Tampere-talon suuri sali keräsi barokkimusiikin ystävät kuuntelemaan Tampere Filharmonian Barokkiorkesterin kehittymistä perjantaina 26.10.2012 klo 19. Orkesteria johti ja solistina toimi viola d'amorella Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilch ja muina solisteina olivat Nina Johnson (huilu), Julien Weber (oboe d'amour) ja Eero Palviainen (luuttu). Jean-Baptiste Lully (28.11.1632 - 22.3.1687) syntyi Firenzessä ja oppi jo lapsena soittamaan kitaraa ja viulua. Jo varhain eli 1646 hän siirtyi Ranskaan ja alkoi opiskella musiikin teoriaa Nicolas Métrun ansiollisella avustuksella. Hän tuli viettäneeksi merkittävän osan elämästään taiteiden suosijan, Aurinkokuningas Ludvig XIV hovissa musikanttina ja kapellimestarina. Hänen kohtalokseen koitui itse aiheutettu kuolio jalassa, jonka hän suutuspäissään löi kapellimestarin sauvallaan tahtia lyödessään. Yhdessä Jean-Baptiste Moliéren kanssa he loivat komedia-baletin, näyttämötaiteen uuden ilmenemismuodon, joka yhdisti näytelmän ja sen tanssijaksot yhdeksi kokonaisuudeksi. Ensimmäinen heidän yhteisprojektinsa oli vuodelta 1664 Le mariage force.  Moliére näytteli itse mielellään parivaljakon 1670 aikaansaannosta Le bourgeois gentilhomme eli Porvari aatelismiehenä pääosaa erinomaisena näyttelijänä. Tästä teoksesta Tampere Filharmonian Barokkiorkesteri soitti seuraavat osat: I Ouverture, IV Gravement: Mouvement de Sarabande, V Bourrée, IV Gaillarde, VII Canarie, VIII Quartriéme interméde: Marche pour la cérémonie des turcs, IX Air 1, X Air 2, Air 3, XIV Chaconné des Scaramouches, Trivelins et Arlequins.

Georg Philipp Telemann syntyi jo ennen Johann Sebastian Bachia Magdeburgissa 24.3.1681 ja kuoli Hampurissa 25.6.1767 protestanttisen papin Maria tyttärelle ja hänen opettajapuolisolleen Georgelle, josta myöhemmin tuli myös pappi. Perheen isä kuoli pojan ollessa sangen nuori vuonna 1685 ja äidillä oli lasten kasvattamisen kanssa suuria ongelmia. Muodollinen musiikinopetus jäi pojalta saamatta, mutta 10-vuotiaana hän soitti huilua, viulua, kosketinsoittimia ja sitraa, ja samalta ajalta ovat peräisin jo hänen ensimmäiset sävellyksensä. 12-vuotiaana hän oli jo säveltänyt ensimmäisen oopperansa, Sigismundin. Äiti toivoi pojastaan lakimiestä ja patisti opintoihin. Äiti-Maria sai myös koulun rehtorin Zellerfeldissä puhuttua puolelleen ja takavarikoi pojan kaikki soittimet, jotta kaikkinainen haihattelu musiikin suhteen saisi jäädä. Rehtori onneksi kuitenkin ymmärsi pojan lahjakkuuden ja rohkaisi poikaa musiikkiopinnoissa ja Hildesheimin ylemmän asteen koulussa hän sävelsi koulunäytelmiin musiikkia ja katoliseen kirkkoon kantaatteja. 20-vuotiaana Georg alkoi äitinsä mieliksi opiskella lakia Leipzigin yliopistossa, mutta pian orastava säveltäjänura otti kuitenkin voiton kisassa.

Telemann oli erittäin tuottelias säveltäjä ja säveltämisen kerrotaan olleen hänelle helppoa ja vaivatonta. Tämän vuoksi häntä myös kadehdittiin ja vihattiin. Kasvattaakseen tulojaan Telemann alkoi opettaa oppilaille musiikkia ja pian hän tuli perustaneeksi oman musiikkikoulun tähän tarkoitukseen. Tämä oli aikalaisten mukaan ennen kokematonta, koska musiikki oli lähinnä herrasmiesten harrastusta ja ammattimuusikon ura oli jotain aivan outoa ja uutta. Leipzigissa hänet valittiin jo paikallisen oopperan johtajaksi ja neljässä vuodessa hän tekikin täällä neljä oopperaa. Neuerkirchestä hän otti muiden töidensä lisäksi vastaan urkurin työn ja sävelsi näin myös kirkollista musiikkia. Kateellisten kritiikki sai hänet usein muuttamaan parempien työtarjouksien perässä, kunnes hän oli uransa huipulla Hampurissa 20 vuotta viiden kirkon musiikillinen johtaja ja Hampurin oopperan johtaja saman aikaisesti. Hän sävelsikin yli neljäkymmentä oopperaa ja satoja kantaatteja. Konserttojen säveltäjänä hän kunnostautui myös, mutta valitettavasti vain puolet n. 200 konsertosta on säilynyt jälkipolville. Telemannilla oli liikemiesvaistoa, koska hän valvoi tekijänoikeuksiaan ja julkaisi omia sävellyksiä nuotteina ja mainosti myös niitä. Vuosina 1740 - 1755 hän piti säveltämisestä luovaa taukoa, mutta aloitti 74-vuotiaana uudelleen säveltämisen kollegansa, Händelin kehotuksesta. Hän sävelsikin aina kuolemansa asti 86-vuotiaaksi, vaikka näön heikentyminen oli hänen kiusanaan.

Ehkä tämä konsertin hienoimpia hetkiä koin juuri Telemannin Konsertossa E-duurissa huilulle, oboelle ja viola d'amorelle TWV 53: E1, jossa neljä osaa (hidas-nopea-hidas-nopea) vuorottelevat vaihtuvasti. Kolmas osa on hidas 6/8-tahtilajissa etenevä Siciliano sangen surullisine sävyineen. Konsertin loistavat solistit Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilch (viola d'amore), Nina Johnson (huilu) ja Julien Weber (oboe) loivat nyansseillaan ja rytmisillä käsittelyillään huikeita tuokioita.

Väliajan jälkeen siirtyminen Venetsiaan ja vuoteen 1740 oli sujuvaa. Sinne meidät johdatteli Antonio Vivaldin Konsertto d-molli viola d'amorelle ja luutulle RV 540, solisteina Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilch ja Eero Palviainen. Tyttöjen orpokodissa (Ospedela della Pietá) näki silloin päivänvalon Vivaldin kolme Saksin vaaliruhtinaan ja Puolan kuninkaan August III:n kruununperilliselle Friedrich Christianille vierailun kunniaksi sävellettyä konserttoa ja lisäksi vielä yksi sinfonia. Jos Antonio Vivaldin elämä ja edesottamukset alkavat enemmälti kiinnostamaan, voin erittäin lämpimästi suositella tutustumista Karl Hellerin kirjaan Vetsian punapappi (The Red Priest of Venice).

Konsertin loppunumeron muodosti Louis-Gabriel Guillemainin II Divertissement op. 15 (vuodelta 1751) I Ouverture, II Gay, III Pantomime Cicilienne; Gracieusement sans lenteur, IV Air Gay, V Rondeau; Gracieux, VI Tambourin I, VII Tambourin II, VIII Caconne; Gay. Tämä aikanaan heikkohermoinen säveltäjä syntyi Pariisissa 1705 ja opiskeli musiikkia mm. Italiassa kunnes kiinnitettiin 1737 kuningas Ludvig XV:n hoviin suosituksi muusikoksi. Säveltäjän kuolemaan vuonna 1770 on liitetty jotakin epäselvyyksiä ja hänen tiedettiin viettäneen varsin tuhlailevaa elämää ja alkoholikin tuntui säveltäjällemme maistuvan mieluusti.

