Saksalainen viulisti, pedagogi ja kapellimestari Joseph Joachim (s. 28.6.1831) oli saanut opetusta lapsena Prestin oopperan konserttimestarilta Stanislav Szervaczinskilta ja kulkeutui 1838 J. Böhmin oppilaaksi Wienin konservatorioon. Viitisen  vuotta myöhemmin 1843 oli hänen ensiesiintyminen ja samaisena vuotena hän soitti jo Leipzigin Gewandhaus-orkesterin seurassa. Leipzigin vuosinaan (kuusi vuotta) hän imi vaikutteita mm. Schumannilta, Mendelssohnilta ja Ferdinand Davidilta. Hän tuurasi Davidia Gewandhaus-orkesterin konserttimestarina usein, toimi opettajana konservatoriossa ja samanaikaisesti vieraili kiertueillaan mm. Lontoossa. Vuonna 1849 Joachim sai paikan Weimarin Lisztin johtaman orkesterin konserttimestarina. Täällä hän ei kuitenkaan viihtynyt pitkään, vaan siirtyi 1853 Hannoveriin hovikonserttien sooloviulistiksi ja kapellimestariksi. Näiltä ajoilta juontaa myös hänen ystävyytensä säveltäjä Johannes Brahmsiin, jonka viulukonserton muokkaamiseen hänellä oli aivan oma vaikutuksensa. Ainakin Max Bruch, Johannes Brahms, Robert Schumann ja Antonin Dvořák kirjoittivat omat viulukonserttonsa Joseph Joachimia ajatellen. Vuonna 1866 Joachim muutti asumaan Berliiniin ja aloitti vuonna 1868 paikallisen musiikkikorkeakoulun johtajana siellä toimensa kouluttaen siinä ohessa kokonaisen viulistisukupolven lahjakkaita soittajia, kuten Auer, Burmester ja Hubay. Berliinissä Joachim perusti myös omaa nimeään kantavan, kuuluisan jousikvartetin.

 

Kesällä 1890 kirjoitti sujuvalla saksankielellään Nathan Folman kirjeen veljensä kolme ja puolivuotiaasta poikalapsesta kertoen hyvin yksityiskohtaisesti lapsen musiikillisesta lahjakkuudesta ja kysyen neuvoa orastavan lahjakkuuden vaalintaan Keisarillisen ja Kuninkaallisen Konservatorion johtajalta, professori  Joseph Joachimilta. Joachim vastasi kirjeeseen hyvin ystävällisesti mielipiteenään, että mitään ei tulisi tehdä, ennen kuin poika olisi kuusivuotias. Tuolloin hänet pitäisi sijoittaa hyvän opettajan hoivaan. Vastauskirjeessään Joachim myös mainitsi: " ... mikäli voitte tuoda lapsen Berliiniin, otan hänet mielelläni vastaa..." Tämä kyseinen pikkupoika syntyi 28.1.1887 perheen seitsemäntenä lapsena Varsovan lähellä olevassa Lodzin kaupungissa - kaupunki tunnetaan myös nykyään Tampereen ystävyyskaupunkina. Kaupungista oli 1800-luvun puolivälin jälkeen kehkeytynyt merkittävä villa- ja puuvillateollisuuden keskittymä, kun Venäjän keisari Nikolai kutsui saksalaisia kutojamestareita paikkakunnalle. Saksalaisten mukana paikkakunnalle kulkeutui myös taitavia juutalaisia, jotka pian oppivat oppimestareidensa työtavat ja ryhtyivät kilpailemaan markkinoista. Perheen isä siirtyi kaupunkiin pohjoisesta Pultuskista ja perusti oman yrityksen, jossa aluksi valmistettiin käsinkudottua kangasta.

Sisarusparven vanhin Jadwiga-tytär - silloin oli jo kihloissa nuoren villaedustaja Maurycy Landaun kanssa - otti pianotunteja yleissivistyksen vuoksi madame Kijanskalta. Pikkupoika oli aina kiinnostuneena paikalla seuraamassa opetusta ja oppi siinä ohessa tuntemaan koskettimet nimeltä sekä näkemättä koskettimia tunnistamaan soinnun sävelet myös kuuntelun perusteella. Ilmiömäinen muisti helpotti poikaa soittamaan kuullun perusteella juuri kuulleen sävelmän ja toisinaan hän soitti sisarensa opettajan kanssa nelikätisesti ihan vain huvikseen. Merkilliseksi asian tekee vielä se, että tiettävästi suvussa ei ollut pienintäkään musikaalisuutta ilmennyt aiemmin. Jostakin käsittämättömästä syystä isä halusi tarjota pikkupojalleen mahdollisuuden musiikkiin ja lahjoitti pojalle pikkuisen viulun, jonka poika löi välittömästi palasiksi saaden tempustaan selkään isältään. Oman todistuksensa mukaan poika tunsi vaistonvaraista kaipuuta polyfoniaan ja harmoniaan, eikä ohueen viulun ääneen, usein niin epävireiseen ja aina säestäjästä riippuvaiseen soittimeen.

Vain muutaman päivää Joachimin kirjeen saapumisesta Lodzin pääkadulle, Plotrkowska ulican, varrella sijainneeseen perheen kotiin, lähtivät perheen äiti ja tytär pikkupojan kanssa matkalle Berliiniin. Pojan kummitäti Salomea Meyer asutti matkustavaiset luokseen ja yhtenä aamuna poika tuotiin professori Joachimin työhuoneeseen. Tämä pitkä, karvainen ja tukeva professori ei piitannut sisaren vuolaasta kuvauksesta pojan lahjakkuuksista, vaan ryhtyi itse tutkimaan asiaa. Aluksi vähän hänen kumea äänensä pelotti poikaa, mutta hänen lempeä katseensa ja ystävällisyytensä sai pojan pian rauhoittumaan. Professori soitti pianollaan useita hankalia sointuja, joiden sävelet hän pyysi pojan nimeämään. Hän teki pojalle myös monia muita testejä ja lopuksi pyysi soittamaan hyräilemänsä Schubertin Keskeneräisen Sinfonian kauniin toisen osan teeman pianolla. Melodiaan piti löytää myös oikeat soinnut ja transponoitava melodia sitten toiseen, haluttuun sävellajiin.  Poika suoriutui annetuista tehtävistä tyydytyksellä ja professori nosti pojan sylinsä ja lausui: " Tästä pojasta saattaa tulla hyvin suuri muusikko - ainakin hänellä on lahjat siihen. Antakaa hänen kuunnella hyvää laulua, mutta älkää pakottako häntä musiikkiin. Kun vakavan opiskelun aika tulee, tuokaa hänet luokseni, niin ryhdyn mielihyvin ohjaamaan hänen taiteellista kasvatustaan!"

Parin viikon päästä tästä tapahtumasta matkustavaiset palasivat Berliinin matkaltaan kotiin Lodzin kaupunkiin ja perheensä luokse. Kaupunkilaiset olivat jännityksellä seuranneet matkustavaisten edesottamuksia Berliinin matkallaan ja paikallinen sanomalehti kirjoitti matkasta kuvauksia. Pikkupoika oli tietysti yksi maailman arvostamia ja kuuluisia pianotaiteilijoita, Arthur Bubinstein, joka rakensi aivan omintakeisen uran maailmalla konsertoivana pianistina sekä kulttuurimme rikastuttajana eli pitkän ja hyvin tapahtumavaiheikkaan elämän kuollen Genevessä 20.12.1982 lähes 96-vuotiaana.