German has a new hero - Max Raabe & Palast Orchester.

If anyone in the past two and a half weeks has stormed New York then it was Max Raabe. Raabe, a baritone from Lüenen, lounged against the piano, took two steps, stepped back, lounged once again against the piano, utterly cool and nonchalant, a star through and through. He sang his songs from the Weimar Republic, songs from Kurt Schwabach and Robert Stolz and his Palast Orchester loved this New York night more and more every minute. Raabe just lounged there, didn't wobble, didn't teeter, didn't blink. His voice was amazing, but even more amazing was his physical control. Music, he explained, has always been strongly connected to fate and personal tragedy. And then Raabe made a dramatic pause, looked out at New York and asked: "Who cares?"

 

Max Raabe ja hänen kahdestatoista erinomaisista soittajanpalasista koottu Palast Orchesterinsa on osaavaista ja hulvatonta kuunneltavaa 1920-30-lukujen huolettoman musiikin harrastajalle. Herkesin juuri kuulemasta tätä uskomatonta kokoonpanoa heidän New Yorkin konsertista taltioitua äänitettä marraskuulta 2007 (Carnegie Hall), Live in New York, Max Raabe & Palast Orchester, Heute Nacht oder nie.  

Orkesterissa soittavat tällä levyllä Cecilia Crisafulli (viulu), Rainer Fox (baritonisaxofoni, bassosaxofoni, klarinetti, laulu), Sven Bährens (alttosaxofoni, klarinetti), Johannes Ernest (alttosaxofoni, klarinetti), Bernd Frank (tenorisaxofoni, klarinetti, musiikillinen johto), Thomas Huder (trumpetti, laulu), Michael Enders (trumpetti, laulu), Jörn Ranke (pasuuna, alttoviulu), Bernd Hugo Dieterich (kontrabasso, sousafoni), Ulrich Hoffmeier (kitara, banjo ja viulu), Vincent Riewe (rummut), Ian Wekwerth (piano).

 

Baritoni Max Raabe (s. 12.12.1962 Lünen) - oikealta nimeltään Matthias Otto - teki viisaan päätöksen perustaessaan vuonna 1986 Berliinin taideyliopistossa omien opiskeluystäviensä kanssa Palast Orkesterinsa. Raabe opiskeli musiikkia erikoistuen oopperaan. 1920-30-lukujen musiikki tuli hänelle omien vanhempien levykokoelmia kuunnellessa tutuksi. Max Raabe on oman laulajanuransa ohella tehnyt mm. elokuvamusiikkia.

Tämä vähintäänkin tutustumisen arvoisen konserttiäänitteen kappaleiden tyylikkäistä ja ammattitaitoisista sovituksista vastaavat esim. Günter Gürsch, Alexander Linkenbach, Heinz Landmann, Nico Dostal, Ian Wekwerth (orkesterin pianisti), Helmar Hill, Franz Grothe, Garsten Gerlitz, Christoph Israel, Gerhard Mohr, Sascha Chwat, Richard Etlinger, Jerzy Fitelberg, Hans Herda ja Franz Stolzenwald. Tämän tuplalevyn kappaleiden säveltäjänimiä ovat esim. Irwing Berlin, Nocio Herb Brown, Frank Churchill, Robert Stolz, Ralph Erwin, Kurt Weill, Cole Porter, Franz Léhar ja Harry Woods. Mielekkäitä musiikkituokioita toivotan kaikille tämän musiikin ääreen asettuneille!   

 

Näyttelijä Pentti Viljanen.

Kosti Elon näyttelijäkoulussa oppinsa saanut ja 75 elokuvassa näytellyt Pentti Elias Viljanen syntyi 30.7.1915 Tampereella ja kuoli 5.5.1975 vain 59-vuotiaana Helsingissä. Pentti Viljasen viimeiseksi elokuvarooliksi jäi Nestorin osa Aapelin romaaniin perustuvassa elokuvassa Siunattu hulluus (käsikirjoittivat Rauni Mollberg ja Panu Rajala, musiikin sävelsi Antti Karvinen), jonka Rauni Mollberg ohjasi vuonna 1975. Pentti Viljanen työskenteli alkuun Tampereen Teatterissa, sittemmin Helsingin kaupunginteatterissa, Iloisessa Teatterissa ja Punaisessa Myllyssä sekä MTV-teatterissa. Teuvo Tulion elokuvassa Taistelu Heikkilän talosta - vuodelta 1936 - Pentti Viljanen suoritti ensimmäisen elokuvaroolinsa Matti Väliportin osassa. Ainokaisen Jussi-palkintonsa Viljanen sai elokuvasta Omena putoaa vuonna 1952 Murto-Kallen osasta. Elokuvakansa muistaa Viljakaisen varsinkin 1950-luvun sotilasfarsseista. Vuosi 1952 oli Pentti Viljasen uran kiireisin vuosi elokuva-alalla, sillä tuona vuotena hän oli mukana peräti kuudessa elokuvassa: Lännen lokarin veli, Komppanian neropatit, Muhoksen Mimmi, Kaikkien naisten monni, On lautalla pienoinen kahvila ja Omena putoaa.

