Petr Sinebrjuhov toi perheensä Ruotsinsalmeen Venäjältä ja kreikkalaiskatolisen seurakunnan kirjanpidosta  perhekunta löytyy ainakin vuodesta 1804. Petr mainitaan seurakunnan kirjassa 43-vuotiaana kauppiaana, joka oli kotoisin Gavrilovin kauppalasta ja hänen puolisokseen tiedettiin 40-vuotias Mavra Ivakova. Pariskunnan lapsia olivat Aleksandra (s. 1787), Nikolai (s. 1789), Ivan (s. 1790), Mihailo (s. 1792), Pavel (s. 1794), Irina (s. 1796) ja Anna (s. 1798). Perhe on saattanut tälle paikkakunnalle muuttaa jo n. vuoden 1795 paikkeilla, mutta joka tapauksessa perhe asettui asumaan Kymiin ja perheen isä perusti oman panimonsa Ruotsinsalmeen, jonka tänä päivänä jälkipolvet paremmin tuntevat Kotkan kaupunkina. Panimo on ilmeisesti sijainnut nykyisen Keskuskadun varrella, paikassa, jossa nyttemmin on seurakuntakeskus. Sotilassairaala tarvitsi panimoa, koska oluen juonti oli terveellisempää, kuin epäpuhtaan veden. Ruotsinsalmelle nousi muutamassa vuodessa n. 10 000 asukkaan eläväinen sotilasyhdyskunta venäläisten sotilaiden muutettua paikkakunnalle. Sotilaat asustivat yli sadan hengen sotilastuvissa ja ulkomailta tulleet upseerit tulivat yleensä perhekuntineen omiin taloihinsa palvelijoineen ja kotiopettajattarineen. Sotilaita seurasi aina huoltojoukkoja ja kauppiaita huoltovarmuuden ylläpitämiseksi. Näin Ruotsinsalmikin sai omat kauppiaansa, jotka linnoituksen alueelle pystyttivät kolmisenkymmentä taloaan ja erinäisen määrän myyntikojuja.

Isä Petr kuoli melko nuorena 12.2.1805 ja hänet haudattiin Kymin luterilaiseen hautausmaahan. Hänen liiketoimintansa oli ollut ilmeisen kannattavalla pohjalla, mutta vallitsevissa oloissa leskirouva Mavra Ivanova jäi nyt miehensä kuoltua turvattomaksi ja suojattomaksi. Leski itse lopulta päätyi takaisin Gavriloviin - jonne myös kuoli - ja kaikki tyttäret naitettiin Venäjälle kauppiaiden puolisoiksi ja pojista ainakin kaksi vanhinta jatkoi isänsä perinteitä kauppiaina. Nikolaille lankesi vastuu isänsä liiketoiminnan jatkajana nuoresta iästä huolimatta. Isä Petr oli ehtinyt jo aloittaa liiketoimensa myös tiilitehtaalla ja sahalla, ja niin ryhtyi nyt Nikolai jatkamaan isänsä vanavedessä rakennustarvikkeiden myyntiä armeijalle. Lisäksi hän urakoi avaimet käteen periaatteella omilla tarvikkeilla ja urakkamestareilla rakennuskohteita.

Vuosina 1808-1809 käytiin Suomen sota, jossa valta vaihtui ja Venäjä otti nyt Suomen Ruotsilta haltuunsa. Venäläisiä sotilaita alkoi saapua Viaporiin, Helsingin edustalla olevaan linnoitukseen, jonka hyvin tunnemme tänään Suomenlinnana. Ne muodostivat sinne jälleen edellä kuvatulla tavalla täysin itsenäisen yhteiskuntansa, jota rahan päälle ymmärtäneet kauppiaat jälleen seurasivat huoltotehtävissä ahkerasti perässä. Viapori muuttui pian helsinkiläisille salaperäiseksi, oudoksi ja vallan kammottavaksikin paikaksi, josta oli liikkeellä ihmeellisiä huhuja. Venäläiset olivat ottaneet sen täysin haltuunsa ja siellä olivat vallalla venäläiset sotalait. Suomi sai kuitenkin pitää Ruotsin vallan aikaisen lainsäädäntönsä ja keisari Aleksanteri I antoi Suomelle edullisen aseman autonomisena suurruhtinaskuntana ja näiden etujen piiriin saatettiin myös Vanha Suomi vuonna 1812, joka aiemmin oli liitettynä Venäjään. Vaikka kuningas Kustaa Vaasa perustikin Helsingin kaupungin 12.6.1550 oli kaupunki pieni kyläpahanen Vantaanjoen suistossa pitkään. Helsingin merkitys alkoi vähitellen kasvaa, kun Viaporin (Suomenlinnan) rakentaminen alkoi vuonna 1748. Suuri koettelemus Helsingille oli onneton tulipalo vuona 1808, jolloin paljon kaupungista tuhoutui. Helsinki sai vuona 1812 keisarilta nimityksen suurruhtinaskunnan pääkaupungiksi. Vuonna 1819 Helsinki sai senaatin ja kun Turku paloi jälleen vuonna 1827, Helsinki sai pääkaupunkina nyt myös oman yliopiston.

