Jenny Wihuri viihtyi mielellään kotona ja kun häntä ystävät pyysivät lähtemään mukaansa jonnekin, usein saivat vastaukseksi häneltä, että ei hän voi lähteä, kun Antti saattaa soittaa jostakin matkoiltaan. Meripelastusseuran naiskerho (myöhemmin Suomen Pelastusrengas)veti Jennyä puoleensa. Naiskerho keräsi seuralle varoja myyjäisillä Vanhalla Ylioppilastalolla ja Jenny valmisti kotiapulaisensa kanssa myyjäisiin moninaisia herkkuja, kuten pikkuleipiä ja paistettuja silakoita. Kahvia myytiin myyjäisissä myös seuran lukuun. Antti kärsi aikaa myöden reumatismista - varsinkin jaloissa - ja tämän vuoksi se rajoitti hänen liikkumistaan. Kulosaareen muutto toi uudeksi harrastukseksi kesäkaudella golfin ja talvella hän harrasti biljardia Suomalaisella Klubilla.

Jo 1800-luvun lopulta H. M. Gehrckensin varustamo oli säännöllisin vuoroin hoitanut kiertolinjaa Hampurista Turkuun, Helsinkiin ja Vaasaan. Sittemmin Ernst Russin ja H. M. Gehrckensin varustamot perustivat Deutsch-Finnische Linien hoitamaan yksin tätä liikennettä. Yhtiö ajoi  viikottain kolme vuoroa Helsinkiin, kaksi Viipuriin ja yhden Kotkaan, mutta ajoivat myös Turkuun ja muihinkin Pohjanlahden satamakaupunkeihin rahtiaan. Kun Antti Wihuri ilmestyi markkinoille kilpailemaan rahdeista, kutsuivat vakavaraiset hampurilaiset laivanvarustajat Antin Hampuriin joulukuussa 1935 neuvonpitoon. Outokumpu Oy tarvitsi kuparirikasteensa vientiin Hampurin Norddeutsche Affinerien jalostamoon kuljetusapua, jota se tarjosi Wihurin varustamon hoidettavaksi. Syksyllä 1935 Wihuri teki sopimuksen Outokummun kanssa 1000 tonnin kuparirikasteen toimittamisesta kuukausittain Viipurista Hampuriin. Wihuri informoi hampurilaisia varustajia asiasta ja nämä ensiksi pelotellakseen Wihuria ilmoittivat kilpailun olevan turhaa heidän ylivoimaansa vastaan. Russilla oli linjalla nelisenkymmentä laivaa ja Gehrckensillä viitisentoista. Hampurin neuvottelussa Wihuri otettiin ystävällisesti vastaan ja tarjouduttiin ostamaan hänen Outokummun kanssa tekemänsä kuljetussopimus. Hyvällä hinnallakaan Antti Wihuri ei suostunut tähän kauppaan, joten seuraavaksi strategiaa vaihdettiin ja hän sai ehdotuksia yhteistyöstä.

 

Antti Wihuri oli neuvonpidossa sekä epäluuloinen ja varovainen, mutta saksalaiset jatkoivat sitkeästi palaveriaan. Joulukuun 16. päivänä kirjoitettiin yhteistyösopimus, jossa Wihurin varustamo sai oikeuden osallistua Hampurin linjan liikennöintiin yhdellä laivalla ja rajoitetulla lastilla. Saksalaiset saivat oikeuden kuljettaa puolet Outokummun kuparirikasteesta. Wihuri laittoi laivoistaan Wapun Hampurin linjalle ja purki englantilaisten kanssa omistetun varustamoyhtiön. Englantilaiset saivat Fredavoren ja Fredvillen, kun Wihuri sai Wapun Hampurin linjalle. Hampurilaisten kanssa tehdyssä yhteistyösopimuksessa oli sovittu, että sopimuksen voi irtisanoa, kunhan se tehdään ennen viimeistä päivää syyskuuta 1936. Antti Wihuri päätti käyttää tätä pykälää hyväkseen ja purki tehdyn sopimuksen ja sai myös tietysti Outokummun kuljetussopimuksen kokonaan itselleen. Tarjotakseen asiakkaille parempaa palvelua Wihuri päätti hankkia laivoja lisää. Hänellä oli jo kahdeksan alusta ja seuraavaksi hän syksyllä 1936 Göteborgista kaksi alusta lisää. Laivoista tuli Wihurin omistuksessa Wirpi ja Wikla. Lontoosta löytyi Hampurin liikennettä varten vielä kolmaskin alus, josta tuli Wilpas. Samanaikaisesti Wihuri hankki varustamolleen 7210 dwt aluksen Göteborgista ja 6300 dwt aluksen Tukholmasta. Laivoista tuli uudella omistajalla Wirta ja Wisa ja nämä suuret alukset asetettiin hakurahtiliikenteeseen tienaamaan varoja "taistelurahastoon" pienempien aluksien ryhtyessä rahtisotaan, joka nyt vuoden 1937 alussa alkoi Hampurin linjalla.