Filosofian tohtori Panu Rajala.

Telvis kunniakirjan vuonna 1975 saavuttaneessa Rauni Mollbergin filmatisoinnissa Siunattu hulluus käytettiin myös monia muitakin uskomattoman roolisuorituksen tehneitä näyttelijöitä. Tulkoon tässä yhteydessä mainituksi vielä muutama muukin; filmin tarinahan pohjautuu Aapelin eli Simo Tapio Puupposen (s. 23.10.1915 Kuopio ja k. 10.10.1967 Helsinki) romaaniin Siunattu hulluus vuodelta 1948, jossa Rummukaisen veljekset Ananias ja Vilppus päättävät viedä veljessarjan kolmannen ja nuorimmaisen veljensä, Elmerin, hullujenhuoneelle. Alkuperäisessä romaanissa tämä matka sujuu hevosvetoisilla rattailla, mutta Mollbergin filmissä matkaa taittuu traktorilla ja peräkärryllä. Vanhinta veljeä (Ana Rummukainen) näytteli 2.10.1938 Varkaudessa syntynyt ja 26.1.2011 Tampereella kuollut Mikko Nousiainen. Nousiainen teki pitkän päivätyön Hämeenlinnan kaupungin teatterin johtajana - ohjasi myös usein kesäteattereissa - ja tämän näyttelijän ja ohjaajan viimeiseksi elokuvasuoritukseksi jäi osa Timo Koivusalon elokuvassa Kaksipäisen kotkan varjossa vuonna 2005.

Näyttelijä, ohjaaja ja teatterin johtaja Mikko Nousiainen.

Toista Rummukaisen veljestä, Vilippusta, tragikoomisessa elokuvassa näytteli Toivo Tuomainen (s. 25.9.1926 Maaninka ja k. 13.11.2002 Juankoski). Tuomainen toimi mm. keikkamuusikkona ja harrastajanäyttelijänä ja kansakoulupohjalta ennätti harjoittaa 28 eri ammattia; parhaimmillaan kahta tai kolmea yhtä aikaa. Mainoksia seuraavat saattavat kuitenkin parhaiten muistaa Toivo Tuomaisen vuosikymmenten urasta mainosalalla; hänet tunnettiin varsin yleisesti "Mustan Pörssin Topina". Rauni Mollbergin tavattuaan Toivo sai Raunin elokuvissa useita rooleja ja Toivo oli siis Mollbergin varsinaisia luottonäyttelijöitä sekä vuosien ajan Mollbergin elokuvatuotannon talousasioista vastaava henkilö. Toivo Tuomainen tuli näytelleeksi Mollbergin ohjauksessa ainakin elokuvissa Maa on syntinen laulu (1973), Siunattu hulluus (1975) ja Aika hyvä ihmiseksi (1977), ja tästä viimeksi mainitusta elokuvasta Tuomainen sai elokuvataiteen valtionpalkinnon vuonna 1978. Merkittävät roolit Toivo Tuomaisella oli myös elokuvissa Aidankaatajat eli heidän jälkeensä vedenpaisumus (Olli Soinio 1982) ja Matti Ijäksen elokuvassa Viimeinen keikka vuonna 1984 sekä Olavi Soinion ohjauksessa Kuutamosonaatti vuonna 1988.

Toivo Tuomainen.

Kolmas Rummukaisen veljessarjan vähäpuheinen luonnonlapsi tässä rehevässä elokuvassa on tietysti Elmeri, jota näytteli Martti Olavi Kuosmanen (s. 4.9.1950 Kotkassa). Mollbergin elokuvassa myös sangen keskeisessä osassa on yläkansakoulunopettaja Wilhelm Horsma, jonka osan elokuvassa mallikkaasti vei Tampereen Työväen Teatterin näyttelijä Veijo Pasanen (s. 14.10.1930 Muuruvesi). Pasasen elokuvaura kattaa alun kolmattakymmentä elokuvaa - ensimmäinen elokuvarooli vuodelta 1952 elokuvasta Mitäs me taiteilijat - ja hänen viimeiseksi elokuvaksi jäi Niskavuoren nuori emäntä vuodelta 1987. Veijo Pasanen menehtyi sydäninfarktiin 17.2.1988 Tampereella vain 57-vuotiaana. Pasasen muistavat monet lapsuudestaan tai lapsenmielisyyttään Pikku Kakkosen Sirkuspelle Hermannina ja Mankin roolista Pertsassa ja Kilussa. Tunnettu hän oli myöskin televisiosarjoista Heikki ja Kaija sekä Rintamäkeläiset, jossa hän oli Antti Rintamäki.

