Perjantaina 14.6.2013 klo 19 pääsemme Musiikkitalon konsertissa kuulemaan 18.4.1950 Leningradissa syntynyttä ja viisivuotiaana pianonsoittonsa aloittanutta Grigori Sokolovia. Yleisesti häntä pidetään yhtenä maailman parhaista vielä elossa olevista suurista pianisteista. Kohtuullisen pitkän uransa aikana hän on vieraillut Suomessa kyllä useita kertoja - ensimmäisen kerran vuonna 1967 - ja kesäkuussa 2003 Sokolov promovoitiin Sibelius-Akatemian kunniatohtoriksi. Tämän kyseisen pianoresitaalin ohjelmisto koostuu Franz Schubertin ja Ludwig van Beethovenin pianoteoksista; F. Schubertilta Neljä impromptua Op. 90 D. 899 ja Drei Klavierstücke D. 946 sekä Beethovenin Pianosonaatti B-duuri Op. 106 "Hammerklavier".

Seitsemän vuotiaana Sokolov aloitti opintonsa Leningradin Konservatoriossa Leah Zelikhmanin ohjauksessa ja myöhemmin hänen opettajanaan toimi Moisey Khalfin samassa opinahjossa. Kahdentoista vuoden iässä hän piti Moskovassa ensimmäisen resitaalinsa esittäen kuuluisien säveltäjämestareiden teoksia ja kuusitoistavuotiaana hän herätti ansaittua huomiota Emil Gilelsin johtaman tuomariston antaessa yksimielisesti hänelle kultaa voitostaan Kansainvälisessä Tšaikovski kilpailussa vuonna 1966. Kysyttäessä Sokolov on nimennyt omiksi suuriksi esikuvikseen pianistimaailmasta Emil Gilelsin, äänitteinä hän on kuunnellut ja arvostaa suuresti Rachmaninoffia, Sofronitskia, Glenn Gouldia, Solomonia ja Lipattia. Esteettisesti kaikkein lähimpänä hän kokee olevansa Anton Rubinsteinia.

Grigori Sokolov konsertoi vielä eri puolilla maailmaa soittaen resitaaleja kuuluisissa konserttitaloissa. Hän on vieraillut mm. Pariisin Champs-Elysées -konserttisalissa, Münchenin Herkules-salissa, Wienin Musikvereinissa, Amsterdamin Concertgebouwssa sekä Lontoon Wigmore Hallissa ja Queen Elisabeth Hallissa. Sokolov esiintyy myös monien maineikkaiden orkestereiden solistina matkoillaan. Hän on tehnyt yhteistyötä mm. New Yorkin Filharmonikkojen, Montreal Symphonyn, Münchenin Filharmonikkojen, Leipzig Gewandhaus-orkesterin ja Amsterdamin Concertgebouwin kanssa. Poiminpa vielä muutamia maailmankuuluja kapellimestareista, jotka ovat päässeet johtamaan Sokolovin esiintymisiä maailmalla. Näitä ovat mm. Myung-Whun Chung, Valery Gergiev, Trevor Pinnock, Neeme Järvi, Herbert Blomstedt, Sakari Oramo, Alexander Lazarev ja Moshe Atzmon. Ehkä näemme Musiikkitalon konsertissa?

Porissa ennenkin esiintynyt Hans Fagius soittaa levynjulkistamiskonsertin ti 11. kesäkuuta klo 19 Keski-Porin kirkossa. Ruotsin Nörköppingissä 10.4.1951 syntynyt Fagius on Skandinavian tämän hetken tunnetuimpia urkutaiteilijoita, ja hänen varaan on uskottu nyt Keski-Porin kirkon 150-juhlavuoden levynjulkistamiskonsertti näyttävästi. Hans Fagius suoritti vuonna 1974 diplominsa Alf Linderin alaisuudessa Tukholman Royal College of Musicissa ja jatkoi sen jälkeen opintojaan Pariisissa. Juhlalevylle on taltioituna mm. koko Charles-Marie Widorin Viides Urkusinfonia, vaikka tästä teoksesta yleensä konserteissa olemme tottuneet kuulemaan ainoastaan kaikille tuttua Toccata-päätösosaa. Vuodesta 1998 lähtien Ruotsin Kuninkaalliseen Musiikkiakatemiaan valittu Hans Fagius on kunnostautunut erityisesti Johann Sebastian Bachin ja Felix Mendelssohn Bartholdyn koko urkukirjallisuuden kokonaislevytyksillä. Hans Fagius soittaakin konsertissaan paitsi ranskalaista romantiikan ajan musiikkia, niin myös J. S. Bachin Triosonaatin e-mollissa ja Preludin ja Fuugan a-mollissa. Fagiuksen konsertin yhteyteen on järjestetty myös  Suomen Kanttori-Urkuriliiton jäsentapaaminen sekä vuoden kanttorin julkistaminen.

Vuosina 1859 - 1863 rakennettu ja uudenvuodenpäivänä 1864 käyttöönotettu uusgoottilainen (sisätiloiltaan 1800-luvun lopun kansallisromantiikkaa) Keski-Porin kirkko sai vuonna 2007 saksalaisen urkujenrakentajan Paschen Kiel Orgelbau GmbH:n rakentamat 58-äänikertaiset, kolmen sormion ja jalkion urut käyttöönsä. Urkuja suunniteltaessa oli tavoitteena kaksi selkeää päämäärää; monipuolinen ja inspiroiva seurakuntasoitin sekä taiteellisuudesta tinkimätön, ranskalais-romanttista perinnettä edustava soitin. Paschen urkurakentamon johtajan Roland Monczynskin kädenjälki näkyy urkujen julkisivussa, joka on rakennettu tammikaappiin. Pariisilainen urkuasiantuntija Kurt Leudersin disposition soinnillisesta toteutuksesta vastasivat urkujenrakentajat Helmut Gripentrog ja Kalevi Mäkinen.

Poiminpa festivaalin ohjelmasta vielä muutaman mainion esimerkin. Keskiviikkona 12.6.2013 konsertoi edellä mainitussa kirkossa klo 19 Birminghamin kaupungin urkuri Thomas Trotter, joka konsertoi suhteellisen ahkerasti Birminghamin molemmissa konserttitaloissa. Hän soittaa oman sovituksen Händelin F-duuri Urkukonsertosta sekä harvemmin uruilla kuultavaa Wagnerin musiikkia oopperasovituksena juhlavuoden kunniaksi.

