Berliinin Filharmonikkojen kotisali Tiergagartenin puiston eteläpuolella Berliinissä on tämän yhden maailman arvostetuimman ja vuonna 1862 Benjamin Bilsen perustaman orkesterin konserttitalo, jonka akustiikkaa pidetään yleisesti myös kovassa arvossa maailmalla. Tänään 23.8.2013 alkaneella konserttikaudella konserttitalo juhlii samalla 50-vuotista olemassaoloansa; se valmistui käyttöön vuonna 1963. Rakennuksen arkkitehtina toimi tuolloin Hans Scharoun ja orkesterin saliin mahtuu samanaikaisesti 2440 kuuntelijaa nauttimaan taide-elämyksistä. Vasta vuona 1987 valmistui tämän konserttitalon viereen pienempi kamarimusiikkisali, joka vetää 1180 kuulijaa huostaansa pienemmissä konserteissa. Kamarimusiikkisalin suunnitteli Hans Scharounin assistentti, Edgar Wisniewski, pitkälti Scharounin 60-luvulla tekemien luonnosten pohjalta.

 

 

Berliinin Filharmonikot avasivat tänään näyttävästi kautensa 7.9.2002 orkesterin johdossa aloittaneen Sir Simon Rattlen avustuksella. 19.1.1955 Liverpoolissa syntynyt Simon Rattle opiskeli nuorena pianon- ja viulunsoittoa ja aloitti kapellimestariopintonsa Lontoon Royal Academy of Musicissa vuonna 1971. Valmistuttuaan vuonna 1974 hän johti aluksi Bournemouthin ja Liverpoolin sinfoniaorkestereita, kunnes vuonna 1980 alkoi johtaa Birminghamin sinfoniaorkesteria. Tässä toimessa hän viihtyi vuoteen 1998 asti ja hän nosti Birminghamin orkesterin kaudellaan Iso-Britannian orkestereiden huippukaartiin. Vuonna 1999 Sir Simon Rattle sai nimityksen Berliinin Filharmonikkojen pääkapellimestariksi Claudio Abbadon jälkeen. Simon Rattle onkin arvostuksessa noussut työnsä ja levytystensä ansiosta edeltäjiensä Claudio Abbadon ja Herbert von Karajanin rinnalle maailman huippukapellimestareina. Vuodesta 2008 Simo Rattle on ollut avioliitossa tšekkiläisen mezzosopraanon Magdalena Koženán kanssa ja avioparilla on kaksi poikaa, Jonas ja Milos.

 

 

Konsertin koko ohjelma koostui pelkästään 35-vuotiaan Wienissä 5.12.1791 kuolleen Wolfgang Amadeus Mozartin tunnetuista, viimeisistä sinfonioista, jotka valmistuivat kolmessa kuukaudessa vuonna 1788. Väliajan kanssa hieman yli kaksituntisen konsertin avasi Sinfonia nro 39 Es-duuri KV 543 ja välittömästi sitä seurasi Sinfonia nro 40 g-molli KV 550. Väliajan jälkeen viimeisenä orkesterin suorituksena tarjoiltiin vielä Sinfonia nro 41 "Jupiter" C-duuri KV 551. Orkesterin soitto on tunnetusti - varsinkin jousiston - tarkkaa työskentelyä ja orkesteri omaa pitkät perinteet tekemiseen ja sillä on myös oma koulutusohjelmansa tulevaisuuteen tähdäten. Simon Rattle sai orkesterin yllättävän pienillä eleillä tottelemaan itseänsä ja välistä hänen työskentelynsä - muutenkin Mozartin musiikissa tarvittavan pienemmän kokoonpanon - johtajana näytti varmasti kokeneenkin konsertissa kävijän silmään jopa hieman omituiselta tai koomiselta; hän johti ilman nuotteja, johtajalla ei ollut koroketta eikä tahtipuikkoa käytössä ja tunnelma soittajien sekä johtajan välillä välittyi varmasti myös paljolti siksi hyvin intiimiksi isosta salista huolimatta. Toisaalta saattaa olla myös turvallisuustekijä johtaa ilman puikkoa; tästäkin on kokemusta. Kukaan konserttia seurannut ei myöskään jää epävarmaksi siitä palosta ja asialle omistautumisesta, joka huokuu pääkapellimestari Simon Rattlen olemuksesta ympäristöön. Kuulija saattoi myös kiinnittää huomionsa tämän vanhan, perinteisen orkesterin - sama koskee myös Wienin Filharmonikkoja - pukeutumiskoodiin. Paljaita olkavarsia ei ole näkyvissä Berliinissä eikä Wienissäkään. Soittajat ovat arvokkaita hetkiä luodessaan ja hienoa työtä tehdessäänkin kuitenkin töissä konserttisaleissa, eivätkä gaalailloissa. Hieno kauden avaus maailmankuululta orkesterilta täpötäydelle konserttitalon yleisölle.

Osoitteesta Pirkankatu 6 Tampereelta löytyy Tampereen ensimmäinen oikein museoksi suunniteltu rakennus, joka samalla on nykyisin Suomen vanhin yksityinen taidemuseo. Teollisuusneuvos ja kultaseppä Kustaa Hiekka teetätti talonsa suunnittelun arkkitehti Oiva Viljasella ja itse uusklassinen museorakennus  valmistui vuonna 1928 paikalleen. Vuonna 1931 Kustaa Hiekka lahjoitti keräämänsä taidekokoelman ja muunkin omaisuutensa perustamalleen Kustaa Hiekan Säätiölle ja Hiekan taidemuseon nimellä avautui vielä samana vuonna yleisölle. Kustaa Hiekan Säätiön puheenjohtajaksi asettui Hiekan oman toiveen mukaisesti kihlakunnantuomari Evert Tähkäpää ja hänkin lahjoitti testamentissaan omat taidekokoelmansa Kustaa Hiekan taidemuseolle. Kustaa Hiekka asusti rakennuttamansa talon kolmatta kerrosta hamaan kuolemaansa asti eli 1.5.1937.
 

Maanviljelijäpariskunta Fredrika ja Wilhelm Hiekan pojaksi 12.10.1855 Laitilassa syntynyt Kustaa opiskeli iltaisin Uudessakaupungissa itsensä kultasepäksi vuosina 1870-1875. Kisälliaikanaan hän työskenteli Viipurissa ja Pietarissa, kunnes valmistui Turussa kultaseppämestari Petterssonille mestarinnäytteen tehtyään kultaseppämestariksi vuonna 1878. Omaa verstasta hän piti hetken aikaa Porissa, mutta vuonna 1879 Kustaa päätti muuttaa Tampereelle pysyvästi asumaan. Tampereella hän löysi itsensä pian kultaseppänä kultasepän lesken Henrika Karolina Areniuksen kultasepänliikkeestä. Vielä samana vuonna hän avioitui Areniuksen lesken kanssa ja kahdenkymmenen vuoden ajan piti kultasepänliikettä omissa nimissään. Avioliitto parin välillä oli lapseton ja liitto päättyi Henrikan kuolemaan vuonna 1919. Kustaa Hiekka perusti vuonna 1899 helsinkiläisen kultasepän Karl Hägglundin ja turkulaisen kultasepän Vilhelm Petterssonin kanssa Suomen Kultaseppä Oy:n, joka oli laatuaan Suomessa ensimmäinen kulta- ja hopeaesineitä teollisesti valmistava yritys. Tämän yhtiön taloudellinen menestyminen mahdollisti Kustaa Hiekan taidekokoelmien kartuttamisen ja laajan ulkomaanmatkailun. Kustaa Hiekka oli Suomen Kultaseppä Oy:n pääomistaja vuoteen 1919 asti, jolloin hän luopui omistuksistaan yrityksessä ja keskittyi omien taidekokoelmiensa keräilyyn. Kustaa Hiekka oli myös taitava kartuttamaan omaisuuttaan onnistuneilla  kiinteistökaupoilla.
 

Mitä me tänään tiedämme ihmisestä nimeltään Kustaa Hiekka? Kustaa tuntui olleen toiminnan mies, ainakin jos katsastaa hänen aikaansaannoksiaan. Tampereen kaupunginvaltuuston jäsenenä hänet nähtiin kolmenkymmenenkahden vuoden ajan sekä kaupungin rahatoimikamarin (sittemmin kaupunginhallituksen) puheenjohtajana vuonna 1901 ja hän oli perustamassa Tampereelle Suomalaista Klubia. Kustaa Hiekka toimi puheenjohtajana Tampereen Käsityö- ja Tehdasyhdistyksessä ja oli useiden pankkien hallitusten jäsenenä. Taiteet tuntuivat vetoavan häneen kovasti ja sitä kautta hänet nähtiin perustamassa myös Tampereen Taideyhdistystä sekä Tampereen Taiteilijaseuraa. Ainakin yli neljänkymmenen eri yhdistyksen toiminnassa hänet on Tampereella tiedetty vaikuttaneen, kuten mm. Historiallinen seura, Kauppaseura ja Suomen Matkailijayhdistys. Kustaa Hiekka teki hyvin merkittäviä rahalahjoituksia esim. Turun suomalaiselle yliopistolle ja Kalevala-seuralle. Hänen tiedettiin viihtyneen tavattoman hyvin taiteilijoiden seurassa ja hänen omiin harrastuksiin kuuluivat ainakin pianonsoitto ja laulaminen.

