MUISTELMA

"Kuni eilisen päivän muistan sen, kun me kyläkunnan edistykselliset nuoret järjestimme näytelmäseuran pikkujoulujuhlan, vaikka siitä on jo hyvän matkaa kolmattakymmentä vuotta. Mutta ah, eipä se ollutkaan mikään tämmöinen nykyajan pikkujoulujuhla, joista kukaan ei jälkeen päin muista mitään, ohimoitaan vain kaikki pitelevät. Sallikaa minun johdattaa teidät nuo edellä mainitut kolmattakymmentä vuotta taakse päin ja kuvailla sielunne silmille, miten me silloin, vuosisatamme kohtalokkaina alkukymmeninä, elähdytimme sitä rakkaan Suomemme kolkkaa, jota vaatimattomasti nimitimme kotiseuduksemme.

Näytelmäseuran oli kyläämme perustanut tulisieluinen Veerti Matikainen, joka ei ennestään ollut yhdessäkään johtokunnassa ja voi näin ollen kokonaisuudessaan antautua tämän uudenuutukaisen Thalian palvelukseen. Hän, Veerti Martikainen, tapasi vastakaikua kansan syvissä riveissä ja sen lisäksi pastorissa, joka suhtautuessaan lausui myönteisesti, että kyllä vain puhdas taide on sellainen asia, jota sopii vähempilahjaistenkin julistaa.

Joulujuhla päätettiin järjestää seurojentalossa, vaikka puheenjohtaja Matikainen oli väittänytkin, että tulisi halvemmaksi, jos se järjestettäisiin Matikaisen riihessä, joka mahdollisesti olisi saatavissa tarkoitukseen sopuvuokralla. Muu johtokunta (Hiski Viinikainen ja minä) oli kuitenkin sitä mieltä, etteivät Matikaisen riihen lämmityslaitteet ole ajankohdan tasolla, jolloin puheenjohtajakin vihdoin antoi periksi, kun oli vielä luvattu, että hän saa toimia juhlassa naulakkomiehenä ja esittää vähän muutakin ohjelmaa.

Innoin ja yhteistoimin ryhdyimme pikkujoulun valmisteluihin. Pyyteettömästi uurastaen laitoimme juhlasalin loistavaan kuntoon. Ensin se oli perusteellisesti tuuletettava, koska talon vahtimestari, se Sipinen, oli pitänyt siellä koko syksyn pässiään, vaikka kontrahdissa oli nimenomaan sanottu, ettei Sipinen saa pitää talossa muita elikoita kuin perheensä. Penkit noudettiin kansakoululta, kun nimittäin juhlaan odotettiin myös herrasväkeä, ja etukäteen hyvin tiedettiin, etteivät ne rupea istumaan permannolla, ei ainakaan sellaisella, jolla jokin aika takaperin on käyskennellyt Sipisen pässi.

Tilaisuuden alkaessa sali oli täynnä yleisöä. Etupenkeissä istuivat nimismies, opettaja, apteekkari ja pastori vaimoineen ja lapsineen paitsi pastori, jonka lapsista puolet oli pitänyt sijoittaa ikkunalaudoille.

Alkusoiton esitti hra Aku Miettinen tulkiten hanurilla erään tunnetun säveltäjän Surumarssin. Yleisön vaatiessa ylimääräisenä Viipurin Vihtoria havaittiin hra Aku Miettisessä ilmeistä vapautumista ja hän soitti tämän kappaleen alusta loppuun lähes neljä kertaa päättäen esityksensä siihen, kun hanurista jäi yksi nappula sillä lailla kohtalokkaasti sisään, että koko instrumentti puhalsi vain yhtä ääntä. Jakamattomien suosionosoituksien säestämänä hra Miettinen vetäytyi kulissien taakse.

Tervehdyspuheen piti hra Veerti Matikainen lausuen sydämellisesti, että nyt, kun joulu on lähestymässä ja kynttilät loistaa maan asunnoista, herkistyy mieli aatoksiin, etenkin jos viitsii vilkaista tuota nurkkaan pystytettyä joulukuusta, jonka koristelusta lankeaa kiitos seuran naisosastolle ja johonka eilispäivänä oli ripustettu myös pussillinen osuuskaupan lahjoittamia omenia, jotka omenat vahtimestari Sipisen kakarat kuitenkin ilmeisesti olivat varastaneet ja syöneet viimeistä piirtoa myöten, mikä muuten on hyvin oleellista Sipisen kakaroille, jotka kaikesta huolimatta älkööt häiritkö arvoisan juhlayleisön joulurauhaa ja estäkö sitä nauttimasta tilaisuuden ohjelmasta ja puhvetin puolella tarjottavasta virkistyksestä.

