maanantai 19. elokuuta 2013


 


Petr Sinebrjuhov toi perheensä Ruotsinsalmeen Venäjältä ja kreikkalaiskatolisen seurakunnan kirjanpidosta  perhekunta löytyy ainakin vuodesta 1804. Petr mainitaan seurakunnan kirjassa 43-vuotiaana kauppiaana, joka oli kotoisin Gavrilovin kauppalasta ja hänen puolisokseen tiedettiin 40-vuotias Mavra Ivakova. Pariskunnan lapsia olivat Aleksandra (s. 1787), Nikolai (s. 1789), Ivan (s. 1790), Mihailo (s. 1792), Pavel (s. 1794), Irina (s. 1796) ja Anna (s. 1798). Perhe on saattanut tälle paikkakunnalle muuttaa jo n. vuoden 1795 paikkeilla, mutta joka tapauksessa perhe asettui asumaan Kymiin ja perheen isä perusti oman panimonsa Ruotsinsalmeen, jonka tänä päivänä jälkipolvet paremmin tuntevat Kotkan kaupunkina. Panimo on ilmeisesti sijainnut nykyisen Keskuskadun varrella, paikassa, jossa nyttemmin on seurakuntakeskus. Sotilassairaala tarvitsi panimoa, koska oluen juonti oli terveellisempää, kuin epäpuhtaan veden. Ruotsinsalmelle nousi muutamassa vuodessa n. 10 000 asukkaan eläväinen sotilasyhdyskunta venäläisten sotilaiden muutettua paikkakunnalle. Sotilaat asustivat yli sadan hengen sotilastuvissa ja ulkomailta tulleet upseerit tulivat yleensä perhekuntineen omiin taloihinsa palvelijoineen ja kotiopettajattarineen. Sotilaita seurasi aina huoltojoukkoja ja kauppiaita huoltovarmuuden ylläpitämiseksi. Näin Ruotsinsalmikin sai omat kauppiaansa, jotka linnoituksen alueelle pystyttivät kolmisenkymmentä taloaan ja erinäisen määrän myyntikojuja.

Isä Petr kuoli melko nuorena 12.2.1805 ja hänet haudattiin Kymin luterilaiseen hautausmaahan. Hänen liiketoimintansa oli ollut ilmeisen kannattavalla pohjalla, mutta vallitsevissa oloissa leskirouva Mavra Ivanova jäi nyt miehensä kuoltua turvattomaksi ja suojattomaksi. Leski itse lopulta päätyi takaisin Gavriloviin - jonne myös kuoli - ja kaikki tyttäret naitettiin Venäjälle kauppiaiden puolisoiksi ja pojista ainakin kaksi vanhinta jatkoi isänsä perinteitä kauppiaina. Nikolaille lankesi vastuu isänsä liiketoiminnan jatkajana nuoresta iästä huolimatta. Isä Petr oli ehtinyt jo aloittaa liiketoimensa myös tiilitehtaalla ja sahalla, ja niin ryhtyi nyt Nikolai jatkamaan isänsä vanavedessä rakennustarvikkeiden myyntiä armeijalle. Lisäksi hän urakoi avaimet käteen periaatteella omilla tarvikkeilla ja urakkamestareilla rakennuskohteita.

Vuosina 1808-1809 käytiin Suomen sota, jossa valta vaihtui ja Venäjä otti nyt Suomen Ruotsilta haltuunsa. Venäläisiä sotilaita alkoi saapua Viaporiin, Helsingin edustalla olevaan linnoitukseen, jonka hyvin tunnemme tänään Suomenlinnana. Ne muodostivat sinne jälleen edellä kuvatulla tavalla täysin itsenäisen yhteiskuntansa, jota rahan päälle ymmärtäneet kauppiaat jälleen seurasivat huoltotehtävissä ahkerasti perässä. Viapori muuttui pian helsinkiläisille salaperäiseksi, oudoksi ja vallan kammottavaksikin paikaksi, josta oli liikkeellä ihmeellisiä huhuja. Venäläiset olivat ottaneet sen täysin haltuunsa ja siellä olivat vallalla venäläiset sotalait. Suomi sai kuitenkin pitää Ruotsin vallan aikaisen lainsäädäntönsä ja keisari Aleksanteri I antoi Suomelle edullisen aseman autonomisena suurruhtinaskuntana ja näiden etujen piiriin saatettiin myös Vanha Suomi vuonna 1812, joka aiemmin oli liitettynä Venäjään. Vaikka kuningas Kustaa Vaasa perustikin Helsingin kaupungin 12.6.1550 oli kaupunki pieni kyläpahanen Vantaanjoen suistossa pitkään. Helsingin merkitys alkoi vähitellen kasvaa, kun Viaporin (Suomenlinnan) rakentaminen alkoi vuonna 1748. Suuri koettelemus Helsingille oli onneton tulipalo vuona 1808, jolloin paljon kaupungista tuhoutui. Helsinki sai vuona 1812 keisarilta nimityksen suurruhtinaskunnan pääkaupungiksi. Vuonna 1819 Helsinki sai senaatin ja kun Turku paloi jälleen vuonna 1827, Helsinki sai pääkaupunkina nyt myös oman yliopiston.

 

Oman säätynsä muodostaneet kaupungin porvarit - eli kauppiaat ja käsityöläiset - joutuivat anomaan Ruotsin lakien mukaan maistraatilta luvan. Tähän lupaan tarvittiin todistus ammatillisesta osaamisesta sekä suosittelija. Jos lupa heltisi maistraatilta porvariksi päästyään hakija pääsi nauttimaan erioikeuksista kaupunkien asukkaina. Samoin joutuivat Venäjältä saapuneet kauppiaat hakemaan maistraatilta omat lupansa kaupungeissa harjoittaa ammattejaan Suomen suurruhtinaskunnassa. Venäläisrykmentin vanavedessä saapui Ruotsinsalmesta Viaporiin vuonna 1810 nyt myös Nikolai Sinebrychoff ja hän asui tietojen mukaan koko loppuelämänsä täällä aina vuoteen 1848 asti. Susisaaressa ja Länsi-Mustasaaressa  Nikolai alkoi varsin pian - ehkä jo seuraavana vuonna - kapakan ja panimoyrittäjänä. Nikolai onnistui saamaan ensimmäisen kapakkalupansa insinöörikenraali Vasiljevilta ja tämän luvan mukaan kapakassa sai myydä viinaa, olutta, simaa ja kotikaljaa. Virallisen marketenttiluvan Nikolai sai 30.6.1816 ja hän luopui tästä luvasta eli marketentin oikeuksistaan vuonna 1924, mutta jatkoi siitä eteenpäin yhä sitkeästi liiketoimiaan. Hän tuntuu rakentaneen hyvin määrätietoisesti kauppiaan uraansa, sillä Viaporin kirjojen mukaan häntä kutsuttiin ensin kauppiaaksi, sittemmin helsinkiläiseksi kauppiaaksi, kolmannen killan kauppiaaksi ja vihdoin kauppaneuvokseksi. Vuonna 1833 hän anoi maistraatilta ulkomaankauppaoikeuksia osoittaen halunsa olla suomalainen porvari eikä venäläinen marketentti.