 

Yksi Kustaa Hiekan rakkaimmista harrasteista tuntuisi olleen matkailu. Elämänsä aikana hän matkusti useita kymmeniä eri matkoja ja matkat kohdistuivat Euroopan lisäksi mm. Lähi-itään, Japaniin, Hongkongiin ja Havaijiin. Varmasti ainakin yhden puolivuotta kestäneen maailmanympärysmatkan hän teki vuosina 1907-1908 ystävänsä Evert Tähkäpään kanssa. Aivan ensimmäisen ulkomaanmatkansa Kustaa teki 23-vuotiaana Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1878. Toisaalta tasapainon vuoksi hän tuntui olleen hyvin kotiseuturakas ihminen, sillä hän keräsi elinaikanaan suuren määrän kotimaan ja kotiseudun elämää ja historiaa kuvastavia esineitä. Kansatiede kuului hänen harrasteidensa piiriin vahvasti. Synnyinkunnalleen Laitilalle Kustaa Hiekka lahjoitti nimeänsä kantavan Lukutupa-rakennuksen, jossa Laitilan kirjasto toimi vuodet 1938-2006. Kustaa Hieka-kulttuuriviikkoa vietetään Laitilassa kuudennen kerran 19.-26.1.2014 ja ensi vuonna viikon teemana on "Puu" niin musiikissa, kuvataiteessa kuin laajemminkin. Vuonna 1935 Kustaa Hiekalle myönnettiin teollisuusneuvoksen arvonimi.

 

Aivan ensimmäinen Kustaa Hiekan taidehankinta oli 1880-luvun alussa romanttista taidesuuntaa edustaneen ja 19.10.1840 Tuuloksessa syntyneen Hjalmar Munsterhjelmin maalaama pienikokoinen maisemamaalaus Tvärminnestä. Kustaa Hiekka oli ilmeisen ahkera taiteen keräämisessä, mutta järjestelmälliseksi harrastus muodostui vasta 1920-luvun lopulla. Oman kotinsa seinät alkoivat hyvää vauhtia täyttyä taiteesta ja kaapit pursuilivat esineistä, joita oli maailmanmatkoiltakin tarttunut mukaan. Taiteilijat myös tarjosivat Kustaa Hiekalle taidettaan ostettavaksi ja Kustaa myös osti suoraan taiteilijoilta ja heidän taidenäyttelyistään taidetta. Kustaa Hiekka oli Hämeen museon - Tampereen ensimmäisen museon - perustajajäsen ja hän teki merkittävän 265 esineen lahjoituksen tälle museolle vuonna 1907. Kustaa Hiekka istui Hämeen museon hallituksessa kuolemaansa asti. Hämeen museo avasi ovensa ensikertaa yleisölle kesällä 1908 ja avajaisnäyttelyssä museo esitteli Kustaa Hiekan ja Evert Tähkäpään esineistöä kaverusten yhteiseltä maailmanympärysmatkalta.

 

Päästessään seuraamaan läheltä museotoimintaa istuessaan Hämeen museon hallituksessa, alkoi Kustaa Hiekka miettiä Evert Tähkäpään ystävällisellä avustuksella oman museon perustamista. Molemmilla oli se vankka käsitys, että taiteilla on hyvin ylentävä vaikutus ympärillämme eläviin ihmisiin. Kustaa Hiekka tunsi ilmeisesti olevansa vahvasti myös isänmaan asialla, kun hän päätyi oman taidemuseon pystyttämiseen. Ainakin voimme varmasti todeta hänen olleen aikanaan merkittävä vaikuttaja ja suuri Tampereen ystävä sekä melkoinen mesenaatti!

 

 

Petr Sinebrjuhov toi perheensä Ruotsinsalmeen Venäjältä ja kreikkalaiskatolisen seurakunnan kirjanpidosta  perhekunta löytyy ainakin vuodesta 1804. Petr mainitaan seurakunnan kirjassa 43-vuotiaana kauppiaana, joka oli kotoisin Gavrilovin kauppalasta ja hänen puolisokseen tiedettiin 40-vuotias Mavra Ivakova. Pariskunnan lapsia olivat Aleksandra (s. 1787), Nikolai (s. 1789), Ivan (s. 1790), Mihailo (s. 1792), Pavel (s. 1794), Irina (s. 1796) ja Anna (s. 1798). Perhe on saattanut tälle paikkakunnalle muuttaa jo n. vuoden 1795 paikkeilla, mutta joka tapauksessa perhe asettui asumaan Kymiin ja perheen isä perusti oman panimonsa Ruotsinsalmeen, jonka tänä päivänä jälkipolvet paremmin tuntevat Kotkan kaupunkina. Panimo on ilmeisesti sijainnut nykyisen Keskuskadun varrella, paikassa, jossa nyttemmin on seurakuntakeskus. Sotilassairaala tarvitsi panimoa, koska oluen juonti oli terveellisempää, kuin epäpuhtaan veden. Ruotsinsalmelle nousi muutamassa vuodessa n. 10 000 asukkaan eläväinen sotilasyhdyskunta venäläisten sotilaiden muutettua paikkakunnalle. Sotilaat asustivat yli sadan hengen sotilastuvissa ja ulkomailta tulleet upseerit tulivat yleensä perhekuntineen omiin taloihinsa palvelijoineen ja kotiopettajattarineen. Sotilaita seurasi aina huoltojoukkoja ja kauppiaita huoltovarmuuden ylläpitämiseksi. Näin Ruotsinsalmikin sai omat kauppiaansa, jotka linnoituksen alueelle pystyttivät kolmisenkymmentä taloaan ja erinäisen määrän myyntikojuja.

Isä Petr kuoli melko nuorena 12.2.1805 ja hänet haudattiin Kymin luterilaiseen hautausmaahan. Hänen liiketoimintansa oli ollut ilmeisen kannattavalla pohjalla, mutta vallitsevissa oloissa leskirouva Mavra Ivanova jäi nyt miehensä kuoltua turvattomaksi ja suojattomaksi. Leski itse lopulta päätyi takaisin Gavriloviin - jonne myös kuoli - ja kaikki tyttäret naitettiin Venäjälle kauppiaiden puolisoiksi ja pojista ainakin kaksi vanhinta jatkoi isänsä perinteitä kauppiaina. Nikolaille lankesi vastuu isänsä liiketoiminnan jatkajana nuoresta iästä huolimatta. Isä Petr oli ehtinyt jo aloittaa liiketoimensa myös tiilitehtaalla ja sahalla, ja niin ryhtyi nyt Nikolai jatkamaan isänsä vanavedessä rakennustarvikkeiden myyntiä armeijalle. Lisäksi hän urakoi avaimet käteen periaatteella omilla tarvikkeilla ja urakkamestareilla rakennuskohteita.

Vuosina 1808-1809 käytiin Suomen sota, jossa valta vaihtui ja Venäjä otti nyt Suomen Ruotsilta haltuunsa. Venäläisiä sotilaita alkoi saapua Viaporiin, Helsingin edustalla olevaan linnoitukseen, jonka hyvin tunnemme tänään Suomenlinnana. Ne muodostivat sinne jälleen edellä kuvatulla tavalla täysin itsenäisen yhteiskuntansa, jota rahan päälle ymmärtäneet kauppiaat jälleen seurasivat huoltotehtävissä ahkerasti perässä. Viapori muuttui pian helsinkiläisille salaperäiseksi, oudoksi ja vallan kammottavaksikin paikaksi, josta oli liikkeellä ihmeellisiä huhuja. Venäläiset olivat ottaneet sen täysin haltuunsa ja siellä olivat vallalla venäläiset sotalait. Suomi sai kuitenkin pitää Ruotsin vallan aikaisen lainsäädäntönsä ja keisari Aleksanteri I antoi Suomelle edullisen aseman autonomisena suurruhtinaskuntana ja näiden etujen piiriin saatettiin myös Vanha Suomi vuonna 1812, joka aiemmin oli liitettynä Venäjään. Vaikka kuningas Kustaa Vaasa perustikin Helsingin kaupungin 12.6.1550 oli kaupunki pieni kyläpahanen Vantaanjoen suistossa pitkään. Helsingin merkitys alkoi vähitellen kasvaa, kun Viaporin (Suomenlinnan) rakentaminen alkoi vuonna 1748. Suuri koettelemus Helsingille oli onneton tulipalo vuona 1808, jolloin paljon kaupungista tuhoutui. Helsinki sai vuona 1812 keisarilta nimityksen suurruhtinaskunnan pääkaupungiksi. Vuonna 1819 Helsinki sai senaatin ja kun Turku paloi jälleen vuonna 1827, Helsinki sai pääkaupunkina nyt myös oman yliopiston.

 

Oman säätynsä muodostaneet kaupungin porvarit - eli kauppiaat ja käsityöläiset - joutuivat anomaan Ruotsin lakien mukaan maistraatilta luvan. Tähän lupaan tarvittiin todistus ammatillisesta osaamisesta sekä suosittelija. Jos lupa heltisi maistraatilta porvariksi päästyään hakija pääsi nauttimaan erioikeuksista kaupunkien asukkaina. Samoin joutuivat Venäjältä saapuneet kauppiaat hakemaan maistraatilta omat lupansa kaupungeissa harjoittaa ammattejaan Suomen suurruhtinaskunnassa. Venäläisrykmentin vanavedessä saapui Ruotsinsalmesta Viaporiin vuonna 1810 nyt myös Nikolai Sinebrychoff ja hän asui tietojen mukaan koko loppuelämänsä täällä aina vuoteen 1848 asti. Susisaaressa ja Länsi-Mustasaaressa  Nikolai alkoi varsin pian - ehkä jo seuraavana vuonna - kapakan ja panimoyrittäjänä. Nikolai onnistui saamaan ensimmäisen kapakkalupansa insinöörikenraali Vasiljevilta ja tämän luvan mukaan kapakassa sai myydä viinaa, olutta, simaa ja kotikaljaa. Virallisen marketenttiluvan Nikolai sai 30.6.1816 ja hän luopui tästä luvasta eli marketentin oikeuksistaan vuonna 1924, mutta jatkoi siitä eteenpäin yhä sitkeästi liiketoimiaan. Hän tuntuu rakentaneen hyvin määrätietoisesti kauppiaan uraansa, sillä Viaporin kirjojen mukaan häntä kutsuttiin ensin kauppiaaksi, sittemmin helsinkiläiseksi kauppiaaksi, kolmannen killan kauppiaaksi ja vihdoin kauppaneuvokseksi. Vuonna 1833 hän anoi maistraatilta ulkomaankauppaoikeuksia osoittaen halunsa olla suomalainen porvari eikä venäläinen marketentti.

