Tänne Kangasalan kirkon kupeeseen ja vanhalle hautausmaalle Bror Axelin haudan äärelle olen kulkeutunut elokuisena syyskesän loppupuolen lähes luvattoman kauniina iltapäivänä. Aivan kotvan kävelymatkan päässä Kangasalan kirkolta Tampereelle päin on vielä pystyssä tiilirakennus vuodelta 1905, jossa toimi aina hamaan loppuunsa saakka Kangasalan Urkutehtaan urkujenrakennustuotantotiimin tuotantotilana, aina  vuoteen 1983 asti. Samalla kun mietin ja tutkin oman kanttori-isoisäni (esi-isä kahdeksannessa polvessa), Anders Platánin vaiheita Savitaipaleella, haluaisin johdatella ajatuksenne hetkeksi viivähtämään toisen Andersin, Anders Thulén ja Kangasalan urkujenrakentajien edesottamusten äärellä. Aivan ensiksi on kuitenkin siirryttävä Tukholmaan ja Gustav Anderssonin jalanjälkiä seuraamaan Ruotsin määperälle, josta tarina lähtee liikkeelle:   

 

Gustaf Andersson (s. 1797 Ruotsi, Tortuna - k. 21.3.1872 Tukholma) opiskeli ensin harmoniaoppia Tukholman Musiikkiakatemiassa, ja oli sen jälkeen oppipoikana yhdessä P.Z. Strandin kanssa tämän isän, Per Strandin verstaassa vuoteen 1819 saakka. Andersson jatkoi opintojaan Hallessa Knobelauchilla ja Leipzigissa J.G. Mendellä vuosina 1820-23. Urkujenrakennusprivilegin hän sai 1824 suoritettuaan urkujenrakentajan pätevyystutkinnon Kuninkaallisessa Musiikkiakatemiassa. Gustav Anderssonin poika Frans tuli osakkaaksi isänsä yhtiöön 1850, jolloin urkurakentamon nimi sai muodon Gust.  Andersson & Son.
Gustav Andersson oli aikanaan yksi Ruotsin merkittäviä urkurakentajia. Suurimmat urkunsa hän saattoi Turun tuomiokirkkoon 1842. Sibelius-museossa oleva Gustav Anderssonin 1820 rakentama positiivi, jonka sointimaailma vie liki Akatemiatalon urkuja, mutta jossa on myös - ilmeisesti ainokaisena maassamme - automaattinen soittolaite muutaman kappaleen soittamiseksi. Gustav Anderssonin uruissa sai konkreettisen muodon se musiikillinen linja, jonka airuet kuuluivat jo Nauvon Schwan-uruissa ja niiden jälkeen Strandin soittimissa ja Kuopion uruissa. Anderssonin urkujen voimakas sointi oli tumma ja leveä, ja basso korostui vahvasti, mutta diskanttiakaan ei unohdettu. Andersson rakensi urkunsa aina tukevin rakentein ja suurikokoisin yksityiskohdin. Hänen oppipoikansa ja verstaan työnjohtaja, myöhemmin suomalaistunut, Anders Thulé, jatkoi tätä linjaa. Ruotsin Kilassa Tullstan kylässä 11.7.1813 syntynyt talonpojan poika oli kätevä käsistään ja kun hänet isänsä kuoleman jälkeen ostettiin perikunnasta ulos  lokakuussa 1834, hän lähti Tukholmaan Anderssonin urkurakentamoon oppia saamaan. Andersin tiedetään korjailleen kylällä kelloja ja sepäntyötkin taittuivat näppärästi; musiikki kulki myös suvun geeneissä, koska hän soitti ainakin viulua ja harmonikkaa sekä harrasti myös laulua. Lukkariksi oli itseänsä jopa ajatellut ja vähän opiskellutkin , mutta sittemmin opiskelu oli jäänyt kesken. Työnantaja ja oppi-isä Andersson tarjosi Andersille 1839 ensin Oulun Sofia Magdalenan 1822 tulipalossa tuhoutuneiden urkujen rakentamista, ja sen jälkeen Turun tuomiokirkon urkujen pystyttämisen - ilmeisesti niiden äänittämisenkin suurelta osin. Andersson lupasi matkaan työnjohtajalleen kolme ammattimiestä, joista Anders Nylund saapui jo kesällä 1838 Ouluun perustamaan työmaata ja Brodell, Oscar Hjerpe, Anders Thulé sekä Andersson itse tulivat Ouluun kesällä 1839 tinapilleineen. Retki päättyi kuitenkin onnellisesti, sillä urut vihittiin käyttöön 29.4.1941 pidetyssä konsertissa, jonka urkurina toimi seurakunnan oma Gustaf Ullrich Lindeman ja ulkomaan vierailijana mestari Andersson. Kaltoin ei jättänyt tuli kohtelematta myöskään Turkua vuoden 1827 tulipalossa, jossa yli puolet kaupungin taloista kärsi tuhoja ja kolmisenkymmentä ihmistä menehtyi saamiinsa vammoihin. Johan Niclas Cahmanin satavuotiaat ja 32-äänikertaiset Tuomiokirkon urut tuhoutuivat totaalisesti tässä samassa palossa. Siunaukseksi koitui  tähän lohduttomuuteen koleraan kuolleen leipurioltermannin Carl Wahlgrenin leski, Maria, jonka testamenttivaroista oli osoitettu urkurakennustyöhön varat ja lesken kuoltua 1834 Linnankadun kiinteistön myynnillä päästiin toteuttamaan Suomen suurimpia, 54-äänikertaisia urkuja Turussa. Työmaa valmistui Turussa Thulén johdolla vauhdikkaasti, koska yli 3000 pilliä käsittävät urut tehtiin Tukholmassa jo niin pitkälle valmiiksi, että urut saatiin vihittyä jo kesäkuussa 1842. Inkoon 16-äänikertaiset Andersson-urut toivat Thulén Länsi-Uudellemaalle, jonka urut valmistuivat jo joulujumalanpalvelukseen 1842. Nämä olivat myös viimeiset urut, jotka Anders Thulén valmisti mestari Anderssonin työnjohtajana ja nyt hän asettui Tammisaareen orastavana mielessään itsenäinen yrittäjyys urkujenrakentajana sekä mielitietty; kaupunginvanhin, raatimies, kaakeliuuni- ja ruukkumestari Henrik Sanngrenin tytär, Fredrika Wilhelmina. Horsbäckin kartanon omistaja, ylihoviapteekkari, hovineuvos, ritari ja itsekin kulttuurin ystävä, Berndt Eric Inberg, oli innokkaana seurannut Inkoon urkujen rakentamista ja varakkaana miehenä halusi osoittaa varat Tammisaaren kivikirkon urkutöihin vielä elinaikanaan. Hän pyysi Andersin tähän tehtävään ja Anders teki tarjouksen 23-äänikertaisista uruista tittelinään orgelbyggare elev, sillä hänellä ei ollut virallista urkujenrakentajan tutkintokirjaa. Tästä seurasi melkoinen tapahtumien vyyhti, kun mestari Andersson oli saanut Thulén ja Oscar Hjerpen erokirjeiden vuoksi tuohtuneena vaati Turun tuomiokapitulin kieltoa päästää Anders  rakentamaan urkujaan. Kielto tuli voimaan 5.4.1843 - puolitoista kuukautta urakkasopimuksen allekirjoittamisesta - ja hovineuvos Inberg  valitti päätöksestä Keisarilliseen senaattiin. 13.10.1843 senaatti antoi asiakirjallaan luvan alkaa Tammisaareen urkutyömaan ja tästä päivästä on sittemmin katsottu alkaneen Kangasalan Urkutehtaan historia, sillä samassa päätöksessään senaatti tuli myös vahvistaneekseen vankkoihin näytteisiin pohjautuen myös Anders Thulén ammattitaitoiseksi urkujenrakentajaksi. Tammisaaren urut saivat tulikasteensa 29.8.1844 reilusti edellä aikatauluaan, jonka mukaan urkujen piti olla soinnissa vasta ensimmäisenä adventtina.  

