Tänne Kangasalan kirkon kupeeseen ja vanhalle hautausmaalle Bror Axelin haudan äärelle olen kulkeutunut elokuisena syyskesän loppupuolen lähes luvattoman kauniina iltapäivänä. Aivan kotvan kävelymatkan päässä Kangasalan kirkolta Tampereelle päin on vielä pystyssä tiilirakennus vuodelta 1905, jossa toimi aina hamaan loppuunsa saakka Kangasalan Urkutehtaan urkujenrakennustuotantotiimin tuotantotilana, aina  vuoteen 1983 asti. Samalla kun mietin ja tutkin oman kanttori-isoisäni (esi-isä kahdeksannessa polvessa), Anders Platánin vaiheita Savitaipaleella, haluaisin johdatella ajatuksenne hetkeksi viivähtämään toisen Andersin, Anders Thulén ja Kangasalan urkujenrakentajien edesottamusten äärellä. Aivan ensiksi on kuitenkin siirryttävä Tukholmaan ja Gustav Anderssonin jalanjälkiä seuraamaan Ruotsin määperälle, josta tarina lähtee liikkeelle:   

 

Gustaf Andersson (s. 1797 Ruotsi, Tortuna - k. 21.3.1872 Tukholma) opiskeli ensin harmoniaoppia Tukholman Musiikkiakatemiassa, ja oli sen jälkeen oppipoikana yhdessä P.Z. Strandin kanssa tämän isän, Per Strandin verstaassa vuoteen 1819 saakka. Andersson jatkoi opintojaan Hallessa Knobelauchilla ja Leipzigissa J.G. Mendellä vuosina 1820-23. Urkujenrakennusprivilegin hän sai 1824 suoritettuaan urkujenrakentajan pätevyystutkinnon Kuninkaallisessa Musiikkiakatemiassa. Gustav Anderssonin poika Frans tuli osakkaaksi isänsä yhtiöön 1850, jolloin urkurakentamon nimi sai muodon Gust.  Andersson & Son.
Gustav Andersson oli aikanaan yksi Ruotsin merkittäviä urkurakentajia. Suurimmat urkunsa hän saattoi Turun tuomiokirkkoon 1842. Sibelius-museossa oleva Gustav Anderssonin 1820 rakentama positiivi, jonka sointimaailma vie liki Akatemiatalon urkuja, mutta jossa on myös - ilmeisesti ainokaisena maassamme - automaattinen soittolaite muutaman kappaleen soittamiseksi. Gustav Anderssonin uruissa sai konkreettisen muodon se musiikillinen linja, jonka airuet kuuluivat jo Nauvon Schwan-uruissa ja niiden jälkeen Strandin soittimissa ja Kuopion uruissa. Anderssonin urkujen voimakas sointi oli tumma ja leveä, ja basso korostui vahvasti, mutta diskanttiakaan ei unohdettu. Andersson rakensi urkunsa aina tukevin rakentein ja suurikokoisin yksityiskohdin. Hänen oppipoikansa ja verstaan työnjohtaja, myöhemmin suomalaistunut, Anders Thulé, jatkoi tätä linjaa. Ruotsin Kilassa Tullstan kylässä 11.7.1813 syntynyt talonpojan poika oli kätevä käsistään ja kun hänet isänsä kuoleman jälkeen ostettiin perikunnasta ulos  lokakuussa 1834, hän lähti Tukholmaan Anderssonin urkurakentamoon oppia saamaan. Andersin tiedetään korjailleen kylällä kelloja ja sepäntyötkin taittuivat näppärästi; musiikki kulki myös suvun geeneissä, koska hän soitti ainakin viulua ja harmonikkaa sekä harrasti myös laulua. Lukkariksi oli itseänsä jopa ajatellut ja vähän opiskellutkin , mutta sittemmin opiskelu oli jäänyt kesken. Työnantaja ja oppi-isä Andersson tarjosi Andersille 1839 ensin Oulun Sofia Magdalenan 1822 tulipalossa tuhoutuneiden urkujen rakentamista, ja sen jälkeen Turun tuomiokirkon urkujen pystyttämisen - ilmeisesti niiden äänittämisenkin suurelta osin. Andersson lupasi matkaan työnjohtajalleen kolme ammattimiestä, joista Anders Nylund saapui jo kesällä 1838 Ouluun perustamaan työmaata ja Brodell, Oscar Hjerpe, Anders Thulé sekä Andersson itse tulivat Ouluun kesällä 1839 tinapilleineen. Retki päättyi kuitenkin onnellisesti, sillä urut vihittiin käyttöön 29.4.1941 pidetyssä konsertissa, jonka urkurina toimi seurakunnan oma Gustaf Ullrich Lindeman ja ulkomaan vierailijana mestari Andersson. Kaltoin ei jättänyt tuli kohtelematta myöskään Turkua vuoden 1827 tulipalossa, jossa yli puolet kaupungin taloista kärsi tuhoja ja kolmisenkymmentä ihmistä menehtyi saamiinsa vammoihin. Johan Niclas Cahmanin satavuotiaat ja 32-äänikertaiset Tuomiokirkon urut tuhoutuivat totaalisesti tässä samassa palossa. Siunaukseksi koitui  tähän lohduttomuuteen koleraan kuolleen leipurioltermannin Carl Wahlgrenin leski, Maria, jonka testamenttivaroista oli osoitettu urkurakennustyöhön varat ja lesken kuoltua 1834 Linnankadun kiinteistön myynnillä päästiin toteuttamaan Suomen suurimpia, 54-äänikertaisia urkuja Turussa. Työmaa valmistui Turussa Thulén johdolla vauhdikkaasti, koska yli 3000 pilliä käsittävät urut tehtiin Tukholmassa jo niin pitkälle valmiiksi, että urut saatiin vihittyä jo kesäkuussa 1842. Inkoon 16-äänikertaiset Andersson-urut toivat Thulén Länsi-Uudellemaalle, jonka urut valmistuivat jo joulujumalanpalvelukseen 1842. Nämä olivat myös viimeiset urut, jotka Anders Thulén valmisti mestari Anderssonin työnjohtajana ja nyt hän asettui Tammisaareen orastavana mielessään itsenäinen yrittäjyys urkujenrakentajana sekä mielitietty; kaupunginvanhin, raatimies, kaakeliuuni- ja ruukkumestari Henrik Sanngrenin tytär, Fredrika Wilhelmina. Horsbäckin kartanon omistaja, ylihoviapteekkari, hovineuvos, ritari ja itsekin kulttuurin ystävä, Berndt Eric Inberg, oli innokkaana seurannut Inkoon urkujen rakentamista ja varakkaana miehenä halusi osoittaa varat Tammisaaren kivikirkon urkutöihin vielä elinaikanaan. Hän pyysi Andersin tähän tehtävään ja Anders teki tarjouksen 23-äänikertaisista uruista tittelinään orgelbyggare elev, sillä hänellä ei ollut virallista urkujenrakentajan tutkintokirjaa. Tästä seurasi melkoinen tapahtumien vyyhti, kun mestari Andersson oli saanut Thulén ja Oscar Hjerpen erokirjeiden vuoksi tuohtuneena vaati Turun tuomiokapitulin kieltoa päästää Anders  rakentamaan urkujaan. Kielto tuli voimaan 5.4.1843 - puolitoista kuukautta urakkasopimuksen allekirjoittamisesta - ja hovineuvos Inberg  valitti päätöksestä Keisarilliseen senaattiin. 13.10.1843 senaatti antoi asiakirjallaan luvan alkaa Tammisaareen urkutyömaan ja tästä päivästä on sittemmin katsottu alkaneen Kangasalan Urkutehtaan historia, sillä samassa päätöksessään senaatti tuli myös vahvistaneekseen vankkoihin näytteisiin pohjautuen myös Anders Thulén ammattitaitoiseksi urkujenrakentajaksi. Tammisaaren urut saivat tulikasteensa 29.8.1844 reilusti edellä aikatauluaan, jonka mukaan urkujen piti olla soinnissa vasta ensimmäisenä adventtina.  

 

