Porissa ennenkin esiintynyt Hans Fagius soittaa levynjulkistamiskonsertin ti 11. kesäkuuta klo 19 Keski-Porin kirkossa. Ruotsin Nörköppingissä 10.4.1951 syntynyt Fagius on Skandinavian tämän hetken tunnetuimpia urkutaiteilijoita, ja hänen varaan on uskottu nyt Keski-Porin kirkon 150-juhlavuoden levynjulkistamiskonsertti näyttävästi. Hans Fagius suoritti vuonna 1974 diplominsa Alf Linderin alaisuudessa Tukholman Royal College of Musicissa ja jatkoi sen jälkeen opintojaan Pariisissa. Juhlalevylle on taltioituna mm. koko Charles-Marie Widorin Viides Urkusinfonia, vaikka tästä teoksesta yleensä konserteissa olemme tottuneet kuulemaan ainoastaan kaikille tuttua Toccata-päätösosaa. Vuodesta 1998 lähtien Ruotsin Kuninkaalliseen Musiikkiakatemiaan valittu Hans Fagius on kunnostautunut erityisesti Johann Sebastian Bachin ja Felix Mendelssohn Bartholdyn koko urkukirjallisuuden kokonaislevytyksillä. Hans Fagius soittaakin konsertissaan paitsi ranskalaista romantiikan ajan musiikkia, niin myös J. S. Bachin Triosonaatin e-mollissa ja Preludin ja Fuugan a-mollissa. Fagiuksen konsertin yhteyteen on järjestetty myös  Suomen Kanttori-Urkuriliiton jäsentapaaminen sekä vuoden kanttorin julkistaminen.

Vuosina 1859 - 1863 rakennettu ja uudenvuodenpäivänä 1864 käyttöönotettu uusgoottilainen (sisätiloiltaan 1800-luvun lopun kansallisromantiikkaa) Keski-Porin kirkko sai vuonna 2007 saksalaisen urkujenrakentajan Paschen Kiel Orgelbau GmbH:n rakentamat 58-äänikertaiset, kolmen sormion ja jalkion urut käyttöönsä. Urkuja suunniteltaessa oli tavoitteena kaksi selkeää päämäärää; monipuolinen ja inspiroiva seurakuntasoitin sekä taiteellisuudesta tinkimätön, ranskalais-romanttista perinnettä edustava soitin. Paschen urkurakentamon johtajan Roland Monczynskin kädenjälki näkyy urkujen julkisivussa, joka on rakennettu tammikaappiin. Pariisilainen urkuasiantuntija Kurt Leudersin disposition soinnillisesta toteutuksesta vastasivat urkujenrakentajat Helmut Gripentrog ja Kalevi Mäkinen.

Poiminpa festivaalin ohjelmasta vielä muutaman mainion esimerkin. Keskiviikkona 12.6.2013 konsertoi edellä mainitussa kirkossa klo 19 Birminghamin kaupungin urkuri Thomas Trotter, joka konsertoi suhteellisen ahkerasti Birminghamin molemmissa konserttitaloissa. Hän soittaa oman sovituksen Händelin F-duuri Urkukonsertosta sekä harvemmin uruilla kuultavaa Wagnerin musiikkia oopperasovituksena juhlavuoden kunniaksi.

Naji Hakim vieraili Porissa neljä vuotta sitten, jolloin esitettiin ajatus Hakimin urkukonserton esittämisestä Pori Sinfoniettan kanssa. Nyt tämä esitys toteutuu perjantaina 14. kesäkuuta yhteisesiintymisenä Keski-Porin kirkossa klo 19. Ohjelmassa on siis ainakin Hakimin Urkukonsertto Nro 3 yhteisesityksenä sekä koko orkesterin esityksiä ja Hakimin urkusooloja. Hakim tunnetaan maailmalla hyvin urkurina ja improvisoijana. Pori Sinfonietta juhlii kirkossa konsertin yhteydessä, sillä orkesterilla on takanaan 75 vuotta toimintaa. Konsertin kapellimestarina toimii hiljakkoin Tampereellakin vieraillut Petri Sakari.

                                                           Gary Hoffman

Torstain 16.5.2013 Tampere Filharmonian konsertti Tampere-talon Isossa salissa kapellimestari Susanna Mälkin kanssa oli jälleen kerran konserttikauden kohokohtia ja jättää jälkensä pitkäksi aikaa. Salin puolikas paikalla ollutta konserttiyleisöä sai kystä kyllin, kun konsertin avasi Ernö Dohnányin (1877-1960) Konserttikappale sellolle ja orkesterille D-duuri op. 12. Nimestään huolimatta tämä puolentunnin mittainen Konserttikappale sellolle ja orkesterille on kyllä aivan ehta konsertto, jonka kolme osaa soitetaan perinteisesti tauotta toisiinsa liittäen. Teos sai kantaesityksensä Budapestissa maaliskuussa 1906 säveltäen viittoillessa orkesterin edessä vuosina 1903-1904 syntynyttä teostaan, jonka hän omisti sellisti Hugo Beckerille. Konserttikansan suureksi iloksi ja nautinnoksi oli torstai-iltaiseksi haarasoipion solistiksi saatu Vancouverissa 1956 syntynyt ja nykyään Pariisissa asustava Gary Hoffman, yksi tämän hetken maailman huippusellistejä. Gary Hoffmanin kultivoitunutta ja hiottua soittoa saivat kaikki läsnäolijat kuulla melkoisella soitinharvinaisuudella - Niccolo Amatin sello vuosimallia 1662, "ex-Leonard Rose" - höystettynä.

                                                          Susanna Mälkki

                                                               

Pölyn laskeuduttua väliajan jälkeen hiljentyi kulttuurinälkäinen konserttiväki kuulemaan Gustav Mahlerin Sinfoniaa nro 6 a-mollissa, jota säveltäjä kutsui Traagiseksi ja piti sitä vaikeimpana sinfonianaan johtajan kannalta. Ajallisesti teoksen synty osuu hyvin samoihin aikoihin konsertissa ensin kuullun unkarilaisen muusikon, säveltäjän ja kapellimestarin Dohnányin Konserttikappaleen kanssa eli vuoteen 1904, jolloin kapellimestari ja säveltäjä sai valmiiksi tunnetun kuvataiteilija Anton Schindlerin Alma tyttären kanssa vuonna 1902 avioliiton solmittuaan jo toisen tyttären, ja kuudennen sinfoniansa Maierniggin sävellyshuvilallaan. Konsertin säveltäjillä lienee myös yhteys Unkariin kumpaisellakin; Mahler hankkiutui Budapestin kuninkaallisen oopperan taiteelliseksi johtajaksi vuosiksi 1888-1891. Mahler "kesälomasäveltäjänä" käytti aikansa tehokkaasti ja samana kesänä syntyi myös osa seuraavaa, seitsemättä sinfoniaa, joka valmistui seuraavana vuonna. Teosta harjoittaessaan säveltäjä neurootikkona koki itsensä epävarmaksi ja hermostuksissaan vaihteli sinfonian kahden keskimmäisen osan järjestystä. Puolitoistatuntinen sinfoniakirjallisuuden järkäleisiin kuuluva monumentti vaatii esittäjiltään hyvää kuntoa ja soittajiakin vaaditaan tässä teoksessa "normaalia" enemmän. Ei kuitenkaan niin paljon, kun säveltäjän kahdeksannessa sinfoniassa, jonka ensiesityksessä oli yhtä aikaa lavalla laulajina ja soittajina vuonna 1916 Yhdysvalloissa 1068 esittäjää.

Böömiläisessä pikku kylässä juutalaisperheeseen 7.7.1860 syntynyt Mahler jätti musiikkimaailmaan hyvin omaleimaisen ja sinfoniakäsitystä järkäleteoksillaan muuttaneen muistomerkkinsä. Toisaalta hän teoksillaan istuu hyvin siihen pitkään perinteeseen, joka lähtien aina Johann Sebastian Bachin ja Haydnin, Mozartin ja Beethovenin kautta jatkui Brahmsin, Schumannin ja Mendelssohnin kautta aina Wagneriin. Mahler kuluu tämän jenkan jatkoksi yhtä kivuttomasti, kun hänen seuraajansa janalla. Mahler oli erittäin taitava teostensa orkestroija ja sointi on aina hyvin kuulas ja selkeä, vaikka hän kieltämättä käyttää usein melko isoja orkesterikokoonpanoja. Sointi ei koskaan "puuroudu", vaan äänet ovat hyvin seurattavissa massiivistenkin kudoksien joukosta. Mahleria miellytti eri vastakohtaisten aineksien yhdisteleminen, mutta hänen sävellyksilleen myös hyvin tunnusomaista on mutkaton melodisuus ja sävelaiheilla leikittely. Jätettyään Hampurin kansallisoopperan paikan vuonna 1897 Mahler vaihtoi myös juutalaisuuden katolilaiseen kristinuskoon, joka temppu oli vaikuttamassa hänen pääsyynsä antisemitistisessä Itävallassa Wienin hovioopperan kapellimestariksi. Montako muuta säveltäjää tunnette, jotka ovat juutalaisuudesta kääntyneet kristinuskoon?

Torstain konsertti oli myös oiva todistus siitä, miksi sekä konsertin sellosolisti Gary Hoffman että mainio kapellimestari Susanna Mälkki ovat tällä hetkellä hyvässä ja kovassa menossa maailmalla. Susanna Mälkki olikin jo edellisenä iltana vieraanamme orkesterin tukiyhdistyksessä, Pro Orchestrassa, kertomassa tulevasta konsertistaan ja lähiajan tulevaisuudensuunnitelmistaan. Olin myös paikalla torstain kenraaliharjoituksissa toteamassa solistin ja kapellimestarin saumatonta yhteistyötä, keskittymistä olennaiseen ja ammattimaisella tarkkuudella tehtyä orkesterin ohjaustyötä koko harjoitusajan intensiivisesti hyväksikäyttäen. Ennen solistin lauteille tuloa Susanna hioi orkesterin kanssa ennalta partituuriin merkitsemänsä kohdat esityskuntoon ja sitten päästiin solistin kanssa harjoittelemaan yhteissoittoa. Taakse kuultuna teoksen yhdessä kohdassa harjoituksissa orkesteri onnistui jättämään alleen tämän ainoalaatuisen sellon soittajansa kanssa, mutta itse konsertissa päälle tulo ei ollut niin massiivista - tähän saattoi kyllä vaikuttaa aavistuksen verran myös kuuntelupaikan siirtyminen permannon etualalle, keskelle viidettä riviä. Silmiinpistävää on Susannan tarkaksi ja tarkoituksenmukaisen täsmälliseksi harkittu käsityö ilman kapellimestarilla niin usein nähtyä tahtipuikkoa. Hän saa orkesterit uskomaan ajatuksiaan ja toteuttamaan tahtoaan ilman, että siihen täytyisi käyttää merkittävästi edes koko vartaloa; ylävartalo riittää kummasti.