 

21-vuotias Fredrika ja kymmenen vuotta varttuneempi urkujenrakentaja Anders vihittiin aviosäätyyn 29.12.1844 ja pian häiden jälkeen Thulén perhe mukanaan Oscar Hjerpe, Anders Nylander sekä mallipuusepän kisälli Bengt Breijder ja oppipoika Otto Svartström siirtyivät Kangasalle kirkon viereen Yli-Tarpilan taloon, jossa Thulén perhe asusti toista päätä ja verstas sijaitsi toisessa päässä taloa. Kangasalla ensimmäiset urut Andersin kohteena olivat tietysti Kangasalan kirkon 16-äänikertaiset urut, jotka soivat jo joulukirkossa 1845 ja Thulén perheeseen syntyi esikoistytär, Edna Wilhelmina, 3.1.1846. Seuraava työkohdekin odotti Andersia Ikaalisten seurakunnassa, jonka puukirkko odotti 16-äänikertaisia urkuja ja saikin ne juhannukseksi 1846. Välillä Anders Thulén pysyi leivän syrjässä kiinni rakentamalla jopa yksityisille kamariurkuja ja yksi tapa helpottaa perheen elantoa oli myös innostus kalastukseen ja metsästykseen. Perhe sai lisää jälkikasvua ja isä tulevan työnsä jatkajan, kun poika, Bror Axel, syntyi 28.8.1847. Melko myöhään perhe lisääntyi vielä 24.3.1855, jolloin oli tulevan Tampereen raastuvanoikeuden ja maistraatin raatimiehen, Julius Richardin, vuoro tulla perheeseen. Urkuriksi opiskellut Richard löysi Ruotsin Motalasta tulleen vaimonsa, Hilda Birgitta Nilssonin Tammisaaresta laulunopettajana toimiessaan ja heidät vihittiin 1885. Perhe muutti pysyvästi Tampereelle Richardin töiden perässä ja perhe piti tiukasti kiinni Thulé-nimestään ja ruotsinkielisyydestään. Richard oli loistava valokuvaaja ja Fotografiklubben i Tammerfors-seuran jäsen 1890-luvulta aina kuolemaansa 1925 asti. Tampere-seuran arkistoissa on säilössä kolmisensataa Richardin lasinegatiivia, joissa hän on dokumentoinut vuosisadanvaihteen Tampereen ihmisiä ja näkymiä.  
Anders Thulén urkuja voisi kuvailla kypsiksi ja valmiiksi soittimiksi, joissa oli leveä, voimakas ja laulava sointi, ja joissa äänikertojen voimakkuudet oli porrastettu sangen vahvasti. Thulé mitoitti principalit jatkuvasti vaihtuvan mensuurin mukaan, jossa äänikerran ääripäät ovat suhteellisen laajoja, mutta keskiala usein ahtaampi. Tämä periaate on hyvin vanhaa perua ja tunnettu ranskalainen urkuteoreetikko, Dom Francois de Bedos, käytti sitä lähes yksinomaan, mutta 1800-luvulla se alkoi olla harvinaisempaa käytännettä.
Anders Thulén principalit ja kieliäänikerrat soivat varsin voimakkaasti, kun taas hänen rakentamansa puinen Flöjt d'amour on hiljainen. Viuluäänikerrat eivät ole teräviä. Anders Thulén jäljiltä on tämän hetken tietojen mukaan 36 urkua, joista kolmasosa, 14 kpl, on 2-7 äänikertaisia kamariurkuja. Näitä kamariurkuja ostettiin yksityiskotien ohella myös kirkkoihin.
Saksalainen Walcker rakensi Helsingin Nikolain kirkkoon - nykyiseen tuomiokirkkoon - vuonna 1846 Saksasta laivalla tuodut isot urut, joista vain arkkitehti Lohrmannin suunnittelema fasadi on säilynyt kirkossa. Nykyisin tuomiokirkon urut ovat 57-äänikertaiset tanskalaisen Marcussen & Søn vuonna 1967 valmistamat urut. Yhdessä Turun tuomiokirkon urkujen kanssa ne olivat Suomen suurimmat, joista  Helsingin urut edustivat saksalaista ja Turun urut ruotsalaista romantiikkaa.
Ruotsin vallan peruja, vuodelta 1774 oli Suomessa voimassa laki urkujenrakentajan privilegiosta. Sen mukaan itsenäisenä urkujenrakentajana saattoi toimia vasta Kuninkaalliselle Tiedeakatemialle suoritetun tutkinnon jälkeen. Tätä tutkintoa ei ollut jokaisella ruotsinmaalaisellakaan urkurakentajalla, ja Suomessa se puuttui käytännössä kaikilta ammattia harjoittaneilta. Lupamenettelyt päättyivät, kun laki elinkeinovapaudesta säädettiin vuonna 1879. Tuona säännöstelyn aikana harrastajarakentajat rakensivat noin neljäsosan kaikista n. viidestäkymmenestä kaudella valmistuneista uruista ja osa näistä harrastajista pystyi hienoihin suorituksiin itsenäisesti, mutta toiset päätyivät jäljittelemään ammattilaisien työtä.  Uusi tullilaki (1863) laski ulkomailta tuontitavaran - myös urkujen - hintoja. Vaikka ulkomaisten urkujen määrä ei noussutkaan vauhdikkaasti, uusia rakentajanimiä alkoi ilmestyä. Vuoden 1863 kielilain vaikutuksesta alettiin urkujen rakentamisen asiakirjoissa - tarjouksissa, sopimuksissa ja osittain myös tarkastuslausunnoissa - käyttää suomen kieltä. Samalla syntyi oma, suomenkielinen urkuterminologia, joka mukautui, tarkentui ja vakiintui tulevien vuosikymmenien aikana.