Wihurilla oli laivastossaan kaikkiaan 12 laivaa vuonna 1937, joista 9 tienasi hakuliikenteessä ja 3 taisteli saksalaisia vastaan rahtisodassa. Rahtisota johti rajuun hintakilpailuun ja pahimmillaan rahtien hinnat putosivat 60 % normaalista. Saksalaiset luulivat, että Wihurin talous ei kestä pitkää kilpailua, he olivat jopa selvittäneet Wihurin taustoja, mutta unohtivat hänen omistuksensa muissa yrityksissä. Puolitoista vuotta rahtisotaa käytyään Wihuri päätti oikoa vastustajiensa ilmeisiä harhakäsityksiä omasta ja yhtiöidensä varallisuudesta ja ilmoitti Kauppalehdessä 28.6.1938 taseilmoituksen, joka oli suoraan suunnattu kilpailijoille Hampuriin. Kilpailijat huomasivat pian, että Wihuri kyllä kestää kilpailutilannetta vaikka pitkäänkin, mutta heidän isompi kalustonsa teki myös isompaa tappiota - heidän aluskannastaan suurin osa kun kynsi Itämerenliikenteessä, jonka hintoja myös rahtisota laski kovasti. Nyt alkoi myös aktiivinen kirjoittelu puolin ja toisin lehdistössä ja tämä taas johti ainakin Suomessa talouselämän kiinnostumiseen asiasta. Lopulta Wihuri kutsuttiin huhtikuun puolivälissä 1939 Hampuriin sopimusneuvotteluihin, joita johti konsuli Gyllenbögel. Antti Wihuri sai nyt helposti neuvoteltua 30 %:n osuuden Hampurin ja Suomen satamien välisestä rahtilinjaliikenteestä. Kumpikin saksalainen osapuoli tulivat mukaan 35 %:n osuuksilla ja saksalaiset hoitivat Kaskisten pohjoispuolelle jäävän liikenteen - joka ei itse asiassa Wihuria edes kiinnostanut. Sopimus astui voimaan heinäkuun alusta 1939.

 

Antti Wihuri pääsi satama-asioita hoitaessaan tutustumaan myös kunnallispolitiikkaan ja kauppakamari pyysikin hänet ehdokkaaksi kunnallisvaaleihin, johon Antti Wihuri sitten kyllä suostuikin. Wihuri tuli valituksi kokoomuksen edustajana Helsingin kaupunginvaltuustoon vuosiksi 1931-1933. Wihurin varustamon asiat olivat hyvällä tolalla rahtien huippuvuonna 1937, jolloin Wihurin hoidossa mm. rahtaussopimukset Suomen Selluloosayhdistyksen, Puuhiomoyhdistyksen, Kymiyhtiöiden sekä Paperitehtaitten yhdistyksen kanssa tuotteiden laivauksista Länsi-Englantiin. Tätä liikennettä hoidettiin seitsemällä laivalla, joista viimeisin, Wisa, oli hankittu joulukuussa 1936. Varustamon isoin alus, Wirta, kuljetti lähinnä viljaa Etelä- ja Pohjois-Amerikan ja Euroopan satamien välillä sekä toi toisinaan paluulastina selluloosaa Ruotsista tai Suomesta. Winha oli vuodesta 1936 aikarahdattuna tukholmalaiselle Rederi Ab Fredrikalle Etelä-Amerikan kuljetuksiin.