Naji Hakim vieraili Porissa neljä vuotta sitten, jolloin esitettiin ajatus Hakimin urkukonserton esittämisestä Pori Sinfoniettan kanssa. Nyt tämä esitys toteutuu perjantaina 14. kesäkuuta yhteisesiintymisenä Keski-Porin kirkossa klo 19. Ohjelmassa on siis ainakin Hakimin Urkukonsertto Nro 3 yhteisesityksenä sekä koko orkesterin esityksiä ja Hakimin urkusooloja. Hakim tunnetaan maailmalla hyvin urkurina ja improvisoijana. Pori Sinfonietta juhlii kirkossa konsertin yhteydessä, sillä orkesterilla on takanaan 75 vuotta toimintaa. Konsertin kapellimestarina toimii hiljakkoin Tampereellakin vieraillut Petri Sakari.

                                                           Gary Hoffman

Torstain 16.5.2013 Tampere Filharmonian konsertti Tampere-talon Isossa salissa kapellimestari Susanna Mälkin kanssa oli jälleen kerran konserttikauden kohokohtia ja jättää jälkensä pitkäksi aikaa. Salin puolikas paikalla ollutta konserttiyleisöä sai kystä kyllin, kun konsertin avasi Ernö Dohnányin (1877-1960) Konserttikappale sellolle ja orkesterille D-duuri op. 12. Nimestään huolimatta tämä puolentunnin mittainen Konserttikappale sellolle ja orkesterille on kyllä aivan ehta konsertto, jonka kolme osaa soitetaan perinteisesti tauotta toisiinsa liittäen. Teos sai kantaesityksensä Budapestissa maaliskuussa 1906 säveltäen viittoillessa orkesterin edessä vuosina 1903-1904 syntynyttä teostaan, jonka hän omisti sellisti Hugo Beckerille. Konserttikansan suureksi iloksi ja nautinnoksi oli torstai-iltaiseksi haarasoipion solistiksi saatu Vancouverissa 1956 syntynyt ja nykyään Pariisissa asustava Gary Hoffman, yksi tämän hetken maailman huippusellistejä. Gary Hoffmanin kultivoitunutta ja hiottua soittoa saivat kaikki läsnäolijat kuulla melkoisella soitinharvinaisuudella - Niccolo Amatin sello vuosimallia 1662, "ex-Leonard Rose" - höystettynä.

                                                          Susanna Mälkki

                                                               

Pölyn laskeuduttua väliajan jälkeen hiljentyi kulttuurinälkäinen konserttiväki kuulemaan Gustav Mahlerin Sinfoniaa nro 6 a-mollissa, jota säveltäjä kutsui Traagiseksi ja piti sitä vaikeimpana sinfonianaan johtajan kannalta. Ajallisesti teoksen synty osuu hyvin samoihin aikoihin konsertissa ensin kuullun unkarilaisen muusikon, säveltäjän ja kapellimestarin Dohnányin Konserttikappaleen kanssa eli vuoteen 1904, jolloin kapellimestari ja säveltäjä sai valmiiksi tunnetun kuvataiteilija Anton Schindlerin Alma tyttären kanssa vuonna 1902 avioliiton solmittuaan jo toisen tyttären, ja kuudennen sinfoniansa Maierniggin sävellyshuvilallaan. Konsertin säveltäjillä lienee myös yhteys Unkariin kumpaisellakin; Mahler hankkiutui Budapestin kuninkaallisen oopperan taiteelliseksi johtajaksi vuosiksi 1888-1891. Mahler "kesälomasäveltäjänä" käytti aikansa tehokkaasti ja samana kesänä syntyi myös osa seuraavaa, seitsemättä sinfoniaa, joka valmistui seuraavana vuonna. Teosta harjoittaessaan säveltäjä neurootikkona koki itsensä epävarmaksi ja hermostuksissaan vaihteli sinfonian kahden keskimmäisen osan järjestystä. Puolitoistatuntinen sinfoniakirjallisuuden järkäleisiin kuuluva monumentti vaatii esittäjiltään hyvää kuntoa ja soittajiakin vaaditaan tässä teoksessa "normaalia" enemmän. Ei kuitenkaan niin paljon, kun säveltäjän kahdeksannessa sinfoniassa, jonka ensiesityksessä oli yhtä aikaa lavalla laulajina ja soittajina vuonna 1916 Yhdysvalloissa 1068 esittäjää.

Böömiläisessä pikku kylässä juutalaisperheeseen 7.7.1860 syntynyt Mahler jätti musiikkimaailmaan hyvin omaleimaisen ja sinfoniakäsitystä järkäleteoksillaan muuttaneen muistomerkkinsä. Toisaalta hän teoksillaan istuu hyvin siihen pitkään perinteeseen, joka lähtien aina Johann Sebastian Bachin ja Haydnin, Mozartin ja Beethovenin kautta jatkui Brahmsin, Schumannin ja Mendelssohnin kautta aina Wagneriin. Mahler kuluu tämän jenkan jatkoksi yhtä kivuttomasti, kun hänen seuraajansa janalla. Mahler oli erittäin taitava teostensa orkestroija ja sointi on aina hyvin kuulas ja selkeä, vaikka hän kieltämättä käyttää usein melko isoja orkesterikokoonpanoja. Sointi ei koskaan "puuroudu", vaan äänet ovat hyvin seurattavissa massiivistenkin kudoksien joukosta. Mahleria miellytti eri vastakohtaisten aineksien yhdisteleminen, mutta hänen sävellyksilleen myös hyvin tunnusomaista on mutkaton melodisuus ja sävelaiheilla leikittely. Jätettyään Hampurin kansallisoopperan paikan vuonna 1897 Mahler vaihtoi myös juutalaisuuden katolilaiseen kristinuskoon, joka temppu oli vaikuttamassa hänen pääsyynsä antisemitistisessä Itävallassa Wienin hovioopperan kapellimestariksi. Montako muuta säveltäjää tunnette, jotka ovat juutalaisuudesta kääntyneet kristinuskoon?