Ruotsista ilmestyi uusia urkurakentajia markkinoille; Åkerman & Lund (Vaasa 1866 ja Helsingin Vanha kirkko 1869) ja Frans Andersson (useita pieniä urkuja Ahvenanmaalle). Virolainen Gustav Normann rakensi kahdet urut. Uudenkaupungin Marcussen-urkuja tuli pystyttämään nuori Jens Alexander Zachariassen, joka sittemmin jäi Suomeen ja aloitti oman, menestyksekkään urkurakennustyönsä. Veljekset Johan ja Teodor Buchert olivat rakentaneet ensimmäiset urkunsa Sakkolaan vuonna 1844 ja muut neljä soitinta syntyivät 1860-luvun ensimmäisellä puoliskolla, mutta valitettavasti näiden rakentajien tuotannosta on jäljellä vain kaksi fasadia ja muutamia urkupillejä.
Anders Thulé rakensi joihinkin yksisormioisiin urkuihin forte-piano-toiminnon. Siinä listetyyppinen ilmalaatikko jaettiin kahtia, toisella puolella olivat hiljaiset äänikerrat ja toisella puolella voimakkaat. Forteäänikerrat voitiin rekisteröidä valmiiksi, ja ne soivat painamalla sulkuventtiilin poljin alas. Toiminto vastaa tarkoitukseltaan ja tekniikaltaan samaa, kuin Ranskan merkittävän urkujenrakentajan, Aristide Cavaillé-Còllin, kehittämää kombinaatiolaitteistoa. Kaksoissoittoventtiilien vuoksi Anders Thulé varusti nämä urut lähes poikkeuksetta Barker-koneella.
Sekä Anders Thulé että myöhemmin Zachariassen kehittelivät muutamiin urkuihin melodialaatikoita. Näille rakennetut äänikerrat soivat ja vahvistivat melodiaääntä, vaikka soittaja soitti moniäänistä satsia. Maan teollistuminen kasvoi edelleen ja taloudellinen hyvinvointi hiljalleen lisääntyi. Rakennettujen urkujen määrä kasvoi kuitenkin vielä sangen hitaasti. Vuosina 1863-1872 rakennettiin jonkun verran yli kolmekymmentä soitinta - jälleen osa harrastajien rakentamia - joissa oli listelaatikot ja mekaaninen koneisto, eikä niiden sointi muuttunut ainakaan rakentajan myötä. Itsellisen uransa kolmansia kirkkourkuja Anders Thulé ryhtyi pystyttämään vuonna 1824 italialaisen arkkitehdin ja intendenttikonttorin johtajan, Carlo Bassin, piirtämään Tampereen puukirkkoon Keskustorille, ja kirkko varustettiin 11-äänikertaisin uruin. Asiakaskunta laajeni vaiheittain ja seuraavat työmaat järjestyksessä olivat Tammelan kirkko, Halikko, Helsingin pitäjän kirkko sekä urkujen korjaus Kuopion kirkossa. Kangasalan vauraimpien talonisäntien kohtalona oli toimia Andersin liiketoiminnan rahoittajina ja pankkiireina. Koska laskutus toimi aina viiveellä ja jäljessä, lainasi Anders Aakkulan, Liuksialan, Tarpilan ja Joutsiniemen isänniltä rahaa liiketoimintansa pyörittämiseen pitäen näistä kuitenkin tarkkaa kirjanpitoa  ja velat aikanaan varmastikin hoitaen. Ensimmäisen pankkilainansa Anders kävi tekemässä heinäkuussa 1867 Tampereen Yhdys-Pankin konttorissa. Myös urkuverstas ja perheen asunto vaihtuivat syksyllä 1860 Joutsiniemeen neljäksi vuodeksi, kunnes Anders osti Rauhamäen tilan ja kuljetutti ostamansa Markkulan tilan päärakennuksen hirret Suinulasta uuteen paikkaan ja käyttöön. Tilauskirjakin näytti tasaista kasvua asiakkaiden suhteen ja nyt uusissa tiloissa voitiin pienin laajennuksin pärjätä aina vuoden 1905 tulipaloon asti.