21-vuotias Fredrika ja kymmenen vuotta varttuneempi urkujenrakentaja Anders vihittiin aviosäätyyn 29.12.1844 ja pian häiden jälkeen Thulén perhe mukanaan Oscar Hjerpe, Anders Nylander sekä mallipuusepän kisälli Bengt Breijder ja oppipoika Otto Svartström siirtyivät Kangasalle kirkon viereen Yli-Tarpilan taloon, jossa Thulén perhe asusti toista päätä ja verstas sijaitsi toisessa päässä taloa. Kangasalla ensimmäiset urut Andersin kohteena olivat tietysti Kangasalan kirkon 16-äänikertaiset urut, jotka soivat jo joulukirkossa 1845 ja Thulén perheeseen syntyi esikoistytär, Edna Wilhelmina, 3.1.1846. Seuraava työkohdekin odotti Andersia Ikaalisten seurakunnassa, jonka puukirkko odotti 16-äänikertaisia urkuja ja saikin ne juhannukseksi 1846. Välillä Anders Thulén pysyi leivän syrjässä kiinni rakentamalla jopa yksityisille kamariurkuja ja yksi tapa helpottaa perheen elantoa oli myös innostus kalastukseen ja metsästykseen. Perhe sai lisää jälkikasvua ja isä tulevan työnsä jatkajan, kun poika, Bror Axel, syntyi 28.8.1847. Melko myöhään perhe lisääntyi vielä 24.3.1855, jolloin oli tulevan Tampereen raastuvanoikeuden ja maistraatin raatimiehen, Julius Richardin, vuoro tulla perheeseen. Urkuriksi opiskellut Richard löysi Ruotsin Motalasta tulleen vaimonsa, Hilda Birgitta Nilssonin Tammisaaresta laulunopettajana toimiessaan ja heidät vihittiin 1885. Perhe muutti pysyvästi Tampereelle Richardin töiden perässä ja perhe piti tiukasti kiinni Thulé-nimestään ja ruotsinkielisyydestään. Richard oli loistava valokuvaaja ja Fotografiklubben i Tammerfors-seuran jäsen 1890-luvulta aina kuolemaansa 1925 asti. Tampere-seuran arkistoissa on säilössä kolmisensataa Richardin lasinegatiivia, joissa hän on dokumentoinut vuosisadanvaihteen Tampereen ihmisiä ja näkymiä.  
Anders Thulén urkuja voisi kuvailla kypsiksi ja valmiiksi soittimiksi, joissa oli leveä, voimakas ja laulava sointi, ja joissa äänikertojen voimakkuudet oli porrastettu sangen vahvasti. Thulé mitoitti principalit jatkuvasti vaihtuvan mensuurin mukaan, jossa äänikerran ääripäät ovat suhteellisen laajoja, mutta keskiala usein ahtaampi. Tämä periaate on hyvin vanhaa perua ja tunnettu ranskalainen urkuteoreetikko, Dom Francois de Bedos, käytti sitä lähes yksinomaan, mutta 1800-luvulla se alkoi olla harvinaisempaa käytännettä.
Anders Thulén principalit ja kieliäänikerrat soivat varsin voimakkaasti, kun taas hänen rakentamansa puinen Flöjt d'amour on hiljainen. Viuluäänikerrat eivät ole teräviä. Anders Thulén jäljiltä on tämän hetken tietojen mukaan 36 urkua, joista kolmasosa, 14 kpl, on 2-7 äänikertaisia kamariurkuja. Näitä kamariurkuja ostettiin yksityiskotien ohella myös kirkkoihin.
Saksalainen Walcker rakensi Helsingin Nikolain kirkkoon - nykyiseen tuomiokirkkoon - vuonna 1846 Saksasta laivalla tuodut isot urut, joista vain arkkitehti Lohrmannin suunnittelema fasadi on säilynyt kirkossa. Nykyisin tuomiokirkon urut ovat 57-äänikertaiset tanskalaisen Marcussen & Søn vuonna 1967 valmistamat urut. Yhdessä Turun tuomiokirkon urkujen kanssa ne olivat Suomen suurimmat, joista  Helsingin urut edustivat saksalaista ja Turun urut ruotsalaista romantiikkaa.
Ruotsin vallan peruja, vuodelta 1774 oli Suomessa voimassa laki urkujenrakentajan privilegiosta. Sen mukaan itsenäisenä urkujenrakentajana saattoi toimia vasta Kuninkaalliselle Tiedeakatemialle suoritetun tutkinnon jälkeen. Tätä tutkintoa ei ollut jokaisella ruotsinmaalaisellakaan urkurakentajalla, ja Suomessa se puuttui käytännössä kaikilta ammattia harjoittaneilta. Lupamenettelyt päättyivät, kun laki elinkeinovapaudesta säädettiin vuonna 1879. Tuona säännöstelyn aikana harrastajarakentajat rakensivat noin neljäsosan kaikista n. viidestäkymmenestä kaudella valmistuneista uruista ja osa näistä harrastajista pystyi hienoihin suorituksiin itsenäisesti, mutta toiset päätyivät jäljittelemään ammattilaisien työtä.  Uusi tullilaki (1863) laski ulkomailta tuontitavaran - myös urkujen - hintoja. Vaikka ulkomaisten urkujen määrä ei noussutkaan vauhdikkaasti, uusia rakentajanimiä alkoi ilmestyä. Vuoden 1863 kielilain vaikutuksesta alettiin urkujen rakentamisen asiakirjoissa - tarjouksissa, sopimuksissa ja osittain myös tarkastuslausunnoissa - käyttää suomen kieltä. Samalla syntyi oma, suomenkielinen urkuterminologia, joka mukautui, tarkentui ja vakiintui tulevien vuosikymmenien aikana.
Ruotsista ilmestyi uusia urkurakentajia markkinoille; Åkerman & Lund (Vaasa 1866 ja Helsingin Vanha kirkko 1869) ja Frans Andersson (useita pieniä urkuja Ahvenanmaalle). Virolainen Gustav Normann rakensi kahdet urut. Uudenkaupungin Marcussen-urkuja tuli pystyttämään nuori Jens Alexander Zachariassen, joka sittemmin jäi Suomeen ja aloitti oman, menestyksekkään urkurakennustyönsä. Veljekset Johan ja Teodor Buchert olivat rakentaneet ensimmäiset urkunsa Sakkolaan vuonna 1844 ja muut neljä soitinta syntyivät 1860-luvun ensimmäisellä puoliskolla, mutta valitettavasti näiden rakentajien tuotannosta on jäljellä vain kaksi fasadia ja muutamia urkupillejä.
Anders Thulé rakensi joihinkin yksisormioisiin urkuihin forte-piano-toiminnon. Siinä listetyyppinen ilmalaatikko jaettiin kahtia, toisella puolella olivat hiljaiset äänikerrat ja toisella puolella voimakkaat. Forteäänikerrat voitiin rekisteröidä valmiiksi, ja ne soivat painamalla sulkuventtiilin poljin alas. Toiminto vastaa tarkoitukseltaan ja tekniikaltaan samaa, kuin Ranskan merkittävän urkujenrakentajan, Aristide Cavaillé-Còllin, kehittämää kombinaatiolaitteistoa. Kaksoissoittoventtiilien vuoksi Anders Thulé varusti nämä urut lähes poikkeuksetta Barker-koneella.
Sekä Anders Thulé että myöhemmin Zachariassen kehittelivät muutamiin urkuihin melodialaatikoita. Näille rakennetut äänikerrat soivat ja vahvistivat melodiaääntä, vaikka soittaja soitti moniäänistä satsia. Maan teollistuminen kasvoi edelleen ja taloudellinen hyvinvointi hiljalleen lisääntyi. Rakennettujen urkujen määrä kasvoi kuitenkin vielä sangen hitaasti. Vuosina 1863-1872 rakennettiin jonkun verran yli kolmekymmentä soitinta - jälleen osa harrastajien rakentamia - joissa oli listelaatikot ja mekaaninen koneisto, eikä niiden sointi muuttunut ainakaan rakentajan myötä. Itsellisen uransa kolmansia kirkkourkuja Anders Thulé ryhtyi pystyttämään vuonna 1824 italialaisen arkkitehdin ja intendenttikonttorin johtajan, Carlo Bassin, piirtämään Tampereen puukirkkoon Keskustorille, ja kirkko varustettiin 11-äänikertaisin uruin. Asiakaskunta laajeni vaiheittain ja seuraavat työmaat järjestyksessä olivat Tammelan kirkko, Halikko, Helsingin pitäjän kirkko sekä urkujen korjaus Kuopion kirkossa. Kangasalan vauraimpien talonisäntien kohtalona oli toimia Andersin liiketoiminnan rahoittajina ja pankkiireina. Koska laskutus toimi aina viiveellä ja jäljessä, lainasi Anders Aakkulan, Liuksialan, Tarpilan ja Joutsiniemen isänniltä rahaa liiketoimintansa pyörittämiseen pitäen näistä kuitenkin tarkkaa kirjanpitoa  ja velat aikanaan varmastikin hoitaen. Ensimmäisen pankkilainansa Anders kävi tekemässä heinäkuussa 1867 Tampereen Yhdys-Pankin konttorissa. Myös urkuverstas ja perheen asunto vaihtuivat syksyllä 1860 Joutsiniemeen neljäksi vuodeksi, kunnes Anders osti Rauhamäen tilan ja kuljetutti ostamansa Markkulan tilan päärakennuksen hirret Suinulasta uuteen paikkaan ja käyttöön. Tilauskirjakin näytti tasaista kasvua asiakkaiden suhteen ja nyt uusissa tiloissa voitiin pienin laajennuksin pärjätä aina vuoden 1905 tulipaloon asti.

Bror Axel kulki isänsä mukana pikkupojasta lähtien tämän asennusmatkoilla  ja sai hoitaa erilaisia juoksevia käytännön asioita ja mm. liiman lämmittäminen oli hänen vastuullaan. Poika oli jo puhuttu Turkuun ruotsalaisen Theodor Boströmin urkuoppilaaksi, mutta hanke kariutui Boströmin kuoltua yllättäin ja haaveet urkurin ammatista sen myötä. 17-vuotiaasta Bror Axel sai isänsä verstaalla ja valvonnassa täydellisen ammattikoulutuksen urkujenrakentajaksi. Peruskoulutusvaihetta kesti kolmisen vuotta ja koulutus aloitettiin metallipuolelta, jossa tutuksi tulivat viilaukset, juotokset, raudantaonta, terien karkaisut yms. Vaiheittain siirryttiin tinatöihin, joka vaatii kovaa ammattitaitoa, mutta rinnan tehtiin myös koko ajan puutyötä sekä urkujen kokoamisia asennusmatkoilla eri paikkakunnilla.

