Juho Lallukka toimi muiden toimiensa ohessa vuonna 1882 Sortavalassa perustetun Laatokka-sanomalehden avustajana ja Käkisalmen asiantuntijana. Laatokan perustivat Sortavalan seminaarin lehtorit alueensa suomalaiseksi lehdeksi. Laatokka-lehden ensimmäisenä päätoimittajana toimi Kaarlo Suomalainen. Ainakin vuodesta 1885 lähtien Lallukka kirjoitti nimimerkillä J. L. lehteen kunnallisasioista, VPK:n toiminnasta, Vuoksen kanavasta sekä kaupan kysymyksistä seutukunnassa. Hieman myöhemmin hän käytti nimimerkkiä Juho L., kunnes lopulta alkoi käyttää omaa nimeään, Juho Lallukkaa, kirjoituksissaan. Lallukan kirjoitukset ilmestyivät lehden palstalla, jolla käsiteltiin eri pitäjien tapahtumia ja Lallukka otsikoi kirjoituksensa: "Kirjeitä Käkisalmesta".   

Ensimmäisen Laatokka-lehden etusivu vuodelta 1882.

Käkisalmen kaupunginvaltuustossa Juho Lallukka valittiin lainakirjaston johtokuntaan ja kaupungin rahavaraintarkastajaksi sekä terveydenhoitolautakuntaan jäseneksi. Lallukka ehdotti Käkisalmella siirryttäväksi uuteen palkkaussäännöstöön, josta hän oli saanut lukea lehdestä. Samoin Juho Lallukka ehdotti valtiolta pyydettäväksi rahaa Vuoksen kanavoimiseksi, sillä joen pinta oli laskenut ja satama-altaat madaltuneet vaikeuttaen liikennettä. Ehdotus ei kuitenkaan tässä vaiheessa saanut tarvittavaa kannatusta. Koska satamat olivat tärkeitä, ehdotti Juho Lallukka valtuustossa, että kaupungille pakkolunastettaisiin satama. Tämäkin ehdotus tyrmättiin valtuustossa. Tämän jälkeen Lallukka ryhtyi ajamaan pankkilaitoksen saamista Käkisalmeen:

"Kun Pietarissa velaksi osto on helppoa notkuvat kauppiaiden hyllyt koristeltuina venäläisellä, ala-arvoisella rihkamalla. Tärkeitä asioita puuttuu ja kansa uhraa varansa joutavaan. Kotimaisilla tavaroilla kilpaileminen on korkean hinnan vuoksi mahdotonta Venäjän ala-arvoisen rahan ja tavaran rinnalla. Siksi pitäisi valtuusmiesten ryhtyä toimiin, jotta saisivat Suomen pankin osaston tänne. Se ratkaisisi kaikenlaisen liiallisen koron kiskonnan. Päästäisiin 4 % korkoon ja elvytettäisiin teollisuutta ja kauppaliikettä. Liikemies ei olisi toisen velkojana vaan voisi ostaa vapaasti mistä haluaisi. Jo Suomen ja Venäjän rahan vaihto on takeena kannattavuudesta. Käkisalmen kauppa-ala ei suinkaan ole pieni sillä siihen kuuluu Kurkijoki, Räisälä, Hiitola, Kaukoa, Pyhäjärvi, Sakkola ja osa Antreasta ja Kirvusta. Pääoman puutteessa ei mitään mainittavaa kauppaa ole syntynyt. Maanviljelijät ja karjanhoitajat tarvitsevat rahaa. Kun täällä ei ole minkäänlaista pankin konttoria käytettävissä ei konttoria kiellettäne."

Juho Lallukalla oli tässä ehdotuksessaan myös varmasti "oma lehmä ojassa", vaikka samalla halusikin vilpittömästi koko alueen taloustilanteen kohentuvan. Ehdotus pyrki helpottamaan varsinkin alueen kauppiaiden luotonsaantia ja kaupan rahoitusta ja toteutuessaan se olisi vapauttanut paikalliset kauppiaat Pietarin kauppahuoneiden luotonannosta ja mahdollistanut tavaroiden oston myös muilta markkinoilta. Valtuusmiehet totesivat kylmäkiskoisesti, ettei uutta pankkia kaupungissa tarvittu, sillä alueella toimi jo postisäästöpankki.

 

Vuonna 1887 Juho Lallukka valittiin kaupunginvaltuuston puheenjohtajaksi, kun tuomari Berner jätti tehtävän. Lallukka yleensä valmisteli valtuuston asiat hyvin huolellisesti; hänestä tuli myös museotoimikunnan jäsen, hän oli kaupungin kirjaston rahastonhoitaja sekä kaupungin iltakoulun johtokunnan jäsen. Juho Lallukasta tuli paikkakunnalla paitsi merkittävin kauppias myös huomattava kansallismielinen edustaja. Lallukka piti yllä suoraa yhteyttä valtakunnanpolitiikkaan, kun hän kirjeiden välityksellä kävi keskustelua historiantutkija, filosofian tohtori, Tilastollisen päätoimiston johtaja ja säätyvaltiopäivillä porvarissäädyn edustaja Karl Emil Ferdinand Ignatiuksen (s. 27.9.1837 Pori ja k. 11.9.1909 Helsinki) kanssa. Valtuuston puheenjohtajana Lallukka ajoi monia hyviä hankkeita seudulle, vaikka läheskään kaikki aloitteet eivät lähteneetkään häneltä itseltään. Mm. museota tuettiin, kaupungin kouluoloja kohennettiin pyytämällä keisarilta lupa ottaa alkeiskouluun myös tyttöjä, sillä koulussa oli vähän oppilaita ja Käkisalmessa ei ollut tyttökoulua ensinkään. Vuonna 1889 Lallukka valittiin jälleen kaupunginvaltuuston puheenjohtajaksi Käkisalmessa. Nyt Juho Lallukka ehdotti valtuustossa kaupunkiin hankittavaksi petroleumivalaistusta, johon myös suostuttiin. Kauppias Lallukka sai myös tehtäväkseen hankkia valaistuksessa tarvittava öljy. Vuonna 1890 - viimeisenä vuotenaan Käkisalmessa - tuli Juho Lallukka viimeistä kertaa valituksi valtuuston puheenjohtajaksi.

Suomen maakauppiaiden ammattikunta alkoi muodostua 1860-luvulla ja 1880-luvulla kauppiaiden verkosto levisi sekä alkoi muodostua jo paikallisia kauppiasyhdistyksiä maamme eri puolille. 1870-luvun puolivälissä oli esitetty jo ensimmäisen kerran kauppiaiden yhteisen kokouksen järjestämistä, mutta vuonna 1881 oltiin tilanteessa, että ensimmäinen yleinen kauppiaskokous järjestettiin Helsingissä. Tämän kokouksen tärkeimmät asiat olivat rautatie- ja tullikysymykset ajankohtaisuuden vuoksi. Kahden vuoden perästä järjestettiin Viipurissa vastaava kokoontuminen ja tässä kokouksessa Juho Lallukka edusti Käkisalmen kauppiaita. Viipurin kokouksessa nousivat tärkeimmiksi kokousasioiksi rajakaupan kysymykset - etenkin koskien Pietaria - sekä kauppiaskunnan järjestäytyminen. Turun kokouksessa vuonna 1884 kauppias Juho Lallukka alusti kanavakysymystä kokouskansalle. Näissä ensimmäisissä kokouksissa kauppiaskunta keskittyi käsittelemään lähes ainoastaan ammatillisia kysymyksiä, aatekysymysten jäädessä varjoon. Elokuussa 1886 kauppiaat kokoontuivat Sortavalaan pitämään neuvoa. Näissä eri paikkakunnilla järjestetyissä kauppiaskokouksissa 1880-luvun mittaan kauppiaat Juho Lallukka ja Jaakko Häkli oppivat tuntemaan toisensa ja tämä asia oli johtava jälleen uuteen seikkailuun Viipurissa.

Kauppias Jaakko Häkli.

Kurkijoella syntyi pienviljelijän ainoana lapsena 6.10.1848 Jaakko Häkli; äiti oli myös Kurkijoelta, Maria Paju. Jaakko aloitti koulunsa Viipurissa Wilken suomenkielisessä koulussa, josta hän siirtyi Jyväskylään yläalkeiskouluun vuonna 1863. Jyväskylässä Jaakon luokalla opiskelivat samaan aikaan myös Lauri Kivekäs, Yrjö K. Yrjö-Koskinen ja J. R. Danielson-Kalmari. Jostakin tuntemattomasta syystä Jaakko Häklin koulunkäynti keskeytyi Jyväskylässä vuonna 1867 ja hän hankkiutui Suomen kaartin palvelukseen muutamaksi kuukaudeksi. Täältä hän palasi takaisin Kurkijoelle ja alkoi maakauppiaaksi, jossa viihtyi 1870-luvun lopulle asti. Muutaman vuoden Häkli harjoitti vielä puutavarakauppaa ja laivanvarustusta, ennen kuin siirtyi valtiopäiville Kurkijoen edustajana vuonna 1882. Valtiopäivillä hän viihtyi vuoteen 1891 asti, jolloin Häkli vaihtoi maisemaa Viipuriin kauppiaiden Juho Lallukan ja Vilhelm Paisheffin kanssa tukkukauppaa perustamaan.  