Viaporin linnoituksen viinanmyynti määriteltiin vuonna 1812 vuokrattavaksi tietyin ehdoin. Aluksi tämän oikeuden vuokrasi Feodor Kiseleff yhdessä Jaisnikov-nimisen kauppiaan kanssa, mutta 23.11.1816 pidetyssä tarjoushuutokaupassa tämä lupa myytiin Nikolai Sinebrychoffille. Kaksivuotinen lupa oikeutti myymään yksinoikeudella viinaa, olutta, simaa ja kaljaa Viaporissa alkaen vuoden 1817 alusta. Tästä luvasta hän joutui maksamaan valtiolle 10 501 ruplaa vuodessa. Tästä alkoi varsinainen Nikolain uskomaton menestystarina ja hänestä tuli Viaporin huomattavin marketentti. Hänen ajoituksensa tuntui olleen myös täydellinen, sillä sangen pian eli vuonna 1820 keisari antoi rajoituksia marketentien toimivaltuuksista ja luvallisista kauppatavaroista. Nikolai muisti myös laajentaa liiketoimiaan; vuonna 1830 kuoli hänen viinaliikekumppaninsa marketentti Johan Friedrich Stier, jonka liiketoimintaa - Viaporin linnoituksen upseeriravintolaa ja vehnäleipien leipomista armeijalle - hän siitä eteenpäin ryhtyi hoitamaan. Stierin leskestä Ulrika Ahlströmistä kantoi Nikolai nyt myös huolen sekä heidän lapsistaan. Leski eli vuoteen 1837 ja virallisesti Nikolai eli poikamiehenä, mutta aikalaisten tietojen mukaan hän asui samassa taloudessa leskirouvan ja lasten kanssa. Nikolain viidessä liikkeessä Viaporissa oli kaupan erilaisia elintarvikkeita kuten lihaa, tavaraa Venäjältä sekä erilaista juotavaa. Elintarvikkeita hän toimitti myös Viaporin sairaalaan. Hänen omistamiin kapakoihin tuli tarjolle ruokaa, vaikka mitään varsinaisia ravintoloja ne eivät olleetkaan.

Omaksi onnekseen Nikolai ymmärsi laajentaa oman liiketoimintansa pian myös Helsinkiin; ensimmäisenä liiketoimena oli 3.11.1817 tapahtunut kiinteistökauppa Lahnan korttelista Unioninkadun varrelta Ullanlinnan alueelta aivan läheltä meren rantaa. Kolmisen viikkoa myöhemmin hän 20.11.1817 huusi viideksi vuodeksi viinan valmistus- ja myyntioikeudet itselleen Helsingissä. Myöhemmin hän vuonna 1822 taas huusi oikeudet viideksi vuodeksi ja lopulta hänen liiketoimiaan jatkanut nuorempi veli Paul Sinebrychoff huusi oikeuksia kymmeneksi vuodeksi kerrallaan, kunnes lakia muutettiin ja luvat sai vain vuodeksi kerrallaan. 23.8.1819 Nikolai sai ostettua yksinoikeudet panimotoimintaan Helsingissä ja näistä oikeuksista hän maksoi 1032 ruplaa, siis merkittävästi vähemmän kuin vastaavista oikeuksista Viaporin alueella.

Lokakuussa 1819 Nikolai anoi Helsingin uudisrakennuskomitealta merenrantatonttia panimolleen ja saikin 13.10.1819 haluamansa toimikunnalta; kolme tonttia, joille määriteltiin vuonna 1822 ostohinnaksi 1300 ruplaa. Uuden panimon rakennus näille tonteille alkoi vuoden 1821 alussa ja vuonna 1829 Nikolai siirsi Ullanlinnan panimonsakin tälle uudelle paikalle Hietalahteen. Uusi panimo oli hyvin kaukana silloisesta kaupungin keskustasta, mikä olikin ymmärrettävää panimon tuottamien tuoksujen vuoksi. Ullanlinnan panimosta hän sai 7500 ruplaa vuonna 1833 ja Hietalahden tonttien omistuksiaan hän laajensi 30 000 m² saakka sekä osti vielä vanhojen tonttien yhteyteen neljännenkin tontin vuonna 1840. Nikolai sai vuonna 1835 suvun ensimmäisenä kauppaneuvoksen arvonimen. Paitsi kauppiaana hänet tunnettiin myös hyvin rakennusurakoitsijana sekä Venäjällä että Suomessa. Hän urakoi mm. kahdelle rautatietyömaalle Pietariin hiekkaa, kiviä ja rautaa. Rajalinjan varsilta hän osti edullisesti metsätiloja ja myi näiden puut ratapölkyiksi työmaalle. Viaporissa hän urakoi ahkerasti työmaita ja rakennutti vielä Kamppiinkin Turun kasarmin vuosina 1830-1833. Aleksanterin- ja Unioninkadun kulmassa Helsingissä Nikolailla oli moderni ja hieno kauppa, jossa omien veljiensä lisäksi työskenteli monia suomalaisia ja venäläisiä henkilökuntana. Tästä kaupasta hienostoväki nouti mm. kaviaaria käyttöönsä. Nikolain nuorempi veli, Ivan muutti Pietariin vuonna 1831 ja hän hoiti siellä Nikolain liiketoimia.

Sinebrychoffien sukuhauta Hietaniemessä.

Vuonna 1842 valmistui Nikolain rakennuttama 26 huoneen kiinteistö osoitteessa Bulevardi 40, jossa kyllä Nikolain elinaikana kävi paljon vierailijoita vaikka hän itse ei talossaan asunutkaan. Vuonna 1836 hankkimalleen tontille Bulevardin varrelta hän alkoi sittemmin myös rakennuttaa puistoa ja puutarhaa, jonka alkuperäisestä kolmesta lammesta on enää yksi jäljellä. Puisto ja puutarha olivat alusta lähtien kaikkien kaupunkilaisten käytössä. Bulevardin talon suunnittelusta vastasi arkkitehti Jean Wik ja aluksi talon alakerta toimi panimon toimistona ja henkilökunnan tiloina ja yläkerrassa olivat yhtiön edustustilat Bulevardin puolella sekä perheen yksityisiä asuintiloja puistonpuolella. Talo on täynnä koristeellisia kattomaalauksia, ranskalaisia tapetteja ja uskomattomia parkettilattioita. Rakennusvaiheessa taloon valmistuivat jo aikanaan hyvin huomiota herättävät kylpyhuone ja sisävessa. Nikolai itse menehtyi keuhkotulehdukseen  23.1.1848 Tverissä käydessään ja hänen leposijansa on Helsingin ortodoksisella hautausmaalla. Käytännössä hänen merkittävän omaisuutensa jakoivat kaksi hänen nuorempaa veljeään. Vuodesta 1852 Ivan ja Paul veljekset jakoivat heille  jääneen suunnattoman omaisuuden sekä myös velat maantieteellisesti siten, että Venäjällä ja Puolassa olleet liiketoiminnat jäivät Pietariin vuonna 1858 kauppaneuvoksena - samaan aikaan hän sanoi irti porvarioikeutensa - muuttaneelle Ivanille ja Suomen liiketoiminnat jäivät Paulin huoleksi.

Bulevardi 40. 

Paul oli aiemmin asunut Nikolain kanssa Viaporissa samassa taloudessa, mutta vuodesta 1842 Paul muutti poikamiehenä asumaan Bulevardin taloon panimon naapuriin. Hänen taloudenhoitajansa vaihtuivat sangen tiheään aluksi, mutta vuodesta 1847 hän sai talouttaan hoitamaan Turusta Helsinkiin muuttaneen kapteenin lesken, Johanna Tichanoffin. Johannan mukana bulevardin taloon muutti myös hänen Anna tytär, johon taas Paul mieltyi ja 19-vuotias Anna Jefimova Tihanova ja Paul Sinebrychoff vihittiin onnelliseen avioliittoon vuonna 1850. Pariskunta sai neljä lasta; vuonna 1852 Marian, vuonna 1854 Annan, Nicolaksen vuonna 1856 ja lopuksi Paulin vuonna 1859. Viaporin marketenttioikeuksistaan Paul luopui vuonna 1852 alkaessaan Hietalahden panimon johtajana. Viaporissa hän oli paljon vartijana, koska vain hänellä oli nyt yksinoikeus myydä viinaa, olutta, simaa ja kaljaa ja tästä oikeudesta hän joutui vuosittain maksamaan valtiolle 3250 hopearuplaa. Anniskelua varten hän perusti useita kapakoita, joista sai myös yksinkertaista kotiruokaa viranomaisten vaatimuksesta. Helsingin väkiluku puolestaan kasvoi ja huvielämä vilkastui. Ruotsin kruunut olivat maksuvälineenä käytössä 1840-luvulle asti ja oma Suomen markka tuli käyttöön vuonna 1860. Teollistuminen Suomen pääkaupungissa varsinaisesti sai vauhtia vasta rautatien valmistumisen jälkeen 1860-luvulla ja elinkeinovapaus saavutettiin vasta vuonna 1879. Olut oli aiemmin ollut rahvaan juoma, mutta hienoihin ravintoloihin se alkoi ilmestyä laajemmin juomaksi 1850-luvulla. Alkuaan olut oli tummaa ja luonnonmenetelmällä käynyttä pintahiivaolutta, mutta Paul toi Saksasta vaaleamman, 1800-luvun alkupuolella Keski-Euroopassa kehitetyn pohjahiiva- eli  lageroluen valmistusmenetelmän Suomen.