Kelpo orkesterimme kohentuu myös barokkiharrasteessa. Selvää kehitystä on havaittavissa ja kunnianhimoa riittää toivottavasti jatkossakin uusiin koitoksiin. Kevätkaudella pe 22.2.2013 jatkuu barokkisarja Johann Sebastian Bachin musiikilla.

                                                      Maestro Erik Lindström konsertin väliajalla.

24.10.2012 torstai-iltana Tampere-talon suureen saliin suunnistivat sitkeimmät suomalaisen swingpohjaisen kevyenmusiikin ja erityisesti säveltäjä, kapellimestari ja muusikko Erik Lindströmin musiikin ystävät kuuntelemaan maestron 90-vuotismerkkipäivän kunniaksi järjestettyä juhlakonserttia. Lindström levytystuotanto on kaikkiaan yli 500 kappaletta, joista iskelmäksi laskettavia lienee noin 350 kappaletta. 29.5.1922 Helsingissä syntyneelle Erik Wilhelm Lindströmille on myönnetty Valtion säveltaidepalkinto vuonna 2003 ja kultaisen Emma-patsaan hän sai tekemästään elämäntyöstä 2006.

Säestävä soittajisto oli kuin suoraan suomalaisen kevyenmusiikin historiikista; bändiä johti ja sovituksista vastasi luuytimiään myöten umpimusikaalinen säveltäjä, sovittaja, muusikko, kapellimestari ja laulaja Pentti Lasanen (sax., klarinetti ja huilu), trumpetissa ja flyygelitorvessa Vantaan Viihdeorkesterin pitkäaikainen kapellimestari ja sovittaja (1988-2009 ja 2010 lähtien orkesterin kunniakapellimestari) ja UMO:n kantavia voimia ja sen perustajajäsen, Markku Johansson Heinolasta, tenorisaxofonissa ja klarinettissa Pekka Toivanen. Komppiosasto lankesi Jari "Kepa" Kettuselle (rummut), joka opetustyönsä ohella vaikuttaa Vantaan Viihdeorkesterissa, Riku Niemi Orchestrassa ja Heikki Salo & Tulipalossa, Atro "Vade" Mikkolalle (basso) ja Seppo Hoville  (piano, harmonikka), joka myös johdatteli illan juontajana tilaisuutta eteenpäin ja välillä haastatteli itse sankaria. Juhlasankari käveli keppeineen lavalle leppoisasti ja viihtyi muutamissa kappaleissa vibrafonin ääressä, mutta valta osan konsertista istui omalla tuolilla nautiskellen taidokkaista esityksistä. Solistikuntaa oli salissa kolmen naislaulajan verran ja yksi miessolisti, joka on myös tuttu Erik Lindströmin bändin rumpalina takavuosilta, Erkki Liikanen ja Irmeli Mäkelä, Eija Kantola ja Kristiina Lanki.

                                          Erkki Liikanen keskittää ja osuu...

Avausintron jälkeen syöksyttiin suoraan solistikunnan suotuisalla avituksella Lindströmin hitteihin vuosikymmenten takaa; Etkö uskalla mua rakastaa (Mäkelä), Tuuli tuo tuuli vie (Lanki), Armi (Liikanen) mainitaan Lindströmin ensimmäisinä levytyksinä, joka alkujaan oli tehty Vuokko-vaimolle, mutta Saukin käsittelyssä muuttui Armiksi ja ensilevytyksestä vastasi Olavi Virta 1952, Pikku midinetti (Kantola), Jazzmies (Lanki) jakoi hieman näyttöä myös Lindströmin viime vuosien tuotannosta ja Kari Tuomisaaren sanoituksesta, Sambaionova (Kantola). Konsertin ensimmäisen puoliajan päätösnumerona soi kaunis balladi Ajatuksia yössä ilman puhaltajia soitettuna, jossa solistin osuuden hoiti konsertin juhlasankari, Lindström  itse. Soittajille oli varattu myös merkittäviä rooleja solisteina ja Markku Johanssonin flyygelitorvea on aina nautinto kuulla. Vispilän kauppaa kappaleessa taas Kettunen ja Lasanen jakoivat soolot. Oman mainintansa arvoinen on ehdottomasti Pekka Toivasen tenorilla soittama soolo Lindström kappaleesta, Liian vähän aikaa, jossa paitsi uuden harmonian kappale oli saanut aivan uutta verta ja näkökulmaa osakseen Lasasen mainiona sovituksena.

                                          Pekka Toivanen

Toinen puoliaika potkaistiin jälleen instrumentaalina käyntiin; Easy drive Veikko Pajusen Liikennesolmusta oli tuolloin esitysvuorossa. Madame la plume Irmeli Mäkelän esityksenä sai aloittaa Lindström ranskalaisvaikutteisten kappaleiden esittelyn konsertissa. Erkki Liikanen limittäytyy niin sujuvasti sekä Lindströmin että Juha Vainion henkilöhistoriaan, että tuskin sopivampaa valintaa Juhannustanssien esittäjäksi olisi löytynytkään. Tämän jälkeen Liikanen siirtyi rumpujen taakse Kettusen tilalle yhden kappaleen ajaksi. Just nothing kappaleessa instrumentaalisolisteiksi pääsivät Liikanen ja Vade Mikkola bassossa. Lindströmin ja Juha Vainion kappaleella On suru jäänyt sydämeen pääsi esittelemään taitojaan Kristiina Lanki ja Irmeli Mäkelän osaksi jäi tulkita Annikki Tähdelle aikanaan tehty valssi Muistatko Monrepos'n. Seuraavaksi heittäydyttiin lattarimusiikin vietäväksi, kun Erkki Liikanen oli saanut valita Lindströmin laajasta tuotannosta itselleen esitettäväksi kappaleen, Hattara. Hovi kyseli Erik Lindströmiltä parasta kappalettaan ja Erik siihen nimesi sävellyksistään - jos joku kappale pitää joukosta nostaa - Kielletty rakkaus, jonka Eija Kantola lauloi. Leppoisasti illan ohjelma soljui kohti loppuaan kun instrumentaalina kuultu No money, no music esiteltiin kaikkien soittajien voimalla jokaisen osallistuessa sooloiluun. Syksyn 1958 listahittejä ja Helena Siltalan levytyssatoa ollut Ranskalaiset korot toimi varsinaisena yhteisesiintymisen päätösnumerona kaikkien solistien osallistuessa ponnistukseen. Illan päätteeksi mainio soittokunta äityi yhteen ylimääräiseen instrumentaaliin, Riffing the blues. Ulossoittomusiikkina soi vielä Ranskalaiset korot, kun yleisö askelsi pois salista kukin taholleen korutonta iltaa viettämähän. Illan pyyteettömälle sankarille ja juhlintamme kohteelle, Erik Lindströmille, toivotan paljon voimia ja nautinnollisia, musiikin täyttämiä hetkiä jatkossakin! Samoin lähetän lämpimät terveiset Helsinkiin 1928 syntyneelle Sauvo Puhtilalle eli Saukille, joka sanoittajana on tehnyt käsittämättömän päivätyön 6000 julkaistulla tekstillään!

                                          Irmeli Mäkelä

 

Kuninkaiden laakso, Wadi Biban el-Moluk, sijaitsee n. viiden kilometrin päässä Niilistä Theban -nykyisen Luxorin - länsipuolen vuoristoisessa laaksossa ja täältä löytyvät kaikkien uuden valtakunnan hallitsijoiden haudat Thutmosis I:stä lähtien. Ainoan poikkeuksen muodostaa Akhenaten perheineen. Jo 18. dynastian alkukaudesta lähtien Theba oli tullut Egyptin uudeksi pääkaupungiksi ja hallitsijoille tarvittiin silloin tietysti myös hautausmaat Thebaan. Luultiin, että lähistöllä sijaitseva kuivunut joenuoma olisi oiva paikka valvoa ja suojella hallitsijoiden viimeisiä lepopaikkoja, joka olettama sittemmin osoittautui valitettavan vääräksi. Uskonnolliset syyt olivat vahvasti viitoittamassa tietä tämän nekropolin syntymiselle. Keskivaltakunnan ajoista lähtien Länsi-Thebassa palvottiin Harthoria-jumalatarta, "lännen valtiatarta", joka kuolleiden lehmänhahmoisena jumalana yhdistettiin läheisesti hallitsijan tuonpuoleiseen olemassaoloon. Qurnan sarvi (450 m), läntisen vuoriston korkein huippu, tulkittiin muistoksi kuninkaallisten hautarakennusten perinteestä. Uskottiin auringon liikeradan ja laskemisen länteen olevan tärkeä edellytys kuollen kuninkaan tuonpuoleiselle elämälle. Käytäntö oli myös osoittanut, että suunnattomista kivimassoista rakennetut faaraoiden hautarakennelmatkaan eivät olleet estäneet hautojen ryöstöä, joten nyt päädyttiin kalliohautoihin.