Viaporin linnoituksen viinanmyynti määriteltiin vuonna 1812 vuokrattavaksi tietyin ehdoin. Aluksi tämän oikeuden vuokrasi Feodor Kiseleff yhdessä Jaisnikov-nimisen kauppiaan kanssa, mutta 23.11.1816 pidetyssä tarjoushuutokaupassa tämä lupa myytiin Nikolai Sinebrychoffille. Kaksivuotinen lupa oikeutti myymään yksinoikeudella viinaa, olutta, simaa ja kaljaa Viaporissa alkaen vuoden 1817 alusta. Tästä luvasta hän joutui maksamaan valtiolle 10 501 ruplaa vuodessa. Tästä alkoi varsinainen Nikolain uskomaton menestystarina ja hänestä tuli Viaporin huomattavin marketentti. Hänen ajoituksensa tuntui olleen myös täydellinen, sillä sangen pian eli vuonna 1820 keisari antoi rajoituksia marketentien toimivaltuuksista ja luvallisista kauppatavaroista. Nikolai muisti myös laajentaa liiketoimiaan; vuonna 1830 kuoli hänen viinaliikekumppaninsa marketentti Johan Friedrich Stier, jonka liiketoimintaa - Viaporin linnoituksen upseeriravintolaa ja vehnäleipien leipomista armeijalle - hän siitä eteenpäin ryhtyi hoitamaan. Stierin leskestä Ulrika Ahlströmistä kantoi Nikolai nyt myös huolen sekä heidän lapsistaan. Leski eli vuoteen 1837 ja virallisesti Nikolai eli poikamiehenä, mutta aikalaisten tietojen mukaan hän asui samassa taloudessa leskirouvan ja lasten kanssa. Nikolain viidessä liikkeessä Viaporissa oli kaupan erilaisia elintarvikkeita kuten lihaa, tavaraa Venäjältä sekä erilaista juotavaa. Elintarvikkeita hän toimitti myös Viaporin sairaalaan. Hänen omistamiin kapakoihin tuli tarjolle ruokaa, vaikka mitään varsinaisia ravintoloja ne eivät olleetkaan.

Omaksi onnekseen Nikolai ymmärsi laajentaa oman liiketoimintansa pian myös Helsinkiin; ensimmäisenä liiketoimena oli 3.11.1817 tapahtunut kiinteistökauppa Lahnan korttelista Unioninkadun varrelta Ullanlinnan alueelta aivan läheltä meren rantaa. Kolmisen viikkoa myöhemmin hän 20.11.1817 huusi viideksi vuodeksi viinan valmistus- ja myyntioikeudet itselleen Helsingissä. Myöhemmin hän vuonna 1822 taas huusi oikeudet viideksi vuodeksi ja lopulta hänen liiketoimiaan jatkanut nuorempi veli Paul Sinebrychoff huusi oikeuksia kymmeneksi vuodeksi kerrallaan, kunnes lakia muutettiin ja luvat sai vain vuodeksi kerrallaan. 23.8.1819 Nikolai sai ostettua yksinoikeudet panimotoimintaan Helsingissä ja näistä oikeuksista hän maksoi 1032 ruplaa, siis merkittävästi vähemmän kuin vastaavista oikeuksista Viaporin alueella.

Lokakuussa 1819 Nikolai anoi Helsingin uudisrakennuskomitealta merenrantatonttia panimolleen ja saikin 13.10.1819 haluamansa toimikunnalta; kolme tonttia, joille määriteltiin vuonna 1822 ostohinnaksi 1300 ruplaa. Uuden panimon rakennus näille tonteille alkoi vuoden 1821 alussa ja vuonna 1829 Nikolai siirsi Ullanlinnan panimonsakin tälle uudelle paikalle Hietalahteen. Uusi panimo oli hyvin kaukana silloisesta kaupungin keskustasta, mikä olikin ymmärrettävää panimon tuottamien tuoksujen vuoksi. Ullanlinnan panimosta hän sai 7500 ruplaa vuonna 1833 ja Hietalahden tonttien omistuksiaan hän laajensi 30 000 m² saakka sekä osti vielä vanhojen tonttien yhteyteen neljännenkin tontin vuonna 1840. Nikolai sai vuonna 1835 suvun ensimmäisenä kauppaneuvoksen arvonimen. Paitsi kauppiaana hänet tunnettiin myös hyvin rakennusurakoitsijana sekä Venäjällä että Suomessa. Hän urakoi mm. kahdelle rautatietyömaalle Pietariin hiekkaa, kiviä ja rautaa. Rajalinjan varsilta hän osti edullisesti metsätiloja ja myi näiden puut ratapölkyiksi työmaalle. Viaporissa hän urakoi ahkerasti työmaita ja rakennutti vielä Kamppiinkin Turun kasarmin vuosina 1830-1833. Aleksanterin- ja Unioninkadun kulmassa Helsingissä Nikolailla oli moderni ja hieno kauppa, jossa omien veljiensä lisäksi työskenteli monia suomalaisia ja venäläisiä henkilökuntana. Tästä kaupasta hienostoväki nouti mm. kaviaaria käyttöönsä. Nikolain nuorempi veli, Ivan muutti Pietariin vuonna 1831 ja hän hoiti siellä Nikolain liiketoimia.

Sinebrychoffien sukuhauta Hietaniemessä.

Vuonna 1842 valmistui Nikolain rakennuttama 26 huoneen kiinteistö osoitteessa Bulevardi 40, jossa kyllä Nikolain elinaikana kävi paljon vierailijoita vaikka hän itse ei talossaan asunutkaan. Vuonna 1836 hankkimalleen tontille Bulevardin varrelta hän alkoi sittemmin myös rakennuttaa puistoa ja puutarhaa, jonka alkuperäisestä kolmesta lammesta on enää yksi jäljellä. Puisto ja puutarha olivat alusta lähtien kaikkien kaupunkilaisten käytössä. Bulevardin talon suunnittelusta vastasi arkkitehti Jean Wik ja aluksi talon alakerta toimi panimon toimistona ja henkilökunnan tiloina ja yläkerrassa olivat yhtiön edustustilat Bulevardin puolella sekä perheen yksityisiä asuintiloja puistonpuolella. Talo on täynnä koristeellisia kattomaalauksia, ranskalaisia tapetteja ja uskomattomia parkettilattioita. Rakennusvaiheessa taloon valmistuivat jo aikanaan hyvin huomiota herättävät kylpyhuone ja sisävessa. Nikolai itse menehtyi keuhkotulehdukseen  23.1.1848 Tverissä käydessään ja hänen leposijansa on Helsingin ortodoksisella hautausmaalla. Käytännössä hänen merkittävän omaisuutensa jakoivat kaksi hänen nuorempaa veljeään. Vuodesta 1852 Ivan ja Paul veljekset jakoivat heille  jääneen suunnattoman omaisuuden sekä myös velat maantieteellisesti siten, että Venäjällä ja Puolassa olleet liiketoiminnat jäivät Pietariin vuonna 1858 kauppaneuvoksena - samaan aikaan hän sanoi irti porvarioikeutensa - muuttaneelle Ivanille ja Suomen liiketoiminnat jäivät Paulin huoleksi.