Kun Anders Thulé kuoli verenmyrkytykseen 29.2.1872, otti hänen poikansa Bror Axel urkurakentamon isältä johtoonsa. Samana vuonna valmistuivat ensimmäiset Jens Alexander Zachariassenin tekemät urut. Bror Axel oli käytännössä melko pahassa kilpailutilanteessa, mutta ensimmäiset omat urut Mikkelin maaseurakunnan kirkossa saivat hyvin suopean vastaanoton, vaikka Zachariassenin urkurakentamon tuotanto kasvoi nopeasti ja 1872-79 hän rakensi puolitoistakertaisesti sen mitä Thulé Kangasalla valmisti.
Kruununkylän lukkari Petter Lybäck rakensi muutamia urkuja ruotsalaisen Åkermanin soittimien tyyliin pohjaten. Saksalainen Wilhelm Sauer teki yhdet urut, ja Åkermanilla opiskellut Kalannin lukkari Hans Petter Springert viidet. Gustav Normann rakensi kuusi soitinta ja monet Ahvenanmaalta ja ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta lähtenyt harrastajarakentajien joukko lisääntyi suuresti.
Zachariassen korjasi Turun tuomiokirkon Andersson-urut ja soittimen dispositiomuutokset kertovat muuttuneista sointi-ihanteista, Barker-koneen asentaminen kevyemmän soittotekniikan vaatimuksesta.
Hänen urkunsa otettiin hyvin vastaan; niitä pidettiin heleästi ja kirkkaasti soivina, ja teknisesti laadukkaina. Kuutiopalkeet olivat Zachariassenin tavaramerkki, jota joskus vaadittiin tarjouksissa myös muiltakin  urkurakentajilta. Valtaosa Zachariassenin urkujen fasadeista on tyyliltään uusgoottilaisia.
Bror Axel Thulé kävi vuonna 1878 opintomatkalla Pariisin maailmannäyttelyssä ja tutustui Ranskan taitavimman urkujenrakentajan, Aristide Cavaillé-Collin, urkutuotantoon. Samalla hän tutustui eri maissa urkujenrakennukseen, rakentajiin ja urkureihin, mm. Charles Marie Widorin kutsuvieraskonsertissa hän pääsi kuulemaan urkutehtaan upouusia 60-äänikertaisia urkuja. Matkan antina isä-Thulén esimerkit vähenivät hänen tuotannossaan. Kangasalalaisten urkujen sointi muuttui tasaisemmaksi, intensiivisemmäksi ja läheni saksalaista romantiikkaa. Matkalta hän ammensi myös ajatuksia tulevaan menestystuotteeseen, harmoniin.
Sekä Zachariassen että B.A.Thulé kehittivät 1880-luvun alkupuoliskolla äänikertakanavalaatikon, joka sisälsi merkittäviä etuja: vakaampi ilmanjako, kevyempi kosketus, parempi virityksenpitävyys ja suurempi kestävyys ilmaston vaihteluita vastaan. Helppo ja kevyt rekisteröitävyys teki mahdolliseksi monien apulaitteiden rakentamisen. Bror Axel Thulé patentoi oman riippuventtiililaatikkonsa 1886. Zachariassenin laatikko, jonka Johan Kaupelin oli suunnitellut, oli yksinkertaisempi, mutta ei niin helppo huollon kannalta  kuin Thulén laatikko.
Bror Axel Thulé käytti Tampereen Aleksanterinkirkon uruissa vuonna 1885 ensi kertaa maassamme pneumaattista koneistoa. Rakennussopimus jo antoi rakentajalle mahdollisuuden tehdä teknisiä  muutoksiin, jotka eivät sopimuksen mukaan kuitenkaan saaneet alentaa urkujen arvoa. Muutosten laatua ei kirjattu täsmällisesti, joten urkujen epäedullinen sijoitus yhdessä kirkon lämmityksen kanssa (puutteet lämmityksessä, yksinkertaiset ikkunat ja puutteet ilmastoinnissa) aiheutti ongelmia, joista riideltiin pitkään. Yllätys oli se, että pneumatiikka toimi, mutta Barker-koneen käyttämä osa urkuja ei. Tämä epäselvyys ehkä hidasti pneumatiikan tuloa; seuraavat pneumaattiset urut rakennettiin Vesilahteen vuonna 1887. Thulé ehti rakentaa vielä kahdet pneumaattiset urut ennen Lappeen kirkon (Zachariassen 1891) ja Helsingin Johanneksenkirkon (Walcker 1891) pneumaattisia soittimia.
Zachariassen oli 1880-luvun puolivälissä saanut Tanskasta veljenpoikansa, Johannes Lassen Zachariassenin, rakentamonsa työnjohtajaksi. Tämä oli vahvasti koulutettu ja jo kokenut urkujenrakentaja, jonka ansiota ilmeisesti rakentamon maine suurelta osin perustui. Jens Alexander puolestaan laajensi liiketoimiaan vähitellen pianonmyyntiin ja korkkien valmistamiseen.
Bror Axel Thulén rakentamossa työskenteli 1880-luvun alkupuolella kaksi määrätietoista ja eteenpäin pyrkivää miestä: Albanus Jurva ja Karl Gustav Wikström. Molemmat opiskelivat valtion stipendillä ulkomailla: Jurva Etelä-Saksassa Walckerilla, Wikström Amerikassa. Takaisin Suomeen he palasivat 1890-luvulla.
Suomessa elettiin kansallisen kulttuurin kultakautta ja kirkkolaki muokkasi entisestä lukkarinvirasta selkeästi muusikon viran ja kanttoreiden koulutus alkoi Kirkkomusiikkiopistoissa. Virsilaulu yhtenäistyi painetun koraalikirjan myötä ja uusia eteviä urkureita koulutettiin, joka johti urkujen arvostuksen lisääntymiseen musiikki-instrumenttien joukossa. 1800-luvun lopulla pneumatiikka tuli käyttökelpoiseksi koneistoksi kehittyneenä mekaanisen koneiston paikalle vain kaikkein pienimpiä urkuja lukuun ottamatta. Pneumatiikka muutti urkujen soitettavuutta - kosketuksesta tuli kevyt - mutta urkujen soinnin muutokset olivat alkaneet äänikertakanavalaatikon myötä jo mekaanisen soittokoneiston kaudella. Kyseisen laatikkotyypin pillikohtaiset soittoventtiilit aukeavat hieman eri aikaan, mikä vaati alukkeitten äänittämisen vähemmän täsmällisiksi. Tämä kehitys sai jatkua vielä, vaikka koneistotyyppi vaihtui.
Marcussenin rakentamo Åbenråssa Tanskassa joutui 1890-luvun puolivälissä kutsumaan Johannes Lassen-Zachariassenin takaisin synnyinmaahansa. Tämän seurauksena Zachariassenin rakentamon toiminta hiljeni vähitellen. Karl Gustav Wikström palasi Amerikasta 1893 ja asettui Naantaliin. Albanus Jurva perusti urkurakentamon Lahteen 1895. Urkujenrakentamisen suuri lisääntyminen Thulén ja Zachariassenin rinnalla oli mahdollista, koska urkujen kysyntä kukoisti kaiken aikaa.
Bror Axel Thulé rakensi ns. koulu-urkuja lähes neljäkymmentä kappaletta. Niissä oli pystypianon näköinen kaappi, yksi avoin äänikerta ja oktaavikoppeleita, muutamissa myös polvipaisuttimella käytettävät paisutusluukut. Ensimmäiset koulu-urut rakennettiin 1880, mutta niiden kulta-aika osui vuosiin 1899-1902.
1890-luvun urkufasadit olivat vankkoja, usein vahvasti koristeltuja, ja niiden arkkitehtoninen ilme edusti lähinnä kertaustyylejä. Vaikka rakentajat yleensä piirsivät fasadit tapauskohtaisesti, Zachariassen näyttää käyttäneen saksalaisia mallikirjoja muutamien myöhäisten urkujensa fasadimalleina. Bror Axel Thuléllakin on ollut - tosin verraten myöhään - oma mallikirjansa, josta tilaaja valitsi haluamansa vaihtoehdon.
Urkujen dispositiot olivat kullakin rakentajalla varsin samanlaisia. Kun urut suurenivat, uudet äänikerrat ilmestyivät mukaan tietyn kaavan mukaisesti. 1890-luvulla nelijalkaista korkeammat äänikerrat ja soolokielet vähenivät. Oktaavikoppeleilla saatiin kokonaissoinnista ehyt ja suuri, ja lukuisat karakteriäänikerrat antoivat vaihtelua hiljaisiin sävyihin ja varsinkin sooloihin.
1890-luvun aikana syntyi 125 uutta urkua ja niistä 51 rakennettiin Kangasalla ja 33 soitinta  Uudessakaupungissa. Jurvan urkurakentamo Lahdessa valmisti 13, Wikström seitsemän ja saksalainen Walcker viisi. Kahdeksan soitinta tuli muilta ulkomaisilta rakentajilta ja muille kotimaisille rakentajille ja harrastajille jäivät jäännöserät. 1890-luvun viimeisissä Zachariassen-uruissa on nähtävissä mensuroimisen ja äänittämisen selvä muutos. Määrätietoinen ja selkeä sointihahmo diffusoituu ja tasoittuu, ja kokonaissointi pehmenee ja sointimaailma kesti tällaisena aina viimeisiin soittimiin saakka.
Bror Axel Thulén dispositioista hävisivät korkeat oktaaviäänikerrat, ja Rauschkvint otti usein mixturin paikan. Vaikka soinnin kaventuminen on kuultavissa, useat kangasalalaiset urut soivat vielä leveästi. Principaleihin tuli aktiivisuutta, viuluäänikerrat voimistuivat, ja huilujen intensiivisyys kasvoi. Urut tuntuvat soivan kiinteämmin, terävämmin ja määrätietoisemmin. Pneumatiikka muuttui ja kehittyi lukuisin teknisin parannuksin. Thulé eteni tässä määrätietoisesti, Zachariassen sen sijaan käytti useimmiten mekaanista soittokoneistoa ja mekaanisia koppeleita soittopöydissä, vaikka ilmalaatikot toimivatkin pneumaattisesti.
Vuosina 1900-1909 rakennettiin kaikkiaan 163 uutta urkua. Bror Axel Thulé rakensi niistä 76, Jurva tai Lahden Urkutehdas 49. Walckerin nimissä on kymmenen soitinta ja Zachariassenin yksitoista. Albanus Jurva oli vuokrannut rakentamonsa Walckerille 1907 ja jäänyt siihen tuotannon johtajaksi. Yhteistyötä kesti vain kaksi vuotta, ja Walcker rakensi tuona aikana myös omalla nimellään. Karl Gustav Wikströmin omaleimainen ura urkujenrakentajana päättyi, kun hän menehtyi Nilsiän urkujen äänitystyön ääreen 1909.

