Konginkankaan kauppias Matti Pasanen lahjoitti hopeahääpäivänään vuonna 1901 500 mk Konginkankaan kirkon urkujen hankkimista varten. Lahjoitus oli tarkoitettu pohjarahastoksi myöhemmin hankittavia urkuja varten, mutta seurakunnan ollessa ennestään melko velkaantunut ja uutta urkujen hankinnasta tulevaa velkaa seurakuntalaiset kavahtivat, he päättivät palauttaa nämä lahjarahat niiden luovuttajalle. Senaatilta seurakunta anoi lupaa vuonna 1910 siirtää pappilan rakennuskassan ylijäämävaroista 10 000 mk urkurahastoon ja urkuja oli tarkoitus myös välittömästi alkaa rakentaa, jos lupa heltyisi. Luvan järjestyessä perustettiin myös välittömästi urkukomitea hankkeen vuoksi ja vuotta myöhemmin jo urut olivatkin kirkossa pystyssä ja käytössä.

Lahdesta saapui Albanus Jurva rakentamaan urkuja ja osia urkuihin tilattiin Saksan Ludwigsburgista Walckerin urkutehtaalta. Tehdas toimitti urkujen osat pikahöyrylaivalla Saksasta Helsingin satamaan, josta osat toimitettiin rautateitse Suolahden asemalle odottamaan Konginkankaalle kuljetusta. Saksassa oli ammattitaitonsa urkujenrakentamiseen hankkinut myös Albanus Jurva ja hänen perustamansa urkutehdas oli kolmas urkutehdas maassamme; hän ennätti vuosina 1895-1911 pystyttää noin 60 urut.

 

Nämä Konginkankaan kirkon uudet urut edustivat tyyliltään vuosisadan vaihteen saksalaista tyyliä ja sisälsivät 15 soivaa äänikertaa. Kanttori-urkuri Albert Julmala sai tehtäväkseen tarkastaa valmistuneet urut ja hänen arvionsa mukaan urkujen ulkoasu oli komea ja arvokas sekä työ oli joka suhteessa ensiluokkaista: "...jokainen äänikerta on saanut täydellisesti nimeään vastaavan karaktäärin ja äänen voiman ja vastaavat kaikkia taiteellisia vaatimuksia." Nämä urut olivat pneumaattiset eli urkujen takana oli palje, jota polki urkujenpolkija. Palkeista ilma kulki putkien välityksellä urkupilleihin. Seurakunta päätyi perustamaan viran urkujenpolkemista varten ja urkujenpolkijalle päätettiin maksaa 40 mk vuotuista palkkaa.

Ensimmäiset viat urkuihin ilmenivät jo ensimmäisen vuoden aikana; kirkon lämpötilan vaihtelut olivat suuria (n. -30° - +30° ) ja aiheuttivat ymmärrettävästi urkuihin ongelmia ja epävireisyyttä. Useiden korjauksien ja suhteellisen säännöllisten huoltotoimenpiteiden vuoksi urut palvelivat tyydyttävästi seurakuntalaisia 70 vuoden ajan, sillä seuraavat urut kirkko sai vuonna 1981. Nämä nykyiset urut ovat Kangasalan Urkutehtaan rakentamat 16 äänikertaiset mekaaniset urut. Kirkon keskusrahasto antoi seurakunnalle avustusta urkujen hankintaan ja niiden rakentamista valvoi asiantuntijana silloinen Laukaan seurakunnan kanttori, Pentti Tynkkynen. Urut vihki käyttöön vuonna 1982 piispa Yrjö Sariola.