Bror Axel kulki isänsä mukana pikkupojasta lähtien tämän asennusmatkoilla  ja sai hoitaa erilaisia juoksevia käytännön asioita ja mm. liiman lämmittäminen oli hänen vastuullaan. Poika oli jo puhuttu Turkuun ruotsalaisen Theodor Boströmin urkuoppilaaksi, mutta hanke kariutui Boströmin kuoltua yllättäin ja haaveet urkurin ammatista sen myötä. 17-vuotiaasta Bror Axel sai isänsä verstaalla ja valvonnassa täydellisen ammattikoulutuksen urkujenrakentajaksi. Peruskoulutusvaihetta kesti kolmisen vuotta ja koulutus aloitettiin metallipuolelta, jossa tutuksi tulivat viilaukset, juotokset, raudantaonta, terien karkaisut yms. Vaiheittain siirryttiin tinatöihin, joka vaatii kovaa ammattitaitoa, mutta rinnan tehtiin myös koko ajan puutyötä sekä urkujen kokoamisia asennusmatkoilla eri paikkakunnilla.

Kun Anders Thulé kuoli verenmyrkytykseen 29.2.1872, otti hänen poikansa Bror Axel urkurakentamon isältä johtoonsa. Samana vuonna valmistuivat ensimmäiset Jens Alexander Zachariassenin tekemät urut. Bror Axel oli käytännössä melko pahassa kilpailutilanteessa, mutta ensimmäiset omat urut Mikkelin maaseurakunnan kirkossa saivat hyvin suopean vastaanoton, vaikka Zachariassenin urkurakentamon tuotanto kasvoi nopeasti ja 1872-79 hän rakensi puolitoistakertaisesti sen mitä Thulé Kangasalla valmisti.
Kruununkylän lukkari Petter Lybäck rakensi muutamia urkuja ruotsalaisen Åkermanin soittimien tyyliin pohjaten. Saksalainen Wilhelm Sauer teki yhdet urut, ja Åkermanilla opiskellut Kalannin lukkari Hans Petter Springert viidet. Gustav Normann rakensi kuusi soitinta ja monet Ahvenanmaalta ja ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta lähtenyt harrastajarakentajien joukko lisääntyi suuresti.
Zachariassen korjasi Turun tuomiokirkon Andersson-urut ja soittimen dispositiomuutokset kertovat muuttuneista sointi-ihanteista, Barker-koneen asentaminen kevyemmän soittotekniikan vaatimuksesta.
Hänen urkunsa otettiin hyvin vastaan; niitä pidettiin heleästi ja kirkkaasti soivina, ja teknisesti laadukkaina. Kuutiopalkeet olivat Zachariassenin tavaramerkki, jota joskus vaadittiin tarjouksissa myös muiltakin  urkurakentajilta. Valtaosa Zachariassenin urkujen fasadeista on tyyliltään uusgoottilaisia.
Bror Axel Thulé kävi vuonna 1878 opintomatkalla Pariisin maailmannäyttelyssä ja tutustui Ranskan taitavimman urkujenrakentajan, Aristide Cavaillé-Collin, urkutuotantoon. Samalla hän tutustui eri maissa urkujenrakennukseen, rakentajiin ja urkureihin, mm. Charles Marie Widorin kutsuvieraskonsertissa hän pääsi kuulemaan urkutehtaan upouusia 60-äänikertaisia urkuja. Matkan antina isä-Thulén esimerkit vähenivät hänen tuotannossaan. Kangasalalaisten urkujen sointi muuttui tasaisemmaksi, intensiivisemmäksi ja läheni saksalaista romantiikkaa. Matkalta hän ammensi myös ajatuksia tulevaan menestystuotteeseen, harmoniin.
Sekä Zachariassen että B.A.Thulé kehittivät 1880-luvun alkupuoliskolla äänikertakanavalaatikon, joka sisälsi merkittäviä etuja: vakaampi ilmanjako, kevyempi kosketus, parempi virityksenpitävyys ja suurempi kestävyys ilmaston vaihteluita vastaan. Helppo ja kevyt rekisteröitävyys teki mahdolliseksi monien apulaitteiden rakentamisen. Bror Axel Thulé patentoi oman riippuventtiililaatikkonsa 1886. Zachariassenin laatikko, jonka Johan Kaupelin oli suunnitellut, oli yksinkertaisempi, mutta ei niin helppo huollon kannalta  kuin Thulén laatikko.