Bror Axel Thulén avioitui Agothon Meurmanin tyttären, Minnan, kanssa ja esikoinen, Antti Agathon, syntyi 4.12.1879. Katri Naemi tytär syntyi puolitoista vuotta myöhemmin ja letkan jatkoksi vielä Martti, Eino ja Niilo sekä Elvin, jotka kumpainenkin kuolivat hyvin nuorina. Uusi kotitalo valmistui loppuvuodesta 1889 ja se nimettiin Petäjiköksi. Uuteen kotiin syntyivät vielä 1891 Olli Elias, 1893 Minna Alina Elisabeth ka 1895 Eeva Bertha. Perheen lapset Katria lukuunottamatta vaihtoivat sukunimensä vuonna 1906 Tulenheimoksi, mutta Minna ja Bror Axel pitäytyivät vanhassa nimessään jo urkutehtaan maineenkin vuoksi. Martti oli myös aloittanut ylioppilaaksi tulonsa jälkeen insinöörin opintonsa Helsingin Polyteknillisessa opistossa. Bror Axel kutsuttiin valtiopäiville Pirkkalan tuomiokunnan valitsemana talonpoikaissäädyn edustajana 1905. Alkuvuodesta 1909 Martti lähti toista vuotta kestäneelle opintomatkalle pienellä budjetilla Keski-Eurooppaan päätyen ensiksi vuodeksi Marcussen & Sonin urkutehtaan oppiin Saksaan. Sieltä hän siirtyi ammentamaan teologian ja filosofian tohtorin, joka valmisteli myös lääketieteen väitöskirjaa, urkurin ja professorin, Albert Schweitzerin oppeja Strassbourgissa. Schweitzer oli herättänyt jo huomiota maailmalla julkaisuillaan urkujen rakentamisesta sekä Bach-elämäkerralla, joka oli kirjoitettu ranskaksi, mutta käännetty myös saksaksi. Helmikuussa 1910 Martti Tulenheimo raportoi kirjeessään: "Professori Schweitzer tuntuu olevan ystävällinen mies, selittelee kernaasti ja näyttelee eri urkuja ja tuntuu ylimalkaan olevan hyvin innostunut urkuihin. Näyttää muuten kallistuvan Walckeriin päin."

Samaan aikaan isä-Axelin terveydentila heikkeni kotona ja pitkään sairastettuaan hän kuoli 13.8.1911 kotonaan Kangasalla. Minna Thulé myi Kangasalan Urkutehtaan Martti Tulenheimolle 78 000 markalla rakennuksineen ja irtaimistoineen. Urkujen rakentamisen linja muuttui Kangasalla selvästi. Merkittävä uutuus olivat fasadit, joissa ei enää ollut puusta rakennettuja kehyksiä urkupillien raamittajana. Dispositiot muuttuivat ja äänitys terävöityi sekä urkujen yleissointi muuttui harmonimaiseksi. Jouluaattona 1913 kihlautuivat melkein valmis lääkäri Eva Debora Heman ja Martti Tulenheimo morsiamen kotona Jyväskylän pappilassa ja joulun jälkeen pariskunta muutti asumaan Kangasalan Petäjikköön. Oskar Merikannon elämänvaiheet lomittuvat niin olennaisesti näihin Kangasalan urkujenrakentajiin, että hänet on myös pakko mainita tässä yhteydessä. Merikanto oli jo Lauri Hämäläisen kuoleman jälkeen hakenut Helsingin Vanhan kirkon urkurin paikkaa 1888, mutta oli tuolloin vielä liian nuori tehtävään - kaksikymmenvuotias. 1889 Oskar tarkasti Jyväskylän maaseurakunnan kirkossa Kangasalan Urkutehtaan urkuja Leipzigin opiskeluvuosien jälkeen ja ne olivat aivan ensimmäiset hänen tarkastamansa urut pitkäaikaisen luottotarkastaja Hämäläisen edesmentyä. Merikannolle muodostui Kangasalalle erittäin lämpimät suhteet ja kiinteää yhteistyötä tehtiin urkurakentajien kanssa paljon. Hän vierailu usein Kangasalla vaimonsa Liisan  ja Liisa-tyttären ja Aarre-poikansa kanssa. Suhteiden lämpenemisessä Kangasalle auttoivat varmasti myös Linsén ja Topelius, mutta myös Kangasalan nimismies ja lanko, Heikki Häyrynen. Merikanto levytti Kesäpäivä Kangasalla (Mä oksalla ylimmällä) Johanneksen kirkon kanttoriparinsa, Abraham Ojanperän kanssa levylle. Totuuden nimissä Merikanto teki urkujentarkastuksia myös muillekin valmistajille, mutta hän myös uuvutti itsensä kovalla työnteolla ja kuoli jo sangen nuorena, vain 56-vuotiaana Oitin Tyynelässä 17.2.1924. Merkittävän uran Merikanto teki Helsingin Johanneksen kirkon urkurina vuodesta 1892 aina kuolemaansa asti.
Martti Tulenheimon jälkeen urkutehtaan johtoon astui hänen poikansa Pertti Tulenheimo ja kovin mielelläni suosittelen tutustumista tämän ainutkertaisen suvun historiaan Kangasalalla. Yksittäisenä ja sangen erinomaisena lähteenä voisitte käyttää Raimo Seppälän ansiokasta kirjaa vuodelta 2011: Tulenheimot, Urkujentekijöitä ja yhteiskunnan rakentajia. Antautukaa musiikin vietäviksi ja siemailkaa historiasta ja hyvästä kirjallisuudesta nautinnollisia hetkiä liian nopealla tempolla liukuvaan elämäämme!

 

                                                   D. E. D. Europaeus

David  Emmanuel Daniel Europaeus syntyi joulukuun ensimmäisenä päivänä 1820 Savitaipaleella Peltoinlahden Olkkolassa puhdasvetisen Kuolimon järven rannalla Peter Adolf Europaeuksen, Savitaipaleen kirkkoherran poikana ja aloitti koulunkäyntinsä Käkisalmen piirikoulussa, jonka opetuskielenä oli saksa. Isä Peter oli ennen Savitaipaleelle tuloaan toiminut saksan ja ranskan kieltenopettajana ja rehtorina Haminassa ja Viipurissa, joten kotona puhuttiin suomen lisäksi ruotsia, saksaa ja ranskaa. Isä kirkonmiehenä ja kielitieteilijänä oli myös innokas kirjallisuuden harrastaja, joka kävi yli kaksi vuosikymmentä kestänyttä kirjeenvaihtoa Henrik Gabriel Porthanin kanssa. David oppi jo hyvin pienenä lukemaan kahdeksan lapsisen perheen kuopuksena, mutta onnettomasti viiden vuoden ikäisenä David menetti isänsä. Suomen sodan (1808-1809) vuoksi väestö oli köyhtynyt ja samanaikaisesti Matti Salosen uutta Savitaipaleen kirkkoa (valmistui 1827) pystytettiin aivan Olkkolan ikkunoiden eteen. Kirkkoherralta jäi näin paljon saatavia ja isän perikunta julistettiin konkurssiin, jolloin Olkkolaan uusiksi omistajiksi tulivat pastori Peter Platán vaimonsa - ja samalla serkkunsa - Anna Elisabet Platánin (os. Europaeus) kanssa.

Kotona Davidilla oli paljon kirjoja luettavanaan ja isän peruja varsinkin uskonnollista kirjallisuutta. Siihen tutustuessaan hän tulikin 12-vuotiaana päättäneeksi ryhtyä isona lähetyssaarnaajaksi, ja äiti halusi ja teki myös kaikkensa yllyttääkseen pojan lukemaan itsensä papiksi. Vaikka pappia pojasta ei koskaan tullut, kunnostautui hän jälkipolvien silmissä etevänä kansantieteilijänä, Elias Lönnrotin työkaverina kansanrunouden kerääjänä, kielitieteilijänä, arkeologina ja yhtenä Suometar-lehden perustajista. Hän rikastutti rakasta kieltämme keksimällä uusia sanoja käyttöömme: eduskunta, enemmistö, esitelmä, harrastus, ilmansuunta, johtokunta, kaunokirjallisuus, kunta, miehittää, mietintö, osoite, pätevä, sananmukainen, sinutella, tasa-arvo, toimeentulo, ulkomaalainen, valokuvaaja, vety, virkavala, väitöskirja, yhdyssana, äänenkannattaja, johto, johto-oppi, johtopääte, (säkeen) kerto, kertosäe, säestää (soittaa toisen soittaessa tai laulaessa), kielivirhe, kiistää (kieltää, väittää vääräksi), kivipaino, (kirjojen) kustantaja, omistusliike, suorasanainen, säännöllisyys, säännöttömyys, todennäköinen ja valtava. Kuollessaan 15.5.1884 Pietarissa tämä laajasti sivistynyt mies jätti jälkeensä myös kirjallisen tuotannon, joka lajissaan myös hakee vertaistaan. Maltammeko olla kurkistamatta hänen omaa tekstiään vuodelta 1846 raportoidessaan Karjalan runomailta?

"Lähdettyäni keväellä 1845 Kajaanista, al'oin minä Tohtor Lönnrotin

neuvon jälkeen, vasta Ilomantsin rajalla hakea runoja. Koitereen järven

yli tulin Ilomantsiin ja itään päin matkustain tulin Wenäen rajan yli

Lupasalmen kylään. Sieltä matkustin etelään päin Himolan kautta

Kuutamolahteen, ja sieltä takaisin Suomen puolelle Megrin Liuvusvaaran,

Kuolismaan ja muiden kylien kautta Megrijärven kylään. Tässä kylässä

tapasin vasta kunnon laulajan Simana Sissosen. Muutamia olin

edellisissäkin kylissä laulattanut, mutta saalis oli vähä, johon

tottumattomuuteni ja rahvaan pelko oli syynä. Vasta Sissoselta sain

kelpolailla runoja, sillä häntä parempaa, eikä vertaistakaan löytynyt

sen jälkeen, paitsi hänen sisärtänsä Irinaa Weitsyrjässä likeellä

Korpiselkää, jonka luona kävin tänä vuonna toukokuun alussa, ja joka

niinkuin Simanakin, lauloi minulle lähille 70 runoa.

 

Megrijärvestä tulin Ilomantsin kirkolle ja sieltä Yläjärven kylän

kautta Suojärvelle, jossa taas oli parempi saalis. Sieltä menin

uudelleen rajan yli Wenäen puolelle, ja tulin Weskelyksen kirkolle,

joka on Hautavaaran kylän vastassa. Ehkä minä rajan takana kävelin

monessa kylässä, niin tapasin kuitenkin vaan muutamia, jotka osasivat

vähän laulaa. Päläjärven kylässä Mundjärven pitäjässä tapasin Suomen

miehen, joka jo toistakymmentä vuotta oli siellä asunut, ja jonka

avulla minä sain joukon sanoja, kuuluvia Wepsän murteesen.