Pelle Hermannina muistavat monet Veijo Pasasen.

Aapelin herkullisen tarinan juonta en tohdi tässä teille armoitetut lukijani paljastaa, mutta voisin nostaa esiin yhden muikean kohtauksen kertomuksesta: Rummukaisen veljekset (veljesten isä, Joose Rummukainen, nukkui iäiseen uneen kuritushuoneessa, minne joutui väkivallan uhrina lyötyään kuolettavasti naapuriansa Villehard Hakkaraista korennolla) noukkivat vanhan kansakoulunsa opettaja Horsman polkupyörineen traktorinsa kyytiin ja huristavat soratietä pienen, punaisen mökin ohi. Ylikansakoulunopettaja Horsma nousee pystyyn äkkiä traktorin lavalla huomatessaan pientilallinen Puustisen, joka vetää lehmäänsä mökin kuistilla köydestä sisätiloihin lehmän haratessa vastaan. Ylikansakoulunopettaja Horsma pyytää Vilippusta pysäyttämään traktorin ja katsoo heidän olevan saman kotiseudun kasvatteina velvollisia antamaan apua pientilallisen askareisiin. Ana ja Vilippus Rummukainen yhdessä ylikansakoulunopettajansa kanssa kiirehtivät pientilallisen avuksi opettajan tiedustellessa Puustiselta, mitä tällä oikein on tekeillä. Puustinen taas tiedustelee avustajiltaan, että onko näillä kiirettä, sillä lehmä pitäisi mökkiin saada. Ylikansakoulunopettaja tähän, että ei koskaan niin kiire ettei ennättäisi naapureita ja saman kylän miehiä auttamaan. Melkoisella touhulla lehmä saatetaan sisälle, mutta pientilallinen Puustinen vielä toiveikkaana esittää: "Hyvät miehet, vielä kamariin!" Kun lehmänkanttura on miesjoukolla lopulta saatu kammariin, niin Vilippus tokaisee: "Huh, huh! Olipa ne talkoot!" (Elmeri Rummukainen on aluksi seurannut tapahtumia traktorin lavalta, mutta tässä vaiheessa hän seuraa jo mökin tapahtumia ikkunan takaa.) Ylikansakoulunopettaja Wilhelm Horsma siihen: "Kylässämme ja pitäjässämme on vanhastaan säilynyt elävänä talkoohenki!" Pientilallinen Puustinen jatkaa: "Juu, mutta ei se ole vielä lopussa. Pitäisi saada tämä kanttura vielä kyljelleen tuohon sänkyyn." Vilippus Rummukainen jatkaa tokaisten: "Niin tietenkin, sehän on selvä!"

No, urakka jatkuu, kunnes lehmä on kyljellään sängyssä ja miesten tullessa taas ulkokuistille, tokaisee ylikansakoulunopettaja Wilhelm Horsma: "Saatan olla utelias, mutta ei pidä panna pahakseen. Tekisi mieleni kysyä jotakin." Pientilallinen Puustinen vastaa tähän: "Kysyy pois vaan, on hyvä vaan!" Horsma jatkoksi: "Olisi vain mukava tietää, minkä tähden isäntä halusi lehmän tuonne kamarin sänkyyn. Niin, ei tarvitse sanoa, ellei tahdo!" Pientilallinen Puustinen: "Saatan minä sen kertoa, ei siinä ole mitään salattavaa! Minulla on eukko." Horsma tähän: "Niin, mitäpä siinä, salaamista!" Puustinen jatkaa: "Se on nyt käymässä kaupungissa." Horsma tarkkaavaisena: "Vai niin!", johon Puustinen ei voi olla jatkamatta: "Se on sellainen eukko, ettei se koskaan anna minun puhua puhuttavaani loppuun." Horsma siihen: "Vai niin!" Puustinen jatkaa edelleen: "Keskeyttää minut aina ja sanoo: Kyllä minä sen tiedän! Niin se sanoo." Horsma jälleen: "Vai niin!" Puustinen kertoo: "Kun se nyt tulee illalla kaupungista, niin se menee ensimmäisenä tuonne kamariin, sinne niin, se menee riisumaan sinne kaupunkitamineitaan. Niin, kyllä kai vieras ymmärtää?" Horsma myöntää: "Kyllä!" Puustinen jatkaa kertomustaan: "Silloin sitten se huutaa, että: Siellä on lehmä sängyssä!" Horsma: "Niin." Puustinen: "Ja minä siihen vastaan: Kyllä minä sen tiedän!" Avustava mies joukko poistuu mietteliään näköisinä paikalta ja pientilallinen Puustinen vielä huutaa perään: "Niin, että kiitos, vieraat, avusta!" Vilippus Rummukainen kääntyy vielä kannoillaan Puustiseen päin kysyen: "Tuota muuten, mitenkäs te aiotte saada sen lehmän sieltä sängystä?" Pientilallinen Puustinen siihen: "Jaa, sitä en kyllä tiedä!"

