Helsingin terveyslautakunta käsitteli maaliskuusta kesäkuuhun 1878 laajasti kaupungin viemäri- ja vesiklosettisysteemiä ja päätyi 17.6.1878 antamassaan lausunnossa suosittelemaan viemäröinnin rakentamista Helsinkiin. Valmistelutyö tehtiin kaupungininsinööri Th. Tallquistin laatiman lausunnon pohjalta ja hänen kokemuksensa perustuivat Englannin viemärikanaviin, jotka löysivät tiensä jokiin ja mereen. Lontoon vesijohtoverkosto on 1820-luvulta ja Saksaan se rantautui 1800-luvun puolivälissä. Helsingin kunnallinen vesilaitos aloitti toimintansa vuonna 1876. Tallquist oli myös opiskeluaikoinaan - opiskeli 1870-luvulla rautateiden rakennusta Ruotsissa, Norjassa, Ranskassa ja Saksassa - saanut kokemuksia Pariisin tuuletetuista, hajuttomista viemäreistä. Kaupungininsinöörinä Tallquist viihtyi vai vuoden ja hän siirtyi johtamaan rautatienrakunnushankkeita Vaasassa, Oulussa ja Savon radalla.

Kaupungissa oltiin huolestuneita koko kaupungin terveydentilasta. Terveyslautakunnan puheenjohtaja Quist oli erittäin kiinnostunut muiden saamista kokemuksista. Hän oli perehtynyt Englannin kokemuksiin viemärin rakentamisen positiivisista vaikutuksista keuhkotaudin alenemiseen. Uskottiin, että viemäröinnin vuoksi lavantauti, kolera ja maleria olisivat vähentyneet. Myös paloturvallisuus oli tärkeä näkökulma puukaupungissa.

 

Kaupungin virkamieskunta oli asiassa melko aktiivisia ja kuvernööri von Alftanin mielestä viemäröinti ajoi kaupungissa kaikkien muiden töiden ohi tärkeydessä. Antamassaan lausunnossa lautakunta katsoi, että viemäröinnin ansiosta ulkomailla on arvioitu kuolleisuuden alentuneen, elinolojen pidentyneen, työtehon nousseen sekä terveyden ja köyhäinhoitoon tarvittavien menojen laskeneen. Helsinki teki viemäröinnin suhteen Suomessa pioneerityötä, sillä vuoden 1878 terveydenhoitoasetus kiirehti viemäröintiä. Itse viemäröintiverkosto rakennettiin 1880-luvulla tiiliputkesta ja kustannukset jaettiin osittain sekä kaupungille että kaupunkilaisille. Tästä eteenpäin viemäri- ja vesiverkosto pyrittiin rakentamaan jo uusien katujen ja kortteleiden suunnitteluvaiheessa. 1880-luvun puolivälissä oli keskustan kerrostaloista 200 taloa viemäröinnin ulkopuolella. 1890-luvulla viemäröinti ulotettiin Töölön alueelle sekä Pitkänsillan pohjoisiin kaupunginosiin. Varsinkin kuumina kesäpäivinä Helsingin rannoilla oli kuvottava haju ja esim. Töölönlahden rannalla ei ollut mukava käyskennellä. Terveydenhoitolautakunta suositteli vuonna 1890 Ruohonlahden rannalla sijainneen uimahuoneen siirtämistä toisaalle likaviemärin purkautuessa Ruoholahteen. 

Albert Palmberg valitsi kemiallisesta, mekaanisesta ja biologisesta jäteveden puhdistusmenetelmästä ulkomaisten esikuvien mukaan biologisen puhdistusmenetelmän - septic tank -, joka perustui jätevesien seisottamiseen. Hänen valintaansa kuitenkin arvosteltiin vanhentuneeksi ja arvostelijat pitivät hampurilaisen professori Dunbarin metodia parempana; tämä menetelmä hapetti jätevedet. Vielä vuonna 1913 kaupungin jätevedet laskivat ympäristön lahtiin. Vuonna 1908 K. G. Bergman antoi lausuntonsa jätevesien vaikutuksesta Helsingin vesiin ja tutkimus suoritettiin saksalaisten Spittan ja Grosse-Bohlen menetelmien mukaan. Kaupungin rahatoimikamari suositteli erityisen lainan ottamista likaveden puhdistuslaitoksen rakentamista varten vuonna 1909 ja 1910 perustettiin ensimmäinen puhdistuslaitos Eläintarhaan ja seuraava viisi vuotta myöhemmin Mäntymäen lähelle, jotka kuitenkin ajan oloon osoittautuivat täysin riittämättömäksi puhdistusteholtaan. Savilan puhdistamo Mäntymäen lähellä lakkautettiin ja uudet puhdistamot valmistuivat Kyläsaareen ja Rajasaareen.

Ennen viemäriverkoston rakentamista kulki kaupungissa avo-oja, joka hoiti viemärin tehtävää ja jokainen pystyy varmasti kuvittelemaan hajun, joka tästä kaupunkiin aiheutui. Päättäjät olivat sangen sitkeitä kuitenkin vastustaessaan vesiklosettien tuloa kaupunkiin. Yksityiset talonrakentajat olivat aikaansa edellä ja kekseliäitä seuraamaan aikaansa. A. F. Lundberg ehdotti kirjeessään 17.4.1879, että kaupunkiin perustettaisiin yhtiö huolehtimaan puhtaanapidosta. Kauppaneuvos Kiseleff rakennutti kivitalon Antinkatu 1:een (nyk. Lönnrotinkatu) ja tähän taloon vesiklosetit. Vuonna 1882 maistraatti vaati häntä sulkemaan vesiklosetit vedoten kaupungin rakennusjärjestykseen, joissa niistä ei ole mitään mainintaa. Vastauksessaan kauppaneuvos Kiseleff katsoi, ettei vesiklosetteja koskevan maininnan puuttuminen rakennusjärjestyksestä tee niistä kiellettyjä. Hän vetosi myös New Yorkista ja Lontoosta saatuihin kokemuksiin; kaupunkien kuolleisuus oli laskenut ja oli pienempi kuin Helsingissä. Vuonna 1884 senaattikin kielsi talonomistajia sakolla uhkaamalla käyttämästä vesiklosetteja. Maistraatti - vedoten rakennus- ja poliisijärjestykseen - vaati vielä vuonna 1887 arkkitehti Melliniä poistamaan vesiklosetit omistamastaan talosta. Vasta vuoden 1895 poliisi- ja rakennusjärjestys mahdollisti vesiklosettien rakentamisen sitä mukaan, kuin saostuskaivoja ennätettiin rakentaa. Ajan kanssa klosetit alkoivat hiljalleen yleistyä; vuonna 1902 Helsingin 1302:sta talosta 1148 oli vesijohdon ja 1178 viemärin piirissä ja vain 13 talossa oli wc. Vuoden 1910 tilasto osoittaa, että kaupungin asemakaava-alueen asunnoista 32 %:ssa oli wc. Vastaavasti vuonna 1930 Helsingin taloista 85 % oli kytketty vesijohtoverkkoon ja 70%:ssa taloista oli wc.

Helsingin vesijohdot, viemäri ja vesiklosetit©Esa Hakala