 

Itse laaksoalue jakautui kahteen osaan; valta osa kuninkaiden haudoista on juuri itäisessä osassa, jonka tunnemme nykyään Kuninkaiden laaksona. Vanhoissa muinaisegyptiläisissä teksteissä käytettiin tästä paikasta nimeä "suuri paikka" tai vain "laakso". Länsiosaan on haudattu ainoastaan hallitsijat Amenofis III ja Eje. 18. dynastian alkupuolella alueen itäosaan oli tavattoman helppoa louhia kalliomuodostumiin sangen hyvin piilotettuja hautoja, mutta ajan kuluessa tämäkin osa kävi ahtaaksi haudoille. 19. ja 20. dynastian hallitsijat Ramessidi-kaudella joutuivat etsimään hautapaikkoja lähempää laakson keskustaa.

Antiikin aikoihin Egyptiä vaalittiin monien ihmeiden ja mysteerien käsittämättömänä maana ja tuolloin ja varovaisesti alkanut kiinnostus matkustavilla vierailla kohdistui pyramidien lisäksi myös Theban temppeleihin ja hautamuistomerkkeihin. Aikanaan Rooman keisari Hadrianus innostui faaraoiden kulttuuriperinnöstä sen jäänteitä nähdessään. Tuon ajan turistit jo jättivät yli 2000 graffitia omista nimistä ja kotikaupungeistaan niihin kymmeneen hautaan, joihin tuolloin jo pääsi vapaasti tutustumaan. Varsinkin Ramses IV:n ja Ramses VI:n haudat olivat verrattain suosittuja kristittyjen erakoiden asuinsijoja 300-500-luvuilla ja nämä erakot olivat myös innostuneita jättämään hautojen seinille omia kirjoituksiaan. Laaksoon laskeutui pitkäksi aikaan auvoisa rauha, kun Egypti islamilaistui 600-luvulla ja tätä tyventä kesti aina vuoteen 1738, jolloin englantilainen pappi Richard Pococke vieraili Kuninkaiden laaksossa kahdesti ja sai julkaistuksi ensimmäisen kartan alueesta ja pohjapiirroksia nimellä Observations on Egypt. Napoleonin suorittaman sotaretken tuloksena vuonna 1798 alkoi varsinaisesti tieteellisellä tarkkuudella tehty tutkimustyö syvällisemmin muinais-Egyptin historiaa ja kulttuuria kohtaan kukoistaa ja sen ensimmäisiä pioneereja olivat Vivant Denon - saapui Thebaan 1799 kenraali Desaix'n joukoissa - ja ranskalaiset insinöörit Jollois ja de Villiers, joiden onnistui löytää läntisen alueen puolelta Amenofis III:n hauta.

                                                               Memnon eli Ramses II

Iso Britannian pääkonsulia mesenaattinaan käyttäen italialainen Giovanni Battista Belzoni (s. 15.11.1778 ja k. 3.12.1823) tuli historiankirjoissa kuuluisaksi arkeologiksi ja egyptologiksi melko omalaatuisellakin tavallaan harjoittaessaan ammattiaan. Hän syntyi neljätoistalapsiseen perheeseen Padovassa, Italiassa ja isä elätti perhettä parturina. Hän opiskeli hydrauliikkaa ja valmistui insinööriksi, mutta pitkänä miehenä (lähes 2 m) muutettuaan Hollannin kautta Englantiin alkoi esiintyä voimamiehenä kiertävässä sirkuksessa. 12 vuotiaan sirkusuransa aikana hän solmi avioliiton Sarah vaimonsa kanssa, ja yhdessä irlantilaisen palvelijansa James Curtinin kanssa he kaikki kolme matkustivat  Maltalle tapaamaan Egyptin käskynhaltijaa Muhammed Ali Paššan ja myymään hänelle Kairoon hydraulista kastelujärjestelmää, jolla Niilin vettä saatiin nostettua viljelyksille. No kauppa tosin meni kintuille, mutta käskynhaltija järjesti Belzonille apurahan, joka mahdollisti jättäytymisen Egyptiin. Egyptissä asuessaan Giovanni Belzoni tutustui sveitsiläiseen tutkimusmatkailijaan Johann Ludwig Burckhardtiin, joka oli opetellut arabien kielen ja pukeutui arabiksi päästäkseen paremmin paikkoihin, joihin eurooppalaisilla ei ollut pääsyä. Johann kertoi kiehtovan innostavasti monumenteista ja temppeleistä sekä Luxorissa olevasta nuoren Memnon-patsaasta (Ramses  II).  Giovanni innostuneena kuulemastaan sai puhuttua rahoituksen Britannian pääkonsuli Henry Saltilta ja retken tarkoitus oli viedä Memnon näytteille British Museumiin. Thebassa patsaat olivat kaulojaan myöten hiekan peitossa ja vaadittiin paljon työvoimaa patsaiden esiin kaivamiseen. Pelkästään pää saattoi painaa seitsemän tonnia ja apuvälineet olivat vielä sangen alkeellisia. Lopulta patsas saatiin kuitenkin suhteellisen ehjänä perille.

                                                         Giovanni Battista Belzoni 

Vuonna 1816 Belzoni matkusti Abu Simbeliin ja täällä oli tarkoitus kaivaa Ramses II hauta esiin. Tällä kertaa työ jäi kuitenkin vielä kesken, mutta vuoden kuluttua hän palasi uusimaan yritystä ja löysi oviaukon hautaan. Bolzoni oli taitava tekemään akvarelleja, joihin hän ikuisti tekemiään löytöjä. Myöhemmin hänen maalauksiaan julkaistiin litografioina. Henry Salt suostui maksamaan vielä toisenkin matkan kustannukset Nubiaan, mutta  Giovanni oli ehtinyt jo suututtaa Ranskan konsulin ja italialaisen Bernardino Drovettin, jotka järjestivät hänelle porttikiellon Karnakin temppeleihin. Nyt hän siirtyi Kuninkaiden laaksoon ja 1817 löysi Amenhotep III:n, Ramses I:n, Merenptahin ja Ayn haudat alueelta. Hieroglyfejä ei vielä osattu tulkita, joten hänelle jäi arvoitukseksi itselleen, kenen haudat hän oli löytänyt. Ramses I:n hautaa tutkiessaan hän vielä havaitsi Seti I:n haudan viisi ja puoli metriä maanpinnan alta. 1818 Giovanni Belzoni alkoi insinöörin taidoillaan selvittämään tietään Gizassa Khefrenin pyramidin sisimpiin huoneisiin. Ensimmäisenä eurooppalaisena hän myöskin tutki Siwan keitaalla raunioitunutta kaupunkia. 1819 hän palasi kotiin Englantiin julkaistakseen vuotta myöhemmin kirjansa Narrative of the Operations and Recent Discoveries Within the Pyramids, Temples, Tombs, and Excavations in Egypt and Nubia. Belzoni ei koskaan opiskellut arkeologiaa, mutta siitä huolimatta hänen kirjaansa pidetään ensimmäisenä englanninkielisenä egyptologian teoksena. Belzonin motiivina oli usein löytää suunnattomia aarteita löydöiltään ja myydä niitä sitten edelleen rahasta keräilijöille ja hänen suosimat kaivausmenetelmät olivat usein melko kohtalokkaita näille monumenteille; usein käytettiin muurinmurtajaa hautoihin pääsemiseksi.

