Johan Lambert Petterson (s. 19.5.1864 Hausjärvellä ja k. 17.9.1938) tuli Tampereen kaupunginarkkitehdiksi Frans Ludvig Caloniuksen jälkeen. Hän toimi ensin v. t. kaupunginarkkitehtina vuosina 1891-1900 ja kaupunginarkkitehtina vuodet 1902-1918. Näiden virkakausien välissä toimi Tampereen kaupunginarkkitehtina vuoden päivät (1900-01) Carl Birger Federley, jonka kynästä piirtyivät Tampereelle mm. Tampellan insinöörien asunnot, Palanderin talo (Keskustori 1901), Hammareninkadun makasiinirakennus (1901), Pohjoismaiden Osakepankintalo (Kauppakatu 9, 1902), Vanhainkoti De Gamlas Hem (Papinkatu 24, 1905), Kymmenenmiehen talo (Hämeenkatu 27, 1907), Laukonlinna (Laukontori 6, 1907), Laivayhtiön talo (Hämeenpuisto 6, 1908), Kulkutautisairaala (Koulukatu 9, 1909), Näsijärven purjehdusseuran paviljonki (1912), Tuomisen kivimuuri (Tuomiokirkonkatu 3, 1914), Tampereen Osake-Pankin talo (Kauppakatu 7, 1916), Blomin talo (Hämeenkatu 20, 1916), Lokomon johtajan asunto (Hatanpään valtatie, 1916), J. W: Enqvistin sellutehtaan työväenasunnot sekä pääinsinöörin talo Lielahdessa, Viinikan rivitalot (1919), Lapinniemen tehtaan rakennuksia, Liljeroosintalo (Mariankatu 35, 1923), Pikilinna (Aaltosenkatu 31-33), Tampereen Kirjapaino-Osakeyhtiön talo (Hallituskatu 14, 1926), Ratinanlinna sekä Aitolahden kirkko (molemmat vuodelta 1928).

Frans Ludvig Caloniuksen jäljiltä Tampereen kohentaminen kaupunkiympäristönä jäi kesken ja sitä työtä jatkoi kaupunginarkkitehtina Johan Lambert Petterson. Petterson on jättänyt kaupunkiimme vahvan jälkensä, sillä hänen suunnittelemiaan ovat monet keskeiset Tampereen rakennukset, varsinkin tehdaskiinteistöt. Työsarka alkoi Pettersonilla Kyttälän ehostamisella kaupungissamme. Uusrenessassityyliin Petterson suunnitteli Kyttälään apteekkari Scheelen ja kauppias Ruuskasen talot. Kun kaupunki kasvoi ja laajeni, sai Petterson työkseen suunnitella näiden uusien alueiden kaavoja; myös katuja, maanteitä, puistoja, rakennuksien ohella suunniteltiin ja rakennutettiin sekä metsää hakkautettiin ja kaupungin katuja valaistiin.

Johan Lambert Petterson oli jo opiskeluaikanaan omaksunut uusrenessassityylin, mutta varsinkin tehdasrakennuksia hän suunnitteli myös maltillisesti jugendtyyliin. Arkkitehdiksi Petterson valmistui Polyteknillisestä opistosta vuonna 1885 ja toimi vuosina 1888-91 arkkitehtina yleisten rakennusten ylihallituksessa. Pettersonin suunnittelemat kuuluisimmat tehdasrakennukset Tampereella ovat Aaltosen kenkätehdas, Kehräsaaren Liljeroosin vikkankehruu- ja värjäystehdas, Finlaysonin pääkonttori ja Klingendahlin kehräämorakennus Hämeenpuiston eteläpäässä sekä Kattohuopatehtaan tehdasrakennus. Hänen suunnittelemiaan olivat mm. Viikinsaaren ravintola, Marjatan sairaala, Heinolan VPK:n talo sekä Tampellan eteläkulman laajennus.

Kuningas Kustaa III:n määräyksestä Tammerkosken rantaan perustettiin vuonna 1781 viinanpolttimo, joka toimi joitakin vuosia. Tämä samainen viinanpolttimo saneerattiin James ja Margaret Finlaysonin asunnoksi keväällä 1820, kun he muuttivat Tampereelle asumaan ja teollisuutta kosken rantaan valjastamaan. Puurakennus kosken rannalla oli kaksikerroksinen ja käsitti 22 huonetta; huoneissa oli mm. kangaspuita ja pesula sekä Finlaysonit perustivat myös kotinsa yhteyteen lastenkodin. Maaliskuun 1. päivänä vuonna 1836 myi James Finlayson omistamansa tehtaan Pietariin kauppias Carl Samuel Nottbeckille (s. 25.9.1777 Virossa) ja lääkäri Georg Adolf Rauchille (s. 17.7.1789 ja k. vuonna 1869) ja Finlayson muutti vaimonsa kanssa synnyinseudulle Skotlantiin vuonna 1838. Myydessään tehtaansa Finlaysonilla oli työssä 48 ihmistä vuonna 1836. Nyt tehdas sai ammattimaiset omistajat ja sen kasvu alkoi nousta aivan Suomessa ennennäkemättömällä vauhdilla. Vuonna 1859 Tampereella oli asukkaita 5200 ja puuvillatehtaalla työskenteli samaan aikaan melkein 1600 ihmistä.

Vanhaan kruunun viinanpolttimorakennukseen muutti nyt asumaan Carl Nottbeckin poika, Wilhelm Nottbeck (s. 23.1.1816 Pierarissa ja k. 30.3.1890 Wiesbadenissa), jonka nimi muuttui muotoon Wilhelm von Nottbeck, kun hänet veljensä kanssa aateloitiin Suomessa vuonna 1855 ja Suomen Ritarihuone hyväksyi suvun numerolla 221 aatelisten joukkoon vuonna 1857. Wilhelm Nottbeck saapui isänsä pyynnöstä Tampereelle oppimaan tulevaksi tehtaanjohtajaksi oppi-isänään uusi Finlaysonin tehtaiden paikallinen johtaja, Ferdinand Uhde. Wilhelm avioitui vuonna 1847 Marie Elise Constance von Mengdenin kanssa ja tässä yhteydessä jälleen vanha kruununpolttimo remontoitiin pariskunnan tarpeita vastaavaksi. Rakennus sai uuden sisäänkäynnin, ikkunat ja katto uusittiin, sisätilan portaat tehtiin uudestaan, seiniä ja kattoja koristeltiin kalkkirappauksilla, kaksi huonetta sai kipsikoristeisen katon ja ovet avattiin messinkisillä ovenkahvoilla. Näin rakennus muuttui palatsiksi, jossa vietettiinkin näyttäviä juhlia Nottbeckien aikana. Keisarikin vieraillessaan Tampereella majoittui mielellään Nottbeckeilla, mutta paikalisilla porvareilla taas ei ollut mitään asiaa Nottbeckien tilaisuuksiin. Vuonna 1848 palatsin lähiympäristöön alkoi rakentua englantilaistyylistä puistoa ja puutarhaa, jonka kasvihuoneet säilyivät aina 1970-luvulle asti ja nykyäänkin puisto tunnetaan Tammerkosken partaalla Wilhelm von Nottbeckin puistona. Puistosta löytyivät mm. aurinkokello, suihkulähde ja huvimaja.

Carl Samuel Nottbeck kuoli Pietarissa 13.8.1847 ja hänen toinen poikansa Carl Nottbeck tuli isänsä seuraajaksi tehtaan Pietarin konttorin johtoon. Wilhelm aloitti tehtaan johtajana Ferdinand Uhden – muutti Berliiniin - jälkeen vuonna 1860 ja jo 1870-luvulla Tampereen 7000 asukkaasta 2300 työskenteli tehtaalla. Wilhelm von Nottbeckille syntyi kaikkiaan seitsemän poikaa, joista yksi poika kuoli jo varhain lapsena ja yksi poika, Ernest, näki väkivaltaisen kuoleman 20-vuotiaana mennessään joulun viettoon hevoskyydillä Lielahden kartanoon. Perheen pojat olivat: Carl Samuel, Wilhelm Fredrik, Edvard Alexander, Peter Burchard, Alexander Johan Ferdinand ja Ernst Friedrich Rembert. Pojista vanhin, Tartossa ja Zürichissä opiskellut Carl oli merkittävä tekijä, kun Plevnan kutomoon saatiin sähkövalo ensimmäisenä maassamme ja koko Pohjoismaissa 15.3.1882. Plevnan kutomon rakennus valmistui maaliskuussa 1877 tehtaan alueelle ja nimensä se sai Turkin sodassa Plevnan kylässä (Bulgaria) käytyjen taistelujen mukaan, jossa oli mukana myös puuvillatehtaan poikia Tampereelta. Wilhelm Fredrik opiskeli kemiaa ja maataloutta Tarton yliopistossa ja hän peri isältään Lielahden kartanon alueineen. Edvard rakennutti Imatralle Neitsytniemen kartanon perheelleen kodiksi. Peter taas rakennutti vanhan Milavidan puukartanon tilalle uuden kodin perheelleen Näsinkalliolle Tampereella ja Alexander opiskeli hänkin Tarton yliopistossa sekärakennutti itselleen kodiksi palatsin entisen kruunun viinanpolttimon tilalle Wilhelm von Nottbeckin puistoon. Wilhelm Fredrikin ja Peter Burchardin puolisot olivat sisaruksia keskenään. Sashaksi kutsuttu Alexander taas asui pitkään ennen oman kotinsa valmistumista veljensä Peterin perheen luona läheisessä Milavidassa oman palvelijansa kanssa.

Arkkitehti Johan Lambert Petterson sai tehtäväksi poikamiehen elämää viettäneeltä Alexander von Nottbeckilta suunnitella tälle kodiksi kaksikerroksinen kivipalatsi uusrenessanssityyliin. Kivitaloon tuli 13 huonetta aputiloineen ja keittiöineen. Talon alkuperäisestä sisustuksesta kertoo sisääntuloaulan takka yläpuolisen peilin kanssa. Sukuvaakunalla koristettu kattokruunu on peräisin Nottbeckien aiemmasta puupalatsista. Patruuna Wilhelm von Nottbeckin puoliso menehtyi vuonna 1888 ja patruunakin hieman myöhemmin, vuonna 1890 matkallaan Saksassa. Molemmat haudattiin suvun pieneen hautausmaahan – johon ensimmäisenä haudattiin Ernest-poika – Lielahden kartanon mailla. Alexanderin teettämä palatsi valmistui vuonna 1899 paikalleen ja se sai ympärilleen englantilaistyylisen puiston. Alexander von Nottbeck ei valitettavasti ennättänyt asua uutta palatsiaan kovin pitkään, sillä hän kuoli umpisuolen puhjettua vuonna 1900 ja hänkin sai viimeisen lepopaikan suvun omasta hautausmaasta Lielahdesta. Vuonna 1899 Tampereen kaupunkia täytti hieman yli 36 000 asukasta ja samaan aikaan puuvillatehtaalla työskenteli n. 3 300 työntekijää; naisia vajaa 2 000 ja miehiä hieman yli 1 000 sekä lapsia vajaa 300.

