Wagner jatkoi hovin palveluksessa; keväällä valmistuneen Lohengrinin kanssa valmistui draamaluonnos, Nibelungein myytti, joka muokkautui libretoksi Siegfrieds Tod (Siegfriedin kuolema) syksyllä. Tammikuussa 1849 Wagner alkoi työstää oopperaa Jesus von Nazareth (Jeesus Nasaretilainen), josta on tallella vielä musiikkihahmotelma viisinäytöksiseksi oopperaksi. Teoksessa Jeesus on juutalaisten pappisaristokratian pelkäämä vallankumouksellinen esitaistelija. Kurjuus syntyy siitä, että raha menee rakkauden edelle. Nuorten hegeliläisten evankeliumin tekstit kyseenalaistaneiden ajattelijoiden kuten Bruno Bauerin ja David Friedrich Straussin vaikutus ei voinut olla näkymättä tässä teoksessa. Tähän alkuvuoteen myös ajoittuu merkittävä tapahtuma; Wagnerin ystävä ja apulaiskapellimestarinsa August Röckel oli saanut elokuussa 1848 lähteä virastaan kumouksellisen toimintansa vuoksi ja alkanut heti julkaista tasavaltalaista Volksblätter-lehteä viikottain. Ystävykset kävivät kiihkeitä ja innostuneita keskusteluja sosialismista, ja Wagner lupautui nimettömin kirjoituksin avustamaan lehdessä. Wagnerin kirjoitukset olivat julistuksia ruhtinaita ja muita etuoikeutettuja sekä epätasa-arvoa vastaan. Sangen pian viranomaiset kielsivät tämän lehden ilmestymisen. Wagner myös laiminlöi omia virkatehtäviään ja teatterin johto piti hänen toimiaan silmällä epäillen. Lopulta häntä syytettiin tehtäviensä laiminlyönneistä ja orkesterin muusikoiden eripuran aikaansaamisesta. Helmikuussa 1849 Wagnerin ystävä, Franz Liszt johti Tannhäuserin Weimarissa ja maaliskuussa Wagner kirjoitti Volksblätterissä runonsa Die Not (Pakko) pohjautuen vahvasti Feuerbachin näkemykseen välttämättömyydestä. Tätä samaa aihetta säveltäjä Wagner käsitteli myös myöhemmin kirjoituksessaan Das Kunstwerk der Zukunft (Tulevaisuuden taideteos). Wagner välttämättömyydellä tarkoitti pääoman ja sen pahuuden ilmenemismuotojen, ahneuden ja koronkiskonnan, hävittämistä.

Karl Marx

Näihin aikoihin August Röckel tutustutti Wagnerin venäläiseen anarkistiin Mihail Bakuniniin. Bakunin tunsi henkilökohtaisesti mm. Engelsin, Marxin ja muitakin sosialisteja, joten heidän keskustelunsa olivat varmasti hyvin antoisia, vaikka musiikista ja osin politiikastakin herrojen mielipiteet eivät aina käyneet yksiin. Frankfurtin kansalliskokous tarjosi Saksan keisarin kruunua 28.3.1849 Preussin kuninkaalle Fredrik Vilhelm IV:lle, joka kuitenkin luopui siitä viiden päivän kuluttua. Tähän otan näytteen Wagnerin katkerasta kirjoituksesta Die Revolution (Vallankumous) 8.4.1849: "Minä olen poistava kaiken vääryyden, joka kahlitsee ihmisiä. Tulen hävittämään sen herruuden, jolla toinen ihminen hallitsee toista, jolla kuolleet hallitsevat eläviä, materia henkeä; tulen järisyttämään mahtavien valtaa sekä lain ja omaisuuden valtaa. Ihmisen herra tulee tästä lähtien olemaan hänen oma tahtonsa, hänen oma voimansa tulee olemaan hänen ainoa lakinsa, sillä ainoastaan vapaa ihminen on pyhä, eikä ole olemassa mitään korkeampaa kuin hän. Loppukoon vääryys, joka antaa yhdelle ihmiselle vallan hallita miljoonia - koska kaikki ovat tasa-arvoisia, tulen tuhoamaan kaiken sen herruuden, joka yhdellä on ylitse muiden."

Mihail Bakunin

Saksissa kuningas Fredrik August II kieltäytyi jyrkästi tunnustamasta Frankfurtissa hyväksyttyä perustuslakia ja hajotti maapäivien kummankin kamarin sekä erotti hallituksen. Röckel pakeni Prahaan ja Wagner vastasi nyt Volksblätterin toimittamisesta. Preussin armeijan vyöryessä Saksiin Wagner kirjoitti kirjeen Röckelille 2.5.1849 pyytäen häntä takaisin Dresdeniin. Kirje löytyi aikanaan Röckeliltä häntä pidätettäessä ja sitä kirjettä käytettiin myös Wagneria vastaan todisteena. Wagner jatkoi kumouksellista toimintaansa, aivan samoin kuin Röckel ja kapinalliset johtajat Bakunin ja Otto Heubner. Lopulta Heubner ja Röckel jäivät kiinni ja saivat kuolemantuomion, joka sittemmin muutettiin elinkautiseksi vankeusrangaistukseksi. Wagner säilyi kuin ihmeen kaupalla vastaavasta, ilmoitti luopuvansa vallankumouksellisesta toiminnasta ja lähti Weimariin Lisztin tarjoamaan turvapaikkaan. 19.5.1849 hänestä julkaistiin kuitenkin etsintäkuulutus ja Wagner joutui pakenemaan väärällä passilla Sveitsin kautta vihaamaansa Pariisiin.