Vuoden 1882 valtiopäivillä talonpoikaissääty oli vielä melko yhtenäistä mielipiteiltään, mutta sitten vuonna 1885 Jaakko Häkli liittyi Jonas Castrénin ryhmään osoittaen omaksuneensa nuorsuomalaisuuden johtotähdekseen. Lyhyesti tiivistettynä Häklin hellimät aatokset liittyivät suomalaisuuden lisäksi sivistykseen ja tasa-arvoon. Kaikilla valtiopäivillä, missä Jaakko Häkli oli mukana, hänet valittiin valtiovarainvaliokunnan jäseneksi. Häkli oli mukana ajamassa suomenkielistä oppikoulua Viipuriin. Hän piti myös tärkeänä suomalaisen kauppakoulun saamista Viipuriin. Häklin mielestä vain sivistys takasi pienen kansan olemassaolon ja nämä mietelmät ovat jo Snellmanilta tuttuja. Vuoden 1888 valtiopäivillä Häkli esitti varojen myöntämistä eri puolille maatamme lainakirjastojen perustamiseen. Vuoden 1885 valtiopäivillä nousi esille naisen oikeus erota, jos puoliso alkoholinkäytön takia ei hallitse elämäänsä. Jaakko Häkli puolusti naisten oikeuksia, mutta säädyssä voitti ajatus, ettei avioliiton purkamattomuuden periaate voi järkkyä. Seuraavilla valtiopäivillä taas käsiteltiin naisten oikeutta tietyin ehdoin hallita avioliitossa omaisuuttaan; näissäkin asioissa Häkli oli tasa-arvon kannattaja.

Käkisalmessa vuonna 1889 ilmestyneen Vuoksi-lehden ensinumeron etusivu.

Juho Lallukan ja Jaakko Häklin yhteistyökuviot alkoivat selvästi Sortavalan kauppiaskokouksen jälkimainingeissa ja niitä vauhdittivat mm. Karjalan ratahanke. Kaverukset alkoivat suunnitella yhteistä tukkukauppaa jo vuoden 1888 valtiopäivien jälkeen; Lallukka ja Häkli tapasivat kauppamatkalla Pietarissa, jossa yhteinen hanke alkoi hahmottua. Nuorsuomalaiset perustivat Helsinkiin Päivälehden, jonka päätoimittajaksi siirtyi Jyväskylästä Eero Erkko. Käkisalmeen taas perustettiin Vuoksi-lehti nuorsuomalaisia näkemyksiä tukemaan ja osittain myös pormestari Steniuksen ruotsalaishallintoa vastaan. Vuoksi-lehden ensimmäinen numero ilmestyi 7.12.1889. Vuoksi kannatti melkeinpä kaikkia 1880-luvun uusia aatevirtauksia. Lehden päätoimittajat olivat kirjakauppias Markus Lankinen (1889-1898) sekä Pekka Komonen (1899-1901) ja kirjoituksiaan lehteen saivat ainakin J. H. Erkko, Santeri Alkio, K. J. Ståhlberg ja Jonas Castrén. Juho Lallukka oli yksi lehden taloudellisista tukijoista, mutta kirjoituksia hän ei joutanut omien kiireidensä vuoksi lehteen laatia.

 

Sastamalassa vietettiin Vanhan kirjallisuuden päiviä jälleen perjantaina ja lauantaina 26.-27.6.2015 Sylvään koululla. Kirjan vuonna 2015 Vanhan kirjallisuuden päivien teemana oli intohimo. Tapahtumaa on järjestetty säännöllisesti vuodesta 1985 lähtien ja sen järjestämisestä vastaa Vammalassa 8.12.1986 perustettu Suomen vanhan kirjallisuuden päivät ry. Suomen vanhan kirjallisuuden päivät ry:n tarkoituksena on edistää kirjallisuuden säilymistä, tuntemusta ja tunnetuksi tekemistä sekä toimia kirjallisuudesta, sen tutkimisesta, huollosta, näytteille asettamisesta, tutkimuksesta ja arvostuksesta kiinnostuneiden henkilöiden ja yhteisöjen yhdyssiteenä. Tätä tarkoitustaan yhdistys toteuttaa järjestämällä vuosittain, juhannuksen jälkeisenä viikonloppuna Vanhan kirjallisuuden päivät-kirjallisuustapahtuman Sastamalassa. Tapahtuma on vuosien saatossa kasvanut valtakunnallisesti merkittäväksi kirjatapahtumaksi, joka kokoaa Sastamalaan vuosittain noin 60 antikvaarista kirjamyyjää ja yli 50 esittelypistettä sekä melkein 15 000 kävijää. Suomen vanhan kirjallisuuden päivät ry:n nykyisessä hallituksessa istuvat (varajäsenet suluissa): puheenjohtaja, kustantaja Leena Majander-Reenpää, toimituspäällikkö Sakari Katajamäki (opinto-ohjaaja Ula Yli-Hongisto), kirjakauppias Timo Surojegin (kirjakauppias Vesa Hörkkö), julkaisupäällikkö Johanna Lilja (kirjailija Jyrki Vainonen), dosentti Mikko Lahtinen (opiskelija Tapani Leikas) ja viestintäjohtaja Kirsti Lehmusto (kansanedustaja Arto Satonen). Ohjelmavaliokunnan muodostavat tällä hetkellä: ohjelmajohtaja, kirjailija, FT Panu Rajala, päätoimittaja Karo Hämäläinen, toimituspäällikkö Sakari Katajamäki, kriitikko Vesa Karonen, toiminnanjohtaja Johanna Kurkikangas, dosentti Mikko Lahtinen, kirjailija Jussi Lähde, toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Pietiläinen, luokanopettaja Kati Solastie ja kirjakauppias Timo Surojegin.

 

Sylvään koulun juhlasalissa la 27.6.2015 klo 11 oli Suomen Bibliofiilien Seura ry:n järjestämä tilaisuus aiheena: Raamattu, intohimojen kirja. Raamattu on länsimaisen kirjallisuuden luetuimpia, kiistellyimpiä ja rakastetuimpia teoksia. Kirjailija Hannu Mäkelä, dosentti Matti Myllykoski ja toimittaja Hannu Taanila kertoivat suhteestaan intohimojen kirjaan Sakari Katajamäen haastateltavina.

 

Kauppias Karmasin oli umpivenäläinen ja hän oli nähnyt Juhon taidot jo Kanninin puodissa pyytäen Juho Lallukan seuraavaksi omaan kauppaansa, joka sijaitsi kaupungin vilkkaimmassa korttelissa ja oli muutenkin edistyksellisempi tavaravalikoimallaan ja asiakaspalvelullaan. Juho Lallukka pääsikin täällä heti tiskimiesten pomoksi, mutta hänen täytyi olla koko ajan varovainen omissa mielipiteissään ja varsinkin niiden esittämisessä julkisesti. Juho teki myös tarkkoja havaintoja kauppiaan toiminasta ja otti niistä vaarin tulevaisuutta silmälläpitäen. Elämäänsä hän vietti ilmeisen kurinalaisesti asuen puotikammarissa. Pian 25 vuotta täytettyään Juho oli jo saanut niin kovan luottamuksen kauppiaalta, että hän sai hoitaa kauppiaan asioita Viipurissa. Pietariin häntä ei päästetty, mutta Viipurin matkoilla lähinnä ostotehtävät lisääntyivät taitojen kehittyessä. Kauppias itse kyllä vietti aikaansa Pietarissa ja joskus nämä liikematkat tahtoivat vähän venyäkin juhlinnan vuoksi.

 

Jo 1870-luvun alkupuolella kauppiaita oli Viipurissa viitisenkymmentä ja kauppa kävi vilkkaanakin osin tukkukaupan ja Pietarin vaikutuksesta, vaikka suomalaisia kauppiaita ei vielä joukossa olutkaan. Viipurin tunnettuja tukkukauppoja olivat Hackman & Co, Paul Wahl & Co, Keldan ja Heyno, Alftanien kauppahuone, Rosenius & Sesemann, Feodor Sergejeffin tukkukauppa ja Starckjohann - tukkukauppa oli siis joko ruotsalaisten, saksalaisten tai venäläisten käsissä. Kaupunkiin oli jo 1840-luvulta lähtien yritetty perustaa suomalaista koulua, mutta Adam Wilke sen sitten omilla varoillaan perusti ja vuonna 1872 koulun opettajaksi ja rehtoriksi tuli J. H. Erkko.

J. H. Erkko.

Sangen pian oltiin taas siinä vaiheessa, että Juho Lallukka oli saanut kokemuksia kartutettua lisää ja turhautuminen alkoi hiipiä elämään. Hän oli kuitenkin jo päättänyt kauppiaaksi ryhtyvänsä, mutta ennen sitä hän halusi avioitua. Vuonna 1877 hän oli ihastunut kruununvoudin tyttöön Käkisalmella ja rohkaistui itsepäisesti tyttären kättä pyytää voudilta. Tytön isä ei nähnyt avioliitolle minkäänlaisia mahdollisuuksia; pienviljelijän poika, joka osasi vain punnita ja mitata tavaraa sekä ostaa ja myydä ei kelvannut säätyeron rikkojaksi. Juho oli nyt nöyryytetty asiassaan ja siksi hän sanoi itsensä ylös kauppiaan palveluksesta - ilmoittaen ryhtyvänsä maakauppiaaksi - tammikuussa 1878.

Lallukoiden ensimmäinen kauppa oli tässä aitassa Räisälässä.

Juho Lallukka palasi nyt takaisin Räisälään säästöjensä kanssa ja sai 29.12.1877 kunnallislautakunnalta oikeuden pitää kauppaa kestikievaritalon omistaja Heikki Jääskeläisen maalla Räisälän Siirlahden kylässä. Samana vuonna myös tilallinen Ivan Kuismin ja lautamies Tuomas Puputti saivat lautakunnalta kauppaoikeudet. Juho Lallukan kauppa oli vatimaton aittakauppa, josta tavara välitettiin ilman suuria varastoja. Toiminnan miehenä Juho myös avioitui 24.2.1878 Jääskeläisen kestikievarin, talollisen tytär Maria Jääskeläisen kanssa, joka tuolloin oli 20-vuotias. Kovin pitkäaikaiseksi ei nuoren maakauppiaspariskunnan oleskelu Räisälässä muodostunut, sillä uudet suunnitelmat jo kangastivat ainakin Juhon mielessä. Marian isä, Matti Jääskeläinen oli kuollut vuonna 1864 ja äiti, Valpuri Suni, avioitui Heikki Tuomaanpoika Jääskeläisen kanssa, joka ei kuitenkaan Matille samasta sukunimestä huolimatta olut mitään sukua. Maria kun oli ainut tytär, hän peri osuuden tilasta ja Juho oli jenkan jatkona avio-oikeuden oikeuttamana. Heikki Jääskeläinen ja Valpuri Suni ostivat Neitsytkallion kylän n:o 1 tilaosan kauppias Juho ja Maria Lallukalta maaliskuussa 1879 2450 markalla ja muuttivat pois Räisälästä huhtikuussa samana vuonna sekä hakivat porvarioikeudet Käkisalmeen. Juho sai Marian houkuteltua pois Räisälästä lupaamalla tälle paluuta takaisin ja oikean tilan hankkimista sieltä, kunhan ensin kaupankäynnillä olisi vaurastuttu.