 

No, alussa mainittu kauppias Matti Pasanen toimi sittemmin myös seurakunnan luottamustehtävissä aikanaan, mutta hänen maallinen vaelluksensa tuli päätökseen vuonna 1914. Hänen voimiaan olivat kuluttaneet liiketoiminnan muuttaminen osakeyhtiöksi ja lisäksi suurta huolta aiheutti sodanuhka tuolloin. Kauppias Pasanen päätti lähteä pitkäaikaisen ystävänsä Kalle Piilosen kanssa terveyttään hoidattamaan Kuopion kylpylälaitokseen. Nämä kaverukset olivat yhdessä tehneet edellisen kylpylämatkan pari vuotta aiemmin Saksaan. Matka tehtiin Matti Pasasen pari vuotta aiemmin Saksasta hankkimalla mustalla saksalaisvalmisteisella avo-autolla. Kauppias ei koskaan itse ajanut autoaan, vaan hänellä oli tätä varten oma autonkuljettaja. 21.11.1855 syntynyt kauppias Pasanen kuitenkin menehtyi 13.8.1914 yöllä Kuopion sairaalassa äkillisesti saamaansa rajuun aivoverenvuotoon. Viimeinen matka kotiin Konginkankaalle suoritettiin aluksi hevosten vetämien kärryjen avulla Rautalammille laivarantaan, josta matka jatkui omalla  Kömi-laivalla Konginkankaalle. Kauppias Pasasen perustaman sahan ensimmäisistä laudoista oli tehty kauppiaalle oma arkku, joka kotona  Konginkankaalla häntä nyt odotti. Tähän omaa arkkuun hänet kotona siis siirrettiin ja laskettiin haudan lepoon.

Matti Pasanen oli syntyisin Saarijärven Iitsalon torpasta ja puolisonsa Maria os. Kauppinen (s.8.5. 1856 Konginkankaalla ja k. 4.3.1921 Konginkankaalla) he olivat paikkakuntansa suuria vaikuttajia. Paitsi kauppias, oli Pasanen myös tehtailija ja liikemies, jonka kauppiasura alkoi vuonna 1880. Liikematkoillaan hän poikkesi jopa Pietarissa asti ja alkupääoman liiketoimintaansa hän hommasi viinakaupalla. Pasaset omistivat Sahalahdessa hotelli Möttösen. 1800-luvun lopulla Pasanen perusti nahkatehtaan ja 1900-luvun alussa sahan ja höyläämön. Hän toimitti myös sähköä pitäjälle ja hoiti matkustaja- ja rahtiliikennettä omistamillaan Kömi ja Ahkera laivoilla. Pasasella oli Konginkankaan lisäksi Sumiaisissa, Viitasaarella ja Äänekoskella noin 60 maa- ja metsätilaa omistuksessaan.

 

Tampere Filharmonian syyskausi 2013 alkaa näyttävästi orkesterimme vierailukonsertilla Hervannan vapaa-ajankeskuksessa 28.8.2013 klo 19 ja samalla 5.11.1985 syntynyt tuore kapellimestarimme, Santtu-Matias Rouvali, aloittaa konsertoimisensa orkesterin ylikapellimestarina keväällä paikkansa jättäneen Hannu Linnun jälkeen. Santtu-Matias Rouvali liittyy näin jenkan jatkoksi mainion orkesterimme kolmanneksitoista (tai neljänneksitoista hieman laskutavasta riippuen) kapellimestariksi.

Orkesterimme kapellimestareiden luettelo näyttää seuraavalta:

Elias Kyander                               1930-1932

Eero Kosonen                              1932-1968

Juhani Raiskinen                         1969-1973

Jouko Saari                                   1973-1974

Paavo Rautio                                1974-1987

Atso Almila                                   1987-1989

Ari Rasilainen                               1989-1990

Leonid Grin                                   1990-1994

Tuomas Ollila/János Fürst       1994-1998

Eri Klas                                            1998-2006

John Storgårds                            2006-2009

Hannu Lintu                                  2009-2013

Santtu-Matias Rouvali              2013-

Orkesteri perustettiin vuonna 1930 ja muodostui alkuaan 34 harrastajasoittajasta, joita johti säveltäjä ja kapellimestari Elias Kyander. Ensiorkesterimme oli yksityinen, orkesteriyhdistyksen ylläpitämä ja mm. kaupungilta taloudellista tukea saanut Tampereen Orkesteri, jolle kaupunki osoitti harjoitus- ja konserttisaliksi Raatihuoneen juhlasalin. Kyander siis kokosi ja harjoitutti orkesterin ja sen ensikonsertti Raatihuoneen juhlasalissa oli 6.1.1930. Kaupungissamme oli olemassa jo melko pitkä perinne jo 1800-luvun lopulta orkesterisoittamiseen ja sen olivat luoneet mm. Tampereen Orkesteriyhdistys, Amatööriorkesteri, Tampereen Musiikin Ystävät ja Tampereen Uusi Orkesteri. Raatihuone oli valmistunut jo vuona 1890 ja vuosina 1898 ja 1903 nuori säveltäjämme Jean Sibelius on vieraillut Raatihuoneemme juhlasalissa johtamassa omaa musiikkiaan. Säveltäjä, kapellimestari ja 2.12.1856 Helsingissä syntynyt ja vuonna 1882 Helsingin Orkesteriyhdistyksen perustanut Robert Kajanus toimi vuosina 1898-1901 Tampereen Orkesteriyhdistyksen kapellimestarina.

 Vuosi 1932 toi orkesterimme johtoon pitkäaikaisimman(tähän asti) kapellimestareistamme, Eero Kososen, joka 37 vuoden aikana osoittautui vaativaksi ja taitavaksi johtajaksi opettaen soittajiston ammattimaiseen työtapaan. 1930-luvulla kaupungissamme kävi jo hyvin nimekkäitä vierailevia kapellimestareita kotimaastamme; 1931 täällä vieraili Leo Funtek (Suomalaisen oopperan ylikapellimestari ja kuuluisa kapellimestareidemme kouluttaja, viulisti ja pianisti) ja muita 30-luvun vierailijoita olivat Robert Kajanus, Tauno Hannikainen ja Toivo Haapanen.

 

Melko pian sotiemme jälkeen eli vuonna 1947 orkesterimme kunnallistettiin ja uusi orkesterimme, Tampereen kaupunginorkesteri, soitti 43 soittajan voimin avajaiskonserttinsa jälleen Raatihuoneen juhlasalissa 9.1.1947 ja ohjelma koostui kokonaan säveltäjämestarimme Jean Sibeliuksen musiikista. Vuonna 1960 orkesterimme sai Raatihuoneen juhlasalin jälkeen uudeksi konserttisalikseen Yhteiskunnallisen Korkeakoulun (vuodesta 1966 Tampereen Yliopiston) juhlasalin. Eero Kososen aikana orkesteri aloitti soittaa koululaisille suunnattuja konsertteja ja Juhani Raiskisen aikana tulivat juonnetut teemakonsertit ja alueorkesteritoiminta. Paavo Raution aikana orkesteri teki ensimmäiset levytyksensä sekä ensimmäiset ulkomaanmatkansa ja Rautio jätti oman kädenjälkensä myös suunnitteilla olevaan Tampere-talon isoon saliin ja orkesterin tuleviin tiloihin. Raution aikana orkesteri kehittyi ja kasvoi ollen vuonna 1979 jo 58 soittajaa käsittävä bändi.