 

Maanpaossa ollessaan Wagner asettui asumaan Sveitsin Zürichiin, johon hänet houkuttelivat intelluktuellit ja kirjoittavat ystävät; nämä samaiset ystävät hankkivat Wagnerille myös taloudellista tukea. Wagner alkoi heinäkuussa julkaista ns. "zürichiläisiä esseitä", keskittyen lähinnä taiteellisiin ja poliittisiin ilmiöihin. Ensimmäisenä julkaistiin Die Kunst und die Revolution (Taide ja vallankumous), Das Kunstwerk der Zukunft (Tulevaisuuden taideteos) sekä Oper und Drama (Ooppera ja draama). Nämä kirjoitukset loivat teoreettista pohjaa hänen musiikkidraamalle - ainoalle hyväksyttävälle tulevaisuuden ilmaisumuodolle. Alkuperäinen antiikin draama sisälsi kolme peruselementtiä: musiikin, tanssin ja runouden. Toisistaan irrallaan ne jäävät merkityksettömiksi ja yhdessä ne hipovat täydellisyyttä. Samalla tavalla arkkitehtuuri, maalaustaide ja kuvanveisto saisi merkityksensä tulevaisuudessa kokonaistaideteoksen rakenneosina. Taiteiden uudelleenyhdistämistä kokonaistaideteoksiksi (Gesamtkunstwerk) olivat esittäneet jo ainakin jollakin tasolla mm. Lessing, Novalis, Schelling, Tiek ja Hoffman. Wagnerin tulevaisuuden musiikkidraamaan kuuluu kiinteästi fantasia, usein jopa utopistinen visio, johon hän ei edes edellyttänyt yksityiskohtaista toteutusta. Kansa on kuvattu taiteellisen luomistyön välttämättömyyden tuotteeksi. Monissa kohdin Wagnerin aatokset menevät yksiin Karl Marxin kirjoituksien kanssa.

Alkuvuodesta 1850 Wagner teki proosaluonnoksen kolminäytöksiseen oopperaa Wieland der Schmied (Seppä Wieland), jota hän otaksui Pariisissa esitettävän. Teoksessa oli ennakoivia piirteitä Nibelungin sormuksesta, kuten sormuksen panttaaminen ja miekan takominen. Päähenkilö oli paitsi seppä, myös orjuutettu taiteilija, jonka täytyy työskennellä isäntänsä toiveiden mukaisesti. Kuitenkin uskollisen morsiamensa avulla seppä pääsee pakoon kurjaa kohtaloaan. Lopulta Wagner päätyi teoksen suhteen siihen, että germaanista sankaritarinaa ei koskaan voisi sijoittaa ranskalaiseen ympäristöön ja näin hän hylkäsi suunnitelmansa teoksesta.

Samoihin aikoihin ajoittui myös kahden naispuolisen ihailijan antama 3000 frangin avustuksen vuotuinen myöntäminen Wagnerille. Toinen ihailija oli dresdeniläinen leskirouva Julie Ritter, runoilija ja muusikko Karl Ritterin äiti, ja toinen oli Jessie Laussot (o.s. Taylor). Wagner ihastui Jessie Laussot'n ulkonäköön ja sivistykseen sekä hänen kykyynsä ymmärtää Wagnerin taidetta. Jessie puhui sujuvaa saksaa, osoitti taitojaan pianon äärellä, mutta laulu sentään jätti vielä toivomisen varaa. Wagner jo vakavasti suunnittelikin luopumista elämänsä kurjuuksista ja muuttoa Kreikkaan tai Vähään-Aasiaan ja Jessie oli valmis luopumaan omasta liitostaan ja hyppäämään Wagnerin mukaan matkaan. Tilanne eteni jopa siihen asti, että Wagner kirjoitti ivallisen erokirjeen Minnalle kehottaen häntä ottamaan puolet Wagnerin saamasta avustuksesta itselleen. Jessie taas ennätti kertoa aikeistaan omalle äidille, joka ei empinyt kierrättää tietoa Eugénille (Laussot), bordeauxlaiselle viinikauppiaalle ja Jessien miehelle. Wagner matkusti vielä suostuttelemaan viinikauppiasta Bourdeaux'hon, mutta tuli poliisin häätämäksi kaupungista. Jälleen Wagner sai kirjoittaa kirjeen Minnalle, nyt todistellen syyttömyyttään asiaan. Pölyn laskeuduttua asian ylle jatkoi Wagnerin pariskunta jälleen yhteiseloaan Zürichissä toisiaan "kalvaen".  