Torstain konsertti oli myös oiva todistus siitä, miksi sekä konsertin sellosolisti Gary Hoffman että mainio kapellimestari Susanna Mälkki ovat tällä hetkellä hyvässä ja kovassa menossa maailmalla. Susanna Mälkki olikin jo edellisenä iltana vieraanamme orkesterin tukiyhdistyksessä, Pro Orchestrassa, kertomassa tulevasta konsertistaan ja lähiajan tulevaisuudensuunnitelmistaan. Olin myös paikalla torstain kenraaliharjoituksissa toteamassa solistin ja kapellimestarin saumatonta yhteistyötä, keskittymistä olennaiseen ja ammattimaisella tarkkuudella tehtyä orkesterin ohjaustyötä koko harjoitusajan intensiivisesti hyväksikäyttäen. Ennen solistin lauteille tuloa Susanna hioi orkesterin kanssa ennalta partituuriin merkitsemänsä kohdat esityskuntoon ja sitten päästiin solistin kanssa harjoittelemaan yhteissoittoa. Taakse kuultuna teoksen yhdessä kohdassa harjoituksissa orkesteri onnistui jättämään alleen tämän ainoalaatuisen sellon soittajansa kanssa, mutta itse konsertissa päälle tulo ei ollut niin massiivista - tähän saattoi kyllä vaikuttaa aavistuksen verran myös kuuntelupaikan siirtyminen permannon etualalle, keskelle viidettä riviä. Silmiinpistävää on Susannan tarkaksi ja tarkoituksenmukaisen täsmälliseksi harkittu käsityö ilman kapellimestarilla niin usein nähtyä tahtipuikkoa. Hän saa orkesterit uskomaan ajatuksiaan ja toteuttamaan tahtoaan ilman, että siihen täytyisi käyttää merkittävästi edes koko vartaloa; ylävartalo riittää kummasti.

Omasta puolestani toivotan nämä upeat vierailijamme, sekä mainion sellosolistin, Gary Hoffmanin, että oman paikkansa maailman eturivin naiskapellimestarina lunastaneen Susanna Mälkin jälleen pian uudestaan vierailulle Tampereelle! Nyt vain täytyy kaikki huomio keskittää mainion orkesterimme, Tampere Filharmonian konserttien salin täyttämiseen tiedotusta ja markkinointia hyväksikäyttäen.

 

Tampereen kaupunginkirjaston ja Tampereen Sävelen yhdessä järjestämä Muista sävel!-teemaviikko sai tänään maanantaina 13.5.2013 pääkirjasto Metson musiikkiosastolle kokoontumaan viikon avaustilaisuuteen joukon musiikin terveydestä kiinnostuneita ihmisiä kuuntelemaan ensin pedagogi Sanna Salmista Jyväskylän yliopistosta ja sen jälkeen vielä musiikkituokioon kirjaston aulassa Mieskuoro Laulajien seurassa. Hyvinvointia kuorolaulusta oli Sanna Salmisen presentaation aiheena; terveysvaikutukset hän oli esityksessään jakanut psyykkisiin, sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin vaikutuksiin.

Pitkään musiikki on tiedetty olevan vallan erinomainen stressin purkukeino. Musiikin avulla voi olla helppo vahvistaa tai vapauttaa tunteita ja sen huomassa on turvallista sekä hyväksyttävää purkaa vaikeita tai kiellettyjä tunteita. Musiikki selkiyttää ajatuksia ja tehostaa itsereflektiota tunteiden tunnistamisessa. Sen tiedetään helpottavan samastumista ja lisäävän itsetuntemusta. Musiikki tarjoaa oivan työkalun itsetutkisteluun ja auttaa oman itsetunnon vahvistumisessa.

 

Vertailussa on havaittu musiikkiterapiaan osallistuneiden toipuvan masennuksestaan paremmin, kuin tavalliseen terapiaan osallistuneiden. Kaikki kulttuuriharrastus, kuten esim. kuorolaulanta on todettu tehokkaaksi ehkäisemään kognitiivisten kykyjen heikkenemistä vanhemmalla iällä (esim. huomiokyky tai muisti). Tutkimukset puhuisivat myös sen puolesta, että musiikki voisi lievittää kivuntuntemista ja edistää rentoutumista. Se auttaa kontrolloimaan tunteita sekä sisäisiä impulsseja. Esim. kuorolaulun harrastus voi olla antoisampaa pelkkään musiikin kuunteluun verrattuna, sillä siinä joutuu itse pinnistelemään saadakseen palkinnoksi onnistumisen, oppimisen, osaamisen sekä menestymisen elämyksiä, jotka taas vahvistavat itsetuntoa.

Rajaveto oman itsensä ja tehtävän välillä saattaa parhaimmillaan hämärtyä niin kovin, että ihminen uppoutuu täysin vain musiikkiin. Tällaiset flow-kokemukset ajavat ihmisiä yhä monipuolisemmin tiedostavaan tilaan. Nämä kokemukset ovat erityisen tärkeitä nuorille ihmisille, sillä rakentamalla vakaita psyykkisiä rakenteita ne suojaavat myöhemmissä elämän kriisitilanteissa. Kuoroharrastus on tästäkin erinomainen esimerkki; se tarjoaa haasteita ja palkintoja samanaikaisesti, antaa siis runsaasti flow-kokemuksia.

Musiikki luo sosiaalista pääomaa ja kehittää vahvasti sosiaalisia taitoja. Yhteismusisointi on tutkimuksissa todettu olevan vahvempi sosiaalisten taitojen kehittäjä, kuin mikään joukkueurheilulaji! Musiikki on vahva ryhmän identiteetin ylläpitäjä. Historioitsijat väittävät laulun olleen jo ennen puhetta ja yhteistä kieltä. Sen puolesta puhuisi vieläkin esim. äidin keskustelu vauvansa kanssa eli ns. emotionaalinen ääntely, jossa viesti etenee puheen melodiaa, rytmiä ja äänenpainoja hyväksi käyttäen. Neljävuotiailla lapsilla tehdyissä tutkimuksissa on havaittu, että musisoinnin jälkeen lapset olivat huomattavasti halukkaampia auttamaan toisia lapsia ja tekemään yhteistyötä kuin verrokkiryhmän lapset. Kuorolaulu ei ainoastaan kehitä yhteistyövalmiuksia, vaan myös rohkaisee osallistujia ylläpitämään tunnetta jaetusta tavoitteesta ja vahvistaa käsitystä siitä, että toimitaan yksikkönä yhdessä toisten kanssa. Etelä-Afrikassa on saatu rohkaisevia kokemuksia liike-elämässä yritysten kehittämisestä kuorotoiminnan avulla (ABSA-pankki). Sosiaalisen pääoman lisäksi musiikki lisää myös suvaitsevaisuutta. Sosiaalisella pääomalla on osoitettu olevan voimakas vaikutus muuhunkin terveyteen edistävästi; ystävien merkitys on tärkeämpää kuin tupakoimattomuus tai epäluottamus voi olla vaarallisempaa kuin ylipaino. Musiikkiharrastus voi siis monella eri tapaa edistää terveyttä.