 

Jean Franҫois Champollion sai ratkaistua hieroglyfien arvoituksen ja Ippolito Rosellini jäljensi 1829 arkkitehtien ja taiteilijoiden ystävällisellä avustuksella monia piirtokirjoituksia ja kuvia 16 kuninkaanhaudasta. Richard Lepsiuksen johtamana preussilainen tutkimusretkikunta tutki 1842-1845 keisari Fredrik Vilhelm IV:n käskystä perusteellisesti kuninkaiden hautoja ja tutkimustulokset julkaistiin kaksitoistaosaisena kirjasarjana nimellä Denkmaeler aus Aegypten und Aethiopien.  Vasta vuonna 1898 Victor Loret pystyi  löytämään esiin Thutmosis III:n ja Amenofis II:n hautakammiot. Pian kaivausmarkkinoille ilmestyi myös liikemies Theodore M. Davis New Yorkista, joka sai kaivausluvat haltuunsa kahdeksitoista vuodeksi. Hän halusi ehdottomasti onnistua pyrkimyksissään ja aikalaisten kuvausten mukaan oli varmaankin myös hieman hankala luonteeltaan, joten hän joutui vaihtamaan kaivausten johtajia useaan otteeseen. Hänellä oli kuitenkin onni saada palvelukseensa nuori Howard Carter. Sitten alkoi tapahtua. Ensin löytyi Thutmosis II:n ja Thutmosis IV:N haudat ja sen jälkeen kuningatar Hatshepsutin, Siptahin ja Horemhebin haudat sekä Amenofis III:n appivanhempien Jujan ja Tujan hauta-aarteet.  Tässä vaiheessa Davis ymmärsi kaivaneensa laakson haudat loppuun ja luovutti kaivauslupansa vuonna 1912 Carnarvonille. Vaivaisen kahden metrin päästä näistä kaivauksista löytyi kuitenkin marraskuussa vuonna 1922 Tutankhamonin haudan sisäänkäynti ja sen löysivät juuri Carter ja lordi Carnarvon, hankkeen rahoittaja. Varsinainen kaivaustoiminta käynnistyi 1917 ja vuoteen 1921 tultaessa oli lordi jo täysin valmis luopumaan hankkeesta monien epäonnistumisten jälkeen. Carter luotti kuitenkin haudan olemassaoloon ja sai lordin vielä kerran ryhtymään kaivauksiin ja vakuuttuneeksi haudan olemassaolosta. 18. dynastian aikainen hallitsija oli jostakin syystä jäänyt historian hämärään, mutta hänen hautansa oli lähestulkoon ainoita hautoja, joka säästyi lähes koskemattomana haudanryöstäjiltä osittain Ramses IV:n hautaa louhittaessa haudan sisäänkäynnin alueelle kerääntyneiden metrien paksuisten irtokivimassojen suojellessa hautaa. Tutankhamon kuoli ilmeisesti kahdeksantoista vuotiaana oltuaan vajaa kymmenen vuotta vallassa ja hauta oli hänen kuollessaan vielä valmistumatta, joten hänet haudattiin melko matalaan ja pieneen hautaan. Carter löysi haudasta lähes 5000 enennäkemättömän kaunista esinettä, joukossa itse arkut, kuninkaan kultanaamio, valtaistuin, erilaisia patsaita ja paljon koruja, kaikki ahdettuna suhteellisen pieneen hautaan. Vain papyruksia eli kirjallisia todisteita Carter jäi haudasta kaipaamaan, mutta joku oli ehtinyt jo ennen häntä kuitenkin vierailla ilmeisen nopeasti haudassa. Haudassa on ilmeisesti vierailtu pariin otteeseen, mutta vieraille on tullut nopea lähtö kummallakin kerralla ja hauta on sinetöity uudestaan. Hauta-aarteita säilytetään nykyisin lähinnä Kairon ja Luxorin museoissa. Howard Carterin tiedämme valitettavasti poistuneen joukostamme yksinäisyydessä vuonna 1939.

                                                      Tutankhamonin kultanaamio

 

Tänne Kangasalan kirkon kupeeseen ja vanhalle hautausmaalle Bror Axelin haudan äärelle olen kulkeutunut elokuisena syyskesän loppupuolen lähes luvattoman kauniina iltapäivänä. Aivan kotvan kävelymatkan päässä Kangasalan kirkolta Tampereelle päin on vielä pystyssä tiilirakennus vuodelta 1905, jossa toimi aina hamaan loppuunsa saakka Kangasalan Urkutehtaan urkujenrakennustuotantotiimin tuotantotilana, aina  vuoteen 1983 asti. Samalla kun mietin ja tutkin oman kanttori-isoisäni (esi-isä kahdeksannessa polvessa), Anders Platánin vaiheita Savitaipaleella, haluaisin johdatella ajatuksenne hetkeksi viivähtämään toisen Andersin, Anders Thulén ja Kangasalan urkujenrakentajien edesottamusten äärellä. Aivan ensiksi on kuitenkin siirryttävä Tukholmaan ja Gustav Anderssonin jalanjälkiä seuraamaan Ruotsin määperälle, josta tarina lähtee liikkeelle:   

 