Vuonna 1990 orkesteri pääsi muuttamaan kauan odotettuun omaan kotiin - Tampere-taloon. Tänne orkesterin luotsasi kapellimestari Leonid Grin. 5.10.1990 oli orkesterin avajaiskonsertti Tampere-talossa ja sen johti Leif Segerstam. Kaija Saarikettu soitti viulusolistina Jyrki Linjaman Viulukonsertossa ja Karita Mattila lauloi solistina Sibeliuksen Syysillassa ja Luonnottaressa. Muita teoksia olivat Usko Meriläisen Aikaviiva ja Sibeliuksen Seitsemäs Sinfonia. Orkesteri alkoi nauttia yhä kasvavasta arvostuksen noususta ja orkesteriin pyrki aina vaan tasokkaampia soittajia ja vähitellen orkesteri jatkoi kasvamistaan. Virolainen kapellimestari, Eri Klas, sitoi oman tulemisensa sopimukseen Tampereen kaupungin päättäjien kanssa orkesterin koon kasvattamiseen omalla kaudellaan täysimittaiseksi sinfoniaorkesteriksi. Syksyllä 2005 orkesteri soitti jo ensimmäiset konserttinsa täysimittaisena sinfoniabändinä. Nykyään Suomessa on tasan kolme orkesteria, joilla voidaan soittaa lähes kaikkea orkesterimusiikkikirjallisuutta ja ne ovat: Radion Sinfoniaorkesteri, Helsingin kaupunginorkesteri ja Tampere Filharmonia.

Hannu Lintu aloitti oman ylikapellimestarikautensa kiinnittäen aiheesta huomionsa tiettyihin soinnillisiin, vireysasioihin, rytmisiin epätarkkuuksiin yms. ja ryhtyi alusta lähtien tekemään hyvin määrätietoista työtä orkesterin kanssa hyvässä yhteishengessä. Orkesteri on jatkuvasti Linnun kaudella saanut ulkomailta hyviä soittajia vahvistukseksi ja orkesterin taso on noussut huimaavasti. Hannu Lintu jätti Tampereella isot saappaat täytettäväksi ja työtä nyt syksyllä alkaa ylikapellimestaroida Santtu-Matias Rouvali, jota myös Hannu Lintu on ollut koulimassa johtotehtäviin. Iloksemme ja suureksi turvaksemme myös orkesterin intendentti on alansa ehdoton ammattilainen, Helena Hiilivirta. Nyt voimme jäädä suhteellisen turvallisin mielin odottamaan tulevan syksyn koitoksia loistavan orkesterimme osaavassa seurassa! Työt tuskin tulevat koskaan täysin valmiiksi ja tehtävää riittää orkesterin kanssa kyllä jatkossakin; ensin varmasti kaikkien edun mukaista olisi mahdollisimman pikaisesti korjata Tampereen soittajien jälkeenjäänyt palkkaus pääkaupungin soittajiin verrattuna. Tämä epäkohta voi aiheuttaa tarpeetonta siirtymistä Tampereelta paremman palkan perässä pääkaupunkiseudun orkestereihin. Muistithan hankkia jo oman kausikorttisi tulevaksi syksyksi ja kevääksi varmistaaksesi oman paikkasi Tampere-talon suuresta salista ja oman orkesterimme huomasta?

Saksalainen viulisti, pedagogi ja kapellimestari Joseph Joachim (s. 28.6.1831) oli saanut opetusta lapsena Prestin oopperan konserttimestarilta Stanislav Szervaczinskilta ja kulkeutui 1838 J. Böhmin oppilaaksi Wienin konservatorioon. Viitisen  vuotta myöhemmin 1843 oli hänen ensiesiintyminen ja samaisena vuotena hän soitti jo Leipzigin Gewandhaus-orkesterin seurassa. Leipzigin vuosinaan (kuusi vuotta) hän imi vaikutteita mm. Schumannilta, Mendelssohnilta ja Ferdinand Davidilta. Hän tuurasi Davidia Gewandhaus-orkesterin konserttimestarina usein, toimi opettajana konservatoriossa ja samanaikaisesti vieraili kiertueillaan mm. Lontoossa. Vuonna 1849 Joachim sai paikan Weimarin Lisztin johtaman orkesterin konserttimestarina. Täällä hän ei kuitenkaan viihtynyt pitkään, vaan siirtyi 1853 Hannoveriin hovikonserttien sooloviulistiksi ja kapellimestariksi. Näiltä ajoilta juontaa myös hänen ystävyytensä säveltäjä Johannes Brahmsiin, jonka viulukonserton muokkaamiseen hänellä oli aivan oma vaikutuksensa. Ainakin Max Bruch, Johannes Brahms, Robert Schumann ja Antonin Dvořák kirjoittivat omat viulukonserttonsa Joseph Joachimia ajatellen. Vuonna 1866 Joachim muutti asumaan Berliiniin ja aloitti vuonna 1868 paikallisen musiikkikorkeakoulun johtajana siellä toimensa kouluttaen siinä ohessa kokonaisen viulistisukupolven lahjakkaita soittajia, kuten Auer, Burmester ja Hubay. Berliinissä Joachim perusti myös omaa nimeään kantavan, kuuluisan jousikvartetin.