 

Oman säätynsä muodostaneet kaupungin porvarit - eli kauppiaat ja käsityöläiset - joutuivat anomaan Ruotsin lakien mukaan maistraatilta luvan. Tähän lupaan tarvittiin todistus ammatillisesta osaamisesta sekä suosittelija. Jos lupa heltisi maistraatilta porvariksi päästyään hakija pääsi nauttimaan erioikeuksista kaupunkien asukkaina. Samoin joutuivat Venäjältä saapuneet kauppiaat hakemaan maistraatilta omat lupansa kaupungeissa harjoittaa ammattejaan Suomen suurruhtinaskunnassa. Venäläisrykmentin vanavedessä saapui Ruotsinsalmesta Viaporiin vuonna 1810 nyt myös Nikolai Sinebrychoff ja hän asui tietojen mukaan koko loppuelämänsä täällä aina vuoteen 1848 asti. Susisaaressa ja Länsi-Mustasaaressa  Nikolai alkoi varsin pian - ehkä jo seuraavana vuonna - kapakan ja panimoyrittäjänä. Nikolai onnistui saamaan ensimmäisen kapakkalupansa insinöörikenraali Vasiljevilta ja tämän luvan mukaan kapakassa sai myydä viinaa, olutta, simaa ja kotikaljaa. Virallisen marketenttiluvan Nikolai sai 30.6.1816 ja hän luopui tästä luvasta eli marketentin oikeuksistaan vuonna 1924, mutta jatkoi siitä eteenpäin yhä sitkeästi liiketoimiaan. Hän tuntuu rakentaneen hyvin määrätietoisesti kauppiaan uraansa, sillä Viaporin kirjojen mukaan häntä kutsuttiin ensin kauppiaaksi, sittemmin helsinkiläiseksi kauppiaaksi, kolmannen killan kauppiaaksi ja vihdoin kauppaneuvokseksi. Vuonna 1833 hän anoi maistraatilta ulkomaankauppaoikeuksia osoittaen halunsa olla suomalainen porvari eikä venäläinen marketentti.

Viaporin linnoituksen viinanmyynti määriteltiin vuonna 1812 vuokrattavaksi tietyin ehdoin. Aluksi tämän oikeuden vuokrasi Feodor Kiseleff yhdessä Jaisnikov-nimisen kauppiaan kanssa, mutta 23.11.1816 pidetyssä tarjoushuutokaupassa tämä lupa myytiin Nikolai Sinebrychoffille. Kaksivuotinen lupa oikeutti myymään yksinoikeudella viinaa, olutta, simaa ja kaljaa Viaporissa alkaen vuoden 1817 alusta. Tästä luvasta hän joutui maksamaan valtiolle 10 501 ruplaa vuodessa. Tästä alkoi varsinainen Nikolain uskomaton menestystarina ja hänestä tuli Viaporin huomattavin marketentti. Hänen ajoituksensa tuntui olleen myös täydellinen, sillä sangen pian eli vuonna 1820 keisari antoi rajoituksia marketentien toimivaltuuksista ja luvallisista kauppatavaroista. Nikolai muisti myös laajentaa liiketoimiaan; vuonna 1830 kuoli hänen viinaliikekumppaninsa marketentti Johan Friedrich Stier, jonka liiketoimintaa - Viaporin linnoituksen upseeriravintolaa ja vehnäleipien leipomista armeijalle - hän siitä eteenpäin ryhtyi hoitamaan. Stierin leskestä Ulrika Ahlströmistä kantoi Nikolai nyt myös huolen sekä heidän lapsistaan. Leski eli vuoteen 1837 ja virallisesti Nikolai eli poikamiehenä, mutta aikalaisten tietojen mukaan hän asui samassa taloudessa leskirouvan ja lasten kanssa. Nikolain viidessä liikkeessä Viaporissa oli kaupan erilaisia elintarvikkeita kuten lihaa, tavaraa Venäjältä sekä erilaista juotavaa. Elintarvikkeita hän toimitti myös Viaporin sairaalaan. Hänen omistamiin kapakoihin tuli tarjolle ruokaa, vaikka mitään varsinaisia ravintoloja ne eivät olleetkaan.

Omaksi onnekseen Nikolai ymmärsi laajentaa oman liiketoimintansa pian myös Helsinkiin; ensimmäisenä liiketoimena oli 3.11.1817 tapahtunut kiinteistökauppa Lahnan korttelista Unioninkadun varrelta Ullanlinnan alueelta aivan läheltä meren rantaa. Kolmisen viikkoa myöhemmin hän 20.11.1817 huusi viideksi vuodeksi viinan valmistus- ja myyntioikeudet itselleen Helsingissä. Myöhemmin hän vuonna 1822 taas huusi oikeudet viideksi vuodeksi ja lopulta hänen liiketoimiaan jatkanut nuorempi veli Paul Sinebrychoff huusi oikeuksia kymmeneksi vuodeksi kerrallaan, kunnes lakia muutettiin ja luvat sai vain vuodeksi kerrallaan. 23.8.1819 Nikolai sai ostettua yksinoikeudet panimotoimintaan Helsingissä ja näistä oikeuksista hän maksoi 1032 ruplaa, siis merkittävästi vähemmän kuin vastaavista oikeuksista Viaporin alueella.

Lokakuussa 1819 Nikolai anoi Helsingin uudisrakennuskomitealta merenrantatonttia panimolleen ja saikin 13.10.1819 haluamansa toimikunnalta; kolme tonttia, joille määriteltiin vuonna 1822 ostohinnaksi 1300 ruplaa. Uuden panimon rakennus näille tonteille alkoi vuoden 1821 alussa ja vuonna 1829 Nikolai siirsi Ullanlinnan panimonsakin tälle uudelle paikalle Hietalahteen. Uusi panimo oli hyvin kaukana silloisesta kaupungin keskustasta, mikä olikin ymmärrettävää panimon tuottamien tuoksujen vuoksi. Ullanlinnan panimosta hän sai 7500 ruplaa vuonna 1833 ja Hietalahden tonttien omistuksiaan hän laajensi 30 000 m² saakka sekä osti vielä vanhojen tonttien yhteyteen neljännenkin tontin vuonna 1840. Nikolai sai vuonna 1835 suvun ensimmäisenä kauppaneuvoksen arvonimen. Paitsi kauppiaana hänet tunnettiin myös hyvin rakennusurakoitsijana sekä Venäjällä että Suomessa. Hän urakoi mm. kahdelle rautatietyömaalle Pietariin hiekkaa, kiviä ja rautaa. Rajalinjan varsilta hän osti edullisesti metsätiloja ja myi näiden puut ratapölkyiksi työmaalle. Viaporissa hän urakoi ahkerasti työmaita ja rakennutti vielä Kamppiinkin Turun kasarmin vuosina 1830-1833. Aleksanterin- ja Unioninkadun kulmassa Helsingissä Nikolailla oli moderni ja hieno kauppa, jossa omien veljiensä lisäksi työskenteli monia suomalaisia ja venäläisiä henkilökuntana. Tästä kaupasta hienostoväki nouti mm. kaviaaria käyttöönsä. Nikolain nuorempi veli, Ivan muutti Pietariin vuonna 1831 ja hän hoiti siellä Nikolain liiketoimia.