Omasta puolestani toivotan nämä upeat vierailijamme, sekä mainion sellosolistin, Gary Hoffmanin, että oman paikkansa maailman eturivin naiskapellimestarina lunastaneen Susanna Mälkin jälleen pian uudestaan vierailulle Tampereelle! Nyt vain täytyy kaikki huomio keskittää mainion orkesterimme, Tampere Filharmonian konserttien salin täyttämiseen tiedotusta ja markkinointia hyväksikäyttäen.

 

Tampereen kaupunginkirjaston ja Tampereen Sävelen yhdessä järjestämä Muista sävel!-teemaviikko sai tänään maanantaina 13.5.2013 pääkirjasto Metson musiikkiosastolle kokoontumaan viikon avaustilaisuuteen joukon musiikin terveydestä kiinnostuneita ihmisiä kuuntelemaan ensin pedagogi Sanna Salmista Jyväskylän yliopistosta ja sen jälkeen vielä musiikkituokioon kirjaston aulassa Mieskuoro Laulajien seurassa. Hyvinvointia kuorolaulusta oli Sanna Salmisen presentaation aiheena; terveysvaikutukset hän oli esityksessään jakanut psyykkisiin, sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin vaikutuksiin.

Pitkään musiikki on tiedetty olevan vallan erinomainen stressin purkukeino. Musiikin avulla voi olla helppo vahvistaa tai vapauttaa tunteita ja sen huomassa on turvallista sekä hyväksyttävää purkaa vaikeita tai kiellettyjä tunteita. Musiikki selkiyttää ajatuksia ja tehostaa itsereflektiota tunteiden tunnistamisessa. Sen tiedetään helpottavan samastumista ja lisäävän itsetuntemusta. Musiikki tarjoaa oivan työkalun itsetutkisteluun ja auttaa oman itsetunnon vahvistumisessa.

 

Vertailussa on havaittu musiikkiterapiaan osallistuneiden toipuvan masennuksestaan paremmin, kuin tavalliseen terapiaan osallistuneiden. Kaikki kulttuuriharrastus, kuten esim. kuorolaulanta on todettu tehokkaaksi ehkäisemään kognitiivisten kykyjen heikkenemistä vanhemmalla iällä (esim. huomiokyky tai muisti). Tutkimukset puhuisivat myös sen puolesta, että musiikki voisi lievittää kivuntuntemista ja edistää rentoutumista. Se auttaa kontrolloimaan tunteita sekä sisäisiä impulsseja. Esim. kuorolaulun harrastus voi olla antoisampaa pelkkään musiikin kuunteluun verrattuna, sillä siinä joutuu itse pinnistelemään saadakseen palkinnoksi onnistumisen, oppimisen, osaamisen sekä menestymisen elämyksiä, jotka taas vahvistavat itsetuntoa.

Rajaveto oman itsensä ja tehtävän välillä saattaa parhaimmillaan hämärtyä niin kovin, että ihminen uppoutuu täysin vain musiikkiin. Tällaiset flow-kokemukset ajavat ihmisiä yhä monipuolisemmin tiedostavaan tilaan. Nämä kokemukset ovat erityisen tärkeitä nuorille ihmisille, sillä rakentamalla vakaita psyykkisiä rakenteita ne suojaavat myöhemmissä elämän kriisitilanteissa. Kuoroharrastus on tästäkin erinomainen esimerkki; se tarjoaa haasteita ja palkintoja samanaikaisesti, antaa siis runsaasti flow-kokemuksia.

Musiikki luo sosiaalista pääomaa ja kehittää vahvasti sosiaalisia taitoja. Yhteismusisointi on tutkimuksissa todettu olevan vahvempi sosiaalisten taitojen kehittäjä, kuin mikään joukkueurheilulaji! Musiikki on vahva ryhmän identiteetin ylläpitäjä. Historioitsijat väittävät laulun olleen jo ennen puhetta ja yhteistä kieltä. Sen puolesta puhuisi vieläkin esim. äidin keskustelu vauvansa kanssa eli ns. emotionaalinen ääntely, jossa viesti etenee puheen melodiaa, rytmiä ja äänenpainoja hyväksi käyttäen. Neljävuotiailla lapsilla tehdyissä tutkimuksissa on havaittu, että musisoinnin jälkeen lapset olivat huomattavasti halukkaampia auttamaan toisia lapsia ja tekemään yhteistyötä kuin verrokkiryhmän lapset. Kuorolaulu ei ainoastaan kehitä yhteistyövalmiuksia, vaan myös rohkaisee osallistujia ylläpitämään tunnetta jaetusta tavoitteesta ja vahvistaa käsitystä siitä, että toimitaan yksikkönä yhdessä toisten kanssa. Etelä-Afrikassa on saatu rohkaisevia kokemuksia liike-elämässä yritysten kehittämisestä kuorotoiminnan avulla (ABSA-pankki). Sosiaalisen pääoman lisäksi musiikki lisää myös suvaitsevaisuutta. Sosiaalisella pääomalla on osoitettu olevan voimakas vaikutus muuhunkin terveyteen edistävästi; ystävien merkitys on tärkeämpää kuin tupakoimattomuus tai epäluottamus voi olla vaarallisempaa kuin ylipaino. Musiikkiharrastus voi siis monella eri tapaa edistää terveyttä.

 

Yhteisen harrastuksen myötä ihmiset kokevat toisensa yhteistyöhaluisina, yhteisen päämäärän eteen toimivina ja samanarvoisina ryhmän jäseninä. Syrjäytymisen ehkäisemisessä on olennaista jokin toimintakenttä, jossa henkilö voi identifioitua arvokkaana yksilönä. Esim. Etelä-Afrikassa musiikkiharrastuksen mahdollisuus on tutkitusti luonut tasa-arvoa. Samaa ei välttämättä voida sanoa vaikkapa kehitysyhteistyöstä; kestävän kehityksen aikaansaamiseksi rahalahjoituksen saattavat jopa hidastaa kehitystä, kun taas musiikkiharrastus voi auttaa ulos köyhyyden kierteestä; se tavoitteellistaa toiminnan taitoja, saa uskomaan omiin mahdollisuuksiin, saa aikaan psyykkistä eheytymistä ja tunnetyöskentelyä, parantaa sosiaalisia taitoja ja sen pääomaa, kohentaa suvaitsevaisuutta ja ehkäisee konflikteja, edistää tasa-arvon kokemusta ja toimii jopa toimeentulon lähteenä.

 

Sanna Salmisen esityksen lopuksi pääsimme kaikki vielä kokeilemaan Iegor Reznikoffin julkituomaa keskiaikaista munkkien luostareissa kehittämää ääniharjoitetta käytännössä. Kirjaston terveysviikkoteeman kruunasi vielä Mieskuoro Laulajien musiikkituokio kirjaston ala-aulassa. Kuoroa johti ja esitykset juonsi  25.2.1960 syntynyt kuoronjohtaja ja kasvatustieteen maisteri, Juha Holma.

                                                    Kapellimestari Juha Untala

Tämä päivä, ke 1.5.2013 jää aikakirjoihin ainakin sen vuoksi, että Tampereen Musiikkiakatemian Big Band debytoi näyttävästi Tampere-talon Isossa salissa kapellimestari Juha Untalan johdolla Svengaava Vappu-konsertissa. Big bandin komppia pitivät koossa pianisti Arto Piispanen, kitaroissa Tatu Säteri ja Kalle Kaunisto, bassossa Carlos Rubio ja lyömäsoittimissa Eero Kokkonen, Mikko Renfors, Tuomas Mattila sekä Henri Sakki. Saksofoneissa puhalsivat Annika Toivonen, Jukka Hänninen, Masa Orpana, Suvi Linnovaara ja Joonatan Rautiola. Käyrätorvet olivat Jenni Lammisen ja Ilona Keltin hoidossa. Pasunistit olivat Aulis Pöyhönen, Sami Leino, Anssi Juvela ja Mika Heikkilä sekä tuubassa Marja Erdogan. Trumpeteissa pääsivät ääneen Esko Heikkinen, Vytautas Milieska, Ilkka Meurman, Sakari Leponiemi, Antti Riihimäki, Tero Huuhtala ja Mikko Mikkola. Parissa esityksessä konserttiyleisö pääsi seuraamaan myös Tampereen Musiikkiakatemian teatterimusiikin ja tanssin opiskelijoiden vauhdikkaita esityksiä, joiden koreografioista vastasivat Marjo Terästö ja Sari Louko. Konsertin tähtisolistina esiintyi Sami Pitkämö ja lauluryhmän muodostivat Kielo Kärkkäinen, Ruut Rissanen, Maija Halme ja Antti Kerosuo.