Opettajatar, nti Pöntynen lausui mieltymyksellä itse kirjoittamansa runon "Juhannusyö Aavasaksalla" antaen tunteittensa palaa kohokohdissa niin, että pastorin perheen pienimmät säikähtivät ja alkoivat parkua, aikuisten kuitenkin hillitessä mestarillisesti itsensä.

Väliajalla myytiin seuran tarkoitusperien edistämiseksi kakkuarpoja ja ne tekivät mainiosti kauppansa. Mutta kun yleisö kuuli, että kakun oli leiponut Veerti Matikaisen emäntä, niin se alkoi esiintyä uhkaavasti ja sanoi, että sitä oli petetty. Tilanne selvisi kuitenkin, kun ilmoitettiin, että kysymyksessä oli pahansuopaisesta harhaanjohtamisesta aiheutunut erehdys ja että voittaja saakin kakun, joka oli unohtunut viime elojuhlissa arpomatta.

Sitten oli ohjelmassa vielä melodraama "Jäävuoren prinsessa", jonka lausui ammattitaitoisesti ja aidon jäätävästi edellä mainittu opettajatar, nti Pöntynen. Häntä säesti voimakkaasti hra Aku Miettinen, joka oli tällä välin saanut hanurinsa kuntoon taitavasti käyttelevänsä hevosenkenkänaulan avulla.

Melodraaman ollessa parhaillaan menossa astui yleisön eteen korrektisti konstaapeli Haikonen, joka oli juhlissa viran puolesta järjestystä valvomassa, pyytäen hiljaisuutta ja tiedottaen, että arviolta kolme minuuttia sitten oli apteekkarin koira purrut ulkona Kettusen akkaa koipeen, minkä vuoksi asianomistaja pyytää herra apteekkaria pistäytymään pihalla. Apteekkari poistui yleisön kättentaputusten saattamana, toisten taputtaessa myötätunnosta Kettusen akkaa, toisten apteekkarin koiraa kohtaan.

Yhdessäolo päättyi seuran yhtyneiden näyttelijäin esittämään näytelmään "Elinan surma". Näyttelijät (hra Veerti Matikainen, hra Hiski Viinikainen ja minä) olivat harvinaislaatuisen herkässä vireessä ja onnistuivat yli omienkin odotustensa, mitä todistaa muun muassa se, että näytelmä oli yleisön hillittömien kehotusten vuoksi näyteltävä toiseen kertaan.

Kuten alussa lienen viitannut, jäi tästä koruttomalla paikkakunnallamme ainutkertaisesta pikkujoulujuhlasta läsnäolleille pysyvä muisto. Lähtemättömänä se on säilynyt näihin päiviin asti meidän kaikkien sydämissä ja vaimoihmisen Kettusen koivessa."

 

Simo Tapio Puupponen eli Aapeli.

Simo Tapio Puupponen (s. 23.10.1915 Kuopio ja k. 10.10.1967 Helsinki), jonka monet meistä kirjoitettujen tarinoiden lahjomattomista ystävistä saattavat paremmin muistaa nimimerkistä Aapeli, syntyi ja vietti hehkeimmän lapsuutensa Kuopion kauppatorin laidassa. Saatat hyvinkin arvata jo, että varsinkin kirjallisuus oli hänelle tärkeätä ja lähellä sydäntä aivan nuoresta lähtien. Omaksi lempikirjailijakseen hän useasti elämänsä aikana nimesi Anton Tšehovin. Simo Puupponen kirjoitti ylioppilaaksi itsensä vuonna 1934 Kuopion lyseosta ja lähti Helsingin yliopistoon hakemaan lisäoppia valtiotieteistä, kirjallisuudesta sekä estetiikasta. Nämä opinnot kuitenkin syystä tai toisesta saivat keskenmenon vuonna 1936 ja Puupponen palasi jälleen Kuopioon. Nuorimies aloitti toimittajan tehtävät konsuli Lauri Hallmanin edistysmielisessä lehdessä, Pohjois-Savossa, samassa sanomalehdessä, jossa hän ylioppilaskesänään toimi toimitusharjoittelijana. Vuonna 1939 Simo Puupponen eteni lehdessä päätoimittajaksi, joka käytännössä tarkoitti sitä, että hän sai tehdä koko lehden itse. Paljolti tämän vuoksi hän kehittyi hyvin nopeaksi tekstin tuottajaksi. Syyrakki-nimimerkillä hän kirjoitti pakinoita lehdessä, mutta moneksi oli Simosta muutenkin; toimitussihteeriksi, uutistoimittajaksi sekä reportteriksi.