 

Yhteisen harrastuksen myötä ihmiset kokevat toisensa yhteistyöhaluisina, yhteisen päämäärän eteen toimivina ja samanarvoisina ryhmän jäseninä. Syrjäytymisen ehkäisemisessä on olennaista jokin toimintakenttä, jossa henkilö voi identifioitua arvokkaana yksilönä. Esim. Etelä-Afrikassa musiikkiharrastuksen mahdollisuus on tutkitusti luonut tasa-arvoa. Samaa ei välttämättä voida sanoa vaikkapa kehitysyhteistyöstä; kestävän kehityksen aikaansaamiseksi rahalahjoituksen saattavat jopa hidastaa kehitystä, kun taas musiikkiharrastus voi auttaa ulos köyhyyden kierteestä; se tavoitteellistaa toiminnan taitoja, saa uskomaan omiin mahdollisuuksiin, saa aikaan psyykkistä eheytymistä ja tunnetyöskentelyä, parantaa sosiaalisia taitoja ja sen pääomaa, kohentaa suvaitsevaisuutta ja ehkäisee konflikteja, edistää tasa-arvon kokemusta ja toimii jopa toimeentulon lähteenä.

 

Sanna Salmisen esityksen lopuksi pääsimme kaikki vielä kokeilemaan Iegor Reznikoffin julkituomaa keskiaikaista munkkien luostareissa kehittämää ääniharjoitetta käytännössä. Kirjaston terveysviikkoteeman kruunasi vielä Mieskuoro Laulajien musiikkituokio kirjaston ala-aulassa. Kuoroa johti ja esitykset juonsi  25.2.1960 syntynyt kuoronjohtaja ja kasvatustieteen maisteri, Juha Holma.

                                                    Kapellimestari Juha Untala

Tämä päivä, ke 1.5.2013 jää aikakirjoihin ainakin sen vuoksi, että Tampereen Musiikkiakatemian Big Band debytoi näyttävästi Tampere-talon Isossa salissa kapellimestari Juha Untalan johdolla Svengaava Vappu-konsertissa. Big bandin komppia pitivät koossa pianisti Arto Piispanen, kitaroissa Tatu Säteri ja Kalle Kaunisto, bassossa Carlos Rubio ja lyömäsoittimissa Eero Kokkonen, Mikko Renfors, Tuomas Mattila sekä Henri Sakki. Saksofoneissa puhalsivat Annika Toivonen, Jukka Hänninen, Masa Orpana, Suvi Linnovaara ja Joonatan Rautiola. Käyrätorvet olivat Jenni Lammisen ja Ilona Keltin hoidossa. Pasunistit olivat Aulis Pöyhönen, Sami Leino, Anssi Juvela ja Mika Heikkilä sekä tuubassa Marja Erdogan. Trumpeteissa pääsivät ääneen Esko Heikkinen, Vytautas Milieska, Ilkka Meurman, Sakari Leponiemi, Antti Riihimäki, Tero Huuhtala ja Mikko Mikkola. Parissa esityksessä konserttiyleisö pääsi seuraamaan myös Tampereen Musiikkiakatemian teatterimusiikin ja tanssin opiskelijoiden vauhdikkaita esityksiä, joiden koreografioista vastasivat Marjo Terästö ja Sari Louko. Konsertin tähtisolistina esiintyi Sami Pitkämö ja lauluryhmän muodostivat Kielo Kärkkäinen, Ruut Rissanen, Maija Halme ja Antti Kerosuo.

                                          Pianisti Arto Piispanen

Trumpetinsoiton lehtori ja 1996 musiikin maisteriksi valmistunut Juha Untala johti bändiä ja toimi myös juontajan tehtävissä. Instrumenteista solistisia taitojaan pääsivät näyttämään konsertissa fonistit Masa Orpana ja Jukka Hänninen, pianisti Arto Piispanen, pasuunassa Aulis Pöyhönen, bassossa Carlos Rubio ja trumpetisti sekä kapellimestari Esko Heikkinen. Unohtaa ei myöskään sovi lyömäsoittajien, Mikko Renfors ja Eero Kokkosen pitkiä ja taidokkaita rumpusooloja. Sami Pitkämö aloitti oman osuutensa Cy Colemanin Witchcraftilla ja jatkoksi tuli My way, molemmat Dave Tannerin sovituksina. Tero Lindbergin sovituksina kuultiin ensin Beautiful Maria of my soul Mambo Kings-elokuvasta ja sitten Samin oma sävellys Sinulle lauluni teen, jossa Pitkämö on teostietojen mukaan merkitty myös toiseksi sovittajaksi. Helsingin poliisisoittokuntaakin johtanut Sibelius-Akatemian jazz-osaston trumpetinsoiton opettaja Esko Heikkinen pääsi loistamaan trumpettisoolollaan rumbassa Beautiful Maria of my soul. Kurt Weillin Mack the knife päätti Samin varsinaisen osuuden konsertissa Roope Löflundin sovituksena, mutta encorena yllätti esiintyjäjoukko vielä kokoamalla voimansa yhteisesitykseen Ray Charlesin tunnetuksi tekemästä Unchain my heart-kappaleesta.

                                                   Trumpetisti Esko Heikkinen

Konsertti pyörähti käyntiin Sammy Hesticon Hay Burnerillä ja jatkui Anna-Elina Hannulan esittämällä kappaleella 14 G. Splanky oli ensimmäinen konsertin kappaleista, joissa akatemian teatterimusiikin ja tanssin opiskelijat esiintyivät. Carlos Rubio soitti viisikielisellä bassollaan solistin osuuden Teen town-kappalessa, jonka säveltäjä on Jaco Pastorius. Viime maailmansodassa kadonneen orkesterinjohtaja ja pasunisti Glen Millerin In the mood eli Tunnelmassa oli saanut suomalaiset sanat M. A. Nummiselta. Vapputunnelmissa sen esittivät äänissä laulaen Antti Kerosuo, Kielo Kärkkäinen, Ruut Rissanen ja Maija Halme. Christer Olofsson sommitteli sikermän Leonard Bernsteinin tutuista sävelmistä musikaalista West side story. Konsertin loppupuoli vietettiin Kuubalaisissa tunnelmissa; Cuban fantasy, El as de la rumba ja Tito Puenten Para los rumberos saivat vahvat ratinalais-amerikkalaiset tulkinnat. Tampereen Musiikkiakatemian Big Band antoi ensimmäisen ja rohkaisevan lupaavan näytteen osaamisestaan. Tämä antaa jatkossakin luvan odottaa tältä bändiltä huikeita esityksiä!