Jessie Laussot

Samaan vuoteen osuu valitettavasti myös tämä seuraavakin episodi, jossa Wagnerin kirjallinen ura otti pahan pohjakosketuksen ja joka monien mielestä olisi saanut kokonaan jäädä väliin tai vallan tekemättä. Tämä surullinen tarina alkaa kaksiosaisesta artikkelista Das judentum in der Musik (Juutalaisuus musiikissa), jonka Wagner ensin julkaisi salanimellä Neue Zeitschrift für Musik-lehdessä ja vuonna 1851 erillisenä julkaisuna vahvan kannanoton antisemiittinä. Vielä vuonna 1869 Wagner julkaisi tämän kirjoituksensa omissa nimissään kirjassaan. Toisaalta on sanottu, että Wagnerin kirjoituksista on ollut hieman vaikea tulkita hänen juutalaisvastaisuuttaan, kun hän itse toisaalta "veljeili" monien juutalaisten mesenaattien kanssa ja hänen tuttavapiiriinsä kuului monia juutalaisia, kuten Anton Rubinstein, Karl Tausig ja kapellimestari Hermann Levi. No, mitä Wagner sitten tässä kohuartikkelissaan kirjoitti? Nimeä mainitsematta hän hyökkäsi ilmeisesti entisen tukijansa Meyerbeerin kimppuun raivokkaasti. Juutalaiset saivat täyden laidallisen solvausta yhteiskunta- ja kulttuurisektorilta katsellen. Jälleen on selvästi tunnistettavissa Karl Marxin vaikutusta Wagnerin tekstissä. Emansipaatiossa oli kyse kristittyjen vapautumisesta juutalaisista eikä päinvastoin ja hänen näkemyksensä mukaan juutalaiset hallitsivat kristittyjä niin kauan kun raha pyörittää maailmaa. Kulttuuri Euroopassa oli juurettomille juutalaisille jäänyt vieraaksi kieleksi. Juutalaiset eivät osaisi luoda mitään todellista taidetta, ainoastaan jäljitellä sitä. Wagnerin mukaan juutalaiset olivat Saksan kulttuurielämän hajottavia tekijöitä. Kaikkein hämmästyttävin ja Wagneria tutkineita paljon pohdituttanut kohta kirjoituksessa on Wagnerin ratkaisu Saksan juutalaiskysymykseen. Wagnerin mukaan vain yksi voisi vapauttaa saksalaiset heitä vaivaavalta kiroukselta, Ahasveruksen vapautus - tuho.

Richard Wagner © Esa Hakala

 

Jenny Wihuri viihtyi mielellään kotona ja kun häntä ystävät pyysivät lähtemään mukaansa jonnekin, usein saivat vastaukseksi häneltä, että ei hän voi lähteä, kun Antti saattaa soittaa jostakin matkoiltaan. Meripelastusseuran naiskerho (myöhemmin Suomen Pelastusrengas)veti Jennyä puoleensa. Naiskerho keräsi seuralle varoja myyjäisillä Vanhalla Ylioppilastalolla ja Jenny valmisti kotiapulaisensa kanssa myyjäisiin moninaisia herkkuja, kuten pikkuleipiä ja paistettuja silakoita. Kahvia myytiin myyjäisissä myös seuran lukuun. Antti kärsi aikaa myöden reumatismista - varsinkin jaloissa - ja tämän vuoksi se rajoitti hänen liikkumistaan. Kulosaareen muutto toi uudeksi harrastukseksi kesäkaudella golfin ja talvella hän harrasti biljardia Suomalaisella Klubilla.

Jo 1800-luvun lopulta H. M. Gehrckensin varustamo oli säännöllisin vuoroin hoitanut kiertolinjaa Hampurista Turkuun, Helsinkiin ja Vaasaan. Sittemmin Ernst Russin ja H. M. Gehrckensin varustamot perustivat Deutsch-Finnische Linien hoitamaan yksin tätä liikennettä. Yhtiö ajoi  viikottain kolme vuoroa Helsinkiin, kaksi Viipuriin ja yhden Kotkaan, mutta ajoivat myös Turkuun ja muihinkin Pohjanlahden satamakaupunkeihin rahtiaan. Kun Antti Wihuri ilmestyi markkinoille kilpailemaan rahdeista, kutsuivat vakavaraiset hampurilaiset laivanvarustajat Antin Hampuriin joulukuussa 1935 neuvonpitoon. Outokumpu Oy tarvitsi kuparirikasteensa vientiin Hampurin Norddeutsche Affinerien jalostamoon kuljetusapua, jota se tarjosi Wihurin varustamon hoidettavaksi. Syksyllä 1935 Wihuri teki sopimuksen Outokummun kanssa 1000 tonnin kuparirikasteen toimittamisesta kuukausittain Viipurista Hampuriin. Wihuri informoi hampurilaisia varustajia asiasta ja nämä ensiksi pelotellakseen Wihuria ilmoittivat kilpailun olevan turhaa heidän ylivoimaansa vastaan. Russilla oli linjalla nelisenkymmentä laivaa ja Gehrckensillä viitisentoista. Hampurin neuvottelussa Wihuri otettiin ystävällisesti vastaan ja tarjouduttiin ostamaan hänen Outokummun kanssa tekemänsä kuljetussopimus. Hyvällä hinnallakaan Antti Wihuri ei suostunut tähän kauppaan, joten seuraavaksi strategiaa vaihdettiin ja hän sai ehdotuksia yhteistyöstä.