Sinebrychoffien sukuhauta Hietaniemessä.

Vuonna 1842 valmistui Nikolain rakennuttama 26 huoneen kiinteistö osoitteessa Bulevardi 40, jossa kyllä Nikolain elinaikana kävi paljon vierailijoita vaikka hän itse ei talossaan asunutkaan. Vuonna 1836 hankkimalleen tontille Bulevardin varrelta hän alkoi sittemmin myös rakennuttaa puistoa ja puutarhaa, jonka alkuperäisestä kolmesta lammesta on enää yksi jäljellä. Puisto ja puutarha olivat alusta lähtien kaikkien kaupunkilaisten käytössä. Bulevardin talon suunnittelusta vastasi arkkitehti Jean Wik ja aluksi talon alakerta toimi panimon toimistona ja henkilökunnan tiloina ja yläkerrassa olivat yhtiön edustustilat Bulevardin puolella sekä perheen yksityisiä asuintiloja puistonpuolella. Talo on täynnä koristeellisia kattomaalauksia, ranskalaisia tapetteja ja uskomattomia parkettilattioita. Rakennusvaiheessa taloon valmistuivat jo aikanaan hyvin huomiota herättävät kylpyhuone ja sisävessa. Nikolai itse menehtyi keuhkotulehdukseen  23.1.1848 Tverissä käydessään ja hänen leposijansa on Helsingin ortodoksisella hautausmaalla. Käytännössä hänen merkittävän omaisuutensa jakoivat kaksi hänen nuorempaa veljeään. Vuodesta 1852 Ivan ja Paul veljekset jakoivat heille  jääneen suunnattoman omaisuuden sekä myös velat maantieteellisesti siten, että Venäjällä ja Puolassa olleet liiketoiminnat jäivät Pietariin vuonna 1858 kauppaneuvoksena - samaan aikaan hän sanoi irti porvarioikeutensa - muuttaneelle Ivanille ja Suomen liiketoiminnat jäivät Paulin huoleksi.

Bulevardi 40. 

Paul oli aiemmin asunut Nikolain kanssa Viaporissa samassa taloudessa, mutta vuodesta 1842 Paul muutti poikamiehenä asumaan Bulevardin taloon panimon naapuriin. Hänen taloudenhoitajansa vaihtuivat sangen tiheään aluksi, mutta vuodesta 1847 hän sai talouttaan hoitamaan Turusta Helsinkiin muuttaneen kapteenin lesken, Johanna Tichanoffin. Johannan mukana bulevardin taloon muutti myös hänen Anna tytär, johon taas Paul mieltyi ja 19-vuotias Anna Jefimova Tihanova ja Paul Sinebrychoff vihittiin onnelliseen avioliittoon vuonna 1850. Pariskunta sai neljä lasta; vuonna 1852 Marian, vuonna 1854 Annan, Nicolaksen vuonna 1856 ja lopuksi Paulin vuonna 1859. Viaporin marketenttioikeuksistaan Paul luopui vuonna 1852 alkaessaan Hietalahden panimon johtajana. Viaporissa hän oli paljon vartijana, koska vain hänellä oli nyt yksinoikeus myydä viinaa, olutta, simaa ja kaljaa ja tästä oikeudesta hän joutui vuosittain maksamaan valtiolle 3250 hopearuplaa. Anniskelua varten hän perusti useita kapakoita, joista sai myös yksinkertaista kotiruokaa viranomaisten vaatimuksesta. Helsingin väkiluku puolestaan kasvoi ja huvielämä vilkastui. Ruotsin kruunut olivat maksuvälineenä käytössä 1840-luvulle asti ja oma Suomen markka tuli käyttöön vuonna 1860. Teollistuminen Suomen pääkaupungissa varsinaisesti sai vauhtia vasta rautatien valmistumisen jälkeen 1860-luvulla ja elinkeinovapaus saavutettiin vasta vuonna 1879. Olut oli aiemmin ollut rahvaan juoma, mutta hienoihin ravintoloihin se alkoi ilmestyä laajemmin juomaksi 1850-luvulla. Alkuaan olut oli tummaa ja luonnonmenetelmällä käynyttä pintahiivaolutta, mutta Paul toi Saksasta vaaleamman, 1800-luvun alkupuolella Keski-Euroopassa kehitetyn pohjahiiva- eli  lageroluen valmistusmenetelmän Suomen.

 

Empiresali Bulevardi 40:n toisessa kerroksessa.

 



Naistensali.

Paul sai liiketoimillaan Sinebrychoffin liikevaihdon moninkertaistumaan. Hän teki mittavia sijoituksia ja aivan ilmeisesti ymmärsi niiden merkityksen. Paul rakennutti merkittävästi uusia rakennuksia, mm. asuintalon Albertinkadun ja Bulevardin kulmaan sekä teollisuus- ja varastotiloja. Panimon tuotteille hän kehitteli myynti- ja jakeluverkoston, joka piti sisällään Suomen eteläisen rannikon kaupungit. Hän sijoitti varojaan myös useisiin kasvaviin suomalaisiin yrityksiin sekä toimi kunnallispolitiikassa mukana. Vuonna 1863 Paul sai vuorostaan kauppaneuvoksen arvonimen. Parhaimpaan aikaan1860-luvulla panimossa oli kolmattasataa työntekijää. Paul osti vuonna 1870 Wilhelmbad-nimellä (Villensauna) vuonna 1864 auenneen ja heikosti menestyneen kylpylän, ja perusti kylpylän yhteyteen ravintolan ja hotellin saaden sen menestymään omassa omistuksessaan. Paul Sinebrychoff oli Helsingin verotustietojen mukaan 1870-luvulla Helsingin verotetuin henkilö ja varakkain yrittäjä. Vuonna 1875 valmistui uusi tiilistä tehty panimorakennus, jonka oli suunnitellut arkkitehti Theodor Höijer.