 

Siitä kylästä oli 70 virstaa Petrosavodskiin, jonne myös menin, toivoen

Karjalan kieltä opettavalta seminarin opettajalta Iljinskiltä saavani

joitakuita tietoja mainitun kielen sikäläisistä murteista, ja mielien

mennä edellepäin varsinaisien Wepsäläisien luokse Sviri jo'en lähille.

Iljinskiltä en saanut mitään hyvää. Hän sanoi, ettei hän muuta

lue'ta'kaan, kuin sitä tunnettua karjalaista Matthaeuksen evangeliumin

käännöstä. Eipä tullut Wepsäläisienkään luona käynnöstä mitään.

Tultuani Derevännoin kylään 22 virstaa Petrosavodskista etelään päin,

sanoi stantsian isäntä Tohtor Lönnrotin jo käyneen Wepsäläisien luona,

ja viipyneen siellä kaksi kuukautta, jonka tähden minusta näytti

turhalta, enään käydä siellä, senkin vuoksi, kuin jo rahat ja passin

aika rupesivat vähenemään. Tohtor Lönnrotilta sain jäl'estäpäin tietää,

ettei hän viipynytkään Wepsäläisien, vaan Tschuudilaisien luona.

 

---

Takatulossa Petrosavodskista matkustin pitkin Aunuksen maantietä

Prääshaan asti, jossa poikkesin oikealle kädelle ja tulin

Tulomajärvelle. Weskelyksen paikoilta lähdettyäni sain aivan vähän

runoja, paitsi kahdelta Suomalaiselta Petrosavodskissa. Itkuvirsiä,

satuja, sanalaskuja, arvoituksia ja sanoja voi yhtähyvin saada. Wasta

Tulomajärvellä alkoivat runot uudelleen soida, Kolatsel'än kylässä

Suomen rajalla Salmin pitäjää vasten oli vanha sotamies nimeltä Haljoin

Iivana ja räätäli Everkki nimeltä, joilta sain parahin. Virstan päässä

Keikkulassa oli samoten seppä Michei niminen ylen kiitetty laulaja,

mutta en millään koneella saanut sitä laulamaan. Veliäkin sanottiin

oivaksi laulajaksi.

Siitä kävin Saarimä'ellä, syrjäkylä 10 virstan päässä, jossa kaksi

vanhaa ukkoa antoivat muutamia lauluja. Siellä sain kuulla, että

Korpiniemen kylässä olisi ollut hyvä laulaja sepäsmies Korpisel'ältä

kotoisin, mutta se kylä jäi jo jäl'elle, ja matkaa sinne oli päälle 20

virstaa. Käsnäsel'än kylässä Salmin puolella sain myöskin muutamia

runoja. Sieltä matkustin missään viipymättä Sortavalaan, sillä

matkarahat olivat loppumaisillaan, ja Sortavalan postikontorissa tiesin

olevan itselleni rahakirjauksen Tohtor Lönnrotilta.

Saatuani rahaa palaisin takaisin samaa tietä Leskelän sahalle asti

Impilahdessa, jossa otin Suistamon tielle, ja tulin Loimalan kylään,

jossa sanottiin usiempien hyvien laulajien asuvan, ja jossa silloin

kyläjuhlaa piti pidettämän, jolle minäkin kiirehdin, tavatakseni

usiempia juhlalle kokoontuneita laulajia. Nyt, niinkuin ainakin, keksin

kaukaisempia laulajia enemmin kiitettävän kuin läheisempiä. Ainoaa

Ontrei Lytsyä laulatin minä. Muita laulajia sanottiin kelvottomiksi ja

praasniekan tähden olivat nekin pohmelossa, niin ettei niitä saatu

laululle toinen muulle.

Sieltä matkustin minä Muuvannon, Semeikan, Tolvajärven kautta

Korpisel'älle, sieltä Ilomantsiin ja edelleen Kontiolahden (Antti

Puhakan talon), Juuan kappelin ja Nurmeksen pitäjän kautta Kajaanaan,

johon kerkisin lokakuun al'ussa 1845. Ilomantsista lähdettyäni en enään

kerännyt mitään runoja, sen kuu matkustin kerkeämiseen.

Vähän toista kuuta Kajaanassa viivyttyäni läksin taas matkoille

Wenäelle päin, ja tulin Kuhmoniemen kappelin kautta Roukkolaan, joka on

ensimäinen kylä Wenäen puolella suoraan itää kohti Kuhmoniemen

kirkolta. Siinä kylässä en vielä tavannut yhtään laulajaa, mutta

Omelian kylässä muutaman virstan päässä oli kaksi melkoisen hyvää

laulajaa, joilta kirjoitin usiempia runoja. Sieltä kiersin Muujärven,

Tiiksijärven, Suurjärven, Kiimasjärven ja Luvajärven kautta Akonlahteen

ja sain runoja vähin joka kylässä. Akonlahden lähikylissä kävin sitte

jokaisessa Wenäjän sekä Suomen puolella, joissa saalis oli paraimpia.

Sieltä läksin taas kiertämään Kontokin, Kentjärven, Kostamuksen ja

Pirttilahden kautta Wuokkiniemelle ja sieltä edelleen rajan yli Suomen

puolelle. Täällä tulin Suomussalmen Kappalaisen tyköön ja sain taas

rahakirjauksen Tohtor Lönnrotilta.

Täältä läksin pohjaisitään päin matkalle, ja tulin taas Wenäen

puolelle, ensisti Wuonisen kylään. Wenehjärven kylässä, 10 virstan

päässä siitä, en käynyt luottaen Tohtor Lönnrotin siellä käydessään jo

tarkoin ottaneen kaikki runot, joita siellä mahtoi olla. Jäl'estäpäin

kuulin kuitenkin, että siellä vielä olisi ollut jotakuta ennen

saamatontakin. Muissakin Wuokkiniemen lähikylissä viivyin minä vaan

vähän aikaa ja muutamissa en viivähtänytkään, kuin sanottiin entisien

laulun kerääjien jo tarkoin ottaneen sekä runot että sadut, jonka

tähden en ruvennut viivytteleimään.

Wuonisesta matkustin Pirttilahden, Enonsuun ja Luusalmen kautta

Luostesaareen, jossa tietäjämies Petri elää, jolta en millään neuvon

saanut yhtään runoa, ehkä kyllä sanottiin osaavan. Viinaa kuin olisi

ollut, niin kyllä sitte olisi laulanut ukko. Ainoan hevoisensa kuolosta

mureessa, sanoi hän ei voivansa viinatta laulaa.

Sieltä tulin Uhtuon kylään, jossa on toista sataa taloa usiemmassa

ryhjässä. Kerättyäni, mitä sain niiltä, joita edelliset laulun kerääjät

eivät vielä olleet laulattaneet, matkustin sieltä Röhöjärven kylään,

joka on suoraan pohjasiin Uhtuosta. Siitä käänsiin länteen päin ja

tulin ensin Ohtaan ja sitte Pistojärvelle, jossa taaskin eräs laulaja,

Iivana nimeltä, ei millään keinon saatu laulamaan. Wuosmassa vähän

matkaa Pistojärveltä oli samanlainen jäykkä mies Horna niminen. Yhden

noitalu'un hän antoi minulle, mutta ei muuta. Hämeen ja Kantoniemen

kylässä en käynyt, ehkä sanottiin niissä olevan laulajia. Sentähden en

mennyt kuin ne kylät olivat lii'an loittona syrjässä ja minulla oli

erään hevoismiehen kanssa hyvä ja huokia kulku edelleen länteen päin.

Sen miehen kaussa tulin minä Suomen puolelle asti Kuusamon pitäjään.

Siellä viivyin rajatalossa ja tuotin Kirkkoherralta sanomalehtiä

lukeakseni. Myös kirjoitin kirjauksia Tohtor Lönnrotille Kajaanaan sekä

muillekin. Runot ovat Kuusamossa aivan vähiin hävinneet: vaan kahta

miestä Kullista ja Härmäläistä nimitettiin vähän osaaviksi. Nekin

asuivat tiettömän matkan takana, ja uppo teki hiihtämisenkin

mahdottomaksi. Takamatka sieltä kävi Wuosman ja Tuhkalan kautta.

Edelleen matkasin Kananaisen kautta Kokkosalmelle ja kävin siitä

Sohjanansuun talossa Pääjärven lähillä erästä noita-akkaa

tavoittamassa, mutta en löytännyt kotoa. Siitä matkustin Kiestingin

Saaren Monastiran, Kiisjo'en, Suolapohjan, Kur'en, Paanajärven,

Suopassalmen, Jyskyjärven, Piismalahden, Kiimasjärven ja Miinoan kautta

Suomen puolelle. Tällä matkalla oli saalis juuri vähä. Sompajärvellä,

Kur'esta länteen päin olevassa kylässä sanottiin olevan laulajia, mutta

toiset taas sanoivat niiden laulujen olevan aivan mitättömien, niin

ettei ensinkään maksa vaivaa matkata sinne. Se olikin uskottava kuin ei

sillä tienon ollut muissakaan kylissä paljon al'uksikaan runolauluja.

Suomen puolella matkustin edelleni ja tulin Kuhmoniemen ja Sotkamon

kautta Kajaanaan huhtikuun alkupäivinä tänä vuonna. Kajaanassa

viivyttyäni neljä päivää, läksin taas Wenäelle päin matkalle, ja tulin

Repolan kirkolle, jossa Wepsäläiseltä opettajalta sain vähän tietoa

Wepsän kielestä. Repolasta läksin etelään päin matkustamaan ja tulin

Tuusanjan, Kivon, Lentiiran, Lupasalmen ja Klyssinvaaran kautta

matkattuani, Troikonniemeen Himolan kirkon lähelle. Pi'an joka kylässä

oli kirjoittamista, mutta monelta laulajalta en saanut väkisenkään

runojansa. Sellaisia uppiniskaisia laulajia oli Kivossa Terentei,

Lentiirassa Simana ja Wasilei, Klyssinvaarassa Ohvana ja Hotari, ja

Troikonniemessä Riiko. Troikonniemestä läksin Si'anvaaran kautta, jossa

niinikään oli eräs taipumaton laulaja Jehkima, Suomen puolelle

Ilomantsin pitäjään, jonka kirkolle tulin Pahkalammin starovierojen

monastiran kautta.

