Robert Schumann intoutui tästä nuoresta miehestä kirjoittamaan lähes yltiöpäisiä arvioita Leipzigin musiikkilehdissä vaikkapa seuraavasti: ”Hattu päästä, hyvät herrat! Mikä nero! Kumarran hänen spontaanille neroudelle, hänen yleville tavoitteilleen, hänen mestarillisuudelleen.”

Isä Nicolas oli talonpoikaisperheen lapsi Ranskassa ja 16-vuotiaana hänelle tarjoutui tilaisuus lähteä Varsovaan. Täällä hän ihastui Puolaan ja oppi maan kielen sekä vaihtoi kotimaakseen Puolan. Hän ei malttanut olla liittymättä 1794 kansalliskaartiin, joka yritti ajaa venäläisiä ulos Puolasta. Vuonna 1795 kansannousu kuitenkin kaadettiin ja Puola lakkasi olemasta itsenäisenä valtiona. Nicolas pysyi Puolassa ja onnistui pääsemään kreivi Skarbekin lasten kotiopettajaksi. Täällä hän tutustui tulevaan puolisoonsa, Justyna Krzyžanowskaan, suureen musiikin ystävään. Pitkään seurusteltuaan he avioituivat ja asettuivat asumaan Skarbekien maatilalla olevaan pieneen mökkiin. Tässä samassa mökissä pienessä Želazowa-Wolan kylässä Varsovan länsipuolella ovat syntyneet heidän ensimmäinen tyttärensä, Ludwika ja 1.3.1810 poika, Frédéric Chopin.1800-luvun alussa Puola oli sekä preussilaisten että venäläisten miehittämä ja aina tämä Keski-Euroopan valtio oli herättänyt intohimoja ympäröivissä suurvalloissa. Puola oli jaettu sektoreihin ja valtaajan mukaan kansalaiset pakotettiin omaksumaan miehittäjien kieli, kansallisuus ja kulttuuri. Kansalliset juhlat ja vanhat perinteet tuli unohtaa ja poliisien voimin kaikkinainen kapinamieliala kukistettiin välittömästi.

Sangen pian perhe muutti asumaan Varsovaan, jossa perhe sai vielä lisäystä kahden tytön verran: Isabella ja Emilia. Perheen isä toimi Ranskan kirjallisuuden ja ranskan kielen opettajan tehtävissä Varsovan lyseossa sekä tykistökoulussa ja perhe vietti arvostettua, joskaan ei yltäkylläistä elämäänsä sivistyneessä seurassa. Frédéricistä varttui varma ja erittäin luonteva persoona erilaisten ihmisten seurassa. Äiti Justyna opetti pianonsoittoa kaikille lapsilleen ja pojan musikaalisuus havaittiin jo varhain ja hieman poikkeuksellisesti perheen käytössä oli jo tuolloin flyygeli. Kuusi vuotiaana äiti ei enää pystynyt opettamaan poikaansa, vaan poika pääsi tunneille 61-vuotiaan originellin herra Adalbert Zywnyn oppiin. Heidän kerrotaan viihtyneen hyvin toistensa seurassa. Zywny oli kyllä myös hyvin ankara ja vaativa opettaja, mutta pian poika oppi myös säveltämään ja improvisoimaan. Seitsemän vuotiaana on tiettävästi julkaistu Frédéricin ensimmäinen oma sävellys, jonka Adalbert Zywny kirjoitti muistiin nuoteiksi. Seitsenvuotiaana hän piti myös ensimmäisen julkisen konserttinsa, hyväntekeväisyyskonsertin, josta eräässä varsovalaislehdessä mainitaan: ”Hän on musikaalinen nero. Hän ei vain soita pianolla mitä vaikeimpia sävellyksiä harvinaisen vaivattomasti ja hyvää makua osoittaen, vaan on jo ehtinyt säveltää lukuisia tansseja ja muunnelmia. Ne hämmästyttävät taiteentuntijoita, varsinkin kun ottaa huomioon, että säveltäjä on vielä kovin nuori.”