Juho ja Maria Lallukka 1880-luvun alkupuolella Käkisalmessa.

Kauppalupa tarvittiin maistraatista ja hakemuksensa tueksi Juho Lallukka liitti todistuksen luvunlaskusta ja kauppakirjeenvaihdon taitamisesta - todistuksen vahvistivat Sortavalan kauppiaat Nikolai Lamberg ja Ivan Klimpujeff allekirjoituksillaan. Juho Lallukka suomalaisena kauppiaana - joka tuohon aikaan oli sangen uutta Kannaksella - osti kauppias Andrejeffin kaupan ja varaston kaupungin laidalta ja koko kevään yhdessä vaimonsa kanssa laittoivat puotia kuntoon. Kauppa aukesi asiakkaille juhannuksen alla vuonna 1879. Kilpailijoina Lallukan kaupalle oli naapurissa kauppias Bojarinoff ja vastapäätä kauppias Artemjeff ja muut kaupat sijaitsivat etupäässä kaupungin keskustan liikekeskuksessa muutaman korttelin päässä. Koko Käkisalmella kauppiaita oli tuohon aikaan vajaat parisenkymmentä.

Kaupankäynti lähti Lallukoilla Käkisalmessa laadukkaasti käyntiin; Lallukat olivat järjestäneet uuden sekatavarakauppansa ennakkoluulottomasti uusiksi ja monet suomalaiset asiakkaat olivat jo entuudestaan Juholle tuttuja. Juho palveli tiskin takana aina kun se vain oli mahdollista ja apujoukkoina Lallukoilla olivat Martti Lallukka (Juhon veli) sekä kauppakirjurit Petteri Ijäs ja Johan Enckell. Hankintamatkat kohdistuivat aluksi Viipuriin ja myöhemmin myös Pietariin. Samana vuonna (1879) perustettiin Käkisalmen kauppiasyhdistys ajamaan kauppiaiden "yhteisen hyvän edistämistä" ja sitä olivat perustamassa kauppiaat M. Karmasin, W. Aleksandroff, D. Bojarinoff, J. Hirvonen, A. Lisitzin, I. Ivanov ja Juho Lallukka. Suomessa lakkautettiin ammattikunnat vuoden 1868 lainmuutoksella ja vuonna 1879 annettu asetus elinkeinovapaudesta Suomessa. 1880-luvun puoliväliin tultaessa Lallukan puoti oli Käkisalmessa keskikokoinen ja jo muutaman vuoden päästä kaupungin suurin kauppa. Kauppiaista ainakin Karmasin ja Kannin lopettivat ja uusina ilmestyi lisää suomalaisia kauppiaita, kuten Puolakka, Hämäläiset, Hirvonen ja Kuivalainen. 1880-luvulla myös väestön ostovoima lisääntyi varallisuuden lisääntyessä ja Lallukka laajensi Käkisalmessa liiketoimintaansa.

Vuonna 1881 Juho Lallukka anoi ja sai hyväksynnän maistraatilta myydä "ulkomaan alkoholijuomia" kaupassaan. Pian ilmestyi Laatokka-lehdessä Lallukan mainoksia hienoista punsseista, konjakeista ja viineistä. Vuonna 1886 myönnettiin Juho Lallukalle lupa perustaa kutomotehdas, joka oli hänen ensimmäinen teollisuusyrityksensä. Vuosi 1889 käynnisti Lallukan kivennäisvesien valmistuksen; lupa myönnettiin vasta kun Juho sai hankittua ammattitaitoisen henkilön vastaamaan tehtaan tuotteista. Molemmat tuotannot olivat vielä melko vaatimattomia ja varsinainen liiketoiminnan "kivijalka" oli edelleen kauppa. Vuonna 1880 perustettiin Käkisalmeen Anniskelu- ja vähittäiskauppayhtiö, jonka ideana oli järjestää alkoholijuomien anniskelu mahdollisimman pienellä väärinkäytöllä ja tapainturmeluksetta. Yhtiö perusti kaupunkiin vähittäismyyntiliikkeen ja tarvittavan märän ravintolahuoneita. Anniskeluosakeyhtiön lisäksi ainoastaan kahdella kauppiaalla oli tuolloin lupa myydä alkoholia kaupungissa ja toinen näistä oli Lallukka. Pian oli siirtyvä koko anniskeluoikeus em. yhtiölle ja tämän yhtiön hallitukseen valittiin myös Juho Lallukka. Yhtiön tarkoitus ei ollut hyötyä taloudellisesti ja voitonjakoa valvoi maistraatti. Juho Lallukan tekemän ehdotuksen mukaisesti voittovarat jaettiin useimmiten paikallisen kirjaston hyväksi.

 

Kuvassa Tampereen rahatoimikamari.

Kaupunkikuntia koskeva uusi kunnallisasetus astui voimaan vuonna 1873 ja sen mukaan yli 2000 asukkaan kaupunkeihin asetettiin kaupunginvaltuustot pakollisiksi. Toimeenpanevaksi elimeksi määrättiin rahatoimikamari. Tämä uuden asetuksen mukainen järjestelmä otettiin Käkisalmessa käyttöön vuonna 1876. Pormestari Stenius oli vähän väliä erimieltä kaupunginvaltuuston kanssa asioiden hoidosta ja esti mielellään valtuuston päätösten toimeenpanon tai kieltäytyi noudattamasta niitä. Juho Lallukka oli tarjoutunut kunnan luottamustehtäviin jo 1880-luvun alussa, mutta vasta vuonna 1886 hänen kannatuksensa oli niin vakaata, että tuli valituksi valtuustoon.

Vuonna 1879 oli Käkisalmeen alettu puuhata vapaaehtoista palokuntaa ja aloitteen teki alkeiskoulun opettaja maisteri Johansson, jonka ajatus oli koota kansalaispiirejä yhdistävää harrastusta. Vapaapalokunnan sääntöjen mukaan sillä oli muitakin tehtäviä, kuin palon torjuminen. Yhtä tärkeää kuin palojen sammuttaminen, oli "henkisen tulen sytyttäminen". VPK:n tilaisuuksissa otettiin ajan kysymyksiin kantaa ja raittiusaatteen hengessä näissä tilaisuuksissa kiellettiin alkoholin käyttö. Vuonna 1881 VPK:n toimintaan kerättiin varoja - maistraatti valvoi keräystä - ja lahjoittajia oli 104, joista ensimmäisen lahjoituksen teki kauppias Juho Lallukka. Saman vuoden alussa perustettiin VPK:n toimihenkilöiden toimesta kirjasto Käkisalmeen. Lallukka oli VPK:n toiminnassa mukana aktiivisesti antaen mm. talostaan tilat tarvittaviin kokouksiin ja alkuun varsin vaatimattomalle kalustolle varaston. Myöhemmin palokunta siirtyi kansakoulun yhteyteen ja koulu antoi katon myös kunnan kirjastolle ja lukusalille. Vuodesta 1883 lähtien Juho Lallukka toimi palokunnan kirjastonhoitajana ja vuonna 1888 kirjasto muuttui kaupungin Suomalaiseksi lainakirjastoksi, jota edelleen hoiti Lallukka 30 markan korvausta vastaan vuodessa. Käkisalmen VPK:n puitteissa toimi myös vireä näytelmäosasto, mutta Juho Lallukka ennätti muiden toimien ohessa vuosina 1886-88 johtaa vapaapalokuntaa puheenjohtajana.    

Kauppias Heinrich Georg Franz Stockmann.

Merkittävä liikekumppani Serlachiukselle oli monen asian mahdollistanut kauppias Heinrich Georg Franz Stockmann Lyypekin liepeiltä Ritzerausta (s. 14.1.1825 ja k. 6.1.1906). Hänen verkostonsa ja suhteensa tekivät monet liiketoimet Serlachiukselle helpommiksi ja samoin Stockmann sai Helsingistä omalle liiketoiminnalleen asiakkaita ja halvempia raaka-aineita maakunnasta Gustaf Serlachiuksen välityksellä. Kaiken muun ohessa kauppias Stockmann tuli opettaneeksi apteekkari Serlachiukselle vekseleiden käytön. Vekselilainsäädäntö tuli Suomeen vasta vuonna 1858, vaikka Euroopassa vekseleitä käytettiin jo keskiajalla.