                                          Pianisti Arto Piispanen

Trumpetinsoiton lehtori ja 1996 musiikin maisteriksi valmistunut Juha Untala johti bändiä ja toimi myös juontajan tehtävissä. Instrumenteista solistisia taitojaan pääsivät näyttämään konsertissa fonistit Masa Orpana ja Jukka Hänninen, pianisti Arto Piispanen, pasuunassa Aulis Pöyhönen, bassossa Carlos Rubio ja trumpetisti sekä kapellimestari Esko Heikkinen. Unohtaa ei myöskään sovi lyömäsoittajien, Mikko Renfors ja Eero Kokkosen pitkiä ja taidokkaita rumpusooloja. Sami Pitkämö aloitti oman osuutensa Cy Colemanin Witchcraftilla ja jatkoksi tuli My way, molemmat Dave Tannerin sovituksina. Tero Lindbergin sovituksina kuultiin ensin Beautiful Maria of my soul Mambo Kings-elokuvasta ja sitten Samin oma sävellys Sinulle lauluni teen, jossa Pitkämö on teostietojen mukaan merkitty myös toiseksi sovittajaksi. Helsingin poliisisoittokuntaakin johtanut Sibelius-Akatemian jazz-osaston trumpetinsoiton opettaja Esko Heikkinen pääsi loistamaan trumpettisoolollaan rumbassa Beautiful Maria of my soul. Kurt Weillin Mack the knife päätti Samin varsinaisen osuuden konsertissa Roope Löflundin sovituksena, mutta encorena yllätti esiintyjäjoukko vielä kokoamalla voimansa yhteisesitykseen Ray Charlesin tunnetuksi tekemästä Unchain my heart-kappaleesta.

                                                   Trumpetisti Esko Heikkinen

Konsertti pyörähti käyntiin Sammy Hesticon Hay Burnerillä ja jatkui Anna-Elina Hannulan esittämällä kappaleella 14 G. Splanky oli ensimmäinen konsertin kappaleista, joissa akatemian teatterimusiikin ja tanssin opiskelijat esiintyivät. Carlos Rubio soitti viisikielisellä bassollaan solistin osuuden Teen town-kappalessa, jonka säveltäjä on Jaco Pastorius. Viime maailmansodassa kadonneen orkesterinjohtaja ja pasunisti Glen Millerin In the mood eli Tunnelmassa oli saanut suomalaiset sanat M. A. Nummiselta. Vapputunnelmissa sen esittivät äänissä laulaen Antti Kerosuo, Kielo Kärkkäinen, Ruut Rissanen ja Maija Halme. Christer Olofsson sommitteli sikermän Leonard Bernsteinin tutuista sävelmistä musikaalista West side story. Konsertin loppupuoli vietettiin Kuubalaisissa tunnelmissa; Cuban fantasy, El as de la rumba ja Tito Puenten Para los rumberos saivat vahvat ratinalais-amerikkalaiset tulkinnat. Tampereen Musiikkiakatemian Big Band antoi ensimmäisen ja rohkaisevan lupaavan näytteen osaamisestaan. Tämä antaa jatkossakin luvan odottaa tältä bändiltä huikeita esityksiä!

                                                              Sami Pitkämö

 

Itse tarinaan päästäksemme meidän on haettava vauhtia Pohjois-Amerikan sisällissodan ajoista. Idea Louise Strong syntyi Gambierissa, Ohiossa vuonna 1859 todelliseen maalaisperheeseen, jossa isän, äidin ja Idean  lisäksi asuivat myös Idean sisarukset. Isä joutui mukaan sisällissotaan ja tuli siellä vangituksi joutuen vankileirillä nälkäkuoleman partaalle. Surkeassa kunnossa luineen ja nahkoineen kotiin palattuaan tältä reissulta hän vietti lopun elämänsä lojuen riippumatossa, josta eräänä päivänä pudotessaan taittoi niskansa ja kuoli. Äidille jäi vastuu lapsista ja maatilan hoidosta. Vanhimmasta veljestä tuli kuuluisa kirurgi ja äiti päätti lähettää 12-vuotiaan Idean ja häntä seuraavaksi vanhemman veljen Chicagoon saamaan parempaa opetusta. Aluksi Idea suoritti lukion ja siirtyi sitten erittäin arvostettuun Rockfordin Naisseminaariin. Tämän oivan opinahjon jälkeen hän siirtyi opettelemaan taiteita ja kouluna oli nyt Art Institute of Chicago. Täällä hänet havaittiin pian hyvin taitavaksi ja opintojen edetessä hän osoitti myös varmuuttaan ja kunnianhimoaan taiteilijana. Tässä vaiheessa hän tutustui tulevan mieheensä, William Andrew Hammondiin, ja opiskelut saivat sillä kertaa jäädä siihen. Pari vihittiin vuonna 1883 ja heille syntyi neljä lasta; vanhin tytär, Eunice, menestyi mainiosti kirjoittajana kirjoittaen mm. Saturday Evening Postiin ja myöhemmin häneltä ilmestyi omaelämäkerta. Seuraavaksi vanhin tytär, Louise, valmistui Episkopaalisesta Diakonissalaitoksesta ja kulkeutui lähetystehtäviin Kiinaan kääntämään ensimmäistä kiinankielistä virsikirjaa. Kolmanneksi vanhin tytär, Peggy, osoittautui erittäin taitavaksi sellistiksi, joka konsertoi monien orkestereiden solistina Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Nuorin lapsista oli poika, Laurens, joka syntyi 11.1.1895 Evanstonissa ja josta kehkeytyi monien patenttien keksijä ja Hammond-urkujen kehittäjä.

William Andrew Hammond oli työuransa aloittanut Western Unionissa juoksupoikana ja edennyt First National Bank of Illinoisin pankinjohtajaksi. Hän tuli loistavasti toimeen ihmisten kanssa, oli erittäin sosiaalinen sekä muisti hyvin ihmisten nimiä ja kasvoja. Hänen kerrottiin olleen niin taitava, että hän pystyi kirjoittamaan molemmilla käsillä samanaikaisesti kirjeitä sanelemalla samalla kolmatta kirjettä sihteerilleen. Vuona 1893 perheelle valmistui iso ja kaunis talo Evenstoniin lähelle Lake Michigania. Perheen Idea-äiti toimi kotiopettajattarena ja perhe eli sangen ylellistä elämää; heillä oli hovimestari ja muutakin palveluskuntaa talossaan ja kotiin kutsuttiin paljon erilaisia ihmisiä syömään. Kaikki muuttui kuitenkin yllättäen, kun perheen isä, William Andrew, päätti päivänsä oman käden kautta vuonna 1898. Neuvokas Idea-leski sai miehensä pankin kanssa neuvoteltua alaikäisten lasten elatusmaksut, jotka pankki sitoutui hoitamaan. Idea päätti lähteä Eurooppaan jatkamaan kesken jääneitä opintojaan. Ranskassa ollessaan Laurens alkoi jo kypsytellä monia myöhemmin patentoimiaan keksintöjä. Kun poika oli tullut 14-vuoden ikään, he palasivat takaisin Evastoniin. Nyt Laurens osasi jo yhtä hyvin saksaa ja ranskaa, kuin äidinkieltänsä englantia.

Laurens Hammond jatkoi opintojaan Evanston High Schoolissa ja myöhemmin hän ryhtyi opiskelemaan mekaniikkaa Cornellin yliopistossa, josta myös valmistui insinööriksi vuonna 1916. 16-vuotiaana hän patentoi jo ensimmäisen käyttökelpoisen keksintönsä - ilmapuntarin. Ensimmäiseen maailmansotaan hän osallistui palvelemalla Yhdysvaltain joukossa Ranskassa ja sodan jälkeen hän asettui Detroitiin Gray Motor Companyn pääinsinööriksi valmistamaan laivojen moottoreita. Vuonna 1920 hänen onnistui lähteä Detroitista New Yorkiin omiin toimitiloihin, kun hän sai kokoon varat tätä varten suunnittelemallaan hyvin hiljaisella vieterikellolla. 1922 hän patentoi Teleview-elokuvajärjestelmän saavuttaen sillä yleisömenestystä Selwyn Theatressa, mutta laitteisto osoittautui niin kalliiksi, ettei sillä myöhemmin ollut juuri kaupallisia mahdollisuuksia.

Sittemmin Laurens ajautui perustamaan vuona 1928 Hammond Clock Companyn, kun hän oli kehitellyt Henry Warrenin Telechroniin pohjautuvan synkronisen kellomoottorin. 30-luvun laman myötä tämä kelloliike joutui taloudellisiin vaikeuksiin ja välttääkseen taloudellisen konkurssin Laurens ryhtyi jälleen kehittelemään uusia keksintöjä kiireesti; näitä olivat mm. sähköinen bridge-pöytä ja maailmankuulut Hammond-urut. Laurens Hammond hankki vuonna 1933 käytetyn pianon, josta poisti kaiken sisälmyksen jättäen jäljelle koskettimiston. Hän alkoi kuumeisesti kokeilla erilaisia äänentuottamismekanismeja ja totesi tutkimuksiensa tuloksena parhaaksi tavaksi äänipyörägeneraattorin. Hänen assistenttinaan toimi St. Christopherin episkopaalisen kirkon urkuri ja apulaistaloudenhoitaja W. L. Lahey, jolla hän kuuntelutti soittimensa ääntä. Vuodelta 1896 oli peräisin Thaddeus Cahillin Telharmonium-laitteisto, jolla kelan ja magneetin lähellä pyörivä hammassylinteri sai aikaan kelaan sähköjännitteen, joka purettiin ääneksi puhelinkuulokkeen avulla. Hammond kehitteli Cahillin ideaa äänen tuottamisesta kelan ja hammastetun sylinterin avulla. Äänigeneraattorin synkronimoottorin pyörittämät hammastetut pyörät indusoivat keloihin jännitteitä, jotka voitiin vahvistaa ja muuttaa ääneksi. Hammastus oli muotoiltu siten, että kelaan syntyvä vaihtojännite oli puhdasta siniaaltoa ja jännitteen taajuus riippui äänipyörän pyörintänopeudesta sekä siitä, kuinka monta hammasta pyörän kehällä oli. Varsinainen sointiväri luotiin yhdistämällä eri taajuisia siniaaltoja tarvittavissa suhteissa liukutankojen (drawbar) avulla, joiden määrä vaihteli eri urkumalleissa. Jokaisessa liukutangossa oli 9 eri asentoa, 0 eli mykkäasento ja kahdeksan soivaa voimakkuutta.