 

Nautinnollisia elokuvahetkiä on luvassa tämän mainion Aapelin kirjoittaman tarinan ja Rauni Mollbergin ohjaustyön parissa! Niin, hyviä ihmisiä on vähän ja huonoja vielä vähemmän, mutta meitä siunatusti hulluja on lukemattomasti.

Siunattu hulluus © Esa Hakala

 

SuomiAreena - tuo viikon mittainen MTV:n ja Porin kaupungin järjestämä yhteiskunnallinen keskustelutapahtuma - järjestetään Porissa 11.-17.7.2015 kymmenennen kerran ja juhlavuoden teemana on tänä vuonna opetus ja kulttuuri. SuomiAreena - tilaisuuksia tapahtumassa on 160 ja puhujia 800 - järjestetään samaan aikaan Porin Jazzin kanssa. Tänään lauantaina 11.7.2015 klo 10 SuomiAreena lähti kuitenkin käyntiin Tampereen Tammelantorin pohjoislaidasta keskustelutilaisuudella, jonka aiheena oli: Mihin uusi hallitus vie Suomen liikennepolitiikkaa? Tätä Tampereen tilaisuutta oli avustavana järjestäjänä myös edesauttamassa paikallinen Aamulehti. Ulkopaikkakuntalaisille vielä tiedoksi, että torimme sommiteltiin jo vuoden 1887 Tammelan asemakaavaan, mutta itse Tammelantori avattiin käyttöön 7.7.1900.

 Kimmo Rahkamo (vasemmalla) ja Otto Lehtipuu.

 Pekka Möttö (vasemmalla) ja Ari Jalonen.

Paneelikeskustelun osallistujat olivat Kimmo Rahkamo (Fennia Rail Oy:n toimitusjohtaja), Otto Lehtipuu (diplomi-insinööri ja VR-Yhtymän ympäristö- ja yhteiskuntasuhteiden johtaja sekä entinen Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja ja Stadion-säätiön hallituksen puheenjohtaja), Pekka Möttö (halpabussiyhtiö Onnibus.com Oy:n toimitusjohtaja) sekä Ari Jalonen (paloesimies, kansanedustaja Satakunnan vaalipiristä, Perussuomalaisten eduskuntaryhmän 2. puheenjohtaja, liikenne- ja viestintävaliokunnan sekä puhemiesneuvoston jäsen). Keskustelua Tammelantorin tilaisuudessa johdattelivat Aamulehden päätoimittajat Jouko Jokinen ja Jorma Pokkinen.

Jo' Buddy viihdytti keskustelun väliajalla.

 

Alkupuoli keskustelutilaisuudesta sujui hieman varovaisissa merkeissä ja tähän oli varmasti epävakaa sää myös vaikuttamassa. Väliajan jälkeen toinen tunti jo nostatti keskustelun lentoon, kun päästiin tunteita herättävään Tampereen raitiovaunuliikenteeseen kantaa ottamaan.

MUISTELMA

"Kuni eilisen päivän muistan sen, kun me kyläkunnan edistykselliset nuoret järjestimme näytelmäseuran pikkujoulujuhlan, vaikka siitä on jo hyvän matkaa kolmattakymmentä vuotta. Mutta ah, eipä se ollutkaan mikään tämmöinen nykyajan pikkujoulujuhla, joista kukaan ei jälkeen päin muista mitään, ohimoitaan vain kaikki pitelevät. Sallikaa minun johdattaa teidät nuo edellä mainitut kolmattakymmentä vuotta taakse päin ja kuvailla sielunne silmille, miten me silloin, vuosisatamme kohtalokkaina alkukymmeninä, elähdytimme sitä rakkaan Suomemme kolkkaa, jota vaatimattomasti nimitimme kotiseuduksemme.