Viiden vuoden uurastuksen jälkeen kaksitoistavuotiaana poika joutui taas etsimään taitavampaa opettajaa ja hänelle suositeltiin uudeksi opettajaksi Varsovan konservatorion rehtoria ja säveltäjää Józef Elsneriä. Vuonna 1823 hän aloitti opinnot myös Varsovan lyseossa. Mikään erityisen lahjakas oppilas hän ei ilmeisesti koulumenestyksensä mukaan ollut, mutta hän oli hyvässä huudossa kavereidensa ja opettajien joukossa hyvän käytöksensä ja ahkeruutensa vuoksi. Kouluvuoden päätyttyä kesällä perhe muutti maalle loman viettoon ja täällä poika mielellään hiljentyi kuulemaan kyläläisten häissä ja muissa juhlissa soittamia iloisia masurkkoja ja maalaistansseja. 16-vuotiaana lyseon lopetettuaan poika ryhtyi täysipäiväisesti opiskeluun Varsovan konservatoriossa; mieluisinta oli edelleen pianonsoiton opiskelu ja sävellys, kun taas syvällisempi kontrapunkti, harmonia, teoria ja orkestrointi olivat tahmeampaa lajia. Nuorempi sisar Emilia sairastui valitettavasti tuberkuloosiin ja pitkällisestä taistelusta huolimatta menehtyi 14-vuotiaana sairauteen. Tuolloin hän sävelsi surutyönään suuresti ihailemansa Mozartin kunniaksi muunnelmansa Don Giovannin aariasta Lá ci darem la mano, jonka hän myös omisti koulukaverilleen Tytuszille. Levoton poika halusi nähdä maailmaa ja Varsova alkoi ahdistaa häntä; hän nautti vaatteista, flirttailusta, vapaudesta ja ilosta ja naurista. Isän ystävän mukana hän pääsi kahdeksi viikoksi Berliiniin, jonka hän hyödynsi käyden paljon juuri konserteissa. Täällä hän kuuli ensikerran Händelin Ode for St. Cecilia’s Day-teoksen ja matka sai hänet entistäkin levottomammaksi. Tämän kauden sävellyksiä olivat Krakowiak ja Konserttirondo F-duurissa.

Frédéric halusi saada oppia ulkomailta ja isä Nicolas sai haalittua rahat kokoon ja poika pääsi Itävallan pääkaupunkiin Wieniin heinäkuussa 1829 mukanaan suosituskirje Lá ci darem la mano-muunnelmansa musiikkikustantaja Haslingerilta. Elokuun 11. päivä 1829 hänellä oli esiintyminen Wienin ooperatalossa, jossa yleisöä hemmoteltiin kuuluisilla esiintyjillä Euroopasta. Yleisölle puolalaiset teemat olivat tietysti entuudestaan uusia ja outoja, muuta Frédéric oli täysin vakuuttunut saamastaan suosiosta. Vakuuttuneena maailmanvalloituksestaan hän palasi kuitenkin takaisin Puolaan, jossa konsertoi kotonaan ja ystävien luona pienimuotoisissa tilaisuuksissa. 17.3.1830 Varsovan kansallisteatterissa hän esitti ensimmäisen pianokonserttonsa, jonka nykyisin tunnemme toisena pianokonserttona, sekä Grande Fantaisie sur des airs polonais teoksensa. Suosiota oli sen verran hyvin, että konsertti piti uusia muutaman päivän kuluttua. Syyskuun 22. päivänä samana vuonna Varsovassa hän esitti e-molli konserttonsa ja innostuneen vastaanoton jälkeen hän päätti palata Wieniin. Wieniin he palasivat yhdessä koulukaverinsa Tytuszin kanssa 22.11.1830 ja saivat hyvin pian huomata kuinka wieniläiset olivat unohtaneet hänet ja hänen musiikkinsa. Samaan aikaa Varsovalaiset olivat nousseet kapinaan Venäjää vastaan ja koulukaveri päätti palata Puolaan ja liittyä armeijaan. Isän kehotuksesta poika jäi Wieniin; hän olisi ollut vain tiellä armeijassa. Hänen velvollisuutensa oli säveltää eikä sotia lahjakkuutensa vuoksi. Niin hän ryhtyi puolustamaan Puolaa musiikillaan.

