Antti Wihuri
niittasi tulevaisuuttaan vahvasti toimillaan Raaheen kiinni vielä vuoden 1919
ja alkuvuoden 1920 aikana. Raahessa hän aloitti paikallisen liikemiehen, Antti
Mustosen kanssa rautakauppatoiminnan sataman kupeessa myyden tervattuja ja
tervaamattomia köysiä sekä laivapikeä tukkukauppana varastosta. Ruotsista hän
tukkurina toi viljaa ja Huotarin liiteristä myi raahelaisille vaikka
ruokatarpeita ja muonaeriä. Myyntivalikoimassa oli myös halkoja ja Venäjän
lehtiä paaleittain. Ahtaajien oloja hän halusi kohentaa rakennuttamalla
Lapaluodon sataman laiturin ääreen rakennusmestari T. H. Granlundin johtaessa
hanketta melko karun puurakennuksen, jonka merenpuoleiseen päähän tuli
yrityksen konttori ja toiseen päähän majoitustilaa ahtaajille. Raahelaiset
nimittivät pian rakennuksen Lapaluodon kasarmiksi. Lisätilan saamiseksi
ahtaajille Antti joutui lähistön taloista sitä myös vuokraamalla hankkimaan;
lisäksi hän osti vielä Heiskalan talon ahtaajia varten. Itseään hän hemmotteli
ostamalla kapteeni Durchamin leskeltä näyttävältä ja korkealta paikalta
kaupungista puisen talon, jonka erikoisuutena oli tasakattoinen torni. Uusi
omistaja teetti torniin kaiteet, jolloin hän pääsi kuin omalta komentosillalta
katselemaan kiikareilla merellä tapahtuvia liikkeitä. Wihuri pystytti nyt
hankkimaansa taloon yrityksen konttorin ja oman asuntonsa. Taloudellinen
menestyminen alkoi näkyä jo raahelaisille ulkoisestikin, kun mm. T-mallin Ford
ilmestyi kuljettajan kanssa Raahen katukuvaan kyytimään kapteeni Wihuria.
Nestor Torppa, tuo Antti Wihurin uskollinen työnjohtaja satamasta sai
luottotoimen hänen kuljettajanaan.
Keväällä 1920
Antti Wihuri vei Jenni Mäkelän vihille. Häitä vietettiin Jennyn äidin ja
Aino-sisaren kodissa Lapaluodossa. Kirkkoherra Hautaniemen suorittaman
vihkimisen jälkeen kokoonnuttiin pieneen päivällistilaisuuteen hyvien ystävien
ja lähinnä Jennyn sukulaisten seurassa. Samana keväänä Antti teki
laivausliikkeestään osakeyhtiön, Oy Brahestad Stevedoring Ltd, jonka
osakekannasta omisti itse 67 %. Loput osakkaat olivat lähinnä raahelaisia
liikemiehiä. Tähän joukkoon oli kuitenkin eksynyt myös vuodesta 1917 Wihurin
palveluksessa ollut nuori konttoristi, Martta Rautio.