 

Antti Wihuri oli neuvonpidossa sekä epäluuloinen ja varovainen, mutta saksalaiset jatkoivat sitkeästi palaveriaan. Joulukuun 16. päivänä kirjoitettiin yhteistyösopimus, jossa Wihurin varustamo sai oikeuden osallistua Hampurin linjan liikennöintiin yhdellä laivalla ja rajoitetulla lastilla. Saksalaiset saivat oikeuden kuljettaa puolet Outokummun kuparirikasteesta. Wihuri laittoi laivoistaan Wapun Hampurin linjalle ja purki englantilaisten kanssa omistetun varustamoyhtiön. Englantilaiset saivat Fredavoren ja Fredvillen, kun Wihuri sai Wapun Hampurin linjalle. Hampurilaisten kanssa tehdyssä yhteistyösopimuksessa oli sovittu, että sopimuksen voi irtisanoa, kunhan se tehdään ennen viimeistä päivää syyskuuta 1936. Antti Wihuri päätti käyttää tätä pykälää hyväkseen ja purki tehdyn sopimuksen ja sai myös tietysti Outokummun kuljetussopimuksen kokonaan itselleen. Tarjotakseen asiakkaille parempaa palvelua Wihuri päätti hankkia laivoja lisää. Hänellä oli jo kahdeksan alusta ja seuraavaksi hän syksyllä 1936 Göteborgista kaksi alusta lisää. Laivoista tuli Wihurin omistuksessa Wirpi ja Wikla. Lontoosta löytyi Hampurin liikennettä varten vielä kolmaskin alus, josta tuli Wilpas. Samanaikaisesti Wihuri hankki varustamolleen 7210 dwt aluksen Göteborgista ja 6300 dwt aluksen Tukholmasta. Laivoista tuli uudella omistajalla Wirta ja Wisa ja nämä suuret alukset asetettiin hakurahtiliikenteeseen tienaamaan varoja "taistelurahastoon" pienempien aluksien ryhtyessä rahtisotaan, joka nyt vuoden 1937 alussa alkoi Hampurin linjalla.

Wihurilla oli laivastossaan kaikkiaan 12 laivaa vuonna 1937, joista 9 tienasi hakuliikenteessä ja 3 taisteli saksalaisia vastaan rahtisodassa. Rahtisota johti rajuun hintakilpailuun ja pahimmillaan rahtien hinnat putosivat 60 % normaalista. Saksalaiset luulivat, että Wihurin talous ei kestä pitkää kilpailua, he olivat jopa selvittäneet Wihurin taustoja, mutta unohtivat hänen omistuksensa muissa yrityksissä. Puolitoista vuotta rahtisotaa käytyään Wihuri päätti oikoa vastustajiensa ilmeisiä harhakäsityksiä omasta ja yhtiöidensä varallisuudesta ja ilmoitti Kauppalehdessä 28.6.1938 taseilmoituksen, joka oli suoraan suunnattu kilpailijoille Hampuriin. Kilpailijat huomasivat pian, että Wihuri kyllä kestää kilpailutilannetta vaikka pitkäänkin, mutta heidän isompi kalustonsa teki myös isompaa tappiota - heidän aluskannastaan suurin osa kun kynsi Itämerenliikenteessä, jonka hintoja myös rahtisota laski kovasti. Nyt alkoi myös aktiivinen kirjoittelu puolin ja toisin lehdistössä ja tämä taas johti ainakin Suomessa talouselämän kiinnostumiseen asiasta. Lopulta Wihuri kutsuttiin huhtikuun puolivälissä 1939 Hampuriin sopimusneuvotteluihin, joita johti konsuli Gyllenbögel. Antti Wihuri sai nyt helposti neuvoteltua 30 %:n osuuden Hampurin ja Suomen satamien välisestä rahtilinjaliikenteestä. Kumpikin saksalainen osapuoli tulivat mukaan 35 %:n osuuksilla ja saksalaiset hoitivat Kaskisten pohjoispuolelle jäävän liikenteen - joka ei itse asiassa Wihuria edes kiinnostanut. Sopimus astui voimaan heinäkuun alusta 1939.

 

Antti Wihuri pääsi satama-asioita hoitaessaan tutustumaan myös kunnallispolitiikkaan ja kauppakamari pyysikin hänet ehdokkaaksi kunnallisvaaleihin, johon Antti Wihuri sitten kyllä suostuikin. Wihuri tuli valituksi kokoomuksen edustajana Helsingin kaupunginvaltuustoon vuosiksi 1931-1933. Wihurin varustamon asiat olivat hyvällä tolalla rahtien huippuvuonna 1937, jolloin Wihurin hoidossa mm. rahtaussopimukset Suomen Selluloosayhdistyksen, Puuhiomoyhdistyksen, Kymiyhtiöiden sekä Paperitehtaitten yhdistyksen kanssa tuotteiden laivauksista Länsi-Englantiin. Tätä liikennettä hoidettiin seitsemällä laivalla, joista viimeisin, Wisa, oli hankittu joulukuussa 1936. Varustamon isoin alus, Wirta, kuljetti lähinnä viljaa Etelä- ja Pohjois-Amerikan ja Euroopan satamien välillä sekä toi toisinaan paluulastina selluloosaa Ruotsista tai Suomesta. Winha oli vuodesta 1936 aikarahdattuna tukholmalaiselle Rederi Ab Fredrikalle Etelä-Amerikan kuljetuksiin.