 

Empiresali Bulevardi 40:n toisessa kerroksessa.

 



Naistensali.

Paul sai liiketoimillaan Sinebrychoffin liikevaihdon moninkertaistumaan. Hän teki mittavia sijoituksia ja aivan ilmeisesti ymmärsi niiden merkityksen. Paul rakennutti merkittävästi uusia rakennuksia, mm. asuintalon Albertinkadun ja Bulevardin kulmaan sekä teollisuus- ja varastotiloja. Panimon tuotteille hän kehitteli myynti- ja jakeluverkoston, joka piti sisällään Suomen eteläisen rannikon kaupungit. Hän sijoitti varojaan myös useisiin kasvaviin suomalaisiin yrityksiin sekä toimi kunnallispolitiikassa mukana. Vuonna 1863 Paul sai vuorostaan kauppaneuvoksen arvonimen. Parhaimpaan aikaan1860-luvulla panimossa oli kolmattasataa työntekijää. Paul osti vuonna 1870 Wilhelmbad-nimellä (Villensauna) vuonna 1864 auenneen ja heikosti menestyneen kylpylän, ja perusti kylpylän yhteyteen ravintolan ja hotellin saaden sen menestymään omassa omistuksessaan. Paul Sinebrychoff oli Helsingin verotustietojen mukaan 1870-luvulla Helsingin verotetuin henkilö ja varakkain yrittäjä. Vuonna 1875 valmistui uusi tiilistä tehty panimorakennus, jonka oli suunnitellut arkkitehti Theodor Höijer.

 Hagalundin kartano Espoossa.

Vuonna 1956 Paul hankki Espoon Hagalundin omistukseensa perheen kesäpaikaksi von Numersin toiselta pojalta ja pari vuotta myöhemmin hän osti vielä Otnäsin eli Otaniemen toiselta von Numersin pojalta. Näin kahdessa osassa ollut tila saatettiin jälleen yhteen. Hagalundin historia alkoi 1800-luvun alussa, jolloin kartanon rakennutti Clas Johan von Numers Rakuunan pelloille. Espoossa Paul omisti nyt 700 hehtaaria maata, josta 250 hehtaaria oli peltoina. Hagalund muistuttikin enemmän aateliskartanoa kuin kesähuvilaa ja kartanon alueella oli hyvät tukkimetsät, joita hoidettiin hyvin.1880-luvulla päärakennusta laajennettiin ja peruskorjattiin isolti.  Alkujaan Otaniemen paikka oli niin syrjässä Helsingistä, että maitse matka sinne kesti päivän verran, mutta omalla Aina-nimisellä höyrylaivalla matka sujui paljon nopeammin. Otaniemen huvila sai ympärilleen ison hyöty- ja koristepuutarhan ja suuri palveluskuntaväki pehtorin johdolla hoiti tiluksia. Otaniemen huvilan päärakennus saikin sitten väistyä aikanaan Teknillisen Korkeakoulun tieltä sitä rakennettaessa. Espoon puolellakin perheellä oli erittäin hyvä maine monenlaisena hyväntekijänä. Anna tuki vuodesta 1862 lähtien Espoossa koulua perustamalla ja ylläpitämällä sitä sekä opetusvälineitä, kirjastoa, käsityö- ja voimisteluvälineitä koulun tarpeisiin. Sairaanhoitoa hän tuki myös sekä jakoivat vähäosaisille apua. Vuonna 1867 Anna ja Paul lahjoittivat Espoon luterilaiselle kirkolle uuden alttaritaulun.

Panimoteollisuus käytti huomattavassa määrin naistyövoimaa, joten oli aika luontevaa, että Sinebrychoff järjesti perheen äideille lastentarhan lasten hoitamista varten. Samoin yrityksellä oli oma yksityissairaala Albertin- ja Pursimiehenkadun kulmassa. Panimon työntekijöille kaikki lääkkeet olivat täysin ilmaisia ja tehtaalla oli oma lääkäri. Panimo järjesti luonnollisesti omalle työväelleen myös asuntoja ja oma eläkerahasto saatiin aikaiseksi työntekijöille sekä työntekijöiden lapsille koulu. Rahaa tarvitseville vähävaraisille tehdas jakoi kerran viikossa panimon ovelta rahaa. 1890-luvulla alkoi tehdas tarjota myös työntekijöilleen mahdollisuuden työpaikkaruokailuun. Yhteiskunnan järjestämää sosiaaliturvaa ei tuohon aikaan vielä ollut tai se oli hyvin alkeellista, joten monet tehtailijat pitivät näin hyvää huolta omasta työväestään. Näin he samalla takasivat itselleen hyvin uskolista työväkeä. Anna oli elänyt vaatimattomasti lapsuuttaan ja tunsi köyhyyden, joten hänellä oli hyvin ymmärrystä köyhyydestä kärsiviä ja puutteenalaisia kohtaan. Hänet tunnettiin laajalti erittäin hyväsydämiseksi sekä anteliaaksi ihmiseksi, joka harjoitti merkittävää hyväntekeväisyyttä varsinkin salaisesti. Oman hyväntekeväisyytensä lisäksi Anna kuului esim. Maria-yhdistykseen, joka aikanaan kutsui hänen yhdistyksen kunniajäseneksi tekemästään työstä. Vuonna 1897 tämä kyseinen yhdistys osti Sinebrychoffin tehtaansairaalan tehdäkseen kiinteistöön kodittomille naisille asuntolan. Tehtaansairaalan silloinen välineistö ja kaikki sisustus lahjoitettiin Marian sairaalalle ja tästä hyvästä sairaala myös sitoutui takaamaan tehtaan työntekijöille sairaalapaikan tarvittaessa.

Paul Sinebrychoff oli epäilemättä aikansa Helsingissä merkkimies ja siksi onkin ymmärrettävää, että hänet kutsuttiin kaupunginvanhinten johtoon. Tämä luottamustoimi usein piti ihmisen otteessaan lopun ikänsä, mutta Paul halusi siitä luopua muutaman vuoden kuluttua - ilmeisesti 1870-luvun lopulla tapahtuneen terveytensä heikkenemisen vuoksi. Annan ja Paulin kodissa kotikielenä oli ajan tavan mukaisesti  ruotsinkieli, mutta venäjääkin puhuttiin mielellään. Myös saksankieli oli hallittava hyvin, sillä sitä tarvittiin varsinkin liike-elämässä. Anna kasvatti lapset perinteitä kunnioittaen; kielten osaamista, kulttuurin taitamista ja uskontoa arvostettiin perheessä. Annan oma rakas harrastus oli puutarhanhoito ja oma puutarha Bulevardi 40:ssä oli parhaimmillaan viiden hehtaarin kokoinen. Venäläisperheet kasvattivat yleisesti lapsensa kotikasvatuksessa ja vasta vuonna 1861 Helsinkiin valmistui ensimmäinen alkeiskoulu venäläisille. Kun isä Paulin terveys oli heikentynyt oli luontevaa vanhimman pojan vuonna 1878 astua yrityksen johtoon toimitusjohtajaksi. Nicolas Sinebrychoff oli isänsä lähettämänä opintomatkoilla Ranskassa, Venäjällä, Saksassa ja Ruotsissa sekä Sveitsissä. Liikemiestaitoja hän opiskeli mm. Lyypekissä Piehl & Fehlingillä, Sinebrychoffin pitkäaikaisella kauppakumppanilla, mutta koulutukseltaan hän ei ollut ylioppilas. Vuonna 1875 hän palasi opinnoistaan lähes 20-vuotiaana ja toivoikin pääsevänsä isänsä jälkeen yrityksen johtajaksi. Vaikka yrityksen asiat olivat hyvällä mallilla - tehtaan tuotteet valtasivat markkinoilta yhä isomman osansa ja tuotantomäärät nousivat positiivisesti - tuli valitettavan pian ilmi pari melko olennaista asiaa, jotka tekivät Nicolaksen johtajanurasta kuitenkin kovin lyhytaikaisen. Hänen johtajantaitojaan ei voinut mitenkään rinnastaa isänsä ja tämän vanhemman veljen johtamistaitoihin ja pahaksi onnekseen Nicolas sairastui vielä tuberkuloosiin, joka sitten koituikin hänen kohtalokseen jo 40 vuoden iässä.  