Gustaf Andersson (s. 1797 Ruotsi, Tortuna - k. 21.3.1872 Tukholma) opiskeli ensin harmoniaoppia Tukholman Musiikkiakatemiassa, ja oli sen jälkeen oppipoikana yhdessä P.Z. Strandin kanssa tämän isän, Per Strandin verstaassa vuoteen 1819 saakka. Andersson jatkoi opintojaan Hallessa Knobelauchilla ja Leipzigissa J.G. Mendellä vuosina 1820-23. Urkujenrakennusprivilegin hän sai 1824 suoritettuaan urkujenrakentajan pätevyystutkinnon Kuninkaallisessa Musiikkiakatemiassa. Gustav Anderssonin poika Frans tuli osakkaaksi isänsä yhtiöön 1850, jolloin urkurakentamon nimi sai muodon Gust.  Andersson & Son.
Gustav Andersson oli aikanaan yksi Ruotsin merkittäviä urkurakentajia. Suurimmat urkunsa hän saattoi Turun tuomiokirkkoon 1842. Sibelius-museossa oleva Gustav Anderssonin 1820 rakentama positiivi, jonka sointimaailma vie liki Akatemiatalon urkuja, mutta jossa on myös - ilmeisesti ainokaisena maassamme - automaattinen soittolaite muutaman kappaleen soittamiseksi. Gustav Anderssonin uruissa sai konkreettisen muodon se musiikillinen linja, jonka airuet kuuluivat jo Nauvon Schwan-uruissa ja niiden jälkeen Strandin soittimissa ja Kuopion uruissa. Anderssonin urkujen voimakas sointi oli tumma ja leveä, ja basso korostui vahvasti, mutta diskanttiakaan ei unohdettu. Andersson rakensi urkunsa aina tukevin rakentein ja suurikokoisin yksityiskohdin. Hänen oppipoikansa ja verstaan työnjohtaja, myöhemmin suomalaistunut, Anders Thulé, jatkoi tätä linjaa. Ruotsin Kilassa Tullstan kylässä 11.7.1813 syntynyt talonpojan poika oli kätevä käsistään ja kun hänet isänsä kuoleman jälkeen ostettiin perikunnasta ulos  lokakuussa 1834, hän lähti Tukholmaan Anderssonin urkurakentamoon oppia saamaan. Andersin tiedetään korjailleen kylällä kelloja ja sepäntyötkin taittuivat näppärästi; musiikki kulki myös suvun geeneissä, koska hän soitti ainakin viulua ja harmonikkaa sekä harrasti myös laulua. Lukkariksi oli itseänsä jopa ajatellut ja vähän opiskellutkin , mutta sittemmin opiskelu oli jäänyt kesken. Työnantaja ja oppi-isä Andersson tarjosi Andersille 1839 ensin Oulun Sofia Magdalenan 1822 tulipalossa tuhoutuneiden urkujen rakentamista, ja sen jälkeen Turun tuomiokirkon urkujen pystyttämisen - ilmeisesti niiden äänittämisenkin suurelta osin. Andersson lupasi matkaan työnjohtajalleen kolme ammattimiestä, joista Anders Nylund saapui jo kesällä 1838 Ouluun perustamaan työmaata ja Brodell, Oscar Hjerpe, Anders Thulé sekä Andersson itse tulivat Ouluun kesällä 1839 tinapilleineen. Retki päättyi kuitenkin onnellisesti, sillä urut vihittiin käyttöön 29.4.1941 pidetyssä konsertissa, jonka urkurina toimi seurakunnan oma Gustaf Ullrich Lindeman ja ulkomaan vierailijana mestari Andersson. Kaltoin ei jättänyt tuli kohtelematta myöskään Turkua vuoden 1827 tulipalossa, jossa yli puolet kaupungin taloista kärsi tuhoja ja kolmisenkymmentä ihmistä menehtyi saamiinsa vammoihin. Johan Niclas Cahmanin satavuotiaat ja 32-äänikertaiset Tuomiokirkon urut tuhoutuivat totaalisesti tässä samassa palossa. Siunaukseksi koitui  tähän lohduttomuuteen koleraan kuolleen leipurioltermannin Carl Wahlgrenin leski, Maria, jonka testamenttivaroista oli osoitettu urkurakennustyöhön varat ja lesken kuoltua 1834 Linnankadun kiinteistön myynnillä päästiin toteuttamaan Suomen suurimpia, 54-äänikertaisia urkuja Turussa. Työmaa valmistui Turussa Thulén johdolla vauhdikkaasti, koska yli 3000 pilliä käsittävät urut tehtiin Tukholmassa jo niin pitkälle valmiiksi, että urut saatiin vihittyä jo kesäkuussa 1842. Inkoon 16-äänikertaiset Andersson-urut toivat Thulén Länsi-Uudellemaalle, jonka urut valmistuivat jo joulujumalanpalvelukseen 1842. Nämä olivat myös viimeiset urut, jotka Anders Thulén valmisti mestari Anderssonin työnjohtajana ja nyt hän asettui Tammisaareen orastavana mielessään itsenäinen yrittäjyys urkujenrakentajana sekä mielitietty; kaupunginvanhin, raatimies, kaakeliuuni- ja ruukkumestari Henrik Sanngrenin tytär, Fredrika Wilhelmina. Horsbäckin kartanon omistaja, ylihoviapteekkari, hovineuvos, ritari ja itsekin kulttuurin ystävä, Berndt Eric Inberg, oli innokkaana seurannut Inkoon urkujen rakentamista ja varakkaana miehenä halusi osoittaa varat Tammisaaren kivikirkon urkutöihin vielä elinaikanaan. Hän pyysi Andersin tähän tehtävään ja Anders teki tarjouksen 23-äänikertaisista uruista tittelinään orgelbyggare elev, sillä hänellä ei ollut virallista urkujenrakentajan tutkintokirjaa. Tästä seurasi melkoinen tapahtumien vyyhti, kun mestari Andersson oli saanut Thulén ja Oscar Hjerpen erokirjeiden vuoksi tuohtuneena vaati Turun tuomiokapitulin kieltoa päästää Anders  rakentamaan urkujaan. Kielto tuli voimaan 5.4.1843 - puolitoista kuukautta urakkasopimuksen allekirjoittamisesta - ja hovineuvos Inberg  valitti päätöksestä Keisarilliseen senaattiin. 13.10.1843 senaatti antoi asiakirjallaan luvan alkaa Tammisaareen urkutyömaan ja tästä päivästä on sittemmin katsottu alkaneen Kangasalan Urkutehtaan historia, sillä samassa päätöksessään senaatti tuli myös vahvistaneekseen vankkoihin näytteisiin pohjautuen myös Anders Thulén ammattitaitoiseksi urkujenrakentajaksi. Tammisaaren urut saivat tulikasteensa 29.8.1844 reilusti edellä aikatauluaan, jonka mukaan urkujen piti olla soinnissa vasta ensimmäisenä adventtina.  

 