Saksan hyökkäys syyskuussa 1939 Puolaan ja toisen maailmansodan alkaminen tiesi Antti Wihurin laivaliiketoimille melkoisia vaikeuksia. Sota nosti kyllä rahtien hintoja, mutta suuri menetyksiä oli myös odotettavissa kaluston suhteen. Hampurin linjalla liikennöinyt Wappu esim. ajoi karille Rauman edustalla ja oli 13 vuorokautta talvisodan alettua venäläisten ilmahyökkäyksen vaarassa ennen kuin saatiin korjattavaksi Göteborgiin. Venäläinen sukellusvene pääsi yllättämään myös Hampurin linjalla toista Wihurin alusta sen viedessä joulukuussa 1939 vehnälastia Malmösta Vaasaan. Wilpas-aluksen kapteeni ajoi laivan karille Vaasan edustalla Norrskärissä ja alus tuhoutui tässä onnettomuudessa. Wihurin vuonna 1932 Englannista ostama Wilke oli saanut ostotarjouksen Rederi Ab Ergon yhtiöltä. Kauppahinnaksi sovittiin 11,5 miljoonaa markkaa, josta summasta Wihuri lahjoitti heti 10 miljoonaa markkaa puolustuslaitoksen lahjoitusrahastoon. Tämä oli Antti Wihurin ensimmäinen suuri lahjoitus. Wihurin jäämistöstä löytyi myös kiitoskirjeitä, joiden mukaan hän on lahjoittanut ainakin miljoona markkaa Suomen Aseveljien Liitolle ja 100 000 markkaa Jääkäriliitolle sekä pienemmällä avustuksella tukenut Kulosaaren Suojeluskuntaa.

Antti Wihuri oli myös suonut itselleen hieman huojennusta, sillä hän oli jo keväällä 1936 tutustunut Liikesivistysrahaston tilaisuudessa ylioppilaskunnan puheenjohtajaan ja kauppatieteiden maisteriin Aulis Kauppiseen. Kun Wihuri samana syksynä alkoi etsiä Merihuollolle uutta toimitusjohtajaa, hän otti Kauppiseen yhteyttä, pyysi tämän luokseen Kulosaareen ja tarjosi toimitusjohtajan pestiä hänelle. Aluksi Kauppinen tosi ilmoitti, ettei tunne millään tavalla huolinta-alaa ja hänellähän oli jo olemassa hyvä paikka Arabian myyntipäällikkönä. Lopulta neuvottelussa päästiin tilanteeseen, jossa Kauppinen päätti koittaa onneaan tekemällä niin poikkeuksellisen kovan ja normaalin tason ylittävän palkkavaatimuksen, ettei uskonut tähän Wihurin suostuvan. Kauppisen yllätykseksi Wihuri suostui tarjoukseen tinkimättä ja näin Antti Wihuri sai Merihuollolle uuden toimitusjohtajan. Nyt kun perheelle jäi hieman enemmän aikaa ja uusi, kaunis ja tilava talo Kulosaaren merenrannassa antoi monia mahdollisuuksia, toteuttivat Wihurit yhdessä unelmansa. Lapsettomina he adoptoivat kymenlaaksosta isänsä sodassa menettäneet veljekset, Reijon (seitsemän vuoden ikäinen)ja Pentin (kuuden vuoden ikäinen).

Antti Wihuri aatoksissaan varmasti pohti jo varustamostaan luopumista, mutta päätöstä kovasti joudutti ja helpotti valtion määräämä omaisuudenluovutusvero, josta Wihuri langetettiin maksettavaksi 67,5 miljoonaa markkaa. Wihuri koki sen tietysti kohtuuttomaksi ja teki siitä valituksen, joka aikanaan käsittelyssä määrättiin alle puoleen alkuperäisestä summasta.
Seuraavassa osiossa pureudun Jenny ja Antti Wihurin erinomaisen rahaston asioihin, toivottavasti niin teet Sinäkin!

Antti Wihuri © Esa Hakala

 

Urkutaiteilija ja professori Enzio Forsblom oli ahkera ja erinomainen Johann Sebastian Bachin musiikin tulkitsija, joka oli myös useasti Tampereen Tuomiokirkossa diplomiurkuri ja -laulaja Matti Hannulan järjestämien Kesäillan Urkumusiikkia-konserttisarjan loistavia ja haluttuja vierailijoita aikanaan. Enzio Forsblom oli vuonna 31.12.1964 perustetun Organum-seuran perustajajäseniä ja Pohjoismaiden vanhimman urkuseuran sääntöjen laatija sekä seuran ensimmäinen puheenjohtaja. Omista vinyylilevyistäni löysin Enzio Forsblomin levyn: Bach to you, johon suosittelen tutustumaan; Enzio soitti levylle Vivaldin Konserton d-mollissa (J. S. Bachin sovituksena uruille) Op. 3 No. 11 Allegro - Fugue - Largo - Allegro BWV 596, Bachin Preludin ja Fuugan A-duuri BWV 536, Preludi ja Fuuga C-duuri BWV 547, urkukoraalit Liebster Jesu wir sind hier BWV 731, Ich ruf zu dir BWV 639 ja Vater unser im Himmelreich BWV 636. Levytyksen tekopaikaksi Forsblom valitsi Karlshamnin pikkukaupungin Etelä-Ruotsissa ja siellä Carl Gustafin kirkon ja sen vuonna 1974 rakennetut urut. Kaupunki oli vanhastaan vilkas kauppapaikka ja satama Itämeren rannalla ja vuonna 1664 se sai kaupunkioikeudet Bodekull-nimellä, mutta nimi muutettiin 1666 Karshamniksi. Kirkon urut ovat tanskalaisen urkurakentamo Bruno Christensen & Sonsin työnäyte. Tässä tietoa vähän uruista:

 

Great:

1. Gedacktpommer 16'

2. Principal 8'

3. Rohrflöte 8'

4.Gamba 8'

5. Oktava 4'

6. Hohlflöte 4'

7. Quinta 2 ⅔'

8. Oktava 2'

9. Cornet III

10. Mixtur V-VIII

11. Trompete 8'

Choir:

12.Gedackt 8'