 

Paul Sinebrychoff kuoli 12.3.1883 ja vainaja siunattiin Uspenskin katedraalissa, kirkossa, jota hän itse oli ollut rakennuttamassa. Perhe oli jo vähitellen saanut tottua isä Paulin poistumiseen, koska viimeisen viiden vuoden ajan hän oli kärsinyt sairauskohtauksista. Voimakastahtoinen Anna-leski molempien poikiensa ja vävyjensä kanssa ottivat nyt yrityksen asiat tiukasti hoitoonsa. Annan kerrottiin vielä kaksinkertaistaneen perheen omaisuuden leskenä ollessaan eli hieman yli kahdenkymmenen vuoden aikana. Yritys muutettiin vuonna 1888 osakeyhtiöksi, mutta Anna Sinebrychoff pysyi aina kuolemaansa asti vuoteen 1921 yrityksen hallituksen puheenjohtajana. Anna jatkoi edelleen määrätietoisesti hyväntekeväisyyttä sekä avustamista ja paikalliset ihmiset kutsuivatkin häntä Hietalahdessa "köyhien äidiksi". Sinebrychoffin lapset perheineen astuvat nyt äitinsä rinnalle jatkamaan perheen tarinaa. Esikoinen Maria avioitui 19-vuotiaana vuonna 1871 viisi vuotta vanhemman lääketieteen kandidaatin  Carl Ferdinand Wahlbergin kanssa ja parille syntyi ensimmäinen poikalapsi vuonna 1873; kaikkiaan parilla oli neljä poikalasta. Carl täydensi vielä opintojaan Saksassa, Hollannissa ja Wienissä sekä aloitti Willensaunan kylpylän lääkärinä ja Sinebrychoffin tehtaanlääkärinä ennen kuin aloitti varsinaisen julkisen uransa. Aivan ilmeisesti appivanhemmat tukivat hyvin merkittävästi Carlin opintoja ja Carl sekä Maria ostivat Willensaunan naapurista talon vuonna 1875. Carlin väitöskirja bakteriologiasta hylättiin vuona 1875 ja Carl koitti välillä uraa sotilaslääkärinä mm. Turkin sodassa vuosina 1877-78 edeten urallaan armeijan ylilääkäriksi ja vuona 1902 lääkintöhallituksen pääjohtajaksi. Vuonna 1904 Carl aateloitiin von Wahlbergiksi, mutta aatelissuku sammui kuitenkin varsin lyhyeen hänen poikaansa. Perheellä oli Kirkkonummella vuonna 1892 ostettu Kosken säterikartano ja yli 676 maata Eriksgårdin kartanossa, joka joutui suvun sammuessa testamenttilahjoituksena Kirkkonummen kunnalle. Kunta perusti sitten kartanon maille maanviljelyskoulun.

Sinebrychoffin nuorempi Anna tytär vihittiin 30.7.1872 avioon Karjalan Muolaassa 1842 syntyneen Emil Armand Kjöllerfeldtin kanssa. Emil aloitti työuransa kenraalikuvernöörin kansliassa ja tuli 1875 valituksi Helsingin takseerauslautakuntaan. Avioliiton solmimisen myötä Paul otti Emilin "oikeaksi kädekseen" ja panimon konttoripäälliköksi. Paulin vanhimman Nicolas pojan kanssa Emil ei oikein tullut toimeen ja siksi Emil katseli toisaalta töitä Nicolaksen johtaessa yritystä. Kokonaan töitä Sinebrychoffin johtoryhmässä hän ei tohtinut jättää, vaikka toimi omassa pankkiiriliikkeessä lähinnä kiinteistönvälittäjänä vuodesta 1881 lähtien. Vuodesta 1885 hän otti hoitaakseen Sinebrychoffin omistaman ruutitehtaan toimitusjohtajan työn, mutta tämä työ loppui tehtaan räjähtäessä vuonna 1890. Annalla ja Emilillä oli kaikkiaan neljä lasta, joista naimattomia olivat Ester Anna ja Daria Maria, mutta Marcus Leopold jatkoi myöhemmin Sinebrychoffin johdossa. Samoin toimitusjohtajana toimi Marcuksen sisaren Greta Camillan aviomies Axel Henrik Hornborg myöhemmin. Emil siirtyi Nicolas Sinebrychoffin syrjäydyttyä yhtiön johdosta yrityksen varatoimitusjohtajaksi vuosiksi 1888-1890 ja yrityksen hallituksessa hän toimi vuodesta 1889 kuolemaansa asti vuoteen 1904. Anna Kjöllerfeldt eli pitkän elämän kuollen lähes 90-vuotiaana vuonna 1943.
 

Hagalundin kartanon päärakennus.

Nicolas, vanhin Anna ja Paul Sinebrychoffin pojista oli melko varmasti hyvin menestyneen perheen pilalle hemmottelema poika, joka epäonnekseen myös sairastui nuorena kohtalokkaasti. Hän olisi johtamistaan jatkaessaan saattanut johtaa koko yrityksen konkurssiin ja ainakin hän saattoi itsensä isoihin velkoihin, jonka vuoksi Anna-äiti lunasti hänen osakkeensa ottaen  Nicolaksen holhouksen alaiseksi maksaen hänelle joka kuukaudessa 1500 markkaa eli vain osan osakkuuden tuottamasta voitosta hänen elinajan. Nicolas hoiti terveyttään ulkomailla muutaman vuoden ja palasi taas Suomeen. Vuosina 1888-1889 hän oli yrityksen hallituksessa, vaikka yritystä tosiasiallisesti johtivat Anna-äidin lisäksi Emil Kjöllerfeldt ja Nicolas Sinebrychoffin nuorempi Paul veli. Nicolas toimi viimeiset elinvuotensa yrityksen tilintarkastajana vuoteen 1996 asti, jolloin kuoli tuberkuloosiin. Nicolas avioitui elokuussa 1878 Pietarissa syntyneen ja kaksi vuotta vanhemman Anna Nordenstamin kanssa ja liitosta syntyi yksi tytär, Olga Maria, lempinimeltään Olly. Puolisot asuivat Erottajalla, mutta vuonna 1890 Hagalundin tilasta erotettiin Björnholm eli Karhusaari Anna ja Nicolas Sinebrychoffin käyttöön. Nicolas käytti arkkitehti Karl August Wredniä apunaan suunnittelemaan päärakennusta, joka sitten saatiin valmiiksi vuonna 1892. Tasakattoinen päärakennus on uusrenessanssityylinen ja se sai seurakseen aikanaan uskomattoman puutarhan. Parin palveluskunta asui viereisessä Hanasaaressa ja Karhusaareen kuljettiin kesäaikaan omalla Haga-höyrylaivalla Hietaniemestä ja talviaikaan jäätietä pitkin. Karhusaaressa oli laajat viljelymaat ja oma meijeri. Varsinkin vilkkaasta seuraelämästään paikka tuli kuuluksi; täällä harrastettiin paljon musiikkia ja teatteria.

 

Liike-elämän tarjoamat haasteet eivät Nicolas Sinebrychoffiin kovin vaikuttaneet, vaan hänen kiinnostuksensa aiheet olivat toisaalla; hän oli enempi kiinnostunut urheilusta ja ulkoilmaelämästä sekä matkailusta, mutta aivan erityisesti varsinkin metsästyksestä ja purjehduksesta. Hän toimi Nyländska Jaktklubbenin kommodorina lahjoittaen sille kiertopalkinnoksi ns. Sinebrychoffin hopeamaljan vuonna 1886. Anna-rouvan sukulaisuudesta johtuen suhteet Mannerheimin perheeseen olivat melko läheiset ja Carl Gustaf Mannerheim oli sangen usein nähty vieras Karhusaaressa. Annan jäätyä leskeksi vuonna 1896 hän kuitenkin vietti kuolemaansa asti eli vuoteen 1944 kaikki kesänsä Karhusaaressa vaalien mahdollisimman pitkään sen huvielämän ja seremonioiden perinteitä. Vanhuuttaan hän kuitenkin sokeutui ja tuli kuulonvaraisesti toimeen täällä korkeaan ikään asti.

28.9.1881 syntynyt Olga tytär avioitui aikanaan itseään 11 vuotta vanhemman ja vuonna 1896 insinööriksi valmistuneen Uno Donnerin kanssa Lausannessa, mutta avioliitto oli lapseton. Olga oli opiskellut mm. kieliä ja hänen tiedettiin hallitsevan ruotsin lisäksi ainakin saksan, venäjän ja englannin kielet. He viettivät pitkiä aikoja ulkomailla ja kiinnostuivat kovin Rudolf Steinerin kehittämistä opeista ja antroposofiasta. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen he tapasivat jopa Steinerin Dornachissa, jossa Rudolf Steiner pyysi Unoa perustamaan Suomeen antroposofisen yhdistyksen. Olga oli kirjallisesti lahjakas ihminen, jolla oli vilkas mielikuvitus. Hänet tunnetaan 30 teoksen ruotsiksi ja ranskaksi julkaisseena kirjailijana, vaikka tuotantoansa ei pidetä mitenkään merkittävänä. Hän julkaisi sekä proosaa että lyriikkaa varsinkin Lohjan Kirkniemen vuosinaan. Kun pari palasi takaisin Suomeen 1920-luvulla, perusti Uno Donner tänne Suomen Antroposofisen Seuran toimien sen puheenjohtajana perustamisesta vuodesta 1923 lähtien vuoteen 1932 asti. Uno Donner toimi Sinebrychoffin yhtiön hallituksen puheenjohtajana vuosina 1943-1956. Vuonna 1927 Donnerit ostivat Lohjan Kirkniemen kartano yli 700 hehtaarin maineen, jossa he pitivät koulua ja järjestivät talouskursseja. Vuonna 1945 Kirkniemi siirtyi kaupassa C. G. Mannerheimin omistukseen. Donnerit omistivat Pohjan kunnassa myös Grantorpin tilan. Viimeiset vuotensa pariskunta vietti asuen Arlesheimin parantolassa. Myöhemmällä iällään Uno opiskeli vielä Pariisissa ja Roomassa maalaustaidetta. Olga Donner kuoli Sveitsissä  22.9.1956 ja ennen kuolemaansa Uno Donner testamenttasi parin omaisuuden Åbo Akademille, joka taas perusti lahjoituksella nk. Donnerska Institutet uskonnon- ja kulttuurihistorian tutkimusta varten. Uno Donner, tuo antroposofialle ja maanviljelylle elämänsä omistanut mies kuoli 23.6.1958. Åbo Akademin suunnitelmissa oli 1980-luvulla myydä Karhusaari rakennusyhtiöille, mutta Espoon kaupunki käytti etuosto-oikeuttaan ja kunnosti paikan kulttuurikäyttöön. Tänään tunnemme tämän kulttuurihistoriallisen paikan Karhusaaren taidekeskuksena.