21-vuotias Fredrika ja kymmenen vuotta varttuneempi urkujenrakentaja Anders vihittiin aviosäätyyn 29.12.1844 ja pian häiden jälkeen Thulén perhe mukanaan Oscar Hjerpe, Anders Nylander sekä mallipuusepän kisälli Bengt Breijder ja oppipoika Otto Svartström siirtyivät Kangasalle kirkon viereen Yli-Tarpilan taloon, jossa Thulén perhe asusti toista päätä ja verstas sijaitsi toisessa päässä taloa. Kangasalla ensimmäiset urut Andersin kohteena olivat tietysti Kangasalan kirkon 16-äänikertaiset urut, jotka soivat jo joulukirkossa 1845 ja Thulén perheeseen syntyi esikoistytär, Edna Wilhelmina, 3.1.1846. Seuraava työkohdekin odotti Andersia Ikaalisten seurakunnassa, jonka puukirkko odotti 16-äänikertaisia urkuja ja saikin ne juhannukseksi 1846. Välillä Anders Thulén pysyi leivän syrjässä kiinni rakentamalla jopa yksityisille kamariurkuja ja yksi tapa helpottaa perheen elantoa oli myös innostus kalastukseen ja metsästykseen. Perhe sai lisää jälkikasvua ja isä tulevan työnsä jatkajan, kun poika, Bror Axel, syntyi 28.8.1847. Melko myöhään perhe lisääntyi vielä 24.3.1855, jolloin oli tulevan Tampereen raastuvanoikeuden ja maistraatin raatimiehen, Julius Richardin, vuoro tulla perheeseen. Urkuriksi opiskellut Richard löysi Ruotsin Motalasta tulleen vaimonsa, Hilda Birgitta Nilssonin Tammisaaresta laulunopettajana toimiessaan ja heidät vihittiin 1885. Perhe muutti pysyvästi Tampereelle Richardin töiden perässä ja perhe piti tiukasti kiinni Thulé-nimestään ja ruotsinkielisyydestään. Richard oli loistava valokuvaaja ja Fotografiklubben i Tammerfors-seuran jäsen 1890-luvulta aina kuolemaansa 1925 asti. Tampere-seuran arkistoissa on säilössä kolmisensataa Richardin lasinegatiivia, joissa hän on dokumentoinut vuosisadanvaihteen Tampereen ihmisiä ja näkymiä.  
Anders Thulén urkuja voisi kuvailla kypsiksi ja valmiiksi soittimiksi, joissa oli leveä, voimakas ja laulava sointi, ja joissa äänikertojen voimakkuudet oli porrastettu sangen vahvasti. Thulé mitoitti principalit jatkuvasti vaihtuvan mensuurin mukaan, jossa äänikerran ääripäät ovat suhteellisen laajoja, mutta keskiala usein ahtaampi. Tämä periaate on hyvin vanhaa perua ja tunnettu ranskalainen urkuteoreetikko, Dom Francois de Bedos, käytti sitä lähes yksinomaan, mutta 1800-luvulla se alkoi olla harvinaisempaa käytännettä.
Anders Thulén principalit ja kieliäänikerrat soivat varsin voimakkaasti, kun taas hänen rakentamansa puinen Flöjt d'amour on hiljainen. Viuluäänikerrat eivät ole teräviä. Anders Thulén jäljiltä on tämän hetken tietojen mukaan 36 urkua, joista kolmasosa, 14 kpl, on 2-7 äänikertaisia kamariurkuja. Näitä kamariurkuja ostettiin yksityiskotien ohella myös kirkkoihin.
Saksalainen Walcker rakensi Helsingin Nikolain kirkkoon - nykyiseen tuomiokirkkoon - vuonna 1846 Saksasta laivalla tuodut isot urut, joista vain arkkitehti Lohrmannin suunnittelema fasadi on säilynyt kirkossa. Nykyisin tuomiokirkon urut ovat 57-äänikertaiset tanskalaisen Marcussen & Søn vuonna 1967 valmistamat urut. Yhdessä Turun tuomiokirkon urkujen kanssa ne olivat Suomen suurimmat, joista  Helsingin urut edustivat saksalaista ja Turun urut ruotsalaista romantiikkaa.
Ruotsin vallan peruja, vuodelta 1774 oli Suomessa voimassa laki urkujenrakentajan privilegiosta. Sen mukaan itsenäisenä urkujenrakentajana saattoi toimia vasta Kuninkaalliselle Tiedeakatemialle suoritetun tutkinnon jälkeen. Tätä tutkintoa ei ollut jokaisella ruotsinmaalaisellakaan urkurakentajalla, ja Suomessa se puuttui käytännössä kaikilta ammattia harjoittaneilta. Lupamenettelyt päättyivät, kun laki elinkeinovapaudesta säädettiin vuonna 1879. Tuona säännöstelyn aikana harrastajarakentajat rakensivat noin neljäsosan kaikista n. viidestäkymmenestä kaudella valmistuneista uruista ja osa näistä harrastajista pystyi hienoihin suorituksiin itsenäisesti, mutta toiset päätyivät jäljittelemään ammattilaisien työtä.  Uusi tullilaki (1863) laski ulkomailta tuontitavaran - myös urkujen - hintoja. Vaikka ulkomaisten urkujen määrä ei noussutkaan vauhdikkaasti, uusia rakentajanimiä alkoi ilmestyä. Vuoden 1863 kielilain vaikutuksesta alettiin urkujen rakentamisen asiakirjoissa - tarjouksissa, sopimuksissa ja osittain myös tarkastuslausunnoissa - käyttää suomen kieltä. Samalla syntyi oma, suomenkielinen urkuterminologia, joka mukautui, tarkentui ja vakiintui tulevien vuosikymmenien aikana.
Ruotsista ilmestyi uusia urkurakentajia markkinoille; Åkerman & Lund (Vaasa 1866 ja Helsingin Vanha kirkko 1869) ja Frans Andersson (useita pieniä urkuja Ahvenanmaalle). Virolainen Gustav Normann rakensi kahdet urut. Uudenkaupungin Marcussen-urkuja tuli pystyttämään nuori Jens Alexander Zachariassen, joka sittemmin jäi Suomeen ja aloitti oman, menestyksekkään urkurakennustyönsä. Veljekset Johan ja Teodor Buchert olivat rakentaneet ensimmäiset urkunsa Sakkolaan vuonna 1844 ja muut neljä soitinta syntyivät 1860-luvun ensimmäisellä puoliskolla, mutta valitettavasti näiden rakentajien tuotannosta on jäljellä vain kaksi fasadia ja muutamia urkupillejä.
Anders Thulé rakensi joihinkin yksisormioisiin urkuihin forte-piano-toiminnon. Siinä listetyyppinen ilmalaatikko jaettiin kahtia, toisella puolella olivat hiljaiset äänikerrat ja toisella puolella voimakkaat. Forteäänikerrat voitiin rekisteröidä valmiiksi, ja ne soivat painamalla sulkuventtiilin poljin alas. Toiminto vastaa tarkoitukseltaan ja tekniikaltaan samaa, kuin Ranskan merkittävän urkujenrakentajan, Aristide Cavaillé-Còllin, kehittämää kombinaatiolaitteistoa. Kaksoissoittoventtiilien vuoksi Anders Thulé varusti nämä urut lähes poikkeuksetta Barker-koneella.
Sekä Anders Thulé että myöhemmin Zachariassen kehittelivät muutamiin urkuihin melodialaatikoita. Näille rakennetut äänikerrat soivat ja vahvistivat melodiaääntä, vaikka soittaja soitti moniäänistä satsia. Maan teollistuminen kasvoi edelleen ja taloudellinen hyvinvointi hiljalleen lisääntyi. Rakennettujen urkujen määrä kasvoi kuitenkin vielä sangen hitaasti. Vuosina 1863-1872 rakennettiin jonkun verran yli kolmekymmentä soitinta - jälleen osa harrastajien rakentamia - joissa oli listelaatikot ja mekaaninen koneisto, eikä niiden sointi muuttunut ainakaan rakentajan myötä. Itsellisen uransa kolmansia kirkkourkuja Anders Thulé ryhtyi pystyttämään vuonna 1824 italialaisen arkkitehdin ja intendenttikonttorin johtajan, Carlo Bassin, piirtämään Tampereen puukirkkoon Keskustorille, ja kirkko varustettiin 11-äänikertaisin uruin. Asiakaskunta laajeni vaiheittain ja seuraavat työmaat järjestyksessä olivat Tammelan kirkko, Halikko, Helsingin pitäjän kirkko sekä urkujen korjaus Kuopion kirkossa. Kangasalan vauraimpien talonisäntien kohtalona oli toimia Andersin liiketoiminnan rahoittajina ja pankkiireina. Koska laskutus toimi aina viiveellä ja jäljessä, lainasi Anders Aakkulan, Liuksialan, Tarpilan ja Joutsiniemen isänniltä rahaa liiketoimintansa pyörittämiseen pitäen näistä kuitenkin tarkkaa kirjanpitoa  ja velat aikanaan varmastikin hoitaen. Ensimmäisen pankkilainansa Anders kävi tekemässä heinäkuussa 1867 Tampereen Yhdys-Pankin konttorissa. Myös urkuverstas ja perheen asunto vaihtuivat syksyllä 1860 Joutsiniemeen neljäksi vuodeksi, kunnes Anders osti Rauhamäen tilan ja kuljetutti ostamansa Markkulan tilan päärakennuksen hirret Suinulasta uuteen paikkaan ja käyttöön. Tilauskirjakin näytti tasaista kasvua asiakkaiden suhteen ja nyt uusissa tiloissa voitiin pienin laajennuksin pärjätä aina vuoden 1905 tulipaloon asti.

Bror Axel kulki isänsä mukana pikkupojasta lähtien tämän asennusmatkoilla  ja sai hoitaa erilaisia juoksevia käytännön asioita ja mm. liiman lämmittäminen oli hänen vastuullaan. Poika oli jo puhuttu Turkuun ruotsalaisen Theodor Boströmin urkuoppilaaksi, mutta hanke kariutui Boströmin kuoltua yllättäin ja haaveet urkurin ammatista sen myötä. 17-vuotiaasta Bror Axel sai isänsä verstaalla ja valvonnassa täydellisen ammattikoulutuksen urkujenrakentajaksi. Peruskoulutusvaihetta kesti kolmisen vuotta ja koulutus aloitettiin metallipuolelta, jossa tutuksi tulivat viilaukset, juotokset, raudantaonta, terien karkaisut yms. Vaiheittain siirryttiin tinatöihin, joka vaatii kovaa ammattitaitoa, mutta rinnan tehtiin myös koko ajan puutyötä sekä urkujen kokoamisia asennusmatkoilla eri paikkakunnilla.