 

Yhdyspankin - ensimmäisen liikepankin - avatessa perustamisvuonna 1862 sivukonttorin Tampereelle, oli Gustaf Serlachius sen ensimmäisiä asiakkaita. Sivukonttorin toiminnasta oli vastuussa Finlaysonin tehtaan pääomistaja Wilhelm von Nottbeck ja hänen kanssaan Serlachius oli tekemisissä monissa asioissa. Suomen suuriruhtinaskunta irtautui vuonna 1865 ruplan kurssista ja kiinnittyi hopeakantaan; tämän uudistuksen oikealla aavistuksella Serlachius teki 800 hopeamarkan kurssivoiton. Vuori-insinööri ja filosofian maisteri Knut Fredrik Idestam (s. 28.10.1838 ja k. 8.4.1916) tuli merkittäväksi henkilöksi tässä vaiheessa Gustaf Serlachiuksen tulevaisuuden kannalta. Idestam oli oppinut Saksassa paperinvalmistuksen puusta ja vaikka tämä menetelmä jo meillä Suomessa tunnettiin, oli Idestam ensimmäisen teollisen puuhiomon perustaja maassamme. Tehdas pystytettiin vuonna 1865 Tammerkosken rantaan. Seuraavan tehtaansa Idestam perusti Nokialle vuosina 1868-69 hankkien yhtiönsä omistukseen Nokian kartanon maita. Vuonna 1871 hänen pystyttämistään tehtaista tehtiin osakeyhtiö, Nokia Aktiebolag, jonka ensimmäisenä toimitusjohtajana Idestam toimi.

 

Vuori-insinööri Knut Fredrik Idestam.

Gustaf Serlachius liukui hiljalleen Idestamin suosioon eräänlaisena konsulttina alkuun tutustuttaen insinöörin mm. Nottbeckin kanssa. Serlachius teki ensin Idestamin kanssa rohdoillaan kauppaa, mutta varsin pian hän alkoi näkyä myös rakennusmestarin ominaisuudessa hiomolla. Puuhiomo käynnistyi keväällä 1866 ja siellä työskenteli tuolloin noin kymmenisen työntekijää. Idestam ei joutanut itse olemaan paikalla aina, sillä hänellä oli virka vuorihallituksessa Helsingissä. Serlachius hoiti hiomon juoksevia asioita paikallisesti; hänen apteekkinsa kautta järjestyi työmiesten palkanmaksut ja hiomon laskut. Kesällä 1866 Frenckell alkoi julkaista ensimmäistä paikallislehteä Tampereella viikottain ja tähän tarkoitukseen he tarvitsivat puupaperia kustannussyistä. Näin he saivat Tampereelta tarpeeseensa edullisempaa puupaperia, ja joulukuusta 1866 painettiin Tampereen Sanomat ensimmäisenä sanomalehtenä puupaperille. Serlachius ryhtyi puuhiomon isännöitsijäksi ja samalla opiskeli lähinnä käytännön kautta valmistusprosessin toimintaa tehtaalla.

Vuonna 1865 koetteli Tamperetta merkittävä tulipalo, jossa viitisensataa asukasta jäi koditta. Kaupungin toinen apteekkari Granberg kärsi myös kovia menetyksiä tässä palossa ja siksi Serlachiuksen Vanha Apteekki menestyi markkinoilla. Serlachius nimitettiin myös komiteaan, jonka tarkoitus oli laatia asemakaava paloturvallisemmaksi. Seuraavana vuonna tuntui jo yleinen taloustilanne vaipuvan lamaan, mutta tulossa olivat vielä paljon kovemmat koettelemukset; vuosina 1866-67 oli kovat talvet ja pakkaset, jotka kuihduttivat sadot ja seurauksena oli kova nälänhätä. Serlachius kuului Tampereen terveyslautakuntaan ja oli Suomen Lääkäriseuran jäsen. Patruuna Nottbeck antoi määräyksen, että tehtaan porteille tulleita nälkäisiä ja köyhiä ihmisiä ei saanut käännyttää pois, vaan ruokkia ja tarjota tehtaalta tilapäistä majoitusta. Samoin täyttyi Nalkalantorin varrella sijainnut sairaala sairastuneista ihmisistä. Lääkkeet ja rohdot tekivät kauppansa, mutta kaikilla ei ollut hyvää maksukykyä. Tässä tilanteessa aloittivat toimintansa työhuoneet, joissa köyhä väki teki työtä nälkäpalkalla; Tampereen ensimmäinen työhuone aloitti helmikuussa 1867 Nalkalantorilla nahkuri Brummertin talossa, jossa tehtiin lähinnä harjoja ja luutia.   

Apteekkari Serlachiuksen liiketoimet Tampereella ajautuivat vähitellen ahdinkoon ja hänestä oli tullut huono velkojen takaisinmaksaja. Keväällä 1868 Serlachiuksen apteekki koki vähäisen tulipalon ja 37-vuotias Serlachius löysi lopulta 30 000 markalle apteekilleen uuden omistajan, kun Kangasalan haara-apteekinhoitaja Karl Molin ilmoittautui halukkaaksi jatkajaksi ostamalla koko apteekkitoiminnan häneltä. Uusia liikekumppaneita oli nyt vaikea Serlachiuksen löytää itselleen Tampereelta, sillä hänet tunnettiin jo omavaltaiseksi psykopaatiksi - aivan oman tiensä kulkijaksi. Hän riitautui monien ihmisten kanssa ja lopulta Idestamin kanssa myöskin.

Vuonna 1868 Gustaf Serlachius apteekkiliiketoimintansa myytyään siirtyi Mänttään. Hän osti Keuruulla Mäntän kartanolta palstatilan vesiosuuksineen Mäntän kosken läntisestä haarasta ja 17.9.1968 muutti Mänttään perheineen aloittaen heti puuhiomon rakennustyöt kosken rannalla. Tampereelta Serlachius oli saanut puhuttua mukaansa teknikko Paul Myliuksen ja insinööri Hermann Kauffmannin puuhiomolleen, mutta heidänkin kanssaan hän ajautui myöhemmin isoihin riitoihin. Elämänsä aikana Gustaf ennätti rakennuttaa Mänttään ainakin kaksi puuhiomoa, kaksi höyrysahaa, paperitehtaan, pussitehtaan ja pahvinjalostustehtaan. Elämä perheellä ei varmasti ollut helppoa aluksi "keskellä ei mitään" ja Serlachiuksen hankkeille ihmiset jopa nauroivat alkuun. Ensimmäisen vuoden puumassa vietiin hevosvoimin ensin Hämeenlinnaan ja sieltä edelleen Viipurin kautta Pietariin ja maantie valmistui vasta vuonna 1874 Keuruulta Mänttään ja Vilppulaan. Vuonna 1870 aukesi rautatieyhteys Riihimäeltä Viipuriin, vuonna 1876 päästiin Hämeenlinnasta Tampereelle ja Turkuun sekä vuonna 1883 Vaasaan. Vuonna 1878 alkoi höyrylaivayhteys Vilppulasta Tampereelle. Mänttä sai ensimmäisen paperikoneensa vuonna 1882 ja toinen kone valmistui vuotta myöhemmin. Vilppulaan puuhiomo valmistui samoihin aikoihin. Vuosina 1900-01 Serlachius sai vielä aikaan Mäntän ja Vilppulan välille rautatieyhteyden ja Sassiniemen sahan.

Tulipalossa tuhoutui Mäntän toinen puuhiomo ja paperitehdas vuonna 1890 ja tämän vuoksi tehtaalle jouduttiin investoimaan uudet koneet. Vuodesta 1893 lähtien Serlachiuksen yritys joutui käytännössä velkojien hallintaan Gustaf Serlachiuksen kuolemaan asti. Serlachius oli viimeisinä elinvuosinaan sairaanloinen (pyörätuolissa), alin omaan huolenaan perheen ja yrityksen menestys jatkossa. Määrätietoisella toiminnallaan Serlachius ajoi talviliikenteen aloittamisen Hangosta Englantiin ja Hangosta Kööpenhaminaan. Myös hänen aloitteestaan Suomi sai ensimmäisen jäänmurtajan. Merkittävällä panoksella hän oli edesauttamassa Pohjanmaan radan rakentamista Näsijärven itäpuolitse. Luonnonsuojelun parissa hän niitti mainetta saaden perustettua Tampereelle Pyynikin luonnonsuojelualueen.

 

Mäntässä Serlachiuksen perhe asui ensin Mäntän kosken rannassa alun perin myllytuvaksi tarkoitetussa punaisessa puutalossa lähes kahdenkymmenen vuoden ajan. Tukholmalainen arkkitehti A. E. Melander - Melander suunnitteli mm. Helsingin Johanneksen kirkon - sai Gustaf Serlachiukselta tehtäväksi suunnitella perheelle kodiksi punatiilestä linna, jonka rakennustyöt alkoivatkin vuonna 1889, mutta rakennustyöt keskeytyivät vuoden 1890 tulipalon vuoksi. Mäntän linna valmistui kuitenkin vuosina 1895-96. Gustaf ennätti asua linnassaan n. kuusi vuotta kuolemaansa 13.6.1901 asti ja vaimo Alice asusti linnaa kuolemaansa vuoteen 1912 asti. Nykyään linnaa ei enää ole, sillä se purettiin vuonna 1939 G. A. Serlachius Oy:n laajenevien tehtaiden tieltä.

 

Gustaf Serlachiuksen poika Axel Ernst opiskeli Helsingin teknisessä reaalikoulussa vuodet 1881-83, mutta hän oli isänsä kanssa usein suurissa vaikeuksissa, koska heidän luonteensa olivat kovin erilaiset ja ajatukset eivät kohdanneet myöskään tavassa johtaa yritystä. Axel tuli takaisin Mänttään vuonna 1896 ja lähti taas Helsinkiin asumaan vuonna 1900 muuttaakseen taas vuonna 1903 Mänttään. Vuodet 1896-1903 Axel toimi Espanjan varakonsulina Tampereella. Axel ajautui myöhemmin vararikkoon ja päätyi lopulta päättämään päivänsä oman käden kautta 14.1.1921 Mäntässä.

 

Thyra Serlachius opiskeli viisi luokkaa Helsingin suomalaista tyttökoulua ja myöhemmin vielä sveitsiläisessä sisäoppilaitoksessa ja Pariisissa ranskan kieltä. Vuosina 1878-95 toimi Mäntän tehtaan isännöitsijänä ja johtajana insinööri Wladimir Jurvelius. Thyra avioitui Wladimir Jurveliuksen kanssa vuonna 1889 ja heidän avioliittonsa oli lapseton. Serlachius rakennutti pariskunnalle Koskitaloksi kutsutun kaksikerroksisen puutalon Mäntän kosken vastarannalle vuonna 1889 ja tässä talossa asui ainakin jonkin aikaa myös Axel Ernst.