Anna ja Paul Sinebrychoffin nuorimmasta pojasta, Paul nuoremmasta tuli varsinaisesti isänsä työn jatkaja yrityksen johtajana. Paul Sinebrychoff nuorempi pääsi ylioppilaaksi vuonna 1877, perheen ensimmäisenä ylioppilaana. Hän valikoi puolisokseen Ruotsalaisen Teatterin nuoren, mutta kuuluisan näyttelijä Fanny Maria Grahnin ja he kihlautuivat kuukautta ennen Paul vanhemman kuolemaa maaliskuussa 1883. Avioliittoon heidät vihittiin saman vuoden lokakuussa ja nuoripari asettui asumaan osoitteeseen Hietalahdenkatu 2. Alkuun avioliitossa oli hieman käynnistysvaikeuksia nuorella parilla, mutta särmät hioutuivat ajan kuluessa. Koska Paul nuoremmalla ei ollut alkuun yhtiön johdossa virallista asemaa, käytti nuoripari aikaansa pitkällä häämatkalla tutustuen varsinkin taiteeseen maailmalla. Täältä juontaa juurensa parin kiinnostus taiteen keräämiseen. Kun Paul tuli Sinebrychoffin toimitusjohtajaksi, myös heidän taloudellinen tilanteensa parani siinä määrin, että oli mahdollista tehdä mittavia taidehankintoja. Puolalainen taidekauppias Henryk Bukowski Tukholmassa toimi Sinebrychoffin keräämän taiteen "hovihankkijana". Hänen kuoltuaan vuonna 1900 pariskunta käytti hyväkseen Osvald Sirénin palveluita taiteiden asiantuntijana. Kun Emil Kjöllerfeldt ja Anna-äiti kuolivat vuonna 1904, pääsivät Fanny ja Paul asumaan Bulevardille ja täyttämään taloa keräämällään taiteella. Sinebrychoffit olivat hyvin merkittäviä mesenaatteja eli taiteiden tukijoita aikoinaan. Suomen Kansallisteatteria he olivat perustamassa ja säveltäjä sekä kapellimestari Robert Kajanus sai rahallista tukea orkesterihankkeelleen, josta aikanaan kehkeytyi Helsingin kaupunginorkesteri. Veljekset Nicolas ja Paul lunastivat yhdessä Ruotsalaisen teatterin osakkeita ja olivat näin tukemassa teatterin uuden talon valmistumista. Paul toimi useita vuosia Suomen Taideyhdistyksen johtokunnan jäsenenä ja rahastonhoitajana.

Fannyn ja Paulin avioliitto jäi lapsettomaksi, mutta Fanny omaksui lopulta roolinsa perheessä suurena hyväntekijänä ja Bulevardin emäntänä. Fanny rakasti kovasti lapsia ja lapset olivatkin tuttu näky Bulevardin talon puutarhassa ja puistossa. Heidän avioliittonsa kesti kaikkiaan 34 vuotta aina Paulin kuolemaan asti 19.11.1917. Fanny ja Paul eivät olleet mikään seurapiiripari, vaan he viettivät omaa elämäänsä Bulevardin talon hiljaisuudessa. Samoin lähinnä kesät he viettivät Hagalundin ja Otaniemen kartanoissa. Paul oli liiketoimissaan verrattain taitava ja Sinebrychoffin tuottamaan hyvää tuottoa. Hän rakennutti isänsä lailla melko paljon kiinteistöjä. Vuonna 1890 valmistui iso hevostalli 60 hevoselle, useita varastorakennuksia valmistui tehtaalle. Viinatehtaasta yritys luopui vuona 1892 ja vuonna 1909 oli aika kypsä luopua Suomenlinnan kiinteistöistä. Paul osti markkinoilta Helsingistä kaksi suurta panimoa pois kilpailemasta oman yrityksensä kanssa. Samoin kun isänsä, Paul nuorempi sijoitti merkittävästi hyvällä tuotolla menestyviin yrityksiin rahaa. Näiden sijoitusten tuotolla pari teki merkittävän osan taidehankinnoistaan. Paulilla oli omistuksia mm. seuraavista yhtiöistä: Fiskars, Suomen Höyrylaiva Oy, Nokia, Vaasan Puuvilla, Hietalahden laivatelakka ja Suomen Yhdyspankki, jonka hallintoneuvoston puheenjohtajana Paul toimi vuodet 1907-1916. Paljon hyväntekeväisyyttä tehneinä ihmisinä ja työläistensä hyvinvoinnista huolehtivana ihmisinä perhe jätettiin sisällissodan alkaessa myös työntekijöiden puolelta omaan rauhaansa; perhe ja heidän omaisuutensa saivat olla koskemattomina.

Pitkälti Paulin ideasta lähti liikkeelle lahjoitus Sinebrychoffin taidekokoelmasta Suomen valtiolle, jonka valtio vastaanotti 21.1.1921. Samana keväänä Fanny kuoli leikkauksen jälkeen ja 27.9.1921 Bulevardi 40:n taidekokoelmat avattiin ainakin osittain suuren yleisön nähtäväksi. Valtio osti aika paljon myöhemmin eli vuonna 1975 koko Bulevardi 40:n kiinteistön omistukseensa ja sen jälkeen kiinteistössä tehtiin suuret remontit vuosina 1978-1980 sen ottamiseksi museokäyttöön. Remontoitu kiinteistö avattiin vuonna 1980 taidemuseoksi ja vuona 1985 rakennuksesta tuli suojelukohde asetuksella. Fanny Sinebrychoff lahjoitti testamentissaan erittäin huomattavia summia mm. Kauniaisten lastenkodille, Lastenhoitoyhdistykselle, Diakonissalaitokselle, Helsingin Sairastuvalle sekä Pelastusarmeijalle. Samoin Fanny testamenttasi Hagalundin kartanon maineen veljenpojalleen Arne Grahnille ja Otaniemen alueet sai toisen veljen tytär Irene af Forsell, joka kuitenkin jo vuonna 1927 tehdyllä kaupalla luopui kartanostaan. Otaniemen päärakennus on nykyään purettu Teknillisen Korkeakoulun vuoksi, mutta paikan lehmuskuja ja joitakin talousrakennuksia on vielä olemassa Otaniemessä. Arne Grahn asettui 30-luvun alussa puolisonsa Anna Gretan kanssa asumaan Hagalundin kartanoon kuolemaansa asti eli vuoteen 1989. Vuonna 1938 Jorvaksentien valmistuminen rikkoi Hagalundin kartanon maita pahasti ja 1930-50 Arne Grahn päätyi myymään Hagalundin maita Westendin huvilakaupungin ja Tapiolan puutarhakaupungin rakentamiseksi. Talvisodan jälkeen professori Otto-Iivari Meurman laati Arne Grahnin pyynnöstä rakennussuunnitelmat Hagalundin alueelle. Arne Grahn oli itse vannoutunut tenniksenpelaaja ja hän rakennutti mailleen aikanaan oman tennisstadioninkin, joka valitettavasti tuhoutui tulipalon yhteydessä 1960-luvulla. Stadion sijaitsi aikoinaan Revontulentien maisemissa ja Grahnista muistuttamassa ovat paikkakunnalla vielä Tenniskuninkaanpolku ja Arne Grahnin puistotie.

 

Paul Sinebrychoff nuoremman jälkeen tehtaan toimitusjohtajana jatkoi hänen sisaren tyttären aviomies, Axel Henrik Hornborg. Pian uuden toimitusjohtajan kaudella Suomi siirtyi kieltolain aikaan ja se toi omat haasteensa myös panimoille, koska oluessakaan ei saanut olla alkoholia kuin 2 %. Keskikulutus puhtaaksi alkoholiksi muutettuna per henkilö Suomessa kieltolain alkaessa oli 0,5 l ja kun kieltolaista äänestyksen jälkeen luovuttiin helmikuussa 1932 oli kulutus henkeä kohden noussut jo n 2 l:aan. Suomen ensimmäinen Alko avasi ovensa 5.4.1932. Axel Hornborgin pojan toimitusjohtajan kaudella - vuosina 1946-1971 - olivat Suomen olympialaiset vuonna 1952, jolloin amerikkalainen Coca-Cola toimitti Suomeen 720 000 pulloa virvoitusjuomaansa. Amerikkalaistehtaan pääjohtaja kävi toimitusjohtaja Ingjald F. Hornborgille tarjoamassa Coca-Colan Suomen valmistusta, mutta toimitusjohtaja hylkäsi tarjouksen menettäen valmistuksen pian kilpailevalle Hartwallille.