18.7.1941 TK-mies tehtävissä. Kuvaaja Aarne Haapakoski.

Jo ennen talvisotaa oli perustettu armeijan tiedotusosasto, jota ohjattiin Mikkelin päämajasta. Tiedotusosaston alaisuudessa toimivat useat tiedotuskomppaniat, joissa oli TK-miehinä noin parisataa rintamakirjeenvaihtajaa; nämä olivat siviilissä valokuvaajia, elokuvaajia, kirjoittavia ihmisiä, piirtäjiä, toimittajia, opettajia, mainosihmisiä ja radiotoimittajia. Nämä TK-miehet laitettiin päämajan ohjeiden mukaisesti sinne, missä sotatoimet kävivät kulloinkin. TK-miesten kirjoittamat tarinat lähtivät rintamilta ensin aina Mikkelin päämajaan, jossa tekstit tarkastettiin (Tiedotus 1:ssä) ja sensuroitiin. Jos kirjoitus pääsi syynin läpi, se lähti Mikkelistä Valtion Tiedotuslaitoksen välityksellä lehdistölle. Tiedotusosastolla Mikkelissä työskentelivät suomen kielen arvostetut ammattilaiset, joiden tehtäviin kuului kielenhuollon lisäksi tyylin tarkistus ja sensurointi. Nimekkäimmät heistä olivat: Olavi Paavolainen, kirjailija ja Suomen Kuvalehden päätoimittaja Ilmari Turja, Uuden Suomen toimittaja ja päätoimittaja sekä myöhemmin Helsingin kaupunginjohtaja Lauri Aho sekä runoilija ja perinteen tutkija P. Mustapää eli Martti Haavio. Näihin tiedotuskuvioihin tuli myös 25-vuotias päätoimittaja Simo Puupponen vedetyksi, kun hänet määrättiin TK-mieheksi ja rintamakirjeenvaihtajaksi.

2. tiedotuskomppanian toimisto Lappeenrannassa. Kuvaaja Tuovi Nousiainen.

Välirauhan koittaessa Puupponen jatkoi taas lehdessä työskentelyään aina vuoteen 1941, jolloin lehti (Pohjois-Savo) lakkautettiin. Jatkosodan puhjettua Simo Puupponen löysi itsensä Savon Sanomien kirjoittajana; aktiivisen hyökkäyssodan aikana hän kirjoitti edelleen taistelukuvauksia rintamalta, mutta sodankäynnin muuttuessa asemasodaksi hänellä oli aikaa ja halua kirjoittaa myös pakinoita lehtiin sekä Äänislinnan ja Maaselän radioihin sotilaiden iloksi. Tiedotuskomppanian rintamakirjeenvaihtajat kirjoittivat jatkosodan melskeessä vuosina 1941-44 sotarintamalta noin 8000 tarinaa, joista päämajan tiedotusosasto laittoi julkaisukieltoon suoraan 1070 kirjoitusta. Onneksi nämä tarinat ovat - ihme kyllä - säilyneet jälkipolville ja niitä säilytetään Helsingin Kansallisarkistossa. Suurin osa näistä kirjoituksista olikin hyvin realistista kuvausta Karjalan rintamilta; vaarallista tiedotusosaston mielestä oli kirjoittaa omista tappioista tai yksityiskohtaisesti kuvata omien sotataktiikkaa. Hyökkäysvaiheessa oli kiellettyä kirjoittaa Karjalasta etsityistä luonnonvaroista ja taas asemasodan vaiheessa arkoja aiheita olivat esim. sotilaidemme vapaa-ajanvietto, opiskelu, peltojenviljely Karjalassa ja urheilukilpailutoiminta.

Simo Puupponen oli TK-miehistä varmasti ahkerimpia kirjoittajia. Pelkästään Savon Sanomissa hän sai jatkosodan vuosien 1941-44 aikana julkaistua yli 500 pakinaa ja tämän lisäksi pakinoita julkaisi Seura ja Kansan Kuvalehti sekä useat maakuntalehdet Suomen eri puolilla. Puupponen suuntasi pakinansa suoraan sotilaille ja hän kirjoitti aivan tavallisen sotilaan näkökulmasta; usein hyväntahtoisesti tehden pilaa esimiehistä ja armeijan byrokratiasta. Koskaan mauttomuuksiin hän ei sortunut. Varsinkin radiopakinoissaan Simo Puupponen käytti taitavasti hyväkseen Savon murretta. Aihepiirit liippasivat likeltä; sotilaiden lomanodotusta, korsuelämää, ruuan hankintaa ja kuvauksia originaaleista - mutta oikeustoimikelpoisista - aseveljistä ja heidän edesottamuksistaan. Vuonna 1945 Simo Puupponen johdatti avioon kanssaan toimittajakollegan, Tuovi Puupposen.