 Hagalundin kartano Espoossa.

Vuonna 1956 Paul hankki Espoon Hagalundin omistukseensa perheen kesäpaikaksi von Numersin toiselta pojalta ja pari vuotta myöhemmin hän osti vielä Otnäsin eli Otaniemen toiselta von Numersin pojalta. Näin kahdessa osassa ollut tila saatettiin jälleen yhteen. Hagalundin historia alkoi 1800-luvun alussa, jolloin kartanon rakennutti Clas Johan von Numers Rakuunan pelloille. Espoossa Paul omisti nyt 700 hehtaaria maata, josta 250 hehtaaria oli peltoina. Hagalund muistuttikin enemmän aateliskartanoa kuin kesähuvilaa ja kartanon alueella oli hyvät tukkimetsät, joita hoidettiin hyvin.1880-luvulla päärakennusta laajennettiin ja peruskorjattiin isolti.  Alkujaan Otaniemen paikka oli niin syrjässä Helsingistä, että maitse matka sinne kesti päivän verran, mutta omalla Aina-nimisellä höyrylaivalla matka sujui paljon nopeammin. Otaniemen huvila sai ympärilleen ison hyöty- ja koristepuutarhan ja suuri palveluskuntaväki pehtorin johdolla hoiti tiluksia. Otaniemen huvilan päärakennus saikin sitten väistyä aikanaan Teknillisen Korkeakoulun tieltä sitä rakennettaessa. Espoon puolellakin perheellä oli erittäin hyvä maine monenlaisena hyväntekijänä. Anna tuki vuodesta 1862 lähtien Espoossa koulua perustamalla ja ylläpitämällä sitä sekä opetusvälineitä, kirjastoa, käsityö- ja voimisteluvälineitä koulun tarpeisiin. Sairaanhoitoa hän tuki myös sekä jakoivat vähäosaisille apua. Vuonna 1867 Anna ja Paul lahjoittivat Espoon luterilaiselle kirkolle uuden alttaritaulun.

Panimoteollisuus käytti huomattavassa määrin naistyövoimaa, joten oli aika luontevaa, että Sinebrychoff järjesti perheen äideille lastentarhan lasten hoitamista varten. Samoin yrityksellä oli oma yksityissairaala Albertin- ja Pursimiehenkadun kulmassa. Panimon työntekijöille kaikki lääkkeet olivat täysin ilmaisia ja tehtaalla oli oma lääkäri. Panimo järjesti luonnollisesti omalle työväelleen myös asuntoja ja oma eläkerahasto saatiin aikaiseksi työntekijöille sekä työntekijöiden lapsille koulu. Rahaa tarvitseville vähävaraisille tehdas jakoi kerran viikossa panimon ovelta rahaa. 1890-luvulla alkoi tehdas tarjota myös työntekijöilleen mahdollisuuden työpaikkaruokailuun. Yhteiskunnan järjestämää sosiaaliturvaa ei tuohon aikaan vielä ollut tai se oli hyvin alkeellista, joten monet tehtailijat pitivät näin hyvää huolta omasta työväestään. Näin he samalla takasivat itselleen hyvin uskolista työväkeä. Anna oli elänyt vaatimattomasti lapsuuttaan ja tunsi köyhyyden, joten hänellä oli hyvin ymmärrystä köyhyydestä kärsiviä ja puutteenalaisia kohtaan. Hänet tunnettiin laajalti erittäin hyväsydämiseksi sekä anteliaaksi ihmiseksi, joka harjoitti merkittävää hyväntekeväisyyttä varsinkin salaisesti. Oman hyväntekeväisyytensä lisäksi Anna kuului esim. Maria-yhdistykseen, joka aikanaan kutsui hänen yhdistyksen kunniajäseneksi tekemästään työstä. Vuonna 1897 tämä kyseinen yhdistys osti Sinebrychoffin tehtaansairaalan tehdäkseen kiinteistöön kodittomille naisille asuntolan. Tehtaansairaalan silloinen välineistö ja kaikki sisustus lahjoitettiin Marian sairaalalle ja tästä hyvästä sairaala myös sitoutui takaamaan tehtaan työntekijöille sairaalapaikan tarvittaessa.

Paul Sinebrychoff oli epäilemättä aikansa Helsingissä merkkimies ja siksi onkin ymmärrettävää, että hänet kutsuttiin kaupunginvanhinten johtoon. Tämä luottamustoimi usein piti ihmisen otteessaan lopun ikänsä, mutta Paul halusi siitä luopua muutaman vuoden kuluttua - ilmeisesti 1870-luvun lopulla tapahtuneen terveytensä heikkenemisen vuoksi. Annan ja Paulin kodissa kotikielenä oli ajan tavan mukaisesti  ruotsinkieli, mutta venäjääkin puhuttiin mielellään. Myös saksankieli oli hallittava hyvin, sillä sitä tarvittiin varsinkin liike-elämässä. Anna kasvatti lapset perinteitä kunnioittaen; kielten osaamista, kulttuurin taitamista ja uskontoa arvostettiin perheessä. Annan oma rakas harrastus oli puutarhanhoito ja oma puutarha Bulevardi 40:ssä oli parhaimmillaan viiden hehtaarin kokoinen. Venäläisperheet kasvattivat yleisesti lapsensa kotikasvatuksessa ja vasta vuonna 1861 Helsinkiin valmistui ensimmäinen alkeiskoulu venäläisille. Kun isä Paulin terveys oli heikentynyt oli luontevaa vanhimman pojan vuonna 1878 astua yrityksen johtoon toimitusjohtajaksi. Nicolas Sinebrychoff oli isänsä lähettämänä opintomatkoilla Ranskassa, Venäjällä, Saksassa ja Ruotsissa sekä Sveitsissä. Liikemiestaitoja hän opiskeli mm. Lyypekissä Piehl & Fehlingillä, Sinebrychoffin pitkäaikaisella kauppakumppanilla, mutta koulutukseltaan hän ei ollut ylioppilas. Vuonna 1875 hän palasi opinnoistaan lähes 20-vuotiaana ja toivoikin pääsevänsä isänsä jälkeen yrityksen johtajaksi. Vaikka yrityksen asiat olivat hyvällä mallilla - tehtaan tuotteet valtasivat markkinoilta yhä isomman osansa ja tuotantomäärät nousivat positiivisesti - tuli valitettavan pian ilmi pari melko olennaista asiaa, jotka tekivät Nicolaksen johtajanurasta kuitenkin kovin lyhytaikaisen. Hänen johtajantaitojaan ei voinut mitenkään rinnastaa isänsä ja tämän vanhemman veljen johtamistaitoihin ja pahaksi onnekseen Nicolas sairastui vielä tuberkuloosiin, joka sitten koituikin hänen kohtalokseen jo 40 vuoden iässä.  