                                                              Sami Pitkämö

 

Itse tarinaan päästäksemme meidän on haettava vauhtia Pohjois-Amerikan sisällissodan ajoista. Idea Louise Strong syntyi Gambierissa, Ohiossa vuonna 1859 todelliseen maalaisperheeseen, jossa isän, äidin ja Idean  lisäksi asuivat myös Idean sisarukset. Isä joutui mukaan sisällissotaan ja tuli siellä vangituksi joutuen vankileirillä nälkäkuoleman partaalle. Surkeassa kunnossa luineen ja nahkoineen kotiin palattuaan tältä reissulta hän vietti lopun elämänsä lojuen riippumatossa, josta eräänä päivänä pudotessaan taittoi niskansa ja kuoli. Äidille jäi vastuu lapsista ja maatilan hoidosta. Vanhimmasta veljestä tuli kuuluisa kirurgi ja äiti päätti lähettää 12-vuotiaan Idean ja häntä seuraavaksi vanhemman veljen Chicagoon saamaan parempaa opetusta. Aluksi Idea suoritti lukion ja siirtyi sitten erittäin arvostettuun Rockfordin Naisseminaariin. Tämän oivan opinahjon jälkeen hän siirtyi opettelemaan taiteita ja kouluna oli nyt Art Institute of Chicago. Täällä hänet havaittiin pian hyvin taitavaksi ja opintojen edetessä hän osoitti myös varmuuttaan ja kunnianhimoaan taiteilijana. Tässä vaiheessa hän tutustui tulevan mieheensä, William Andrew Hammondiin, ja opiskelut saivat sillä kertaa jäädä siihen. Pari vihittiin vuonna 1883 ja heille syntyi neljä lasta; vanhin tytär, Eunice, menestyi mainiosti kirjoittajana kirjoittaen mm. Saturday Evening Postiin ja myöhemmin häneltä ilmestyi omaelämäkerta. Seuraavaksi vanhin tytär, Louise, valmistui Episkopaalisesta Diakonissalaitoksesta ja kulkeutui lähetystehtäviin Kiinaan kääntämään ensimmäistä kiinankielistä virsikirjaa. Kolmanneksi vanhin tytär, Peggy, osoittautui erittäin taitavaksi sellistiksi, joka konsertoi monien orkestereiden solistina Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Nuorin lapsista oli poika, Laurens, joka syntyi 11.1.1895 Evanstonissa ja josta kehkeytyi monien patenttien keksijä ja Hammond-urkujen kehittäjä.

William Andrew Hammond oli työuransa aloittanut Western Unionissa juoksupoikana ja edennyt First National Bank of Illinoisin pankinjohtajaksi. Hän tuli loistavasti toimeen ihmisten kanssa, oli erittäin sosiaalinen sekä muisti hyvin ihmisten nimiä ja kasvoja. Hänen kerrottiin olleen niin taitava, että hän pystyi kirjoittamaan molemmilla käsillä samanaikaisesti kirjeitä sanelemalla samalla kolmatta kirjettä sihteerilleen. Vuona 1893 perheelle valmistui iso ja kaunis talo Evenstoniin lähelle Lake Michigania. Perheen Idea-äiti toimi kotiopettajattarena ja perhe eli sangen ylellistä elämää; heillä oli hovimestari ja muutakin palveluskuntaa talossaan ja kotiin kutsuttiin paljon erilaisia ihmisiä syömään. Kaikki muuttui kuitenkin yllättäen, kun perheen isä, William Andrew, päätti päivänsä oman käden kautta vuonna 1898. Neuvokas Idea-leski sai miehensä pankin kanssa neuvoteltua alaikäisten lasten elatusmaksut, jotka pankki sitoutui hoitamaan. Idea päätti lähteä Eurooppaan jatkamaan kesken jääneitä opintojaan. Ranskassa ollessaan Laurens alkoi jo kypsytellä monia myöhemmin patentoimiaan keksintöjä. Kun poika oli tullut 14-vuoden ikään, he palasivat takaisin Evastoniin. Nyt Laurens osasi jo yhtä hyvin saksaa ja ranskaa, kuin äidinkieltänsä englantia.

Laurens Hammond jatkoi opintojaan Evanston High Schoolissa ja myöhemmin hän ryhtyi opiskelemaan mekaniikkaa Cornellin yliopistossa, josta myös valmistui insinööriksi vuonna 1916. 16-vuotiaana hän patentoi jo ensimmäisen käyttökelpoisen keksintönsä - ilmapuntarin. Ensimmäiseen maailmansotaan hän osallistui palvelemalla Yhdysvaltain joukossa Ranskassa ja sodan jälkeen hän asettui Detroitiin Gray Motor Companyn pääinsinööriksi valmistamaan laivojen moottoreita. Vuonna 1920 hänen onnistui lähteä Detroitista New Yorkiin omiin toimitiloihin, kun hän sai kokoon varat tätä varten suunnittelemallaan hyvin hiljaisella vieterikellolla. 1922 hän patentoi Teleview-elokuvajärjestelmän saavuttaen sillä yleisömenestystä Selwyn Theatressa, mutta laitteisto osoittautui niin kalliiksi, ettei sillä myöhemmin ollut juuri kaupallisia mahdollisuuksia.

Sittemmin Laurens ajautui perustamaan vuona 1928 Hammond Clock Companyn, kun hän oli kehitellyt Henry Warrenin Telechroniin pohjautuvan synkronisen kellomoottorin. 30-luvun laman myötä tämä kelloliike joutui taloudellisiin vaikeuksiin ja välttääkseen taloudellisen konkurssin Laurens ryhtyi jälleen kehittelemään uusia keksintöjä kiireesti; näitä olivat mm. sähköinen bridge-pöytä ja maailmankuulut Hammond-urut. Laurens Hammond hankki vuonna 1933 käytetyn pianon, josta poisti kaiken sisälmyksen jättäen jäljelle koskettimiston. Hän alkoi kuumeisesti kokeilla erilaisia äänentuottamismekanismeja ja totesi tutkimuksiensa tuloksena parhaaksi tavaksi äänipyörägeneraattorin. Hänen assistenttinaan toimi St. Christopherin episkopaalisen kirkon urkuri ja apulaistaloudenhoitaja W. L. Lahey, jolla hän kuuntelutti soittimensa ääntä. Vuodelta 1896 oli peräisin Thaddeus Cahillin Telharmonium-laitteisto, jolla kelan ja magneetin lähellä pyörivä hammassylinteri sai aikaan kelaan sähköjännitteen, joka purettiin ääneksi puhelinkuulokkeen avulla. Hammond kehitteli Cahillin ideaa äänen tuottamisesta kelan ja hammastetun sylinterin avulla. Äänigeneraattorin synkronimoottorin pyörittämät hammastetut pyörät indusoivat keloihin jännitteitä, jotka voitiin vahvistaa ja muuttaa ääneksi. Hammastus oli muotoiltu siten, että kelaan syntyvä vaihtojännite oli puhdasta siniaaltoa ja jännitteen taajuus riippui äänipyörän pyörintänopeudesta sekä siitä, kuinka monta hammasta pyörän kehällä oli. Varsinainen sointiväri luotiin yhdistämällä eri taajuisia siniaaltoja tarvittavissa suhteissa liukutankojen (drawbar) avulla, joiden määrä vaihteli eri urkumalleissa. Jokaisessa liukutangossa oli 9 eri asentoa, 0 eli mykkäasento ja kahdeksan soivaa voimakkuutta.

 Näille kehittämilleen Hammond-uruille Laurens sai patentin 24.4.1934 ja teollinen valmistus oli valmis alkamaan. Tähän alkuperäisratkaisuun perustuvia mainioita soittimia on yhäti käytössä sangen paljon. Hammond esitteli vuonna 1935 ensimmäisen urkumallinsa - Model A:n -, soittimen, joka oli suhteellisen kevyt ja helposti liikuteltavissa. Tämä malli muodostui taloudelliseksi selkärangaksi Hammond-urkujen tuotannolle, vaikka Model A oli aikanaan hyvin kallis soitin. Yhtiö jatkoi tasaista kasvuaan seuraavina vuosina ja vuonna 1954 esittelyyn tuli malli B-3, joka osoittautui Hammondin urkumalleista sittemmin kaikkein kaupallisimmaksi. Hammond B-3:n menestys nähtävästi perustui sekä sen ainutlaatuiseen ääneen että uusiin chorus- ja tremolo-ominaisuuksiin ja äänen alussa kuuluvan perkussioefektin. Vuosien 1954 ja 1974 välissä Hammond Organ Company valmisti myytäväksi Hammond B-3- ja C-3-malleja yhteensä noin 275 000 kappaletta eli enemmän kuin mitään muuta sähköistä kosketinsoitinta on tähän päivään mennessä myyty.

Tavallisesti äänipyörägeneraattorit sisältävät kaikkiaan 91 äänipyörää, jotka kattavat seitsemän ja puolen oktaavin äänialan ulottuen kontra-C:stä (32,69 Hz) viisiviivaiseen fis:iin (5 919,85 Hz). Koska kaikki äänipyörät liittyvät hammaspyörien välityksellä samaan pääakseliin, ovat kaikki 91 taajuutta aina samassa vireessä toisiinsa nähden. Kun pääakselin pyörimisliikkeestä puolestaan huolehtii kellontarkka synkronimoottori, eivät generaattori-Hammondit käytännöllisesti katsoen koskaan kärsi viritysongelmista. Synkronimoottori on ainutlaatuinen: se ei pysty lähtemään omin avuin pyörimään, koska sillä pysähtyneenä ei ole vääntömomenttia ollenkaan. Tämän vuoksi isoissa Hammondeissa on toinenkin sähkömoottori, jota antaa vain käynnistysvauhdin synkronimoottorille. Äänigeneraattorin keloihin indusoituva jännite on ainoastaan muutamia millivoltteja, ja suuren vahvistuksen vaativana se on kovin altis monenlaisille häiriöäänille. Niiden pois suodattamiseksi kehitettiin jokaiselle äänipyörä-kela-yhdistelmälle oma alipäästösuotimensa.

Omintakeisen lisänsä jokaisen äänipyörän tuottamaan ääneen antaa viereisen pyörän aikaan saama  ylikuuluminen eli vuotoääni (leakage). Tätä yritettiin vaimentaa suunnittelemalla äänipyörien järjestys generaattorissa siten, että viereisten pyörien tuottamat äänet olivat mahdollisimman konsonoivassa harmonisessa suhteessa (oktaavi tai kvintti) toisiinsa. Toinen alkujaan ei-toivottu ominaisuus Hammond-uruissa oli koskettimien kontaktien äänisignaaliin kosketinta painettaessa aiheuttama napsahdus (key-click), jota myös yritettiin  poistaa  tai vaimentaa, jotta ääni olisi ollut puhtaampi ja muistuttanut aidommin oikeaa pilliurkua. Tämä ei kuitenkaan täysin ottanut onnistuakseen ja lopputuloksena key-clickistä sekä B3/C3/A-100 malleihin tulleesta perkussiosta onkin tullut erittäin haluttu ja ominainen osa Hammond-soundin suosiota etenkin jazz- ja rockmusiikissa. Hammond-urkujen perusrakenne säilyi niiden koko 40-vuotisen tuotannon ajan siten, että alkuperäistä patentin luonnetta kunnioitettiin. Usein Hammondien koneistojen ja soittopöytien mitat pysyivät muuttumattomina niin, että ne ovat suurimmaksi osaksi päikseen vaihdettavissa eri mallien välillä. Hammond kehitteli myös muitakin malleja eri hintaluokkiin ja näistä kuuluisimmat ovat varmasti ns. spinettiurut. Spinetit jakaantuvat M-, L-, sekä T-sarjaan, joita kaikkia on valmistettu useita malleja.

Soittimen nimittämisestä uruiksi oli seurauksena kohu ja jopa oikeuskiista. Eräät pilliurkujen rakentajat katsoivat ettei soitinta olisi saanut nimittää uruiksi. Kiista ratkaistiin järjestämällä kuuntelutilaisuus, jossa asiantuntijat sermien takana pyrkivät soinnista erottamaan kumpi soitin oli kyseessä. Koska täysin varmaa selvyyttä ei onnistuttu asiantuntijoiden avullakaan saamaan, kiista raukesi ja ratkaistiin Laurens Hammondin eduksi. Alkujaan soitinta markkinoitiin edulliseksi vaihtoehdoksi kirkkoihin pilliurkuja korvaamaan, mutta soitin on löytänyt todella laajan kannattajajoukon varsinkin rock-, jazz-, blues-, viihde- ja gospelmuusikoiden parissa. 1980-luvulla Hammond-urut taistelivat kovasti markkinoista yleistyviä syntetisaattoreita vastaan, mutta ne säilyttivät oman vankan kannattajakuntansa ja ovat taas 1990-2000-luvuilla kasvattaneet ja vakiinnuttaneet oman osuutensa soitinten joukossa. Nykyään vain digitaalinen maailma on muokannut soittimen ominaisuuksia uuteen uskoon.