 Näille kehittämilleen Hammond-uruille Laurens sai patentin 24.4.1934 ja teollinen valmistus oli valmis alkamaan. Tähän alkuperäisratkaisuun perustuvia mainioita soittimia on yhäti käytössä sangen paljon. Hammond esitteli vuonna 1935 ensimmäisen urkumallinsa - Model A:n -, soittimen, joka oli suhteellisen kevyt ja helposti liikuteltavissa. Tämä malli muodostui taloudelliseksi selkärangaksi Hammond-urkujen tuotannolle, vaikka Model A oli aikanaan hyvin kallis soitin. Yhtiö jatkoi tasaista kasvuaan seuraavina vuosina ja vuonna 1954 esittelyyn tuli malli B-3, joka osoittautui Hammondin urkumalleista sittemmin kaikkein kaupallisimmaksi. Hammond B-3:n menestys nähtävästi perustui sekä sen ainutlaatuiseen ääneen että uusiin chorus- ja tremolo-ominaisuuksiin ja äänen alussa kuuluvan perkussioefektin. Vuosien 1954 ja 1974 välissä Hammond Organ Company valmisti myytäväksi Hammond B-3- ja C-3-malleja yhteensä noin 275 000 kappaletta eli enemmän kuin mitään muuta sähköistä kosketinsoitinta on tähän päivään mennessä myyty.

Tavallisesti äänipyörägeneraattorit sisältävät kaikkiaan 91 äänipyörää, jotka kattavat seitsemän ja puolen oktaavin äänialan ulottuen kontra-C:stä (32,69 Hz) viisiviivaiseen fis:iin (5 919,85 Hz). Koska kaikki äänipyörät liittyvät hammaspyörien välityksellä samaan pääakseliin, ovat kaikki 91 taajuutta aina samassa vireessä toisiinsa nähden. Kun pääakselin pyörimisliikkeestä puolestaan huolehtii kellontarkka synkronimoottori, eivät generaattori-Hammondit käytännöllisesti katsoen koskaan kärsi viritysongelmista. Synkronimoottori on ainutlaatuinen: se ei pysty lähtemään omin avuin pyörimään, koska sillä pysähtyneenä ei ole vääntömomenttia ollenkaan. Tämän vuoksi isoissa Hammondeissa on toinenkin sähkömoottori, jota antaa vain käynnistysvauhdin synkronimoottorille. Äänigeneraattorin keloihin indusoituva jännite on ainoastaan muutamia millivoltteja, ja suuren vahvistuksen vaativana se on kovin altis monenlaisille häiriöäänille. Niiden pois suodattamiseksi kehitettiin jokaiselle äänipyörä-kela-yhdistelmälle oma alipäästösuotimensa.

Omintakeisen lisänsä jokaisen äänipyörän tuottamaan ääneen antaa viereisen pyörän aikaan saama  ylikuuluminen eli vuotoääni (leakage). Tätä yritettiin vaimentaa suunnittelemalla äänipyörien järjestys generaattorissa siten, että viereisten pyörien tuottamat äänet olivat mahdollisimman konsonoivassa harmonisessa suhteessa (oktaavi tai kvintti) toisiinsa. Toinen alkujaan ei-toivottu ominaisuus Hammond-uruissa oli koskettimien kontaktien äänisignaaliin kosketinta painettaessa aiheuttama napsahdus (key-click), jota myös yritettiin  poistaa  tai vaimentaa, jotta ääni olisi ollut puhtaampi ja muistuttanut aidommin oikeaa pilliurkua. Tämä ei kuitenkaan täysin ottanut onnistuakseen ja lopputuloksena key-clickistä sekä B3/C3/A-100 malleihin tulleesta perkussiosta onkin tullut erittäin haluttu ja ominainen osa Hammond-soundin suosiota etenkin jazz- ja rockmusiikissa. Hammond-urkujen perusrakenne säilyi niiden koko 40-vuotisen tuotannon ajan siten, että alkuperäistä patentin luonnetta kunnioitettiin. Usein Hammondien koneistojen ja soittopöytien mitat pysyivät muuttumattomina niin, että ne ovat suurimmaksi osaksi päikseen vaihdettavissa eri mallien välillä. Hammond kehitteli myös muitakin malleja eri hintaluokkiin ja näistä kuuluisimmat ovat varmasti ns. spinettiurut. Spinetit jakaantuvat M-, L-, sekä T-sarjaan, joita kaikkia on valmistettu useita malleja.

Soittimen nimittämisestä uruiksi oli seurauksena kohu ja jopa oikeuskiista. Eräät pilliurkujen rakentajat katsoivat ettei soitinta olisi saanut nimittää uruiksi. Kiista ratkaistiin järjestämällä kuuntelutilaisuus, jossa asiantuntijat sermien takana pyrkivät soinnista erottamaan kumpi soitin oli kyseessä. Koska täysin varmaa selvyyttä ei onnistuttu asiantuntijoiden avullakaan saamaan, kiista raukesi ja ratkaistiin Laurens Hammondin eduksi. Alkujaan soitinta markkinoitiin edulliseksi vaihtoehdoksi kirkkoihin pilliurkuja korvaamaan, mutta soitin on löytänyt todella laajan kannattajajoukon varsinkin rock-, jazz-, blues-, viihde- ja gospelmuusikoiden parissa. 1980-luvulla Hammond-urut taistelivat kovasti markkinoista yleistyviä syntetisaattoreita vastaan, mutta ne säilyttivät oman vankan kannattajakuntansa ja ovat taas 1990-2000-luvuilla kasvattaneet ja vakiinnuttaneet oman osuutensa soitinten joukossa. Nykyään vain digitaalinen maailma on muokannut soittimen ominaisuuksia uuteen uskoon.

Toisen maailmansodan myötä Hammond pääsi kehittelemään uusia patentteja. Hänen apua tarvittiin ohjusten ohjausjärjestelmien kehittämisessä ja hän sai patentteja infrapuna- ja valosensoreille, joita käytettiin pommien ohjaukseen. Hänelle myönnettiin patentteja myös liukupommien ohjauslaitteistoihin, kameran linssien sulkumekanismeihin, ja uuden tyyppiseen gyroskooppiin. Liukupommien ohjaustavat olivat nykyisten ydinsukellusveneiden kantamien ohjusten ohjausjärjestelmien esiasteita.

Laurens Hammond luopui yrityksensä johtajuudesta 1955 keskittyäkseen tutkimukseen ja uusien asioiden ja patenttien kehittelyyn. Eläkepäivät koittivat virallisesti 1.2.1960 ja eläkkeelle jäädessään  hänellä oli hallussaan jo 90 patenttia ja ennen kuolemaansa Hammond kasvatti vielä patenttiensa määrää sataankymmeneen. Hammondin kuollessa maailmassa oli yli 30 eri sähköurkujen valmistajaa. Valmistajien lukumäärä jatkoi yhä kasvuaan 1970-luvulla kotisoitinten suosion noustessa merkittäväksi.

Hammondin kehittämistä uruista olisi vaikea esittää mitään ilman, että samalla kertaa tulisi kunnioittaneeksi Donald James Leslien elämäntyötä. Leslie kehitteli urkujen jatkoksi pyörivän kaiuttimen ja vahvistimen eli ns. Leslie-laitteensa, jota tarjosi heti Hammondille. Ensin Hammond karsasti laitetta ja kehitteli oman versionsa laitteesta, jota myös Hammond ToneCabinetiksi kutsuttiin. Vasta 80-luvulle tultaessa Hammond osti Leslien patentin ja ryhtyi tätä ainutkertaista laitetta hyödyntämään omissa malleissaan. Donald Leslien kehittämää tuotetta oli digitaalisesti hyvin haastavaa mallintaa, koska se tuottaa täysin omintakeisen äänimaailman urkujen sointiin. Sointi luotiin muokkaamalla toimintaperiaatetta ja rakennetta tässä pyörivän kaiuttimen ja vahvistimen yhdistelmässä eri äänitaajuuksien modulaatio-, interferenssi- ja dopplerilmiöiden avulla. Leslie käytti omissa vahvistimissaan elektroniputkilla toteutettuja etu- ja pääteasteita ja lievällä yliohjauksella putket tuottivat miellyttävää säröä.  

Hammond-tuotemerkki on siirtynyt Hammond Suzukin omistukseen ja he valmistavat tyystin digitaalisia Hammond-urkuja Hammond-merkillä. Heidän valmistamissa soittimissa on otettu huomioon sekä äänen mahdollisimman tarkka digitaalimallinnus että ulkonäön säilyvyys ja käytännöllisyys. Äänen säätämiseen käytettävät liukutangot (drawbars) ovat yhäti olemassa ja toimivat esikuviensa mukaisesti. Digitaalisesti mallinnettua äänigeneraattorisointia voitaneen pitää jo hyvin uskottavana alkuperäiselle Hammondille läheisesti liitettyihin ominaisuuksin. Sellaisia ominaisuuksia ovat esimerkiksi koskettimiston klikit ja viereisten äänipyörien ylikuuluminen.

 

Kuinka moni meistä tamperelaisistakaan mahtaa tietää, missä Tampereella on ns. välimatkapiste, piste, josta maantieteelliset etäisyydet mitataan? Kun Tampereen Rautatieasemalta itään päin vievää Itsenäisyydenkatua  (entistä Puolimatkankatua) kulkeudutaan loppuun asti, tullaan liikennevaloin ohjattuun risteykseen, josta matka jatkuu itään päin haarautuen sekä Teiskontieksi (vasemmalle) että Sammonkaduksi (oikealle). Pohjois-etelä suunnassa tässä risteyksessä kulkee Kalevan puistotie. Tämä risteys on juuri se maantieteellisten etäisyyksien mittauspaikka eli välimatkapiste!

Itsenäisyydenkadulta käännyttäessä vasemmalle Kalevan puistotielle pohjoista kohden jää tien vasemmalle puolelle Tammelankadun ja Ilmarinkadun (entisen Kosken maantien) väliin Tammelan jalkapallokenttä, jonka rakentaminen aloitettiin jo vuonna 1926 kaupunginvaltuuston ensin päätettyä kentän rakentamisesta. Vaikeat ajat ja rahojen niukkuus hidastivat rakennushanketta ja kenttä saatiin lopullisesti valmiiksi vuonna 1931. Kentän kupeessa on osoitteessa Ilmarinkatu 17, Tammelan koulu, joka kaksine koulurakennuksineen (vanha ja uusi koulurakennus) oli oma ensimmäinen opinahjoni koulutielle lähtiessäni.