 

Paul Sinebrychoff kuoli 12.3.1883 ja vainaja siunattiin Uspenskin katedraalissa, kirkossa, jota hän itse oli ollut rakennuttamassa. Perhe oli jo vähitellen saanut tottua isä Paulin poistumiseen, koska viimeisen viiden vuoden ajan hän oli kärsinyt sairauskohtauksista. Voimakastahtoinen Anna-leski molempien poikiensa ja vävyjensä kanssa ottivat nyt yrityksen asiat tiukasti hoitoonsa. Annan kerrottiin vielä kaksinkertaistaneen perheen omaisuuden leskenä ollessaan eli hieman yli kahdenkymmenen vuoden aikana. Yritys muutettiin vuonna 1888 osakeyhtiöksi, mutta Anna Sinebrychoff pysyi aina kuolemaansa asti vuoteen 1921 yrityksen hallituksen puheenjohtajana. Anna jatkoi edelleen määrätietoisesti hyväntekeväisyyttä sekä avustamista ja paikalliset ihmiset kutsuivatkin häntä Hietalahdessa "köyhien äidiksi". Sinebrychoffin lapset perheineen astuvat nyt äitinsä rinnalle jatkamaan perheen tarinaa. Esikoinen Maria avioitui 19-vuotiaana vuonna 1871 viisi vuotta vanhemman lääketieteen kandidaatin  Carl Ferdinand Wahlbergin kanssa ja parille syntyi ensimmäinen poikalapsi vuonna 1873; kaikkiaan parilla oli neljä poikalasta. Carl täydensi vielä opintojaan Saksassa, Hollannissa ja Wienissä sekä aloitti Willensaunan kylpylän lääkärinä ja Sinebrychoffin tehtaanlääkärinä ennen kuin aloitti varsinaisen julkisen uransa. Aivan ilmeisesti appivanhemmat tukivat hyvin merkittävästi Carlin opintoja ja Carl sekä Maria ostivat Willensaunan naapurista talon vuonna 1875. Carlin väitöskirja bakteriologiasta hylättiin vuona 1875 ja Carl koitti välillä uraa sotilaslääkärinä mm. Turkin sodassa vuosina 1877-78 edeten urallaan armeijan ylilääkäriksi ja vuona 1902 lääkintöhallituksen pääjohtajaksi. Vuonna 1904 Carl aateloitiin von Wahlbergiksi, mutta aatelissuku sammui kuitenkin varsin lyhyeen hänen poikaansa. Perheellä oli Kirkkonummella vuonna 1892 ostettu Kosken säterikartano ja yli 676 maata Eriksgårdin kartanossa, joka joutui suvun sammuessa testamenttilahjoituksena Kirkkonummen kunnalle. Kunta perusti sitten kartanon maille maanviljelyskoulun.

Sinebrychoffin nuorempi Anna tytär vihittiin 30.7.1872 avioon Karjalan Muolaassa 1842 syntyneen Emil Armand Kjöllerfeldtin kanssa. Emil aloitti työuransa kenraalikuvernöörin kansliassa ja tuli 1875 valituksi Helsingin takseerauslautakuntaan. Avioliiton solmimisen myötä Paul otti Emilin "oikeaksi kädekseen" ja panimon konttoripäälliköksi. Paulin vanhimman Nicolas pojan kanssa Emil ei oikein tullut toimeen ja siksi Emil katseli toisaalta töitä Nicolaksen johtaessa yritystä. Kokonaan töitä Sinebrychoffin johtoryhmässä hän ei tohtinut jättää, vaikka toimi omassa pankkiiriliikkeessä lähinnä kiinteistönvälittäjänä vuodesta 1881 lähtien. Vuodesta 1885 hän otti hoitaakseen Sinebrychoffin omistaman ruutitehtaan toimitusjohtajan työn, mutta tämä työ loppui tehtaan räjähtäessä vuonna 1890. Annalla ja Emilillä oli kaikkiaan neljä lasta, joista naimattomia olivat Ester Anna ja Daria Maria, mutta Marcus Leopold jatkoi myöhemmin Sinebrychoffin johdossa. Samoin toimitusjohtajana toimi Marcuksen sisaren Greta Camillan aviomies Axel Henrik Hornborg myöhemmin. Emil siirtyi Nicolas Sinebrychoffin syrjäydyttyä yhtiön johdosta yrityksen varatoimitusjohtajaksi vuosiksi 1888-1890 ja yrityksen hallituksessa hän toimi vuodesta 1889 kuolemaansa asti vuoteen 1904. Anna Kjöllerfeldt eli pitkän elämän kuollen lähes 90-vuotiaana vuonna 1943.
 

Hagalundin kartanon päärakennus.