 

Nuorin Serlachiuksen lapsista, Sigrid (Sissi) Edith Serlachius kihlautui aluksi salaa serkkunsa Gösta Serlachiuksen kanssa. Elokuussa 1899 heidät vihittiin ja he asettuivat asumaan Mäntässä isännöitsijän taloon ja Isoniemen tilalle, jonka olivat vuosisadan vaihteessa hankkineet maanviljelystä ja karjanhoitoa varten. Lopun yhteiselämästään ennen eroa he asuivat Mäntän linnassa, Sissin lapsuudenkodissa. Sissi ja Gösta Serlachiuksella oli kaikkiaan viisi lasta; Ralph Erik (s. 1901), Kersti (Stina) (s. 1902), Greta (s. 1904), Bror Gustaf Gabriel (s. 1907) ja lopulta Gustaf Adolf (s. 1913). Gösta Serlachius osti Isoniemen tilan vierestä Joenniemen torpan maa-alueineen vuonna 1916. Sigrid ja Gösta Serlachius erosivat vuonna 1916 ja tyttäret jäivät äidille ja pojat isälle. Sigrid muutti hänelle rakennetulle Juhola-nimiselle tilalle Keurusselän rantaan, jossa eli elämänsä loppuun vuoteen 1944 asti.

Uskonpuhdistaja Martin Luther.

"Onko se vankina pitämistä, jos jotakuta ei voida maassa tai talossa sietää? Niinpä kyllä, he pitävät meitä kristittyjä vankeina omassa maassamme! He antavat meidän tehdä työtä otsamme hiessä, samalla kun he saalistavat rahamme ja tavaramme istuen uunin takana laiskotellen, komeillen ja päärynöitä paistaen, syöden, juoden ja viettäen kylläisiä ja mukavia päiviä meidän työllämme hankitulla tavaralla. He ovat vanginneet meidät ja omaisuutemme kirotulla koronkiskomisellaan ja nylkemisellään. He meitä vain pilkkaavat ja syljeskelevät vasten silmiä siitä hyvästä, että me teemme työtä ja omasta osuudestamme ja omaisuudestamme annamme heidän elää laskoina junkkareina. He ovat siis meidän herrojamme ja me heidän orjiaan omaisuuksinemme, hikinemme ja töinemme."

Luther muistuttaa, ettei kristityillä ole mitään oikeutta kostaa juutalaisille, mutta "jotta te ja me kaikki vapautuisimme juutalaisten sietämättömästä perkeleellisestä rasituksesta" hän laati seitsemän käytännöllistä toimenpidettä juutalaiskysymyksen ratkaisemiseksi:

"Miten meidän kristittyjen on nyt tämän turmeltuneen, kirotun juutalaiskansan kanssa meneteltävä? Meidän ei ole heitä siedettävä, vaikkakin he asuvat keskuudessamme ja me tiedämme heidän harjoittavan tällaista valehtelemista, jumalanpilkkaamista ja kiroamista. Meidän täytyy rukouksen ja jumalanpelon avulla harjoittaa ankaraa armeliaisuutta, jotta voisimme edes muutamia pelastaa tulesta ja liekeistä. Kostaa me emme saa, heillä on kosto niskassaan, tuhat kertaa ankarampi kuin mitä voimme heille toivoa. Minä tahdon antaa tässä rehellisen neuvoni:

Ensiksi, että heidän synagogansa tai koulunsa sytytettäköön tuleen, ja mikä ei tahdo palaa, se peitettäköön ja umpeenluotakoon maalla, ettei ikinä yksikään ihminen näkisi siitä kiveä eikä kuonaa.

Toiseksi, että heidän talonsakin samalla tavalla rikkirevittäköön ja hävitettäköön, sillä niissäkin he harjoittavat samaa, mitä he kouluissaan harjoittavat. Sen sijaan heidän annettakoon asua ulkosuojissa ja talleissa, kuten mustalaisten, jotta he tietäisivät, etteivät he ole herroja maassamme, kuten he kerskailevat.

Kolmanneksi, että heiltä otettakoon pois kaikki heidän rukouskirjansa ja Talmudin selityksensä, joissa sellaista epäjumalanpalvelusta, sellaisia valheita, kirouksia ja jumalanpilkkaa opetetaan.

Neljänneksi, että heidän rabbiineitaan kiellettäköön elämän ja hengen menettämisen uhalla vast'edes opettamasta...

Viidenneksi, että juutalaisilta kokonaan peruutetaan tien ja saattovartion käyttöoikeus, sillä heillä ei ole maaseudulla mitään tekemistä, koska he eivät ole herroja, ei virkamiehiä eivätkä kauppiaita tai sentapaisia...

Kuudenneksi, että heiltä kiellettäköön koronkiskominen, jonka heiltä Mooses on kieltänyt, koska he eivät ole olemassa maassaan eivätkä vieraiden maiden herroja, ja heiltä otettakoon kaikki omaisuus ja hopea- ja kultakalleudet ja pantakoon syrjään talletettavaksi. Ja syy on tämä: kaiken, mitä heillä on... he ovat meiltä varastaneet ja ryöstäneet koronkiskomisellaan, koska heillä muuten ei ole mitään muuta elinkeinoa.

Seitsemänneksi, että nuorille voimakkaille juutalaismiehille ja juutalaisnaisille annettakoon käteen varsta, kirves, kuokka, lapio, rukki, värttinä ja annettakoon heidän ansaita leipänsä otsansa hiessä, kuten Aadamin lasten osalta on määrätty (1 Moos. 3:19).

Mutta jos pelkäämme, että he voisivat meitä ruumiin, vaimon, lasten, palvelusväen, karjan, j.n.e. puolesta vahingoittaa... niin meneteltäköön, kuten minä tiedän muiden kansojen, kuten Ranskan, Espanjan, Böömin j.n.e. menetelleen ja tehtäköön tili heidän kanssaan, mitä he ovat meiltä kiskoneet ja sen mukaan jaettakoon sovinnolla, mutta heidät karkoitettakoon maasta. Sillä, kuten olemme kuulleet, Jumalan viha heitä kohtaan on niin suuri, että he lempeällä armeliaisuudella kohdellen tulevat yhä vihaisemmiksi ja vihaisemmiksi, mutta ankaruudella hyvin vähän paremmiksi. Sen vuoksi heistä on pikaisesti päästävä."

Pohdittaessa Lutherin kirjoitusten merkitystä antisemitismin historian kannalta ei tärkeintä liene kuitenkaan se, mitä Luther on tarkoittanut itse kirjoituksillaan, vaan millaisia vaikutuksia niillä on ollut sekä omana aikanaan että myöhemminkin. Lutherin voidaan katsoa vaikuttaneen omilla kirjoituksillaan ja mielipiteillään elinaikanaan korkeintaan Hessenin ja Saksin 1540-luvun juutalaislakeihin ja karkotuksiin. Hänen kirjoitustensa myöhempää merkitystä antisemitismin historiassa on sitä vastoin vaikea kieltää. Luterilaiset antisemiitit saivat vaikutteensa varmaan muualta kuin Lutherin kirjoituksista, eikä holokaustia toimeenpantu välttämättä Luther mielessä. Silti Lutherin kirjoitusten merkitystä voi perustella niiden todella pitkällä vaikutuksella ja hänen asemalla saksalaisena suurmiehenä ja kiistämättömänä uskonpuhdistajana. Moderni antisemitismi löysi Lutherin tuekseen hyvin pian; Theodor Fritschin Antisemiten-Katechismus-käsikirjan ensimmäinen painos vuodelta 1887 jo siteerasi hänen juutalaisvastaisia traktaatteja. Samoin esim. vuoden 1919 laitoksessa - ilmestyi nimellä Handbuch der Judenfrage - siteerataan monia sivuja juutalaisvastaista kirjoitusta Lutherilta. Lutherin maineella ratsasti myös hovisaarnaaja Adolf Stoecker, joka oli vuonna 1878 perustetun antisemiittipuolueen - Christlich-Soziale Partein - johtaja. 1800-luvun lopulla Luther taas löydettiin Saksan kansallisissa ylioppilaspiireissä. Heille Luther oli saksalaisuuden seppä, joka ensimmäisenä takoi Saksan kansakuntaa. Juutalaisuus heilläkin nähtiin aidon saksalaisen kansallishengen vihollisena. Luther nostettiin korokkeelleen saksalaisen hengen jättiläisenä, eikä kristillisenä lähettiläänä. Weimarin tasavallassa Luther nautti myös ajatuksineen suurta arvostusta.

Vuonna 1933 tuli kuluneeksi 450 vuotta Martin Lutherin syntymästä ja samana vuonna Adolf Hitler nousi valtaan Saksassa. Kansallissosialistit osasivat hyvin huolehtia siitä, että Lutheria hyödynnettiin taitavasti ottamalla esille hänen tuotannostaan heidän asiaansa palvelleita kohtia. Lutherin juutalaisvastainen tuotanto nostettiin Hitlerin Saksassa julki myös uusintapainoksina. Luther leimattiin Saksan evankelisen kirkon toimesta myös antisemiittiseksi vaikuttajaksi, kun kansallissosialistishenkinen Deutsche Christen-uskonliike sai suurimman osan Saksan maakirkoista hallintaansa. Joulukuussa 1941 Saksan seitsemän evankelis-luterilaista maakirkkoa (Saksin, Hessen-Nassaun, Mecklenburgin, Schleswig-Holsteinin, Anhaltin, Thüringenin ja Lyypekin) antoivat julkilausuman, jolla he hyväksyivät valtion päätöksen velvoittaa Saksan juutalaiset merkitsemään syyskuusta 1941 alkaen vaatteensa keltaisella Daavidin tähdellä:

"Saksan kansanyhteisön jäseninä allekirjoittaneet Saksan evankelis-luterilaiset maakirkot ja kirkonjohtajat seisovat rintamassa historiallisessa puolustustaistelussa, joka on tehnyt mm. välttämättömäksi antaa poliisiasetuksen juutalaisten merkitsemisestä synnynnäisinä maailman- ja valtakunnanvihollisina, kuten jo tri Martti Luther katkerien kokemusten jälkeen vaati ryhdyttäväksi mitä ankarampiin toimenpiteisiin juutalaisia vastaan sekä näiden ajamista pois Saksasta. Kristuksen ristiinnaulitsemisesta tähän päivään asti juutalaiset ovat taistelleet kristinuskoa vastaan tai ovat oman edun tavoittelussaan väärinkäyttäneet tai väärentäneet sitä. Kristillisellä kasteella ei ole mahdollista muuttaa juutalaisten rodullista omaleimaisuutta, kansallisuutta tai biologista olemusta."