Näytelmäseuran oli kyläämme perustanut tulisieluinen Veerti Matikainen, joka ei ennestään ollut yhdessäkään johtokunnassa ja voi näin ollen kokonaisuudessaan antautua tämän uudenuutukaisen Thalian palvelukseen. Hän, Veerti Martikainen, tapasi vastakaikua kansan syvissä riveissä ja sen lisäksi pastorissa, joka suhtautuessaan lausui myönteisesti, että kyllä vain puhdas taide on sellainen asia, jota sopii vähempilahjaistenkin julistaa.

Joulujuhla päätettiin järjestää seurojentalossa, vaikka puheenjohtaja Matikainen oli väittänytkin, että tulisi halvemmaksi, jos se järjestettäisiin Matikaisen riihessä, joka mahdollisesti olisi saatavissa tarkoitukseen sopuvuokralla. Muu johtokunta (Hiski Viinikainen ja minä) oli kuitenkin sitä mieltä, etteivät Matikaisen riihen lämmityslaitteet ole ajankohdan tasolla, jolloin puheenjohtajakin vihdoin antoi periksi, kun oli vielä luvattu, että hän saa toimia juhlassa naulakkomiehenä ja esittää vähän muutakin ohjelmaa.

Innoin ja yhteistoimin ryhdyimme pikkujoulun valmisteluihin. Pyyteettömästi uurastaen laitoimme juhlasalin loistavaan kuntoon. Ensin se oli perusteellisesti tuuletettava, koska talon vahtimestari, se Sipinen, oli pitänyt siellä koko syksyn pässiään, vaikka kontrahdissa oli nimenomaan sanottu, ettei Sipinen saa pitää talossa muita elikoita kuin perheensä. Penkit noudettiin kansakoululta, kun nimittäin juhlaan odotettiin myös herrasväkeä, ja etukäteen hyvin tiedettiin, etteivät ne rupea istumaan permannolla, ei ainakaan sellaisella, jolla jokin aika takaperin on käyskennellyt Sipisen pässi.

Tilaisuuden alkaessa sali oli täynnä yleisöä. Etupenkeissä istuivat nimismies, opettaja, apteekkari ja pastori vaimoineen ja lapsineen paitsi pastori, jonka lapsista puolet oli pitänyt sijoittaa ikkunalaudoille.

Alkusoiton esitti hra Aku Miettinen tulkiten hanurilla erään tunnetun säveltäjän Surumarssin. Yleisön vaatiessa ylimääräisenä Viipurin Vihtoria havaittiin hra Aku Miettisessä ilmeistä vapautumista ja hän soitti tämän kappaleen alusta loppuun lähes neljä kertaa päättäen esityksensä siihen, kun hanurista jäi yksi nappula sillä lailla kohtalokkaasti sisään, että koko instrumentti puhalsi vain yhtä ääntä. Jakamattomien suosionosoituksien säestämänä hra Miettinen vetäytyi kulissien taakse.

Tervehdyspuheen piti hra Veerti Matikainen lausuen sydämellisesti, että nyt, kun joulu on lähestymässä ja kynttilät loistaa maan asunnoista, herkistyy mieli aatoksiin, etenkin jos viitsii vilkaista tuota nurkkaan pystytettyä joulukuusta, jonka koristelusta lankeaa kiitos seuran naisosastolle ja johonka eilispäivänä oli ripustettu myös pussillinen osuuskaupan lahjoittamia omenia, jotka omenat vahtimestari Sipisen kakarat kuitenkin ilmeisesti olivat varastaneet ja syöneet viimeistä piirtoa myöten, mikä muuten on hyvin oleellista Sipisen kakaroille, jotka kaikesta huolimatta älkööt häiritkö arvoisan juhlayleisön joulurauhaa ja estäkö sitä nauttimasta tilaisuuden ohjelmasta ja puhvetin puolella tarjottavasta virkistyksestä.

Opettajatar, nti Pöntynen lausui mieltymyksellä itse kirjoittamansa runon "Juhannusyö Aavasaksalla" antaen tunteittensa palaa kohokohdissa niin, että pastorin perheen pienimmät säikähtivät ja alkoivat parkua, aikuisten kuitenkin hillitessä mestarillisesti itsensä.