Nicolas, vanhin Anna ja Paul Sinebrychoffin pojista oli melko varmasti hyvin menestyneen perheen pilalle hemmottelema poika, joka epäonnekseen myös sairastui nuorena kohtalokkaasti. Hän olisi johtamistaan jatkaessaan saattanut johtaa koko yrityksen konkurssiin ja ainakin hän saattoi itsensä isoihin velkoihin, jonka vuoksi Anna-äiti lunasti hänen osakkeensa ottaen  Nicolaksen holhouksen alaiseksi maksaen hänelle joka kuukaudessa 1500 markkaa eli vain osan osakkuuden tuottamasta voitosta hänen elinajan. Nicolas hoiti terveyttään ulkomailla muutaman vuoden ja palasi taas Suomeen. Vuosina 1888-1889 hän oli yrityksen hallituksessa, vaikka yritystä tosiasiallisesti johtivat Anna-äidin lisäksi Emil Kjöllerfeldt ja Nicolas Sinebrychoffin nuorempi Paul veli. Nicolas toimi viimeiset elinvuotensa yrityksen tilintarkastajana vuoteen 1996 asti, jolloin kuoli tuberkuloosiin. Nicolas avioitui elokuussa 1878 Pietarissa syntyneen ja kaksi vuotta vanhemman Anna Nordenstamin kanssa ja liitosta syntyi yksi tytär, Olga Maria, lempinimeltään Olly. Puolisot asuivat Erottajalla, mutta vuonna 1890 Hagalundin tilasta erotettiin Björnholm eli Karhusaari Anna ja Nicolas Sinebrychoffin käyttöön. Nicolas käytti arkkitehti Karl August Wredniä apunaan suunnittelemaan päärakennusta, joka sitten saatiin valmiiksi vuonna 1892. Tasakattoinen päärakennus on uusrenessanssityylinen ja se sai seurakseen aikanaan uskomattoman puutarhan. Parin palveluskunta asui viereisessä Hanasaaressa ja Karhusaareen kuljettiin kesäaikaan omalla Haga-höyrylaivalla Hietaniemestä ja talviaikaan jäätietä pitkin. Karhusaaressa oli laajat viljelymaat ja oma meijeri. Varsinkin vilkkaasta seuraelämästään paikka tuli kuuluksi; täällä harrastettiin paljon musiikkia ja teatteria.

 

Liike-elämän tarjoamat haasteet eivät Nicolas Sinebrychoffiin kovin vaikuttaneet, vaan hänen kiinnostuksensa aiheet olivat toisaalla; hän oli enempi kiinnostunut urheilusta ja ulkoilmaelämästä sekä matkailusta, mutta aivan erityisesti varsinkin metsästyksestä ja purjehduksesta. Hän toimi Nyländska Jaktklubbenin kommodorina lahjoittaen sille kiertopalkinnoksi ns. Sinebrychoffin hopeamaljan vuonna 1886. Anna-rouvan sukulaisuudesta johtuen suhteet Mannerheimin perheeseen olivat melko läheiset ja Carl Gustaf Mannerheim oli sangen usein nähty vieras Karhusaaressa. Annan jäätyä leskeksi vuonna 1896 hän kuitenkin vietti kuolemaansa asti eli vuoteen 1944 kaikki kesänsä Karhusaaressa vaalien mahdollisimman pitkään sen huvielämän ja seremonioiden perinteitä. Vanhuuttaan hän kuitenkin sokeutui ja tuli kuulonvaraisesti toimeen täällä korkeaan ikään asti.

28.9.1881 syntynyt Olga tytär avioitui aikanaan itseään 11 vuotta vanhemman ja vuonna 1896 insinööriksi valmistuneen Uno Donnerin kanssa Lausannessa, mutta avioliitto oli lapseton. Olga oli opiskellut mm. kieliä ja hänen tiedettiin hallitsevan ruotsin lisäksi ainakin saksan, venäjän ja englannin kielet. He viettivät pitkiä aikoja ulkomailla ja kiinnostuivat kovin Rudolf Steinerin kehittämistä opeista ja antroposofiasta. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen he tapasivat jopa Steinerin Dornachissa, jossa Rudolf Steiner pyysi Unoa perustamaan Suomeen antroposofisen yhdistyksen. Olga oli kirjallisesti lahjakas ihminen, jolla oli vilkas mielikuvitus. Hänet tunnetaan 30 teoksen ruotsiksi ja ranskaksi julkaisseena kirjailijana, vaikka tuotantoansa ei pidetä mitenkään merkittävänä. Hän julkaisi sekä proosaa että lyriikkaa varsinkin Lohjan Kirkniemen vuosinaan. Kun pari palasi takaisin Suomeen 1920-luvulla, perusti Uno Donner tänne Suomen Antroposofisen Seuran toimien sen puheenjohtajana perustamisesta vuodesta 1923 lähtien vuoteen 1932 asti. Uno Donner toimi Sinebrychoffin yhtiön hallituksen puheenjohtajana vuosina 1943-1956. Vuonna 1927 Donnerit ostivat Lohjan Kirkniemen kartano yli 700 hehtaarin maineen, jossa he pitivät koulua ja järjestivät talouskursseja. Vuonna 1945 Kirkniemi siirtyi kaupassa C. G. Mannerheimin omistukseen. Donnerit omistivat Pohjan kunnassa myös Grantorpin tilan. Viimeiset vuotensa pariskunta vietti asuen Arlesheimin parantolassa. Myöhemmällä iällään Uno opiskeli vielä Pariisissa ja Roomassa maalaustaidetta. Olga Donner kuoli Sveitsissä  22.9.1956 ja ennen kuolemaansa Uno Donner testamenttasi parin omaisuuden Åbo Akademille, joka taas perusti lahjoituksella nk. Donnerska Institutet uskonnon- ja kulttuurihistorian tutkimusta varten. Uno Donner, tuo antroposofialle ja maanviljelylle elämänsä omistanut mies kuoli 23.6.1958. Åbo Akademin suunnitelmissa oli 1980-luvulla myydä Karhusaari rakennusyhtiöille, mutta Espoon kaupunki käytti etuosto-oikeuttaan ja kunnosti paikan kulttuurikäyttöön. Tänään tunnemme tämän kulttuurihistoriallisen paikan Karhusaaren taidekeskuksena.