 

German has a new hero - Max Raabe & Palast Orchester.

If anyone in the past two and a half weeks has stormed New York then it was Max Raabe. Raabe, a baritone from Lüenen, lounged against the piano, took two steps, stepped back, lounged once again against the piano, utterly cool and nonchalant, a star through and through. He sang his songs from the Weimar Republic, songs from Kurt Schwabach and Robert Stolz and his Palast Orchester loved this New York night more and more every minute. Raabe just lounged there, didn't wobble, didn't teeter, didn't blink. His voice was amazing, but even more amazing was his physical control. Music, he explained, has always been strongly connected to fate and personal tragedy. And then Raabe made a dramatic pause, looked out at New York and asked: "Who cares?"

 

Max Raabe ja hänen kahdestatoista erinomaisista soittajanpalasista koottu Palast Orchesterinsa on osaavaista ja hulvatonta kuunneltavaa 1920-30-lukujen huolettoman musiikin harrastajalle. Herkesin juuri kuulemasta tätä uskomatonta kokoonpanoa heidän New Yorkin konsertista taltioitua äänitettä marraskuulta 2007 (Carnegie Hall), Live in New York, Max Raabe & Palast Orchester, Heute Nacht oder nie.  

Orkesterissa soittavat tällä levyllä Cecilia Crisafulli (viulu), Rainer Fox (baritonisaxofoni, bassosaxofoni, klarinetti, laulu), Sven Bährens (alttosaxofoni, klarinetti), Johannes Ernest (alttosaxofoni, klarinetti), Bernd Frank (tenorisaxofoni, klarinetti, musiikillinen johto), Thomas Huder (trumpetti, laulu), Michael Enders (trumpetti, laulu), Jörn Ranke (pasuuna, alttoviulu), Bernd Hugo Dieterich (kontrabasso, sousafoni), Ulrich Hoffmeier (kitara, banjo ja viulu), Vincent Riewe (rummut), Ian Wekwerth (piano).

 

Baritoni Max Raabe (s. 12.12.1962 Lünen) - oikealta nimeltään Matthias Otto - teki viisaan päätöksen perustaessaan vuonna 1986 Berliinin taideyliopistossa omien opiskeluystäviensä kanssa Palast Orkesterinsa. Raabe opiskeli musiikkia erikoistuen oopperaan. 1920-30-lukujen musiikki tuli hänelle omien vanhempien levykokoelmia kuunnellessa tutuksi. Max Raabe on oman laulajanuransa ohella tehnyt mm. elokuvamusiikkia.

Tämä vähintäänkin tutustumisen arvoisen konserttiäänitteen kappaleiden tyylikkäistä ja ammattitaitoisista sovituksista vastaavat esim. Günter Gürsch, Alexander Linkenbach, Heinz Landmann, Nico Dostal, Ian Wekwerth (orkesterin pianisti), Helmar Hill, Franz Grothe, Garsten Gerlitz, Christoph Israel, Gerhard Mohr, Sascha Chwat, Richard Etlinger, Jerzy Fitelberg, Hans Herda ja Franz Stolzenwald. Tämän tuplalevyn kappaleiden säveltäjänimiä ovat esim. Irwing Berlin, Nocio Herb Brown, Frank Churchill, Robert Stolz, Ralph Erwin, Kurt Weill, Cole Porter, Franz Léhar ja Harry Woods. Mielekkäitä musiikkituokioita toivotan kaikille tämän musiikin ääreen asettuneille!   

 

Näyttelijä Pentti Viljanen.

Kosti Elon näyttelijäkoulussa oppinsa saanut ja 75 elokuvassa näytellyt Pentti Elias Viljanen syntyi 30.7.1915 Tampereella ja kuoli 5.5.1975 vain 59-vuotiaana Helsingissä. Pentti Viljasen viimeiseksi elokuvarooliksi jäi Nestorin osa Aapelin romaaniin perustuvassa elokuvassa Siunattu hulluus (käsikirjoittivat Rauni Mollberg ja Panu Rajala, musiikin sävelsi Antti Karvinen), jonka Rauni Mollberg ohjasi vuonna 1975. Pentti Viljanen työskenteli alkuun Tampereen Teatterissa, sittemmin Helsingin kaupunginteatterissa, Iloisessa Teatterissa ja Punaisessa Myllyssä sekä MTV-teatterissa. Teuvo Tulion elokuvassa Taistelu Heikkilän talosta - vuodelta 1936 - Pentti Viljanen suoritti ensimmäisen elokuvaroolinsa Matti Väliportin osassa. Ainokaisen Jussi-palkintonsa Viljanen sai elokuvasta Omena putoaa vuonna 1952 Murto-Kallen osasta. Elokuvakansa muistaa Viljakaisen varsinkin 1950-luvun sotilasfarsseista. Vuosi 1952 oli Pentti Viljasen uran kiireisin vuosi elokuva-alalla, sillä tuona vuotena hän oli mukana peräti kuudessa elokuvassa: Lännen lokarin veli, Komppanian neropatit, Muhoksen Mimmi, Kaikkien naisten monni, On lautalla pienoinen kahvila ja Omena putoaa.

Filosofian tohtori Panu Rajala.

Telvis kunniakirjan vuonna 1975 saavuttaneessa Rauni Mollbergin filmatisoinnissa Siunattu hulluus käytettiin myös monia muitakin uskomattoman roolisuorituksen tehneitä näyttelijöitä. Tulkoon tässä yhteydessä mainituksi vielä muutama muukin; filmin tarinahan pohjautuu Aapelin eli Simo Tapio Puupposen (s. 23.10.1915 Kuopio ja k. 10.10.1967 Helsinki) romaaniin Siunattu hulluus vuodelta 1948, jossa Rummukaisen veljekset Ananias ja Vilppus päättävät viedä veljessarjan kolmannen ja nuorimmaisen veljensä, Elmerin, hullujenhuoneelle. Alkuperäisessä romaanissa tämä matka sujuu hevosvetoisilla rattailla, mutta Mollbergin filmissä matkaa taittuu traktorilla ja peräkärryllä. Vanhinta veljeä (Ana Rummukainen) näytteli 2.10.1938 Varkaudessa syntynyt ja 26.1.2011 Tampereella kuollut Mikko Nousiainen. Nousiainen teki pitkän päivätyön Hämeenlinnan kaupungin teatterin johtajana - ohjasi myös usein kesäteattereissa - ja tämän näyttelijän ja ohjaajan viimeiseksi elokuvasuoritukseksi jäi osa Timo Koivusalon elokuvassa Kaksipäisen kotkan varjossa vuonna 2005.

Näyttelijä, ohjaaja ja teatterin johtaja Mikko Nousiainen.

Toista Rummukaisen veljestä, Vilippusta, tragikoomisessa elokuvassa näytteli Toivo Tuomainen (s. 25.9.1926 Maaninka ja k. 13.11.2002 Juankoski). Tuomainen toimi mm. keikkamuusikkona ja harrastajanäyttelijänä ja kansakoulupohjalta ennätti harjoittaa 28 eri ammattia; parhaimmillaan kahta tai kolmea yhtä aikaa. Mainoksia seuraavat saattavat kuitenkin parhaiten muistaa Toivo Tuomaisen vuosikymmenten urasta mainosalalla; hänet tunnettiin varsin yleisesti "Mustan Pörssin Topina". Rauni Mollbergin tavattuaan Toivo sai Raunin elokuvissa useita rooleja ja Toivo oli siis Mollbergin varsinaisia luottonäyttelijöitä sekä vuosien ajan Mollbergin elokuvatuotannon talousasioista vastaava henkilö. Toivo Tuomainen tuli näytelleeksi Mollbergin ohjauksessa ainakin elokuvissa Maa on syntinen laulu (1973), Siunattu hulluus (1975) ja Aika hyvä ihmiseksi (1977), ja tästä viimeksi mainitusta elokuvasta Tuomainen sai elokuvataiteen valtionpalkinnon vuonna 1978. Merkittävät roolit Toivo Tuomaisella oli myös elokuvissa Aidankaatajat eli heidän jälkeensä vedenpaisumus (Olli Soinio 1982) ja Matti Ijäksen elokuvassa Viimeinen keikka vuonna 1984 sekä Olavi Soinion ohjauksessa Kuutamosonaatti vuonna 1988.

Toivo Tuomainen.

Kolmas Rummukaisen veljessarjan vähäpuheinen luonnonlapsi tässä rehevässä elokuvassa on tietysti Elmeri, jota näytteli Martti Olavi Kuosmanen (s. 4.9.1950 Kotkassa). Mollbergin elokuvassa myös sangen keskeisessä osassa on yläkansakoulunopettaja Wilhelm Horsma, jonka osan elokuvassa mallikkaasti vei Tampereen Työväen Teatterin näyttelijä Veijo Pasanen (s. 14.10.1930 Muuruvesi). Pasasen elokuvaura kattaa alun kolmattakymmentä elokuvaa - ensimmäinen elokuvarooli vuodelta 1952 elokuvasta Mitäs me taiteilijat - ja hänen viimeiseksi elokuvaksi jäi Niskavuoren nuori emäntä vuodelta 1987. Veijo Pasanen menehtyi sydäninfarktiin 17.2.1988 Tampereella vain 57-vuotiaana. Pasasen muistavat monet lapsuudestaan tai lapsenmielisyyttään Pikku Kakkosen Sirkuspelle Hermannina ja Mankin roolista Pertsassa ja Kilussa. Tunnettu hän oli myöskin televisiosarjoista Heikki ja Kaija sekä Rintamäkeläiset, jossa hän oli Antti Rintamäki.

Pelle Hermannina muistavat monet Veijo Pasasen.