Väliajalla myytiin seuran tarkoitusperien edistämiseksi kakkuarpoja ja ne tekivät mainiosti kauppansa. Mutta kun yleisö kuuli, että kakun oli leiponut Veerti Matikaisen emäntä, niin se alkoi esiintyä uhkaavasti ja sanoi, että sitä oli petetty. Tilanne selvisi kuitenkin, kun ilmoitettiin, että kysymyksessä oli pahansuopaisesta harhaanjohtamisesta aiheutunut erehdys ja että voittaja saakin kakun, joka oli unohtunut viime elojuhlissa arpomatta.

Sitten oli ohjelmassa vielä melodraama "Jäävuoren prinsessa", jonka lausui ammattitaitoisesti ja aidon jäätävästi edellä mainittu opettajatar, nti Pöntynen. Häntä säesti voimakkaasti hra Aku Miettinen, joka oli tällä välin saanut hanurinsa kuntoon taitavasti käyttelevänsä hevosenkenkänaulan avulla.

Melodraaman ollessa parhaillaan menossa astui yleisön eteen korrektisti konstaapeli Haikonen, joka oli juhlissa viran puolesta järjestystä valvomassa, pyytäen hiljaisuutta ja tiedottaen, että arviolta kolme minuuttia sitten oli apteekkarin koira purrut ulkona Kettusen akkaa koipeen, minkä vuoksi asianomistaja pyytää herra apteekkaria pistäytymään pihalla. Apteekkari poistui yleisön kättentaputusten saattamana, toisten taputtaessa myötätunnosta Kettusen akkaa, toisten apteekkarin koiraa kohtaan.

Yhdessäolo päättyi seuran yhtyneiden näyttelijäin esittämään näytelmään "Elinan surma". Näyttelijät (hra Veerti Matikainen, hra Hiski Viinikainen ja minä) olivat harvinaislaatuisen herkässä vireessä ja onnistuivat yli omienkin odotustensa, mitä todistaa muun muassa se, että näytelmä oli yleisön hillittömien kehotusten vuoksi näyteltävä toiseen kertaan.

Kuten alussa lienen viitannut, jäi tästä koruttomalla paikkakunnallamme ainutkertaisesta pikkujoulujuhlasta läsnäolleille pysyvä muisto. Lähtemättömänä se on säilynyt näihin päiviin asti meidän kaikkien sydämissä ja vaimoihmisen Kettusen koivessa."

 

Simo Tapio Puupponen eli Aapeli.

Simo Tapio Puupponen (s. 23.10.1915 Kuopio ja k. 10.10.1967 Helsinki), jonka monet meistä kirjoitettujen tarinoiden lahjomattomista ystävistä saattavat paremmin muistaa nimimerkistä Aapeli, syntyi ja vietti hehkeimmän lapsuutensa Kuopion kauppatorin laidassa. Saatat hyvinkin arvata jo, että varsinkin kirjallisuus oli hänelle tärkeätä ja lähellä sydäntä aivan nuoresta lähtien. Omaksi lempikirjailijakseen hän useasti elämänsä aikana nimesi Anton Tšehovin. Simo Puupponen kirjoitti ylioppilaaksi itsensä vuonna 1934 Kuopion lyseosta ja lähti Helsingin yliopistoon hakemaan lisäoppia valtiotieteistä, kirjallisuudesta sekä estetiikasta. Nämä opinnot kuitenkin syystä tai toisesta saivat keskenmenon vuonna 1936 ja Puupponen palasi jälleen Kuopioon. Nuorimies aloitti toimittajan tehtävät konsuli Lauri Hallmanin edistysmielisessä lehdessä, Pohjois-Savossa, samassa sanomalehdessä, jossa hän ylioppilaskesänään toimi toimitusharjoittelijana. Vuonna 1939 Simo Puupponen eteni lehdessä päätoimittajaksi, joka käytännössä tarkoitti sitä, että hän sai tehdä koko lehden itse. Paljolti tämän vuoksi hän kehittyi hyvin nopeaksi tekstin tuottajaksi. Syyrakki-nimimerkillä hän kirjoitti pakinoita lehdessä, mutta moneksi oli Simosta muutenkin; toimitussihteeriksi, uutistoimittajaksi sekä reportteriksi.