Aika oli vaikeaa pojalle Wienissä; seurapiirielämää yötä myöten kuitenkin käytännössä rahatonna, ilman tuloja. Säveltäminenkään ei oikein ottanut sujuakseen ja hän päätti lähteä Pariisiin. Matkalla hän poikkesi Münchenin kautta ja sieltä vielä Stuttgartiin. Tuolta ajalta hänen sävellyksistään ehkä kuuluisin lienee Vallankumousetydi. Pariisissa hänet kutsuttiin soittamaan varakkaiden perheiden salonkeihin ja hän antoi pianotunteja hienostoperheiden tyttärille. Tuohon aikaan naisten yleissivistykseen kuului vielä pianonsoittotaito yleisesti. Nyt alkoi nuoren sankarimme elintasokin nousta ja hän nautiskeli elämästään. 1832 hän alkoi julkaista sävellyksiään, jotka hän oli säveltänyt ennen sieltä lähtöään ja 1833 hän muutti jo uuteen vuokra-asuntoon kauniissa kaupunginosassa Rue de Mont-Blancille. Hänen tulonsa kasvoivat huomattavasti ja hän sai sisustettua kotiansa ilmeisen mukavaksi ja jopa ylelliseksi. Uudessa kodissa oli mm. kaksi pianoa, joka toinen oli oppilaiden käytössä ja toisella Frédéric säesti taas oppilaitaan. Hänen tuttavapiiriinsä kuului useita taiteilijoita, kirjailijoita ja säveltäjiä kuten mm. Berlioz, Bellini, Liszt, Schumann, Hiller, Rossini, Mendelssohn, Heine, Balzac ja Delacroix.  

Chopinin perhe kokoontui Karlsbadissa viettäen lomaa hyvän ruuan, kävelyn ja keskustelun merkeissä. Paluumatkalla takaisin kotiin Frédéric poikkesi Dresdenin kautta, jossa ihastui vanhan ystävättärensä kreivitär Teresa Wodzinskan tyttäreen, Maryaan. Seuraava pysähdyspaikka matkan varrella oli Leipzig, jossa hän taas tutustui Clara Wieckiin ja Schumanniin. Heidelbergissä Chopin sairastui, mutta tässä vaiheessa sairautta pidettiin vain nuhakuumeena erheellisesti. Maryaa Frédéric kuitekin kosi ja sai myöntävän vastauksen kosintaansa ja he kihlautuivat elokuussa 1836. Avioliitto ei koskaan kuitenkaan toteutunut vaan kaukosuhde kuivui Dresdenin ja Pariisin välillä hiipuen lopulta seuraavana vuonna olemattomiin.

Vuonna 1838 alkoi Frédéricin elämässä huomattavasti itseänsä kuuluisamman ja epäsovinnaisen taidemaalarin ja kirjailijan Amantine Aurore Dupin kanssa yhdeksän vuotta kestänyt suhde. Maaseudun lapsena Aurore avioitui jo 18-vuotiaana Casimir Dudevantin kanssa, mutta onneton avioliitto päättyi Auroren lähtöön Pariisiin yhdeksän vuoden kuluttua kahden lapsensa kanssa. Aurore otti Pariisissa käyttönsä taiteilijanimensä George Sand ja hänen kirjallinen tuotantonsa oli sangen mittava ja menestyksekäs; kaikkiaan 109 teosta, joista 60 oli romaaneja. Kirjailija käyttäytyi julkisuudessa varsin huomionhakuisesti, mutta ystäviensä keskellä hän oli aivan eri ihminen. George Sand pukeutui mielellään vapaasti ja huomiota herättävästi, noudattamatta etikettiä. Hänen harrastuksiinsa kuului sikarin lisäksi uhkapeli, vuoristokiipeily, ratsastus ja kävely. Hän oli myös ahkera kirjoittaja; päivittäin hän työskenteli kuusi tai seitsemän tuntia ja usein ilta-aikaan. Luonteeltaan ja tavoiltaan he olivat monessa mielessä vastakohtaisia toisilleen ja saadakseen järjestystä Sandin sekavaan elämään marraskuussa 1838 he muuttivat Georgen lasten kanssa Mallorcan saarelle. Pian he löysivät saarelta oman maapäällisen paratiisinsa vuoren korkeudesta kartusiaaniluostarin, Valdemosan, jonka munkit olivat jättäneet 1836. Kylmä ja kostea talvi aktivoi Frédéricin tuberkuloosin, mutta he viettivät myös onnellisia aikoja saarella; Frédéric sävelsi mm. 24 preludin sarjan täällä ollessaan.