Ilomantsin kirkolta läksin taas etelään päin matkustamaan, ja tulin

Mel'aselän kylään, jonka lähikylässä Weitsyrjässä tapasin jo ennen

mainitun Simana Sissosen sisären Iron. Sieltä menin Korpisel'älle josta

Suojärven maantietä myöten matkustin Tolvajärvelle asti ja siitä

poikkesin etelään päin matkustain Koivuvaaran, Teronvaaran, Muuvannon

ja Semeikan kautta Suojärvelle. Sekä tällä viimematkalla, että

Suojärvellä, jossa kävelin kaikki kylät läpi, missä vaan kuulin lauluja

olevan, oli saalis parainta, erinomattain sen vuoksi, kuin ei koko

paikoilla ollut ennen paljon kerättykään lauluja.

Suojärveltä matkustin taaskin Wenäen puolelle, ja oli aikomus mennä

Poventsan linnan puolelta etsimään runon tähteitä, mutta tultuani

Kuutamolahdesta Porajärven kylään, sain monelta kuulla ettei sinne ole

mentävää tyhjää ajamaan. Voi niin olla'kin, sillä ei Porajärvelläkään

ollut enään yhtään, joka olisi taitanut vähääkään runoja.

Kuutamolahdessa oli kyllä eräs vanha ukko, mutta sekin oli jo taudissa

kuolemaisillaan, eikä ollut sillä kykyä paljon puhumaankaan.

Porajärveltä palaittuani menin pohjasiin päin Himolan kautta jo

kahdesti ennen käytyihin kyliin Troikonniemelle, Klyssinvaaraan,

Si'anvaaraan ja Lupasalmelle, pettääkseni ennen mainittuja

vastahakoisia ukkoja laulamaan, mutta eipä se lykästänyt. Lupasalmelta

tulin takaisin Suomen puolelle Hattupään kylään, jossa tapasin Arhippa

nimisen hyvän laulajan. Kä'enkosken rautaruukilla käytyäni tulin

takaisin Suojärvelle jonka matkustin halki ja tulin Wielijärven ja

Tulomajärven Wenäen puolimaisien pitäjien kautta Salmin kirkolle.

Ainoastaan Kormiliston kylässä Salmin rajalla tapasin tällä kerran

Wenäen puolelta runoja. Siinä sain kaksi miestä laulamaan, mutta

kolmatta, jonka nimi on jäänyt muistiin kirjoittamatta, en saanut.

Nämät olivatkin viimeiset, joilta kirjoitin runoja, sillä Salmista

edelleni te'in matkaa viipymättä kotiin asti Savitaipaleesen.

Helsingissä 4:tenä Marraskuuta 1846.

                                           D. E. D. Europaeus"

                            Olkkolan hovin päärakennus on kunnostettu 2000-luvun taitteessa.

Kuten kuningas Kaarle XI kirjeestä vekkulisti saamme lukea, on näillä tanhuvilla todistettavasti harrastettu jo 1600-luvun alkupuolelta asti virikkeellistä toimintaa. Kuluneena suvena vierailimme armaan puolisoni kanssa tässä kuvan Olkkolan hovissa tallentamassa katoavaa kansanperinnettä ja tutkimassa omia sukujuurianikin. Kartanoa ovat yli kolmen vuosisadan ajan omistaneet pappis- ja virkamiessuvut Fabritiukset, Heintziukset, Europaeukset (Äyräpää), Platanit ja Fagerströmit. Polveileva tarina Olkkolasta on mielenkiintoinen ja vähintäänkin tutustumisen arvoinen ollen myös melkoinen selviytymistarina tilan säilyessä suvussa ja suvusta toiselle; tilan ja sukujen tyttäret ovat usein auttaneet perinteen ja perintöjen siirtäjinä vävyjen kautta seuraavalle suvulle. Tässä yhteydessä en malta olla mainostamatta kotiseutuneuvos Pertti Jurvasen kirjoittamaa erinomaista kirja: Savitaipaleen Olkkolan hovi 1688-2000. Kirja antaa mainion läpileikkauksen paikan historiasta siitä tietoja halajaville, suosittelen lämpimästi tutustumista teokseen! Meillä oli myös vaimoni kanssa uskomaton onni ja suuri kunnia tutustua Olkkolassa itse kirjailija Jurvaseen; kävimme suhteellisen pitkää keskustelua historian havinassa ja hän tutustutti meidät laajalla sivistyksellään oivallisesti Olkolan hovin pihapiirissä vanhassa väentuvassa sijaitsevan Europaeus-museon näyttelyyn. Nyt esittelen teille, hyvät ystäväni, nimimerkillä "Saako naapurin tontille rakentaa ja kuinka paljon, kyselee nm. Paalutinko väärin?!" seuraavaksi suoran sitaatin Kaarle kuninkaan hämmästyttävästä kirjeestä:

 

                                          Olkkoan eteisaulaa elokuussa 2012.

"Teemme tiettäväksi, sittenkuin Savitaipaleen kirkkoherra arvoisa ja oppinut Herra Mikael Heintzius alamaisesti on antanut tiedoksi, kuinka hän sekä esi-isänsä yhteensä viidenkymmenen vuoden ajan ovat maksaneet veroa pienestä, Lappeen kihlakunnassa Savitaipaleen pitäjän Peltoinlahden kylässä sijaitsevasta 1/12 veron tilasta ja että ei hänen ainoastaan sen viljelemiseen vaan myös sen laillisten huoneiden rakentamiseen on suurin kustannuksin täytynyt tuoda toisten maalta hirsiä hankkiakseen siten kuolemansa jälkeen vaimolleen ja lapsilleen pysyvän olinpaikan ollen vero mainitusta tilasta nykyään annettu erään samaan kylään kuuluvan ratsutilan augmentiksi, lisäksi on hän maksettavaa veroa vastaan ottanut viljeltäväkseen niinikään 1/12 veron suuruisen autiotilan samasta kylästä, saaden sotilastoimikunnan vakuutuksen sitä koskematta omistaa niin kauan kuin siitä ulosotot maksetaan, ollen mainittu toimikunta, kun tila sijaitsee edellisen kanssa samassa kylässä ja niiden tilukset ovat niin toisiinsa sekaantuneet, ettei niitä vahinkoa tuottamatta voi eroittaa, ne yhdistänyt yhdeksi tilaksi, hänen nyt alamaisesti anottua, että Me perinnöllisellä omistusoikeudella mainitun 1/6 veron suuruisen tilan hänelle armossa antaisimme, niin olemme Me edellä mainittuihin syihin ja vaikutteihin katsoen armossa tähän alamaiseen anomukseen antaneet suostumuksemme ja myönnytyksemme samalla kun me tällä avoimella kirjeellä suomme ja sallimme hänen kirkkoherra Mikael Heintziuksen pitää, viljellä ja omistaa mainittuja kahta, mutta toimikunnan sittemmin yhdeksi yhdistämiä kruununtiloja Viipurin lääniin kuuluvassa Savitaipaleen pitäjän Peltoinlahden kylässä suuruudeltaan 1/6 veroa, hän itse, vaimonsa, lapsensa ja niiden jälkeläiset perintöoikeudella niinkauan kuin he haluavat ja voivat siitä menevät ulosotot suorittaa sekä täyttää sille asetetun rusthollivelvollisuuden.

Antaaksemme tämän asianomaisen tietoon, olemme sen omakätisesti allekirjoittaneet ja kuninkaallisella sinetillämme vahvistaneet.

 

Päivätty Tukholmassa heinäkuun 19 päivänä 1688

 

Carolus"

(Sinetti)

 

                                                    Kuva Olkkolan hovin salista.

 

 Kotiseutuneuvos ja kirjailija Pertti Jurvanen ja Europaeus-museo elokuussa 2012 Olkkolan pihapiirissä.

                                         Näkymä Europaeus-museosta sisältä.

                                      Peter Platánin haudalla Savitaipaleella elokuussa 2012.

 

 

Tämä oheinen valokuvaaja Juhani Riekkolalta saamani kuva saa johdatella tänään pieneen muistelotuokioon kaikille Tampereen ystäville tuttuun maisemaan - Työväentalon konserttisaliin, Konsuun. Kaukolaukaisimella kuvaan ovat vasemmalta lähtien tallentuneet Kauko Leander, Juhani Riekkola, Jorma Mäkelä, Eero Mäkinen ja Erkki Mäkinen. Tämä muusikkojen joukko muodosti 50-luvun alkupuolella ryhmän, Sini-Pojat, joka soitti ahkerasti mm. Konsun salissa. Maaliskuusta 1899 Tampereella ilmestyi - muutaman vuoden katkosta lukuunottamatta - vuoteen 1991 asti Kansan Lehti, jonka riveistä muistamme ainakin Erkki Lepokorven, Jammunakin tunnetun pakinoitsija Erkki Kanervan ja Lehtimiehen Oy:n luoneen lehtikeisari Urpo Lahtisen. Kesällä 1935 Konsun salissa vieraili esiintymässä myös Dallapé ja Georg Malmstén, jonka syntymästä tuli tänä vuonna 27.6. kuluneeksi 110 vuotta. Nyt hiljennymme hetkeksi lukemaan Kansan Lehdessä 9.7.1935 julkaistua arviota tästä ilmeisen menestyksellisestä vierailusta Tampereelle:

"Dallape-orkesteri saavutti jälleen eilen Tampereella suorastaan valtavan menestyksen. Työväentalon konserttisali oli täpötäynnä kuumasta ilmasta ja verraten korkeista pääsymaksuista piittaamatonta yleisöä - taisipa osa saada kääntyä ovelta takaisin lippujen loputtua. Dallapé-orkesteri on maineensa veroinen: sen alalla vertaansa vailla olevat musikaaliset hulluttelut saavat yleisön täydellisesti mukaansa ja hra Katajavuori hupaisine juttuineen ja puheineen - puhumattakaan hänen loistavista xylofoonisooloistaan - herättää hauskalla esiintymisellään aina iloisen mielen. Orkesteria johtaa nykyisin Georg Malmstén, joka samalla laulaa iskusävelmissä laulusoolot tavalla, jota tuskin maassamme ylitetään. Musikaalisesti olivat eilisillan konsertissa parhaimpia hra H. Pahlmanin viulusoolo, V. Vesterisen harmonikkasoolo ja G. Malmsténin laulunumerot, vaikka viimeksimainittu aivan tarpeettomasti käyttikin halpahintaisia trikkejä. Orkesterin esityksestä olivat nautittavimpia musikaaliset pilat "Tiger rag" ja "Idän pikajuna", joissa koko orkesteri johtajaa myöten nytkyi repäisevässä tahdissa. Tarvinneeko sanoa, että yleisö oli  suorastaan haltioissaan. Ylimääräisiäkin tietysti vaadittiin ja saatiin. Valitettava seikka vain on, että orkesterin ohjelmalehtinen on aivan mahdoton graafiselta asultaan. Siitä ei saa mitään selkoa.