18.7.1941 TK-mies tehtävissä. Kuvaaja Aarne Haapakoski.

Jo ennen talvisotaa oli perustettu armeijan tiedotusosasto, jota ohjattiin Mikkelin päämajasta. Tiedotusosaston alaisuudessa toimivat useat tiedotuskomppaniat, joissa oli TK-miehinä noin parisataa rintamakirjeenvaihtajaa; nämä olivat siviilissä valokuvaajia, elokuvaajia, kirjoittavia ihmisiä, piirtäjiä, toimittajia, opettajia, mainosihmisiä ja radiotoimittajia. Nämä TK-miehet laitettiin päämajan ohjeiden mukaisesti sinne, missä sotatoimet kävivät kulloinkin. TK-miesten kirjoittamat tarinat lähtivät rintamilta ensin aina Mikkelin päämajaan, jossa tekstit tarkastettiin (Tiedotus 1:ssä) ja sensuroitiin. Jos kirjoitus pääsi syynin läpi, se lähti Mikkelistä Valtion Tiedotuslaitoksen välityksellä lehdistölle. Tiedotusosastolla Mikkelissä työskentelivät suomen kielen arvostetut ammattilaiset, joiden tehtäviin kuului kielenhuollon lisäksi tyylin tarkistus ja sensurointi. Nimekkäimmät heistä olivat: Olavi Paavolainen, kirjailija ja Suomen Kuvalehden päätoimittaja Ilmari Turja, Uuden Suomen toimittaja ja päätoimittaja sekä myöhemmin Helsingin kaupunginjohtaja Lauri Aho sekä runoilija ja perinteen tutkija P. Mustapää eli Martti Haavio. Näihin tiedotuskuvioihin tuli myös 25-vuotias päätoimittaja Simo Puupponen vedetyksi, kun hänet määrättiin TK-mieheksi ja rintamakirjeenvaihtajaksi.

2. tiedotuskomppanian toimisto Lappeenrannassa. Kuvaaja Tuovi Nousiainen.

Välirauhan koittaessa Puupponen jatkoi taas lehdessä työskentelyään aina vuoteen 1941, jolloin lehti (Pohjois-Savo) lakkautettiin. Jatkosodan puhjettua Simo Puupponen löysi itsensä Savon Sanomien kirjoittajana; aktiivisen hyökkäyssodan aikana hän kirjoitti edelleen taistelukuvauksia rintamalta, mutta sodankäynnin muuttuessa asemasodaksi hänellä oli aikaa ja halua kirjoittaa myös pakinoita lehtiin sekä Äänislinnan ja Maaselän radioihin sotilaiden iloksi. Tiedotuskomppanian rintamakirjeenvaihtajat kirjoittivat jatkosodan melskeessä vuosina 1941-44 sotarintamalta noin 8000 tarinaa, joista päämajan tiedotusosasto laittoi julkaisukieltoon suoraan 1070 kirjoitusta. Onneksi nämä tarinat ovat - ihme kyllä - säilyneet jälkipolville ja niitä säilytetään Helsingin Kansallisarkistossa. Suurin osa näistä kirjoituksista olikin hyvin realistista kuvausta Karjalan rintamilta; vaarallista tiedotusosaston mielestä oli kirjoittaa omista tappioista tai yksityiskohtaisesti kuvata omien sotataktiikkaa. Hyökkäysvaiheessa oli kiellettyä kirjoittaa Karjalasta etsityistä luonnonvaroista ja taas asemasodan vaiheessa arkoja aiheita olivat esim. sotilaidemme vapaa-ajanvietto, opiskelu, peltojenviljely Karjalassa ja urheilukilpailutoiminta.

Simo Puupponen oli TK-miehistä varmasti ahkerimpia kirjoittajia. Pelkästään Savon Sanomissa hän sai jatkosodan vuosien 1941-44 aikana julkaistua yli 500 pakinaa ja tämän lisäksi pakinoita julkaisi Seura ja Kansan Kuvalehti sekä useat maakuntalehdet Suomen eri puolilla. Puupponen suuntasi pakinansa suoraan sotilaille ja hän kirjoitti aivan tavallisen sotilaan näkökulmasta; usein hyväntahtoisesti tehden pilaa esimiehistä ja armeijan byrokratiasta. Koskaan mauttomuuksiin hän ei sortunut. Varsinkin radiopakinoissaan Simo Puupponen käytti taitavasti hyväkseen Savon murretta. Aihepiirit liippasivat likeltä; sotilaiden lomanodotusta, korsuelämää, ruuan hankintaa ja kuvauksia originaaleista - mutta oikeustoimikelpoisista - aseveljistä ja heidän edesottamuksistaan. Vuonna 1945 Simo Puupponen johdatti avioon kanssaan toimittajakollegan, Tuovi Puupposen.