Bror Axel Thulé käytti Tampereen Aleksanterinkirkon uruissa vuonna 1885 ensi kertaa maassamme pneumaattista koneistoa. Rakennussopimus jo antoi rakentajalle mahdollisuuden tehdä teknisiä  muutoksiin, jotka eivät sopimuksen mukaan kuitenkaan saaneet alentaa urkujen arvoa. Muutosten laatua ei kirjattu täsmällisesti, joten urkujen epäedullinen sijoitus yhdessä kirkon lämmityksen kanssa (puutteet lämmityksessä, yksinkertaiset ikkunat ja puutteet ilmastoinnissa) aiheutti ongelmia, joista riideltiin pitkään. Yllätys oli se, että pneumatiikka toimi, mutta Barker-koneen käyttämä osa urkuja ei. Tämä epäselvyys ehkä hidasti pneumatiikan tuloa; seuraavat pneumaattiset urut rakennettiin Vesilahteen vuonna 1887. Thulé ehti rakentaa vielä kahdet pneumaattiset urut ennen Lappeen kirkon (Zachariassen 1891) ja Helsingin Johanneksenkirkon (Walcker 1891) pneumaattisia soittimia.
Zachariassen oli 1880-luvun puolivälissä saanut Tanskasta veljenpoikansa, Johannes Lassen Zachariassenin, rakentamonsa työnjohtajaksi. Tämä oli vahvasti koulutettu ja jo kokenut urkujenrakentaja, jonka ansiota ilmeisesti rakentamon maine suurelta osin perustui. Jens Alexander puolestaan laajensi liiketoimiaan vähitellen pianonmyyntiin ja korkkien valmistamiseen.
Bror Axel Thulén rakentamossa työskenteli 1880-luvun alkupuolella kaksi määrätietoista ja eteenpäin pyrkivää miestä: Albanus Jurva ja Karl Gustav Wikström. Molemmat opiskelivat valtion stipendillä ulkomailla: Jurva Etelä-Saksassa Walckerilla, Wikström Amerikassa. Takaisin Suomeen he palasivat 1890-luvulla.
Suomessa elettiin kansallisen kulttuurin kultakautta ja kirkkolaki muokkasi entisestä lukkarinvirasta selkeästi muusikon viran ja kanttoreiden koulutus alkoi Kirkkomusiikkiopistoissa. Virsilaulu yhtenäistyi painetun koraalikirjan myötä ja uusia eteviä urkureita koulutettiin, joka johti urkujen arvostuksen lisääntymiseen musiikki-instrumenttien joukossa. 1800-luvun lopulla pneumatiikka tuli käyttökelpoiseksi koneistoksi kehittyneenä mekaanisen koneiston paikalle vain kaikkein pienimpiä urkuja lukuun ottamatta. Pneumatiikka muutti urkujen soitettavuutta - kosketuksesta tuli kevyt - mutta urkujen soinnin muutokset olivat alkaneet äänikertakanavalaatikon myötä jo mekaanisen soittokoneiston kaudella. Kyseisen laatikkotyypin pillikohtaiset soittoventtiilit aukeavat hieman eri aikaan, mikä vaati alukkeitten äänittämisen vähemmän täsmällisiksi. Tämä kehitys sai jatkua vielä, vaikka koneistotyyppi vaihtui.
Marcussenin rakentamo Åbenråssa Tanskassa joutui 1890-luvun puolivälissä kutsumaan Johannes Lassen-Zachariassenin takaisin synnyinmaahansa. Tämän seurauksena Zachariassenin rakentamon toiminta hiljeni vähitellen. Karl Gustav Wikström palasi Amerikasta 1893 ja asettui Naantaliin. Albanus Jurva perusti urkurakentamon Lahteen 1895. Urkujenrakentamisen suuri lisääntyminen Thulén ja Zachariassenin rinnalla oli mahdollista, koska urkujen kysyntä kukoisti kaiken aikaa.
Bror Axel Thulé rakensi ns. koulu-urkuja lähes neljäkymmentä kappaletta. Niissä oli pystypianon näköinen kaappi, yksi avoin äänikerta ja oktaavikoppeleita, muutamissa myös polvipaisuttimella käytettävät paisutusluukut. Ensimmäiset koulu-urut rakennettiin 1880, mutta niiden kulta-aika osui vuosiin 1899-1902.