Bulevardi 40. 

Paul oli aiemmin asunut Nikolain kanssa Viaporissa samassa taloudessa, mutta vuodesta 1842 Paul muutti poikamiehenä asumaan Bulevardin taloon panimon naapuriin. Hänen taloudenhoitajansa vaihtuivat sangen tiheään aluksi, mutta vuodesta 1847 hän sai talouttaan hoitamaan Turusta Helsinkiin muuttaneen kapteenin lesken, Johanna Tichanoffin. Johannan mukana bulevardin taloon muutti myös hänen Anna tytär, johon taas Paul mieltyi ja 19-vuotias Anna Jefimova Tihanova ja Paul Sinebrychoff vihittiin onnelliseen avioliittoon vuonna 1850. Pariskunta sai neljä lasta; vuonna 1852 Marian, vuonna 1854 Annan, Nicolaksen vuonna 1856 ja lopuksi Paulin vuonna 1859. Viaporin marketenttioikeuksistaan Paul luopui vuonna 1852 alkaessaan Hietalahden panimon johtajana. Viaporissa hän oli paljon vartijana, koska vain hänellä oli nyt yksinoikeus myydä viinaa, olutta, simaa ja kaljaa ja tästä oikeudesta hän joutui vuosittain maksamaan valtiolle 3250 hopearuplaa. Anniskelua varten hän perusti useita kapakoita, joista sai myös yksinkertaista kotiruokaa viranomaisten vaatimuksesta. Helsingin väkiluku puolestaan kasvoi ja huvielämä vilkastui. Ruotsin kruunut olivat maksuvälineenä käytössä 1840-luvulle asti ja oma Suomen markka tuli käyttöön vuonna 1860. Teollistuminen Suomen pääkaupungissa varsinaisesti sai vauhtia vasta rautatien valmistumisen jälkeen 1860-luvulla ja elinkeinovapaus saavutettiin vasta vuonna 1879. Olut oli aiemmin ollut rahvaan juoma, mutta hienoihin ravintoloihin se alkoi ilmestyä laajemmin juomaksi 1850-luvulla. Alkuaan olut oli tummaa ja luonnonmenetelmällä käynyttä pintahiivaolutta, mutta Paul toi Saksasta vaaleamman, 1800-luvun alkupuolella Keski-Euroopassa kehitetyn pohjahiiva- eli  lageroluen valmistusmenetelmän Suomen.
 
Empiresali Bulevardi 40:n toisessa kerroksessa.
 

Naistensali.

Paul sai liiketoimillaan Sinebrychoffin liikevaihdon moninkertaistumaan. Hän teki mittavia sijoituksia ja aivan ilmeisesti ymmärsi niiden merkityksen. Paul rakennutti merkittävästi uusia rakennuksia, mm. asuintalon Albertinkadun ja Bulevardin kulmaan sekä teollisuus- ja varastotiloja. Panimon tuotteille hän kehitteli myynti- ja jakeluverkoston, joka piti sisällään Suomen eteläisen rannikon kaupungit. Hän sijoitti varojaan myös useisiin kasvaviin suomalaisiin yrityksiin sekä toimi kunnallispolitiikassa mukana. Vuonna 1863 Paul sai vuorostaan kauppaneuvoksen arvonimen. Parhaimpaan aikaan1860-luvulla panimossa oli kolmattasataa työntekijää. Paul osti vuonna 1870 Wilhelmbad-nimellä (Villensauna) vuonna 1864 auenneen ja heikosti menestyneen kylpylän, ja perusti kylpylän yhteyteen ravintolan ja hotellin saaden sen menestymään omassa omistuksessaan. Paul Sinebrychoff oli Helsingin verotustietojen mukaan 1870-luvulla Helsingin verotetuin henkilö ja varakkain yrittäjä. Vuonna 1875 valmistui uusi tiilistä tehty panimorakennus, jonka oli suunnitellut arkkitehti Theodor Höijer.

 Hagalundin kartano Espoossa.

Vuonna 1956 Paul hankki Espoon Hagalundin omistukseensa perheen kesäpaikaksi von Numersin toiselta pojalta ja pari vuotta myöhemmin hän osti vielä Otnäsin eli Otaniemen toiselta von Numersin pojalta. Näin kahdessa osassa ollut tila saatettiin jälleen yhteen. Hagalundin historia alkoi 1800-luvun alussa, jolloin kartanon rakennutti Clas Johan von Numers Rakuunan pelloille. Espoossa Paul omisti nyt 700 hehtaaria maata, josta 250 hehtaaria oli peltoina. Hagalund muistuttikin enemmän aateliskartanoa kuin kesähuvilaa ja kartanon alueella oli hyvät tukkimetsät, joita hoidettiin hyvin.1880-luvulla päärakennusta laajennettiin ja peruskorjattiin isolti.  Alkujaan Otaniemen paikka oli niin syrjässä Helsingistä, että maitse matka sinne kesti päivän verran, mutta omalla Aina-nimisellä höyrylaivalla matka sujui paljon nopeammin. Otaniemen huvila sai ympärilleen ison hyöty- ja koristepuutarhan ja suuri palveluskuntaväki pehtorin johdolla hoiti tiluksia. Otaniemen huvilan päärakennus saikin sitten väistyä aikanaan Teknillisen Korkeakoulun tieltä sitä rakennettaessa. Espoon puolellakin perheellä oli erittäin hyvä maine monenlaisena hyväntekijänä. Anna tuki vuodesta 1862 lähtien Espoossa koulua perustamalla ja ylläpitämällä sitä sekä opetusvälineitä, kirjastoa, käsityö- ja voimisteluvälineitä koulun tarpeisiin. Sairaanhoitoa hän tuki myös sekä jakoivat vähäosaisille apua. Vuonna 1867 Anna ja Paul lahjoittivat Espoon luterilaiselle kirkolle uuden alttaritaulun.