Aapelin herkullisen tarinan juonta en tohdi tässä teille armoitetut lukijani paljastaa, mutta voisin nostaa esiin yhden muikean kohtauksen kertomuksesta: Rummukaisen veljekset (veljesten isä, Joose Rummukainen, nukkui iäiseen uneen kuritushuoneessa, minne joutui väkivallan uhrina lyötyään kuolettavasti naapuriansa Villehard Hakkaraista korennolla) noukkivat vanhan kansakoulunsa opettaja Horsman polkupyörineen traktorinsa kyytiin ja huristavat soratietä pienen, punaisen mökin ohi. Ylikansakoulunopettaja Horsma nousee pystyyn äkkiä traktorin lavalla huomatessaan pientilallinen Puustisen, joka vetää lehmäänsä mökin kuistilla köydestä sisätiloihin lehmän haratessa vastaan. Ylikansakoulunopettaja Horsma pyytää Vilippusta pysäyttämään traktorin ja katsoo heidän olevan saman kotiseudun kasvatteina velvollisia antamaan apua pientilallisen askareisiin. Ana ja Vilippus Rummukainen yhdessä ylikansakoulunopettajansa kanssa kiirehtivät pientilallisen avuksi opettajan tiedustellessa Puustiselta, mitä tällä oikein on tekeillä. Puustinen taas tiedustelee avustajiltaan, että onko näillä kiirettä, sillä lehmä pitäisi mökkiin saada. Ylikansakoulunopettaja tähän, että ei koskaan niin kiire ettei ennättäisi naapureita ja saman kylän miehiä auttamaan. Melkoisella touhulla lehmä saatetaan sisälle, mutta pientilallinen Puustinen vielä toiveikkaana esittää: "Hyvät miehet, vielä kamariin!" Kun lehmänkanttura on miesjoukolla lopulta saatu kammariin, niin Vilippus tokaisee: "Huh, huh! Olipa ne talkoot!" (Elmeri Rummukainen on aluksi seurannut tapahtumia traktorin lavalta, mutta tässä vaiheessa hän seuraa jo mökin tapahtumia ikkunan takaa.) Ylikansakoulunopettaja Wilhelm Horsma siihen: "Kylässämme ja pitäjässämme on vanhastaan säilynyt elävänä talkoohenki!" Pientilallinen Puustinen jatkaa: "Juu, mutta ei se ole vielä lopussa. Pitäisi saada tämä kanttura vielä kyljelleen tuohon sänkyyn." Vilippus Rummukainen jatkaa tokaisten: "Niin tietenkin, sehän on selvä!"

No, urakka jatkuu, kunnes lehmä on kyljellään sängyssä ja miesten tullessa taas ulkokuistille, tokaisee ylikansakoulunopettaja Wilhelm Horsma: "Saatan olla utelias, mutta ei pidä panna pahakseen. Tekisi mieleni kysyä jotakin." Pientilallinen Puustinen vastaa tähän: "Kysyy pois vaan, on hyvä vaan!" Horsma jatkoksi: "Olisi vain mukava tietää, minkä tähden isäntä halusi lehmän tuonne kamarin sänkyyn. Niin, ei tarvitse sanoa, ellei tahdo!" Pientilallinen Puustinen: "Saatan minä sen kertoa, ei siinä ole mitään salattavaa! Minulla on eukko." Horsma tähän: "Niin, mitäpä siinä, salaamista!" Puustinen jatkaa: "Se on nyt käymässä kaupungissa." Horsma tarkkaavaisena: "Vai niin!", johon Puustinen ei voi olla jatkamatta: "Se on sellainen eukko, ettei se koskaan anna minun puhua puhuttavaani loppuun." Horsma siihen: "Vai niin!" Puustinen jatkaa edelleen: "Keskeyttää minut aina ja sanoo: Kyllä minä sen tiedän! Niin se sanoo." Horsma jälleen: "Vai niin!" Puustinen kertoo: "Kun se nyt tulee illalla kaupungista, niin se menee ensimmäisenä tuonne kamariin, sinne niin, se menee riisumaan sinne kaupunkitamineitaan. Niin, kyllä kai vieras ymmärtää?" Horsma myöntää: "Kyllä!" Puustinen jatkaa kertomustaan: "Silloin sitten se huutaa, että: Siellä on lehmä sängyssä!" Horsma: "Niin." Puustinen: "Ja minä siihen vastaan: Kyllä minä sen tiedän!" Avustava mies joukko poistuu mietteliään näköisinä paikalta ja pientilallinen Puustinen vielä huutaa perään: "Niin, että kiitos, vieraat, avusta!" Vilippus Rummukainen kääntyy vielä kannoillaan Puustiseen päin kysyen: "Tuota muuten, mitenkäs te aiotte saada sen lehmän sieltä sängystä?" Pientilallinen Puustinen siihen: "Jaa, sitä en kyllä tiedä!"

 

Nautinnollisia elokuvahetkiä on luvassa tämän mainion Aapelin kirjoittaman tarinan ja Rauni Mollbergin ohjaustyön parissa! Niin, hyviä ihmisiä on vähän ja huonoja vielä vähemmän, mutta meitä siunatusti hulluja on lukemattomasti.

Siunattu hulluus © Esa Hakala

 

SuomiAreena - tuo viikon mittainen MTV:n ja Porin kaupungin järjestämä yhteiskunnallinen keskustelutapahtuma - järjestetään Porissa 11.-17.7.2015 kymmenennen kerran ja juhlavuoden teemana on tänä vuonna opetus ja kulttuuri. SuomiAreena - tilaisuuksia tapahtumassa on 160 ja puhujia 800 - järjestetään samaan aikaan Porin Jazzin kanssa. Tänään lauantaina 11.7.2015 klo 10 SuomiAreena lähti kuitenkin käyntiin Tampereen Tammelantorin pohjoislaidasta keskustelutilaisuudella, jonka aiheena oli: Mihin uusi hallitus vie Suomen liikennepolitiikkaa? Tätä Tampereen tilaisuutta oli avustavana järjestäjänä myös edesauttamassa paikallinen Aamulehti. Ulkopaikkakuntalaisille vielä tiedoksi, että torimme sommiteltiin jo vuoden 1887 Tammelan asemakaavaan, mutta itse Tammelantori avattiin käyttöön 7.7.1900.

 Kimmo Rahkamo (vasemmalla) ja Otto Lehtipuu.

 Pekka Möttö (vasemmalla) ja Ari Jalonen.

Paneelikeskustelun osallistujat olivat Kimmo Rahkamo (Fennia Rail Oy:n toimitusjohtaja), Otto Lehtipuu (diplomi-insinööri ja VR-Yhtymän ympäristö- ja yhteiskuntasuhteiden johtaja sekä entinen Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja ja Stadion-säätiön hallituksen puheenjohtaja), Pekka Möttö (halpabussiyhtiö Onnibus.com Oy:n toimitusjohtaja) sekä Ari Jalonen (paloesimies, kansanedustaja Satakunnan vaalipiristä, Perussuomalaisten eduskuntaryhmän 2. puheenjohtaja, liikenne- ja viestintävaliokunnan sekä puhemiesneuvoston jäsen). Keskustelua Tammelantorin tilaisuudessa johdattelivat Aamulehden päätoimittajat Jouko Jokinen ja Jorma Pokkinen.

Jo' Buddy viihdytti keskustelun väliajalla.

 

Alkupuoli keskustelutilaisuudesta sujui hieman varovaisissa merkeissä ja tähän oli varmasti epävakaa sää myös vaikuttamassa. Väliajan jälkeen toinen tunti jo nostatti keskustelun lentoon, kun päästiin tunteita herättävään Tampereen raitiovaunuliikenteeseen kantaa ottamaan.

MUISTELMA

"Kuni eilisen päivän muistan sen, kun me kyläkunnan edistykselliset nuoret järjestimme näytelmäseuran pikkujoulujuhlan, vaikka siitä on jo hyvän matkaa kolmattakymmentä vuotta. Mutta ah, eipä se ollutkaan mikään tämmöinen nykyajan pikkujoulujuhla, joista kukaan ei jälkeen päin muista mitään, ohimoitaan vain kaikki pitelevät. Sallikaa minun johdattaa teidät nuo edellä mainitut kolmattakymmentä vuotta taakse päin ja kuvailla sielunne silmille, miten me silloin, vuosisatamme kohtalokkaina alkukymmeninä, elähdytimme sitä rakkaan Suomemme kolkkaa, jota vaatimattomasti nimitimme kotiseuduksemme.

Näytelmäseuran oli kyläämme perustanut tulisieluinen Veerti Matikainen, joka ei ennestään ollut yhdessäkään johtokunnassa ja voi näin ollen kokonaisuudessaan antautua tämän uudenuutukaisen Thalian palvelukseen. Hän, Veerti Martikainen, tapasi vastakaikua kansan syvissä riveissä ja sen lisäksi pastorissa, joka suhtautuessaan lausui myönteisesti, että kyllä vain puhdas taide on sellainen asia, jota sopii vähempilahjaistenkin julistaa.

Joulujuhla päätettiin järjestää seurojentalossa, vaikka puheenjohtaja Matikainen oli väittänytkin, että tulisi halvemmaksi, jos se järjestettäisiin Matikaisen riihessä, joka mahdollisesti olisi saatavissa tarkoitukseen sopuvuokralla. Muu johtokunta (Hiski Viinikainen ja minä) oli kuitenkin sitä mieltä, etteivät Matikaisen riihen lämmityslaitteet ole ajankohdan tasolla, jolloin puheenjohtajakin vihdoin antoi periksi, kun oli vielä luvattu, että hän saa toimia juhlassa naulakkomiehenä ja esittää vähän muutakin ohjelmaa.

Innoin ja yhteistoimin ryhdyimme pikkujoulun valmisteluihin. Pyyteettömästi uurastaen laitoimme juhlasalin loistavaan kuntoon. Ensin se oli perusteellisesti tuuletettava, koska talon vahtimestari, se Sipinen, oli pitänyt siellä koko syksyn pässiään, vaikka kontrahdissa oli nimenomaan sanottu, ettei Sipinen saa pitää talossa muita elikoita kuin perheensä. Penkit noudettiin kansakoululta, kun nimittäin juhlaan odotettiin myös herrasväkeä, ja etukäteen hyvin tiedettiin, etteivät ne rupea istumaan permannolla, ei ainakaan sellaisella, jolla jokin aika takaperin on käyskennellyt Sipisen pässi.

Tilaisuuden alkaessa sali oli täynnä yleisöä. Etupenkeissä istuivat nimismies, opettaja, apteekkari ja pastori vaimoineen ja lapsineen paitsi pastori, jonka lapsista puolet oli pitänyt sijoittaa ikkunalaudoille.

Alkusoiton esitti hra Aku Miettinen tulkiten hanurilla erään tunnetun säveltäjän Surumarssin. Yleisön vaatiessa ylimääräisenä Viipurin Vihtoria havaittiin hra Aku Miettisessä ilmeistä vapautumista ja hän soitti tämän kappaleen alusta loppuun lähes neljä kertaa päättäen esityksensä siihen, kun hanurista jäi yksi nappula sillä lailla kohtalokkaasti sisään, että koko instrumentti puhalsi vain yhtä ääntä. Jakamattomien suosionosoituksien säestämänä hra Miettinen vetäytyi kulissien taakse.

Tervehdyspuheen piti hra Veerti Matikainen lausuen sydämellisesti, että nyt, kun joulu on lähestymässä ja kynttilät loistaa maan asunnoista, herkistyy mieli aatoksiin, etenkin jos viitsii vilkaista tuota nurkkaan pystytettyä joulukuusta, jonka koristelusta lankeaa kiitos seuran naisosastolle ja johonka eilispäivänä oli ripustettu myös pussillinen osuuskaupan lahjoittamia omenia, jotka omenat vahtimestari Sipisen kakarat kuitenkin ilmeisesti olivat varastaneet ja syöneet viimeistä piirtoa myöten, mikä muuten on hyvin oleellista Sipisen kakaroille, jotka kaikesta huolimatta älkööt häiritkö arvoisan juhlayleisön joulurauhaa ja estäkö sitä nauttimasta tilaisuuden ohjelmasta ja puhvetin puolella tarjottavasta virkistyksestä.