 

Aikanaan kaupunki päättyi näihin maisemiin ja Tammelan lapset saivat ennen koulun valmistumista käydä kouluaan väliaikaisissa vuokratiloissa. Koulunkäynnin yleistyminen hiljalleen, väliaikaiskoulun ahtaus ja Tampereen kaupungin kasvaminen itään päin loivat päättäjille paineita koulun perustamiseen. Yleinen oppivelvollisuus tuli voimaan Suomessa vuonna 1921, kun oppivelvollisuuslaki määritti kaikille pakollisen kuusivuotisen kansakoulun oppimäärän suorittamisen vähimmäismääräksi. Vuonna 1906 Tammelan asukkaat järjestivät kansalaiskokouksen vauhdittamaan Tammelan koulun rakentamista ja välillä monimutkaistenkin vaiheiden jälkeen koulu saatiin pystyyn ja sen vihkiäisiä juhlistettiin 12.10.1911. Kaupin metsän ja Liisankallion (nykyisen Kalevan kirkon paikalla)  läheisyys loivat oivat puitteet lasten ulkoiluun ja koulussa pelattiin myös Tahko Pihkalan kehittämää pesäpalloa ja myöhemmin myös jalkapalloa. Koulunkäyntiä kuvailtiin yleisesti vaativaksi. Opettajia kunnioitettiin ja nämä pukeutuivatkin tummiin pukuihin ja valkoisiin, koviin kauluksiin.

Keväällä 1918 koulunkäyntiin tuli lähes kolmen kuukauden pakollinen tauko kansalaissodan vuoksi  ja yleensäkin sotien aikana koulunkäynti alkoi vasta lokakuun puolivälin jälkeen ja päättyi heti Vapun jälkeen keväällä. Vähävaraisten perheiden opiskelevia lapsia avustettiin oppikirjoin ja kengittämällä sekä erilaisilla vaate- ja ruoka-avustuksilla. Vasta sodan jälkeen oli koulussa mahdollista aterioida ja aluksi ruoka valmistettiin koulun pyykkituvan suuressa kattilassa. Sotavuosina yli kymmenen prosenttia oppilaista oli alipainoisia. Järjestyksenpito koulussa oli merkillepantavaa; mm. seiniin nojailu oli kiellettyä pitkään. Sotavuosien loputtua ja isien palattua rintamilta näkyi nopeasti kehitys suurenevina ikäluokkina.

 

 

Aina vuoteen 1949 olivat koulun tyttö- ja poikaosiot tiukasti erillään toisistaan ja vaikka naiset vastustivat miehiä enemmän muutoksen tuulia, niin 1960-luvun alusta alkaen yhteisopetus oli vääjäämätön tosiasia.  Vuonna 1951 rakennettu Kissanmaan koulukaan (entinen Kalevan kansakoulu) ei suuremmin helpottanut Tammelan koulun tilaongelmaa, sillä Tammelan koulussa on parhaaseen aikaan ollut liki 2000 oppilasta ja oli tuolloin maamme kouluista toiseksi suurin. Jotta tämä oli mahdollista, täytyi koulua käydä vuoroissa ja arkisin koululla sai opetusta ilta kuuteen sekä lauantaisin ilta viiteen asti. Näin tulee ymmärrettäväksi, että kouluun tarvittiin kipeästi laajennusosaa ja arkkitehti Olavi Suvitie otti haasteen vastaan. Uuden koulun rakennuttaminen aloitettiin keväällä 1956 ja koulu valmistui seuraavana vuonna käyttöön vanhan koulurakennuksen välittömään läheisyyteen. Tässä uudessa koulurakennuksessa oli uusi juhlasali, jota myös voimistelusalina käytettiin ja uuden rakennuksen päädyssä sijaitsivat terveydenhoitajan ja lääkärin vastaanototilat. Koulun ruokala oli myös tässä uudessa rakennuksessa samoin kun käsityöpuoli lisäsiivessä. Koska elettiin vielä aikaa ennen peruskoulun tulemisen, täytyi täältä Tammelan koulusta kolmas- ja neljäsluokkalaisten pyrkiä oppikouluun pääsykokeiden kautta.  Syksyisin kaupungin opettajat kokoontuivat jakamaan opiskeluaan alkavia oppilaita eri kouluihin ja luonnollisesti nämä kokoukset järjestettiin juuri täällä, Tammelan koululla. Eräänlainen erikoisuus oli aikanaan Tammelan koulun vanhan rakennuksen alakerroksessa toiminut Suomen koulumuseo, joka avattiin käyttöön vuonna 1960. Kun Tammelan koululla siirryttiin kaukolämpöön jäi alakerran pannuhuone tarpeettomaksi ja nämä tilat otettiin koulumuseon käyttöön. Siellä esiteltiin Suomen koululaitoksen edesottamuksia varsin havainnollisella sekä pienoismallien tasolla. Museon sulkemisen jälkeen esineet ovat olleet varastoituna museotoimen varastoihin odottamassa parempia aikoja.
 

Tammelan Voiman talossa, osoitteessa Tammelan puistokatu 27, sai alkunsa Tammelan lainausasema 10.10.1922. Alku oli hyvinkin vaatimatonta; kirjoja oli yksi hyllyllinen, tuoleja ja pöytiä lukemista varten sekä ilmoitustaulu ja vaatenaulakko. Kaupungin valtuuston kanssa jouduttiin mittelemään aika tavalla ennen luvan saantia ja vielä vuonna 1921 kirjaston johtokunta perusteli lainausaseman tarvetta seuraavasti: " Tammelan kaupunginosa on näet siinä määrin eristetyssä asemassa ja siinä määrin väkirikas ja suhteellisen köyhän väestön asuma, että on todella monta painavaa yleistä syytä, jotka puolustavat sivuosaston pikaista perustamista sinne." Lainausaseman ensimmäiseksi hoitajaksi valikoitui Suoma Kärkönen  ja lainausasema oli aluksi auki arkipäivisin klo 16-19. Lainaustoiminta käynnistyi kovin vauhdikkaasti; ensimmäisenä vuonna lainauksia oli 5000 kappaletta, vaikka kirjoja lainausasemalla oi vaivaiset 250 ja lisäksi 150 lastenkirjaksi luokiteltua kirjaa. Seuraavana vuonna lainausmäärä oli jo 20 000 lainausta. Tampereen keskuskirjastotalon vihkiäisiä vietettiin lokakuussa 1925, kun kaupunki oli saanut kenkätehtailija Emil Aaltoselta hänen 50-vuotispäivänsä kunniaksi miljoonan markan lahjoituksen talon rakentamiseen. Lisäksi Aaltonen vihkiäisissä lahjoitti vielä 200 000 markkaa kirjastotalon pääsisäänkäynnin eteen pystytettävää Aleksis Kiven patsasta varten. Ajan myötä Tammelan lainausasema kipusi yhdeksi vilkkaimmista lainaustoimipaikoista ja nimikin muutettiin Tammelan sivukirjastoksi. Moninaisten vaiheiden jälkeen kirjasto saatiin nyt syksyllä 1957 aloittaneeseen Tammelan koulun uuden puolen sivurakennukseen ja kahteen kerrokseen, joista ensimmäisessä kerroksessa oli lastenosasto ja toisessa kerroksessa aikuisten osasto. Tammelan sivukirjastossa oli myös Suomen yleisten kirjastojen ensimmäinen musiikkiosasto, ylpeyden aihetta siis oli kovasti. Kaikki hyvä päättyi kuitenkin aikanaan ja nykyään tätä Tammelan kirjastoa ei enää ole olemassa, vaan kirjasto siirtyi Sampolan koulun sisäpihan lisärakennukseen ja aloitti siellä toimintansa 19.3.2003 uusissa tiloissa.

 

Peruskoulun rantautuminen merkitsi myös suuria muutoksia perinteikkäässä Tammelan koulussa. Koulun luokkien oppilasmäärät pienenivät olennaisesti, kieltenopetus vakiintui ja nykyisin Tammelan koulussa saa opetustakin vaikkapa saksaksi tai englannin kielellä. Tammelan koulu on nykyisin profiloitunut kuvataidekouluna ja tilojen vapauduttua myös sopeutumattomille on ollut mahdollista järjestää erityisopetusta. Yhteistyötä koulun ja oppilaiden kotien välillä on tiivistetty ja lopulta koulu sai myös oman johtokuntansa. Tietokoneiden tulolla koulun opetusohjelmiin oli erittäin painava rooli koulun vanhempainyhdistyksellä. Näin maailma muuttuu, Eskoseni!

Linderin aatelissuvun vaakuna.

Keisarillisen hovin kamarijunkkari, kamariherra, nimellinen hovijahtimestari, hovijahtimestari ja ylihovijahtimestari sekä senaatin talousosaston varapuheenjohtaja Constantin Linderin (s. 19.9.1836 Pohjan pitäjässä) ja hänen ensimmäisen puolisonsa Maria Mushin-Puškinin avioliitosta syntyi kahdelta aamuyöllä 27.4.1862 Helsingissä perheen toinen lapsi, Hjalmar Konstantin Linder. Hjalmarin äiti oli seurapiirien kaunotar ja tuli sittemmin hyvin kuuluisaksi epäsovinnaisista käytöstavoistaan, joita aikalaiset joutuivat monasti ihmettelemään ja kauhistelemaan. Perheeseen syntyi kaikkiaan neljä lasta: Emilia, Hjalmar, Marie ja Voldemar, joka syntyi ennen aikojaan ja kuoli jo neljän päivän ikäisenä. Hjalmar oli alle kahdeksanvuotias menettäessään 29-vuotiaan äitinsä 5.3.1870 ja isä avioitui uudestaan 13.1.1873 ja nyt uuden - roomalaiskatolisen puolison nimi oli Elisabet Amélie Héléne de Fontenilliat - puolison, Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Adlerbergin tyttärentyttären kanssa. Isän toisesta avioliitosta syntyi kaksi tytärtä ja kolme poikaa, joista aikuisiksi elivät Paul, Dolly, Kitty ja Constantin.