Johan
Nurminen (s. 1851 ja k. 1914) oli Raumalla vaikuttanut ja menestynyt
laivanvarustaja ja tukkukauppias, aikana, jolloin purjelaivoilla tehtiin
menestyksellistä parrukauppaa. Johan Nurminen rakennutti vuonna 1891 Raumalla
viimeiseksi purjealukseksi jääneen kuunari Uljaksen, joka purjehti maailman
meriä aina vuoteen 1950 asti. Johan Nurmisen poika, John Viktor Nurminen osti
vuonna 1909 Osmo-nimisen kolmimastoparkin ollessaan vielä isänsä liikkeen
palveluksessa, ja aloitti näin rahtiliikenteen. John oli perustamassa Suomen
parrunviejien yhdistystä vuonna 1910 ja hän menestyi parruliiketoimissaan sen
verran hyvin, että ennen ensimmäisen maailmansodan alkua hänellä oli jo 22
purjelaivaa. Vuonna 1913 John osti isältään J. Nurmisen kauppahuoneen ja vuonna
1916 John Nurminen oli perustamassa Rauma Stevedoring-ahtausyhtiötö, joka sai
kiivaan lähdön toimintaan kun venäläiset keskittivät länteen suuntautunutta
ulkomaanvientiä tapahtuvaksi Rauman kautta. Antti Wihurin tuttavuus John
Nurmisen kanssa pohjautui jo Rauman merikoulun aikoihin. Vuonna 1919 John
Nurminen muutti isältään ostamansa liikkeen osakeyhtiöksi ja siirsi pääkonttorin
Raumalta Helsinkiin. Yhtiöllä oli myös konttorit Turussa, Viipurissa, Raumalla
ja Hangossa sekä haarakonttori Tallinnassa ja sisaryhtiö Danzigissa. Antti oli
keväällä 1919 pyytänyt John Nurmista ostamalleen höyrylaiva Odinille
edustajaksi ja John oli suostumisensa ehdoksi vaatinut saada edustaa koko
Raahen Laiva Oy:tä. Tässä yhteydessä asia hoidettiin niin, että Nurminen
yhtiönsä välityksellä osti merkittävän määrän Raahen Laiva Oy:n osakkeita ja
Wihuri taas henkilökohtaisesti osti 200 kpl:ta John Nurminen Oy:n osaketta.
Keväällä 1920
Antti Wihurin perustama ahtausliike Oy Finnish Stevedores Ltd löysi vuokratilat
John Nurmisen pääkonttorista Helsingistä. Samassa yhteydessä myös Antti
puolisoineen muutti Helsinkiin. Wihurin pieni ahtausyhtiö pärjäsi hyvin
pystyessään mukautumaan joustavasti muuttuviin tilanteisiin, mutta aivan samoin
ei käynyt John Nurminen Oy:lle. John Nurminen Oy oli päättänyt investoida
voimakkaasti laivahankintoihin. Saksan Köningsbergistä ostettu keskeneräinen
jäänmurtaja Hansa oli erittäin vaikea myytävä. Hampurista hommattu moottorialus
Julius haaksirikkoutui lähellä Gotlantia puutavaralastissa
korjauskelvottomaksi, mutta vakuutusyhtiö epäsi korvaukset, joka aiheutti
harmittavan pitkän oikeuskäsittelyn asiasta. Priki Alexander menetettiin myös
haaksirikossa Pohjanmerellä. Parkki Penang tuotti yhtiölle rahdista, mutta
siitä laivasta oli vain valitettavasti maksettu aivan liian paljon. Haarakonttori
Tallinnassa ja sisaryhtiö Danzigissa aiheuttivat päänvaivaa kovasti yhtiölle.
Selvisi myös, että toimitusjohtaja John Nurminen oli lainannut yhtiöltä
yksityisiin tarkoituksiin huomattavan summan rahaa, minkä johdosta yhtiötä
rahoittanut Pohjoismaiden Yhdyspankki vaati toimitusjohtaja Nurmisen
siirtymistä sivuun aktiivisesta johdosta. Aluksi Nurminen anoi ja sai kolmen
kuukauden kesäloman, jota sitten vielä jatkettiin lisää. Pankin edustajaksi
hallintoneuvostoon tuli pankinjohtaja J. W. Lindgren yhtiön ylimpään johtoon ja
finanssiasioista vastaavaksi. 26.11.1921 pidettiin yhtiön syyskokous, jossa
Antti Wihuri nousi myös yhtiön hallintoneuvostoon. John Nurmisen kanssa
päästiin lopulta ratkaisuun siten, että osittain hänen omasta ehdotuksestaan -
ja pankin siunauksella - hänet vapautettiin toimitusjohtajan tehtävästä ja siirrettiin
kuukausipalkalla hallintoneuvostoon hallintoneuvoston käytettäväksi
erityistehtäviin; sellaisia erityistehtäviä olivat esim. laivojen
myyntineuvottelut, tärkeiden asiakkaiden luona vierailut ja suhdetoiminta
yrityksen muihin konttoreihin kotimaassa ja ulkomailla.