Opettajatar, nti Pöntynen lausui mieltymyksellä itse kirjoittamansa runon "Juhannusyö Aavasaksalla" antaen tunteittensa palaa kohokohdissa niin, että pastorin perheen pienimmät säikähtivät ja alkoivat parkua, aikuisten kuitenkin hillitessä mestarillisesti itsensä.

Väliajalla myytiin seuran tarkoitusperien edistämiseksi kakkuarpoja ja ne tekivät mainiosti kauppansa. Mutta kun yleisö kuuli, että kakun oli leiponut Veerti Matikaisen emäntä, niin se alkoi esiintyä uhkaavasti ja sanoi, että sitä oli petetty. Tilanne selvisi kuitenkin, kun ilmoitettiin, että kysymyksessä oli pahansuopaisesta harhaanjohtamisesta aiheutunut erehdys ja että voittaja saakin kakun, joka oli unohtunut viime elojuhlissa arpomatta.

Sitten oli ohjelmassa vielä melodraama "Jäävuoren prinsessa", jonka lausui ammattitaitoisesti ja aidon jäätävästi edellä mainittu opettajatar, nti Pöntynen. Häntä säesti voimakkaasti hra Aku Miettinen, joka oli tällä välin saanut hanurinsa kuntoon taitavasti käyttelevänsä hevosenkenkänaulan avulla.

Melodraaman ollessa parhaillaan menossa astui yleisön eteen korrektisti konstaapeli Haikonen, joka oli juhlissa viran puolesta järjestystä valvomassa, pyytäen hiljaisuutta ja tiedottaen, että arviolta kolme minuuttia sitten oli apteekkarin koira purrut ulkona Kettusen akkaa koipeen, minkä vuoksi asianomistaja pyytää herra apteekkaria pistäytymään pihalla. Apteekkari poistui yleisön kättentaputusten saattamana, toisten taputtaessa myötätunnosta Kettusen akkaa, toisten apteekkarin koiraa kohtaan.

Yhdessäolo päättyi seuran yhtyneiden näyttelijäin esittämään näytelmään "Elinan surma". Näyttelijät (hra Veerti Matikainen, hra Hiski Viinikainen ja minä) olivat harvinaislaatuisen herkässä vireessä ja onnistuivat yli omienkin odotustensa, mitä todistaa muun muassa se, että näytelmä oli yleisön hillittömien kehotusten vuoksi näyteltävä toiseen kertaan.

Kuten alussa lienen viitannut, jäi tästä koruttomalla paikkakunnallamme ainutkertaisesta pikkujoulujuhlasta läsnäolleille pysyvä muisto. Lähtemättömänä se on säilynyt näihin päiviin asti meidän kaikkien sydämissä ja vaimoihmisen Kettusen koivessa."

 

Simo Tapio Puupponen eli Aapeli.

Simo Tapio Puupponen (s. 23.10.1915 Kuopio ja k. 10.10.1967 Helsinki), jonka monet meistä kirjoitettujen tarinoiden lahjomattomista ystävistä saattavat paremmin muistaa nimimerkistä Aapeli, syntyi ja vietti hehkeimmän lapsuutensa Kuopion kauppatorin laidassa. Saatat hyvinkin arvata jo, että varsinkin kirjallisuus oli hänelle tärkeätä ja lähellä sydäntä aivan nuoresta lähtien. Omaksi lempikirjailijakseen hän useasti elämänsä aikana nimesi Anton Tšehovin. Simo Puupponen kirjoitti ylioppilaaksi itsensä vuonna 1934 Kuopion lyseosta ja lähti Helsingin yliopistoon hakemaan lisäoppia valtiotieteistä, kirjallisuudesta sekä estetiikasta. Nämä opinnot kuitenkin syystä tai toisesta saivat keskenmenon vuonna 1936 ja Puupponen palasi jälleen Kuopioon. Nuorimies aloitti toimittajan tehtävät konsuli Lauri Hallmanin edistysmielisessä lehdessä, Pohjois-Savossa, samassa sanomalehdessä, jossa hän ylioppilaskesänään toimi toimitusharjoittelijana. Vuonna 1939 Simo Puupponen eteni lehdessä päätoimittajaksi, joka käytännössä tarkoitti sitä, että hän sai tehdä koko lehden itse. Paljolti tämän vuoksi hän kehittyi hyvin nopeaksi tekstin tuottajaksi. Syyrakki-nimimerkillä hän kirjoitti pakinoita lehdessä, mutta moneksi oli Simosta muutenkin; toimitussihteeriksi, uutistoimittajaksi sekä reportteriksi.

18.7.1941 TK-mies tehtävissä. Kuvaaja Aarne Haapakoski.

Jo ennen talvisotaa oli perustettu armeijan tiedotusosasto, jota ohjattiin Mikkelin päämajasta. Tiedotusosaston alaisuudessa toimivat useat tiedotuskomppaniat, joissa oli TK-miehinä noin parisataa rintamakirjeenvaihtajaa; nämä olivat siviilissä valokuvaajia, elokuvaajia, kirjoittavia ihmisiä, piirtäjiä, toimittajia, opettajia, mainosihmisiä ja radiotoimittajia. Nämä TK-miehet laitettiin päämajan ohjeiden mukaisesti sinne, missä sotatoimet kävivät kulloinkin. TK-miesten kirjoittamat tarinat lähtivät rintamilta ensin aina Mikkelin päämajaan, jossa tekstit tarkastettiin (Tiedotus 1:ssä) ja sensuroitiin. Jos kirjoitus pääsi syynin läpi, se lähti Mikkelistä Valtion Tiedotuslaitoksen välityksellä lehdistölle. Tiedotusosastolla Mikkelissä työskentelivät suomen kielen arvostetut ammattilaiset, joiden tehtäviin kuului kielenhuollon lisäksi tyylin tarkistus ja sensurointi. Nimekkäimmät heistä olivat: Olavi Paavolainen, kirjailija ja Suomen Kuvalehden päätoimittaja Ilmari Turja, Uuden Suomen toimittaja ja päätoimittaja sekä myöhemmin Helsingin kaupunginjohtaja Lauri Aho sekä runoilija ja perinteen tutkija P. Mustapää eli Martti Haavio. Näihin tiedotuskuvioihin tuli myös 25-vuotias päätoimittaja Simo Puupponen vedetyksi, kun hänet määrättiin TK-mieheksi ja rintamakirjeenvaihtajaksi.

2. tiedotuskomppanian toimisto Lappeenrannassa. Kuvaaja Tuovi Nousiainen.

Välirauhan koittaessa Puupponen jatkoi taas lehdessä työskentelyään aina vuoteen 1941, jolloin lehti (Pohjois-Savo) lakkautettiin. Jatkosodan puhjettua Simo Puupponen löysi itsensä Savon Sanomien kirjoittajana; aktiivisen hyökkäyssodan aikana hän kirjoitti edelleen taistelukuvauksia rintamalta, mutta sodankäynnin muuttuessa asemasodaksi hänellä oli aikaa ja halua kirjoittaa myös pakinoita lehtiin sekä Äänislinnan ja Maaselän radioihin sotilaiden iloksi. Tiedotuskomppanian rintamakirjeenvaihtajat kirjoittivat jatkosodan melskeessä vuosina 1941-44 sotarintamalta noin 8000 tarinaa, joista päämajan tiedotusosasto laittoi julkaisukieltoon suoraan 1070 kirjoitusta. Onneksi nämä tarinat ovat - ihme kyllä - säilyneet jälkipolville ja niitä säilytetään Helsingin Kansallisarkistossa. Suurin osa näistä kirjoituksista olikin hyvin realistista kuvausta Karjalan rintamilta; vaarallista tiedotusosaston mielestä oli kirjoittaa omista tappioista tai yksityiskohtaisesti kuvata omien sotataktiikkaa. Hyökkäysvaiheessa oli kiellettyä kirjoittaa Karjalasta etsityistä luonnonvaroista ja taas asemasodan vaiheessa arkoja aiheita olivat esim. sotilaidemme vapaa-ajanvietto, opiskelu, peltojenviljely Karjalassa ja urheilukilpailutoiminta.

Simo Puupponen oli TK-miehistä varmasti ahkerimpia kirjoittajia. Pelkästään Savon Sanomissa hän sai jatkosodan vuosien 1941-44 aikana julkaistua yli 500 pakinaa ja tämän lisäksi pakinoita julkaisi Seura ja Kansan Kuvalehti sekä useat maakuntalehdet Suomen eri puolilla. Puupponen suuntasi pakinansa suoraan sotilaille ja hän kirjoitti aivan tavallisen sotilaan näkökulmasta; usein hyväntahtoisesti tehden pilaa esimiehistä ja armeijan byrokratiasta. Koskaan mauttomuuksiin hän ei sortunut. Varsinkin radiopakinoissaan Simo Puupponen käytti taitavasti hyväkseen Savon murretta. Aihepiirit liippasivat likeltä; sotilaiden lomanodotusta, korsuelämää, ruuan hankintaa ja kuvauksia originaaleista - mutta oikeustoimikelpoisista - aseveljistä ja heidän edesottamuksistaan. Vuonna 1945 Simo Puupponen johdatti avioon kanssaan toimittajakollegan, Tuovi Puupposen.

Sodan lopulta päätyttyä Simo Puupponen jatkoi edelleen Savon Sanomissa ja kirjoitti myös radion käyttöön dialogeja avioparista Samuli ja Heta; esikuvina olivat ilmeisesti aiemmin jo pakinoissa esitellyt Hermanni ja Eveliina Hulukkonen. Pakinoiden aiheet tarinoiden henkilöt olivat ainakin alkuun rönsyilivät laajalta alueelta ja henkilökuvaukset hekumallisia niukkasanaisuudessaankin. Hella Wuolijoen ollessa radion pääjohtajana Puupposella ei ollut pääsyä töineen radioon, joten hän joutui tekemään työtä nimimerkin suojassa. Savon Sanomien toimitusjohtaja, Martti Suhonen keksi hänelle nimimerkin Aapeli. Ensimmäisen pakinakokoelmansa, Onnen pipanoita, Aapeli julkaisi vuonna 1947 ja ensimmäinen romaani, Siunattu hulluus ilmestyi vuonna 1948. Siunattu hulluus on herkullinen tarina kolmesta Rummukaisen veljeksestä ja heidän seikkailumatkastaan hullujenhuoneelle. Tästä romaanista Rauni Antero Mollberg (s. 15.4.1929 Hämeenlinna ja k. 11.10.2007 Loimaa) teki oman elokuvaversionsa vuonna 1975.

Ohjaaja Rauni Mollberg.

Rummukaisen veljekset elokuvassa Siunattu hulluus.