Toisen maailmansodan myötä Hammond pääsi kehittelemään uusia patentteja. Hänen apua tarvittiin ohjusten ohjausjärjestelmien kehittämisessä ja hän sai patentteja infrapuna- ja valosensoreille, joita käytettiin pommien ohjaukseen. Hänelle myönnettiin patentteja myös liukupommien ohjauslaitteistoihin, kameran linssien sulkumekanismeihin, ja uuden tyyppiseen gyroskooppiin. Liukupommien ohjaustavat olivat nykyisten ydinsukellusveneiden kantamien ohjusten ohjausjärjestelmien esiasteita.

Laurens Hammond luopui yrityksensä johtajuudesta 1955 keskittyäkseen tutkimukseen ja uusien asioiden ja patenttien kehittelyyn. Eläkepäivät koittivat virallisesti 1.2.1960 ja eläkkeelle jäädessään  hänellä oli hallussaan jo 90 patenttia ja ennen kuolemaansa Hammond kasvatti vielä patenttiensa määrää sataankymmeneen. Hammondin kuollessa maailmassa oli yli 30 eri sähköurkujen valmistajaa. Valmistajien lukumäärä jatkoi yhä kasvuaan 1970-luvulla kotisoitinten suosion noustessa merkittäväksi.

Hammondin kehittämistä uruista olisi vaikea esittää mitään ilman, että samalla kertaa tulisi kunnioittaneeksi Donald James Leslien elämäntyötä. Leslie kehitteli urkujen jatkoksi pyörivän kaiuttimen ja vahvistimen eli ns. Leslie-laitteensa, jota tarjosi heti Hammondille. Ensin Hammond karsasti laitetta ja kehitteli oman versionsa laitteesta, jota myös Hammond ToneCabinetiksi kutsuttiin. Vasta 80-luvulle tultaessa Hammond osti Leslien patentin ja ryhtyi tätä ainutkertaista laitetta hyödyntämään omissa malleissaan. Donald Leslien kehittämää tuotetta oli digitaalisesti hyvin haastavaa mallintaa, koska se tuottaa täysin omintakeisen äänimaailman urkujen sointiin. Sointi luotiin muokkaamalla toimintaperiaatetta ja rakennetta tässä pyörivän kaiuttimen ja vahvistimen yhdistelmässä eri äänitaajuuksien modulaatio-, interferenssi- ja dopplerilmiöiden avulla. Leslie käytti omissa vahvistimissaan elektroniputkilla toteutettuja etu- ja pääteasteita ja lievällä yliohjauksella putket tuottivat miellyttävää säröä.  

Hammond-tuotemerkki on siirtynyt Hammond Suzukin omistukseen ja he valmistavat tyystin digitaalisia Hammond-urkuja Hammond-merkillä. Heidän valmistamissa soittimissa on otettu huomioon sekä äänen mahdollisimman tarkka digitaalimallinnus että ulkonäön säilyvyys ja käytännöllisyys. Äänen säätämiseen käytettävät liukutangot (drawbars) ovat yhäti olemassa ja toimivat esikuviensa mukaisesti. Digitaalisesti mallinnettua äänigeneraattorisointia voitaneen pitää jo hyvin uskottavana alkuperäiselle Hammondille läheisesti liitettyihin ominaisuuksin. Sellaisia ominaisuuksia ovat esimerkiksi koskettimiston klikit ja viereisten äänipyörien ylikuuluminen.

 

Kuinka moni meistä tamperelaisistakaan mahtaa tietää, missä Tampereella on ns. välimatkapiste, piste, josta maantieteelliset etäisyydet mitataan? Kun Tampereen Rautatieasemalta itään päin vievää Itsenäisyydenkatua  (entistä Puolimatkankatua) kulkeudutaan loppuun asti, tullaan liikennevaloin ohjattuun risteykseen, josta matka jatkuu itään päin haarautuen sekä Teiskontieksi (vasemmalle) että Sammonkaduksi (oikealle). Pohjois-etelä suunnassa tässä risteyksessä kulkee Kalevan puistotie. Tämä risteys on juuri se maantieteellisten etäisyyksien mittauspaikka eli välimatkapiste!

Itsenäisyydenkadulta käännyttäessä vasemmalle Kalevan puistotielle pohjoista kohden jää tien vasemmalle puolelle Tammelankadun ja Ilmarinkadun (entisen Kosken maantien) väliin Tammelan jalkapallokenttä, jonka rakentaminen aloitettiin jo vuonna 1926 kaupunginvaltuuston ensin päätettyä kentän rakentamisesta. Vaikeat ajat ja rahojen niukkuus hidastivat rakennushanketta ja kenttä saatiin lopullisesti valmiiksi vuonna 1931. Kentän kupeessa on osoitteessa Ilmarinkatu 17, Tammelan koulu, joka kaksine koulurakennuksineen (vanha ja uusi koulurakennus) oli oma ensimmäinen opinahjoni koulutielle lähtiessäni.

 

Aikanaan kaupunki päättyi näihin maisemiin ja Tammelan lapset saivat ennen koulun valmistumista käydä kouluaan väliaikaisissa vuokratiloissa. Koulunkäynnin yleistyminen hiljalleen, väliaikaiskoulun ahtaus ja Tampereen kaupungin kasvaminen itään päin loivat päättäjille paineita koulun perustamiseen. Yleinen oppivelvollisuus tuli voimaan Suomessa vuonna 1921, kun oppivelvollisuuslaki määritti kaikille pakollisen kuusivuotisen kansakoulun oppimäärän suorittamisen vähimmäismääräksi. Vuonna 1906 Tammelan asukkaat järjestivät kansalaiskokouksen vauhdittamaan Tammelan koulun rakentamista ja välillä monimutkaistenkin vaiheiden jälkeen koulu saatiin pystyyn ja sen vihkiäisiä juhlistettiin 12.10.1911. Kaupin metsän ja Liisankallion (nykyisen Kalevan kirkon paikalla)  läheisyys loivat oivat puitteet lasten ulkoiluun ja koulussa pelattiin myös Tahko Pihkalan kehittämää pesäpalloa ja myöhemmin myös jalkapalloa. Koulunkäyntiä kuvailtiin yleisesti vaativaksi. Opettajia kunnioitettiin ja nämä pukeutuivatkin tummiin pukuihin ja valkoisiin, koviin kauluksiin.

Keväällä 1918 koulunkäyntiin tuli lähes kolmen kuukauden pakollinen tauko kansalaissodan vuoksi  ja yleensäkin sotien aikana koulunkäynti alkoi vasta lokakuun puolivälin jälkeen ja päättyi heti Vapun jälkeen keväällä. Vähävaraisten perheiden opiskelevia lapsia avustettiin oppikirjoin ja kengittämällä sekä erilaisilla vaate- ja ruoka-avustuksilla. Vasta sodan jälkeen oli koulussa mahdollista aterioida ja aluksi ruoka valmistettiin koulun pyykkituvan suuressa kattilassa. Sotavuosina yli kymmenen prosenttia oppilaista oli alipainoisia. Järjestyksenpito koulussa oli merkillepantavaa; mm. seiniin nojailu oli kiellettyä pitkään. Sotavuosien loputtua ja isien palattua rintamilta näkyi nopeasti kehitys suurenevina ikäluokkina.