 

Kesällä 1890 kirjoitti sujuvalla saksankielellään Nathan Folman kirjeen veljensä kolme ja puolivuotiaasta poikalapsesta kertoen hyvin yksityiskohtaisesti lapsen musiikillisesta lahjakkuudesta ja kysyen neuvoa orastavan lahjakkuuden vaalintaan Keisarillisen ja Kuninkaallisen Konservatorion johtajalta, professori  Joseph Joachimilta. Joachim vastasi kirjeeseen hyvin ystävällisesti mielipiteenään, että mitään ei tulisi tehdä, ennen kuin poika olisi kuusivuotias. Tuolloin hänet pitäisi sijoittaa hyvän opettajan hoivaan. Vastauskirjeessään Joachim myös mainitsi: " ... mikäli voitte tuoda lapsen Berliiniin, otan hänet mielelläni vastaa..." Tämä kyseinen pikkupoika syntyi 28.1.1887 perheen seitsemäntenä lapsena Varsovan lähellä olevassa Lodzin kaupungissa - kaupunki tunnetaan myös nykyään Tampereen ystävyyskaupunkina. Kaupungista oli 1800-luvun puolivälin jälkeen kehkeytynyt merkittävä villa- ja puuvillateollisuuden keskittymä, kun Venäjän keisari Nikolai kutsui saksalaisia kutojamestareita paikkakunnalle. Saksalaisten mukana paikkakunnalle kulkeutui myös taitavia juutalaisia, jotka pian oppivat oppimestareidensa työtavat ja ryhtyivät kilpailemaan markkinoista. Perheen isä siirtyi kaupunkiin pohjoisesta Pultuskista ja perusti oman yrityksen, jossa aluksi valmistettiin käsinkudottua kangasta.

Sisarusparven vanhin Jadwiga-tytär - silloin oli jo kihloissa nuoren villaedustaja Maurycy Landaun kanssa - otti pianotunteja yleissivistyksen vuoksi madame Kijanskalta. Pikkupoika oli aina kiinnostuneena paikalla seuraamassa opetusta ja oppi siinä ohessa tuntemaan koskettimet nimeltä sekä näkemättä koskettimia tunnistamaan soinnun sävelet myös kuuntelun perusteella. Ilmiömäinen muisti helpotti poikaa soittamaan kuullun perusteella juuri kuulleen sävelmän ja toisinaan hän soitti sisarensa opettajan kanssa nelikätisesti ihan vain huvikseen. Merkilliseksi asian tekee vielä se, että tiettävästi suvussa ei ollut pienintäkään musikaalisuutta ilmennyt aiemmin. Jostakin käsittämättömästä syystä isä halusi tarjota pikkupojalleen mahdollisuuden musiikkiin ja lahjoitti pojalle pikkuisen viulun, jonka poika löi välittömästi palasiksi saaden tempustaan selkään isältään. Oman todistuksensa mukaan poika tunsi vaistonvaraista kaipuuta polyfoniaan ja harmoniaan, eikä ohueen viulun ääneen, usein niin epävireiseen ja aina säestäjästä riippuvaiseen soittimeen.