 

Puupposten perhe muutti Helsinkiin olympiavuonna 1952 - samana vuonna Suomen sotakorvaukset Neuvostoliitolle saatiin paketoitua ja Miss Universumiksi valittiin Armi Kuusela Muhokselta - ja Simo Puupponen jätti sanomalehtityönsä; pakinoiden aiheet myös irtosivat aiemmin totutusta ajankohtaisuudesta ja muuttuivat enemmän yleispäteviksi. Lapsiin hänellä oli myös hyvin ymmärtävä ja lämmin suhtautuminen ja hän kirjoittikin Vinskistä kaksi lastenkirjaa - Koko kaupungin Vinski (1954) ja Vinski ja Vinsetti (1956), joiden molempien tapahtumat sijoittuvat Kuopioon. Aapelin tunnetuin romaani lienee kuitenkin Pikku Pietarin piha vuodelta 1958, kertomus Pietarista ja hänen asuinympäristöstä puutalokorttelissa entisten aikojen Kuopiossa. Lapsen näkökulma tulee vahvasti esille myös romaanissa Pekko, runoilijan poika (1965). Rauni Mollberg filmasi vuonna 1977 elokuvan Aika hyvä ihmiseksi, jossa hän käytti Aapelin romaaneita Pikku Pietarin piha, Meidän herramme muurahaisia ja Pekko, runoilijan poika käsikirjoituksen pohjana.

Simo Puupponen jätti kokonaan sanomalehtiin kirjoittamisen 1960-luvun alusta ja kirjoitti vain pakinakokoelmia ja romaaneja sekä oli myös haluttu puhujavieras monissa tilaisuuksissa. Keuhkotuberkuloosia poteva kirjailijamme valitettavasti menehtyi omassa kodissaan Pirkkolassa, kun kaatumisen vuoksi sai aivoverenvuodon. Onneksi hänen elämänmyönteiset, filosofiset ja hilpeät tarinansa saavat olla lohtunamme tässä kavalassa maailmassa.

 

Vanhan kirjallisuuden päiviltä Sastamalasta löysin Aapelin kokoelman, Sipuleita - lapsellisia juttuja. Kirja on painettu Werner Söderström Osakeyhtiön laakapainossa Porvoossa vuonna 1956 ja sen on somistanut Rolf Sandqvist. Kirjoitukseni aloitin suoralla lainauksella tästä teoksesta, tarinalla Muistelma ja nyt lopuksi vielä lainaan kirjan alkusanat tähän lopuksi:

"Tätä kirjaa on syytä ryhtyä lukemaan vakavalla mielellä. Olen itse lukenut sen etukäteen moneen kertaan ja kerta kerralta tullut murheellisemmaksi. Paras siis olla totinen etukäteen.Alun perin teki mieleni kirjoittaa lapsista. Lasten kustannuksella on niin kätevä laskea leikkiä. Luin muutamia sepitelmiäni heille itselleen. He eivät pitäneet niistä. Kronkeleita nämä nykyajan lapset.Kyllästyin ja ryhdyin kirjoittamaan aikaihmisistä. Tulos oli mitä mainioin. Lopultakin tuli lapsellisia juttuja. Olkaa hyvät. Mutta täytyy pitää mielessä, että vakavuus on hyve."

Juho Lallukka toimi muiden toimiensa ohessa vuonna 1882 Sortavalassa perustetun Laatokka-sanomalehden avustajana ja Käkisalmen asiantuntijana. Laatokan perustivat Sortavalan seminaarin lehtorit alueensa suomalaiseksi lehdeksi. Laatokka-lehden ensimmäisenä päätoimittajana toimi Kaarlo Suomalainen. Ainakin vuodesta 1885 lähtien Lallukka kirjoitti nimimerkillä J. L. lehteen kunnallisasioista, VPK:n toiminnasta, Vuoksen kanavasta sekä kaupan kysymyksistä seutukunnassa. Hieman myöhemmin hän käytti nimimerkkiä Juho L., kunnes lopulta alkoi käyttää omaa nimeään, Juho Lallukkaa, kirjoituksissaan. Lallukan kirjoitukset ilmestyivät lehden palstalla, jolla käsiteltiin eri pitäjien tapahtumia ja Lallukka otsikoi kirjoituksensa: "Kirjeitä Käkisalmesta".   

Ensimmäisen Laatokka-lehden etusivu vuodelta 1882.

Käkisalmen kaupunginvaltuustossa Juho Lallukka valittiin lainakirjaston johtokuntaan ja kaupungin rahavaraintarkastajaksi sekä terveydenhoitolautakuntaan jäseneksi. Lallukka ehdotti Käkisalmella siirryttäväksi uuteen palkkaussäännöstöön, josta hän oli saanut lukea lehdestä. Samoin Juho Lallukka ehdotti valtiolta pyydettäväksi rahaa Vuoksen kanavoimiseksi, sillä joen pinta oli laskenut ja satama-altaat madaltuneet vaikeuttaen liikennettä. Ehdotus ei kuitenkaan tässä vaiheessa saanut tarvittavaa kannatusta. Koska satamat olivat tärkeitä, ehdotti Juho Lallukka valtuustossa, että kaupungille pakkolunastettaisiin satama. Tämäkin ehdotus tyrmättiin valtuustossa. Tämän jälkeen Lallukka ryhtyi ajamaan pankkilaitoksen saamista Käkisalmeen:

"Kun Pietarissa velaksi osto on helppoa notkuvat kauppiaiden hyllyt koristeltuina venäläisellä, ala-arvoisella rihkamalla. Tärkeitä asioita puuttuu ja kansa uhraa varansa joutavaan. Kotimaisilla tavaroilla kilpaileminen on korkean hinnan vuoksi mahdotonta Venäjän ala-arvoisen rahan ja tavaran rinnalla. Siksi pitäisi valtuusmiesten ryhtyä toimiin, jotta saisivat Suomen pankin osaston tänne. Se ratkaisisi kaikenlaisen liiallisen koron kiskonnan. Päästäisiin 4 % korkoon ja elvytettäisiin teollisuutta ja kauppaliikettä. Liikemies ei olisi toisen velkojana vaan voisi ostaa vapaasti mistä haluaisi. Jo Suomen ja Venäjän rahan vaihto on takeena kannattavuudesta. Käkisalmen kauppa-ala ei suinkaan ole pieni sillä siihen kuuluu Kurkijoki, Räisälä, Hiitola, Kaukoa, Pyhäjärvi, Sakkola ja osa Antreasta ja Kirvusta. Pääoman puutteessa ei mitään mainittavaa kauppaa ole syntynyt. Maanviljelijät ja karjanhoitajat tarvitsevat rahaa. Kun täällä ei ole minkäänlaista pankin konttoria käytettävissä ei konttoria kiellettäne."

Juho Lallukalla oli tässä ehdotuksessaan myös varmasti "oma lehmä ojassa", vaikka samalla halusikin vilpittömästi koko alueen taloustilanteen kohentuvan. Ehdotus pyrki helpottamaan varsinkin alueen kauppiaiden luotonsaantia ja kaupan rahoitusta ja toteutuessaan se olisi vapauttanut paikalliset kauppiaat Pietarin kauppahuoneiden luotonannosta ja mahdollistanut tavaroiden oston myös muilta markkinoilta. Valtuusmiehet totesivat kylmäkiskoisesti, ettei uutta pankkia kaupungissa tarvittu, sillä alueella toimi jo postisäästöpankki.

 

Vuonna 1887 Juho Lallukka valittiin kaupunginvaltuuston puheenjohtajaksi, kun tuomari Berner jätti tehtävän. Lallukka yleensä valmisteli valtuuston asiat hyvin huolellisesti; hänestä tuli myös museotoimikunnan jäsen, hän oli kaupungin kirjaston rahastonhoitaja sekä kaupungin iltakoulun johtokunnan jäsen. Juho Lallukasta tuli paikkakunnalla paitsi merkittävin kauppias myös huomattava kansallismielinen edustaja. Lallukka piti yllä suoraa yhteyttä valtakunnanpolitiikkaan, kun hän kirjeiden välityksellä kävi keskustelua historiantutkija, filosofian tohtori, Tilastollisen päätoimiston johtaja ja säätyvaltiopäivillä porvarissäädyn edustaja Karl Emil Ferdinand Ignatiuksen (s. 27.9.1837 Pori ja k. 11.9.1909 Helsinki) kanssa. Valtuuston puheenjohtajana Lallukka ajoi monia hyviä hankkeita seudulle, vaikka läheskään kaikki aloitteet eivät lähteneetkään häneltä itseltään. Mm. museota tuettiin, kaupungin kouluoloja kohennettiin pyytämällä keisarilta lupa ottaa alkeiskouluun myös tyttöjä, sillä koulussa oli vähän oppilaita ja Käkisalmessa ei ollut tyttökoulua ensinkään. Vuonna 1889 Lallukka valittiin jälleen kaupunginvaltuuston puheenjohtajaksi Käkisalmessa. Nyt Juho Lallukka ehdotti valtuustossa kaupunkiin hankittavaksi petroleumivalaistusta, johon myös suostuttiin. Kauppias Lallukka sai myös tehtäväkseen hankkia valaistuksessa tarvittava öljy. Vuonna 1890 - viimeisenä vuotenaan Käkisalmessa - tuli Juho Lallukka viimeistä kertaa valituksi valtuuston puheenjohtajaksi.

Suomen maakauppiaiden ammattikunta alkoi muodostua 1860-luvulla ja 1880-luvulla kauppiaiden verkosto levisi sekä alkoi muodostua jo paikallisia kauppiasyhdistyksiä maamme eri puolille. 1870-luvun puolivälissä oli esitetty jo ensimmäisen kerran kauppiaiden yhteisen kokouksen järjestämistä, mutta vuonna 1881 oltiin tilanteessa, että ensimmäinen yleinen kauppiaskokous järjestettiin Helsingissä. Tämän kokouksen tärkeimmät asiat olivat rautatie- ja tullikysymykset ajankohtaisuuden vuoksi. Kahden vuoden perästä järjestettiin Viipurissa vastaava kokoontuminen ja tässä kokouksessa Juho Lallukka edusti Käkisalmen kauppiaita. Viipurin kokouksessa nousivat tärkeimmiksi kokousasioiksi rajakaupan kysymykset - etenkin koskien Pietaria - sekä kauppiaskunnan järjestäytyminen. Turun kokouksessa vuonna 1884 kauppias Juho Lallukka alusti kanavakysymystä kokouskansalle. Näissä ensimmäisissä kokouksissa kauppiaskunta keskittyi käsittelemään lähes ainoastaan ammatillisia kysymyksiä, aatekysymysten jäädessä varjoon. Elokuussa 1886 kauppiaat kokoontuivat Sortavalaan pitämään neuvoa. Näissä eri paikkakunnilla järjestetyissä kauppiaskokouksissa 1880-luvun mittaan kauppiaat Juho Lallukka ja Jaakko Häkli oppivat tuntemaan toisensa ja tämä asia oli johtava jälleen uuteen seikkailuun Viipurissa.

Kauppias Jaakko Häkli.