Antti Wihuri
kasvatti omassa ahtausliikkeessään omavaraisuutta ja lisäsi omaa osakeomistusta
lähennellen jo yksinomistusta. John Nurminen Oy taas oli heikolla hoidolla
ollut jo jonkin aikaa; henkilökunnan määrää oli kasvatettu melko holtittomasti
yrityksessä, yrityksen valvonta oli lähes laiminlyöty ja kustannusten kasvu oli
lähtenyt jo aikaa sitten johdon käsistä. Tosiasiallisesti yritys oli niin
veloissa, että se oli joutunut pankin holhoukseen. Tämä asia taas vaikeutti
johtokunnan työskentelyä monasti. Kevään 1922 yhtiökokouksessa
hallintoneuvoston puheenjohtajaksi tuli S. A. Hohenthal ja varapuheenjohtajaksi
kapteeni Antti Wihuri. Huolintatoiminta oli yritykselle kannattavaa, mutta
seikkailut laivanvarustuspuolella vetivät yrityksen talouden kuralle. Myös
sivukonttorit ulkomailla olivat riippakiviä yritykselle. Yli puolet yrityksen
pääomasta oli kiinni parkkilaiva Penangissa ja lokakuussa 1923 ahvenanmaalainen
purjelaivavarustaja Gustaf Erikson tarjoutui ostamaan - John Nurmisen toimiessa
kaupan neuvottelijana - 550 000 markalla Penangin, jolloin yritys kirjasi
laivasta 3,6 miljoonan markan tappion. Muutkin yrityksen laivat ja osuudet
laivojen omistuksista saatiin myytyä vuoden 1923 aikana, mutta jälleen huonolla
menestyksellä. Loppuvuodesta yhtiön Rauman konttori myytiin sen johtajalle ja
yhtiön johtokunnan jäsenelle, J. Penttilälle. Kaikista kuluja karsivista
toimista huolimatta yrityksen tulos vuodelta 1923 oli surkea ja tappiota syntyi
7,3 miljoonaa markkaa. Edelliseltä vuodelta oli lähes miljoonan tappiot ja
kirjanpitoa rasittivat aikaisempien vuosien runsaat yliarvostukset ja peitetyt
tappiot. Pelkästään laivoista kirjattiin yli 4,5 miljoonan markan tappiot.
Yritys oli siis täysin konkurssikypsä ja tässä vaiheessa Antti Wihuri ymmärsi
hetkensä koittaneen.
John Nurminen
oli kypsynyt hiljalleen luopumaan osake-enemmistöstään yrityksessä ja syksyn
1923 aikana Antti Wihuri osti Nurmiselta itselleen osake-enemmistön eli 3350
osaketta. John Nurmiselle jäi vielä 784 osaketta yrityksestä. Kevään 1924
yhtiökokous Hotelli Kämpin yläkerrassa joutui yhtiöjärjestyksen muutoksella laskemaan
aiemman 8 000 000 markan osakepääoman vain 800 0000 markaksi ja osakkeen nimellisarvon
tippuessa 1000 markasta 100 markkaan. Yhtiön hallintoneuvosto lakkautettiin sen
omasta esityksestä ja Antti Wihurista tuli yrityksen toimitusjohtaja.
Johtokunnassa olivat Wihurin lisäksi myös John Nurminen ja Ville Mattinen. Vuosi
1924 oli yritykselle vielä tappiollista, vaikka palkka- ja korkomenoja oli
saatu karsittua ja Hangon sekä Turun konttorit tahkoivat jo voittoakin. Yhtiön
palkkakustannukset saatiin puolitettua ja tilausten määrä alkoi
määrätietoisesti kasvaa. Vuoteen 1926 mennessä yhtiön talous näytti jo aivan
toisenlaiselta. Toimitusjohtaja Antti Wihuri oli nyt kuitenkin kokemuksesta
viisastuneena hyvin varovainen ainakaan laivoja yritykselle hankkimaan, nehän
voisi hankkia yksityishenkilönäkin tarvittaessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti