Vuodelta 1487 löytyy ensikerran maininta Nottbeck-nimestä, kun Bernard Notteck mainitaan Westfalenin Münsterin kaupungissa, jossa hän toimi hovioikeuden prokuraattorina. Puolisoksi hänelle tiedetään Regine Tutels ja heidän kolmas poikansa , Johann Nottbeck ja puolisonsa Elisabeth Havemeister - Lübeckin porvareita -, heidät tiedetään Pietarin Nottbeckien esivanhemmiksi. Seuraavasta sukupolvesta Berend Nottbeck muutti Tallinnaan saaden kauppiaana siellä porvarioikeudet. Puolisoksi valikoitui Tallinnasta Anna Korbmacher. Heidän pojastaan Casper Nottbeckistä tuli Ruotsin kuninkaallisen jalkaväkirykmentin sotatuomari ja myöhemmin Tallinnan oikeuden kirjuri. Hänen poikansa, Justus Johan Nottbeck, jatkoi oikeudessa hänkin, oikeuden notaarina. Justus avioitui tallinalaisen Hedwig Margaretha Brohmin kanssa ja heidän pojastaan, Carl Nottbeckista tuli myös Tallinnan porvareita ja suuren kauppiaskillan vanhin sekä kaupunginvaltuutettu. Carlin puoliso oli jälleen tallinnalainen Catharina Dorothea Stricker. Heidän vanhin poikansa oli liikemies Tallinnassa, Carl Samuel Nottbeck, joka avioitui Charlotte Dorothea von zur Mühlen kanssa 23.3.1809. Charlotte oli aatelissukua ja raatimiehen tytär, joka syntyi 16.2.1791 Tallinnassa. Carl puolisoinen kulkeutui siis Pietariin menestyen siellä liiketoimissaan ja ansioitui kunniaporvariksi. Juuri samainen Carl Nottbeck oli nyt ostanut Georg Rauchin kanssa Tammerkosken rantamaisemista James Finlaysonin perustaman tehtaan.

 

Nottbeckien Pietarin koti Vasilin saarella Kutuzovin talossa oli hyvin tilava ja sangen vauras. Kotikielenä puhuttiin saksaa, sillä Nottbeckit olivat tiukasti viiden sukupolven ajan Tallinnassakin naineet vain saksalaista syntyperää olevia puolisoita. Sivistyneistön seurustelukielenä oli ranska ja kodin ulkopuolella muuten puhuttiin venäjää. Pietarin ylhäisö oli erittäin ahkeraa toimettomuudessaan. Nottbeckien perheeseen syntyi Pietarissa yksitoista lasta; Sophie 1810, Emilie Catharina 1811, Carl 1814, Wilhelm 1816, Thomas 1818, Eduard 1819, Johann 1823, Paul 1824, Peter 1826, Marie 1828 ja Elisabeth 1830. Pojista Carl ja Wilhelm tekivät elämäntyönsä Suomessa Finlaysonin tehtaalla ja he saivat täällä aatelisarvon 19.12.1855. Carl Nottbeckin elämän päättyessä 19.10.1884 alkoi Pietarin toimintoja hoitaa yhtiökumppani Rauchin  suku.

Vuonna 1816 syntynyt Wilhelm Nottbeck avioitui 20.5.1847 Pietarissa Liivinmaalla 23.4.1824 syntyneen Constance Marie Elise von Mengden kanssa, ja Marien vanhemmat olivat saksalaista syntyperää olevat kreivi Georg Fredrik von Mengden ja Anna Maria Constance o.s. Gerdsdorff. Kreivi von Mengden kuoltua 1846 toimitti sukulainen Constancen keisarin hoviin suurruhtinattaren seuraneidiksi. Nottbeckien kotona järjestetyissä uskonnollisissa kotihartauksissa Wilhelm ja Constance kohtasivat toisensa. Kun pariskunta muutti Tampereelle asumaan, heille saneerattiin vanha polttimon kaksikerroksinen puurakennus ulkoa ja sisältä perheen näyttäväksi asunnoksi kosken rannalta. Rakennuksesta tuli herraskartano, jota ympäröi puutarha suihkulähteineen, huvimajoineen ja aurinkokelloineen. Puiston reunalla olivat kasvishuoneet, joissa kypsytettiin erilaisia eteläisiä hedelmiä. Molempien puolisoiden lapsuudenkodit olivat esikuvina uuden kodin sisustuksessa ja kodissa vallitsi harras tunnelma. Edelleen perheen kotikielenä oli saksa perinteitä kunnioittaen, mutta uusi kotimaa velvoitti myös opiskelemaan suomea ja ruotsia. Talon toisessa kerroksessa sijaitsivat vierashuoneet ja taidegalleria, jossa oli paljon suvun jäsenten muotokuvia ja keisarilta lahjaksi saatuja keisariperheen muotokuvia. Wilhelm Nottbeck toimi vuonna 1846 perustetun Suomen Taideyhdistyksen asiamiehenä Tampereella ja yhdistykseen kuului parikymmentä jäsentä Tampereella.

 

Uudet omistajat olivat vuonna 1836 perustaneet myös sukkatehtaan, Stocking Manufacture Tammerfors, joka toimi puuvillatehtaan alaosastona. Uudet koneet tähän tehtaaseen saatiin vuonna 1844 ja näin oli Suomessa käynnistynyt trikooteollisuus. 16.8.1850 senaatti siunasi Wilhelm Nottbeckin toimiluvan ja tehdas tunnettiin nimellä Tampereen trikootehdas. Patruuna Wilhelm von Nottbeckin kuoltua vuonna 1890 tämän tehtaan omistus siirtyi hänen pojalleen, Peter von Nottbeckille. Tämä trikootehdas lopetti kuitenkin toimintansa vuonna 1897.

Tampereen nauttimat erillisoikeudet (jotka keisari Aleksanteri I oli Tampereelle myöntänyt 1.8. 1821) - joiden avulla voitiin käydä tullitonta kauppaa koneilla ja raaka-aineilla - nousivat katkeran kiistelyn aiheeksi maassamme ja hallitus kumosi nämä oikeudet Tampereelta vuonna 1854. Sattumoisin päivää myöhemmin, kun Wilhelm ja Carl von Nottbeck korotettiin aatelisiksi - 20.12.1955 - kenraalikuvernööri von Berg esitti Tampereen kaupungin erillisoikeuksien palauttamista keisarillisella manifestilla 50 vuoden ajaksi eli vuoden 1905 loppuun. Ei siis ollut mitenkään kummallista, että keisari Nikolai Nikolajevits vieraillessaan Tampereella Krimin sodan aikana vuonna 1855, teki myös vierailun Nottbeckien luokse. Tämän vierailun jälkeen Wilhelm Nottbeck nopeasti varusti suuren huoneiston sairaalaksi sodan melskeessä haavoittuneita venäläisiä varten.

Nottbeckien avioliittoa on kuvattu hyvin lämpimäksi ja rakkauden täyteiseksi molempien puolisoiden elinaikana ja liitosta syntyikin seitsemän veljestä, joista yksi kuoli heti synnyttyään; Carl Samuel s. 19.3.1848, Wilhelm Fredrik s. 6.3.1850, Edvard Alexander s. 22.4.1853, Peter Burchard s. 22.4.1858, Alexander Johan Ferdinand s. 9.1.1861 ja Ernst Friedrich Rembert s. 13.7.1864. Perheen koti kosken partaalla pysyi kaupungin herrasväellekin tuntemattomana, sillä Nottbeckit eivät antautuneet Tampereen seurapiirielämän vietäviksi. Kodin ja perheen kaikkein lähin palvelusväki muodostui Liivinmaan ja Viron saksalaisista ja muu avustava väki tuli lähiympäristöstä Hämeestä. Pikantit olivat ehdottomasti miespuolisia ja Wilhelm von Nottbeckin ulkomaanmatkoillakin mukana seurasi aina pikantti.

Ferdinand Uhde oli maaliskuussa 1852 Saksan matkaltaan tuonut mukanaan värjärimestariksi Karl Friedrich  Louis Schnittin Berliinistä ja senaatille tehtiin heti 20.4.1852 anomus värjäämön perustamisesta Tammerkosken rantaan. Senaatti hyväksyikin 13.10. samana vuonna hakemuksen ja vastausta vielä odoteltaessa oli ryhdytty jo toimiin värjäämön saamiseksi. Vanha yksikerroksinen puuvillamakasiini vuodelta 1843 sai jatkokseen värjäämörakennuksen, joka varustettiin tarvittavilla koneilla ja laitteilla. Alkuun päästyään tuotanto kasvoi kuitenkin merkittävästi, joten värjäämö sai toisen kerroksen ja tiilirakennus rapattiin valkoiseksi. Puuvillakankaita alettiin myydä Suomessa vuonna 1848 ja vuonna 1856 tehtaan kangastuotannosta puolet meni kotimarkkinoille. Vuonna 1858 värjäämössä oli töissä jo viisikymmentä työntekijää ja värjärimestari Schnitt siirtyi vuonna 1857 Turkuun Barkerin tehtaalle perustamaan värjäämöä. Louis Schnitt tuli tämä menestyneen värjäämön osakkaaksi ja vaurastuessaan alkoi suunnitella oman tehtaan perustamista.

Littoisiin  oli vuonna 1823 perustettu alkuun hyvin menestyvä verkatehdas, joka joutui kuitenkin lopettamaan toimintansa vuonna 1863 raaka-aineiden ja tilauksien puuttuessa. Pakkohuutokaupasta värjärimestari Schnitt osti 20 000 hopearuplalla 12.5.1864 koko tehtaan ja yhtiökumppaneikseen tulivat 27.10.1864 kauppakirjalla kauppaneuvos Carl Dahlström ja kauppias Gust. A. Lindblom. Louis Schnitt ryhtyi Littois Fabriksbolagin määrätietoiseksi johtajaksi huolehtien monin tavoin tehtaan työväestöstä. Tapa, jolla hän johti tehdasta, muistutti hyvin paljon Wilhelm von Nottbeckin tapaa johtaa tehdastaan. Patruuna Schnitt rakennutti työntekijöille asuntoja, perusti tehtaan työntekijöiden lapsille koulun vuonna 1873, rakennutti virkamieskunnalle omakotitaloja, työntekijät saivat kirjaston ja lehtienlukusalin, tehtaalle perustettiin sairaus- ja hautausapukassa, ilmainen lääkärin vastaanotto kerran kuussa, tehtaalla oli oma palokunta ja jo työnsä tehtaalla lopettaneet vanhat työntekijät saivat ilmaisen asunnon lisäksi lämmityspuut ja valaistuksen. Patruuna Schnitt rakennutti myös perheelleen verkatehtaan viereen puuhuvilan asunnoksi perheelleen. Myöhemmin vielä valmistui tehtaan alueelle perheen asunnoksi 13 huonetta käsittävä asuinpalatsi, joka perustui hampurilaisen arkkitehtitoimisto J. Schwartzin suunnitelmiin. Patruuna Schnitt kuoli 16.2.1899 ja hänen työtään neljästä pojasta ryhtyi toiseksi vanhin poika, Karl Louis nuorempi, jatkamaan. Hän jatkoi isänsä viitoittamalla tiellä tehtaan hoitoa, mutta voimien ehtyessä päätyi kuitenkin myymään 1.10.1917 verkatehtaansa. Barkerin puuvillatehdas ja Littoisten verkatehdas yhdistettiin vuonna 1921.
 

Finlaysonin tehtaan työväestön lapsille suunniteltu Mamsellin koulu aloitti toimintansa nykyisen Puuvillatehtaankadun ja Kuninkaankadun kulmassa komeassa puutalossa vuonna 1839. Mamsellin koulu on Tampereen ensimmäinen tehtaankoulu ja sitä pidettiin maamme toisena vakituisena kouluna. Tämä koulu toimi samoissa tiloissa aina vuoteen 1875 asti, jolloin Tampereen kaupunki perusti ensimmäisen koulunsa. Myös kaupunkilaisten lapsia pääsi tähän kouluun, jonka opetusmetodina oli englantilainen Bell-Lancasterin menetelmä, missä vanhempia ja edistyneempiä oppilaita käytettiin apuna opetuksessa. Lapsille opetettiin lukemista, kirjoittamista ja laskutaidon alkeet sekä hyvät käytöstavat ja koulu toimi syvästi uskonnollisessa hengessä. Opetuskieli oli ruotsi, mutta myös suomeksi harjoitettiin lukemista ja koululla oli tätä varten Pietarissa painetut saksasta suomeksi käännetyt uskonnolliset kirjat: Isä Meidän Selitys. Koulun nimi tuli opettajattaren mukaan, sillä häntä kutsuttiin Mamselliksi. Tukholmasta asti piti hakea opettajaksi 17.12.1805 Isokyrön Tuuralan kylässä syntynyt neiti Maria Charlotta Hydén. Kirjoittamisen alkeita opeteltiin hiekkaan piirtämällä hiekkalaatikolla ja vain parhaimmat oppilaat pääsivät kirjoittamaan sulkakynällä vihkoihin. Laskutaidon perustaksi opetettiin kertotaulua ja päässälaskua. Keisari Aleksanteri II vieraili Mamsellin koululla maaliskuussa 1856. Mamsellin koulua ovat käyneet mm. kirjailija Minna Canth ja tukkukauppias ja lahjoittaja G. F. Ahlgren. Koulurakennus purettiin Finlaysonin portin pielestä - Kuninkaankadun ja Puuvillatehtaankadun kulmasta - vuonna 1982.
 

Tehtaalla vaikeutui palkanmaksu Krimin sodan aikoihin, kun vaihtoraha tahtoi hävitä kiertelevien kulkukauppiaiden mukana Venäjälle. Marraskuussa 1855 tehdas joutui laskemaan oman rahan käyttöön, jotta palkat pystyttiin hoitamaan. Tämä oma raha hyväksyttiin kaupungin kaupoissa maksuvälineeksi, mutta laittoman tilanteen vuoksi tammikuussa 1856 kenraalikuvernööri Carl Nottbeckin anomuksesta myönsi luvan tähän toimintaan. Samanlaiseen tilanteeseen jouduttiin myös vuosina 1859-1861, kun Venäjän ruplan heikentyminen aiheutti vastaavan tilanteen.

Vuonna 1860 Finlaysonin tehtaalla johtajuus vaihtui, kun Ferdinand Uhde luopui toimestaan ja hänen paikkansa peri luonnollisesti johtajan rooliin hyvin perehtynyt Wilhelm von Nottbeck. Pohjois-Amerikassa käytiin sisällissotaa vuosina 1861-1865 ja se ei voinut olla vaikuttamatta puuvillan saatavuuteen ja siis myös Finlaysonin tehtaan toimintaan. Nälkävuodet olivat myös vaivana koko maassa vuosina 1867-1868. Tehtaan porteille kokoontui nälkiintynyttä väkeä, joille patruuna Nottbeck tarjosi omalla kustannuksellaan Pietarista tuottamiaan jauhoannoksia. Jotakin hyvää saatiin myös aikaiseksi; rautatie laajeni vähitellen Tampereelle, luku- ja kirjoitustaito koheni kansakouluasetuksella vuonna 1866, sanomalehtiä perustettiin ahkerasti Suomessa, posti kulki entistä paremmin, lennätinyhteyksiä rakennettiin ja avattiin Tampereelle 11.10.1865 ja saatiin oma rahakanta. Tampereella oli vain yksi kirkko, Tampereen kirkko (nyk. Vanha Kirkko) vuodelta 1824, kun Wilhelm von Nottbeck ryhtyi kirkon hankintaan. Hän kustansi kirkon ja lopulta kirkon paikaksi tuli Kuninkaankadun ja silloisen Polttimonkadun ja myöhemmin Pumpulitehtaankadun (nyk. Puuvillatehtaankatu) kulmatontti, jonka niittyä aikaisemmin käytettiin kankaiden valkaisuun. Elokuussa niityllä järjestettiin myös tehtaan elojuhlat ja juhlapäivin työt lopetettiin jo klo 12. Juhlissa saattoi olla väkeä tuhansittain. Kirkon suunnitteli arkkitehti F. L. Calonius ja kirkko rakennettiin tiilistä, 1850 valmistuneet urut tuotiin Englannista Pietarin kautta Tampereelle. Kirkko vihittiin käyttöön elokuussa 1879.

 

Tehtaalla oli oma kirjasto ja lehtien lukusali työläisten käyttöön ja patruuna von Nottbeck teki itse aloitteen työväenyhdistyksen perustamisesta työläisilleen. 1840-luvulta lähtien tehdas huolehti työntekijöidensä ja työnjohtajien asumisen järjestämisestä. Tontteja asuntoja varten ostettiin kaupungin länsipuolelta nykyisen Amurin kaupunginosan alueelta. Laajenevan tehdasalueen uudet rakennukset saivat myös kuvaavia nimiä; vuonna 1865 valmistunut kolmikerroksinen karstaamo ja kehräämö nimettiin Seelanniksi, maaliskuussa 1877 valmistunut pitkä kutomorakennus oli Plevna, Siberiaksi kutsuttiin vuonna 1899 käyttöön otettua suurta kehräämörakennusta, jossa nykyään on mm. Aamulehden toimitus. Vanhin tehtaan alueen talojen erikoisista nimistä lienee Sitka, joka oli alaikäisten tehtaantyttöjen asuntola Näsilinnankatu 2-4:n tontilla. Sitkan saari on Luoteis-Amerikassa, Alaskassa ja sinne lähti retkikunta Helsingistä 12.9.1839. Sitkan luterilaisen seurakunnan pastorina toimi vuosina 1845-1852 Saarijärvellä 15.2.1809 syntynyt Henrik Johannes Gabriel Plathan.

Nottbeck ehdotti Kauppatorille suihkukaivon rakentamista omilla varoillaan ja monien vaiheiden kautta ehdotus hyväksyttiinkin. Vuonna 1883 insinööri Robert Huber Helsingistä piirsi suihkukaivon, sen valmisti F. Kahle und Sohn Saksan Potsdamissa ja se saatiin käyttöön 11.9.1883. Vielä 1930-luvulla suihkukaivo toimi yleisesti hevosten juottopaikkana.

Patruuna von Nottbeckin vanhin poika, Carl Samuel von Nottbeck valmistui ylioppilaaksi Tartossa sekä suoritti koneinsinöörin tutkinnon Zürichissä. Hän tutustui sähköön ja sen mahdollisuuksiin nuorena miehenä Amerikassa Thomas Edisonin tehtailla. Thomas Alva Edison oli kehitellyt sähkölampun vuonna 1879 ja aivan ensimmäisenä keksintö otettiin käyttöön valtamerilaiva Columbialla. Kesällä 1881 Carl esitteli intoa täynnä uuden keksinnön valaistuksen parantamiseksi yhdessä unkarilaisen sähköasiantuntijan, Istvan von Fodorin kanssa isälleen, patruuna von Nottbeckille. Isä epäili hanketta ensin, mutta lupautui kokeiluun. 15.3.1882 Plevnan kutomosali sai sähkövalon, joka todettiin kirkkaammaksi kuin kaasuvalo ja paikalla tätä todistamassa olivat asennustöistä vastaavat, tehtaan johto ja kaupungin virkamiehiä pormestari Fredric Procopén johdolla. Onnistuneen  kokeilun vuoksi koko tehtaaseen haluttiin sähkövalot, jotka vuonna 1883 olivatkin käytössä. Tehdas sai oman sähkökeskusasemansa vuonna 1863 rakennettuun tehdasrakennukseen nro 21:een. Carl von Nottbeck suunnitteli Suomen ensimmäisen koskien sähköistämisohjelman. Poikamiehenä elämänsä elänyt Carl ajautui Finlaysonin sähkövalokeskuksen valmistuttua Pietarin Edisonin tehtaan edustajaksi ja sieltä edelleen Pariisiin 1880-luvun lopulla. Pariisiin hänen elämänsä myös päättyikin, kun hänet löydettiin hotellista kuolleena 11.11.1904 ja häneltä jäi jälkeläiseksi yksi tytär.

 

Kenraalimajuri ja ritari Clas Alfred Stjernvalin omaisuutta oli Lielahden kartano vuosina 1847-1869 ja sama mies omisti myös Siivikkalan tilan vuosina 1849-1869. Lielahti tunnetaan asutuksestaan jo vuodesta 1540 ja Harjuntaustan jakokunnassa oli  1550-luvulla jo 17 maatilaa. Kun Clas Alfred kuoli, osti vanha patruuna Wilhelm von Nottbeck perikunnalta 31.10.1872 Lielahden kartanon ja Siivikkalan tilan ja vanha patruuna käytti Lielahden kartanoa lähinnä perheensä huvilana, jossa pojat saivat harrastaa purjehdusta Näsijärvellä. Wilhelm von Nottbeckin kuoltua peri tilat hänen poikansa Wilhelm Fredrik von Nottbeck täydellä omistusoikeudella. Tilat siirtyivät virallisesti hänelle 1.9.1893 ja uutta omistajaa kutsuttiinkin Lielahden patruunaksi. Tämän Lielahden patruunan haltuun suku uskoi myös Finlaysonin hallituksen puheenjohtajuuden. Hän oli kotona saanut ensiopetuksen kotiopettajalta - aivan kuten veljensäkin - ja suoritti ylioppilastutkintona Tartossa. Tarton yliopistosta hän valmistui kemian maisteriksi ja jatkoi matematiikan opintoja Ranskassa sekä Englannissa tekniikan ja taloustieteiden opintoja. Auttavan suomen kielen lisäksi hän puhui sujuvasti saksaa, venäjää, ranskaa, englantia, ruotsia sekä viroa. Avioliiton hän solmi 26.7.1882 Helsingissä Maria Lydia von Tobiesenin kanssa, joka oli syntynyt Witebskin kaupungissa 18.11.1851. Pari muutti Lielahden kartanoon asumaan ja täällä heille syntyi kaksi poikaa; Heinz Friedrich Wilhelm Fürchtegott 26.8.1887 ja Kurt Alexander Friedrich Rembert Burchard 24.12.1891. Pojat saivat myös kotiopetusta Tarton yliopiston maistereilta Eisenschmidtiltä ja Franciszek de Godzinskyltä, joka oli professori, säveltäjä, kapellimestari, sovittaja ja pianisti George de Godzinskyn isä. Opetuskielenä kuten perheen kotikielenä oli edelleen saksa.

Lielahden patruuna osti Kukkolan, Pohtolan ja Possilan talot ja yhdisti ne Lielahden kartanoon. Hän isännöi koko Harjuntaustan kylää eli nykyistä Lielahtea, ulkopuolelle jäi vain Niemen rustholli, joka oli kauppaneuvos Antti Ahlströmin omistuksessa. Lielahden tilalla kaikki rakennukset uudistettiin. Vanha päärakennus, sveitsiläiseen vuoristotyyliin rakennettu puurakennus sai seurakseen kauemmaksi rannasta rakennetun kaksikerroksisen, 25 huonetta käsittävän tiilirakennuksen. Rakennuksen suunnitteli patruunan puoliso, Maria von Nottbeck ja se valmistui vuosina 1893-1894. Kartanosta tuli maataloustila, jossa isäntä pääsi soveltamaan monia ulkomailta tulleita uusia oppeja käytännössä. Tilalle rakennettiin uusi ja iso navatta, johon Tanskasta tuotiin 400 lehmää. Maito kuljetettiin kolmella hevosella kaksi kertaa päivässä kaupunkilaisille. Kun Finlaysonin tehdas tarvitsi perunajauhoja liisterin valmistukseen, alkoi Lielahdessa perunanviljelys. Soita kuivaamalla ja salaojittamalla suuret vainiot saatiin erinomaiseen viljelyskuntoon. Turvetta yritettiin hyödyntää energian lähteenä, mutta se soveltui huonosti polttoaineeksi höyrykattiloihin. Apulanta otettiin Lielahdessa jo 1880-luvulla käyttöön, kun siitä ei vielä muualla Suomessa tiedetty yhtään mitään. Finlaysonin kirkon suunnitellut arkkitehti ja perheen hyvä ystävä F. L. Calonius perusti vuonna 1883 luujauhotehtaan apulannoitusaineen valmistusta varten Santalahteen. Luujauhosta saatiin Fosforia, kalia ja typpeä ja Lielahden sadot alkoivat parantua. Lielahden kartanon maista erotettiin seitsemän hehtaaria luujauhotehtailija Caloniuksen perunan ja viljan kasvattamiseen. Lokakuussa 1893 avattu ratayhteys Tampereelta Poriin mahdollisti oman yhteyden rautateitse Lielahden kartanon alueelle. Pelloilta saatiin käytännöllisesti kuljetukset hoidettua omalla pikkuveturilla ja vaunuilla. Kartanon patruuna myös tarkasti omia tiluksiaan omalla veturillaan. Kartanon pihapiiriin perustettiin vuona 1885 suvun oma, pieni hautausmaa, kun vanhan patruunan nuorin Ernst-poika sai surmansa rekimatkallaan Lielahden kartanoon veljensä luokse 26.1.Hautajaiset järjestettiin 2.2.1885 suvun tätä tapausta varten perustamalla hautausmaalla Lielahdessa. Suvun hautausmaahan on perheen jäseniä haudattu kymmenen haudallista ja hautausmaan aidaksi siirrettiin Milavidan kartanon vanha aita tontin rajalta, kun Tampereen kaupunki hanki sen omistukseensa sairaalan käyttöön 2.10.1905 laaditulla kauppakirjalla 250 000 markan kauppahintaan. Hautausmaan kappelin suunnitteli myös Lielahden patruunan puoliso, Maria von Nottbeck.

 

Nuoren Ernst von Nottbeckin jälkeen seuraavaksi Lielahden kartanon pieneen hautalehtoon siunattiin Wilhelm von Nottbeckin armas puoliso Constance Marie Elise von Nottbeck, kun hän kuoli Tampereella 4.12.1888. Vanha patruuna ja Finlaysonin tehtaan johtaja, Wilhelm von Nottbeck kuoli 30.3.1890 Wiesbadenissa Saksassa, mutta hänet toimitettiin oman tahtonsa mukaisesti Tampereelle ensin Finlaysonin kirkkoon siunattavaksi ja sitten haudan lepoon puolisonsa viereen Lielahden kartanon maille. Hänen työtään Finlaysonin tehtaan johdossa jatkoi isännöitsijä Arthur Sommer. Milavidan rakennuttanut Peter von Nottbeckin Olga-puoliso kuoltuaan Baden-Badenissa 20.10.1898 toimitettiin hautaan suvun hautausmaahan ja melko pian hänen jälkeensä 28.5.1899 kuoli myös Peter. Hänet tuotiin Pariisista sukuhautaan. Joulun alla 22.12.1900 kuollut Alexanderin palatsin rakennuttaja, Alexander Johan Ferdinand von Nottbeck mullattiin yksin, koska hänellä ei ollut puolisoa. Neitsytniemen patruuna, Edward Alexander von Nottbeck tuotiin taas Genevestä Lielahden lepoon kuoltuaan 14.2.1939 kuten myös 12.4.1944 Genevessä kuollut hänen Eugenie-vaimonsa;   uurnat Edward Walter pojan kuoltua 23.8.1970 vasta toimitti haudan lepoon Walterin puoliso Andrée von Nottbeck. Andrée olikin suvun viimeinen edustaja, joka tuli haudatuksi Lielahteen. Hän kuoli jo 13.2.1990 93-vuotiana Genevessä, mutta hänen muistotilaisuutensa Milavidassa ja uurnan lasku hautaan Lielahteen tapahtui 23.9.1997 tuomiorovasti Voitto Silfverhuthin avustuksella.

Lielahden kartanon patruuna Wilhelm Fredrik von Nottbeck myi Lielahden ja Siivikkalan tilansa 24.8.1904 liikemies K. J. Dahlströmille ja lähti perheensä kera Pietariin, jossa he viihtyivät vuoteen 1917 asti. Puoliso Maria Lydia kuoli Pietarissa 21.3.1906 ja sai hautapaikkansa Pietarista. Wilhelm avioitui Pietarissa menehtyneen puolisonsa kamarineidin Anna Wilhelmina Schultenin kanssa 12.11.1913 ja uuden avioitumisen vuoksi joutui sukulaisten kanssa huonoihin väleihin. Wilhelm von Nottbeck vietti kymmenen elämänsä viimeistä vuotta Helsingissä, jonne hän myös kuoli 10.3.1928 ja tuli haudatuksi Hietaniemen hautausmaalle. Nuorempi hänen pojistaan, Kurt, kuoli Helsingissä ennen isäänsä 22.4.1923 ajettuaan autollaan satama-altaaseen ja vanhempi poika, Heinz, muutti nuorena jo Lontooseen, sieltä edelleen Amerikan kautta viimein Kanadaan. Hän oli elinaikanaan neljästi avioliitossa ja kuoli 28.9.1963. Vuodesta 1908 hän käytti Henryä etunimenään ja avioitui ensimmäisen kerran Lontoossa 19.11.1908 englantilaisen Gladys Lewisin kanssa. Tämä avioliitto päättyi kuitenkin eroon lapsettomana ja toinen puoliso oli myöskin englantilainen Cicely Lewis. Heille syntyi Lontoossa kolme lasta; Joyce Cwendolyn 21.2.1918, John Cristopher Willard 28.2.1920 ja 8.8.1922 Richard Michael. Uusi perhe muutti Kanadaan ja siellä perheen äiti kuoli vuonna 1928. Tampereen tuomiokapituli kirjasi vasta 24.1.1929 Henryn ensimmäisen avioliiton päättyneeksi ja näin ollen kaikki hänen lapsensa olivat avioliiton ulkopuolella syntyneitä eivätkä saaneet isänsä aatelisarvoa. Henryn kolmas puoliso oli vanhaa venäläistä aatelia, ruhtinatar Alexandra Dolgoruky, joka kasvatti lapset ja hänestä lapset myös kovasti pitivät. Ruhtinatar kuoli kuitenkin vuonna 1942 ja Henry solmi vielä vuonna 1953 neljännen avioliiton, kun puolisoksi tuli Evelyn Clarice Vanzandt. Tämäkin liitto oli lapseton.

Vanhan patruunan kolmas poika, Edvard von Nottbeck tituleerasi itseänsä paroniksi. Hän avioitui 6.5.1880 oman Amerikan serkkunsa, Eugenie Nottbeckin kanssa, joka oli syntynyt Pietarissa 12.4.1855. Eugenien isä, John Nottbeck oli Venäjän konsuli New Yorkissa, jossa hän omisti myös kiinteistöjä ja maaseudulla isoja puuvillaviljelmiä. Orivedeltä lähtöisin ollut Juho Helminen ennätti tehdä pitkän päivätyön - peräti 54 vuotta - Nottbeckien palveluksessa hevosiensa kanssa ja Tampereelle tultuaan hän hankki oman talon Mustanlahdenkadun pohjoispäästä. Helminen ja tehtaan konttoristi Pahlman laitettiin matkaan  katsastamaan Itä-Suomen koskialueita ja niiden myytävänä olevia maatiloja. Nottbeckin veljekset olivat hyvin kiinnostuneita koskista voimanlähteinä ja "kansanmiehet" saisivat varmasti tiluksia ostaa ratkaisevasti eri hintaan kuin patruunat tai paronit. Jonkun ajan päästä tämän matkan jälkeen veljeksistä Peter ja Alexander omistivat yhdessä Kyyrönniemen tilan, jonka alueella olivat Rouhialan ja Mellon kosket. Edvard osti omistuksensa vuonna 1889 Neitsytniemen kartanon Tainionkosken kupeesta, jonne hän myös perheineen asettui asumaan. Senaattori Wilhelm Zilliacuksen kuoltua perikunta oli myynyt Neitsytniemen vapaaherra Karl Langenskiöldille, joka taas myi sen pari vuoden päästä Nottbeckille 125 000 markalla itse tappiota kärsien. Juho Helmisestä hän teki myös uuden kartanonsa tilanhoitajan ja häneen kuvauksistaan on vielä tänä päivänäkin mahdollista saada selkoa, millaista ylellistä elämää kartanossa tuolloin elettiin. Paikkakuntalaisia ei koskaan näkynyt Nottbeckien pidoissa, vaan vieraiden joukossa oli aatelisia, ruhtinaita, paroneita ja paronittaria Pietarista, Helsingistä ja aina ulkomaita myöten. Vuoksen lohisaaliit olivat myös mykistäviä; huonoimpinakin päivinä vähintään 100 kg:n saaliita ja kalaa myytiin Imatran Valtionhotelliin. Kolme vuotta sen jälkeen kun kamariherra Hjalmar Linder oli Mustioon tuonut Suomen ensimmäisen auton, aloitettiin myös Imatralla autoilun aikakausi. Autonkuljettaja Kristian Muuga lähetettiin Pariisiin vuonna 1903 noutamaan Edvard von Nottbeckin tilaaman höyryauton. Neitsytniemen vanha kartanorakennus purettiin ja uusi rakennettiin puusta käyttäen esikuvana Yhdysvaltain presidentin kesäasuntoa. Arkkitehtina toimi myös Milavidan Tampereelle suunnitellut Karl August Wrede. Nottbeckin veljeksillä oli tarkoitus rakentaa Vuoksen koskien varteen tehtaat, mutta keisarin virastosta lupia ei herunut ja veljekset luopuivat hankkeesta. Peterin ja Alexanderin kuoltua heidän Vuoksen äärellä olleet tiluksensa peri Edvard von Nottbeck.

Edvard von Nottbeckin ensimmäinen lapsi oli kehitysvammainen Constance Eugenie, joka annettiin papin lesken hoitoon Viroon, jossa lapsi myös vuonna 1901 kuoli parikymppisenä. Toinen perheen lapsista, Edvard Walter, syntyi 29.5.1888 Sveitsissä, jossa perhe välistä eleli pitkiäkin aikoja. Veljesten lapset lähetettiin ensimmäisen maailmansodan sytyttyä suojaan Tampereelle. Peter von Nottbeckin vanhin tytär, Iris oli jo ehtinyt avioitua iäkkään ja varakkaan belgialaisen Jean Daniel Reelfsin kanssa ja tämä oli suvulle niin iso pettymys, että häneen katkaistiin kaikki yhteydet. Walter von Nottbeck avioitui Tampereella 17.10.1916 oman serkkunsa Andréen kanssa ja asettautuivat asumaan Laurilan huvilaan Palomäentie 8:aan Pyynikille. Edvard von Nottbeck oli jatkuvasti hankauksessa kosken rannalle omia tehtaita rakentavan Tornator-yhtiön kanssa, joka toiminnallaan paitsi pilasi maisemia myös saastutti puuhiomojätteellään Nottbeckin valtiolta vuokraamia lohivesiä. Tämän vuoksi käytiin vuosia kestänyt ja uuvuttava oikeudenkäyntikin, jossa Tornatorille määrättiin vähän sakkoa maksettavaksi ja velvoitettiin asentamaan tehtaalleen tehokkaammat putsausjärjestelmät. Riitojen uuvuttama Edvard myi ensin Neitsytniemen kartanon pojalleen Walterille 500 000 markalla ja lopullisesti suvun hallinnasta Neitsytniemi myytiin vuonna 1914 ja ostajana oli Tornator. Kauppaan kuului paitsi itse kartanon rakennukset, osa Tainionkosken vesivoimaa ja 510 hehtaaria maata. Tornator ja myöhemmin Enso-Gutzeit käytti kartanon päärakennusta ylemmän johtoportaansa virka-asuntona aina vuoteen 1984 asti, jolloin kartano siirtyi Imatran kaupungin Museotoimen hallintaan.

Edvard von Nottbeck vietti elämänsä ehtoopuolen Sveitsissä ja hän kuoli Genevessä 14.2.1939. Hänet siunattiin suvun hautakappelissa 17.5.1939 ja laskettiin Lielahden kartanon pihapiirissä olevaan hautausmaahan oman Eugenie-vaimon ja Walter-pojan läsnä ollessa. Siunauksen toimitti Finlaysonin kirkon pastori Leo R. Böök. Eugenie von Nottbeck kuoli Genevessä 14.12.1944, mutta sotatilan vuoksi hautaus Lielahteen sai jäädä vielä odottamaan. Kun Walter von Nottbeck kuoli Genevessä 23.8.1970, saattoi Walterin puoliso Andrée de Nottbeck miehensä ja tämän äidin tuhkat suvun hautausmaahan 11.9.1970 Tampereella ja muistotilaisuuden järjestivät vuorineuvos Stig H. Hästö puolisonsa kanssa Finlaysonin palatsissa. Andrée de Nottbeckin kuolema 13.2.1990 käytännössä merkitsi Nottbeckien aatelissuvun päättymistä.

 

 

Patruuna Wilhelm von Nottbeckin neljäs poika, Peter von Nottbeck  - joka myös kalliopatruunana tunnettiin - avioitui 31.12.1860 Helsingissä syntyneen Olga Karoliina von Tobiesen kanssa ja pari asettui elämään vanhaa Milavidan puuhuvilaa Mustanlahden kallion (nyk. Näsinkallion) etelärinteellä. Olga oli Lielahden patruunan Wilhelm von Nottbeckin vaimon Maria von Tobiesen sisar. Pian perhe alkoi rakennuttaa kallion korkeimmalle kohdalle uutta palatsiaan, jonka oli piirtänyt arkkitehti Karl August Wrede maaliskuussa 1897 Haminassa. Helsinkiläinen arkkitehti Hjort af Ornäs urakoi kartanon rakennustyöt. Perheeseen oli Tampereella syntynyt jo kaksi lasta; ensimmäisenä tytär Iris Aimée Olga Constance Alexandra, joka syntyi 18.6.1895 ja toinen tytär Andrée Isabelle Marie Marcelle 16.1.1897. Perhe oli Milavidan rakennustöiden aikoihin paossa saksalaisessa kylpyläkaupungissa, Baden-Badenissa ja siellä perhe sai vielä lisäystä, kun kaksoslapset Alfred Pierre ja Olga Sibylle Elisabeth syntyivät 20.10.1898. Perheen äiti kuoli yllättäen  synnytyksessä ja hänet haudattiin myös suvun hautausmaalle Lielahteen, Tampereelle. Peter jäi Tampereelle valvomaan oman kartanonsa valmistumista ja lapset tätien kanssa siirtyivät Nizzan Rivieralle. Kevään aikana Peter ennätti nähdä oman kartanonsa valmiina ennen kuin siirtyi lastensa luokse Nizzaan ja sieltä lapsineen Pariisiin asumaan. Peter sairastui äkisti umpisuolentulehdukseen ja kuoli leikkauksen jälkeen pariisilaisessa sairaalassa 28.5.1899. Peter tuli haudatuksi suvun omaan hautausmaahan Lielahteen ja lapset joutuivat nyt isän vanhimman Carl-veljen hoiviin Pariisissa. Lasten kodiksi tuli lopulta Wilhelm-sedän kartano Lielahdessa. Alfred de Nottbeckista tuli taidemaalari ja hänen puolisonsa oli Emilie Raissa Helene Strandertskjöld, joka syntyi Pariisissa 3.11.1900. Emilien isä taas oli vapaaherra Carl-Johann Strandertskjöld. Pari asui Genevessä lapsettomana ja sinne myös Alfred kuoli 13.1.1974.

Veljessarjan seuraava poika, Alexander von Nottbeck asui ensin veljensä Peterin kanssa Milavidan kartanossa, mutta kun perheen vanha puuhuvila vanhempien kuoltua oli jäänyt tyhjäksi, alkoi hän rakennuttaa itselleen uutta palatsia vanhan kruununpolttimon tilalle. Palatsin piirustukset valmistuivat syyskuussa 1897 ja palatsin suunnitteli arkkitehti Lambert Petterson. Keväällä 1898 purettiin vanha kartano ja uuden rakennustyö pääsi alkuun toukokuussa. Itse palatsi valmistui lokakuussa 1899 arkkitehti Hjort af Ornäsin rakennuttamana. Palatsi on kaksikerroksinen ja pinta-alaltaan 720 neliömetriä. Huoneita on 13 kappaletta ja lisäksi aputilat ja keittiöt. Palatsia ympäröi puisto, joka on kooltaan 1,2 hehtaaria ja palatsin edustalla on suihkulähde koristeenaan T. Kaliden pronssinen veistos joutseneen nojaavasta pojasta. Alexander ennätti hieman reilun vuoden ajan asustaa uutta palatsiaan ennen kuin kuoli 22.12.1900 umpisuolentulehdukseen kotonaan. Siunaustilaisuus oli kotipalatsissa ja hän sai viimeisen lepopaikkansa suvun hautausmaalta Lielahdesta. Tamperelaiset tuntevatkin tämän palatsin nykyisin Finlaysonin palatsina, koska vuodesta 1904 lähtien palatsi on toiminut Finlaysonin tehtaanjohtajien virka-asuntona. Ensimmäisenä johtajana palatsiin muutti saksalainen lakimies Herman Lüders, joka leskimiehenä vietti koiransa kanssa erakon elämää palatsissa. Lüders hoiti tointaan tunnollisesti ja tarkasti, mutta oli tunnetusti myös säästeliäs kaveri, sillä hän oli myös vuosina 1868-1883 toiminut tehtaan kirjanpitäjänä. Vuosina 1912-1917 palatsia isännöi insinööri Hugo Mäklin perheineen ja hänen ajastaan lähtien Alexanderin palatsi on ollut Finlaysonin palatsi. Tehtaan ensimmäinen toimitusjohtaja, Hjalmar von Wendt asui perheineen palatsia vuosina 1917-1948 ja hänen jälkeensä tuli hänen työnsä jatkaja Sadi Sandell vuoteen 1962 asti. Viimeinen palatsissa perheineen asunut toimitusjohtaja oli Stig H. Hästö, jonka isännyyden aikoja olivat vuodet 1962-1978. Kaikki kolme toimitusjohtajaa saivat vuorineuvoksen arvonimen oman virkakautensa aikana. Vuonna 1979 palatsi kunnostettiin Finlaysonin tehtaan kokous- ja edustustiloiksi ja myöhemmin se on toiminut ravintolana.

 

 

Arthur Sommer syntyi Hämeenlinnassa 12.9.1847 ja perhe tuli Tampereelle vuonna 1850 Alexander-isän aloittaessa konttoripäällikkönä Finlaysonin tehtaalla. Sommerin huvila Satakunnankadun ja Itäisen puistokadun (nyk. Hämeenpuisto) kulmauksen asuintalo oli Alexander Sommerin rakennuttama. Arthur kävi koulunsa Viipurissa Behmin saksalaisessa koulussa ja toimi vuosina 1864-1890 Finlaysonin tehtaalla konttoriharjoittelijana, konttoristina, kassanhoitajana ja lopulta prokuristina. Historia tuntee Arthur Sommerin myös Suomen ensimmäisenä kenkätehtailijana. Kenkätehtaansa hän perusti Hämeenpuisto 14 tontille eli nykyisen Puisto-Emmauksen kohdalle. Jalintehdas työllisti parhaimmillaan 25 ihmistä ja työkoneet tuotettiin Englannista. Työntekijöiden alkoholinkäyttö aiheutti Sommerille niin paljon vaivaa, että hän lopetti tehtaansa toiminnan vuonna 1887. 1890 Arthur yleni tehtaan isännöitsijäksi ja alkoi merkittäviin rakennushankkeisiin. Tehtaan tilat laajenivat, uusi höyrykeskus valmistui ja 850-hevosvoimainen höyrykone ja kaksi köyrykattilaa tilattiin Boltonista. Uusi koneisto käynnistyi 8.10.1891. Syksyllä 1892 Kuusvooninkinen sai kylkeensä Suomessa ensimmäisenä latuaan sprinklertornin ja uutta pääkonttorirakennusta alettiin suunnitella vanhan puurakennuksen tilalle. Alexander von Nottbeckille palatsin suunnitellut  arkkitehti Lambert Petterson suunnitteli uuden pääkonttorin ja se valmistui samana vuonna, kun Arthur Sommer nimitettiin kauppaneuvokseksi eli 1896. Varsin nopeasti isännöitsijä Sommer ajautui tehtaan omistajien kanssa erimielisyyksiin lähinnä kieli- ja kansallisuuskysymyksistä ja tilanne johti lopulta siihen, että isännöitsijä Sommer sanoi itsensä irti tehtävästään 1.4.1897 lähti. Hän ei myöskään jäänyt lepäämään laakereilleen vaan perusti välittömästi Finlaysonille kilpailijaksi Lapinniemen puuvillatehtaan mukanaan eronneiden kassanhoitaja J. Kupiaisen ja insinööri P. A. Sharplesin kanssa. Lapinniemen tehtaalle he vuokrasivat niemen Näsijärven rannalta ja alkoivat välittömästi rakennuttaa isoa tehdasrakennusta niemelle. Vanhasuomalaisena Arthur Sommer oli myös säätyvaltiopäivillä porvarissäädyn edustaja vuosina 1894, 1899 ja 1900. Liki 30-vuotta hän jaksoi vaikuttaa ahkerasti Tampereen kaupunginvaltuutettuna. Hän solmi avioliiton 1880 Lydia Johanssonin kanssa ja heille syntyi kuusi lasta. Arthur Sommer kuoli 10.10.1907 ja työtään Lapinniemen tehtaanjohtajana jatkoi mm. Magnus Lavonius.

Vaasan Puuvillatehdas Oy:n entinen johtaja, kunnallisneuvos Christian Bruun nimitettiin Finlaysonin tehtaan isännöitsijäksi 1.7.1897 lähtien. Hän oli Suomen parhaita puuvilla-alan asiantuntijoita ja koulutukseltaan insinööri. Aivan ensimmäisinä töinään Tampereella hän alullepani itselleen asuinpalatsin rakennustyöt. Palatsin suunnitteli arkkitehti Fredrik Thesleff ja palatsi tunnetaan vielä tänäänkin joko Bruunin palatsina tai Pikkupalatsina. Palatsi sijaitsee Puuvillatehtaankadun ja Hämeenpuiston kulmassa Tampereen keskustassa. Tehtaalla meni näihin aikoihin hyvin; kysyntä oli tehtaan tuotantoa suurempaa ja tehtaalle rakennettiin myös kaksi suurta tehdasrakennusta lisää sekä vanhojen rakennusten toimivuutta paranneltiin. Syyskuussa 1899 pystytettiin 60 metrinen tehtaanpiippu ja voimakeskus sai uuden höyryaseman, kun 1600-hevosvoimainen Sulzer-höyrykone Sveitsistä tuotiin maahan. Bruun investoi suuria summia tehtaan työväestölle rakennettaviin asuntoihin ja Bruunin pariskunnan lahjoituksen turvin Tampereelle perustettiin ihka ensimmäinen osuuskauppa, johon tehdas lahjoitti myymälätilan ja myymälähoitajan asunnon. Tämä osuuskauppa aukesi 1.9.1900 Puuvillatehtaankatu 15:ssä. Bruunin epäonneksi koituivat suunnitelmat käyttää polttopuun sijasta turvetta polttoaineena. Aitolahdesta oli hankittu turvesuokin tämän takia, sekä perustettu turvetehdas. Kuitenkin turve osoittautui sopivan erittäin huonosti suunniteltuun tarkoitukseen, sillä niiden kuona tukki arinoita ja höyryn painetta ei saatu tasaiseksi. Kokeilu tuli valtavan kalliiksi eikä tehtaan isännöitsijä enää nauttinut omistajien luottamusta ja Bruun oli vapautettu työstään 6.3.1900 lähtien.

Nottbeckit aikanaan tekivät yhteiskunnallisesti hyvin merkittävää työtä maamme ja erityisesti mainion Tampereemme hyväksi. Nykyään monia niistä tehtaan järjestämistä toiminnoista on yhteiskunta ottanut hoitaakseen omalla tavallaan. Finlaysonin tehdasalue oli aikanaan kuin kaupunki kaupungissa tai valtio valtiossa. Nykyään on varmasti helppo arvostella esim. lapsityövoiman käyttöä tehtailla, mutta siitä emme ole vielä tänäänkään päässeet kokonaan eroon maailmassamme. Nyt kun elämme jo uutta vuosituhattakin, voisimme varsin hyvin nostaa Nottbeckien tekemän työn siihen arvon, jonka se eittämättä ansaitsee. Minkälainen tuppukylä tämä armas kaupunkimme olisi, jos James Finlayson ja sittemmin varsinkin Nottbeckit eivät olisi tietään tänne löytäneet aikoinaan?

Saksalaisen Ferdinand Uhden tarkkoihin tutkimuksiin ja liikemies Carl Nottbeckin vahvaan kokemukseen pohjautuen, toisaalta hyödyntäen tehokkaasti privilegiota, joka mahdollisti tullittoman kaupankäynnin Venäjän markkinoille, laskettiin uusien omistajien usko Finlaysonin tehtaan hankinnalle. James Finlayson oli kaupan ehtona edellyttänyt uudenkin yhtiön nimessä säilytettävän hänen nimensä. Korkea laatu oli tavoitteena, koska oli kilpailtava englantilaisten tuotteiden rinnalla. Uusilla omistajilla oli siis vahva usko tulevaisuuteen ja tehtaan tuotanto päätettiin kymmenkertaistaa entiseen nähden. Pian tarvittiin siten uusia tehdasrakennuksia, ulkomaisia koneita, lisää osaavaa työläisten määrää sekä ammattitaitoisia mestareita lähinnä Englannista. William Wheeler tuli äänettömäksi yhtiömieheksi kolmasosan osuudella uuteen yhtiöön Nottbeckin ja Rauchin rinnalle. Yhtiötä ryhtyi johtamaan Carl Nottbeck ja hän vastasi myös Pietarissa tehtaan tuotteiden myynnistä Venäjälle. Uuden yhtiön nimeksi tuli Finlayson et Companie ja omistajien pysytellessä Pietarissa oli Ferdinand Uhde uuden tehtaan paikallinen johtaja.

Ferdinand Uhde sai laajat oikeudet uusilta omistajilta toimia tehtaan johtajana; hänellä oli yksin nimenkirjoitusoikeus yhtiön nimen kirjoittamiseen, hän sai ottaa uuden tehtaan vastaan, hallinnoida tätä tehdasta ja tehdä yksin päätöksiä koskien tehtaan sopimuksia. Hänen velvollisuutenaan oli myös laatia raportti Carl Nottbeckille kahdesti viikossa Pietariin, laatia vuosittain tilinpäätökset ja yhtiökumppaneille toimittaa tiliasemat. Tehdas vaihtoi omistajaa sovitulla kauppahinnalla -15 000 ruplaa ja uusi yhtiö jäi vielä James Finlaysonille velkaa 38 599 ruplaa ja 82 kopeekkaa - 1.3.1836 ja kauppakirja on päivätty 2.6.1836. Raastuvanoikeus vahvisti tämän kaupan neljä päivää myöhemmin, mutta Senaatti tutkiessaan Finlaysonin valtionlainaa ja sen kiinnityksiä totesi kaupan mitättömäksi. Senaatin tulkinnan mukaan Uhden valtakirja ei antanut hänelle oikeuksia ostaa tai myydä kiinteää omaisuutta yhtiön puolesta. Näin jouduttiin laatimaan uusi kauppakirja, jonka ensin allekirjoittivat 29.5.1837 Rauch ja Nottbeck Pietarissa ja päivää myöhemmin Finlayson Tampereella. William Wheeler äänettömänä yhtiömiehenä oli kuollut edellisenä vuonna. Ferdinand Uhde oli vuoden 1836 alusta muuttanut asumaan polttimorakennukseen ja alkoi heti toteuttamaan isoa rakennusohjelmaa. 20-vuotias Carl Nottbeckin poika, Wilhelm Nottbeck, saapui hänkin 10.5.1836 Tampereelle perehtymään paikkakuntaan ja tehtaaseen.

Johannes Evangelist Gossner syntyi 14.12.1773 Länsi-Baijerissa, Hausenissa Tonavan sivujoen rannalla ja nimi oli hänelle vahvasti enteellinen, koska hänestä kehkeytyi vanhempien toiveista huolimatta - vanhemmat olivat talonpoikaista sukujuurta ja toivoivat pojasta hyvän koulumenestyksen vuoksi tiedemiestä - voimallinen sananjulistaja ja evankelista. Johannes vihittiin papiksi vuonna 1796 ja hän sai paljon kuulijoita ympärilleen sekä osoittautui jo varhain taitavaksi kirjoittajaksi. Vuodelta 1812 on hänen menestynein kirjansa "Ihmisen sydän Herran temppeli taikka saatanan asuinsija". Samaan aikaan Venäjä ja sen hallitsija kukisti Napoleonin onnettoman sotaretken Venäjälle ja tämän tapahtuman useat uskoivat olevan ennustettuna Raamatussa. 1800-luvun alku oli Pietarissa hyvin aktiivista aikaa uskonnollisille liikkeille ja niin Johannes Gossnerkin kulkeutui Pietariin ottamaan vastaan Pietarin Maltalaiskirkon saarnaajan toimen kesällä 1820. Hän saavutti hyvin pian erittäin vahvan aseman Pietarin hengellisessä elämässä ja kielikään ei ollut ongelmana, koska Pietarin sivistyneistö osasi hyvin saksaa. Gossner saarnojensa lisäksi piti myös hartaushetkiä yksityiskodeissa ja näin toimien oli ystävystynyt Carl Samuel Nottbeckiin ja hänen vaimoonsa Charlotta von zur Mühleen. Heidän Kutuzovin palatsissaan saattoi kokoontua jopa parisataa ihmistä näihin hartaustilaisuuksiin kerrallaan ja vaikka Gossner viihtyi Pietarissa vain neljä vuotta, jatkuivat hartaustilaisuudet Nottbeckien kodissa aina vuoteen 1855 asti. Vuonna 1824 perustivat liikemiehet Carl Nottbeck ja I. Venning Vasilin saareen 13. linjakadun taloon nro 56 Keisarinna Aleksandra Feodorovnan Köyhien lasten orpokodin keisarinnan armollisessa suojeluksessa.

Näissä Nottbeckien kotona pidettävissä hartaushetkissä olivat ystävystyneet myös Gossner ja Ferdinand Uhde ja heistä tuli ystävykset eliniäksi.  Uhde oli syntynyt 7.5.1797 Breslaussa ja oli saanut jämptin sotilaskoulutuksen. Itse hän on kertonut kokeneensa voimakkaan uskonnollisen kokemuksen nuorena ja Ilmestyskirjan ennustuksiin voimakkaasti luottaen lähtenyt Venäjälle 23-vuotiaana vuonna 1818. Kun Johannes Gossner kotiutui Saksaan, hän aloitti lähetystyön. Berliinin Betlehemin kirkon pappina hän oli vuosina 1829-1846 ja erottuaan virastaan kohdisti toimintansa köyhien, sairaiden ja turvattomien lasten elinolojen kohentamiseen. Gossnerin lähetystyö paisui ulkomailla kovasti; työtä tehtiin Afrikassa, Intiassa, Austraaliassa ja Pohjois-Amerikassa. Suomessakin heräsi asiaan innostus ja Suomen Lähetysseura perustettiin 19.1.1859. Kun Uhde lopetti Finlaysonilla vuonna 1860 ja muutti Berliiniin, hän aloitti työn Gossnerin laitosten johtokunnassa. Hän oli esimiehenä Elisabeth-sairaalassa, hoiti sen varoja ja vastasi kirjanpidosta. Tehtäviään hän hoiti kuolemaansa asti eli vuoteen 1876.

Finlaysonin uudet omistajat olivat keskinäisissä sopimuksissaan sopineet, että kristinuskon opetukset alkuperäisessä puhtaudessaan olivat heidän toiminnassaan ja keskinäisissä suhteissaan pohjana. Toiminnan tarkoituksena ei ollut vain voitontavoittelu, vaan myös korkeampia arvoja. Tavoitteena oli jatkaa tehtaan perustajan ihmisystävällisiä periaatteita ja järjestää köyhille lapsille työtä ja hyvä kasvatus.

Kenraalikuvernööri Fabian Steinheil aloitti Tampereella käydessään Tammerkosken perkaustyöt, jotka kestivät vuodesta 1817 vuoteen 1823. Koski ei ollut enää luonnontilassa, koska työ muutti sen ulkonäköä melkoisesti ja koskenniskalta räjäytettiin iso kallio pois. Samalla suurennettiin Teiskon ränniä ja saatiin aikaan Näsijärven pinnan laskeminen 1,2 metrillä. Rantakalliot louhittiin myös samassa yhteydessä. James Finlaysonin ehdotus uuden tehtaan paikaksi oli kosken ranta yläjuoksulla. Viipurilainen kaupunginarkkitehti Carl Leszig piirsi 3-4 kerroksisen tehtaan suunnitelman, jota kuitenkaan tehtaan teknillinen johtaja John Barker ei voinut hyväksyä. Barker laatikin omat suunnitelmansa, joita lähdettiin myös toteuttamaan. 12.3.1836 Suomen koskenperkaustöiden päällikkö, vapaaherra Carl Rosenkampff vieraili Tampereella tarkastamassa uutta vesivoiman käyttöä ja tutustui samalla Uhden suunnitelmiin. Rosenkampff antoi neuvoksi tehtaanrakentajille, että se tulisi pystyttää vähän kauemmaksi rannasta tulvaveden vuoksi, samalla hän ehdotti myös muita muutoksia. James Finlayson oli ehdotuksia vastaan ja siksi Rosenkampff ehdotti Vääksyn kartanon omistajan, koskenperkaustöiden insinöörikuntaan kuulunutta Fredrik Wilhelm Favorin ottamista mukaan valvomaan uuden tehtaan rakentamista. Favorin oli kartanonsa tiluksille Kangasalalle perustanut konepajan, jossa valmisti myös tuotteita myös Finlaysonillekin. Uhde taipui valitsemaan tehtaan paikaksi hieman kauempana koskesta olevaa vaihtoehtoa eli Rosenkampffin suosittelemaa  ehdotusta.

Englantilaisen John Bakerin tehdassuunnitelmiin uskottiin lujasti, sillä hänellä oli vankka kokemus oman konetehtaan pyörittämisestä Ruotsissa ja ennen sitä hän oli Belgiassa toiminut puuvillatehtaiden koneenrakennuksen erikoisasiantuntijana sekä saanut rakennuttaa suuren kehräämön. Teknillinen johtaja Baker ehdottikin tehtaaseen rakennettavan viisi kerrosta ja vielä lisäksi ullakkokerroksen sekä tehdassaleja suurennettavaksi, sillä tarvittavat konesarjat vaativat myös tilaa. Näin uuden tehtaan laskelmat tehtiin uusiksi, samoin kuin piirustukset muutettiin. Uhde valjasti Ruotsista kotoisin olleen ja Turusta mainion mainen työlleen saaneen muurarimestari Träsklinin tehtaan rakennustyöhön urakoitsijaksi. Muurarimestari toimitti Turusta perustustöihin Erik Wennerqvistin, joka oli suorittanut mestarinäytteensä vuonna 1828. Työt alkoivat 16.4.1836 ja Kuusvooninkinen (tamperelaisten puheessa) valmistui seuraavana vuonna. Muuraustöissä käytettiin n. 400 000 - 500 000 tiiltä ja tiilitehdas sai lopulta vaalean rappauspinnan kuorrutuksekseen. Vuonna 1893 Kuusvooninkinen sai kylkeensä kaksi kerrosta korkeamman sprinklertornin, jonka kattoa kiertää sakarakoristelu. Kutomokoneet tulivat Cockerillin tehtailta ja edustivat sen aikaista huippuosaamista maailmassa. Barker vastasi koneiden kokoamisesta ja työntekijöiden kouluttamisesta niitä käyttämään.  Vuonna 1843 Barker siirtyi Turkuun perustaen sinne kolmikerroksisen oman puuvillatehtaan vuonna 1847 ja liikekumppanina hänellä oli tässä tehtaassa apteekkari L. E. Stigzelius.

 

 

Tehdassalit oli tarkoitus rakentaa ilman väliseiniä, mutta nyt suunnitelmien muuttuessa ja tilojen kasvaessa tarvittiin joka salin 18 valurautapylvästä tukemaan välipohjia. Baker tilasi pylväät Ruotsista ja ensimmäisen 18 pylvään saavuttua Suomeen, huomattiin tavaran olevan kelvotonta ja tilaus peruttiin. Uuden tilauksen sai Fiskarsin tehdas Finlaysonilla tehtyjen puisten mallikappaleiden mukaisesti tehtäväksi ja nyt jälki oli kelvollista. Viimeiset pylväät Tampereelle saatiin syyskuussa 1837. Kokemuksesta rohkaistuneena tilattiin uuden tehtaan tarvitsema vesiratas myös Fiskarsilta. Pyörä toimitettiin Tampereelle osissa ja kuljetusta maantien varteen kerääntyi kansa ihmettelemään. Kuljetukseen tarvittiin kymmenen hevosta vetämään lavaa, jonka painavin osa oli tietenkin rattaan akseli. Voimapyörästä saatiin 50 hevosvoiman teho. Vesivoimalaitos nytkähti käyntiin 4.10.1837 klo 5.25 aamulla.

Daniel Hall on tiettävästi laatinut vuonna 1775 Tammerkosken kylällä ensimmäisen asemakaavan ja tämän maanmittarin laatimaan suunnitelmaan Tampereen kaupungin ensimmäinen asemakaava pohjautui. Pienen viilauksen jälkeen Ruotsin kuningas Kustaa III hyväksyi kaavan ja myönsi Tammerkoskelle 1.10.1779 kaupunkioikeudet. Tammerkoski mittavine vesivoimineen oli peruskivi kaupungin perustamiselle, koska yleisesti vesivoimaa pidettiin edellytyksenä kaiken elinkeinon harjoittamiselle. Kaupunki oli myös merkittävä markkinapaikka kahden järven - Näsijärvi ja Pyhäjärvi - välissä, joiden korkeuseroa on 18 metriä. 600-luvulta lähtien tällä paikalla on tiettävästi asutusta ja 1200-luvulta se on tunnettu markkinapaikkana. Myös silloinen tieverkosto muodosti täällä merkittävän risteyskohdan. Alkuperäinen kaupunki alkoi siis Tammerkoskesta (idässä) ja loppui Näsilinnankatuun (lännessä), mutta kosken rannat molemmin puolin olivat kaavan mukaan pyhitetty elinkeinotoimintaan.

Kaupungin tarvitsema maa ostettiin Hatanpään kartanolta ja kartanon omistaja pidätti itselleen kosken itäisen rannan, jossa hänellä oli kosken rannalla oma mylly. Kaupungin asukkaat kun viljelivät peltojaan he tarvitsivat kipeästi myllyn palveluksia viljansa jauhamiseen. Tämä myllyasia oli aiheuttava katkeria riitoja, jotka jatkuivat useita vuosikymmeniä. Syksyllä 1780 maaherran johdolla kaupungin tonttimaat paalutettiin asemakaavan mukaisesti ja kaupungissa asui jo 46 asukasta. Vuonna 1785 kaupungin alueella oli 92 tonttia, joista 65 oli asumuskäytössä ja asukasluku tällöin 297. Kaupunkimaisema ei juuri poikennut sangen  vaatimattomasta maalaiskylästä, sillä talot olivat matalia ja ilman kivijalkaa turve- ja olkikattoineen. Karja kuljeskeli vapaasti ja talojen pihapiiriin kuuluivat navetat, sikalat ja tallit sekä saunat ja riihet. Torin tuntumassa oli muutama kaksikerroksinen talo; kauppiaat pitivät majatupia maalta tulleiden asiakkaiden yöpymiseen ja kaupat sekä kapakat erottuivat mainoskyltteineen muista taloista.

Vuonna 1775 oli myös päätetty rakentaa Tammerkosken yläjuoksulle Näsijärven rantaan viinanpolttimo Ruotsin valtiolle tuloja keräämään ja seuraavana vuonna kruununpolttimon rakentaminen alkoikin. Viinan poltto tässä tehtaassa alkoi vuonna 1778 ja viinaa kuljetettiin aina Turkuun asti; ensimmäisinä vuosinaan polttimolle oli enemmän asiakkaita, kun kaupungissa asukkaita. Kansa vaati kuitenkin polttimon toiminnan lopettamista katovuosina, kun viina poltettiin viljasta, jolle olisi ollut muutakin käyttöä. Näin viinanpolttimo joutui lopettamaan toimintansa vuonna 1785 ja polttimon tontti saatiin kaupungin hallintaan.

Varsinainen ensimmäinen teollinen paperitehdas Tammerkosken partaalla on vuodelta 1783 Abraham Häggmanin perustama varsin vaatimaton lumppupaperitehdas, josta tehtaan piippu on vielä vanhan kirjastotalon pielessä muistona jälkipolville.

Vuosi 1809 oli merkittävä vuosi, koska se toi tullessaan vallanvaihdon; Ruotsin kuningas vaihtui Venäjän keisariksi Suomen hallitsijana ja tällä asialla oli Tampereen kaupungin kannalta pitkät vaikutukset. Skotti ja  teologian tohtori John Paterson kulkeutui Suomen ja Tampereen kautta Englannin raamattuseuran asiamieheksi Pietariin. Tammerkosken kuohuja ihastellessaan hän oivalsi sen tarjoamat mahdollisuudet teollisuutta silmällä pitäen. Pietariin saavuttuaan Paterson houkutteli maamiehelleen ja ystävälleen James Finlaysonille tehtaan pystyttämistä Tammerkosken rantamaisemaan. 18.8. 1819 nämä ystävykset saapuivat Tampereelle ja majoittuivat Hatanpään kartanoon Lefrenien vieraiksi kolmen päivän ajaksi. Nyt James Finlaysonilla oli mahdollisuus itse tutustua kaupunkiin ja kosken tarjoamiin palveluihin ja hän alkoi tällä matkallaan suunnitella tehtaan perustamista. Tarvittiin vielä toinenkin matka Tampereelle samana vuonna ennen kuin päätös tehtaasta kypsyi lopullisesti valmiiksi. Tällä toisella reissulla Finlayson asui englannin kieltä osaavan kauppiaan Gustaf Lundahlin luona. Samassa kauppiaan ylellisessä kodissa majoittui  syyskesällä 1819 myös keisari Aleksanteri I, kun hänelle esiteltiin Tampereen kaupunkia ja vapaana kuohuva Tammerkoskea. Koskea oli jo alettu perkaaman ja teiskolaiset kaivoivat kosken kallion länsireunaan Teiskon ruuhin eli rännin, joka suojeli teiskolaisten peltoja Näsijärven tulvavesiltä. Nämä tapahtumat johtivat aikanaan siihen, että James Finlayson sai 10.5.1820 luvan perustaa tehtaansa Tammerkosken länsirannan yläputoukselle ja vapakauppaoikeudet myönnettiin Tampereen kaupungille vuonna 1821. Näin sai alkunsa kehitys, joka aikanaan oli nostava Tampereen kaupungin Suomen suurimmaksi teollisuuskaupungiksi.

 

Skotlantilainen James Finlayson syntyi 29.8.1772 Penicuickissa ja kuoli Edinburghissa 18.8.1852, ja hänen hautansa on Newingtonin hautausmaalla.  Hänellä ei ollut mitään varsinaista koulutusta, mutta hän onnistui pätevöitymään työtä tekemällä nuoresta asti koneteknikoksi Glasgowissa. Hän kuului kveekarien uskonlahkoon ja oli avioitunut ennen Pietariin tuloaan skotlantilaisen Margaret Finlaysonin kanssa. Heidän elämänsä oli yksinkertaista, ahkeruuden täyttämää ja he arvostivat lähimmäisenrakkautta ja rehellisyyttä. Kauppias Lundahl oli oivaltanut Finlaysonin aikeet hänen vierailunsa yhteydessä ja Lundahl alkoi hiljalleen ostaa tonttimaata omissa nimissään kosken liepeiltä. Nämä maat Lundahl möi samasta hinnasta valtiolle, joka taas luovutti tonttimaan Finlaysonille ilmaiseksi. Finlayson sai myös vanhan viinanpolttimon tontin kosken yläjuoksulta sekä osan itse koskesta. Teiskon ränni perattiin ja siitä johdettiin kanava rakennettavaan tehtaaseen. Valtio myönsi Finlaysonille korotonta lainaa tehtaan perustamiseen kahdenkymmenen vuoden ajalle ja vapaakauppaoikeudet mahdollistivat tehtaan koneiden ja puuvillan tuonnin rajoituksitta. Finlayson puolisoineen muuttivat Tampereelle asumaan kesällä 1820 ja asunnoksi heille kunnostettiin vanha viinanpolttimo.

Tehdas sai alkunsa hirsirakenteisista konepajasta, joka sai voimansa 30-hevosvoimaisesta vesirattaasta, ja kahden uunin valimosta (toinen raudan ja toinen uuni messingin sulattamiseen). Tehdas valmisti karstaus- ja kehruukoneita villan ja pellavan kehruuseen, mutta yritys menestyi huonosti kun koneet eivät käyneet kaupaksi ja Finlayson joutui taloudellisiin vaikeuksiin. Tilanteesta onneksi selvittiin valtion myöntämällä lisälainalla vuonna 1826. Vuodesta 1823 lähtien valtiovalta oli ehdottanut Finlaysonille luopumista koneiden valmistamisesta ja siirtymistä puuvilla- ja villalangan kehruuseen ja kankaan kudontaan ja lopulta vuonna 1828 tehtaasta tuli puuvillatehdas. Vuonna 1831 puuvillalankojen myynti kattoi jo koko Suomen ja 1833 alkoi myynti Pietariin. Villalangasta luovuttiin nopeasti, kun se osoittautui kannattamattomaksi. Tehtaan toiminnan ohella Finlayson harjoitti myös villakankaiden ja puuvillan kotikudontaa 28-huoneisessa kodissaan. Kudonnasta vastasi rouva Finlayson, joka myös kävi kankaita torilla myymässä.

Paitsi tehtailijoina meidän on hyvä muistaa Finlaysonin lapseton pariskunta myös hyväntekijöinä; vuonna 1821 he perustivat kotinsa yhteyteen Suomen ensimmäisen köyhille ja turvattomille lapsille tarkoitetun lastenkodin, jossa lapsia ohjattiin siveelliseen käytökseen, ahkeraan työhön ja yksinkertaiseen elämään. Kodissa harrastettiin Raamatun lukua päivittäin ja lapset osallistuivat ensin kodin askareisiin ja siirtyivät sitten tehtaalle työhön.  Seurakunnan henkilöihin ja kaupungin virkamiehiin Finlaysonilla oli asiakirjojen valossa melko kireät suhteet, jotka johtuivat Finlaysonin kveekarin periaatteista, mutta työläisiään hänen kerrotaan kohdelleen oikeudenmukaisesti ollen samalla vaativa ja ankara. Tehtaalla oli vuonna 1830 kymmenen työntekijää ja vähitellen liiketoiminta alkoi menestyä. James Finlayson alkoi terveytensä horjuessa kaavailla jo työnsä jatkajaa ja sellaiseksi hän kuvitteli oman veljenpoikansa, Robert Finlaysonin. Robert viettikin Tampereella liki vuoden perehtyen tehtaan toimintoihin ja kaupunkiin, mutta palasi takaisin Skotlantiin.

Nyt James Finlayson alkoi käymään kirjeenvaihtoa Pietariin tehtaan myymisestä hyvien ystäviensä saksalaisen Ferdinand Uhden ja skotlantilaisen William Wheelerin kanssa. Ystävät löysivät pian mahdolliset tehtaan ostajaehdokkaat Pietarista. Sellaiseksi ilmoittautuivat liikemies Carl Samuel Nottbeck ja keisarin hovilääkäri ja hovineuvos Georg Adolf Rauch. Ostajien avustajina Uhde ja Wheeler tekivät useita tutkimusmatkoja Tampereelle selvittääkseen Finlaysonin liiketoiminnan tilannetta. Uhde kävi yksin vielä neuvottelemassa myyntiehdoista Tampereella ja lopulta 8.6.1835 Finlayson kirjeitse ilmoitti myyntitarjouksensa, jonka ostajat hyväksyivät. Uudet omistajat ottivat tehtaan hoitoonsa vielä saman kuukauden aikana ja tehtaan uudeksi johtajaksi asetettiin Ferdinand Uhde. Senaatti siunasi kaupan vasta 15.1.1836 ja virallinen tehtaan luovutus oli 1.3.1836. Tehtaan uudet omistajat eivät koskaan käyneet itse Tampereella ja kun Uhde ei osannut paikallista kieltä eikä tuntenut puuvillateollisuutta, jäi ainoaksi mahdollisuudeksi sitouttaa James Finlayson kahdeksi vuodeksi uuden johtajan neuvonantajaksi jäämään Tampereelle.

 

Tampere on onnellisten ihmisten kaunis kaupunki ja siihen oman olennaisen osansa tarjoavat vuonna 1990 valmistunut Tampere-talomme sekä maamme musiikillisissa oloissa - Helsingin ulkopuolella ainut täysimittainen sinfoniaorkesteri - mainioiden muusikoiden muodostama Tampere Filharmonia. Nämä musiikillisesti lahjakkaat muusikkomme muodostivat jo vuonna 1988 rekisteröidyn yhdistyksen, Tampere Chamberin, jonka mallikasta työskentelyä pääsimme Tampere-talon suuressa salissa ihmettelemään eilen torstaina 7.3.2013 klo 19 Tampere Film Festivalin ja Tampere-talon tuottamassa näytännössä. Isolle näyttämölle heijastettu elokuva oli Charles Chaplinin mykkien elokuvien ehdottomiin klassikoihin kuluva Sirkus, joka sai ensi-iltansa 6.1.1928 Strand-teatterissa New Yorkissa. Orkesterimontussa kamarimuusikoitamme johti Seinäjoen lahja Tampereen musiikin ystäville, syksyllä 2009 kapellimestaridiplominsa erinomaisin arvosanoin suorittanut kapellimestari ja Tampere Filharmonian kakkosviulujen äänenjohtaja, Kimmo Tullila. Tämä eilinen suoritus oli lajissaan neljäs Chaplinin mykkäelokuva Elokuva Festivalin historiassa, joka esitetään Tampere-talossa live-orkesterin läsnä ollessa. Viime vuoden antia oli Chaplinin elokuva ja klassikko Kultakuume vuodelta 1925. Sirkuksen musiikki on peräisin vuodelta 1970 ja se oli säveltäjänsä, Charles Chaplinin, toiseksi viimeinen elokuvasävellystyö.

Tämä elokuvataiteen nero, Charles Chaplin, oli monipuolisesti lahjakas ihminen ja täysin uniikki persoona historiallisessakin katsonnassa. Paitsi näyttelijä, myös omien elokuviensa käsikirjoittaja ja ohjaaja Chaplin ei malttanut pitää sormiaan erossa filmiensä leikkausvaiheessa ja päätyi usein sekaantumaan myös lavastuksiin, puvustuksiin ja maskeerauksiin, mutta varsinkin musiikki oli hänen intohimonsa. Usein hänet mainitaan perfektionistina, joka lähes hulluuteen asti kysyi ihmisten kärsivällisyyttä hioessaan omien filmiensä kohtauksia lukemattomilla harjoituksilla ja jatkuvilla toistoilla. Millainen muusikko tämä 16.4.1889 Lontoossa syntynyt Chaplin oli? Mitä hän ajatteli musiikista?

 Melko varmana tietona voimme paljastaa, että Charles Chaplin ei elinaikanaan koskaan saanut mitään varsinaista musiikillista peruskoulutusta. Pestautuessaan nuorena teatteriagentuurin 1900-luvun alussa hän sai kuitenkin opetusta teatteriorkestereiden johtajilta viulun-, sellon- ja pianonsoitossa. Jos yleisö ei mieltynyt elokuvaan, Chaplinin mielestä musiikista sen täytyi kuitenkin voida nauttia. Hänelle musiikin luoma tunnelma oli tärkein ja romanttinen ja elegantti musiikki loi elokuvalle tunteellisen taustan tehden elokuvasta täydellisen taideteoksen. Hän pyrkimyksenään oli aina tehdä melodista musiikkia, sitäkin uhmaamalla, että hänen musiikkinsa joidenkin mielestä jo synnyinhetkellä kuulosti vanhanaikaiselta. Chaplin perusti vuonna 1916 oman kustannusyhtiön, Charles Chaplin Music Corporation, joka julkaisi hänen varhaisia sävellyksiään. Vuonna 1921 Chaplin sävelsi teemat kahteen elokuvaansa ja 1923 ilmestyneestä Nainen Pariisissa elokuvasta lähtien hän alkoi riemuksemme kiinnittää huomiota tarkasti elokuviensa musiikin esityksiin. Vastavetona Hollywoodin isoille filmistudioille Chaplin, Mary Pickford, Douglas Fairbanks ja D. W. Griffth perustivat aivan oman levitysyhtiönsä, United Artistsin. Tälle perustetulle firmalle Chaplin keskittyi nyt tekemään pitkiä elokuvia ja aivan ensimmäinen näistä pitkistä elokuvista oli juuri draama, Nainen Pariisissa, joka ilmestyttyään sai loistavan kritiikin. Tämä elokuva ei kuitenkaan ollut kaksinenkaan menestys taloudellisessa mielessä ja sen vuoksi Chaplin veti sen aika pian takaisin, mutta uudelleen elokuva päätyi suuren yleisön ihailtavaksi vasta hieman ennen Chaplinin kuolemaa.

 

Chaplin ei yksin pystynyt musiikillisia ideoitaan siirtämään nuottiviivastolle eikä tekemään musiikillisia sovituksia orkesteria varten. Tämän vuoksi hän käytti tähän tehtävään musiikillisia avustajia aina Nainen Pariisissa elokuvasta lähtien säännöllisesti. Ammattimuusikko Eric James sai kunnian toimia Chaplinin musiikillisena avustajana vuodesta 1956 lähtien aina Chaplinin kuolemaan asti eli vuoteen 1977. Kannustan tässä yhteydessä kaikkia kiinnostuneita tutustumaan hänen kirjoittamiin muistelmiin, Making Music With Charlie Chaplin vuodelta 2000, jossa James kertoo parivaljakon työskentelystä mm. Chaplinin kotona Sveitsissä. Koko yhteistyön ajan James kunnioitti Chaplinia suuresti ja hän koki itsensä koko perheelle läheiseksi. Samoin hän vietti perheen kanssa yhteisiä juhlia ja häneen suhtauduttiin kuin konsanaan perheen jäseneen. Yhteistyön hedelminä syntyneeseen musiikkiin Chaplin sai täydet oikeudet ja tämä varmistettiin kirjallisella sopimuksella yhteistyön alusta alkaen. Kirjassaan James mainitsee yhteistyön olleen huomattava kunnioitus, vaikka hän myöhemmin sai huomata rahallisen korvauksen olleen melko vaatimaton tehtyyn työhön nähden. Muistelmateoksessaan James kertoo pettyneensä Nainen Pariisissa elokuvan uudelleensävellyksen aikoihin osuuksiinsa erityiskorvauksista – ainoan kerran toivoessaan tekijänoikeuksia mainittuun elokuvaan -, joita paitsi hän kuitenkin jäi. Tämän elokuvan musiikkia tehdessä Chaplin ilmoitti, että hänellä ei ole musiikillisia ideoita ja James sai ehdottaa omia sävelmiä, joista Chaplin sitten valitsi käytettävät sopivaksi kokonaisuudeksi. The Chaplin Revue-elokuvasarjan musiikkia tehtäessä Chaplin suostui julkisesti tunnustamaan musiikillisen kumppanuuden julkaistessaan elokuvan tekijätiedoissa asian.

Musiikilliset ideat lähes poikkeuksetta olivat kiistattomasti lähtöisin Chaplinilta. Hän hyräili, lauloi tai soitti pianolla - joskus myös sellolla - melodiat musiikkiavustajalleen tai tallensi melodiat nauhurille. Chaplin itse pystyi kiinnittämään huomionsa ainoastaan melodioihin ja kaikki muu oli hänen kannaltaan vain säestystä. James sai varsin itsellisesti seuraavaksi työstää musiikista pianopartituurin ja tässä työvaiheessa Chaplin ei juuri puuttunut prosessiin. Täydellisyyden tavoittelijana Chaplin – aivan kuten myös kuvauksia tehdessään saattoi hioa asioita yhä uudelleen ja uudelleen ja ottoja filmille saattoi kertyä melkoisesti – työstövaiheessa pulppusi yleensä ideoita ja ne myös sangen usein vaihtuivat toisiin ajatuksiin melko vauhdikkaasti. Avustajalta vaadittiin varmaan suunnatonta pitkämielisyyttä ja myöhemmin yhteistyön jatkuessa James osasikin jo Chaplinin voimien ehtyessä ajatella jo lähes Chaplinin tavoin ja toteuttaa hänen ajatuksiaan vuosien kartuttaman kokemuksen seurauksena. Orkestraatiota suunnitellessa Chaplin yleensä sanoi, mille soitinryhmälle jokin fraasi tuli kirjoittaa ja usein hän suosi jousistoa ja varsinkin selloja, vaskisoitinten jäädessä pienemmälle huomiolle. Chaplin haki partituurista ”yliorkestrointia” ja huomautti, jos nuottiviivastolla vaskilla oli liiaksi mustaa tai kuviot olivat liian kiharaisia. Chaplin edellytti Jamesin kirjoittamaan sovitukset niin selkeiksi, ettei kallista studioaikaa kuluisi hukkaan. Äänitystilanteissa Chaplin usein vielä puuttui ammatti-ihmisten työskentelyyn määräämällä esim. mikrofonien paikoista tai niiden säädöistä.

Moniko meistä oli tietoinen, että Chaplin vielä myöhemmällä iällään käsikirjoitti elokuvakäsikirjoituksen - The Freak - Etelä-Amerikasta löytyvästä siivekkäästä tytöstä, ja että hän vielä viime elinvuosinaan suunnitteli säveltävänsä Thomas Hardyn romaaniin pohjautuvan oopperan – oopperatalo oli myös kiinnostunut tämän oopperan esittämisestä - Milanon La Scala-oopperaan? Vuonna 1972 Chaplin kävi noutamassa Oscar-palkinnon pitkäaikaisesta elokuvien, aikamme taidenautinnon eteen tekemästä työstään. 1973 hän sai vielä Oscar-palkinnon musiikistaan omassa elokuvassa Parrasvalot ja vuonna 1975 kuningatar Elisabeth II löi hänet ritariksi. Valitettavasta Chaplinin ikä ja heikentynyt terveys tulivat The Freak elokuvan sekä suunnitellun oopperan esteeksi ja molemmat jäivät tekemättä. Näin ollen Chaplinin viimeiseksi elokuvaksi jäi Hongkongin kreivitär, jota kriitikot pitivät vanhanaikaisena ja joka taloudellisestikin menestyi melko heikosti. Siitäkin elokuvasta jäi monien mieleen elämään ja jopa listahitiksi Chaplinin laulu, This is my song, Petula Clarkin esittämänä.

Tämä Sveitsissä 25.12.1977 kuollut pikku kulkuri, mutta ainutlaatuinen ja iso ihminen sekä persoona jatkaa kulkuaan uusien sukupolvien ihasteltavaksi yhä uudelleen ja uudelleen jäljittelemättömien ja nautinnollisten elokuviensa välityksellä.  