Kurkijoella syntyi pienviljelijän ainoana lapsena 6.10.1848 Jaakko Häkli; äiti oli myös Kurkijoelta, Maria Paju. Jaakko aloitti koulunsa Viipurissa Wilken suomenkielisessä koulussa, josta hän siirtyi Jyväskylään yläalkeiskouluun vuonna 1863. Jyväskylässä Jaakon luokalla opiskelivat samaan aikaan myös Lauri Kivekäs, Yrjö K. Yrjö-Koskinen ja J. R. Danielson-Kalmari. Jostakin tuntemattomasta syystä Jaakko Häklin koulunkäynti keskeytyi Jyväskylässä vuonna 1867 ja hän hankkiutui Suomen kaartin palvelukseen muutamaksi kuukaudeksi. Täältä hän palasi takaisin Kurkijoelle ja alkoi maakauppiaaksi, jossa viihtyi 1870-luvun lopulle asti. Muutaman vuoden Häkli harjoitti vielä puutavarakauppaa ja laivanvarustusta, ennen kuin siirtyi valtiopäiville Kurkijoen edustajana vuonna 1882. Valtiopäivillä hän viihtyi vuoteen 1891 asti, jolloin Häkli vaihtoi maisemaa Viipuriin kauppiaiden Juho Lallukan ja Vilhelm Paisheffin kanssa tukkukauppaa perustamaan.  

Vuoden 1882 valtiopäivillä talonpoikaissääty oli vielä melko yhtenäistä mielipiteiltään, mutta sitten vuonna 1885 Jaakko Häkli liittyi Jonas Castrénin ryhmään osoittaen omaksuneensa nuorsuomalaisuuden johtotähdekseen. Lyhyesti tiivistettynä Häklin hellimät aatokset liittyivät suomalaisuuden lisäksi sivistykseen ja tasa-arvoon. Kaikilla valtiopäivillä, missä Jaakko Häkli oli mukana, hänet valittiin valtiovarainvaliokunnan jäseneksi. Häkli oli mukana ajamassa suomenkielistä oppikoulua Viipuriin. Hän piti myös tärkeänä suomalaisen kauppakoulun saamista Viipuriin. Häklin mielestä vain sivistys takasi pienen kansan olemassaolon ja nämä mietelmät ovat jo Snellmanilta tuttuja. Vuoden 1888 valtiopäivillä Häkli esitti varojen myöntämistä eri puolille maatamme lainakirjastojen perustamiseen. Vuoden 1885 valtiopäivillä nousi esille naisen oikeus erota, jos puoliso alkoholinkäytön takia ei hallitse elämäänsä. Jaakko Häkli puolusti naisten oikeuksia, mutta säädyssä voitti ajatus, ettei avioliiton purkamattomuuden periaate voi järkkyä. Seuraavilla valtiopäivillä taas käsiteltiin naisten oikeutta tietyin ehdoin hallita avioliitossa omaisuuttaan; näissäkin asioissa Häkli oli tasa-arvon kannattaja.

Käkisalmessa vuonna 1889 ilmestyneen Vuoksi-lehden ensinumeron etusivu.

Juho Lallukan ja Jaakko Häklin yhteistyökuviot alkoivat selvästi Sortavalan kauppiaskokouksen jälkimainingeissa ja niitä vauhdittivat mm. Karjalan ratahanke. Kaverukset alkoivat suunnitella yhteistä tukkukauppaa jo vuoden 1888 valtiopäivien jälkeen; Lallukka ja Häkli tapasivat kauppamatkalla Pietarissa, jossa yhteinen hanke alkoi hahmottua. Nuorsuomalaiset perustivat Helsinkiin Päivälehden, jonka päätoimittajaksi siirtyi Jyväskylästä Eero Erkko. Käkisalmeen taas perustettiin Vuoksi-lehti nuorsuomalaisia näkemyksiä tukemaan ja osittain myös pormestari Steniuksen ruotsalaishallintoa vastaan. Vuoksi-lehden ensimmäinen numero ilmestyi 7.12.1889. Vuoksi kannatti melkeinpä kaikkia 1880-luvun uusia aatevirtauksia. Lehden päätoimittajat olivat kirjakauppias Markus Lankinen (1889-1898) sekä Pekka Komonen (1899-1901) ja kirjoituksiaan lehteen saivat ainakin J. H. Erkko, Santeri Alkio, K. J. Ståhlberg ja Jonas Castrén. Juho Lallukka oli yksi lehden taloudellisista tukijoista, mutta kirjoituksia hän ei joutanut omien kiireidensä vuoksi lehteen laatia.

 

Sastamalassa vietettiin Vanhan kirjallisuuden päiviä jälleen perjantaina ja lauantaina 26.-27.6.2015 Sylvään koululla. Kirjan vuonna 2015 Vanhan kirjallisuuden päivien teemana oli intohimo. Tapahtumaa on järjestetty säännöllisesti vuodesta 1985 lähtien ja sen järjestämisestä vastaa Vammalassa 8.12.1986 perustettu Suomen vanhan kirjallisuuden päivät ry. Suomen vanhan kirjallisuuden päivät ry:n tarkoituksena on edistää kirjallisuuden säilymistä, tuntemusta ja tunnetuksi tekemistä sekä toimia kirjallisuudesta, sen tutkimisesta, huollosta, näytteille asettamisesta, tutkimuksesta ja arvostuksesta kiinnostuneiden henkilöiden ja yhteisöjen yhdyssiteenä. Tätä tarkoitustaan yhdistys toteuttaa järjestämällä vuosittain, juhannuksen jälkeisenä viikonloppuna Vanhan kirjallisuuden päivät-kirjallisuustapahtuman Sastamalassa. Tapahtuma on vuosien saatossa kasvanut valtakunnallisesti merkittäväksi kirjatapahtumaksi, joka kokoaa Sastamalaan vuosittain noin 60 antikvaarista kirjamyyjää ja yli 50 esittelypistettä sekä melkein 15 000 kävijää. Suomen vanhan kirjallisuuden päivät ry:n nykyisessä hallituksessa istuvat (varajäsenet suluissa): puheenjohtaja, kustantaja Leena Majander-Reenpää, toimituspäällikkö Sakari Katajamäki (opinto-ohjaaja Ula Yli-Hongisto), kirjakauppias Timo Surojegin (kirjakauppias Vesa Hörkkö), julkaisupäällikkö Johanna Lilja (kirjailija Jyrki Vainonen), dosentti Mikko Lahtinen (opiskelija Tapani Leikas) ja viestintäjohtaja Kirsti Lehmusto (kansanedustaja Arto Satonen). Ohjelmavaliokunnan muodostavat tällä hetkellä: ohjelmajohtaja, kirjailija, FT Panu Rajala, päätoimittaja Karo Hämäläinen, toimituspäällikkö Sakari Katajamäki, kriitikko Vesa Karonen, toiminnanjohtaja Johanna Kurkikangas, dosentti Mikko Lahtinen, kirjailija Jussi Lähde, toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Pietiläinen, luokanopettaja Kati Solastie ja kirjakauppias Timo Surojegin.

 

Sylvään koulun juhlasalissa la 27.6.2015 klo 11 oli Suomen Bibliofiilien Seura ry:n järjestämä tilaisuus aiheena: Raamattu, intohimojen kirja. Raamattu on länsimaisen kirjallisuuden luetuimpia, kiistellyimpiä ja rakastetuimpia teoksia. Kirjailija Hannu Mäkelä, dosentti Matti Myllykoski ja toimittaja Hannu Taanila kertoivat suhteestaan intohimojen kirjaan Sakari Katajamäen haastateltavina.

 

Kauppias Karmasin oli umpivenäläinen ja hän oli nähnyt Juhon taidot jo Kanninin puodissa pyytäen Juho Lallukan seuraavaksi omaan kauppaansa, joka sijaitsi kaupungin vilkkaimmassa korttelissa ja oli muutenkin edistyksellisempi tavaravalikoimallaan ja asiakaspalvelullaan. Juho Lallukka pääsikin täällä heti tiskimiesten pomoksi, mutta hänen täytyi olla koko ajan varovainen omissa mielipiteissään ja varsinkin niiden esittämisessä julkisesti. Juho teki myös tarkkoja havaintoja kauppiaan toiminasta ja otti niistä vaarin tulevaisuutta silmälläpitäen. Elämäänsä hän vietti ilmeisen kurinalaisesti asuen puotikammarissa. Pian 25 vuotta täytettyään Juho oli jo saanut niin kovan luottamuksen kauppiaalta, että hän sai hoitaa kauppiaan asioita Viipurissa. Pietariin häntä ei päästetty, mutta Viipurin matkoilla lähinnä ostotehtävät lisääntyivät taitojen kehittyessä. Kauppias itse kyllä vietti aikaansa Pietarissa ja joskus nämä liikematkat tahtoivat vähän venyäkin juhlinnan vuoksi.

 

Jo 1870-luvun alkupuolella kauppiaita oli Viipurissa viitisenkymmentä ja kauppa kävi vilkkaanakin osin tukkukaupan ja Pietarin vaikutuksesta, vaikka suomalaisia kauppiaita ei vielä joukossa olutkaan. Viipurin tunnettuja tukkukauppoja olivat Hackman & Co, Paul Wahl & Co, Keldan ja Heyno, Alftanien kauppahuone, Rosenius & Sesemann, Feodor Sergejeffin tukkukauppa ja Starckjohann - tukkukauppa oli siis joko ruotsalaisten, saksalaisten tai venäläisten käsissä. Kaupunkiin oli jo 1840-luvulta lähtien yritetty perustaa suomalaista koulua, mutta Adam Wilke sen sitten omilla varoillaan perusti ja vuonna 1872 koulun opettajaksi ja rehtoriksi tuli J. H. Erkko.

J. H. Erkko.

Sangen pian oltiin taas siinä vaiheessa, että Juho Lallukka oli saanut kokemuksia kartutettua lisää ja turhautuminen alkoi hiipiä elämään. Hän oli kuitenkin jo päättänyt kauppiaaksi ryhtyvänsä, mutta ennen sitä hän halusi avioitua. Vuonna 1877 hän oli ihastunut kruununvoudin tyttöön Käkisalmella ja rohkaistui itsepäisesti tyttären kättä pyytää voudilta. Tytön isä ei nähnyt avioliitolle minkäänlaisia mahdollisuuksia; pienviljelijän poika, joka osasi vain punnita ja mitata tavaraa sekä ostaa ja myydä ei kelvannut säätyeron rikkojaksi. Juho oli nyt nöyryytetty asiassaan ja siksi hän sanoi itsensä ylös kauppiaan palveluksesta - ilmoittaen ryhtyvänsä maakauppiaaksi - tammikuussa 1878.

Lallukoiden ensimmäinen kauppa oli tässä aitassa Räisälässä.