1890-luvun urkufasadit olivat vankkoja, usein vahvasti koristeltuja, ja niiden arkkitehtoninen ilme edusti lähinnä kertaustyylejä. Vaikka rakentajat yleensä piirsivät fasadit tapauskohtaisesti, Zachariassen näyttää käyttäneen saksalaisia mallikirjoja muutamien myöhäisten urkujensa fasadimalleina. Bror Axel Thuléllakin on ollut - tosin verraten myöhään - oma mallikirjansa, josta tilaaja valitsi haluamansa vaihtoehdon.
Urkujen dispositiot olivat kullakin rakentajalla varsin samanlaisia. Kun urut suurenivat, uudet äänikerrat ilmestyivät mukaan tietyn kaavan mukaisesti. 1890-luvulla nelijalkaista korkeammat äänikerrat ja soolokielet vähenivät. Oktaavikoppeleilla saatiin kokonaissoinnista ehyt ja suuri, ja lukuisat karakteriäänikerrat antoivat vaihtelua hiljaisiin sävyihin ja varsinkin sooloihin.
1890-luvun aikana syntyi 125 uutta urkua ja niistä 51 rakennettiin Kangasalla ja 33 soitinta  Uudessakaupungissa. Jurvan urkurakentamo Lahdessa valmisti 13, Wikström seitsemän ja saksalainen Walcker viisi. Kahdeksan soitinta tuli muilta ulkomaisilta rakentajilta ja muille kotimaisille rakentajille ja harrastajille jäivät jäännöserät. 1890-luvun viimeisissä Zachariassen-uruissa on nähtävissä mensuroimisen ja äänittämisen selvä muutos. Määrätietoinen ja selkeä sointihahmo diffusoituu ja tasoittuu, ja kokonaissointi pehmenee ja sointimaailma kesti tällaisena aina viimeisiin soittimiin saakka.
Bror Axel Thulén dispositioista hävisivät korkeat oktaaviäänikerrat, ja Rauschkvint otti usein mixturin paikan. Vaikka soinnin kaventuminen on kuultavissa, useat kangasalalaiset urut soivat vielä leveästi. Principaleihin tuli aktiivisuutta, viuluäänikerrat voimistuivat, ja huilujen intensiivisyys kasvoi. Urut tuntuvat soivan kiinteämmin, terävämmin ja määrätietoisemmin. Pneumatiikka muuttui ja kehittyi lukuisin teknisin parannuksin. Thulé eteni tässä määrätietoisesti, Zachariassen sen sijaan käytti useimmiten mekaanista soittokoneistoa ja mekaanisia koppeleita soittopöydissä, vaikka ilmalaatikot toimivatkin pneumaattisesti.
Vuosina 1900-1909 rakennettiin kaikkiaan 163 uutta urkua. Bror Axel Thulé rakensi niistä 76, Jurva tai Lahden Urkutehdas 49. Walckerin nimissä on kymmenen soitinta ja Zachariassenin yksitoista. Albanus Jurva oli vuokrannut rakentamonsa Walckerille 1907 ja jäänyt siihen tuotannon johtajaksi. Yhteistyötä kesti vain kaksi vuotta, ja Walcker rakensi tuona aikana myös omalla nimellään. Karl Gustav Wikströmin omaleimainen ura urkujenrakentajana päättyi, kun hän menehtyi Nilsiän urkujen äänitystyön ääreen 1909.

Bror Axel Thulén avioitui Agothon Meurmanin tyttären, Minnan, kanssa ja esikoinen, Antti Agathon, syntyi 4.12.1879. Katri Naemi tytär syntyi puolitoista vuotta myöhemmin ja letkan jatkoksi vielä Martti, Eino ja Niilo sekä Elvin, jotka kumpainenkin kuolivat hyvin nuorina. Uusi kotitalo valmistui loppuvuodesta 1889 ja se nimettiin Petäjiköksi. Uuteen kotiin syntyivät vielä 1891 Olli Elias, 1893 Minna Alina Elisabeth ka 1895 Eeva Bertha. Perheen lapset Katria lukuunottamatta vaihtoivat sukunimensä vuonna 1906 Tulenheimoksi, mutta Minna ja Bror Axel pitäytyivät vanhassa nimessään jo urkutehtaan maineenkin vuoksi. Martti oli myös aloittanut ylioppilaaksi tulonsa jälkeen insinöörin opintonsa Helsingin Polyteknillisessa opistossa. Bror Axel kutsuttiin valtiopäiville Pirkkalan tuomiokunnan valitsemana talonpoikaissäädyn edustajana 1905. Alkuvuodesta 1909 Martti lähti toista vuotta kestäneelle opintomatkalle pienellä budjetilla Keski-Eurooppaan päätyen ensiksi vuodeksi Marcussen & Sonin urkutehtaan oppiin Saksaan. Sieltä hän siirtyi ammentamaan teologian ja filosofian tohtorin, joka valmisteli myös lääketieteen väitöskirjaa, urkurin ja professorin, Albert Schweitzerin oppeja Strassbourgissa. Schweitzer oli herättänyt jo huomiota maailmalla julkaisuillaan urkujen rakentamisesta sekä Bach-elämäkerralla, joka oli kirjoitettu ranskaksi, mutta käännetty myös saksaksi. Helmikuussa 1910 Martti Tulenheimo raportoi kirjeessään: "Professori Schweitzer tuntuu olevan ystävällinen mies, selittelee kernaasti ja näyttelee eri urkuja ja tuntuu ylimalkaan olevan hyvin innostunut urkuihin. Näyttää muuten kallistuvan Walckeriin päin."