13. Quintadena 8'

14. Principal 4'

15. Rohrflöte 4'

16. Gemshorn 2'

17. Nasat 1 ⅓'

18. Sesquialtera II

19. Scharf IV-V

20. Dulciana

21. Krumhorn 8' Tremulant

Swell:

22. Borduna 16'

23. Basetthorn 8'

24. Rohrflöte 8'

25. Traversflöte 8'

26. Salicional 8'

27. Voix céleste 8'

28. Principal 4'

29. Okt. Flöte 4'

30. Nasat 2⅔'

31. Oktava 2'

32. Terz 1 3/5'

33. Mixtur V

34. Fagott 16'

35. Trompette harm. 8' Tremulant

Pedal:

36. Principal 16'

37. Subbass 16'

38. Quinta 10⅔'

39. Oktava 8'

40. Gedackt 8'

41. Oktava 4'

42. Nachthorn 2'

43. Rauschquinta VI

44. Kontrafagot 32'

45. Posaune 16'

46. Fagott 16'

47. Trompete 8'

48. Zink 4'

Ennen kuin syöksyt kuuntelemaan äänilevyn antia, hiljenny vielä hetkeksi Enzio Forsblomin tekstin äärellä, joka on suora sitaatti levyn sisäkannesta. Nautinnollisia hetkiä tämän iättömän musiikin äärellä, ystäväiseni!

 

"Tämä levy on omistettu juuri sinulle.

Olin usein unohtanut sinut. Meitä oli tavallisimmin vain kaksi, Bach ja minä. Ja tietysti myös soitin. Voisin tietysti sanoa, että materiaalini oli kovin vaativaa. Ei ole helppoa muuttaa urkujen tinaa, kuparia ja puuta eläväksi ja mielekkääksi sävelkieleksi, puhumattakaan Bachin nuottimerkeistä jotka ovat tosi kovaa ja itsepintaista materiaalia.

Toisinaan minusta tuntui että istuit siellä kuuntelemassa, mutta... Ja sitten eräänä kauniina päivänä seisoit hymyilevänä edessäni. Tarvitsit musiikkia josta voisi pitää, musiikkia joka pitää sinusta ja kertoo sinulle kuka olet.

Älä ihmettele että sanon näin, vaikka kyseessä on Bach ja urut. Älä suinkaan. Urut ovat toki soitin siinä missä muutkin. Niiden sointi viihtyy missä vain ja sopii minne tahansa. Bach puolestaan oli sekä voimakas että herkkätunteinen, usein hankala sekä kahdenkymmenen lapsen isä. Niin että väriä ei puutu hänestä eikä soittimesta.

Tiedät että hän on kirjoittanut valtavan määrän musiikkia, jota hän kutsuu preludiksi ja fuugaksi. Yhtä mielikuvituksetonta kuin antaa sama nimi jokaiselle lapselleen. Mutta ajan tapa oli sellainen.

En pääse irti ajatuksesta että A-duuri preludi ja fuuga on ihminen, joka on kasvanut maalla ja oppinut rakastamaan luontoa, kukkia, eläimiä. Siksi fuuga on haaveellinen tanssilaulu täynnä valoa ja kesän pehmeää lämpöä. En myöskään pääse irti ajatuksesta, että C-duuri preludi rytmisine ekstaaseineen on itsetietoinen, riikinkukonkorea ja estoton ihmisluonne. Entä kolme miniatyyriä? Ne ovat kuin alituisesti ilmettä vaihtavat kasvot syvällisine katseineen jonka arvoituksen saat itse ratkaista. Sinunhan on kuunneltava omalla tavallasi.

Olen puuhannut valtavan intuitiivisesti tämän musiikin parissa. En tiedä miksi näin kävi. Johtui kenties siitä että yritin luoda kuvaa ihmisestä, jolla on monia ristiriitaisia luonteenpiirteitä. Vivaldin d-molli konsertto kahdelle viululle, sellolle ja orkesterille on heikkouteni. Bach oli niin ihastunut siihen, että sovitti sen uruille. Se on musiikkia johon kätkeytyy etelämaisen lämmön ja kauniin sävelkielen lisäksi myös suuri salaisuus. En tiedä mitä tulee tapahtumaan, mutta tiedät että hän, josta pidät on tulossa."

 

Lokakuussa 1840 Minna lähetti Richard Wagnerin luonnosteleman kirjeen varakkaalle ystävälle, Theodor Apelille, anoen tältä rahaa. Kirjeessä hän mainitsi, että Richard on joutumassa velkojensa takia vankilaan ja että kahden viikon päässä siintävä konsertti olisi tämän takia peruttava. Tämä velkavankeusasia on yksi Wagnerin historian kiistanalaisia asioita ja näyttöä asiassa on sekä puolesta, että vastaan. Richard Wagner kirjoitti vielä Pariisin aikana joitakin lauluja ranskankielisiin sanoihin; tällainen oli mm. aaria Norma il predisse bassolaulaja Lablachelle, jota hän tarjosi täytenumeroksi Bellinin Normaan. Vuoden 1841 lopulla säveltäjä Wagner luonnosteli proosaluonnosta viisinäytöksiseen oopperaan Die Sarazenin (Saraseeninainen), joka luonnos sitten valmistuikin vuonna 1843, mutta teoksen runoversio jäi häneltä alkutekijöihin. Toinen keskeneräinen teos oli E. T. A. Hoffmannin taruun perustuvan Die Bergwerke zu Falun (Falunin kaivokset). Böömiläinen säveltäjä Josef Dessauer tilasi Wagnerilta libreton, ja tämäkin jäi proosaluonnoksen vaiheeseen, sillä Pariisin ooppera ei lämmennyt tällekään teokselle.