Anna ja Paul Sinebrychoffin nuorimmasta pojasta, Paul nuoremmasta tuli varsinaisesti isänsä työn jatkaja yrityksen johtajana. Paul Sinebrychoff nuorempi pääsi ylioppilaaksi vuonna 1877, perheen ensimmäisenä ylioppilaana. Hän valikoi puolisokseen Ruotsalaisen Teatterin nuoren, mutta kuuluisan näyttelijä Fanny Maria Grahnin ja he kihlautuivat kuukautta ennen Paul vanhemman kuolemaa maaliskuussa 1883. Avioliittoon heidät vihittiin saman vuoden lokakuussa ja nuoripari asettui asumaan osoitteeseen Hietalahdenkatu 2. Alkuun avioliitossa oli hieman käynnistysvaikeuksia nuorella parilla, mutta särmät hioutuivat ajan kuluessa. Koska Paul nuoremmalla ei ollut alkuun yhtiön johdossa virallista asemaa, käytti nuoripari aikaansa pitkällä häämatkalla tutustuen varsinkin taiteeseen maailmalla. Täältä juontaa juurensa parin kiinnostus taiteen keräämiseen. Kun Paul tuli Sinebrychoffin toimitusjohtajaksi, myös heidän taloudellinen tilanteensa parani siinä määrin, että oli mahdollista tehdä mittavia taidehankintoja. Puolalainen taidekauppias Henryk Bukowski Tukholmassa toimi Sinebrychoffin keräämän taiteen "hovihankkijana". Hänen kuoltuaan vuonna 1900 pariskunta käytti hyväkseen Osvald Sirénin palveluita taiteiden asiantuntijana. Kun Emil Kjöllerfeldt ja Anna-äiti kuolivat vuonna 1904, pääsivät Fanny ja Paul asumaan Bulevardille ja täyttämään taloa keräämällään taiteella. Sinebrychoffit olivat hyvin merkittäviä mesenaatteja eli taiteiden tukijoita aikoinaan. Suomen Kansallisteatteria he olivat perustamassa ja säveltäjä sekä kapellimestari Robert Kajanus sai rahallista tukea orkesterihankkeelleen, josta aikanaan kehkeytyi Helsingin kaupunginorkesteri. Veljekset Nicolas ja Paul lunastivat yhdessä Ruotsalaisen teatterin osakkeita ja olivat näin tukemassa teatterin uuden talon valmistumista. Paul toimi useita vuosia Suomen Taideyhdistyksen johtokunnan jäsenenä ja rahastonhoitajana.

Fannyn ja Paulin avioliitto jäi lapsettomaksi, mutta Fanny omaksui lopulta roolinsa perheessä suurena hyväntekijänä ja Bulevardin emäntänä. Fanny rakasti kovasti lapsia ja lapset olivatkin tuttu näky Bulevardin talon puutarhassa ja puistossa. Heidän avioliittonsa kesti kaikkiaan 34 vuotta aina Paulin kuolemaan asti 19.11.1917. Fanny ja Paul eivät olleet mikään seurapiiripari, vaan he viettivät omaa elämäänsä Bulevardin talon hiljaisuudessa. Samoin lähinnä kesät he viettivät Hagalundin ja Otaniemen kartanoissa. Paul oli liiketoimissaan verrattain taitava ja Sinebrychoffin tuottamaan hyvää tuottoa. Hän rakennutti isänsä lailla melko paljon kiinteistöjä. Vuonna 1890 valmistui iso hevostalli 60 hevoselle, useita varastorakennuksia valmistui tehtaalle. Viinatehtaasta yritys luopui vuona 1892 ja vuonna 1909 oli aika kypsä luopua Suomenlinnan kiinteistöistä. Paul osti markkinoilta Helsingistä kaksi suurta panimoa pois kilpailemasta oman yrityksensä kanssa. Samoin kun isänsä, Paul nuorempi sijoitti merkittävästi hyvällä tuotolla menestyviin yrityksiin rahaa. Näiden sijoitusten tuotolla pari teki merkittävän osan taidehankinnoistaan. Paulilla oli omistuksia mm. seuraavista yhtiöistä: Fiskars, Suomen Höyrylaiva Oy, Nokia, Vaasan Puuvilla, Hietalahden laivatelakka ja Suomen Yhdyspankki, jonka hallintoneuvoston puheenjohtajana Paul toimi vuodet 1907-1916. Paljon hyväntekeväisyyttä tehneinä ihmisinä ja työläistensä hyvinvoinnista huolehtivana ihmisinä perhe jätettiin sisällissodan alkaessa myös työntekijöiden puolelta omaan rauhaansa; perhe ja heidän omaisuutensa saivat olla koskemattomina.

Pitkälti Paulin ideasta lähti liikkeelle lahjoitus Sinebrychoffin taidekokoelmasta Suomen valtiolle, jonka valtio vastaanotti 21.1.1921. Samana keväänä Fanny kuoli leikkauksen jälkeen ja 27.9.1921 Bulevardi 40:n taidekokoelmat avattiin ainakin osittain suuren yleisön nähtäväksi. Valtio osti aika paljon myöhemmin eli vuonna 1975 koko Bulevardi 40:n kiinteistön omistukseensa ja sen jälkeen kiinteistössä tehtiin suuret remontit vuosina 1978-1980 sen ottamiseksi museokäyttöön. Remontoitu kiinteistö avattiin vuonna 1980 taidemuseoksi ja vuona 1985 rakennuksesta tuli suojelukohde asetuksella. Fanny Sinebrychoff lahjoitti testamentissaan erittäin huomattavia summia mm. Kauniaisten lastenkodille, Lastenhoitoyhdistykselle, Diakonissalaitokselle, Helsingin Sairastuvalle sekä Pelastusarmeijalle. Samoin Fanny testamenttasi Hagalundin kartanon maineen veljenpojalleen Arne Grahnille ja Otaniemen alueet sai toisen veljen tytär Irene af Forsell, joka kuitenkin jo vuonna 1927 tehdyllä kaupalla luopui kartanostaan. Otaniemen päärakennus on nykyään purettu Teknillisen Korkeakoulun vuoksi, mutta paikan lehmuskuja ja joitakin talousrakennuksia on vielä olemassa Otaniemessä. Arne Grahn asettui 30-luvun alussa puolisonsa Anna Gretan kanssa asumaan Hagalundin kartanoon kuolemaansa asti eli vuoteen 1989. Vuonna 1938 Jorvaksentien valmistuminen rikkoi Hagalundin kartanon maita pahasti ja 1930-50 Arne Grahn päätyi myymään Hagalundin maita Westendin huvilakaupungin ja Tapiolan puutarhakaupungin rakentamiseksi. Talvisodan jälkeen professori Otto-Iivari Meurman laati Arne Grahnin pyynnöstä rakennussuunnitelmat Hagalundin alueelle. Arne Grahn oli itse vannoutunut tenniksenpelaaja ja hän rakennutti mailleen aikanaan oman tennisstadioninkin, joka valitettavasti tuhoutui tulipalon yhteydessä 1960-luvulla. Stadion sijaitsi aikoinaan Revontulentien maisemissa ja Grahnista muistuttamassa ovat paikkakunnalla vielä Tenniskuninkaanpolku ja Arne Grahnin puistotie.