 

Tällä samaisella kannaksella Palvasalmen rannalla on nyt jo kolmas kirkko, joka valmistui vuonna 1849 paikalleen. Tänne seurakunta perustettiin jo vuonna 1628, kun se oli ensin erotettu Rautalammin emäseurakunnasta kappeliseurakunnaksi. Aluksi seurakuntaa kutsuttiin Palvasalmen seurakunnaksi paikan mukaan ja vuodesta 1690 lähtien paikka tunnetaan Saarijärven seurakuntana. Vuonna 1628 tälle samalle paikalle rakennettiin ensimmäinen kirkko ja tuolloin perustamisen yhteydessä seurakunta sai myös papin viran. Seuraava kirkko tälle paikalle valmistui vuonna 1694. Kuvassa näkyvä nykyinen kirkko rakennettiin vuosina 1846-1849 ja rakennusvaiheita johti kirkonrakentaja Jaakko Kuorikoski. Kirkon suunnitteli A. F. Granstedt, joka tuolloin teki työtä arkkitehti Carl Ludwig Engelin vuodesta 1824 johtamassa Suomen intendenttikonttorissa Helsingissä. Vuodelta 1865 on Heikki Jaakonpoika Kuorikosken johdolla valmistunut kirkon kellotapuli.

Kirkkosalin halkaisijaltaan 18-metrinen kupoli oli aikalaisilta melkoinen taidonnäyttö. Aikaisemmin tällaisia kupoleita oli rakennettu vain kivikirkkoihin. Vielä 1800-luvulla tähän nykyiseen kirkkoon tehtiin useita korjauksia ja parannuksia; 1860-luvulla kirkko mm. maalattiin ja vuorattiin ulkoa ja 1880-luvulla lehterit saivat penkit, samalla kun kirkko maalattiin uudestaan sekä sisältä että ulkoa.

Bror Axel Thulénin johtaessa Kangasalan Urkutehdasta tämä kirkko sai 27-äänikertaiset uudet urut vuonna 1901. Tällöin kirkkoon oli myös asennettava lämmityslaitteisto. Kirkastusvuoritapahtumaa esittävä Aleksandra Såltinin alttaritaulu otettiin käyttöön vuonna 1911. Tallessa ovat vielä edellisestä kirkosta vuonna 1756 kirkkoon hankitut  Johan N. Backmannin (1706-1765) Ristiinnaulittua ja Ehtoollista esittävät alttaritaulut.

Vuoden 1930 arkkitehti Kauno S. Kallion suunnittelemassa peruskorjauksessa kirkko sai sähkövalot, neliskanttisen saarnastuolin, sisäseinät vuorattiin ja maalattiin sekä kirkko että kellotapuli maalattiin uuteen väriin myös ulkoa. Kupolin valoaukko laudoitettiin umpeen ja ns. herrainlehteri erotettiin kirkosta omaksi tilaksi.

Toisessa peruskorjauksessa vuona 1961 - arkkitehti Veikko Leistenin suunnitelmien pohjalta - holvilaudoitus uusittiin ja kirkko maalattiin sisältä valkoiseksi. Saarnastuoli ja valaistus uusittiin. Urkulehterillä uusittiin Kangasalan Urkutehtaan urut uusilla 40-äänikertaisilla sähköpneumaattisilla uruilla.

Kolmannessa peruskorjauksessa kupolin umpilaudoitus poistettiin ja kupoli avattiin alkuperäisen suunnitelman mukaiseksi. Kaikki rakenteet käytiin huolellisesti läpi lattiasta kupolin huippuun asti. Rakennusmestarina remontissa oli Keijo Sironen Saarijärveltä ja arkkitehti Aulis Jääskeläinen suunnitteli remontin, joka toteutettiin vuosina 1997-1998. Remontissa kirkko sai jälleen uuden saarnastuolin, joka oli suunniteltu kirkon ensimmäisen saarnastuolin pohjalta. Alttari uusittiin samoin kun valaistus ja äänentoisto kohentuivat sekä lämmitys kirkossa uusittiin. Kirkko ja kellotapuli saivat myös uuden maalin. Tekstiilitaiteilija Annikki Linturi suunnitteli ja valmisti uudet kirkkotekstiilit korjauksen yhteydessä ja tekstiilien aihe on elämänpuu.

Saarijärven seurakunta kuului vielä 1900-luvun alkupuolella Porvoon hiippakuntaan, mutta tänne hiippakuntansa äärialueille piispat eivät kovin usein retkillään poikenneet. Sunnuntaina 12.8.1900 piispa Herman Råberg asetti virkaansa tässä kirkossa 1.5.1900 kirkkoherran toimensa aloittaneen Karl David Axel Hirnin ja hän aloitti virkaanastujaispuheensa Ps. 84:6-8:n sanoin (silloisesta Raamatun käännöksestä): "Autuaat owat ne ihmiset, jotka sinun pitävät wäkenänsä, ja sydämestänsä waeltavat sinun jälkees; Jotka käyvät itkun laakson läpitse, ja tekewät siellä kaiwoja; ja opettajat monella siunauksella kaunistetaan. He saavat yhden woiton toisen jälkeen, että tutattaisiin oikia Jumala Siionissa."

Mustavalkokuvassa (kuva: Liisa Rautakorpi) etualalla näkyy Mansikkaniemen lukkarin puustelli 1940-luvulla Palvasalmen ääreltä. Täällä Mansikkaniemessä asuivat myös esi-isäni Johan Andersinpoika Plathan ja hänen työnsä jatkajana poikansa Carl Johaninpoika Plathan, molemmat lukkareita Saarijärvellä.

Tampere Filharmonian ja Tampereen Filharmonisen Kuoron yhteinen taidonnäyte hiljensi torstaina 28.3.2013 Tampere-talon ison salin kuuntelemaan säälittävän harvoin kuultavaa Wolfgang Amadeus Mozartin Litaniae de venerabili altaris sacramentoa Es-duurissa, KV 243. Teos koostuu yhdeksästä osasta ja säveltäjä sai sen valmiisi keväällä 1776. Sen ensiesitys oli pian valmistumisen jälkeen Salzburgin katedraalissa ja vähän myöhemmin Augsburgissa. Tämä teos kuuluu kuitenkin niihin useisiin kymmeniin kirkkomusiikkiteoksiin, joita Mozart nuoruusvuosinaan lähinnä Salzburgissa sävelsi. Teos on sävelletty soisteille, kuorolle ja orkesterille, jossa on mukana kolme pasuunaa soinnin rikastuttamiseksi. Muutenhan Mozartin ajan sinfoniaorkesterit olivat huomattavan paljon pienempiä kokonpanoja meidän päiviemme orkestereihin verrattuna. Solisteina lauloivat sopraano Hanna-Leena Haapamäki, alttona Jeni Packalén, tenori Tuomas Kataja ja basso Matti Turunen ja koko esiintyjäkaartia luotsasi ansiokkaasti hienoin nyanssein ylikapellimestarimme Hannu Lintu. Tänään voimme ihmetellen kummastella, kuinka Braunaun pikkukaupungista lähtenyt pieni ja vihainen mies myöhemmin valtaan päästyään ja tuhatvuotista valtakuntaansa rakentaessaan ajoi näitä velikultia eli vapaamuurareita tuhoamisleiriensä kautta kuolemaan. Wolfgang Amadeus oli siis näitä veljeksiä ja sävelsi yhdessä monien muiden säveltäjien kanssa järjestön käyttöön musiikkia, aivan kuten säveltäjämestarimme Jean Sibeliuskin. No, Aadolf Hitler ei varmaankaan ollut mikään Mozartin musiikin ystävä, vaan huomattavasti enemmän häntä tuntui puhuttelevan Richard Wagnerin musiikki. 

 

"Musiikki on kieli, joka pulppuaa suoraan sydämestä ja pystyy luomaan rakkautta ja veljeyttä niiden välille, joita perinteet ja uskonnolliset käsitykset erottavat." Näitä omia sanojaan noudattaen toimi 7.8.1881 syntynyt Romanian lahja musiikkimaailmalle, George Enescu. Paitsi säveltäjä, myös erinomainen viulisti, pianisti, kapellimestari ja pedagogi antoi eläessään tuhansia konsertteja Yhdysvalloissa ja Euroopassa nimekkäiden orkesterien ja kamarimusiikkiyhtyeiden keralla. Omat musiikkiopintonsa kuusivuotiaana kotimaassaan Edouard Caudellan avulla aloittanut Enescu siirtyi pian Wienin konservatorioon opiskelemaan viulua, pianoa, teoriaa, sävellystä, musiikinhistoriaa ja kamarimusiikkia sekä jatkoi syventäen opintojaan vuosina 1895-1899 Pariisin konservatoriossa. Vuonna 1898 Bukarestin Filharmonian johtaja Edouard Wachmann kutsui hänet orkesterinsa kapellimestariksi ja Pariisin Enescu perusti Trio Instrumentalin vuonna 1902 ja George Enesco-kvartetin vuonna 1904. Opetustyönsä hän aloitti jo 1902 Pariisissa yksityisesti ja vuodesta 1928 lähtien hän toimi opettajana mm. École normale de musique ja École instrumentale Yvonne Astruc Pariisissa, Conservatoire américain de musique Fontainebleaussa, New Yorkin The Mannes School of Music, Harvardin yliopistossa, Illinoisin yliopistossa ja Accademia Chigiana Sienassa. Hänen oppilaitaan olivat esim. Yehudi Menuhin, Christian Ferras ja Lola Bobescu. Enescun viulistin ominaisuuksia on kuvailtu poikkeuksellisen kauniiksi soitoksi, soinniltaan täyteläiseksi - johtuen hänen ainutlaatuisesta vibratostaan - ja fraseeraustaan laulavaksi ja ilmeikkääksi sekä sävelpuhtaudeltaan erehtymättömäksi. George Enescu johti New Yorkin Filharmonikkoja vuosina 1937-1938.

George Enescun laaja-alaisuus musiikillisena toimijana rajoitti hänen säveltämistään ja niinpä hänen sävellystensä määrä jää noin viiteenkymmeneen tunnettuun teokseen; monipuolisesti hän ennätti kuitenkin säveltääkin, kun teosten joukossa on sinfonioiden lisäksi mm. ooppera Oedipus. Enescu ei välttämättä kulkenut minkään muotivirtauksen mukana sävellyksissään, mutta hänen musiikissaan on selkeästi kuultavissa romanialaisen kansanmusiikin taitava yhdistäminen moderneihin ilmaisukeinoihin hyvin ilmeikkäällä ja omintakeisella tavalla. Hän oli hämmästyttävän taitava melodioiden keksijänä ja käytti ankarasti polyfoniaa uusklassiseen tyyliin. Tämä Bukarestissa ja Pariisissa asunut säveltäjä vietti elämänsä ehtoopuolen vuodesta 1947 juuri Pariisissa, jonne kuoli 4.5.1955.

 

Kiirastorstain 28.3.2013 Tampere Filharmonian konsertissa Tampere-talossa noin 1300 kuulijaa sai kuullakseen varsin jäsentyneen George Enescun Sinfonian nro 3 C-duurissa op. 21, kuorolle ja orkesterille sävelletyn n. viisikymmenminuuttisen sävellyksen vuosilta 1916-1918. Sanatonta laulua laulava kuoro tulee mukaan teokseen vasta viimeisessä, kolmannessa osassa, tuoden musiikkiin oman soinnillisen elementtinsä. Tämä hieno teos oli jälleen käsittämätön voimainnäytös upealta orkesteriltamme ja kuoroltamme vaatien varmasti kaikilta osallisilta suurta joustavuutta ja tinkimätöntä ammattimaisuutta asenteenkin tasolla. Kohta pääsemme nauttimaan tästä teoksesta myös levyltä, kun orkesterimme ja Heikki Liimolan alulle saattama ja Timo Nuoranteen nykyään johtama kuoromme (Tampereen Filharmoninen Kuoro) valmistautuu teoksen levytykseen lähiaikoina. Tämä levytys on orkesteriltamme jo toinen Enescun sinfonioista, kun Enescun toinen sinfonia julkaistiin vuonna 2012 Ondinen levyllä - levy sai Supersonic-palkinnon - ja tulevaisuuden suunnitelmissa on vielä levyttää Enescun ensimmäinenkin sinfonia. Melkein uskaltaisin uumoilla tällekin kolmannelle sinfonialle jonkin kunniamaininnan levylle päästyään, sen verran hienoa työtä ylikapellimestarimme Hannu Lintu on taas saanut aikaan!