Luther meni vaatimuksissaan siis pidemmälle, kuin keskiaikainen kirkko, joka ei hyväksynyt väkivallan käyttöä juutalaisia kohtaan. Saarnaaminen ja argumentaatio ei riittänyt hänelle, vaan uskonpuhdistus vaati pakkotoimia, joihin hän oli valmis jopa yllyttämään ihmisiä. Luther itse odotti tuomion päivää huolettomasti: "Minä olen tehnyt oman osuuteni, jokainen katsokoon, miten hän tekee omansa. Minä olen syytön."

Julius Streicher Nürbergin kansainvälisessä sotarikosoikeudenkäynnissä vuonna 1946.

Huhtikuussa 1946 Der Stürmerin (Kolmannen valtakunnan johtava antisemiittilehti) julkaisija Gauleiter Julius Streicher oli kuulusteltavana Nürbergin kansainvälisessä sotarikosoikeudenkäynnissä ja syytettynä juutalaisten joukkomurhan propagandistisesta valmistelusta. Puolustuspuheessaan Streicher vastasi vain valistaneensa ihmisiä juutalaiskysymyksestä, ei suinkaan kiihottaneensa ihmisiä juutalaisia vastaan. Kun puolustusasianajaja tiedusteli häneltä, oliko Saksassa aiemmin julkaistu vastaavaa juutalaisvastaista materiaalia, ilmoitti Streicher häneltä takavarikoidun Martti Lutherin kirjoituksia ja että Luther istuisi varmaankin hänen kanssaan syytettyjen penkillä, jos kirjoitukset olisivat olleet syyttäjien käytettävissä syytettä laadittaessa. Streicher todettiin syylliseksi rikoksiin ihmiskuntaa vastaan ja hän sai juutalaisvastaisesta kiihotuksestaan kuolemantuomion. Hänet hirtettiin Nürnbergissä 16.10.1946.

 

Saksalainen pappi ja teologi, Martti Luther (s. 10.11.1483 Eisleben ja k. 18.2.1546 Eisleben) käynnisti katolisessa kirkossa uskonpuhdistuksen, joka johti protestanttisen luterilaisen kirkkokunnan syntymiseen Saksassa. Enin osa ihmisistä tuntee hänen saavutuksensa, mutta tänään keskitymme Martin vähemmän tunnettuun puoleensa, suhteeseen juutalaisiin.

1400-luvun loppupuolella Saksa vietti vaurautensa päiviä ja viriiliä elämää, mm. kirjapainotaito ja sen kehittyminen levittivät vikkelästi uusiakin asioita laajalle alueelle. Samoihin aikoihin juutalaisia karkotettiin Saksan alueilta ja he, jotka vielä elivät Saksassa, kokivat syrjintä ja halveksintaa. Juutalaisia syytettiin koronkiskonnasta ja saksan sana Jude tarkoittikin sekä juutalaista että koronkiskojaa.

Martin Luther.

Martti Luther oli poikkeuksellisen urhea mies puheissaan ja kirjoituksissaan, kun ryhtyi kyseenalaistamaan niin maallisen kuin hengellisenkin vallan oikeutusta. Ankaraa kritiikkiä saivat niin paavi kuin kuninkaat ja samalla hän tuli varmasti asettaneeksi itsensä myös hengenvaaraan tieten tahtoen. Vahvoista keskiaikaisista ennakkoluuloista koskien juutalaisia ja juutalaisuutta hän ei pystynyt hälventämään edes itseltään. Ilmeisesti hän tunsi lukumääräisesti vain hyvin harvoja juutalaisia, mutta hän vaikutti ympäristössä, joka oli sekä teologisesti että kansanomaisella tavalla katsottuna hyvin juutalaisvastainen. Kristityillä oli vahva mielikuva juutalaisista Jumalan hylkäämänä kansana, syyllistyneinä Kristuksen surmaamiseen ja uskoen näiden tappavan kristittyjen lapsia omiin tarkoituksiinsa.

Alun alkuaan Martti Lutherilla oli kuitenkin sangen myönteinen käsitys juutalaisista, sillä tutkittuaan vanhaa testamenttia ja humanistien opetusten mukaisesti hän opiskeli myös heprean kielen ja korosti sen osaamisen tärkeyttä sekä oman hepreankielen osaamisensa vaillinaisuutta. Hän oivalsi juutalaisten haluttomuuden kääntyä kristinuskoon kirkon rappiotilan vuoksi, mutta hän oli vakuuttunut tämän esteen poistuvan, kun kirkko uudistettaisiin vääristä opeista. Tätä tarkoitusta varten Luther julkaisi vuona 1523 kirjan Dass Jesus Christus ein geborener Jude sei (Että Jeesus Kristus on syntyperäinen juutalainen). Lutherin nimittäin soimattiin kiistäneen Jeesuksen neitseellisen syntymän. Kirjassaan Luther teki väitöksen selvästi valheeksi ja esitti Vapahtajan syntyneen Mariasta, todellisesta ja puhtaasta neitsyestä sekä olevan Aabrahamin siemenenä juutalainen. Kaikki todistelu kirjassa on selvästi suunnattu juutalaisille, ei niinkään paavilaisille. Hän katsoi juutalaisten olevan samaa lihaa ja verta kuin Jeesus ja näin myös verensä puolesta lähempänä Kristusta kuin pakanat. Luther katsoi, että juutalaisia tuli kohdella ystävällisesti ja veljellisesti ilman katolisen kirkon harjoittamia raakuuksia; näin juutalaiset saataisiin lopulta ohjattua evankeliumin tielle. Koska juutalaisille ei koskaan tehty tietäväksi puhdasta evankeliumia, he elivät siis epäuskossa. Luther jopa alkuun kritisoi kirkon juutalaiskielteisyyttä, joka hänen mukaansa ei kuulunut kristilliseen uskoon laisinkaan. Monet juutalaiset jaksoivat innostua Lutherin esityksistä ja laskivat sen varaan paljonkin.

Juutalaiset selvästi saivat Lutherin pohtimaan suhtautumistaan asiaansa vuosikymmenten ajan. Vuodelta 1514 ovat jo ensimmäiset Lutherin kirjoittamat tekstit juutalaisuudesta ja kaikki hänen kirjoituksensa juutalaisista voidaan jakaa selkeästi kahteen osaan; alkupään positiivisiin ja lopun negatiivisiin kirjoituksiin. Selvästi 1530-luku toimii eräänlaisena vedenjakajana asiassa. Luther sai karvaasti pettyä odotuksissaan, sillä juutalaiset eivät hänen puhdistustensakaan jälkeen kääntyneet kristinuskoon. Varmaankin tämän takia hän teki juutalaisten suhteen täydellisen "takinkäännön" ja hänen suhtautumisensa juutalaisuuteen ja juutalaisiin muuttui totaalisesti. Elämänsä kahdeksan viimeisen vuoden aikana hän julkaisi hyvin juutalaisvastaisia teoksia ja näissä ajatuksissa hän pitäytyi aivan kuolemaansa asti. Saksan juutalaisten johtajana toiminut Josel von Rosheim pyysi vuonna 1537 Lutherilta apua, jotta hän pääsisi Saksiin; juutalaisilta pääsy oli tiukasti kielletty. Luther vastasi anomukseen todeten tehneensä juutalaisten hyväksi paljon ja vielä tässä vaiheessa katsoi juutalaisia kohdeltavan mielellään hyvin, mutta samalla ilmoitti juutalaisten käyttäneen asioissaan hänen hyväntahtoisuuttaan väärin ja katsoi itsensä haluttomaksi asian suhteen vaikuttamaan. Martti Lutherin aivan ensimmäinen juutalaisvastaisena näyttäytynyt teos oli vuonna 1538 julkaisu Wider die Sabbather an einen guten Freund, joka oli suora hyökkäys Böömin ja Määrin juutalaisten tekemää kristittyihin kohdistettua  käännytystyötä kohtaan. Nämä sapattilaiset olivat luopuneet kristinuskosta alkamalla noudattaa juutalaisia menoja, kuten viettämällä sapattia, suosivat ympärileikkausta, noudattamalla juutalaista lakia ja uskomalla, ettei Messias ollut vielä saapunut. Tähän kirjoitukseensa Luther sai eräältä juutalaiselta vankan vastineen, joka sittemmin on hävinnyt historian hämärään. Tästä taas Luther provosoitui entistä enemmän ja hän päätyi julkaisemaan vuonna 1543 kuuluisimman antisemiittisen julkaisunsa Von den Juden und ihren Lügen. Tämä em. kirja on julkaistu suomeksi vuonna 1939 nimellä Juutalaisista ja heidän valheistaan ja sen suomensi tuolloin jääkärikapteeni sekä Adolf Hitlerin kansallissosialistien ihailija ja antisemiitti T. T. Karanko. Julkeatko lukea, miten Karanko suomensi Lutherin tekstejä teoksessa?:

"... missä näet oikean juutalaisen, sinä voit hyvällä omallatunnolla tehdä ristinmerkin ja ilman muuta varmasti sanoa: tuossa menee ilmielävä perkele.