Vain muutaman päivää Joachimin kirjeen saapumisesta Lodzin pääkadulle, Plotrkowska ulican, varrella sijainneeseen perheen kotiin, lähtivät perheen äiti ja tytär pikkupojan kanssa matkalle Berliiniin. Pojan kummitäti Salomea Meyer asutti matkustavaiset luokseen ja yhtenä aamuna poika tuotiin professori Joachimin työhuoneeseen. Tämä pitkä, karvainen ja tukeva professori ei piitannut sisaren vuolaasta kuvauksesta pojan lahjakkuuksista, vaan ryhtyi itse tutkimaan asiaa. Aluksi vähän hänen kumea äänensä pelotti poikaa, mutta hänen lempeä katseensa ja ystävällisyytensä sai pojan pian rauhoittumaan. Professori soitti pianollaan useita hankalia sointuja, joiden sävelet hän pyysi pojan nimeämään. Hän teki pojalle myös monia muita testejä ja lopuksi pyysi soittamaan hyräilemänsä Schubertin Keskeneräisen Sinfonian kauniin toisen osan teeman pianolla. Melodiaan piti löytää myös oikeat soinnut ja transponoitava melodia sitten toiseen, haluttuun sävellajiin.  Poika suoriutui annetuista tehtävistä tyydytyksellä ja professori nosti pojan sylinsä ja lausui: " Tästä pojasta saattaa tulla hyvin suuri muusikko - ainakin hänellä on lahjat siihen. Antakaa hänen kuunnella hyvää laulua, mutta älkää pakottako häntä musiikkiin. Kun vakavan opiskelun aika tulee, tuokaa hänet luokseni, niin ryhdyn mielihyvin ohjaamaan hänen taiteellista kasvatustaan!"

Parin viikon päästä tästä tapahtumasta matkustavaiset palasivat Berliinin matkaltaan kotiin Lodzin kaupunkiin ja perheensä luokse. Kaupunkilaiset olivat jännityksellä seuranneet matkustavaisten edesottamuksia Berliinin matkallaan ja paikallinen sanomalehti kirjoitti matkasta kuvauksia. Pikkupoika oli tietysti yksi maailman arvostamia ja kuuluisia pianotaiteilijoita, Arthur Bubinstein, joka rakensi aivan omintakeisen uran maailmalla konsertoivana pianistina sekä kulttuurimme rikastuttajana eli pitkän ja hyvin tapahtumavaiheikkaan elämän kuollen Genevessä 20.12.1982 lähes 96-vuotiaana.

 

 