Juho Lallukka palasi nyt takaisin Räisälään säästöjensä kanssa ja sai 29.12.1877 kunnallislautakunnalta oikeuden pitää kauppaa kestikievaritalon omistaja Heikki Jääskeläisen maalla Räisälän Siirlahden kylässä. Samana vuonna myös tilallinen Ivan Kuismin ja lautamies Tuomas Puputti saivat lautakunnalta kauppaoikeudet. Juho Lallukan kauppa oli vatimaton aittakauppa, josta tavara välitettiin ilman suuria varastoja. Toiminnan miehenä Juho myös avioitui 24.2.1878 Jääskeläisen kestikievarin, talollisen tytär Maria Jääskeläisen kanssa, joka tuolloin oli 20-vuotias. Kovin pitkäaikaiseksi ei nuoren maakauppiaspariskunnan oleskelu Räisälässä muodostunut, sillä uudet suunnitelmat jo kangastivat ainakin Juhon mielessä. Marian isä, Matti Jääskeläinen oli kuollut vuonna 1864 ja äiti, Valpuri Suni, avioitui Heikki Tuomaanpoika Jääskeläisen kanssa, joka ei kuitenkaan Matille samasta sukunimestä huolimatta olut mitään sukua. Maria kun oli ainut tytär, hän peri osuuden tilasta ja Juho oli jenkan jatkona avio-oikeuden oikeuttamana. Heikki Jääskeläinen ja Valpuri Suni ostivat Neitsytkallion kylän n:o 1 tilaosan kauppias Juho ja Maria Lallukalta maaliskuussa 1879 2450 markalla ja muuttivat pois Räisälästä huhtikuussa samana vuonna sekä hakivat porvarioikeudet Käkisalmeen. Juho sai Marian houkuteltua pois Räisälästä lupaamalla tälle paluuta takaisin ja oikean tilan hankkimista sieltä, kunhan ensin kaupankäynnillä olisi vaurastuttu.

Juho ja Maria Lallukka 1880-luvun alkupuolella Käkisalmessa.

Kauppalupa tarvittiin maistraatista ja hakemuksensa tueksi Juho Lallukka liitti todistuksen luvunlaskusta ja kauppakirjeenvaihdon taitamisesta - todistuksen vahvistivat Sortavalan kauppiaat Nikolai Lamberg ja Ivan Klimpujeff allekirjoituksillaan. Juho Lallukka suomalaisena kauppiaana - joka tuohon aikaan oli sangen uutta Kannaksella - osti kauppias Andrejeffin kaupan ja varaston kaupungin laidalta ja koko kevään yhdessä vaimonsa kanssa laittoivat puotia kuntoon. Kauppa aukesi asiakkaille juhannuksen alla vuonna 1879. Kilpailijoina Lallukan kaupalle oli naapurissa kauppias Bojarinoff ja vastapäätä kauppias Artemjeff ja muut kaupat sijaitsivat etupäässä kaupungin keskustan liikekeskuksessa muutaman korttelin päässä. Koko Käkisalmella kauppiaita oli tuohon aikaan vajaat parisenkymmentä.

Kaupankäynti lähti Lallukoilla Käkisalmessa laadukkaasti käyntiin; Lallukat olivat järjestäneet uuden sekatavarakauppansa ennakkoluulottomasti uusiksi ja monet suomalaiset asiakkaat olivat jo entuudestaan Juholle tuttuja. Juho palveli tiskin takana aina kun se vain oli mahdollista ja apujoukkoina Lallukoilla olivat Martti Lallukka (Juhon veli) sekä kauppakirjurit Petteri Ijäs ja Johan Enckell. Hankintamatkat kohdistuivat aluksi Viipuriin ja myöhemmin myös Pietariin. Samana vuonna (1879) perustettiin Käkisalmen kauppiasyhdistys ajamaan kauppiaiden "yhteisen hyvän edistämistä" ja sitä olivat perustamassa kauppiaat M. Karmasin, W. Aleksandroff, D. Bojarinoff, J. Hirvonen, A. Lisitzin, I. Ivanov ja Juho Lallukka. Suomessa lakkautettiin ammattikunnat vuoden 1868 lainmuutoksella ja vuonna 1879 annettu asetus elinkeinovapaudesta Suomessa. 1880-luvun puoliväliin tultaessa Lallukan puoti oli Käkisalmessa keskikokoinen ja jo muutaman vuoden päästä kaupungin suurin kauppa. Kauppiaista ainakin Karmasin ja Kannin lopettivat ja uusina ilmestyi lisää suomalaisia kauppiaita, kuten Puolakka, Hämäläiset, Hirvonen ja Kuivalainen. 1880-luvulla myös väestön ostovoima lisääntyi varallisuuden lisääntyessä ja Lallukka laajensi Käkisalmessa liiketoimintaansa.

Vuonna 1881 Juho Lallukka anoi ja sai hyväksynnän maistraatilta myydä "ulkomaan alkoholijuomia" kaupassaan. Pian ilmestyi Laatokka-lehdessä Lallukan mainoksia hienoista punsseista, konjakeista ja viineistä. Vuonna 1886 myönnettiin Juho Lallukalle lupa perustaa kutomotehdas, joka oli hänen ensimmäinen teollisuusyrityksensä. Vuosi 1889 käynnisti Lallukan kivennäisvesien valmistuksen; lupa myönnettiin vasta kun Juho sai hankittua ammattitaitoisen henkilön vastaamaan tehtaan tuotteista. Molemmat tuotannot olivat vielä melko vaatimattomia ja varsinainen liiketoiminnan "kivijalka" oli edelleen kauppa. Vuonna 1880 perustettiin Käkisalmeen Anniskelu- ja vähittäiskauppayhtiö, jonka ideana oli järjestää alkoholijuomien anniskelu mahdollisimman pienellä väärinkäytöllä ja tapainturmeluksetta. Yhtiö perusti kaupunkiin vähittäismyyntiliikkeen ja tarvittavan märän ravintolahuoneita. Anniskeluosakeyhtiön lisäksi ainoastaan kahdella kauppiaalla oli tuolloin lupa myydä alkoholia kaupungissa ja toinen näistä oli Lallukka. Pian oli siirtyvä koko anniskeluoikeus em. yhtiölle ja tämän yhtiön hallitukseen valittiin myös Juho Lallukka. Yhtiön tarkoitus ei ollut hyötyä taloudellisesti ja voitonjakoa valvoi maistraatti. Juho Lallukan tekemän ehdotuksen mukaisesti voittovarat jaettiin useimmiten paikallisen kirjaston hyväksi.

 

Kuvassa Tampereen rahatoimikamari.

Kaupunkikuntia koskeva uusi kunnallisasetus astui voimaan vuonna 1873 ja sen mukaan yli 2000 asukkaan kaupunkeihin asetettiin kaupunginvaltuustot pakollisiksi. Toimeenpanevaksi elimeksi määrättiin rahatoimikamari. Tämä uuden asetuksen mukainen järjestelmä otettiin Käkisalmessa käyttöön vuonna 1876. Pormestari Stenius oli vähän väliä erimieltä kaupunginvaltuuston kanssa asioiden hoidosta ja esti mielellään valtuuston päätösten toimeenpanon tai kieltäytyi noudattamasta niitä. Juho Lallukka oli tarjoutunut kunnan luottamustehtäviin jo 1880-luvun alussa, mutta vasta vuonna 1886 hänen kannatuksensa oli niin vakaata, että tuli valituksi valtuustoon.

Vuonna 1879 oli Käkisalmeen alettu puuhata vapaaehtoista palokuntaa ja aloitteen teki alkeiskoulun opettaja maisteri Johansson, jonka ajatus oli koota kansalaispiirejä yhdistävää harrastusta. Vapaapalokunnan sääntöjen mukaan sillä oli muitakin tehtäviä, kuin palon torjuminen. Yhtä tärkeää kuin palojen sammuttaminen, oli "henkisen tulen sytyttäminen". VPK:n tilaisuuksissa otettiin ajan kysymyksiin kantaa ja raittiusaatteen hengessä näissä tilaisuuksissa kiellettiin alkoholin käyttö. Vuonna 1881 VPK:n toimintaan kerättiin varoja - maistraatti valvoi keräystä - ja lahjoittajia oli 104, joista ensimmäisen lahjoituksen teki kauppias Juho Lallukka. Saman vuoden alussa perustettiin VPK:n toimihenkilöiden toimesta kirjasto Käkisalmeen. Lallukka oli VPK:n toiminnassa mukana aktiivisesti antaen mm. talostaan tilat tarvittaviin kokouksiin ja alkuun varsin vaatimattomalle kalustolle varaston. Myöhemmin palokunta siirtyi kansakoulun yhteyteen ja koulu antoi katon myös kunnan kirjastolle ja lukusalille. Vuodesta 1883 lähtien Juho Lallukka toimi palokunnan kirjastonhoitajana ja vuonna 1888 kirjasto muuttui kaupungin Suomalaiseksi lainakirjastoksi, jota edelleen hoiti Lallukka 30 markan korvausta vastaan vuodessa. Käkisalmen VPK:n puitteissa toimi myös vireä näytelmäosasto, mutta Juho Lallukka ennätti muiden toimien ohessa vuosina 1886-88 johtaa vapaapalokuntaa puheenjohtajana.    

Kauppias Heinrich Georg Franz Stockmann.

Merkittävä liikekumppani Serlachiukselle oli monen asian mahdollistanut kauppias Heinrich Georg Franz Stockmann Lyypekin liepeiltä Ritzerausta (s. 14.1.1825 ja k. 6.1.1906). Hänen verkostonsa ja suhteensa tekivät monet liiketoimet Serlachiukselle helpommiksi ja samoin Stockmann sai Helsingistä omalle liiketoiminnalleen asiakkaita ja halvempia raaka-aineita maakunnasta Gustaf Serlachiuksen välityksellä. Kaiken muun ohessa kauppias Stockmann tuli opettaneeksi apteekkari Serlachiukselle vekseleiden käytön. Vekselilainsäädäntö tuli Suomeen vasta vuonna 1858, vaikka Euroopassa vekseleitä käytettiin jo keskiajalla.

 

Yhdyspankin - ensimmäisen liikepankin - avatessa perustamisvuonna 1862 sivukonttorin Tampereelle, oli Gustaf Serlachius sen ensimmäisiä asiakkaita. Sivukonttorin toiminnasta oli vastuussa Finlaysonin tehtaan pääomistaja Wilhelm von Nottbeck ja hänen kanssaan Serlachius oli tekemisissä monissa asioissa. Suomen suuriruhtinaskunta irtautui vuonna 1865 ruplan kurssista ja kiinnittyi hopeakantaan; tämän uudistuksen oikealla aavistuksella Serlachius teki 800 hopeamarkan kurssivoiton. Vuori-insinööri ja filosofian maisteri Knut Fredrik Idestam (s. 28.10.1838 ja k. 8.4.1916) tuli merkittäväksi henkilöksi tässä vaiheessa Gustaf Serlachiuksen tulevaisuuden kannalta. Idestam oli oppinut Saksassa paperinvalmistuksen puusta ja vaikka tämä menetelmä jo meillä Suomessa tunnettiin, oli Idestam ensimmäisen teollisen puuhiomon perustaja maassamme. Tehdas pystytettiin vuonna 1865 Tammerkosken rantaan. Seuraavan tehtaansa Idestam perusti Nokialle vuosina 1868-69 hankkien yhtiönsä omistukseen Nokian kartanon maita. Vuonna 1871 hänen pystyttämistään tehtaista tehtiin osakeyhtiö, Nokia Aktiebolag, jonka ensimmäisenä toimitusjohtajana Idestam toimi.