... he parjaavat meitä gojimeiksi ja toivottavat meille kouluissaan ja rukouksissaan kaikkea onnettomuutta. He ryöstävät meiltä rahamme ja omaisuutemme koronkiskomisellaan, ja missä vai voivat, he osoittavat meille kaikkea salakavalaa häijyyttä. He uskovat (mikä vielä on ilkeintä) tekevänsä siinä hyvin ja oikein, se on, palvelevansa Jumalaa opettamalla tekemään sellaista. Sellaista eivät ole mitkään pakanat tehneet, eivätkä myöskään tee muut kuin perkele itse tai ne, jotka se on riivannut, kuten se on riivannut juutalaisia...

Sellaisia kirottuja, läpeensä ilkeitä, läpeensä myrkyllisiä, läpeensä perkeleellisiä olentoja ovat nämä juutalaiset, jotka 140 vuotta ovat olleet meidän vaivanamme, ruttonamme ja kaikkena onnettomuutenamme ja vieläkin ovat. Kerta kaikkiaan, meillä on heissä oikeita perkeleitä, muuta he eivät ole, heillä ei ole mitään inhimillisyyttä meitä pakanoita kohtaan. Sellaista he rabbeiltaan heidän koulujensa kaltaisissa pirunpesissä oppivat."

Lutherin työhuone Wartburgin linnassa.

Tässä kirjassaan Luther kritisoi juutalaista uskontoa, ja aivan erityisesti heidän uskomustaan siihen, että Messias ei ole vielä tullut. Mutta arvostelu ei jää tähän; monet keskiajalle tyypilliset ennakkoluulot saavat sijaa Lutherin kirjoituksissa, kun hän esim. kirjoittaa että juutalaiset "himoitsevat kultaa ja hopeaa ankarammin kuin mikään kansa maan päällä". Hän korostaa, että juutalaisten "on pakko murhata ja kuristaa kuoliaaksi pakanoita", he uskovat voivansa "vapaasti valehdella, pilkata, kirota, häväistä, murhata, ryöstää ja tehdä kaikkea pahuutta miten ja milloin ja kenelle he vain tahtovat." Martti Luther nostaa esiin kirjassaan juutalaisia vastaan väitetyt syytökset kaivojen myrkyttämisestä ja lasten varastamisesta. Tässä yhteydessä hän ei ota mitään kantaa syytösten todenperäisyyteen, vaan julistaa, että juutalaisilta ei "suinkaan puutu suurta halua ja tahtoa ryhtyä sellaisiin tekoihin". Luther - uskomatonta kyllä - näyttäisi täysin uskoneen moisiin syytöksiin, sillä hän vertaa aikansa juutalaisia babylonialaisessa vankeudessa eläneisiin ja teroittaa, etteivät babylonian vankeudessa eläneet vuodattaneet lasten verta tai myrkyttäneet kaivoja. Näin Luther liittää itsensä tämän kansanperinteen kannattajiin.

Luther kyllä tiesi juutalaisten kiistävän kaikki em. syytökset, mutta katsoi syytösten pitävän yhtä Kristuksen tuomion kanssa; tämän mukaan juutalaiset ovat "myrkyllisiä, vihaisia, kostonhimoisia, kavalia käärmeitä, salamurhaajia ja perkeleen lapsia". Lutherin katolinen vastustaja Johannes Eck (1486-1543) todisti julkaisemassaan kirjassa vuonna 1542, että murhasyytökset ja kaivon myrkyttämiset olivat tosia tapahtumia. Luterilainen saarnaaja Andreas Osiander (1498-1552) taas omassa julkaisussaan kumosi nämä väitteet. Karmean ja kolkon vastakaiun nämä Lutherin esittämät keskiaikaiset näkemykset saivat sitten vielä paljon myöhemmin Saksan historiassa. Luther esitti kysymyksen: "Voiko juutalaisia edes nimittää ihmisiksi?", ja natsit menivät myöhemmin arvioimaan heitä (juutalaiset) enemmän rottien kaltaisiksi tuhoeläimiksi kuin ihmisiksi. Natsin käyttämä von Treitschken keksimä lause "Die Juden sind unser Unglück" muistuttaa kovasti Lutherin tokaisua, jonka mukaan juutalaiset ovat "meidän vaivanamme, ruttonamme ja kaikkena onnettomuutenamme". Lutherin mukaan juutalaisia ei ole vainottu, vaan juutalaiset ovat vainonneet kristittyjä. Juutalaisten kristittyjä kohtaan kokema epäluulo ja viha on tyystin tarpeetonta, koska "mehän teemme heille kaikkea hyvää".  

 

Kun Venäjä menetti Käkisalmen 1600-luvun alussa, pitkällisten sotien myötä tämä alue liitettiin välittömästi Ruotsin valtakuntaan ja Stolbovan rauhan jälkeen hallinto-olot vakiintuivat. 1600-luvun alussa löytyy maininta jo Räisälän Humalaisten kylästä, josta tämä tarina lähtee liikkeelle.

1600-luvun alussa Räisälän Humalaisten kylässä tunnettiin kaksi taloa; toinen talo oli Heikki Karhusen ja toinen Heikki Sairasen. Vuosisadan puolivälissä käytiin sota, jonka seurauksena Karjalasta siirtyi runsaasti väkeä Käkisalmen lääniin ja Inkerin alueelle. Siirtyminen yltyi vaelteluksi 1660-luvulla, kun Kainuun, Savon ja Suomen Karjalasta tuli väkeä tyhjentyneille alueille. Tästä sai myös oman osansa syrjäinen Räisälä ja kylään alkoi saapua vuosisadan loppupuolella aivan uusia sukuja. Historian kirjoissa on ensimmäinen maininta Lallukan suvusta vuodelta 1694, jolloin Käkisalmen läänin laamanni- ja tuomariveron luettelo mainitsee Martti Lallukan. 1690-luvulla Humalaisten kylässä oli kuusi taloa; Lallukan ohella Petteri Kymäläisen talo, Pekka Niukkoisen talo, Yrjö Pulliaisen talo, Eskil Kalloisen talo ja Martti Periäisen talo. Talojen täytyi olla suunnilleen saman kokoisia, koska ne maksoivat veroja saman verran.

Asiakirjojen mukaan Martti Lallukka on ollut ilmeisesti varsin tavallinen talonpoika, joka perheensä elannon hankki viljelemällä maata. Suku jäi tälle tilalle vuosisadoiksi viljelemään maitaan, mutta Käkisalmen läänin omistaja taas vaihtui 1700-luvun alussa. Isonvihan jälkeen Uudenkaupungin rauhassa Käkisalmen eteläosa liitettiin Venäjään ja takaisin Suomeen se pääsi vasta vuonna 1812. 1700-luvun puoliväliin tultaessa Räisälässä asusti noin 2000 asukasta ja Vuoksi piti väestön elinolosuhteet suhteellisen suotuisina. Martti Lallukan jälkeen talosta vastasi hänen poikansa, Tapani Lallukka (s. vuonna 1709 ja k. vuonna 1762). Tapanin kuoltua hänelle jäi kaksivuotias Juhani (Johan) poika (s. vuonna 1760 ja k. vuonna 1807), joka isännöi taloa 1700-luvun jälkipuoliskon. Juhani avioitui Anna Paavilaisen kanssa ja heillä oli useita lapsia: Martti, Eeva, Vappu ja Anna, joista Martti Lallukka (s. vuonna 1789 ja k. vuonna 1857) taas jatkoi talon isännöintiä. Martin puoliso oli Maria Laukkanen, ja heillä oli kuusi lasta: Juhani (Johan), Antti, Anna, Matti, Eeva ja Martti. Lapsista vanhin poika Juhani Martinpoika Lallukka (s. vuonna 1814) jatkoi talon isäntänä ja avioitui Räisälän Härskinsaaressa vuonna 1821 syntyneen Maria Haikosen kanssa vuonna 1841. Poikalapsia siunaantui perheeseen viisin kappalein: Martti (s. vuonna 1844), Matti (s. vuonna 1846), Antti (s. vuonna 1849), Juho (Johan)(s. vuonna 1852) ja viimein Aatami (s. vuonna 1855). Toiseksi nuorin poika Johan syntyi 3.2.1852 ja hän sai nimensä 8.2.1852, jolloin kummeina olivat naapurit Henrik ja Anna Puukka. Aikuisena Johan otti nimekseen Juho-nimen.

Lallukan talo sijaitsi aivan Viipuriin ja Pietariin vievän maantien varressa. Juhon kotitalon olot olivat köyhät ja huono talonhoito sitä entuudestaan köyhdytti. Kylän läpi virtasi Vuoksen sivupuro ja humalaviljelmistä arvellaan kylän saaneenkin nimensä. Maantiellä kulkivat kulkukauppiaat, mutta Lallukan talosta ei juuri myytävää riittänyt; Juhon lapsuudessa talossa oli kirjoilla yli 20 henkeä. Juho kulki paimenessa kylän poikain kanssa ja alkeisopin kirjoitukseen hän harjoitti piirtämällä kirjaimia Vuoksen rantahietikolla. Paitsi jäivät myös kansakouluopinnot, joten oppi piti saada jotenkin muuten; opetuksen järjesti kirkko pyhäkouluineen ja kiertokouluineen. Räisälään ensimmäinen kansakoulu perustettiin vasta 1870-luvulla. Pastori Starckin sunnuntaikoulu muodostui Juholle menestykseksi; luku- ja kirjoitustaito sekä kristinopin alkeistiedot piti olla hankittuna ennen rippikouluun pääsyä. Sunnuntaikoulussa saatuja taitoja täydennettiin rippikoulussa ja lukusilla. Juhosta kehittyi rippikoulumerkintöjen mukaan hyvä lukija, ja kun pappi Otto Reinhold Streng perusti pitäjään vuonna 1861 oman kirjaston, oli Juho innokas suomenkielisen kirjallisuuden lainaaja.