Vuonna 1934-35 oli "muotia suomentaa" vierasperäisiä sukunimiä ja samoihin aikoihin ajoittui kansalliseeppoksemme, Kalevalan, ensipainoksen 100-vuotisjuhla, joka sai aikaan massiivisen hysterian varsinkin ruotsalaisten sukunimien vääntämiseen. Näitä maallisia asioita pohti hiljaa mielessään myös päivänsankarimme, 12.7.1913 Helsingissä syntynyt Reino Helenius. Reino olikin jo omissa pohdinnoissaan päätynyt kahteen varsin varteenotettavaan ja sangen runolliseenkin nimivaihtoehtoon; loppupeleissä mukana olivat enää Helismaa ja Hirvikari. Päätöksentekoaan helpottaakseen hän koetti osan vastuusta siirtää lahtelaiselle tytölle, jota innokkaasti tanssitti ahkerasti eräänä iltana. Kun yhteinen tanssiharrastus oli jatkunut illanmittaan jo jonkin aikaa, rohkaisi Reino mielensä kysyäkseen, meneekö tyttö hänen kanssaan naimisiin. Lempi-tyttö moiseen kyselyyn äityi vastaamaan, ettei hänen ole tarkoitus mennä naimisiin vasta kun sitten, kunhan on ensin täyttänyt kolmekymmentä vuotta. Vaan Reino ajatteli (löytyy tähän toinenkin keino) ja myös puki ajatuksensa sanoiksi: "Kun Te olette noin äkäinen ja kiukkuinen tyttö, niin kun Te olette kolmekymmentä niin Teitä ei kyllä kukaan huoli!" Tyttö piti tiukasti kiinni tästä päätöksestä tuolloin, mutta lupautui Reinolle kuitenkin parin keskinäisiin tapaamisiin jatkossa. Yhtenä kauniina päivänä Reino taas Lempiä tavatessaan puki ongelmansa Lempille sanoiksi: "Minulla ja Niilolla on tarkoitus suomentaa Helenius-nimi. Kummasta Te pitäisitte enemmän, Hirvikarista vai Helismaasta?" Lämmittelystä huolimatta Lempi ei lämmennyt ajatuksesta, vaan tokaisi tuohon: "Se on herttaisen yhdentekevää, suomentakaa nimenne miksikä itse tahdotte!" Reino tästä jatkamaan: "Minä kun ajattelin, että se on Teidänkin nimenne." Tämä parin tarina ei onneksemme päättynyt vielä tähänkään, vaan Reino sai lopulta Lempinsä ja pari vihittiin avioliittoon sunnuntaina 13.9.936. Välittömästi häiden jälkeen seuravana päivänä tuore tai ainakin vähän käytetty pariskunta muutti Viipuriin Valokadulta hommattuun vuokra-asuntoon, täällä Reinoa odotti myös uusi työpaikka Karjalan Kirjapainossa Masa Niemi työkaverinaan (varsinainen Pätkätyöläinen). Nimenpuinti ei vielä tuolloin onnistunut yhteistuumin ja Reino joutui tämänkertaisen tarinamme kummalliseksi lopuksi päättelemään seuraavasti: "Jos meidän lapsista tulee r-vikaisia niin silloin ne eivät osaa lausua edes sukunimeään. Helismaa on varmempi ja itse asiassa kauniimpikin!" Näin Reino isoveljensä Niilon kanssa päätyivät vaihtamaan sukunimensä Helismaaksi.

Reinon jälkipolville jättämä tuotanto on täysin uniikkia ja käsittämättömän määrällisestikin. Kahdeksan näytelmää, kymmenen revyytä, sataneljä radiohupailua, kolmekymmentäkaksi elokuvakäsikirjoitusta ja 5 000 julkaistua sanoitusta eivät jätä ketään kylmäksi. Reino myös sävelsi ilmeisesti muutaman kymmentä laulua itse. Pyydetyn tekstin/sanoituksen hän tuotti hyvin nopeasti; aikaa siihen sai käyttää 15 min:sta yhteen tuntiin, mutta ei koskaan tuntia kauempaa. Kovin mielellään hän ei myöskään korjannut tai muuttanut kirjoituksiaan ja jos muutokseen syystä tai toisesta päädyttiin, hän mieluummin heitti tekstin roskiin ja kirjoitti välittömästi tilalle uuden tekstin. Ainakin yksi merkittävä syy Reinon taitavaan sanankäyttöön oli hänen ahkera kotimaisen kirjallisuuden lukuharrastus.

Keuhkosyövän haurastama Reino nukkui pois 21.1.1965 Unioninkadun sairaalassa ja tuli haudatuksi Honkanummen hautausmaalle. Hänen työtehtävänsä Musiikki-Fazerilla kuukausipalkkaisena sanottajana ja säveltäjä Toivo Kärjen työparina peri Juha Vainio. Vuonna 1984 Helsingin Puistolassa nimettiin katu Reino Helismaan mukaan Reino Helismaan tieksi ja vuonna 1987 julkistettiin Puistolan torilla Gunnar Uotilan tekemä Reino Helismaan muistomerkki. Vuodesta 1989 on ansioituneille suomalaissanottajille jaettu joka viides vuosi Reino Helismaan nimeä kantava sanottajapalkinto.