V. t."

Nuori Torsten Carlander-Reuterfelt taustanaan Töölönlahden rantamaisema

"Jos haluatte elää hyvän ja pitkän elämän, nauttikaa musiikista!", kirjoitti päiväkirjaansa Totti ja tarkoitti todella joka sanaansa. Tämä onnellinen mies tuli oman esimerkkinsä mukaisesti myös eläneeksi paitsi pitkän, myös hyvin värikkään ja mielenkiintoisen ja musiikintäytteisen elämän.

Ruotsin kuningatar Kristiina - kuningas Kustaa II Adolfin tytär - armollisesti aateloi luutnantti Erik Janssonin aatelisnimellä Reuterfelt Tukholmassa 28.3.1647 antamalla aateliskirjan numerolla 401. Suku on ollut liittämässä Bohusin lääniä Ruotsiin ja perustamassa Göteborgin kaupunkia ehtien vielä olla mukana Svenska Ostindiska Kompaniet - Ruotsin Itä-Intian Kauppaseuran perustajaisissa. Isabella Sofia Reuterfelt - Totin äiti - syntyi 11 lapsiseen perheeseen 9.1.1864 Göteborgin lähellä ja kuoli Kellokoskella 16.4.1950. Juuri rakas äiti oli Totti-pojalle henkilö, joka viitoitti tien musiikin ihmeelliseen maailmaan. Äiti Isabella soitti flyygeliä ja viihtyi mielellään soitimen ääressä myös yhdessä Totin kanssa soittaen nelikätisesti musiikkia flyygelillä.

Konsuli John Carlander (19.6.1848-19.12.1922) rantautui suvusta ensinnä Suomeen perustamaan vakuutusyhtiö Sveaa ja hyvin pian sai houkutelluksi myös veljensä Carl Fredrik Carlanderin vakuutuskuvioihin mukaansa. Carl Fredrik tuli vuokranneeksi insinööri Wilhelm Peterzónin kanssa Björkbodan ruukin Kemiön saarelta vuonna 1887. Sangen pian huomattiin Björkbodanin 60 hevosvoiman hyytyvän ruukin tarpeeseen ja etsinnän  jälkeen Tuusulan Kellokoskelta löytyi tuplaten sekä koski- että hevosvoimaa paikalla olleen pajan tarpeisiin, joka näin ostettiin vuonna 1896. Näin tuli perustetuksi Kellokosken Tehdas Oy - Mariefors Bruk Ab -, jota ryhtyivät johtamaan veljekset Carl ja John Carlander. Björkbodan ruukin tuotanto työntekijöineen siirtyi tietysti Kellokoskelle, mutta tuli turmeli valitettavasti merkittävän osan tehtaan rakennuskannasta seuraavana vuonna. Välittömästi ryhdyttiin rakentamaan uusia ja entistä laajempia tuotantotiloja - varmuuden vuoksi tiilestä - ja tästä oli hyötyä myös työtekijöille, koska samanaikaisesti valmistuivat Suurtalo ja Pientalo (n. 100 asuntoa) työväen asunnoiksi. Alueen palveluihin kuuluivat lisäksi Ruukin kirkko vuodelta 1800 ja yhteissauna sekä pyykki- ja leivintupa.  

Räätälimestari N. P. Carlanderin poika - Tottin isä - Carl Fredrik syntyi Smedstorpissa Göteborgin lähellä 26.1.1859 ja kuoli Kellokoskella 2.6.1934. Isabellalle ja Carl Fredrikille syntyi kolme poikaa; 31.5.1890 kuopus Nils-Erik (kuollut 6.9.1964) ja Olof Fredrik 15.9.1894 (kuoli tuberkuloosiin 15.8.1930) sekä mamman ja papan "iltatähtenä" vielä 14.3.1902 Helsingissä Bengt Torsten "Totti" Carlander-Reuterfelt. Musiikki astui nuoren Tottin elinpiiriin jo varhain pitkälti äidin ansiosta ja hän itse muisteli olleensa ensikerran oopperassa 1915 Offenbachin Hoffmanin seikkailuissa. Jo aiemmin äidin seurassa yliopiston juhlasalin konsertit olivat tulleet tutuiksi nuorellemiehelle. Ensiesiintyminen pianistina on ollut jo vuonna 1917 nykyisessä Sibelius-Akatemiassa. Opiskeluaikoinaan koulussa (Nya Svenska Läroverket) Kaisaniemessä Totti säesti lukuisat aamuhartaudet urkuharmonilla ja soitti kouluorkesterin mukana esim. joulujuhlissa.

Ylempi kuva on 3.11.1923 Margit Ringvallin ja Torsten Carlanderin kihlauksesta ja alempi kuva esittää Kellokosken Patruunanpuiston taloa, joka ensin toimi Carlanderin perheen kesäkotina ja sittemmin Totin perheen kotina.

Totti ei koskaan valmistunut ylioppilaaksi, mutta luki itsensä sähköinsinööriksi valmistuen (Tekniska Läroverket i Helsingfors) 20.3.1926 hyvillä ja kiitettävillä arvioilla. Musiikin maailmasta löytyi Tottin puoliso Margit Ringvall (21.6.1904-2.7.1976) ja tuore perhe asui kesäkuusta 1927 lähtien Kellokosken tehdasalueen laidan Patruunanpuistossa arkkitehti G. Aspelinin suunnittelemassa talossa, joka aiemmin toimi Carlanderin perheen kesäkotina. Nuorelleparille syntyi perheenlisäystä kaksin kappalein; ensin 1.4.1926 Ulla-Britt ja 5.8.1927 Per-Håkan, josta isänsä tavoin tuli insinööri. Molemmat lapset aloittivat viulutuntinsa jo vuonna 1934. Totti itse aloitti Kellokosken tehtaalla 1927 ensin insinöörinä ja veljensä edesmentyä isännöitsijänä, teknillisenä johtajana ja lopuksi oman isänsä kuoltua vielä toimitusjohtajana. Aluksi hän keskittyi tehtaan energiansaannin turvaamiseksi rakennuttamaan patoallasta ja nostamaan kosken putoamiskorkeutta kuudesta seitsemään metriin.

Kellokosken tehtaan tuotevalikoima aikain saatossa on ollut vaihteleva ja kohtuullisen runsas. Tehdas oli aikanaan maan suurin meijeriastioiden valmistaja yli 1,2 miljoonalla maitotonkalla, työkaluja miljoonittain (kirveitä, lapioita yms.), ikkunoiden ja ovien saranat ja hakaset, sodan aikana armeija työllisti paljon (lusikka-haarukka, ruokapakit, kuljetusastiat, käsikranaatin kuoret), alumiiniveneitä yms. Totti kohensi mielellään työntekijöidensä elinolosuhteita järjestäen terveydenhoidon työntekijöille ja heidän perheenjäsenilleen sekä ilmaiset lääkkeet. Tehtaan terveyssisar teki perheisiin kotikäyntejä ja samalla sosiaalinen toiminta kehittyi ja terveyskasvatusta edistettiin monin järjestetyin kurssein. Tehtaan työntekijät saivat ostaa edullisesti tehtaan läheisyydestä tontteja, jotta tehtaalla pysyisi ammattimainen työväki. Parhaimpina vuosina tehdas työllisti 350 työntekijää Kellokoskella.

Musiikkituokio Kellokosken Juhlatalossa 18.7.1943. Kellokosken Jousiyhtyeessä soittavat vasemalta Totti, Margit ja Per-Håkan Carlander. Edessä Yrjö Ringvall ja Veikko Saarikoski sekä takana Aurelio Lancial.