Kotitilan työt eivät Juho Lallukkaa kiinnostaneet ja hän oli haaveillut jo kaupallisesta urasta. Sattui nimittäin niin, että Humalaisten kylän lähistöllä sijaitsi Sutkan hovi, joka oli pitkään kuulunut Assendelftien suvulle. 1800-luvun puolivälissä tämän Sutkan hovin osti venäläissyntyinen Käkisalmen kauppias K. Kannin ja hänen perheensä asusti kesäisin Sutkan hovia. Perheen poikien kautta Juho Lallukka pääsi hyvin läheltä tutustumaan äveriääseen elämään, jota hovissa vietettiin. Rippikoulua käydessä Lallukan talon taloudellinen tilanne paheni ja nimismies haki talon viimeisen lehmän verorästeistä. Yhä heikommin meni, kun kato koetteli maata vuonna 1867 ja Räisälän kylässäkin nähtiin kerjäläisiä, vaikka Räisälä ei ollut nälän suhteen huonoimpia alueita. Vielä seuraavakin vuosi oli paha katovuosi, itse asiassa vielä pahempi. Juhon isä hankki pojalle kirkonkylästä paikan räätälin oppipojaksi. Vaikka Juho ei tästä laisinkaan pitänyt, hän lähti kuitenkin räätäli Pekka Kiurun oppiin kirkonkylään.

Räätälin ammatti ei tuntunut Juhosta ollenkaan omalta ja hän joutui nukkumaankin räätälimestarin työpöydällä. Juhon toimiin kuuluivat monenlaiset talon askareet, joista ensin piti hoitaa rengin työt ja työpäivistä muodostui vääjäämättä pitkiä. Aivan ensimmäisenä räätälintyönään Juho sai valmistaa itselleen puvun. Varsinainen räätälioppi sai jäädä vain runsaan vuoden mittaiseksi, sillä Juholla olivat muut asiat jo kirkkaana mielessä. Nälkä alkoi vierailla jo räätälinkin perheessä ja kesällä Juho oli yhteydessä kauppias Kanniniin pyytäen pääsyä puotilaiseksi hänelle. Loppuvuodesta 1868 oli myös Juhon äiti kuollut. Kauppias suostui Juhon ehdotukseen asiaa tuumittuaan ja nyt Juho pääsi asiasta myös räätälimestarin kanssa yhteisymmärrykseen. Juho suunnisti nyt kohti Käkisalmea.

 

Muuttoluettelon mukaan Juho Lallukka saapui Käkisalmeen 2.2.1870, tuolloin Käkisalmi oli noin 2000 asukkaan kaupunki. Hänellä oli yllään uusi puku ja räätäliltä ansaittua palkkaa noin kaksisataa markkaa. Isä ja veljet jäivät elämään Heinahon taloa Räisälään. Juhon mainitaan olleen käytökseltään kohtelias nuorimies. Vuosi 1859 teki mahdolliseksi kauppiaan toimia maaseudulla, kun lainsäädäntö sen salli. Se olikin lähes ainoita vaihtoehtoja maanviljelijäksi ryhtymiselle, sillä käsityöammatit eivät tuolloin vielä elättäneet suurta joukkoa ihmisiä. Juho uskoi vaikeuksien olevan voitettavissa uutteralla ja ahkeralla työstämisellä. Kauppaelämä oli kuitenkin Käkisalmessa melko hiljaista ja lähes kaikki kauppiaat olivat venäläisiä ja näin myös osasivat suomea huonosti, vaikka asiakkaat olivatkin suomalaisia. Tämä tosiasia kirvoitti monet kauppiaat pitämään suomalaisia oppipoikia ja kauppakirjureita luonaan. Juho asui kauppias Kanninin talossa vuoteen 1875 asti ja hän aloitti puotipoikana. Henkikirjoissa hänet mainitaan aluksi kauppa-apulaiseksi ja myöhemmin puukhollariksi (handelsbokhållare) eli kauppakirjuriksi.

 

Juholla oli onnea päästä oppipojaksi Kanninin perheeseen, sillä alusta asti suhteet olivat lämpimät ja Juho sai katsoa kauppiaan poikien perään. Pojat kävivät Käkisalmessa yksityiskoulua ja välillä pojat opettivat Juhoa kirjoitustaidossa ja varsinkin laskutaidossa. Juho ei joutunut aluksi juoksupojan töihin tai kaupan varastoon, vaan pääsi heti töihin kaupan puolelle. Vanhempi tiskimies toimi Juhon ohjaajana kaupassa. Nuori tulokas oli nokkela ja oppi nopeasti ammatin salaisuuksia. Kanninin kauppapuoti sijaitsi liikekorttelissa kaupungin keskustassa, mutta kaupungissa oli toistakymmentä kilpailevaa kauppaa muutakin. Vuonna 1857 perustettu Kanninin kauppa oli Käkisalmen pienimpiä kauppoja ja suuremmat olivat Lisitzinien, Aleksandroffin tai Poläkoffin hallussa. Kauppiaat järjestivät suomalaisille oppipojilleen iltakursseja, joissa nämä saivat harjaannusta kirjanpitoon, laskentoon, tavaraoppiin ja muihin liikkeenhoidollisiin tehtäviin.

Kaupat olivat aivan tavallisia sekatavarakauppoja, kaikki tavarat olivat yhdessä huoneessa esillä. Seiniä kiersi hyllyrivejä, joissa saattoi olla esim. kangaspakkoja, lasi- ja posliinitavaraa tai karamelleja. Ryyni- ja jauholaarit sijaitsivat kaikkein alimpina. Katosta riippui koukkuja, joissa saattoi olla housuja, hevosvehkeitä tai lamppuja. Ostajat tekivät kauppaa harkiten välillä aina jutellen kauppiaiden ja puotipoikien kanssa. Jauhosäkkejä käytettiin istuimina kun ryhdyttiin paperossille tai piipulle. Vähitellen Juho sai kauppiaan varauksettoman luottamuksen ja omia havaintoja hän oli myös alkanut tehdä kaupankäynnistä itsekseen. Nyt Juho alkoi suunnitella siirtymistä suurempaan kauppaan kauppiaan apuriksi ja keväällä 1875 hän toteutti suunnitelmansa, kun hän siirtyi kauppias Karmasinin palvelukseen 24-vuotiaana puukhollarina.

Juho Lallukka © Esa Hakala

 

MILjazz 2015-kiertue ehättää tänä suvena 16 kaupunkiin ja on näin ollen historiansa laajin kiertue. Tämän kesän kiertue potkaistiin käyntiin näyttävästi Tampereen vanhan kirjastotalon puiston Laikun lavalta viime keskiviikkona 3.6.2015 klo 18. Soitannon aloitti Ilmavoimien Jazzcombo soistinaan Suomessa asuva romanialainen Elina Mindru. Ohjelmisto oli kerätty kokoon vuonna 2014 kuolleen amerikkalaisen jazzpianistilegendan Horace Silverin kappaleista ja sovituksista vastasi Jussi Lampela. Ilmavaivat olivat myös vaivaamassa konsertin ensihetkiä, sillä konsertin alkuun ajoittui myös hetkellinen sadekuuro.

 

Ensimmäisen tunnin jälkeen astui Laikun lauteille koko Ilmavoimien big band johtajanaan musiikkimajuri Tomi Väisänen ja solistina Jukka Perko. Ilmavoimien soittokunta pitää harjoitustilaansa Jyväskylän Tikkakoskella ja soittokunnan vahvuus on 21 ammattimuusikkoa. Bändi aloitti ensin Lapin tangolla, jota seurasivat mm. Satumaa, Kangastus, Järnefeltin Kehtolaulu, Väliaikainen, Hiljainen kylätie ja Säkkijärvenpolkka. Vellu Halkosalmi oli taitavasti laatinut soitettavat sovitukset. Loppuillan musiikkiviihteestä oli vastuussa Sami Saari ja Puolustusvoimien varusmiessoittokunnan show band.

 

MILjazz-kiertueen kokoonpanot vaihtelevat hieman paikkakunnittain; Sami Saari ja show band viihdyttää joka paikkakunnalla, mutta Ilmavoimien big bandin kanssa vuorottelevat Kaartin soittokunnan big band - solisteikseen saaden Antti Sarpilan (klarinetti) ja Annimaria Rinteen lauluun - , Lapin sotilassoittokunnan big band, Rakuunasoittokunnan big band - solisteinaan Antti Sarpila ja Mikael Konttinen. Elokuussa Laivaston soittokunnan big band tuo lauteille pianisti Iiro Rantalan. Käykää ihmeessä nauttimassa tasokkaasta soitannasta ja laitan tähän vielä listan MILjazz 2015 esiintymispaikkakunnista tältä kesältä:

 3.6. klo 18 Laikun lava, Tampere
4.6. klo 18 Ammattiopisto Luovi, Kasarmi, Oulu
7.6. klo 14 Kariniemen puisto, Lahti
12.6. klo 18 Rakuunamäki, Lappeenranta
13.6. klo 18 Vanhan kasarmialueen tykkipuisto, Mikkeli
14.6 klo 14 Satamatori, Kuopio

13.8. klo 18 Santahamina, Helsinki
20.8. klo 18 Ilosaari, Joensuu
21.8. klo 18 Lounaispuisto, Jyväskylä
22.8. klo 16 Rantapuisto, Kajaani
23.8. klo 14 Koskipuisto, Rovaniemi
26.8. klo 18 Sisäsatama, Vaasa
27.8. klo 18 Linnanpuisto, Hämeenlinna
28.8. klo 18 Rykmentinpuisto, Kasarminmäki, Kouvola
29.8. klo 18 Forum Marinum, Turku
30.8. klo 14 Stallörin puisto, Tammisaari