Panimoteollisuus käytti huomattavassa määrin naistyövoimaa, joten oli aika luontevaa, että Sinebrychoff järjesti perheen äideille lastentarhan lasten hoitamista varten. Samoin yrityksellä oli oma yksityissairaala Albertin- ja Pursimiehenkadun kulmassa. Panimon työntekijöille kaikki lääkkeet olivat täysin ilmaisia ja tehtaalla oli oma lääkäri. Panimo järjesti luonnollisesti omalle työväelleen myös asuntoja ja oma eläkerahasto saatiin aikaiseksi työntekijöille sekä työntekijöiden lapsille koulu. Rahaa tarvitseville vähävaraisille tehdas jakoi kerran viikossa panimon ovelta rahaa. 1890-luvulla alkoi tehdas tarjota myös työntekijöilleen mahdollisuuden työpaikkaruokailuun. Yhteiskunnan järjestämää sosiaaliturvaa ei tuohon aikaan vielä ollut tai se oli hyvin alkeellista, joten monet tehtailijat pitivät näin hyvää huolta omasta työväestään. Näin he samalla takasivat itselleen hyvin uskolista työväkeä. Anna oli elänyt vaatimattomasti lapsuuttaan ja tunsi köyhyyden, joten hänellä oli hyvin ymmärrystä köyhyydestä kärsiviä ja puutteenalaisia kohtaan. Hänet tunnettiin laajalti erittäin hyväsydämiseksi sekä anteliaaksi ihmiseksi, joka harjoitti merkittävää hyväntekeväisyyttä varsinkin salaisesti. Oman hyväntekeväisyytensä lisäksi Anna kuului esim. Maria-yhdistykseen, joka aikanaan kutsui hänen yhdistyksen kunniajäseneksi tekemästään työstä. Vuonna 1897 tämä kyseinen yhdistys osti Sinebrychoffin tehtaansairaalan tehdäkseen kiinteistöön kodittomille naisille asuntolan. Tehtaansairaalan silloinen välineistö ja kaikki sisustus lahjoitettiin Marian sairaalalle ja tästä hyvästä sairaala myös sitoutui takaamaan tehtaan työntekijöille sairaalapaikan tarvittaessa.

Paul Sinebrychoff oli epäilemättä aikansa Helsingissä merkkimies ja siksi onkin ymmärrettävää, että hänet kutsuttiin kaupunginvanhinten johtoon. Tämä luottamustoimi usein piti ihmisen otteessaan lopun ikänsä, mutta Paul halusi siitä luopua muutaman vuoden kuluttua - ilmeisesti 1870-luvun lopulla tapahtuneen terveytensä heikkenemisen vuoksi. Annan ja Paulin kodissa kotikielenä oli ajan tavan mukaisesti  ruotsinkieli, mutta venäjääkin puhuttiin mielellään. Myös saksankieli oli hallittava hyvin, sillä sitä tarvittiin varsinkin liike-elämässä. Anna kasvatti lapset perinteitä kunnioittaen; kielten osaamista, kulttuurin taitamista ja uskontoa arvostettiin perheessä. Annan oma rakas harrastus oli puutarhanhoito ja oma puutarha Bulevardi 40:ssä oli parhaimmillaan viiden hehtaarin kokoinen. Venäläisperheet kasvattivat yleisesti lapsensa kotikasvatuksessa ja vasta vuonna 1861 Helsinkiin valmistui ensimmäinen alkeiskoulu venäläisille. Kun isä Paulin terveys oli heikentynyt oli luontevaa vanhimman pojan vuonna 1878 astua yrityksen johtoon toimitusjohtajaksi. Nicolas Sinebrychoff oli isänsä lähettämänä opintomatkoilla Ranskassa, Venäjällä, Saksassa ja Ruotsissa sekä Sveitsissä. Liikemiestaitoja hän opiskeli mm. Lyypekissä Piehl & Fehlingillä, Sinebrychoffin pitkäaikaisella kauppakumppanilla, mutta koulutukseltaan hän ei ollut ylioppilas. Vuonna 1875 hän palasi opinnoistaan lähes 20-vuotiaana ja toivoikin pääsevänsä isänsä jälkeen yrityksen johtajaksi. Vaikka yrityksen asiat olivat hyvällä mallilla - tehtaan tuotteet valtasivat markkinoilta yhä isomman osansa ja tuotantomäärät nousivat positiivisesti - tuli valitettavan pian ilmi pari melko olennaista asiaa, jotka tekivät Nicolaksen johtajanurasta kuitenkin kovin lyhytaikaisen. Hänen johtajantaitojaan ei voinut mitenkään rinnastaa isänsä ja tämän vanhemman veljen johtamistaitoihin ja pahaksi onnekseen Nicolas sairastui vielä tuberkuloosiin, joka sitten koituikin hänen kohtalokseen jo 40 vuoden iässä.  

 

Paul Sinebrychoff kuoli 12.3.1883 ja vainaja siunattiin Uspenskin katedraalissa, kirkossa, jota hän itse oli ollut rakennuttamassa. Perhe oli jo vähitellen saanut tottua isä Paulin poistumiseen, koska viimeisen viiden vuoden ajan hän oli kärsinyt sairauskohtauksista. Voimakastahtoinen Anna-leski molempien poikiensa ja vävyjensä kanssa ottivat nyt yrityksen asiat tiukasti hoitoonsa. Annan kerrottiin vielä kaksinkertaistaneen perheen omaisuuden leskenä ollessaan eli hieman yli kahdenkymmenen vuoden aikana. Yritys muutettiin vuonna 1888 osakeyhtiöksi, mutta Anna Sinebrychoff pysyi aina kuolemaansa asti vuoteen 1921 yrityksen hallituksen puheenjohtajana. Anna jatkoi edelleen määrätietoisesti hyväntekeväisyyttä sekä avustamista ja paikalliset ihmiset kutsuivatkin häntä Hietalahdessa "köyhien äidiksi". Sinebrychoffin lapset perheineen astuvat nyt äitinsä rinnalle jatkamaan perheen tarinaa. Esikoinen Maria avioitui 19-vuotiaana vuonna 1871 viisi vuotta vanhemman lääketieteen kandidaatin  Carl Ferdinand Wahlbergin kanssa ja parille syntyi ensimmäinen poikalapsi vuonna 1873; kaikkiaan parilla oli neljä poikalasta. Carl täydensi vielä opintojaan Saksassa, Hollannissa ja Wienissä sekä aloitti Willensaunan kylpylän lääkärinä ja Sinebrychoffin tehtaanlääkärinä ennen kuin aloitti varsinaisen julkisen uransa. Aivan ilmeisesti appivanhemmat tukivat hyvin merkittävästi Carlin opintoja ja Carl sekä Maria ostivat Willensaunan naapurista talon vuonna 1875. Carlin väitöskirja bakteriologiasta hylättiin vuona 1875 ja Carl koitti välillä uraa sotilaslääkärinä mm. Turkin sodassa vuosina 1877-78 edeten urallaan armeijan ylilääkäriksi ja vuona 1902 lääkintöhallituksen pääjohtajaksi. Vuonna 1904 Carl aateloitiin von Wahlbergiksi, mutta aatelissuku sammui kuitenkin varsin lyhyeen hänen poikaansa. Perheellä oli Kirkkonummella vuonna 1892 ostettu Kosken säterikartano ja yli 676 maata Eriksgårdin kartanossa, joka joutui suvun sammuessa testamenttilahjoituksena Kirkkonummen kunnalle. Kunta perusti sitten kartanon maille maanviljelyskoulun.