Saksan hyökkäys syyskuussa 1939 Puolaan ja toisen maailmansodan alkaminen tiesi Antti Wihurin laivaliiketoimille melkoisia vaikeuksia. Sota nosti kyllä rahtien hintoja, mutta suuri menetyksiä oli myös odotettavissa kaluston suhteen. Hampurin linjalla liikennöinyt Wappu esim. ajoi karille Rauman edustalla ja oli 13 vuorokautta talvisodan alettua venäläisten ilmahyökkäyksen vaarassa ennen kuin saatiin korjattavaksi Göteborgiin. Venäläinen sukellusvene pääsi yllättämään myös Hampurin linjalla toista Wihurin alusta sen viedessä joulukuussa 1939 vehnälastia Malmösta Vaasaan. Wilpas-aluksen kapteeni ajoi laivan karille Vaasan edustalla Norrskärissä ja alus tuhoutui tässä onnettomuudessa. Wihurin vuonna 1932 Englannista ostama Wilke oli saanut ostotarjouksen Rederi Ab Ergon yhtiöltä. Kauppahinnaksi sovittiin 11,5 miljoonaa markkaa, josta summasta Wihuri lahjoitti heti 10 miljoonaa markkaa puolustuslaitoksen lahjoitusrahastoon. Tämä oli Antti Wihurin ensimmäinen suuri lahjoitus. Wihurin jäämistöstä löytyi myös kiitoskirjeitä, joiden mukaan hän on lahjoittanut ainakin miljoona markkaa Suomen Aseveljien Liitolle ja 100 000 markkaa Jääkäriliitolle sekä pienemmällä avustuksella tukenut Kulosaaren Suojeluskuntaa.

Antti Wihuri oli myös suonut itselleen hieman huojennusta, sillä hän oli jo keväällä 1936 tutustunut Liikesivistysrahaston tilaisuudessa ylioppilaskunnan puheenjohtajaan ja kauppatieteiden maisteriin Aulis Kauppiseen. Kun Wihuri samana syksynä alkoi etsiä Merihuollolle uutta toimitusjohtajaa, hän otti Kauppiseen yhteyttä, pyysi tämän luokseen Kulosaareen ja tarjosi toimitusjohtajan pestiä hänelle. Aluksi Kauppinen tosi ilmoitti, ettei tunne millään tavalla huolinta-alaa ja hänellähän oli jo olemassa hyvä paikka Arabian myyntipäällikkönä. Lopulta neuvottelussa päästiin tilanteeseen, jossa Kauppinen päätti koittaa onneaan tekemällä niin poikkeuksellisen kovan ja normaalin tason ylittävän palkkavaatimuksen, ettei uskonut tähän Wihurin suostuvan. Kauppisen yllätykseksi Wihuri suostui tarjoukseen tinkimättä ja näin Antti Wihuri sai Merihuollolle uuden toimitusjohtajan. Nyt kun perheelle jäi hieman enemmän aikaa ja uusi, kaunis ja tilava talo Kulosaaren merenrannassa antoi monia mahdollisuuksia, toteuttivat Wihurit yhdessä unelmansa. Lapsettomina he adoptoivat kymenlaaksosta isänsä sodassa menettäneet veljekset, Reijon (seitsemän vuoden ikäinen)ja Pentin (kuuden vuoden ikäinen).

Antti Wihuri aatoksissaan varmasti pohti jo varustamostaan luopumista, mutta päätöstä kovasti joudutti ja helpotti valtion määräämä omaisuudenluovutusvero, josta Wihuri langetettiin maksettavaksi 67,5 miljoonaa markkaa. Wihuri koki sen tietysti kohtuuttomaksi ja teki siitä valituksen, joka aikanaan käsittelyssä määrättiin alle puoleen alkuperäisestä summasta.
Seuraavassa osiossa pureudun Jenny ja Antti Wihurin erinomaisen rahaston asioihin, toivottavasti niin teet Sinäkin!

Antti Wihuri © Esa Hakala