 

 

Aina vuoteen 1949 olivat koulun tyttö- ja poikaosiot tiukasti erillään toisistaan ja vaikka naiset vastustivat miehiä enemmän muutoksen tuulia, niin 1960-luvun alusta alkaen yhteisopetus oli vääjäämätön tosiasia.  Vuonna 1951 rakennettu Kissanmaan koulukaan (entinen Kalevan kansakoulu) ei suuremmin helpottanut Tammelan koulun tilaongelmaa, sillä Tammelan koulussa on parhaaseen aikaan ollut liki 2000 oppilasta ja oli tuolloin maamme kouluista toiseksi suurin. Jotta tämä oli mahdollista, täytyi koulua käydä vuoroissa ja arkisin koululla sai opetusta ilta kuuteen sekä lauantaisin ilta viiteen asti. Näin tulee ymmärrettäväksi, että kouluun tarvittiin kipeästi laajennusosaa ja arkkitehti Olavi Suvitie otti haasteen vastaan. Uuden koulun rakennuttaminen aloitettiin keväällä 1956 ja koulu valmistui seuraavana vuonna käyttöön vanhan koulurakennuksen välittömään läheisyyteen. Tässä uudessa koulurakennuksessa oli uusi juhlasali, jota myös voimistelusalina käytettiin ja uuden rakennuksen päädyssä sijaitsivat terveydenhoitajan ja lääkärin vastaanototilat. Koulun ruokala oli myös tässä uudessa rakennuksessa samoin kun käsityöpuoli lisäsiivessä. Koska elettiin vielä aikaa ennen peruskoulun tulemisen, täytyi täältä Tammelan koulusta kolmas- ja neljäsluokkalaisten pyrkiä oppikouluun pääsykokeiden kautta.  Syksyisin kaupungin opettajat kokoontuivat jakamaan opiskeluaan alkavia oppilaita eri kouluihin ja luonnollisesti nämä kokoukset järjestettiin juuri täällä, Tammelan koululla. Eräänlainen erikoisuus oli aikanaan Tammelan koulun vanhan rakennuksen alakerroksessa toiminut Suomen koulumuseo, joka avattiin käyttöön vuonna 1960. Kun Tammelan koululla siirryttiin kaukolämpöön jäi alakerran pannuhuone tarpeettomaksi ja nämä tilat otettiin koulumuseon käyttöön. Siellä esiteltiin Suomen koululaitoksen edesottamuksia varsin havainnollisella sekä pienoismallien tasolla. Museon sulkemisen jälkeen esineet ovat olleet varastoituna museotoimen varastoihin odottamassa parempia aikoja.
 

Tammelan Voiman talossa, osoitteessa Tammelan puistokatu 27, sai alkunsa Tammelan lainausasema 10.10.1922. Alku oli hyvinkin vaatimatonta; kirjoja oli yksi hyllyllinen, tuoleja ja pöytiä lukemista varten sekä ilmoitustaulu ja vaatenaulakko. Kaupungin valtuuston kanssa jouduttiin mittelemään aika tavalla ennen luvan saantia ja vielä vuonna 1921 kirjaston johtokunta perusteli lainausaseman tarvetta seuraavasti: " Tammelan kaupunginosa on näet siinä määrin eristetyssä asemassa ja siinä määrin väkirikas ja suhteellisen köyhän väestön asuma, että on todella monta painavaa yleistä syytä, jotka puolustavat sivuosaston pikaista perustamista sinne." Lainausaseman ensimmäiseksi hoitajaksi valikoitui Suoma Kärkönen  ja lainausasema oli aluksi auki arkipäivisin klo 16-19. Lainaustoiminta käynnistyi kovin vauhdikkaasti; ensimmäisenä vuonna lainauksia oli 5000 kappaletta, vaikka kirjoja lainausasemalla oi vaivaiset 250 ja lisäksi 150 lastenkirjaksi luokiteltua kirjaa. Seuraavana vuonna lainausmäärä oli jo 20 000 lainausta. Tampereen keskuskirjastotalon vihkiäisiä vietettiin lokakuussa 1925, kun kaupunki oli saanut kenkätehtailija Emil Aaltoselta hänen 50-vuotispäivänsä kunniaksi miljoonan markan lahjoituksen talon rakentamiseen. Lisäksi Aaltonen vihkiäisissä lahjoitti vielä 200 000 markkaa kirjastotalon pääsisäänkäynnin eteen pystytettävää Aleksis Kiven patsasta varten. Ajan myötä Tammelan lainausasema kipusi yhdeksi vilkkaimmista lainaustoimipaikoista ja nimikin muutettiin Tammelan sivukirjastoksi. Moninaisten vaiheiden jälkeen kirjasto saatiin nyt syksyllä 1957 aloittaneeseen Tammelan koulun uuden puolen sivurakennukseen ja kahteen kerrokseen, joista ensimmäisessä kerroksessa oli lastenosasto ja toisessa kerroksessa aikuisten osasto. Tammelan sivukirjastossa oli myös Suomen yleisten kirjastojen ensimmäinen musiikkiosasto, ylpeyden aihetta siis oli kovasti. Kaikki hyvä päättyi kuitenkin aikanaan ja nykyään tätä Tammelan kirjastoa ei enää ole olemassa, vaan kirjasto siirtyi Sampolan koulun sisäpihan lisärakennukseen ja aloitti siellä toimintansa 19.3.2003 uusissa tiloissa.

 

Peruskoulun rantautuminen merkitsi myös suuria muutoksia perinteikkäässä Tammelan koulussa. Koulun luokkien oppilasmäärät pienenivät olennaisesti, kieltenopetus vakiintui ja nykyisin Tammelan koulussa saa opetustakin vaikkapa saksaksi tai englannin kielellä. Tammelan koulu on nykyisin profiloitunut kuvataidekouluna ja tilojen vapauduttua myös sopeutumattomille on ollut mahdollista järjestää erityisopetusta. Yhteistyötä koulun ja oppilaiden kotien välillä on tiivistetty ja lopulta koulu sai myös oman johtokuntansa. Tietokoneiden tulolla koulun opetusohjelmiin oli erittäin painava rooli koulun vanhempainyhdistyksellä. Näin maailma muuttuu, Eskoseni!