Välistä Totti piti omaa harrastustoimintaansa liiankin runsaana, mutta ehdoton suosikki harrasteiden joukossa oli aina musiikki. Aluksi harrastus alkoi pianotunteita ja jatkui sittemmin sellolla ja viululla. Hän opiskeli hetken myös klarinetin soittoa. Totti sävelsi elinaikanaan 40 sävellystä ja eri yhteyksissä hän on itse kertonut ihailleensa mm. Bachin, Mozartin ja Wagnerin musiikkia. Vaikea ei liene arvata, että juuri ooppera on ollut Tottin sydäntä lähellä. Laulajista hän arvosti ehkä eniten Saljapinia, Borgia ja Talvelaa ja kapellimestareista Okko Kamua. Suomalaisista oopperoista Totti arvosti eniten Leevi Madetojan Pohjalaisia ja muutenkin hän uskoi musiikin edistävän ja kohentavan aivojen toimintaa. Hän rakasti syvästi venäläistä musiikkia ja kirjallisuutta; lempikirjailijoinaan hän on maininnut mm. Dostojevskin, Turgenevin ja Tolstoin. Myös ruotsalainen Nobelisti Selma Lagerlöf oli hänelle tärkeä lukuelämys. Totti oli yhtenä perustajajäsenistä kutsumassa Kämpin peilisaliin noin sataa musiikin ystävää vuonna 1945 mm. akateemikko Rolf Nevanlinnan ja professori Toivo Haapasen kanssa perustamaan Suomen Kamarimusiikkiseuraa - Kammarmusiksällskapet i Finland r.f -, jonka kunniajäseneksi seura varsin pian sai  Jean Sibeliuksen. Totti itse toimi myös seuran ensimmäisenä ja hyvin innostuneena puheenjohtajana. Myöhempiä seuran puheenjohtajia ovat olleet esim. varatuomari Pentti Sauramo ja lääketieteen ja kirurgian tohtori K. O. Vartia. Totti kutsuttiin vuonna 1949 kunniajäseneksi tukholmalaiseen, vuonna 1849 perustettuun kamarimusiikkiseuraan (Mazerska Kvartettsällskapet) ja hänen omien sävellystensä joukosta löytyvät pianotrio ja jousikvartetto pianolle, viululle ja laululle. Sävellystoimet hän aloitti vasta eläkkeelle jäätyään ja hakeutui sävellysoppiin professori Einar Englundille. Eläkkeellä alkoi myös hänen pitkäaikainen soittopestinsä NMKY:n orkesterissa, jota kesti aina vuoteen 1995 asti.

Toiseksi tärkeimmäksi harrastukseksi Tottin elämässä nousi jo vuodesta 1939 ehtymättömällä tiedonjanolla alkanut mehiläishoito. Aluksi hän tutki kirjallisuutta, kirjoitti itse myös vuosien saatossa paljon alan kirjallisuutta ja vuona 1941 hankki ensimmäiset kolme mehiläisyhdyskuntaa Kellokoskelle. Harrastus jatkui 50 vuoden ajan keskeytyksettä ja parhaimmillaan hänellä oli 39 mehiläisyhdyskuntaa muutaman vuoden aikana. Keskisadot olivat 25-30 kg/mehiläisyhdyskunta, mutta huippuvuonna on nähty jopa 70 kg/yhdyskunta. Totti Carlander toimitti Jean Sibeliuksen perheelle 17 vuoden ajan hunajat ja hänen hunajastaan pääsivät osallisiksi myös C. G. E. Mannerheim ja Arvo Ylppö sekä Urho Kaleva Kekkonen. Totti kävi paljon puhumassa hunajan puolesta eri tilaisuuksissa (mm. Lastenlinnan henkilökunnalle) ja kirjoitti mieluusti aiheesta kirjoituksia eri lehtiin. Mielellään hän korosti, että hunajaa ei tule koskaan säilyttää jääkaapissa, vaan huoneenlämmössä kuivana ja kansi päällä. Kellokosken tehtaalla aloitettiin vuonna 1943 hunajalinkojen ja tuhansien muiden mehiläishoitovälineiden valmistus ja Totti oli itse järjestämässä ensimmäistä maamme mehiläishoitonäyttelyä. Vuonna 1948 Totti perusti Tuusulan Seudun Mehiläishoitajat ja toimi sen puheenjohtajana vuoteen 1962 asti ja samoin hän kuului Finlands Allmänna Blodlarföreningen-yhdistyksen hallitukseen, Suomen Mehiläishoitajien Liittoon ja Uudenmaan Mehiläishoitajiin. Harrastuksen päätyttyä hän lahjoitti Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteelliselle tiedekunnalle Viikkiin 3,5 hyllymetriä käsittävän useampikielisen mehiläishoitoa käsittelevän kirjaston.

Tottista olisi vaikea kirjoittaa tai puhua ilman yhtä tärkeää harrastusta; hän oli intohimoinen kaitafilmauksen ja elokuvien ystävä. Hänen kerrotaan kuvanneen yli 15 000 metriä 16 millimetrisellä Kodacilla ja omia filmejään hän on esittänyt yli 200 kertaa eri puolilla Suomea. Näitä filmejä on lyhennettyinä näytetty myös Suomen ja Ruotsin TV:ssä sekä Saksan ja Belgian TV:ssä. Filmit ovat etupäässä Tottin omia kuvauksia lukemattomilta matkoilta esim. autolla Skandinaviasta halki Ranskan ja Espanjan (1954). Myös mehiläishoitoa on tallentunut filmille ja hän on voittanut jopa kansainvälisiä palkintoja filmeillään. Totti Carlander luovutti Suomen Elokuva-arkistolle historiallisesti erittäin arvokkaan filmiaineistonsa vuosilta 1936-1960, joka kattaa yli 5000 tuntia filmiä 30-luvun elämästä Suomessa, kotirintaman oloista sotavuosilta, Kellokosken tehtaan työmenetelmiä ja Carlanderin perheen kuvausta. Totti itse muistaa vuoden 1912 ja ensimmäisen näkemänsä elokuvan: Maailman ympäri. Kaikkiaan hän eläessään ennätti katsella ainakin 6000 elokuvaa. Paljolti Olof Carlanderin ansiosta 1873 perustettu Mariefors Bränneri Ab kunnostettiin Juhlataloksi, jonka vihkiäisiä vietettiin 3.11.1928. Parhaimpina viikkoina neljänä iltana nähtiin Juhlatalossa elokuvaesityksiä ja ennen äänielokuvien tuloa Totti säesti pianolla elokuvia näissä esityksissä vuosina 1928-29. Juhlatalossa oli myös vilkasta kuoro- ja teatteritoimintaa. Taloilla vierailleiden taiteilijoiden lista on pitkä, mutta esim. Ansa Ikonen, Edvin Laine, Joel Rinne, Tauno Palo, Reino Helismaa, Esa Pakarinen ja Laila Kinnunen ovat käyneet viihdyttämässä Kellokosken työväkeä Juhlatalon tilaisuuksissa. Totti oli yhdessä tehtaan työntekijän Alred Tuomiston kanssa perustamassa vuonna 1935 tehtaan kirjastoa ja kirjastoyhdistystä, ja kirjastonhoitajana toimikin Tuomisto aina kuolemaansa 1958 asti. Syksyllä 1936 Totti järjesti kirjastossa kiinnostuneille lennokkikurssin ja viulunsoitosta kiinnostuneille oli tarjolla kesästä 1943 opetusta viulunsoitossa. Opettajana toimi kaupunginorkesterin 1. viulisti, Eino Rautasuo. Ruotsista palanneille sotalapsille perustettiin tehtaan alueelle 1946 yksityinen ruotsinkielinen kansakoulu, joka toimi 13 vuoden ajan. Jatko-opintoja varten opiskelijoita kuljetettiin tehtaan autolla Helsinkiin kouluun. Kellokosken alueella on toiminut myös pitkään legendaarinen Kellokosken sairaala, jonka lääkäreistä Ville Kuusisto(Kuusistojen musiikkisukua) ja Paavali Alivirta musisoivat mielellään kamarimusiikkikokoonpanoissa Tottin kanssa.

                                     Totti Carlander ja Ilkka Taipale vauhdissa Kellokoskella.

Vuonna 1949 Totti solmi toisen avioliittonsa sihteerinsä Ann-Marie Lindholmin (s. 20.7.1925) kanssa ja tästä liitosta syntyi kolme lasta; laivainsinööri Christer (17.1.1950), Tukholmassa sisustuskonsulttina toiminut Monica (12.11.1951) ja valtiotieteiden maisteri ja Eduskunnan kansainvälisellä osastolla työskentelevä Eva-Gunilla (22.10.1954). Paitsi perhe, myös sotainvalidit olivat Tottin sydäntä lähellä ja tehtaalla olikin oma osasto, johon ensisijaisesti otettiin sotainvalideja töihin. Sotainvalidit saivat korvauksetta järjestää omia tilaisuuksiaan Juhlatalossa ja tilaisuuden tuotot he saivat myös pitää itse. Jo C. F. Carlanderin kaudella 7.9.1926 perustettiin tehtaan oma VPK ja Totti piti yllä VPK:n torvisoittokuntaa, jonka toiminta jatkuu edelleenkin. Parhaimmillaan 27 eri yhdistyksessä Totti ennätti olla aktiivisena toimijana mukana yhtäaikaisesti, mutta rakkaimmat näistä olivat varmasti Matkailuhistorian seura, Vapaamuurarit ja Helsinfors Svenska Krigsveteraner.

                                     Ann-Marie Lindholm ja Torsten Carlander kihlakuvassa.

Vuonna 1963 Totti päätyi myymään Kellokosken tehtaan ja vetäytyä eläkkeelle. Tehdas päätyi Fiskarsin omistukseen ja kun toiminta tehtaalla viimein 1979 loppui, päätyi tehdas kiinteistöineen kunnan haltuun. Perhe muutti Östersundomin Korsnäsiin, missä Totti sai rentoutuen harrastaa mehiläishoitoa. Harrastuksia Tottilla kyllä riitti eläkepäivillä; musiikki, esitelmämatkat, matkailu, päiväkirjojen kirjoittaminen, videointi, yhdistystoiminta esim. vapaamuurariveljet ja sotaveteraaniveljet pitivät hänet virkeänä ja toimeliaana. Eläkkeelle jäätyään hänen kiireensä todella vasta alkoivat ja häntä pidettiin huippuvarattuna vuosia. Vuonna 1988 Totti muutti vaimonsa kanssa Helsinkiin Fredrikinkatu 16:een; samaan taloon, jossa aiemmin asui mm. Aino Ackté. Tottin täyttäessä satavuotispäiviään 2002 päivänsankaria juhlittiin Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa, jossa huomattiin, että Totti oli nähnyt 120-vuotiaan orkesterin kaikki yhdeksän kapellimestaria johtamassa orkesterin edessä. 19.6.2003 Torsten "Totti" Carlander-Reuterfelt vaihtoi soittokuntaa lopullisesti Helsingissä.

Jean Sibeliuksen kuvatervehdys Totille.