Sinebrychoffin nuorempi Anna tytär vihittiin 30.7.1872 avioon Karjalan Muolaassa 1842 syntyneen Emil Armand Kjöllerfeldtin kanssa. Emil aloitti työuransa kenraalikuvernöörin kansliassa ja tuli 1875 valituksi Helsingin takseerauslautakuntaan. Avioliiton solmimisen myötä Paul otti Emilin "oikeaksi kädekseen" ja panimon konttoripäälliköksi. Paulin vanhimman Nicolas pojan kanssa Emil ei oikein tullut toimeen ja siksi Emil katseli toisaalta töitä Nicolaksen johtaessa yritystä. Kokonaan töitä Sinebrychoffin johtoryhmässä hän ei tohtinut jättää, vaikka toimi omassa pankkiiriliikkeessä lähinnä kiinteistönvälittäjänä vuodesta 1881 lähtien. Vuodesta 1885 hän otti hoitaakseen Sinebrychoffin omistaman ruutitehtaan toimitusjohtajan työn, mutta tämä työ loppui tehtaan räjähtäessä vuonna 1890. Annalla ja Emilillä oli kaikkiaan neljä lasta, joista naimattomia olivat Ester Anna ja Daria Maria, mutta Marcus Leopold jatkoi myöhemmin Sinebrychoffin johdossa. Samoin toimitusjohtajana toimi Marcuksen sisaren Greta Camillan aviomies Axel Henrik Hornborg myöhemmin. Emil siirtyi Nicolas Sinebrychoffin syrjäydyttyä yhtiön johdosta yrityksen varatoimitusjohtajaksi vuosiksi 1888-1890 ja yrityksen hallituksessa hän toimi vuodesta 1889 kuolemaansa asti vuoteen 1904. Anna Kjöllerfeldt eli pitkän elämän kuollen lähes 90-vuotiaana vuonna 1943.
 
Hagalundin kartanon päärakennus.


Nicolas, vanhin Anna ja Paul Sinebrychoffin pojista oli melko varmasti hyvin menestyneen perheen pilalle hemmottelema poika, joka epäonnekseen myös sairastui nuorena kohtalokkaasti. Hän olisi johtamistaan jatkaessaan saattanut johtaa koko yrityksen konkurssiin ja ainakin hän saattoi itsensä isoihin velkoihin, jonka vuoksi Anna-äiti lunasti hänen osakkeensa ottaen  Nicolaksen holhouksen alaiseksi maksaen hänelle joka kuukaudessa 1500 markkaa eli vain osan osakkuuden tuottamasta voitosta hänen elinajan. Nicolas hoiti terveyttään ulkomailla muutaman vuoden ja palasi taas Suomeen. Vuosina 1888-1889 hän oli yrityksen hallituksessa, vaikka yritystä tosiasiallisesti johtivat Anna-äidin lisäksi Emil Kjöllerfeldt ja Nicolas Sinebrychoffin nuorempi Paul veli. Nicolas toimi viimeiset elinvuotensa yrityksen tilintarkastajana vuoteen 1996 asti, jolloin kuoli tuberkuloosiin. Nicolas avioitui elokuussa 1878 Pietarissa syntyneen ja kaksi vuotta vanhemman Anna Nordenstamin kanssa ja liitosta syntyi yksi tytär, Olga Maria, lempinimeltään Olly. Puolisot asuivat Erottajalla, mutta vuonna 1890 Hagalundin tilasta erotettiin Björnholm eli Karhusaari Anna ja Nicolas Sinebrychoffin käyttöön. Nicolas käytti arkkitehti Karl August Wredniä apunaan suunnittelemaan päärakennusta, joka sitten saatiin valmiiksi vuonna 1892. Tasakattoinen päärakennus on uusrenessanssityylinen ja se sai seurakseen aikanaan uskomattoman puutarhan. Parin palveluskunta asui viereisessä Hanasaaressa ja Karhusaareen kuljettiin kesäaikaan omalla Haga-höyrylaivalla Hietaniemestä ja talviaikaan jäätietä pitkin. Karhusaaressa oli laajat viljelymaat ja oma meijeri. Varsinkin vilkkaasta seuraelämästään paikka tuli kuuluksi; täällä harrastettiin paljon musiikkia ja teatteria.

 

Liike-elämän tarjoamat haasteet eivät Nicolas Sinebrychoffiin kovin vaikuttaneet, vaan hänen kiinnostuksensa aiheet olivat toisaalla; hän oli enempi kiinnostunut urheilusta ja ulkoilmaelämästä sekä matkailusta, mutta aivan erityisesti varsinkin metsästyksestä ja purjehduksesta. Hän toimi Nyländska Jaktklubbenin kommodorina lahjoittaen sille kiertopalkinnoksi ns. Sinebrychoffin hopeamaljan vuonna 1886. Anna-rouvan sukulaisuudesta johtuen suhteet Mannerheimin perheeseen olivat melko läheiset ja Carl Gustaf Mannerheim oli sangen usein nähty vieras Karhusaaressa. Annan jäätyä leskeksi vuonna 1896 hän kuitenkin vietti kuolemaansa asti eli vuoteen 1944 kaikki kesänsä Karhusaaressa vaalien mahdollisimman pitkään sen huvielämän ja seremonioiden perinteitä. Vanhuuttaan hän kuitenkin sokeutui ja tuli kuulonvaraisesti toimeen täällä korkeaan ikään asti.

28.9.1881 syntynyt Olga tytär avioitui aikanaan itseään 11 vuotta vanhemman ja vuonna 1896 insinööriksi valmistuneen Uno Donnerin kanssa Lausannessa, mutta avioliitto oli lapseton. Olga oli opiskellut mm. kieliä ja hänen tiedettiin hallitsevan ruotsin lisäksi ainakin saksan, venäjän ja englannin kielet. He viettivät pitkiä aikoja ulkomailla ja kiinnostuivat kovin Rudolf Steinerin kehittämistä opeista ja antroposofiasta. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen he tapasivat jopa Steinerin Dornachissa, jossa Rudolf Steiner pyysi Unoa perustamaan Suomeen antroposofisen yhdistyksen. Olga oli kirjallisesti lahjakas ihminen, jolla oli vilkas mielikuvitus. Hänet tunnetaan 30 teoksen ruotsiksi ja ranskaksi julkaisseena kirjailijana, vaikka tuotantoansa ei pidetä mitenkään merkittävänä. Hän julkaisi sekä proosaa että lyriikkaa varsinkin Lohjan Kirkniemen vuosinaan. Kun pari palasi takaisin Suomeen 1920-luvulla, perusti Uno Donner tänne Suomen Antroposofisen Seuran toimien sen puheenjohtajana perustamisesta vuodesta 1923 lähtien vuoteen 1932 asti. Uno Donner toimi Sinebrychoffin yhtiön hallituksen puheenjohtajana vuosina 1943-1956. Vuonna 1927 Donnerit ostivat Lohjan Kirkniemen kartano yli 700 hehtaarin maineen, jossa he pitivät koulua ja järjestivät talouskursseja. Vuonna 1945 Kirkniemi siirtyi kaupassa C. G. Mannerheimin omistukseen. Donnerit omistivat Pohjan kunnassa myös Grantorpin tilan. Viimeiset vuotensa pariskunta vietti asuen Arlesheimin parantolassa. Myöhemmällä iällään Uno opiskeli vielä Pariisissa ja Roomassa maalaustaidetta. Olga Donner kuoli Sveitsissä  22.9.1956 ja ennen kuolemaansa Uno Donner testamenttasi parin omaisuuden Åbo Akademille, joka taas perusti lahjoituksella nk. Donnerska Institutet uskonnon- ja kulttuurihistorian tutkimusta varten. Uno Donner, tuo antroposofialle ja maanviljelylle elämänsä omistanut mies kuoli 23.6.1958. Åbo Akademin suunnitelmissa oli 1980-luvulla myydä Karhusaari rakennusyhtiöille, mutta Espoon kaupunki käytti etuosto-oikeuttaan ja kunnosti paikan kulttuurikäyttöön. Tänään tunnemme tämän kulttuurihistoriallisen paikan Karhusaaren taidekeskuksena.