Kun Anders Thulé kuoli verenmyrkytykseen 29.2.1872, otti hänen poikansa Bror Axel urkurakentamon isältä johtoonsa. Samana vuonna valmistuivat ensimmäiset Jens Alexander Zachariassenin tekemät urut. Bror Axel oli käytännössä melko pahassa kilpailutilanteessa, mutta ensimmäiset omat urut Mikkelin maaseurakunnan kirkossa saivat hyvin suopean vastaanoton, vaikka Zachariassenin urkurakentamon tuotanto kasvoi nopeasti ja 1872-79 hän rakensi puolitoistakertaisesti sen mitä Thulé Kangasalla valmisti.
Kruununkylän lukkari Petter Lybäck rakensi muutamia urkuja ruotsalaisen Åkermanin soittimien tyyliin pohjaten. Saksalainen Wilhelm Sauer teki yhdet urut, ja Åkermanilla opiskellut Kalannin lukkari Hans Petter Springert viidet. Gustav Normann rakensi kuusi soitinta ja monet Ahvenanmaalta ja ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta lähtenyt harrastajarakentajien joukko lisääntyi suuresti.
Zachariassen korjasi Turun tuomiokirkon Andersson-urut ja soittimen dispositiomuutokset kertovat muuttuneista sointi-ihanteista, Barker-koneen asentaminen kevyemmän soittotekniikan vaatimuksesta.
Hänen urkunsa otettiin hyvin vastaan; niitä pidettiin heleästi ja kirkkaasti soivina, ja teknisesti laadukkaina. Kuutiopalkeet olivat Zachariassenin tavaramerkki, jota joskus vaadittiin tarjouksissa myös muiltakin  urkurakentajilta. Valtaosa Zachariassenin urkujen fasadeista on tyyliltään uusgoottilaisia.
Bror Axel Thulé kävi vuonna 1878 opintomatkalla Pariisin maailmannäyttelyssä ja tutustui Ranskan taitavimman urkujenrakentajan, Aristide Cavaillé-Collin, urkutuotantoon. Samalla hän tutustui eri maissa urkujenrakennukseen, rakentajiin ja urkureihin, mm. Charles Marie Widorin kutsuvieraskonsertissa hän pääsi kuulemaan urkutehtaan upouusia 60-äänikertaisia urkuja. Matkan antina isä-Thulén esimerkit vähenivät hänen tuotannossaan. Kangasalalaisten urkujen sointi muuttui tasaisemmaksi, intensiivisemmäksi ja läheni saksalaista romantiikkaa. Matkalta hän ammensi myös ajatuksia tulevaan menestystuotteeseen, harmoniin.
Sekä Zachariassen että B.A.Thulé kehittivät 1880-luvun alkupuoliskolla äänikertakanavalaatikon, joka sisälsi merkittäviä etuja: vakaampi ilmanjako, kevyempi kosketus, parempi virityksenpitävyys ja suurempi kestävyys ilmaston vaihteluita vastaan. Helppo ja kevyt rekisteröitävyys teki mahdolliseksi monien apulaitteiden rakentamisen. Bror Axel Thulé patentoi oman riippuventtiililaatikkonsa 1886. Zachariassenin laatikko, jonka Johan Kaupelin oli suunnitellut, oli yksinkertaisempi, mutta ei niin helppo huollon kannalta  kuin Thulén laatikko.
Bror Axel Thulé käytti Tampereen Aleksanterinkirkon uruissa vuonna 1885 ensi kertaa maassamme pneumaattista koneistoa. Rakennussopimus jo antoi rakentajalle mahdollisuuden tehdä teknisiä  muutoksiin, jotka eivät sopimuksen mukaan kuitenkaan saaneet alentaa urkujen arvoa. Muutosten laatua ei kirjattu täsmällisesti, joten urkujen epäedullinen sijoitus yhdessä kirkon lämmityksen kanssa (puutteet lämmityksessä, yksinkertaiset ikkunat ja puutteet ilmastoinnissa) aiheutti ongelmia, joista riideltiin pitkään. Yllätys oli se, että pneumatiikka toimi, mutta Barker-koneen käyttämä osa urkuja ei. Tämä epäselvyys ehkä hidasti pneumatiikan tuloa; seuraavat pneumaattiset urut rakennettiin Vesilahteen vuonna 1887. Thulé ehti rakentaa vielä kahdet pneumaattiset urut ennen Lappeen kirkon (Zachariassen 1891) ja Helsingin Johanneksenkirkon (Walcker 1891) pneumaattisia soittimia.
Zachariassen oli 1880-luvun puolivälissä saanut Tanskasta veljenpoikansa, Johannes Lassen Zachariassenin, rakentamonsa työnjohtajaksi. Tämä oli vahvasti koulutettu ja jo kokenut urkujenrakentaja, jonka ansiota ilmeisesti rakentamon maine suurelta osin perustui. Jens Alexander puolestaan laajensi liiketoimiaan vähitellen pianonmyyntiin ja korkkien valmistamiseen.
Bror Axel Thulén rakentamossa työskenteli 1880-luvun alkupuolella kaksi määrätietoista ja eteenpäin pyrkivää miestä: Albanus Jurva ja Karl Gustav Wikström. Molemmat opiskelivat valtion stipendillä ulkomailla: Jurva Etelä-Saksassa Walckerilla, Wikström Amerikassa. Takaisin Suomeen he palasivat 1890-luvulla.
Suomessa elettiin kansallisen kulttuurin kultakautta ja kirkkolaki muokkasi entisestä lukkarinvirasta selkeästi muusikon viran ja kanttoreiden koulutus alkoi Kirkkomusiikkiopistoissa. Virsilaulu yhtenäistyi painetun koraalikirjan myötä ja uusia eteviä urkureita koulutettiin, joka johti urkujen arvostuksen lisääntymiseen musiikki-instrumenttien joukossa. 1800-luvun lopulla pneumatiikka tuli käyttökelpoiseksi koneistoksi kehittyneenä mekaanisen koneiston paikalle vain kaikkein pienimpiä urkuja lukuun ottamatta. Pneumatiikka muutti urkujen soitettavuutta - kosketuksesta tuli kevyt - mutta urkujen soinnin muutokset olivat alkaneet äänikertakanavalaatikon myötä jo mekaanisen soittokoneiston kaudella. Kyseisen laatikkotyypin pillikohtaiset soittoventtiilit aukeavat hieman eri aikaan, mikä vaati alukkeitten äänittämisen vähemmän täsmällisiksi. Tämä kehitys sai jatkua vielä, vaikka koneistotyyppi vaihtui.
Marcussenin rakentamo Åbenråssa Tanskassa joutui 1890-luvun puolivälissä kutsumaan Johannes Lassen-Zachariassenin takaisin synnyinmaahansa. Tämän seurauksena Zachariassenin rakentamon toiminta hiljeni vähitellen. Karl Gustav Wikström palasi Amerikasta 1893 ja asettui Naantaliin. Albanus Jurva perusti urkurakentamon Lahteen 1895. Urkujenrakentamisen suuri lisääntyminen Thulén ja Zachariassenin rinnalla oli mahdollista, koska urkujen kysyntä kukoisti kaiken aikaa.
Bror Axel Thulé rakensi ns. koulu-urkuja lähes neljäkymmentä kappaletta. Niissä oli pystypianon näköinen kaappi, yksi avoin äänikerta ja oktaavikoppeleita, muutamissa myös polvipaisuttimella käytettävät paisutusluukut. Ensimmäiset koulu-urut rakennettiin 1880, mutta niiden kulta-aika osui vuosiin 1899-1902.
1890-luvun urkufasadit olivat vankkoja, usein vahvasti koristeltuja, ja niiden arkkitehtoninen ilme edusti lähinnä kertaustyylejä. Vaikka rakentajat yleensä piirsivät fasadit tapauskohtaisesti, Zachariassen näyttää käyttäneen saksalaisia mallikirjoja muutamien myöhäisten urkujensa fasadimalleina. Bror Axel Thuléllakin on ollut - tosin verraten myöhään - oma mallikirjansa, josta tilaaja valitsi haluamansa vaihtoehdon.
Urkujen dispositiot olivat kullakin rakentajalla varsin samanlaisia. Kun urut suurenivat, uudet äänikerrat ilmestyivät mukaan tietyn kaavan mukaisesti. 1890-luvulla nelijalkaista korkeammat äänikerrat ja soolokielet vähenivät. Oktaavikoppeleilla saatiin kokonaissoinnista ehyt ja suuri, ja lukuisat karakteriäänikerrat antoivat vaihtelua hiljaisiin sävyihin ja varsinkin sooloihin.
1890-luvun aikana syntyi 125 uutta urkua ja niistä 51 rakennettiin Kangasalla ja 33 soitinta  Uudessakaupungissa. Jurvan urkurakentamo Lahdessa valmisti 13, Wikström seitsemän ja saksalainen Walcker viisi. Kahdeksan soitinta tuli muilta ulkomaisilta rakentajilta ja muille kotimaisille rakentajille ja harrastajille jäivät jäännöserät. 1890-luvun viimeisissä Zachariassen-uruissa on nähtävissä mensuroimisen ja äänittämisen selvä muutos. Määrätietoinen ja selkeä sointihahmo diffusoituu ja tasoittuu, ja kokonaissointi pehmenee ja sointimaailma kesti tällaisena aina viimeisiin soittimiin saakka.
Bror Axel Thulén dispositioista hävisivät korkeat oktaaviäänikerrat, ja Rauschkvint otti usein mixturin paikan. Vaikka soinnin kaventuminen on kuultavissa, useat kangasalalaiset urut soivat vielä leveästi. Principaleihin tuli aktiivisuutta, viuluäänikerrat voimistuivat, ja huilujen intensiivisyys kasvoi. Urut tuntuvat soivan kiinteämmin, terävämmin ja määrätietoisemmin. Pneumatiikka muuttui ja kehittyi lukuisin teknisin parannuksin. Thulé eteni tässä määrätietoisesti, Zachariassen sen sijaan käytti useimmiten mekaanista soittokoneistoa ja mekaanisia koppeleita soittopöydissä, vaikka ilmalaatikot toimivatkin pneumaattisesti.
Vuosina 1900-1909 rakennettiin kaikkiaan 163 uutta urkua. Bror Axel Thulé rakensi niistä 76, Jurva tai Lahden Urkutehdas 49. Walckerin nimissä on kymmenen soitinta ja Zachariassenin yksitoista. Albanus Jurva oli vuokrannut rakentamonsa Walckerille 1907 ja jäänyt siihen tuotannon johtajaksi. Yhteistyötä kesti vain kaksi vuotta, ja Walcker rakensi tuona aikana myös omalla nimellään. Karl Gustav Wikströmin omaleimainen ura urkujenrakentajana päättyi, kun hän menehtyi Nilsiän urkujen äänitystyön ääreen 1909.