Sodan lopulta päätyttyä Simo Puupponen jatkoi edelleen Savon Sanomissa ja kirjoitti myös radion käyttöön dialogeja avioparista Samuli ja Heta; esikuvina olivat ilmeisesti aiemmin jo pakinoissa esitellyt Hermanni ja Eveliina Hulukkonen. Pakinoiden aiheet tarinoiden henkilöt olivat ainakin alkuun rönsyilivät laajalta alueelta ja henkilökuvaukset hekumallisia niukkasanaisuudessaankin. Hella Wuolijoen ollessa radion pääjohtajana Puupposella ei ollut pääsyä töineen radioon, joten hän joutui tekemään työtä nimimerkin suojassa. Savon Sanomien toimitusjohtaja, Martti Suhonen keksi hänelle nimimerkin Aapeli. Ensimmäisen pakinakokoelmansa, Onnen pipanoita, Aapeli julkaisi vuonna 1947 ja ensimmäinen romaani, Siunattu hulluus ilmestyi vuonna 1948. Siunattu hulluus on herkullinen tarina kolmesta Rummukaisen veljeksestä ja heidän seikkailumatkastaan hullujenhuoneelle. Tästä romaanista Rauni Antero Mollberg (s. 15.4.1929 Hämeenlinna ja k. 11.10.2007 Loimaa) teki oman elokuvaversionsa vuonna 1975.

Ohjaaja Rauni Mollberg.

Rummukaisen veljekset elokuvassa Siunattu hulluus.

 

Puupposten perhe muutti Helsinkiin olympiavuonna 1952 - samana vuonna Suomen sotakorvaukset Neuvostoliitolle saatiin paketoitua ja Miss Universumiksi valittiin Armi Kuusela Muhokselta - ja Simo Puupponen jätti sanomalehtityönsä; pakinoiden aiheet myös irtosivat aiemmin totutusta ajankohtaisuudesta ja muuttuivat enemmän yleispäteviksi. Lapsiin hänellä oli myös hyvin ymmärtävä ja lämmin suhtautuminen ja hän kirjoittikin Vinskistä kaksi lastenkirjaa - Koko kaupungin Vinski (1954) ja Vinski ja Vinsetti (1956), joiden molempien tapahtumat sijoittuvat Kuopioon. Aapelin tunnetuin romaani lienee kuitenkin Pikku Pietarin piha vuodelta 1958, kertomus Pietarista ja hänen asuinympäristöstä puutalokorttelissa entisten aikojen Kuopiossa. Lapsen näkökulma tulee vahvasti esille myös romaanissa Pekko, runoilijan poika (1965). Rauni Mollberg filmasi vuonna 1977 elokuvan Aika hyvä ihmiseksi, jossa hän käytti Aapelin romaaneita Pikku Pietarin piha, Meidän herramme muurahaisia ja Pekko, runoilijan poika käsikirjoituksen pohjana.

Simo Puupponen jätti kokonaan sanomalehtiin kirjoittamisen 1960-luvun alusta ja kirjoitti vain pakinakokoelmia ja romaaneja sekä oli myös haluttu puhujavieras monissa tilaisuuksissa. Keuhkotuberkuloosia poteva kirjailijamme valitettavasti menehtyi omassa kodissaan Pirkkolassa, kun kaatumisen vuoksi sai aivoverenvuodon. Onneksi hänen elämänmyönteiset, filosofiset ja hilpeät tarinansa saavat olla lohtunamme tässä kavalassa maailmassa.

 

Vanhan kirjallisuuden päiviltä Sastamalasta löysin Aapelin kokoelman, Sipuleita - lapsellisia juttuja. Kirja on painettu Werner Söderström Osakeyhtiön laakapainossa Porvoossa vuonna 1956 ja sen on somistanut Rolf Sandqvist. Kirjoitukseni aloitin suoralla lainauksella tästä teoksesta, tarinalla Muistelma ja nyt lopuksi vielä lainaan kirjan alkusanat tähän lopuksi:

"Tätä kirjaa on syytä ryhtyä lukemaan vakavalla mielellä. Olen itse lukenut sen etukäteen moneen kertaan ja kerta kerralta tullut murheellisemmaksi. Paras siis olla totinen etukäteen.Alun perin teki mieleni kirjoittaa lapsista. Lasten kustannuksella on niin kätevä laskea leikkiä. Luin muutamia sepitelmiäni heille itselleen. He eivät pitäneet niistä. Kronkeleita nämä nykyajan lapset.Kyllästyin ja ryhdyin kirjoittamaan aikaihmisistä. Tulos oli mitä mainioin. Lopultakin tuli lapsellisia juttuja. Olkaa hyvät. Mutta täytyy pitää mielessä, että vakavuus on hyve."