 

Paul Sinebrychoff nuoremman jälkeen tehtaan toimitusjohtajana jatkoi hänen sisaren tyttären aviomies, Axel Henrik Hornborg. Pian uuden toimitusjohtajan kaudella Suomi siirtyi kieltolain aikaan ja se toi omat haasteensa myös panimoille, koska oluessakaan ei saanut olla alkoholia kuin 2 %. Keskikulutus puhtaaksi alkoholiksi muutettuna per henkilö Suomessa kieltolain alkaessa oli 0,5 l ja kun kieltolaista äänestyksen jälkeen luovuttiin helmikuussa 1932 oli kulutus henkeä kohden noussut jo n 2 l:aan. Suomen ensimmäinen Alko avasi ovensa 5.4.1932. Axel Hornborgin pojan toimitusjohtajan kaudella - vuosina 1946-1971 - olivat Suomen olympialaiset vuonna 1952, jolloin amerikkalainen Coca-Cola toimitti Suomeen 720 000 pulloa virvoitusjuomaansa. Amerikkalaistehtaan pääjohtaja kävi toimitusjohtaja Ingjald F. Hornborgille tarjoamassa Coca-Colan Suomen valmistusta, mutta toimitusjohtaja hylkäsi tarjouksen menettäen valmistuksen pian kilpailevalle Hartwallille.

Suomen kaikille panimoille toimittivat niiden tarvitseman mallasohran Lahden Polttimo ja Raisio. 1.1.1969 tuli keskiolut paljon vapaammaksi myydä kaupoissa ja anniskelusta poistui rajoituksia Suomessa, mutta samanaikaisesti kuitenkin Alko myönsi luvat uusille tuotteille ja säännösteli markkinoita omalla tavallaan. Ensimmäisen vuoden aikana keskioluen myynti lisääntyi lähes 50 %. Sinebrychoffin yritykseen tuli ensimmäinen ammattitoimitusjohtaja suvun ulkopuolelta eli Ulf Roos (vuodet 1974-1986). Kilpaileva Hartwall hankki omistukseensa Auran panimon Turusta ja Sinebrychoff osti itselleen Porin panimon. Osake-enemmistön siirtyessä tupakanvalmistajana tunnetulle Rettig Group Oy:lle tuli toimitusjohtajaksi Kaj Forsell ja uuden tehtaan suunnittelu alkoi. Panimo toimi pitkään Hietalahdessa, kunnes vuonna 1993 oltiin siinä tilanteessa, että tilat loppuivat kesken ja logistisesti oli järkevämpää siirtää tehtaan toiminnat sisämaan suuntaan. Vanha Hietalahden tehdas oli suunniteltu tuottamaan 35 miljoonaa litraa, mutta viimevuosinaan tehtaan tuotanto oli kuitenkin käsittämätön 73 miljoonaa litraa. Uusi tehdas valmistui Keravalle ja se oli valmistuessaan lajissaan Euroopan modernein.

Vuonna 1999 osti yhtiön pitkäaikainen osakas tanskalainen Carlsberg Sinebrychoffin koko osakekannan. Toimitusjohtaja Forsell sai itsensä irti vuoden 1998 lopusta ja päätöksen taustalla nähtiin ainakin seuraavia syitä. Mahdolliset erimielisyydet Rettigin uuden toimitusjohtaja Tom von Weymarnin kanssa ja samaan aikaan Rettig ei ollut halukas yksin investoimaan suuria summia Sinebrychoffin Pietarissa omistamaan Vena-panimoon venäjän epävakaille markkinoille. Tässä tanskalainen Carlsberg - yhtiön pitkäaikainen omistaja - koki hetkensä koittaneen ja osti Sinebrychoffin osakekannan haltuunsa. Konsultit alkoivat etsiä yritykselle uutta toimitusjohtajaa ja sellaiseksi löytyi Johan Furuhjelm. Hän toimi toimitusjohtajana vuodet 1999-2005 ja siirtyi sen jälkeen yhtiön hallituksen puheenjohtajaksi, jossa jatkaa edelleen. 2000-luvulla tanskalainen Carlsberg on investoinut Keravan tehtaaseen ainakin saman verran mitä tehdas rakennettaessa sinne maksoi eli yli 150 miljoonaa euroa. Vuodesta 2008 lähtien yrityksen toimitusjohtajana on ollut Pekka Tiainen, yhtiön historian kolmastoista toimitusjohtaja. Suomessa on kierrätys saatu onnistumaan melko hyvin; tölkeistä ja pulloista palautuu takaisin 98 % ja samaa pulloa voidaan pestä ja käyttää uudelleen jopa kolmekymmentä kertaa. Joka kymmenes Suomen peltohehtaari tuottaa mallasohraa oluen valmistukseen ja tänään välittömiä ja välillisiä työpaikkoja tämä Sinebrychoff toiminnallaan itse laskee järjestävänsä yli neljätoistatuhatta työpaikkaa Suomessa.