 

Pariisissa Wagner ennätti kuitenkin tutustua moniin ihmisiin, esim. Heinrich Heineen ja Hector Berlioziin, joiden teoksia Wagner ihaili vilpittömästi. Hänen lähimmät kohtalontoverinsa olivat Gottfried Anders, Ernst Kietz sekä Samuel Lehrs, joista Anders oli musiikkia harrastava kirjastonhoitaja ja Kietz teki Wagnerista ensimmäisen muotokuvan. Lehrs oli filologi, joka sai Wagnerin kiinnostumaan Tannhäuserin ja Lohengrinin legendoista sekä eräistä filosofisista aatteista; varmasti ainakin Lehrsin avulla tutustui Proudhon'n Que'st que la propriété? (Mitä on omaisuus?) ja Ludwig Feuerbachin Das Wesen des Christentums (Kristinuskon olemuksesta) teoksiin. Wagner katkeroitui myös lopulta Meyerbeerille tämän saamasta menestyksestä ja vuonna 1841 Wagner kirjoitti salanimellä W. Freudenfeuer artikkeleita, joista tämä on nähtävissä. Seuraavana vuonna Wagner sai Schumannin julkaisemaan lehdessään Neue Zeitschrift für Musik tekstinsä Ein Pariser Bericht (Kirje Pariisista).

7.4.1842 aloittivat Wagnerit paluumatkansa suuresti Pariisiin pettyneinä Dresdeniin, jossa jo valmistauduttiin Rienzin kantaesitykseen. Meyerbeer oli suositellut Lentävää hollantilaista Berliinin oopperanjohtajalle ja tämä hyväksyikin sen esityksen, mutta Wagner vieraillessaan Berliinissä pyysikin oopperan partituurin takaisin Dresdenissä saavuttamansa menestyksen jälkeen. Näin Berliinin esitys jäi toteutumatta. Kesäkuussa 1842 Wagnerit lähtivät Richardin äidin kanssa lomailemaan Teplitzin kylpyläkaupunkiin Böömiin ja täällä Wagner alkoi luonnostella Tannhäuseria. Dresdeniin jälleen palattua alkoivat pian Rienzin harjoitukset kapellimestari Karl Gottlieb Reissingerin johdolla. Oopperan ensimmäinen esitys Dresdenissä oli 20.10.1842 Saksin  kuninkaallisessa hoviteatterissa ja se oli Wagnerille melkoinen menestys. Rienzin osan lauloi Joseph Tichatschek ja Adrianon roolin hoiti Wilhelmine Schröder-Devrient. Wilhelmine sai laulaa myös naispääosan tammikuussa 1843 samassa paikassa Lentävän hollantilaisen kantaesityksessä. Se ei yltänyt aivan yhtä suureen menestykseen kuin Rienz ja lopulta säveltäjä Wagner sai naissolistiltansa lainaksi 1000 taaleria velkojensa maksuun. Keväällä 1843 valmistui myös Tannhäuserin runoasu.

 

Saksin kuninkaan hovi haki uutta kapellimestaria ja paikkaa tarjottiin Wagnerille, mutta alkuun hän ei ollut paikasta kiinnostunut, vaikka sitten suostuikin ja tuli nimitetyksi virkaan 2.2.1844 lähtien 1 500 taalerin vuosipalkalla. Tämä virka jaettiin kahdelle kapellimestarille, joista toinen oli Reissiger. Tämän viran vuoksi Wagner sai tehdä erilaista käyttömusiikkia moniin tilaisuuksiin, tällaisia olivat esim. Saksin mieskuorojen yhteisesiintymistä varten kirjoitettu teos - mieskuorolle ja orkesterille - Das Liebesmahl der Apostol (Apostolien rakkaudenateria) ja mieskuorolle kirjoitettu teos Gruss seiner Treuen an Friedrich August den Geliebten (Uskollisten alamaisten tervehdys rakastetulle Fredrik Augustille). 18.11.1786 Eutinin pikkukaupungissa lähellä Lyypekkiä syntynyt säveltäjä ja kapellimestari Carl Maria Friedrich Ernst von Weber toimi vuodesta 1816 alkaen Dresdenin kuninkaallisen oopperan kapellimestarina ja häntä Wagner arvosti merkittävästi. Tuberkuloosia sairastanut Weber kuoli Lontoossa 5.6.1826, kun hän oli paikalla johtamassa omaa Oberon-oopperaansa. Weber tuli näin haudatuksi Lontooseen, mutta Wagner organisoi näyttävät hautajaiset Dresdeniin 14.12.1844. Weberin arkku kuljetettiin Dresdeniin uudelleen haudattavaksi ja tilaisuuteen Wagner teki surumusiikkia sekä piti tunteikkaan puheen hautauksen yhteydessä.   

Tannhäuser valmistui vuonna 1845 sai ensiesityksensä ja sen kirvoittamana Wagner laati raportin välttämättömistä toimenpiteistä kuninkaallisen orkesterin taiteellisen tason parantamiseksi. 1.3.1846 päivätyssä raportissa ehdotettiin muutoksia orkesterin muusikoiden kiinnityksiin, työmäärän rationalisointia, palkkoihin korotuksia ja muutoksia orkesterin ryhmitykseen, jotta soittajat kuulisivat toisiaan paremmin ja näkisivät kapellimestarinsa. Hovin maineen lisäämiseksi Wagner ehdotti talviaikana järjestettävää konserttisarjaa. Ehdotukset hän perusteli hyvin ja ne olivat varsin käytännöllisiä myös toteuttaa. Ehdotuksineen hän kuitenkin "astui" liian monien ihmisten "varpaille" ja hänen parannusehdotuksensa koettiin turhaan arvosteluksi. Vuoden päästä hänelle tiedotettiin, että hänen esityksensä tulivat hylätyiksi.