 

Vuori-insinööri Knut Fredrik Idestam.

Gustaf Serlachius liukui hiljalleen Idestamin suosioon eräänlaisena konsulttina alkuun tutustuttaen insinöörin mm. Nottbeckin kanssa. Serlachius teki ensin Idestamin kanssa rohdoillaan kauppaa, mutta varsin pian hän alkoi näkyä myös rakennusmestarin ominaisuudessa hiomolla. Puuhiomo käynnistyi keväällä 1866 ja siellä työskenteli tuolloin noin kymmenisen työntekijää. Idestam ei joutanut itse olemaan paikalla aina, sillä hänellä oli virka vuorihallituksessa Helsingissä. Serlachius hoiti hiomon juoksevia asioita paikallisesti; hänen apteekkinsa kautta järjestyi työmiesten palkanmaksut ja hiomon laskut. Kesällä 1866 Frenckell alkoi julkaista ensimmäistä paikallislehteä Tampereella viikottain ja tähän tarkoitukseen he tarvitsivat puupaperia kustannussyistä. Näin he saivat Tampereelta tarpeeseensa edullisempaa puupaperia, ja joulukuusta 1866 painettiin Tampereen Sanomat ensimmäisenä sanomalehtenä puupaperille. Serlachius ryhtyi puuhiomon isännöitsijäksi ja samalla opiskeli lähinnä käytännön kautta valmistusprosessin toimintaa tehtaalla.

Vuonna 1865 koetteli Tamperetta merkittävä tulipalo, jossa viitisensataa asukasta jäi koditta. Kaupungin toinen apteekkari Granberg kärsi myös kovia menetyksiä tässä palossa ja siksi Serlachiuksen Vanha Apteekki menestyi markkinoilla. Serlachius nimitettiin myös komiteaan, jonka tarkoitus oli laatia asemakaava paloturvallisemmaksi. Seuraavana vuonna tuntui jo yleinen taloustilanne vaipuvan lamaan, mutta tulossa olivat vielä paljon kovemmat koettelemukset; vuosina 1866-67 oli kovat talvet ja pakkaset, jotka kuihduttivat sadot ja seurauksena oli kova nälänhätä. Serlachius kuului Tampereen terveyslautakuntaan ja oli Suomen Lääkäriseuran jäsen. Patruuna Nottbeck antoi määräyksen, että tehtaan porteille tulleita nälkäisiä ja köyhiä ihmisiä ei saanut käännyttää pois, vaan ruokkia ja tarjota tehtaalta tilapäistä majoitusta. Samoin täyttyi Nalkalantorin varrella sijainnut sairaala sairastuneista ihmisistä. Lääkkeet ja rohdot tekivät kauppansa, mutta kaikilla ei ollut hyvää maksukykyä. Tässä tilanteessa aloittivat toimintansa työhuoneet, joissa köyhä väki teki työtä nälkäpalkalla; Tampereen ensimmäinen työhuone aloitti helmikuussa 1867 Nalkalantorilla nahkuri Brummertin talossa, jossa tehtiin lähinnä harjoja ja luutia.   

Apteekkari Serlachiuksen liiketoimet Tampereella ajautuivat vähitellen ahdinkoon ja hänestä oli tullut huono velkojen takaisinmaksaja. Keväällä 1868 Serlachiuksen apteekki koki vähäisen tulipalon ja 37-vuotias Serlachius löysi lopulta 30 000 markalle apteekilleen uuden omistajan, kun Kangasalan haara-apteekinhoitaja Karl Molin ilmoittautui halukkaaksi jatkajaksi ostamalla koko apteekkitoiminnan häneltä. Uusia liikekumppaneita oli nyt vaikea Serlachiuksen löytää itselleen Tampereelta, sillä hänet tunnettiin jo omavaltaiseksi psykopaatiksi - aivan oman tiensä kulkijaksi. Hän riitautui monien ihmisten kanssa ja lopulta Idestamin kanssa myöskin.

Vuonna 1868 Gustaf Serlachius apteekkiliiketoimintansa myytyään siirtyi Mänttään. Hän osti Keuruulla Mäntän kartanolta palstatilan vesiosuuksineen Mäntän kosken läntisestä haarasta ja 17.9.1968 muutti Mänttään perheineen aloittaen heti puuhiomon rakennustyöt kosken rannalla. Tampereelta Serlachius oli saanut puhuttua mukaansa teknikko Paul Myliuksen ja insinööri Hermann Kauffmannin puuhiomolleen, mutta heidänkin kanssaan hän ajautui myöhemmin isoihin riitoihin. Elämänsä aikana Gustaf ennätti rakennuttaa Mänttään ainakin kaksi puuhiomoa, kaksi höyrysahaa, paperitehtaan, pussitehtaan ja pahvinjalostustehtaan. Elämä perheellä ei varmasti ollut helppoa aluksi "keskellä ei mitään" ja Serlachiuksen hankkeille ihmiset jopa nauroivat alkuun. Ensimmäisen vuoden puumassa vietiin hevosvoimin ensin Hämeenlinnaan ja sieltä edelleen Viipurin kautta Pietariin ja maantie valmistui vasta vuonna 1874 Keuruulta Mänttään ja Vilppulaan. Vuonna 1870 aukesi rautatieyhteys Riihimäeltä Viipuriin, vuonna 1876 päästiin Hämeenlinnasta Tampereelle ja Turkuun sekä vuonna 1883 Vaasaan. Vuonna 1878 alkoi höyrylaivayhteys Vilppulasta Tampereelle. Mänttä sai ensimmäisen paperikoneensa vuonna 1882 ja toinen kone valmistui vuotta myöhemmin. Vilppulaan puuhiomo valmistui samoihin aikoihin. Vuosina 1900-01 Serlachius sai vielä aikaan Mäntän ja Vilppulan välille rautatieyhteyden ja Sassiniemen sahan.

Tulipalossa tuhoutui Mäntän toinen puuhiomo ja paperitehdas vuonna 1890 ja tämän vuoksi tehtaalle jouduttiin investoimaan uudet koneet. Vuodesta 1893 lähtien Serlachiuksen yritys joutui käytännössä velkojien hallintaan Gustaf Serlachiuksen kuolemaan asti. Serlachius oli viimeisinä elinvuosinaan sairaanloinen (pyörätuolissa), alin omaan huolenaan perheen ja yrityksen menestys jatkossa. Määrätietoisella toiminnallaan Serlachius ajoi talviliikenteen aloittamisen Hangosta Englantiin ja Hangosta Kööpenhaminaan. Myös hänen aloitteestaan Suomi sai ensimmäisen jäänmurtajan. Merkittävällä panoksella hän oli edesauttamassa Pohjanmaan radan rakentamista Näsijärven itäpuolitse. Luonnonsuojelun parissa hän niitti mainetta saaden perustettua Tampereelle Pyynikin luonnonsuojelualueen.

 

Mäntässä Serlachiuksen perhe asui ensin Mäntän kosken rannassa alun perin myllytuvaksi tarkoitetussa punaisessa puutalossa lähes kahdenkymmenen vuoden ajan. Tukholmalainen arkkitehti A. E. Melander - Melander suunnitteli mm. Helsingin Johanneksen kirkon - sai Gustaf Serlachiukselta tehtäväksi suunnitella perheelle kodiksi punatiilestä linna, jonka rakennustyöt alkoivatkin vuonna 1889, mutta rakennustyöt keskeytyivät vuoden 1890 tulipalon vuoksi. Mäntän linna valmistui kuitenkin vuosina 1895-96. Gustaf ennätti asua linnassaan n. kuusi vuotta kuolemaansa 13.6.1901 asti ja vaimo Alice asusti linnaa kuolemaansa vuoteen 1912 asti. Nykyään linnaa ei enää ole, sillä se purettiin vuonna 1939 G. A. Serlachius Oy:n laajenevien tehtaiden tieltä.

 

Gustaf Serlachiuksen poika Axel Ernst opiskeli Helsingin teknisessä reaalikoulussa vuodet 1881-83, mutta hän oli isänsä kanssa usein suurissa vaikeuksissa, koska heidän luonteensa olivat kovin erilaiset ja ajatukset eivät kohdanneet myöskään tavassa johtaa yritystä. Axel tuli takaisin Mänttään vuonna 1896 ja lähti taas Helsinkiin asumaan vuonna 1900 muuttaakseen taas vuonna 1903 Mänttään. Vuodet 1896-1903 Axel toimi Espanjan varakonsulina Tampereella. Axel ajautui myöhemmin vararikkoon ja päätyi lopulta päättämään päivänsä oman käden kautta 14.1.1921 Mäntässä.

 

Thyra Serlachius opiskeli viisi luokkaa Helsingin suomalaista tyttökoulua ja myöhemmin vielä sveitsiläisessä sisäoppilaitoksessa ja Pariisissa ranskan kieltä. Vuosina 1878-95 toimi Mäntän tehtaan isännöitsijänä ja johtajana insinööri Wladimir Jurvelius. Thyra avioitui Wladimir Jurveliuksen kanssa vuonna 1889 ja heidän avioliittonsa oli lapseton. Serlachius rakennutti pariskunnalle Koskitaloksi kutsutun kaksikerroksisen puutalon Mäntän kosken vastarannalle vuonna 1889 ja tässä talossa asui ainakin jonkin aikaa myös Axel Ernst.

 

Nuorin Serlachiuksen lapsista, Sigrid (Sissi) Edith Serlachius kihlautui aluksi salaa serkkunsa Gösta Serlachiuksen kanssa. Elokuussa 1899 heidät vihittiin ja he asettuivat asumaan Mäntässä isännöitsijän taloon ja Isoniemen tilalle, jonka olivat vuosisadan vaihteessa hankkineet maanviljelystä ja karjanhoitoa varten. Lopun yhteiselämästään ennen eroa he asuivat Mäntän linnassa, Sissin lapsuudenkodissa. Sissi ja Gösta Serlachiuksella oli kaikkiaan viisi lasta; Ralph Erik (s. 1901), Kersti (Stina) (s. 1902), Greta (s. 1904), Bror Gustaf Gabriel (s. 1907) ja lopulta Gustaf Adolf (s. 1913). Gösta Serlachius osti Isoniemen tilan vierestä Joenniemen torpan maa-alueineen vuonna 1916. Sigrid ja Gösta Serlachius erosivat vuonna 1916 ja tyttäret jäivät äidille ja pojat isälle. Sigrid muutti hänelle rakennetulle Juhola-nimiselle tilalle Keurusselän rantaan, jossa eli elämänsä loppuun vuoteen 1944 asti.