Constantin Linderin 5 kg painava virka-asu.

Aleksandr Puškin

Hjalmar Linderin äiti oli Pietarissa 9.12.1840 syntynyt kreivi Vladimir Mushin-Puškinin ja hänen Suomessa syntyneen puolisonsa Emelie Stjernvallin tytär, Marie. Marien äidin sisaren tunnemme paremmin Aurora Karamzinina ja isän puolelta perhe oli kaukaista sukua vuonna 1799 Moskovassa syntyneelle runoilija ja kirjailija Aleksandr Puškinille. Vuonna 1845 äiti Emelien kuoltua Maria Mushin-Puškin muutti asumaan tätinsä Aurora Karamzinin luokse Espooseen Träskändan kartanoon ja hänellä oli jo nuoresta voimakas taipumus kirjoittamiseen. Vuonna 1859 Marie avioitui nuorena tyttönä everstiluutnantti Carl Anton Linderin ja Helena von Brevernin pojan, kapteeni Constantin Linderin kanssa ja tässä vaiheessa kirjalliset harrasteet saivat jäädä joksikin aikaa. Constantin Linder osti Hyvinkäältä Kytäjän kartanon, johon perhe muuttikin asumaan heinäkuussa 1861 keskittyen harjoittamaan suurmaanviljelijöinä erityisesti karjataloutta sekä viinan luvanvaraista polttamista maatilallaan. Pariskunnalle syntyi neljä lasta, josta tosin yksi kuoli jo hyvin nuorena ennen aikojaan synnyttyään. Avioliitto Marien kanssa takasi Constantin Linderille pääsyn Venäjän vaikutusvaltaisiin piireihin. 

Marie Linder

Aurora Karamzin

Jonkin aikaa Constantin työskenteli Suomen Yhdyspankissa, mutta jo vuodesta 1867 lähtien hän liittyi Ryska klubben-järjestöön (venäläinen klubi) ja lopulta asuikin perheineen Pietarissa vuodesta 1880 lähtien. Kytäjän kartano näki loistokkaimmat päivänsä Linderien omistuksessa; Marie osallistui hyvin tarmokkaasti kartanon olojen kohentamiseen. Kartanoon perustettiin työväelle ja heidän lapsilleen koulu, sairastupa, meijeri sekä sähkölaitos, ja kartano kasvoi perheen omistuksessa Pohjoismaiden suurimmaksi yksityiseksi maatilaksi. Avioliiton hankaluudet ja yhden lapsen kuolema saivat Marie Linderin elvyttämään kirjoittamisharrastuksen uudelleen vuonna 1865 kirjoittamalla alkuun novelleja salanimellä Stella Veckobibliotek-lehteen. Lopulta vuonna 1867 Marie kirjoitti edelleen nimimerkin suojissa ensimmäisen ja ainoan romaaninsa, En qvinna af vår tid - Aikamme nainen. Näin Marie Linder oli siis Suomen ensimmäinen feministi-kirjailija, uskonnonvapauden puolesta puhuja ja seurapiirien kadehdittu kaunotar, jolla oli aikalaisten mielestä heikosti naiselle sopivia tapoja; hän poltti savukkeita, kulki kartanonsa mailla saappaat jalassa ja väitettiin hänen kutsuneen kotiinsa kiinnostavia miespuolisia kulttuurihenkilöitä miehensä poissa ollessa. Marie Linder kuoli Helsingissä 5.3.1870 aivan liian varhaisessa iässä. Kytäjän kartanoon Constantin Linder rakennutti aivan uuden päärakennuksen vuosina 1875-1882 ja hänen valtakuntaansa kuuluivat aikanaan myös Pohjan pitäjästä Joensuun kartano ja Mustion sääntöperintötila.

Kytäjän kartano

Hjalmar ei kovin paljoa panostanut koulunkäynteihin, koska arvosanat kautta aikain olivat aina hyvin keskinkertaisia ja poissaolojakin siunaantui kunnioitettava määrä nuorelle miehelle.  Ylioppilaaksi hän kuitenkin pääsi ja kirjautui 10.6.1880 Keisarilliseen Aleksanterin Yliopistoon lukemaan oikeustieteitä. Opinnot sujuivat tyydyttävästi ja hän valmistui 30.9.1886, vaikka opiskeluaikana myös iloinen opiskelijaelämä vaati  veronsa ja rahattomana Hjalmar joutui useasti kääntymään raha-asioissa isänsä puoleen. Opiskeluaikoinaan hän tutustui jo ainakin Albert Edelfeltin, Karl August Tavaststjernan, Hjalmar Neiglickin ja Emil Cedercreutzin kanssa. Yliopistosta valmistuttuaan Hjalmar pääsi suorittamaan käräjien istumista, harjoittelunsa, Turun hovioikeuden auskultantiksi Ikaalisten tuomiokuntaan. 31.5.1889 Hjalmar Linder sai varatuomarin arvon ja saman vuoden marraskuussa hänet valittiin ylimääräiseksi virkamieheksi Pietariin Suomen asiain kansliaan. Pietarissa Hjalmar auttoi myös Carl Gustaf Mannerheimia mm. asuttamalla hänet luokseen syksyllä 1890. Elämä oli mallillaan ja Hjalmar sai vuonna 1892 kamarijunkkarin arvonimen, mutta palkka ministerivaltiosihteeristössä ei vastannut hänen elämäntapaansa Pietarissa. Hjalmar vietti ruhtinaitten suureellista elämää ja halveksi porvarillisia hyveitä. Isä seurasi myös huolestuneena poikansa velanottoa ja ylitsevuotavaa elämää. Pian Hjalmar joutuikin pelihimon vallassa suuriin velkoihin, joista hänet pelasti isän serkku, Mustion sääntöperintötilan omistaja, Fridolf Linder. Vuoteen 1893 mennessä Hjalmarin tie Pietarissa oli noussut pystyyn ja hän erosikin virastaan keväällä 1893.

Hjalmar Konstantin Linder

Nyt alkoi Hjalmarin elämässä uusi ja paikallishistoriamme kannalta varsin mielenkiintoinen episodi; muutaman kuukauden oleskelun jälkeen isänsä luona Permin kuvernementissa Uralin itäpuolella Hjalmar otti ja muutti Tampereelle syksyllä 1893 perustaen tänne uuden asianajotoimiston. Uutta toimistoaan hän mainosti paikallisessa Aamulehdessä ensimmäisen kerran lauantaina 23.9.1893 ja uusi asianajotoimisto sijaitsi rakennusmestari Helanderin talossa Kyttälässä. Vuoden 1895 osoitekalenterin mukaan Hjalmar Linder itse asui Hämeenkatu 7:ssä ja hänen puhelinnumeronsa oli 205, kaupungissa kun puhelimia ei tuolloin vielä liiemmälti ollut. Nopeasti hän hankki melko suuren asiakaskunnan ja hän muutti olennaisesti myös elintapojaan Pietarin ajoista. Hetken aikaa Hjalmar Linder toimi myös Tampereen Tulitikkutehdas Oy:n isännöitsijänä, mutta pian joulukuussa 1895 hän suuntasikin etelään, jossa häntä odottivat aivan uudet haasteet.

Hjalmarin isän serkku, Mustion tilan omistaja Fridolf osoitti viimeisinä elinvuosinaan Hjalmarille paljon huomiota, jopa niin paljon, että olisi ollut valmis adoptoimaan pojan omiin nimiinsä. Sukulaisilta salassa vähin äänin hän siirsi omaisuuttaan suosikkisukulaiselleen. 13.12.1895 allekirjoitettiin kauppakirjat, joilla Hjalmarin omistukseen siirtyivät 469 000 markalla seuraavat alueet: Lohjalta Laakspohjan, Moision, Ventelän, Veibyn ja Dansbackan, Inkoon Morasta Mangsin, Tunnbindarsin, Skräddarsin ja Smedsin, Kärkölästä Lövkulla-Vävarsin, Pusulasta Ahonpään Holgerin ja Pyhäjärveltä Siikalan kylästä Siikalan, Viisaan, Mattilan, Nuijan ja Pastonmaan tilat. Vihdistä Vanjärven Jaakkola, Weiri ja Pietilä, Pakaselasta Maru, ja Haapkylästä Övergård, Suomusjärveltä Kettula, jossa hän myöhemmin vietti aikaansa metsästämällä. 


Smålandilaisen metsänvartijan Ögge Andersinpojan poika Magnus Oegidii eli Öggenpoika muutti sukunimensä Linderiksi - nimi viittaa hänen kotipitäjäänsä - kirjautuessaan opiskelemaan Uppsalan yliopistoon. Suvun juuret periytyvät Lindhövdasta ja tunnetaan jo 1500-luvulta lähtien Ruotsin Smålandista. Magnus Linder päätti muuttaa Suomeen vuonna 1744 ja päätyi täällä naimisiin Mustion ruukinpatruunan tyttären kanssa edistyen omassa ammatissaan aina vuorimestariksi asti. Vuorimestari tarkasti ruukkien toimintaa ja toimi vuorikäräjien puheenjohtajana ruukeissa kerran vuodessa. Mustiolainen everstiluutnantti Carl Anton Linder sai aatelisarvon vuonna 1830 ja hänen sukunsa introdusoitiin Suomen ritarihuoneeseen vuonna 1832 ja suvun aatelisnumero on 193. Carl Anton adoptoi vanhemman veljensä ruukinomistaja Magnus Linderin vuonna 1833, joka nousi näin vapaaherran arvoon vuonna 1859 ja vuonna 1860 introdusoitiin aatelissukuna nro 44 nimellä Linder af Svartå. Ruukin lisäksi Mustion kartano on kuulunut Linderin suvulle 1700-luvun puolivälistä lähtien ja Magnus Linderin poika, Magnus Linder II rakennutti Mustion linnan vuosina 1783-1792. Rakennuksen suunnittelijoiksi hän valitsi Ruotsista arkkitehti Erik Palmstedtin ja Suomesta arkkitehti Christian Schröderin, jotka suunnitelmissa saivat talon tyylillisesti edustamaan siirtymää rokokoosta uusklassismiin kalusteiden edustaessa selvästi kustavilaista tyyliä. Ensimmäisen kerran Mustion linnassa käytettiin Suomen oloissa kaksinkertaisia lasituksia ikkunoissa, joita oli useita kymmeniä 22-huoneisessa talossa.