 

Vaikka Wagnerit yrittivät elää säästeliäästi, taloudellinen tilanne perheessä oli edelleen epävakaalla pohjalla ja laulajatar Schröder-Devrient ryhtyi myös perimään saataviaan Wagnerilta lakimiehensä välityksellä; asia tuli hoidetuksi työnantajan Wagnerille myöntämän korollisen lainan turvin, vaikka tämä ratkaisu entisestään kavensi hänen saamiaan tuloja. Vuonna 1847 Wagneria työllisti mm. Gluckin oopperasta Ifigenia Auliissa tekemä sovitus. Samana vuonna Wagner otti työn alle Lohengrinin ja tutki saksalaisina käännöksinä kovin mm. Aiskhylosta ja Aristofanesta. Saavutus oli saada myös Rienzi Berliinin hoviteatterin ohjelmaan esitettäväksi, vaikka kaikki ei tosin mennytkään asian suhteen Richard Wagnerin suunnitelmien mukaan; hän olisi halunnut  Preussin kuninkaan tilaavan Lohengrinin ja toinen takaisku oli kahden kuukauden palkan saamatta jääminen harjoituksista, koska oopperanjohtaja Küstner oli omasta mielestään esittänyt toiveen eikä kutsun Wagnerin saapumisesta teoksen harjoituksiin. Richard Wagnerin äiti menehtyi Leipzigissa 9.1.1848 ja Wagner työsti suruaan töihinsä syventymällä. Lohengrinin kanssa riitti vielä tekemistä - teos valmistui huhtikuussa 1848 - ja hän valmisteli materiaalia kolmeen orkesteri- ja kuorokonsertin järjestämiseksi Dresdenissä. Konserteissa oli ohjelmassa mm. Mozartin, Haydnin ja Beethovenin sinfonioita sekä Bachin motetti Singet dem Herrn ja Palestrinan Stabat mater, johon Wagner itse laati sovituksen.

Pariisin helmikuun 1848 vallankumousta seurasi maaliskuussa Wienissä kansannousu. Vuonna 1815 Wienin kongressissa oli perustettu Saksan konfederaatio, joka muodostui 39 Itävallan keisarin alaista valtiota. Näiden valtioiden ruhtinaat yleensä hallitsivat arkaaisella ja feodaalisella tavalla eivätkä välittäneet kansansa tarpeista puuttumalla köyhyyteen, nälänhätään tai kurjuuteen. Dresdenissäkin kaduilla kansa alkoi liikehtiä ja kuningasta vaadittiin suostumaan vaaliuudistukseen sekä yleistä oikeudenmukaisuutta. Wagner seurasi näitä tapahtumia mielenkiinnolla ja innostuksissaan kirjoitti runon Saksilainen tervehdys wieniläisille, joka julkaistiin hänen omalla nimellään Allgemaine Österreichische Zeitungissa. Toukokuussa Wagner esitteli hallituksen ministerille suunnitelmansa saksalaisen kansallisteatterin perustamisesta Saksin kuningaskuntaan (Entwurf zur Organisation eines deutschen National-theaters für das Königreich Sachsen). Ehdotuksen mukaan teatterilaitoksen henkilökunta ja säveltäjien ja näytelmäkirjailijoiden yhdistys - joka myös oli tarkoitus perustaa - yhdessä valitsevat laitoksen johtajan. Tulisi myös perustaa teatterikoulu, kuoroa varten asianmukainen koulutus, muusikoiden palkkoja kohennettava ja hoviorkesterin kokoa suurennettava. Sen enempää hallitus kuin teatterin johto eivät lämmenneet moisista ehdotuksista. Reissigeria korpesi Wagnerin ehdotus hänen "ylentämisestään" toisarvoisen kirkkomusiikin vastuulliseksi henkilöksi. Wagner ehdotti myös oopperajohtajan (Lüttichau) erottamista ja itseään vastamaan kapellimestarina lähes kaikesta muusta.

Wagner uskaltautui anonyymisti julkaisemaan johtavan tasavaltalaisryhmittymän Vaterlandsvereinin puolesta kirjoituksen Wie verhalten sich republikanische Bestrebungen dem Königtum gegenüber? (Millaisessa suhteessa tasavaltalaiset pyrkimykset ovat kuninkuuteen nähden?). Hän tuomitsi kommunismin ja samalla kertoi rahan ja koronkiskonnan olevan kaiken pahan alku; ihmiskunta saavuttaisi korkeimman onnentilansa vain jokaisen yksilönsä parhaiden kykyjen valjastamisella käyttöön. Hän esitti aristokratian tuhoamista ja hovin piirissä nautittujen etuoikeuksien lakkauttamista sekä yhteiskunnallisia luokkaeroja poistavan kansanarmeijan perustamista. Kannanoton vuoksi Wagnerin erottamista kyllä vaadittiin, mutta teatterin johto päätti kuitenkin olla tekemättä mitään asian suhteen.

Richard Wagner © Esa Hakala