Enescun toinen sinfonia julkaistiin vuonna 2012 Ondinen levyllä - levy sai Supersonic-palkinnon - ja tulevaisuuden suunnitelmissa on vielä levyttää Enescun ensimmäinenkin sinfonia. Melkein uskaltaisin uumoilla tällekin kolmannelle sinfonialle jonkin kunniamaininnan levylle päästyään, sen verran hienoa työtä ylikapellimestarimme Hannu Lintu on taas saanut aikaan!