Sodan lopulta päätyttyä Simo Puupponen jatkoi edelleen Savon Sanomissa ja kirjoitti myös radion käyttöön dialogeja avioparista Samuli ja Heta; esikuvina olivat ilmeisesti aiemmin jo pakinoissa esitellyt Hermanni ja Eveliina Hulukkonen. Pakinoiden aiheet tarinoiden henkilöt olivat ainakin alkuun rönsyilivät laajalta alueelta ja henkilökuvaukset hekumallisia niukkasanaisuudessaankin. Hella Wuolijoen ollessa radion pääjohtajana Puupposella ei ollut pääsyä töineen radioon, joten hän joutui tekemään työtä nimimerkin suojassa. Savon Sanomien toimitusjohtaja, Martti Suhonen keksi hänelle nimimerkin Aapeli. Ensimmäisen pakinakokoelmansa, Onnen pipanoita, Aapeli julkaisi vuonna 1947 ja ensimmäinen romaani, Siunattu hulluus ilmestyi vuonna 1948. Siunattu hulluus on herkullinen tarina kolmesta Rummukaisen veljeksestä ja heidän seikkailumatkastaan hullujenhuoneelle. Tästä romaanista Rauni Antero Mollberg (s. 15.4.1929 Hämeenlinna ja k. 11.10.2007 Loimaa) teki oman elokuvaversionsa vuonna 1975.

Ohjaaja Rauni Mollberg.

Rummukaisen veljekset elokuvassa Siunattu hulluus.

 

Puupposten perhe muutti Helsinkiin olympiavuonna 1952 - samana vuonna Suomen sotakorvaukset Neuvostoliitolle saatiin paketoitua ja Miss Universumiksi valittiin Armi Kuusela Muhokselta - ja Simo Puupponen jätti sanomalehtityönsä; pakinoiden aiheet myös irtosivat aiemmin totutusta ajankohtaisuudesta ja muuttuivat enemmän yleispäteviksi. Lapsiin hänellä oli myös hyvin ymmärtävä ja lämmin suhtautuminen ja hän kirjoittikin Vinskistä kaksi lastenkirjaa - Koko kaupungin Vinski (1954) ja Vinski ja Vinsetti (1956), joiden molempien tapahtumat sijoittuvat Kuopioon. Aapelin tunnetuin romaani lienee kuitenkin Pikku Pietarin piha vuodelta 1958, kertomus Pietarista ja hänen asuinympäristöstä puutalokorttelissa entisten aikojen Kuopiossa. Lapsen näkökulma tulee vahvasti esille myös romaanissa Pekko, runoilijan poika (1965). Rauni Mollberg filmasi vuonna 1977 elokuvan Aika hyvä ihmiseksi, jossa hän käytti Aapelin romaaneita Pikku Pietarin piha, Meidän herramme muurahaisia ja Pekko, runoilijan poika käsikirjoituksen pohjana.

Simo Puupponen jätti kokonaan sanomalehtiin kirjoittamisen 1960-luvun alusta ja kirjoitti vain pakinakokoelmia ja romaaneja sekä oli myös haluttu puhujavieras monissa tilaisuuksissa. Keuhkotuberkuloosia poteva kirjailijamme valitettavasti menehtyi omassa kodissaan Pirkkolassa, kun kaatumisen vuoksi sai aivoverenvuodon. Onneksi hänen elämänmyönteiset, filosofiset ja hilpeät tarinansa saavat olla lohtunamme tässä kavalassa maailmassa.

 

Vanhan kirjallisuuden päiviltä Sastamalasta löysin Aapelin kokoelman, Sipuleita - lapsellisia juttuja. Kirja on painettu Werner Söderström Osakeyhtiön laakapainossa Porvoossa vuonna 1956 ja sen on somistanut Rolf Sandqvist. Kirjoitukseni aloitin suoralla lainauksella tästä teoksesta, tarinalla Muistelma ja nyt lopuksi vielä lainaan kirjan alkusanat tähän lopuksi:

"Tätä kirjaa on syytä ryhtyä lukemaan vakavalla mielellä. Olen itse lukenut sen etukäteen moneen kertaan ja kerta kerralta tullut murheellisemmaksi. Paras siis olla totinen etukäteen.Alun perin teki mieleni kirjoittaa lapsista. Lasten kustannuksella on niin kätevä laskea leikkiä. Luin muutamia sepitelmiäni heille itselleen. He eivät pitäneet niistä. Kronkeleita nämä nykyajan lapset.Kyllästyin ja ryhdyin kirjoittamaan aikaihmisistä. Tulos oli mitä mainioin. Lopultakin tuli lapsellisia juttuja. Olkaa hyvät. Mutta täytyy pitää mielessä, että vakavuus on hyve."