Suomen kaikille panimoille toimittivat niiden tarvitseman mallasohran Lahden Polttimo ja Raisio. 1.1.1969 tuli keskiolut paljon vapaammaksi myydä kaupoissa ja anniskelusta poistui rajoituksia Suomessa, mutta samanaikaisesti kuitenkin Alko myönsi luvat uusille tuotteille ja säännösteli markkinoita omalla tavallaan. Ensimmäisen vuoden aikana keskioluen myynti lisääntyi lähes 50 %. Sinebrychoffin yritykseen tuli ensimmäinen ammattitoimitusjohtaja suvun ulkopuolelta eli Ulf Roos (vuodet 1974-1986). Kilpaileva Hartwall hankki omistukseensa Auran panimon Turusta ja Sinebrychoff osti itselleen Porin panimon. Osake-enemmistön siirtyessä tupakanvalmistajana tunnetulle Rettig Group Oy:lle tuli toimitusjohtajaksi Kaj Forsell ja uuden tehtaan suunnittelu alkoi. Panimo toimi pitkään Hietalahdessa, kunnes vuonna 1993 oltiin siinä tilanteessa, että tilat loppuivat kesken ja logistisesti oli järkevämpää siirtää tehtaan toiminnat sisämaan suuntaan. Vanha Hietalahden tehdas oli suunniteltu tuottamaan 35 miljoonaa litraa, mutta viimevuosinaan tehtaan tuotanto oli kuitenkin käsittämätön 73 miljoonaa litraa. Uusi tehdas valmistui Keravalle ja se oli valmistuessaan lajissaan Euroopan modernein.

Vuonna 1999 osti yhtiön pitkäaikainen osakas tanskalainen Carlsberg Sinebrychoffin koko osakekannan. Toimitusjohtaja Forsell sai itsensä irti vuoden 1998 lopusta ja päätöksen taustalla nähtiin ainakin seuraavia syitä. Mahdolliset erimielisyydet Rettigin uuden toimitusjohtaja Tom von Weymarnin kanssa ja samaan aikaan Rettig ei ollut halukas yksin investoimaan suuria summia Sinebrychoffin Pietarissa omistamaan Vena-panimoon venäjän epävakaille markkinoille. Tässä tanskalainen Carlsberg - yhtiön pitkäaikainen omistaja - koki hetkensä koittaneen ja osti Sinebrychoffin osakekannan haltuunsa. Konsultit alkoivat etsiä yritykselle uutta toimitusjohtajaa ja sellaiseksi löytyi Johan Furuhjelm. Hän toimi toimitusjohtajana vuodet 1999-2005 ja siirtyi sen jälkeen yhtiön hallituksen puheenjohtajaksi, jossa jatkaa edelleen. 2000-luvulla tanskalainen Carlsberg on investoinut Keravan tehtaaseen ainakin saman verran mitä tehdas rakennettaessa sinne maksoi eli yli 150 miljoonaa euroa. Vuodesta 2008 lähtien yrityksen toimitusjohtajana on ollut Pekka Tiainen, yhtiön historian kolmastoista toimitusjohtaja. Suomessa on kierrätys saatu onnistumaan melko hyvin; tölkeistä ja pulloista palautuu takaisin 98 % ja samaa pulloa voidaan pestä ja käyttää uudelleen jopa kolmekymmentä kertaa. Joka kymmenes Suomen peltohehtaari tuottaa mallasohraa oluen valmistukseen ja tänään välittömiä ja välillisiä työpaikkoja tämä Sinebrychoff toiminnallaan itse laskee järjestävänsä yli neljätoistatuhatta työpaikkaa Suomessa.

 

Joroisissa 16.10.1828 syntynyt - Joroisten kirkkoherra Gustaf Winterin ja Anna Gustava von Essenin poika - Adolf Magnus Winter sai pappisvihkimyksen 18.12.1850 Porvoon hiippakunnassa ja toimi pastorina sittemmin Porvoossa, Hartolassa ja Viipurissa. Vuonna 1851 Adolf Winter saapui papiksi Hartolaan avustamaan silloista kirkkoherraa Nils Robert Bonsdorffia ja täällä hän myös avioitui kirkkoherra Bonsdorffin tyttären Julia Malvinan kanssa vuonna 1857. Kymmenen vuotta myöhemmin Adolf Winteristä tuli Hartolan kappalainen ja vuonna 1877 hän oli jo Hartolan kirkkoherra. Tänne hänen elämäntyönsä myös päättyi, kun hän kuoli Hartolassa 18.10.1880. Winterin perhe asusti Hartolassa Savelan pikkupappilaa ja sieltä perhe muutti isän tultua kirkkoherraksi 1877 isoon pappilaan. Perheen yhdeksästä lapsesta seitsemän näki aikuisiän. Kirkkoherra Winterin kuoltua perhe vuonna 1883 muutti perheen isän hankkimaan Nipulan taloon, jossa Julia Malvina elätti itsensä ja lapsensa maanviljelyllä. Ehkä tunnetuin Winterin perheen lapsista on 17.10.1871 Hartolassa syntynyt ja 6.1.1951 Helsingissä kuollut Maria Winter, jonka paremmin tunnemme erittäin tuotteliaana kirjailijana, Maila Talviona. Mailan sisar, Hedvig Elisabeth Winter, teki pitkän päivätyön Lahdessa lastentarhanopettajana ja toinen sisar, Lydia Augusta, avioiduttuaan miehensä Nikolai Dobrohotovin (muusikko ja kapellimestari) kanssa pitivät Lahdessa Musiikki- ja taidekauppaa sekä konserttitoimistoa. Nyt vietämme hetken kuitenkin 3.7.1866 Hartolassa syntyneen perheen pojan, Hugo Winterin, jalanjälkiä seuraillen.

Winterin perheen lapset perivät musikaalisuutensa perheen äidiltä, Julia Malvinalta. Hugo Winter tunnettiin myöhäisikään saakka hämmästyttävän notkeasormisena pianistina, joka mielellään soitti flyygelillään mm. Mozartin sonaatteja. Hänen tiedetään taitaneen myös useiden muidenkin instrumenttien soittoa. Maila sisarelle vanhemmat sisarukset opettivat myös nuotinlukutaidon. Hugo Winter suoriutui ylioppilaaksi Jyväskylän Lyseosta 26.5.1885, jonka jälkeen hän lähti lukemaan teologiaa Aleksanterin yliopistoon, Helsinkiin. Papiksi hänet vihittiin 8.1.1890 ja pastoraalitutkinnon hän sai suoritetuksi 29.9.1892. Valmistuttuaan hän toimi ylimääräisenä pappina Pyhäjärvellä, Hollolassa sekä Hirvensalmella. Vuoden 1894 toukokuun alusta lähtien Hugo Winter toimi Hollolassa toisena kappalaisena ja toimensa ohessa hän hoiti Lahdessa kaikki tarvittavat kirkolliset toimitukset. Syksyllä 1894 pahasti velkaantunut Nipulan talo jouduttiin myymään ja Hugo Winter otti äitinsä, Julia Malvinan luokseen asumaan Lahteen. Aluksi he asuivat vuokralla, mutta vuonna 1899 Hugo Winter osti Lahden VPK:lta tontin Vuorikadun ja Lahdenkadun kulmasta, jolle rakennutti talon. Talo tunnettiin pappilana ja samaisessa talossa toimi myös vuodesta 1910 lähtien pastorinkanslia. Maria sisar suoritti Helsingissä tyttökoulun ja palasi sieltä kotiin opettamaan sisaruksiaan 16-vuotiaana. Tähän vaiheeseen ajoittuu hänen kirjoitusharrastuksensa aloittaminen ja vuonna 1890 hän tapasi tulevan miehensä. Hugo Winter toimi myös vihkipappina sisarensa, Marian, häissä 6.7.1893 Nipulan talossa, kun Maria ja kielitieteilijä J.J. Mikkola solmivat avioliiton.

 

Kirkollisten tehtävien ohella Hugo Winter oli tunnollinen rippikoulun pitäjä nuorisolle ja tässä koulussa hänen toimestaan säilyi järjestys tiukassa hengessä. Raamatunhistorian tueksi luettiin mm. Paavalin roomalaiskirje osin ulkoa ja Katekismus oli luonnollisesti osattava kokonaan ulkoa. Vaikka virsiä oli osattava myös, niin hengelliset laulut olivat rippikoululaisten ohjelmassa Winterin laulattamana. Pastori Winter suhtautui myötämielisesti vapaakirkon herätysliikkeeseen ja antoi tukensa tämän järjestämille tilaisuuksille. Hugo Winterin aikoihin Lahteen saatiin ensimmäinen diakonissa, jonka palkkauksesta huolehti paikallinen Diakonissayhdistys. Vuodesta 1903 alkoi myös lähetystyön tukeminen Lahdessa ja muuttuihan Lahden kauppala kaupungiksi vuonna 1905. Hugo Winteriä veti puoleensa myös sosiaalinen työ ja Lahdessa hän mielellään vieraili työpaikoilla kutsuen seurakuntalaisia mukaan hengellisiin tilaisuuksiin. Pastori Winter kutsuttiin jopa loppiaisena 1902 vihkimään Lahden Työväenyhdistyksen Radiomäelle valmistuneen uuden talon. Hugo Winterin aloitteesta sai alkunsa Lahden kristillinen työväenyhdistys vuona 1906.

Vuoden 1908 alusta aina vuoteen 1914 asti Hugo Winter hoiti Lahden kaupungin vaivaishoitohallituksen puheenjohtajan ja sihteerin tehtäviä. Vaivaishuoltohallituksen kokouksetkin hänen kaudellaan pidettiin vuoteen 1913 asti pastori Winterin kotona väliaikaisella kaupungintalolla vallinneen tilanpuutteen vuoksi. Hugo Winterin jälkeensä jättämistä pöytäkirjoista ja toimintakertomuksista käy julki hänen vaalineen vaivaishuoltohallituksen työskentelyssä siveellisyyttä, raittiutta ja kristillisyyttä ja paljon parannettavaa hän näki kaupungin yleisessä menossa: "Siveellinen elämä paikkakunnalla ei ole ollut kiitettävä. Sitä todistavat monet törkeät rikokset kuluneen vuoden aikana. – Ikävänä havaintona paikkakunnallamme ilmenee myös kerjääminen, joka johtuu ainakin osaksi yleisen sivistyksen puutteesta. Kerjäämistä on koetettu ehkäistä lähettämällä ruunun (valtion) kyydillä omille paikkakunnille henkilöitä, jotka eivät ole täällä kirjoissa eivätkä ole voineet itseänsä elättää. Ne isät, jotka ovat juomaria – ja niitä löytyy paljo – eivät yleensä huolehdi perheistänsä." Vaivaisavun syynä työikäisillä nähtiin työnpuute, "mutta monasti myös laiskuus, tuhlaavaisuus, juoppous y.m. köyhyyden liittolaiset."