Mustion linnan päärakennus valmistui vuonna 1792.

Kuva on Mustion linnan toisen kerroksen salista.

 

Magnus Linder IV osti 1940 myydyn Mustion takaisin suvulle joulukuussa 1985 ryhtyen kohentamaan paikkoja ja hänen arkkitehtipoikansa, Filip Linder, isännöi nykyään Mustiota. Mustion sääntöperintötilaa ja rautaruukkia sekä sahaa Fridolf ei voinut myydä Hjalmarille, vaan ne perisi Hjalmarin isä, Constantin. Kun Fridolf halvauksen seurauksena kuoli 23.5.1896 ja tehdyt järjestelyt tulivat suvun tietoon, oli pettymys varmasti suuri, mutta pesänselvityksen yhteydessä sukulaiset hyväksyivät kuitenkin sopimukset ja Hjalmarille langetettiin vielä korvauksia perillisille. Kaikkiaan Hjalmar maksoi vuoden 1895 kaupoista, veloista ja korvauksista noin miljoonan markan verran ja sen summan kerääminen oli hänelle suuri ponnistus. 700 000 markkaa hän sai myymällä Vihdin ja Pusulan tukkimetsien hakkuuoikeudet kymmeneksi vuodeksi ja omaisuutta kiinnittämällä Vihdissä ja Pyhäjärvellä hän sai lainaksi 350 000 markkaa. Constantin otti korvauksen menetetystä perinnöstään luopumalla Mustion raudanjalostuksesta ja kehittämällä sahan toimintaa sekä hävittämällä tilan tukkimetsät. Vuonna 1901 Constantin vuokrasi Mustion puustosta ryöstetyn maan ja teollisuuden pojalleen Hjalmarille, eikä sen jälkeen osoittanut Mustiota kohtaan mitään mielenkiintoa.

Hjalmar Linder asettui asumaan itse Lohjan Laakspohjan kartanoon ja Ventelään hän perusti sahan. Saman aikaisesti hän kuitenkin edelleen laajensi maaomistuksiaan, ja pian hän omisti käytännöllisesti koko Lohjan kaupungin maa-alueet. Lohjan selluloosatehtaan rakentaminen vaati varoja, joita Hjalmar taas sai myymällä omaisuuttaan. Isä Constantin oli panostanut Mustiolla sahan toimintaan, mutta poika uskoi enemmän  paperintuotantoon. 5.7.1901 Hjalmar muutti isältään vuokraamaan Mustioon, jonne hän myös keskitti liiketoimintansa. Vanhan takopajan paikalle rakennettiin puuhiomo, joka aloitti toimintansa tammikuussa 1902. Puuhiomon vuosituotanto oli tasaisesti 4 500 tonnia massaa vuodessa ja ensimmäisen maailmansodan vuoksi hinnat olivat koko ajan nousussa ja se merkitsi massateollisuudelle suuria voittoja. Monitoimisuudesta luovuttiin Mustiolla vähitellen; saha vuokrattiin ja tiilitehdas menetti merkitystään. Hjalmar katsoi maatalouden kuitenkin hyvin tärkeäksi ja teollisuuttaan tukevaksi toiminnaksi ja halusi kohottaa työntekijöiden elintasoa hyvillä asunnoilla ja ravitsevalla ravinnolla. 1901 rakennettiin kosken pudotuskorkeutta suuremmaksi ja hiomo saatiin näin sähköistettyä vuonna 1903. Sähkö mahdollisti samana vuonna rakennetun kapearaiteisen rautatien rakentamisen hiomolta Mustion asemalle. 

Constantin Linder

Kapearaiteinen rautatie.

Hjalmar Linder toi Suomeen ensimmäisen auton kuljettajan kanssa.

 Heinäkuussa 1907 Lohjan tehdas alkoi tuottaa selluloosaa aluksi 5000-6000 tonnia vuodessa, mutta vuoden 1909 laajennustöiden jälkeen vuosituotanto oli 8000-9000 tonnia vuodessa. Tehdas työllisti aluksi 200 työntekijää, mutta myöhemmin työntekijöiden tarve vakiintui 180 työmieheen. 1907 rakennettiin myös kapearaiteinen rautatie tehdasalueelta Lohjan asemalle ja kylän asukkaat saivat myös sellutehtaan ansiosta sähkövalon. Vuonna 1907 Hjalmar osti isältään 4 100 000 kultamarkalla Kytäjän kartanon sivutiloineen ja maata tässä kaupassa siirtyi Hjalmarille 18 000 hehtaaria.

Constantin Linder edusti säätyvaltiopäivillä ritareita ja aatelisia vuosina 1863-1878 ja 1888-1905 ja taipuvaisena myöntyväisyyslinjan edustajana tuli kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin suotuisalla myötävaikutuksella nimitetyksi Suomen senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi syksyllä 1900. Nykyään tämä virka tunnetaan meillä paremmin pääministerin toimena. Vuoden 1904 valtiopäiville Linder nimitettiin maamarsalkaksi ja vuoden 1905 alusta Suomen ministerivaltiosihteeriksi. Saman vuoden lopulla keisari Nikolai II myönsi hänelle eron tästä toimesta ja nimitti hänet loppuelämäkseen Venäjän valtakunnanneuvoston jäseneksi. Isä Constantin jätti perinnöksi viiden miljoonan markan perinnön, kun hän seuraavana vuonna kuoli ja tästä perinnöstä Hjalmarin osuus oli 500 000 markkaa. Hjalmar Linder osti edelleen määrätietoisesti maaomaisuutta haltuunsa tarkoituksenaan lisätä ennen kaikkea metsäreserviä. Ostetuista metsistä hän taas vapautti nopeasti pääomia velkojen vähentämiseksi. Linder rakennutti vielä Kytäjälle uuden sahan ja aloitti 1907 Hyvinkää-Kytäjä radan rakennustyöt 1500 miehen voimin nopeasti ja hyvin edullisesti. Parhaimmillaan Hjalmar Linder omisti maata 64 000 hehtaaria eli Suomen pinta-alasta 1/500 osan ja oman kertomansa mukaan hän työllisti 5 000 ihmistä.

Mesenaatti Hjalmar Linder.

Näkymä Mustion linnan huoneesta.

Mitä me sitten tiedämme itse Hjalmarista ihmisenä? Yleisesti häntä pidetään maailmanmiehenä ja kosmopoliittina henkilönä, joka ylellisiä juhlia järjestäessään lahjoi myös mielellään omilla tavaroillaan vieraitaan. Mustiossa on käynyt paljon vieraita Ruotsin ja Venäjän hoveista, ja vieraiden joukossa olivat mm. taiteilija Louis Sparre ja säveltäjä Jean Sibelius. Ruokia ja juomia tilaisuuksiinsa hän tilasi aina Pariisista ja Pietarista asti ja matkoillaan saattoi täysin silmittömiä summia käyttää ylellisiin ostoksiin. Vuona 1912 viettäessään 50-vuotisjuhliaan hän vuokrasi ison junan ja kuljetti seurueensa ylellisesti kestiten Kaukasiaan. Hän järjesti myös ystävilleen kuuluisia metsästysmatkoja. Tällaiset matkat saattoivat maksaa muutamia satojatuhansia markkoja per reissu. Kirjanpito oli hänelle myös viitteellistä ja tarvittaessa suurpiirteistä. Tämä johti aikanaan verottajan kanssa hankauksiin ja myös Yhdyspankki suurimpana luotottajana alkoi vaatia tiukempaa kuria taloudenpitoon ja omia miehiä Linderin yritysten johtopaikoille. Hän oli toisaalta seuraihminen, joka sopivassa seurassa kertoi taitavasti puoliuskallettuja tarinoita, mutta toisaalta hän oli myös hyvin yksinäinen ihminen, joka avokätisyydellään ja kestityksillään yritti välttää yksinjäämisen pelkoaan. Ainakin elämänsä viimeiset vuodet Hjalmar oli hyvin onneton ja yksinäinen ihminen ja hän itse ilmoitti kadehtivansa niitä, joilla oli lapsia. Puheissaan hän halutessaan saattoi olla terävä ja välistä tahditon, mutta koskaan hän ei korottanut ääntään huutaakseen ja riitaa haastaakseen eikä haukkunut ihmisiä. Hjalmar oli luonteeltaan nautiskelija ja ruuan suhteen hän oli suorastaan äärimmäisen vaatelias. Viinit ja samppanjat tuotettiin Ranskasta ja samppanja oli hänen lempijuomansa. Koko elämänsä ajan Hjalmar nautti myös pelaamisesta ja se oli koitua hänelle myös tuhoksi. Tuhlaaminen oli osa häntä; hän saattoi Pariisissa ja Lontoossa ostaa mitä mieleen juolahti, taideta, kristallia tai metsästysaseita välittämättä hinnoista tuon taivaallista. Kotona ollessa hänelle tärkeää oli oma kokki ja hyvä ruoka, mutta toisessa osoitteessaan, hotelli Kämpissä (Helsinki) hän myös viihtyi mielellään ja piti siellä paljon tärkeimpiä liikeneuvottelujaan. Hotellin yläkerrassa oli varieteesalonki ruokailua, kahvittelua ja tupakointia varten. Alakerran kapakassa taas tapasi yliopistoväkeä, taiteilijoita, valtiopäivämiehiä ja sanomalehtimiehiä. Hjalmar matkusti paljon ja viihtyi Euroopan suurissa kaupungeissa. Linder oli käytöksensä ja tapojensa puolesta venäläisen ylimystön heimolaisia sekä arvosti paljon ihmisen syntyperää ja venäläiset suuriruhtinaat viihtyivät hyvin vieraillessaan hänen luonaan. Työväkeen hänellä oli hyvin mutkattomat suhteet ja omiensa seurassa hän keskusteli mielellään ruotsiksi.