Bror Axel Thulén avioitui Agothon Meurmanin tyttären, Minnan, kanssa ja esikoinen, Antti Agathon, syntyi 4.12.1879. Katri Naemi tytär syntyi puolitoista vuotta myöhemmin ja letkan jatkoksi vielä Martti, Eino ja Niilo sekä Elvin, jotka kumpainenkin kuolivat hyvin nuorina. Uusi kotitalo valmistui loppuvuodesta 1889 ja se nimettiin Petäjiköksi. Uuteen kotiin syntyivät vielä 1891 Olli Elias, 1893 Minna Alina Elisabeth ka 1895 Eeva Bertha. Perheen lapset Katria lukuunottamatta vaihtoivat sukunimensä vuonna 1906 Tulenheimoksi, mutta Minna ja Bror Axel pitäytyivät vanhassa nimessään jo urkutehtaan maineenkin vuoksi. Martti oli myös aloittanut ylioppilaaksi tulonsa jälkeen insinöörin opintonsa Helsingin Polyteknillisessa opistossa. Bror Axel kutsuttiin valtiopäiville Pirkkalan tuomiokunnan valitsemana talonpoikaissäädyn edustajana 1905. Alkuvuodesta 1909 Martti lähti toista vuotta kestäneelle opintomatkalle pienellä budjetilla Keski-Eurooppaan päätyen ensiksi vuodeksi Marcussen & Sonin urkutehtaan oppiin Saksaan. Sieltä hän siirtyi ammentamaan teologian ja filosofian tohtorin, joka valmisteli myös lääketieteen väitöskirjaa, urkurin ja professorin, Albert Schweitzerin oppeja Strassbourgissa. Schweitzer oli herättänyt jo huomiota maailmalla julkaisuillaan urkujen rakentamisesta sekä Bach-elämäkerralla, joka oli kirjoitettu ranskaksi, mutta käännetty myös saksaksi. Helmikuussa 1910 Martti Tulenheimo raportoi kirjeessään: "Professori Schweitzer tuntuu olevan ystävällinen mies, selittelee kernaasti ja näyttelee eri urkuja ja tuntuu ylimalkaan olevan hyvin innostunut urkuihin. Näyttää muuten kallistuvan Walckeriin päin."

Samaan aikaan isä-Axelin terveydentila heikkeni kotona ja pitkään sairastettuaan hän kuoli 13.8.1911 kotonaan Kangasalla. Minna Thulé myi Kangasalan Urkutehtaan Martti Tulenheimolle 78 000 markalla rakennuksineen ja irtaimistoineen. Urkujen rakentamisen linja muuttui Kangasalla selvästi. Merkittävä uutuus olivat fasadit, joissa ei enää ollut puusta rakennettuja kehyksiä urkupillien raamittajana. Dispositiot muuttuivat ja äänitys terävöityi sekä urkujen yleissointi muuttui harmonimaiseksi. Jouluaattona 1913 kihlautuivat melkein valmis lääkäri Eva Debora Heman ja Martti Tulenheimo morsiamen kotona Jyväskylän pappilassa ja joulun jälkeen pariskunta muutti asumaan Kangasalan Petäjikköön. Oskar Merikannon elämänvaiheet lomittuvat niin olennaisesti näihin Kangasalan urkujenrakentajiin, että hänet on myös pakko mainita tässä yhteydessä. Merikanto oli jo Lauri Hämäläisen kuoleman jälkeen hakenut Helsingin Vanhan kirkon urkurin paikkaa 1888, mutta oli tuolloin vielä liian nuori tehtävään - kaksikymmenvuotias. 1889 Oskar tarkasti Jyväskylän maaseurakunnan kirkossa Kangasalan Urkutehtaan urkuja Leipzigin opiskeluvuosien jälkeen ja ne olivat aivan ensimmäiset hänen tarkastamansa urut pitkäaikaisen luottotarkastaja Hämäläisen edesmentyä. Merikannolle muodostui Kangasalalle erittäin lämpimät suhteet ja kiinteää yhteistyötä tehtiin urkurakentajien kanssa paljon. Hän vierailu usein Kangasalla vaimonsa Liisan  ja Liisa-tyttären ja Aarre-poikansa kanssa. Suhteiden lämpenemisessä Kangasalle auttoivat varmasti myös Linsén ja Topelius, mutta myös Kangasalan nimismies ja lanko, Heikki Häyrynen. Merikanto levytti Kesäpäivä Kangasalla (Mä oksalla ylimmällä) Johanneksen kirkon kanttoriparinsa, Abraham Ojanperän kanssa levylle. Totuuden nimissä Merikanto teki urkujentarkastuksia myös muillekin valmistajille, mutta hän myös uuvutti itsensä kovalla työnteolla ja kuoli jo sangen nuorena, vain 56-vuotiaana Oitin Tyynelässä 17.2.1924. Merkittävän uran Merikanto teki Helsingin Johanneksen kirkon urkurina vuodesta 1892 aina kuolemaansa asti.
Martti Tulenheimon jälkeen urkutehtaan johtoon astui hänen poikansa Pertti Tulenheimo ja kovin mielelläni suosittelen tutustumista tämän ainutkertaisen suvun historiaan Kangasalalla. Yksittäisenä ja sangen erinomaisena lähteenä voisitte käyttää Raimo Seppälän ansiokasta kirjaa vuodelta 2011: Tulenheimot, Urkujentekijöitä ja yhteiskunnan rakentajia. Antautukaa musiikin vietäviksi ja siemailkaa historiasta ja hyvästä kirjallisuudesta nautinnollisia hetkiä liian nopealla tempolla liukuvaan elämäämme!