Seuraavia talvia perhe vietti Marseillessa - myöhemmin Pariisissa -matkaillen sieltä välillä Genovaan ja kesät kuluivat Georgen maaseutuasunnossa Nohantissa, johon Frédéric sai Georgelta oman pianon työskentelyään varten. Täällä Frédéric myös sävelsi viiden seuraavan vuoden aikana juuri ne teoksensa, mistä hänet parhaiten tunnetaankin. Vuonna 1844 tuli kovana iskuna Nicolas isän kuolemasta tieto ja tuberkuloosi heikensi Frédéricin vointia koko ajan. Siitä huolimatta hän sävelsi koko ajan innostuneesti. Ajallisesti näihin aikoihin ajoittui myös Georg Sandin fiktiivinen kirja Lucrezia Floriani, johon hän sisällytti selviä viittauksia Frédéricin ja Georgen suhteesta ja josta myöhemmin Frédéric oli myös hyvin katkera Georgelle. Georgen lapset - Solange ja Maurice - tekivät yhteiselon ja harmonian Georgen ja Frédéricin välillä suorastaan mahdottomaksi ja näin pariskunta ajautui lopulta erilleen moninaisten vaiheiden jälkeen.

37-vuotias Chopin oli eroa edeltävänä vuonna säveltänyt vielä Fis-duuri Barcarolen ja Poloneesi-fantasian, mutta nyt hänen hehkein luomiskautensa sammui ja lopun elämäänsä hän elätti itsensä satunnaisilla tuloilla oppitunneista ja konserteillaan tienaamilla varoilla. Pariisissa elettiin vuonna 1848 erittäin levottomia aikoja ja lopulta hänen pitkäaikainen ystävä ja väsymätön oppilaansa, Jane Stirling, sai Chopinin lähtemään Lontooseen. Ylenpalttisella huolenpidollaan Jane sisarensa kanssa olivat uuvuttamassa jo muutenkin  sairasta säveltäjäämme. Huhtikuusta marraskuuhun Chopin asui kuitenkin Lontoossa ja konsertoi mm. Manchesterissa, Glasgowissa ja Edinburghissa. Hänellä oli Lontoossa olon aikana käytössään kolme pianoa, mutta niiden viritykseen hän ei ollut tyytyväinen eikä uusia sävellyksiä mestarimme enää pystynyt luomaan. 23.11.1848 Chopin pääsi palaamaan takaisin Pariisiin todella huonokuntoisena ja lopun aikansa aina kuolinhetkeensä 17.10.1849 klo 2 asti hän vietti lähinnä sänkypotilaana. 30.10.1849 järjestettiin hautajaiset Madeleine kirkossa, jossa 3000 ihmistä hiljentyi kuuntelemaan Mozartin Requimia ja Frédéric sai lepopaikkansa 1804 perustetulta Pére-Lachaisen hautausmaalta. George Sandin  Solange-tyttären puolison, kuvanveistäjä Glesingerin, sommittelema veistospatsas on näistä päivistä lähtien ollut johdattamassa lukemattomat haudalla vierailijat tervehdyskäynnille Frédéric Chopinin lepopaikalle Pariisissa. Noudattaen Frédéricin nimenomaista toivetta, hänen sydämensä on tosin tallennettu Varsovassa Pyhän Ristin Kirkon pilariin.