Hjalmar Linder piti yllä asioiden hoidossa minuuttiaikataulua, vaikka itse ei ollutkaan pedantti. Ilmeisesti hallitakseen paremmin välillä kaaosmaista omaa elämäänsä hän vaati muita noudattamaan järjestystä, joka joskus saattoi mennä aivan äärimmäisyyksiin asti. Hän mielellään seurasi myöskin tarkasti työmiestensä toimia ja hänellä oli erittäin hyvä nimimuisti sekä hän tuntui olevan hyvin perillä työmiestensä elämästä. Hän aloitti ensimmäisenä Suomessa kahdeksantuntiset työpäivät ja maksoi myös sairausajalta palkkaa työmiehilleen sekä järjesti ilmaiset lääkkeet tehtaidensa työntekijöille. Linder oli monessa yleishyödyllisessä toiminnassa mukana lahjoittajana; mm. hän lahjoitti Lohjankylän sairashuoneelle rahaa, lahjoitti huvilan kansakoulua varten, vuokrasi Lohjankylän työväenyhdistykselle tontin ja Virkkalan työväenyhdistykselle lainasi rahaa, Kytäjän osuuskaupalle vuokrasi tontin ja toimitilat. Kuinka paljon hän näin toimiessaan käytti valtaa ja oliko kyse puhtaasti hväntekeväisyydestä ja vastuunkannosta? Hjalmar Linder tunnettiin erinomaisesta huumorintajustaan ja häntä pidettiin hyvänä työnantajana. Hänen työkykynsä oli ajoittain aivan ilmiömäinen ja hän oli tottunut aikaisiin herätyksiin aamulla. Klo seitsemän tilattiin puhelinkeskukselta jo ensimmäiset puhelintilaukset ja pasianssin peluun lomassa hän saattoi ottaa vastaan yrityksensä johtajia ja valmistella päivää. Isältään Hjalmar oli oppinut varmastikin kaikki sosiaaliset taitonsa, joiden avulla oli helppo luoda hyvää mainetta ja tässä suhteessa molemmat, isä ja poika, muistuttivat kovin toisiaan. Toinen yhdistävä tekijä oli kiinnostus tekniikkaan; isä toi Suomeen ensimmäisiä polkupyöriä vuonna 1869 ja poika taas toi maahan vuosisadan vaihteessa Suomen ensimmäisiä autoja. Hjalmarin omistuksessa autoja oli useita ja hänellä oli myös oma autonkuljettaja. 

Marsalkka Mannerheim

Hjalmar Linder avioitui elämänsä aikana kerran, 11.7.1896 marsalkka C.G. Mannerheimin sisaren Eva Charlotta Lovisa Sofia Mannerheimin kanssa ja avioliitto oli lapseton ja jäi melko lyhyeksi Sofian matkustaessa pois Lohjalta ja muutaman kuukauden intensiivisen kieliopiskelun jälkeen Sofia ryhtyi opiskelemaan Englannissa sairaanhoitajaksi. Toisilla välikäräjillä ero myönnettiin heille 20.4.1899 ja Sofia ilmoitti 22.7.1899 päivätyllä todistuksella Lontoosta saaneensa oman osuutensa yhteisestä omaisuudesta.

Hjalmar Linder piti itseään varsi  käypänä taiteentuntijana ja hänen taideharrastus kulki käsikkäin 1846 perustetun Suomen Taideyhdistyksen kanssa. Ateneum valmistui vuonna 1887 Suomen Taideyhdistykselle ja museo- ja koulutoiminnot säätiöitiin 1939. Yhdistys on historiansa aikana saanut kaksi merkittävää lahjoitusta; Herman Antellin taidekokoelman 1893 ja Paul ja Fanny Sinebrychoffin kokoelmat vuonna 1921. Ensimmäisen kerran Hjalmar Linderin omistamaa taidetta oli Ateneumissa näytteillä 1904 ja 1916 hän lahjoitti itse hankkimiaan taideteoksia Suomen Taideyhdistykselle. Vuotta myöhemmin (1917) Suomen Taideyhdistys kunnioitti taiteensuosijoita ja suurkerääjiä ottamalla heitä kunniajäsenikseen. Näin kunniajäseniksi hyväksyttiin kauppaneuvokset Ernst ja Magnus Dahlström (Turun taidemuseon perustajat), kaupunginlääkäri K. Hedman Vaasasta, tehtailija Åke Keirkner Helsingistä sekä Hjalmar Linder Mustiolta. 11.6.1919 päivätyllä kirjeellään Hjalmar Linder lahjoitti Suomen Taideyhdistykselle lisää taidetta ja tauluja. Tässä lahjoituksessa oli 11 taulua ja kaksi marmorivaasia. Myöhemmin syksyllä samana vuonna Linder lahjoitti yhdistykselle vielä 62 kuparikaiverrusta, joista 50 oli Jacobus Houbrakenin englantilaisista tekemiä muotokuvia. 131 kappaletta ensimmäisen maailmansodan aikaista ranskalaista julistetta hän lahjoitti lisäksi vuoden 1920 alussa Taideyhdistykselle. Linder halusi vaikuttaa myös taidehistoria opetukseen ja lahjoitti 300 000 markkaa Helsingin Yliopistolle, jotta Suomen Taideyhdistyksen pitkäaikainen sihteeri - myöhemmin myös puheenjohtaja - Johan Jakob Tikkanen saatiin vakinaiseen professorin virkaan lahjoituksen korkotuotoilla.

Vuosi 1918 merkitsi Hjalmarille ratkaisevaa käännettä hänen elämässään. Kansalaissodan julmuuksia hän tosin vietti paossa Ruotsissa tammikuun alusta toukokuulle asti ja palatessaan sai huomata valkoisten käyttäytymisen punaisia kohtaan vankileireillä, joihin hän oli itsekin käynyt tutustumassa. 28.5.1918 Hjalmar Linder ystävien sitkeistä varoituksista ja neuvoista huolimatta julkaisi Hufvudstadsbladetissa kuuluisan artikkelinsa "Jo riittää verilöyly", joka koitui hänen tulevaisuutensa kannalta kohtalokkaaksi. Kirjeen seurauksena hän menetti paljon ystäviä ja häneen kohdistui useita uhkauksia, mutta hän piti itseään patrioottina ja katsoi tehneensä paljon Suomen hyväksi. Pahasti katkeroituneena hän päätti lähteä maanpakoon ja luopua kaikesta omaisuudestaan Suomessa. Lokakuussa 1918 Linderin omaisuus siirtyi helsinkiläisen yrittäjän Leopold Lerchen 1895 perustamalle Suomen Finanssiosakeyhtiölle. Ajatuksena oli ostetun omaisuuden järjestäminen myyntikuntoon ja sen pilkkominen myytäviin osiin. Kaupassa oli mukana Stocholms Enskilda Bank pääomittajana, joka maksettiin ulos kuitenkin muutaman kuukauden sisällä ja Linderin omaisuus pilkottiin kotimaisten yritysten ja intressipiirien kesken; missä raato on, sinne kotkat kokoontuvat!

Välittömästi omaisuutensa myynnin jälkeen Hjalmar Linder osti Skoonen Harlösasta Hjularödin linnan ympäröivine maatiloineen 2,5 miljoonalla kruunulla ja aloitti välittömästi myös linnan korjaus- ja laajennustyöt. Linna oli Hjalmar Linderille asuntona lähinnä kesäpaikka, sillä talvet hän vietti nyt Algeriasta hankkimallaan huvilalla mm. rakastamaansa metsästystä harrastaen ja Pariisissa. Hjalmar Linder osti omaan käyttöönsä vuonna 1919 englantilaisen C. Billingsin vuonna 1908 Ianara nimellä rakennuttaman 85 metriä pitkän ja 10 metriä leveän laivan, jonka patrioottina nimesi Finlandiaksi. Viimeisinä vuosinaan Hjalmar viihtyi erityisesti Ranskassa ja täälläkin hän puolusti Suomen asioita julkaisemalla Le Gaulois-lehdessä 16.9.1920 kirjoituksensa "Ahvenanmaankysymys", jossa perusteli Suomen oikeuksia saariin ja katsoi Ruotsin kiinnostuksen olevan vain rikastua vaatimuksillaan. Ruotsin verottaja oli jo kiinnostunut Hjalmar Linderin tekemisistä ja katsoi hänen olevan velkaa veroja Ruotsin valtiolle, joita oli sitten ulosottoteitse lähdetty vaatiman. Hjalmar joutuikin tämän vuoksi myymään omaisuuttaan, mutta joutui Ruotsin verottajakin myöhemmin korjaamaan hakemiaan saatavia kohtuullistamalla ne 40 prosenttiin alkuperäisistä vaateista. Viimeisen maallisen matkansa Hjalmar Linder aloitti 31.5.1921 huvilaltaan Algeriasta muutaman ystävänsä ja uskollisen kamaripalvelija Johanssonin kanssa saapuen 1.6.1921 Marseillen kaupunkiin, jossa vastassa olleet viranomaiset takavarikoivat hänen omaisuuttaan velkojen vakuudeksi. Hänen matkansa kohde oli tällä kertaa Pariisi, mutta sinne hän ei koskaan enää päässyt ja hänet löydettiin perjantaina 3.6.1921 kuolleena hotellihuoneestaan. Hän oli päättänyt 59-vuotiaana viiltää valtimonsa auki kylpyammeessa. Oman tulkintansa mukaan hänellä ei ollut enää mitään odotuksia ja hän oli käytännöllisesti katsoen tuhlannut valtavan omaisuutensa alle kolmessa vuodessa. Hotellihuoneessaan hän kirjoitti 27 kirjettä, joissa antoi ohjeita asioiden hoitamiseksi ja sisarelleen, Emilie de Pontille, hän kirjoitti: "Rakas Emillieni, rakastan sinua ja syleilen sinua. Älä itke puolestani, kuolen onnellisena. Sinun Hjalmarisi." Hjalmar Linderin maalliset jäännökset laskettiin hänen  tahtonsa mukaisesti Hietaniemen vanhalle hautausmaalle Helsingissä 23.7.1921 puhallinorkesterin soittaessa vanhaa ruotsalaista hengellistä sävelmää.