Lastensuojelu alkoi saada näihin aikoihin myös kasvavaa huomiota: "Myöskin tapahtuu silloin tällöin, että perheen isä poistuu ja lapset jäävät kurjuuteen. Ei ole se tähden ihmeteltävää, että lapsiraukat ovat kiusatut kerjäämiseen. Tämän epäkohdan poistamiseksi olisi yhteiskunnan toimittava siihen suuntaan, että raittiutta koetettaisiin edistää vaikeuttamalla väkijuomien saantia ja harrastamalla kristillisyyttä, joka on paras välikappale herättämään velvollisuuden tunnetta ihmisissä itseänsä ja muita kohtaan." Lapsiperheen saivat tarvittaessa säännöllistä raha-apua lasten hoitoa ja kasvatusta varten ja jos lapsen oli kuitenkin mahdotonta olla perheen yhteydessä, vaivaishoitohallitus otti lapsen huostaansa ja sijoitti lapsen mahdollisimman pian elätteelle. Jotkut lapset saivat paikan Lahden Hyväntekeväisyysyhdistyksen ylläpitämästä lastenkodista. Lahden kaupunki perusti oman vaivaistalon ja valtuuston päätöksellä helmikuussa 1913 oma vaivaistalo ja mielisairaala päätettiin perustaa Launeelle kaupungin omistamalle tiilitehtaan tontille vuoden 1914 alkuun mennessä. Lahden seurakunta itsenäistyi 1.5.1916, mutta tuolloin Hugo Winter ei enää ollut sitä näkemässä; hän aloitti 1.5.1915 Hartolassa kirkkoherrana ja kauppasi Lahteen jääneen talonsa kruununvouti Iivari Tiusaselle.

 

Äiti Julia Malvina seurasi jälleen Hugo Winteriä Hartolaan ja nyt hän pääsikin 79-vuotiaana takaisin tuttuun, entiseen kotiinsa, jossa hänen oma isänsä jo aikanaan toimi kirkkoherrana. Julia Malvina kulkeutui vielä poikansa Hugo Winterin mukana Saarijärvelle, kun Hugo Winter alkoi 1.5.1923 lähtien toimia kirkkoherrana Saarijärvellä. Kodiksi Saarijärvellä muodostui Kolkanniemen pappila, joka olikin Julia Malvinan viimeinen asuinsija ennen kuolemaansa vuonna 1926. Kirkkoherra Winter sai Saarijärvellä toimiessaan rovastin arvonimen vuonna 1929. Hugo Winter rohkeni avioitua vasta 63-vuotiaana joulukuussa 1929 vuonna 1877 Hangossa syntyneen Gerda Elisabeth von Haartmanin kanssa ja avioliittoa on kuvattu rauhalliseksi rinnakkaineloksi puolisoiden kesken, sillä kirkkoherra Winterin kerrotaan kutsuneen vaimoaan "talon toisen pään asukkaaksi". Gerda Winter vaihtoi paikkakuntaa Saarijärveltä Helsinkiin, kun hänen aviomiehensä kuoli ja hän eli siellä aina vuoteen 1963 asti.

Vuonna 1927 Hartolan Koskipään kartanon omistaja ja Hugo Winterin sisar, Annie von Gerdten-Boisman kuoli jättämättä rintaperillisiä ja näin sisarukset perivät velkaisen ja mailtaan kuihtuneen kartanon. Maila Talvio innostui ajamaan kartanon luovutusta Itä-Hämeen Museoyhdistykselle, mistä taas kirkkoherra Hugo Winter ei kovin perustanut. Maila Talvio sai kuitenkin tahtonsa lävitse ja veljensä koollekutsumassa huutokaupassa huusi Koskipään kartanon ne esineet itselleen, joita Museoyhdistys piti tärkeinä ja lahjoitti ne sitten Museoyhdistyksen käyttöön. Museoyhdistys otti vastatakseen myös kartanon velat ja sai näin Koskipään kartanon omaan käyttöönsä. Velat maksettiin aikanaan Maila Talvion keräämin lahjoitusvaroin pois.

Aivan oman tarinansa muodostaisi kirkkoherra Hugo Winterin tekemät maailmanmatkat sekä määrällisesti, että laadullisesti. Hän ennätti eläessään ilmeisesti muutamaan kertaan kiertää  maapallon ympäri reissuillaan ja pappismatrikkelin todistuksen mukaan hänen ensimmäinen ulkomaanmatkansa on tehty jo vuonna 1890. Saarijärven Sampo-lehden kustantama ja Maija Länsisalon toimittama kirja "Maailmanmatkoiltani - Rovasti Hugo Winterin matkakertomuksia vuosilta 1896-1925" on aivan oivallinen lähde niille, jotka haluavat seurata Hugo Winterin itse kirjoittamia matkaraportteja maailmanmatkoiltaan. Yhtenä motiivina näihin matkoihin on esitetty hänen halunneen matkoillaan tutustua eri alueilla tehtävään lähetystyöhön. Seurakuntalaiset pääsivät matkojen jälkeen myös nauttimaan näistä matkakertomuksista, kun Hugo Winter järjesti eloisia tilaisuuksia kertoillen matkojensa vaiheista. Osasta näistä tilaisuuksista kerättiin pääsymaksuja ja näin kertyneet varat annettiin köyhien avustamiseen.

 

Kirkkoherra Hugo Winterin täyttäessä 3.7.1946 kahdeksankymmentä vuotta julkaisi Saarijärven Sampo-lehti artikkelin päivänsankarin elämästä. Aikalaisille lehti kuvasi ihmisenä ja pastorina Hugo Winteriä seuraavin sanoin: "Rovasti Winterin koko olemuksessa kuvastuu selvänä vanhojen kulttuurisukujen jälki. Hänellä on perinteitä ja hän on persoonallisuus, jollaista ei enää meidän arkinen aikamme synnytä. Rovasti Winterissä on arvokas katkelma kansamme mennyttä historiaa elävänä keskellämme. Kun hänen kaltaisensa miehet ovat kerran poissa, olemme lopullisesti keskellä nykyaikaisen elämän harmaata arkea.

Rovasti Winter on liikkuessaan seurakuntalaistensa keskuudessa ja erikoisesti heidän kodeissaan hienotunteinen ja varovainen. Hän koettaa varoa tarkoin tunkeutumasta sinne, mihin ei ehkä ole täydestä sydämestä tervetullut. Tämä hänen kultivoitu varovaisuutensa ei ole ehkä aina tullut oikein ymmärretyksi. Mutta ne seurakuntalaiset, jotka ovat päässeet lähempään tuttavuuteen hänen kanssaan, ovat pian saaneet todeta hänen herttaisen sydämellisyytensä ja kiitollisuutensa vähimmästäkin.

Rovasti Winter suorittaa sananjulistajan työtään täydestä sydämestään ja usein varmaan sisäisen huonouden tunnossa. Tästä me seurakuntalaiset olemme saaneet aavistuksen nähdessämme rovastimme heltyvän kyyneliin kesken julistustaan ja kuunnellessamme hänen varoittavaa, kehoittavaa ja rohkaisevaa julistustansa."

Aikalaisten todistuksen mukaan jo Lahdessa Hugo Winter kulki katuja ajatuksissaan ja hieman kumarassa asennossa eikä tunnistanut tai tervehtinyt vastaantulijoita. Tunnolliseksi ja huolelliseksi hänet hankkeissaan tunnettiin sekä erityisen täsmälliseksi varsinkin kellon suhteen. Tätä tarkkuutta ja täsmällisyyttä hän yritti siirtää myös omiin seurakuntalaisiinsa, vaihtelevalla menestyksellä. Kodin perintönä oli varmasti sekin, että Hugo Winter pysyi elämänsä ajan vankasti ruotsinkielisenä ja -mielisenä, kotikielenä kun oli tietysti ruotsinkieli.

 

Kirkkoherra Hugo Winter hoiti Saarijärvellä sitkeästi virkaansa, vaikka kirkkohallintokunta oli 13.1.1947 suositellut hänelle eläkkeelle siirtymistä korkean iän vuoksi. Hän itse pyysi ja sai luvan jatkaa kirkollisia toimituksiaan siten, että viimeiseksi varsinaiseksi virkatehtäväksi jäi konfirmaatio 6.5.1948; ripille pääsi tuolloin 188 ja kirkkopäiväkirjan mukaan kirkossa oli paikalla kansa 1400 henkeä. Tiettävästi viimeinen julkinen tilaisuus, mihin Hugo Winter osallistui oli kunnanlääkäri Arvo Järvisen siunaus uudenvuodenpäivänä 1.1.1949. Nyt hänen voimansa alkoivat nopeasti ehtyä sairauden vuoksi. Hän lähetti seurakunnalleen vielä kynttiläsunnuntaina 6.2.1949 kirjallisen tervehdyksen, joka luettiin tuolloin kirkossa. Sairauden runtelema Hugo Winter kuoli kotiinsa Kolkanniemen pappilassa 23.4.1949 ja hänet siunattiin Saarijärven kirkossa perjantaina 29.4.1949. Hugo Winter sai hautapaikkansa synnyinkuntansa Hartolan kirkkomaasta.