Samaan aikaan isä-Axelin terveydentila heikkeni kotona ja pitkään sairastettuaan hän kuoli 13.8.1911 kotonaan Kangasalla. Minna Thulé myi Kangasalan Urkutehtaan Martti Tulenheimolle 78 000 markalla rakennuksineen ja irtaimistoineen. Urkujen rakentamisen linja muuttui Kangasalla selvästi. Merkittävä uutuus olivat fasadit, joissa ei enää ollut puusta rakennettuja kehyksiä urkupillien raamittajana. Dispositiot muuttuivat ja äänitys terävöityi sekä urkujen yleissointi muuttui harmonimaiseksi. Jouluaattona 1913 kihlautuivat melkein valmis lääkäri Eva Debora Heman ja Martti Tulenheimo morsiamen kotona Jyväskylän pappilassa ja joulun jälkeen pariskunta muutti asumaan Kangasalan Petäjikköön. Oskar Merikannon elämänvaiheet lomittuvat niin olennaisesti näihin Kangasalan urkujenrakentajiin, että hänet on myös pakko mainita tässä yhteydessä. Merikanto oli jo Lauri Hämäläisen kuoleman jälkeen hakenut Helsingin Vanhan kirkon urkurin paikkaa 1888, mutta oli tuolloin vielä liian nuori tehtävään - kaksikymmenvuotias. 1889 Oskar tarkasti Jyväskylän maaseurakunnan kirkossa Kangasalan Urkutehtaan urkuja Leipzigin opiskeluvuosien jälkeen ja ne olivat aivan ensimmäiset hänen tarkastamansa urut pitkäaikaisen luottotarkastaja Hämäläisen edesmentyä. Merikannolle muodostui Kangasalalle erittäin lämpimät suhteet ja kiinteää yhteistyötä tehtiin urkurakentajien kanssa paljon. Hän vierailu usein Kangasalla vaimonsa Liisan  ja Liisa-tyttären ja Aarre-poikansa kanssa. Suhteiden lämpenemisessä Kangasalle auttoivat varmasti myös Linsén ja Topelius, mutta myös Kangasalan nimismies ja lanko, Heikki Häyrynen. Merikanto levytti Kesäpäivä Kangasalla (Mä oksalla ylimmällä) Johanneksen kirkon kanttoriparinsa, Abraham Ojanperän kanssa levylle. Totuuden nimissä Merikanto teki urkujentarkastuksia myös muillekin valmistajille, mutta hän myös uuvutti itsensä kovalla työnteolla ja kuoli jo sangen nuorena, vain 56-vuotiaana Oitin Tyynelässä 17.2.1924. Merkittävän uran Merikanto teki Helsingin Johanneksen kirkon urkurina vuodesta 1892 aina kuolemaansa asti.
Martti Tulenheimon jälkeen urkutehtaan johtoon astui hänen poikansa Pertti Tulenheimo ja kovin mielelläni suosittelen tutustumista tämän ainutkertaisen suvun historiaan Kangasalalla. Yksittäisenä ja sangen erinomaisena lähteenä voisitte käyttää Raimo Seppälän ansiokasta kirjaa vuodelta 2011: Tulenheimot, Urkujentekijöitä ja yhteiskunnan rakentajia. Antautukaa musiikin vietäviksi ja siemailkaa historiasta ja hyvästä kirjallisuudesta nautinnollisia hetkiä liian nopealla tempolla liukuvaan elämäämme!