Anna ja Paul Sinebrychoffin nuorimmasta pojasta, Paul nuoremmasta tuli varsinaisesti isänsä työn jatkaja yrityksen johtajana. Paul Sinebrychoff nuorempi pääsi ylioppilaaksi vuonna 1877, perheen ensimmäisenä ylioppilaana. Hän valikoi puolisokseen Ruotsalaisen Teatterin nuoren, mutta kuuluisan näyttelijä Fanny Maria Grahnin ja he kihlautuivat kuukautta ennen Paul vanhemman kuolemaa maaliskuussa 1883. Avioliittoon heidät vihittiin saman vuoden lokakuussa ja nuoripari asettui asumaan osoitteeseen Hietalahdenkatu 2. Alkuun avioliitossa oli hieman käynnistysvaikeuksia nuorella parilla, mutta särmät hioutuivat ajan kuluessa. Koska Paul nuoremmalla ei ollut alkuun yhtiön johdossa virallista asemaa, käytti nuoripari aikaansa pitkällä häämatkalla tutustuen varsinkin taiteeseen maailmalla. Täältä juontaa juurensa parin kiinnostus taiteen keräämiseen. Kun Paul tuli Sinebrychoffin toimitusjohtajaksi, myös heidän taloudellinen tilanteensa parani siinä määrin, että oli mahdollista tehdä mittavia taidehankintoja. Puolalainen taidekauppias Henryk Bukowski Tukholmassa toimi Sinebrychoffin keräämän taiteen "hovihankkijana". Hänen kuoltuaan vuonna 1900 pariskunta käytti hyväkseen Osvald Sirénin palveluita taiteiden asiantuntijana. Kun Emil Kjöllerfeldt ja Anna-äiti kuolivat vuonna 1904, pääsivät Fanny ja Paul asumaan Bulevardille ja täyttämään taloa keräämällään taiteella. Sinebrychoffit olivat hyvin merkittäviä mesenaatteja eli taiteiden tukijoita aikoinaan. Suomen Kansallisteatteria he olivat perustamassa ja säveltäjä sekä kapellimestari Robert Kajanus sai rahallista tukea orkesterihankkeelleen, josta aikanaan kehkeytyi Helsingin kaupunginorkesteri. Veljekset Nicolas ja Paul lunastivat yhdessä Ruotsalaisen teatterin osakkeita ja olivat näin tukemassa teatterin uuden talon valmistumista. Paul toimi useita vuosia Suomen Taideyhdistyksen johtokunnan jäsenenä ja rahastonhoitajana.




Fannyn ja Paulin avioliitto jäi lapsettomaksi, mutta Fanny omaksui lopulta roolinsa perheessä suurena hyväntekijänä ja Bulevardin emäntänä. Fanny rakasti kovasti lapsia ja lapset olivatkin tuttu näky Bulevardin talon puutarhassa ja puistossa. Heidän avioliittonsa kesti kaikkiaan 34 vuotta aina Paulin kuolemaan asti 19.11.1917. Fanny ja Paul eivät olleet mikään seurapiiripari, vaan he viettivät omaa elämäänsä Bulevardin talon hiljaisuudessa. Samoin lähinnä kesät he viettivät Hagalundin ja Otaniemen kartanoissa. Paul oli liiketoimissaan verrattain taitava ja Sinebrychoffin tuottamaan hyvää tuottoa. Hän rakennutti isänsä lailla melko paljon kiinteistöjä. Vuonna 1890 valmistui iso hevostalli 60 hevoselle, useita varastorakennuksia valmistui tehtaalle. Viinatehtaasta yritys luopui vuona 1892 ja vuonna 1909 oli aika kypsä luopua Suomenlinnan kiinteistöistä. Paul osti markkinoilta Helsingistä kaksi suurta panimoa pois kilpailemasta oman yrityksensä kanssa. Samoin kun isänsä, Paul nuorempi sijoitti merkittävästi hyvällä tuotolla menestyviin yrityksiin rahaa. Näiden sijoitusten tuotolla pari teki merkittävän osan taidehankinnoistaan. Paulilla oli omistuksia mm. seuraavista yhtiöistä: Fiskars, Suomen Höyrylaiva Oy, Nokia, Vaasan Puuvilla, Hietalahden laivatelakka ja Suomen Yhdyspankki, jonka hallintoneuvoston puheenjohtajana Paul toimi vuodet 1907-1916. Paljon hyväntekeväisyyttä tehneinä ihmisinä ja työläistensä hyvinvoinnista huolehtivana ihmisinä perhe jätettiin sisällissodan alkaessa myös työntekijöiden puolelta omaan rauhaansa; perhe ja heidän omaisuutensa saivat olla koskemattomina.



Pitkälti Paulin ideasta lähti liikkeelle lahjoitus Sinebrychoffin taidekokoelmasta Suomen valtiolle, jonka valtio vastaanotti 21.1.1921. Samana keväänä Fanny kuoli leikkauksen jälkeen ja 27.9.1921 Bulevardi 40:n taidekokoelmat avattiin ainakin osittain suuren yleisön nähtäväksi. Valtio osti aika paljon myöhemmin eli vuonna 1975 koko Bulevardi 40:n kiinteistön omistukseensa ja sen jälkeen kiinteistössä tehtiin suuret remontit vuosina 1978-1980 sen ottamiseksi museokäyttöön. Remontoitu kiinteistö avattiin vuonna 1980 taidemuseoksi ja vuona 1985 rakennuksesta tuli suojelukohde asetuksella. Fanny Sinebrychoff lahjoitti testamentissaan erittäin huomattavia summia mm. Kauniaisten lastenkodille, Lastenhoitoyhdistykselle, Diakonissalaitokselle, Helsingin Sairastuvalle sekä Pelastusarmeijalle. Samoin Fanny testamenttasi Hagalundin kartanon maineen veljenpojalleen Arne Grahnille ja Otaniemen alueet sai toisen veljen tytär Irene af Forsell, joka kuitenkin jo vuonna 1927 tehdyllä kaupalla luopui kartanostaan. Otaniemen päärakennus on nykyään purettu Teknillisen Korkeakoulun vuoksi, mutta paikan lehmuskuja ja joitakin talousrakennuksia on vielä olemassa Otaniemessä. Arne Grahn asettui 30-luvun alussa puolisonsa Anna Gretan kanssa asumaan Hagalundin kartanoon kuolemaansa asti eli vuoteen 1989. Vuonna 1938 Jorvaksentien valmistuminen rikkoi Hagalundin kartanon maita pahasti ja 1930-50 Arne Grahn päätyi myymään Hagalundin maita Westendin huvilakaupungin ja Tapiolan puutarhakaupungin rakentamiseksi. Talvisodan jälkeen professori Otto-Iivari Meurman laati Arne Grahnin pyynnöstä rakennussuunnitelmat Hagalundin alueelle. Arne Grahn oli itse vannoutunut tenniksenpelaaja ja hän rakennutti mailleen aikanaan oman tennisstadioninkin, joka valitettavasti tuhoutui tulipalon yhteydessä 1960-luvulla. Stadion sijaitsi aikoinaan Revontulentien maisemissa ja Grahnista muistuttamassa ovat paikkakunnalla vielä Tenniskuninkaanpolku ja Arne Grahnin puistotie.

 

Paul Sinebrychoff nuoremman jälkeen tehtaan toimitusjohtajana jatkoi hänen sisaren tyttären aviomies, Axel Henrik Hornborg. Pian uuden toimitusjohtajan kaudella Suomi siirtyi kieltolain aikaan ja se toi omat haasteensa myös panimoille, koska oluessakaan ei saanut olla alkoholia kuin 2 %. Keskikulutus puhtaaksi alkoholiksi muutettuna per henkilö Suomessa kieltolain alkaessa oli 0,5 l ja kun kieltolaista äänestyksen jälkeen luovuttiin helmikuussa 1932 oli kulutus henkeä kohden noussut jo n 2 l:aan. Suomen ensimmäinen Alko avasi ovensa 5.4.1932. Axel Hornborgin pojan toimitusjohtajan kaudella - vuosina 1946-1971 - olivat Suomen olympialaiset vuonna 1952, jolloin amerikkalainen Coca-Cola toimitti Suomeen 720 000 pulloa virvoitusjuomaansa. Amerikkalaistehtaan pääjohtaja kävi toimitusjohtaja Ingjald F. Hornborgille tarjoamassa Coca-Colan Suomen valmistusta, mutta toimitusjohtaja hylkäsi tarjouksen menettäen valmistuksen pian kilpailevalle Hartwallille.

Suomen kaikille panimoille toimittivat niiden tarvitseman mallasohran Lahden Polttimo ja Raisio. 1.1.1969 tuli keskiolut paljon vapaammaksi myydä kaupoissa ja anniskelusta poistui rajoituksia Suomessa, mutta samanaikaisesti kuitenkin Alko myönsi luvat uusille tuotteille ja säännösteli markkinoita omalla tavallaan. Ensimmäisen vuoden aikana keskioluen myynti lisääntyi lähes 50 %. Sinebrychoffin yritykseen tuli ensimmäinen ammattitoimitusjohtaja suvun ulkopuolelta eli Ulf Roos (vuodet 1974-1986). Kilpaileva Hartwall hankki omistukseensa Auran panimon Turusta ja Sinebrychoff osti itselleen Porin panimon. Osake-enemmistön siirtyessä tupakanvalmistajana tunnetulle Rettig Group Oy:lle tuli toimitusjohtajaksi Kaj Forsell ja uuden tehtaan suunnittelu alkoi. Panimo toimi pitkään Hietalahdessa, kunnes vuonna 1993 oltiin siinä tilanteessa, että tilat loppuivat kesken ja logistisesti oli järkevämpää siirtää tehtaan toiminnat sisämaan suuntaan. Vanha Hietalahden tehdas oli suunniteltu tuottamaan 35 miljoonaa litraa, mutta viimevuosinaan tehtaan tuotanto oli kuitenkin käsittämätön 73 miljoonaa litraa. Uusi tehdas valmistui Keravalle ja se oli valmistuessaan lajissaan Euroopan modernein.

Vuonna 1999 osti yhtiön pitkäaikainen osakas tanskalainen Carlsberg Sinebrychoffin koko osakekannan. Toimitusjohtaja Forsell sai itsensä irti vuoden 1998 lopusta ja päätöksen taustalla nähtiin ainakin seuraavia syitä. Mahdolliset erimielisyydet Rettigin uuden toimitusjohtaja Tom von Weymarnin kanssa ja samaan aikaan Rettig ei ollut halukas yksin investoimaan suuria summia Sinebrychoffin Pietarissa omistamaan Vena-panimoon venäjän epävakaille markkinoille. Tässä tanskalainen Carlsberg - yhtiön pitkäaikainen omistaja - koki hetkensä koittaneen ja osti Sinebrychoffin osakekannan haltuunsa. Konsultit alkoivat etsiä yritykselle uutta toimitusjohtajaa ja sellaiseksi löytyi Johan Furuhjelm. Hän toimi toimitusjohtajana vuodet 1999-2005 ja siirtyi sen jälkeen yhtiön hallituksen puheenjohtajaksi, jossa jatkaa edelleen. 2000-luvulla tanskalainen Carlsberg on investoinut Keravan tehtaaseen ainakin saman verran mitä tehdas rakennettaessa sinne maksoi eli yli 150 miljoonaa euroa. Vuodesta 2008 lähtien yrityksen toimitusjohtajana on ollut Pekka Tiainen, yhtiön historian kolmastoista toimitusjohtaja. Suomessa on kierrätys saatu onnistumaan melko hyvin; tölkeistä ja pulloista palautuu takaisin 98 % ja samaa pulloa voidaan pestä ja käyttää uudelleen jopa kolmekymmentä kertaa. Joka kymmenes Suomen peltohehtaari tuottaa mallasohraa oluen valmistukseen ja tänään välittömiä ja välillisiä työpaikkoja tämä Sinebrychoff toiminnallaan itse laskee järjestävänsä yli neljätoistatuhatta työpaikkaa Suomessa.
 

perjantai 2. elokuuta 2013



Joroisissa 16.10.1828 syntynyt - Joroisten kirkkoherra Gustaf Winterin ja Anna Gustava von Essenin poika - Adolf Magnus Winter sai pappisvihkimyksen 18.12.1850 Porvoon hiippakunnassa ja toimi pastorina sittemmin Porvoossa, Hartolassa ja Viipurissa. Vuonna 1851 Adolf Winter saapui papiksi Hartolaan avustamaan silloista kirkkoherraa Nils Robert Bonsdorffia ja täällä hän myös avioitui kirkkoherra Bonsdorffin tyttären Julia Malvinan kanssa vuonna 1857. Kymmenen vuotta myöhemmin Adolf Winteristä tuli Hartolan kappalainen ja vuonna 1877 hän oli jo Hartolan kirkkoherra. Tänne hänen elämäntyönsä myös päättyi, kun hän kuoli Hartolassa 18.10.1880. Winterin perhe asusti Hartolassa Savelan pikkupappilaa ja sieltä perhe muutti isän tultua kirkkoherraksi 1877 isoon pappilaan. Perheen yhdeksästä lapsesta seitsemän näki aikuisiän. Kirkkoherra Winterin kuoltua perhe vuonna 1883 muutti perheen isän hankkimaan Nipulan taloon, jossa Julia Malvina elätti itsensä ja lapsensa maanviljelyllä. Ehkä tunnetuin Winterin perheen lapsista on 17.10.1871 Hartolassa syntynyt ja 6.1.1951 Helsingissä kuollut Maria Winter, jonka paremmin tunnemme erittäin tuotteliaana kirjailijana, Maila Talviona. Mailan sisar, Hedvig Elisabeth Winter, teki pitkän päivätyön Lahdessa lastentarhanopettajana ja toinen sisar, Lydia Augusta, avioiduttuaan miehensä Nikolai Dobrohotovin (muusikko ja kapellimestari) kanssa pitivät Lahdessa Musiikki- ja taidekauppaa sekä konserttitoimistoa. Nyt vietämme hetken kuitenkin 3.7.1866 Hartolassa syntyneen perheen pojan, Hugo Winterin, jalanjälkiä seuraillen.

Winterin perheen lapset perivät musikaalisuutensa perheen äidiltä, Julia Malvinalta. Hugo Winter tunnettiin myöhäisikään saakka hämmästyttävän notkeasormisena pianistina, joka mielellään soitti flyygelillään mm. Mozartin sonaatteja. Hänen tiedetään taitaneen myös useiden muidenkin instrumenttien soittoa. Maila sisarelle vanhemmat sisarukset opettivat myös nuotinlukutaidon. Hugo Winter suoriutui ylioppilaaksi Jyväskylän Lyseosta 26.5.1885, jonka jälkeen hän lähti lukemaan teologiaa Aleksanterin yliopistoon, Helsinkiin. Papiksi hänet vihittiin 8.1.1890 ja pastoraalitutkinnon hän sai suoritetuksi 29.9.1892. Valmistuttuaan hän toimi ylimääräisenä pappina Pyhäjärvellä, Hollolassa sekä Hirvensalmella. Vuoden 1894 toukokuun alusta lähtien Hugo Winter toimi Hollolassa toisena kappalaisena ja toimensa ohessa hän hoiti Lahdessa kaikki tarvittavat kirkolliset toimitukset. Syksyllä 1894 pahasti velkaantunut Nipulan talo jouduttiin myymään ja Hugo Winter otti äitinsä, Julia Malvinan luokseen asumaan Lahteen. Aluksi he asuivat vuokralla, mutta vuonna 1899 Hugo Winter osti Lahden VPK:lta tontin Vuorikadun ja Lahdenkadun kulmasta, jolle rakennutti talon. Talo tunnettiin pappilana ja samaisessa talossa toimi myös vuodesta 1910 lähtien pastorinkanslia. Maria sisar suoritti Helsingissä tyttökoulun ja palasi sieltä kotiin opettamaan sisaruksiaan 16-vuotiaana. Tähän vaiheeseen ajoittuu hänen kirjoitusharrastuksensa aloittaminen ja vuonna 1890 hän tapasi tulevan miehensä. Hugo Winter toimi myös vihkipappina sisarensa, Marian, häissä 6.7.1893 Nipulan talossa, kun Maria ja kielitieteilijä J.J. Mikkola solmivat avioliiton.

 
Kirkollisten tehtävien ohella Hugo Winter oli tunnollinen rippikoulun pitäjä nuorisolle ja tässä koulussa hänen toimestaan säilyi järjestys tiukassa hengessä. Raamatunhistorian tueksi luettiin mm. Paavalin roomalaiskirje osin ulkoa ja Katekismus oli luonnollisesti osattava kokonaan ulkoa. Vaikka virsiä oli osattava myös, niin hengelliset laulut olivat rippikoululaisten ohjelmassa Winterin laulattamana. Pastori Winter suhtautui myötämielisesti vapaakirkon herätysliikkeeseen ja antoi tukensa tämän järjestämille tilaisuuksille. Hugo Winterin aikoihin Lahteen saatiin ensimmäinen diakonissa, jonka palkkauksesta huolehti paikallinen Diakonissayhdistys. Vuodesta 1903 alkoi myös lähetystyön tukeminen Lahdessa ja muuttuihan Lahden kauppala kaupungiksi vuonna 1905. Hugo Winteriä veti puoleensa myös sosiaalinen työ ja Lahdessa hän mielellään vieraili työpaikoilla kutsuen seurakuntalaisia mukaan hengellisiin tilaisuuksiin. Pastori Winter kutsuttiin jopa loppiaisena 1902 vihkimään Lahden Työväenyhdistyksen Radiomäelle valmistuneen uuden talon. Hugo Winterin aloitteesta sai alkunsa Lahden kristillinen työväenyhdistys vuona 1906.

Vuoden 1908 alusta aina vuoteen 1914 asti Hugo Winter hoiti Lahden kaupungin vaivaishoitohallituksen puheenjohtajan ja sihteerin tehtäviä. Vaivaishuoltohallituksen kokouksetkin hänen kaudellaan pidettiin vuoteen 1913 asti pastori Winterin kotona väliaikaisella kaupungintalolla vallinneen tilanpuutteen vuoksi. Hugo Winterin jälkeensä jättämistä pöytäkirjoista ja toimintakertomuksista käy julki hänen vaalineen vaivaishuoltohallituksen työskentelyssä siveellisyyttä, raittiutta ja kristillisyyttä ja paljon parannettavaa hän näki kaupungin yleisessä menossa: "Siveellinen elämä paikkakunnalla ei ole ollut kiitettävä. Sitä todistavat monet törkeät rikokset kuluneen vuoden aikana. – Ikävänä havaintona paikkakunnallamme ilmenee myös kerjääminen, joka johtuu ainakin osaksi yleisen sivistyksen puutteesta. Kerjäämistä on koetettu ehkäistä lähettämällä ruunun (valtion) kyydillä omille paikkakunnille henkilöitä, jotka eivät ole täällä kirjoissa eivätkä ole voineet itseänsä elättää. Ne isät, jotka ovat juomaria – ja niitä löytyy paljo – eivät yleensä huolehdi perheistänsä." Vaivaisavun syynä työikäisillä nähtiin työnpuute, "mutta monasti myös laiskuus, tuhlaavaisuus, juoppous y.m. köyhyyden liittolaiset."

Lastensuojelu alkoi saada näihin aikoihin myös kasvavaa huomiota: "Myöskin tapahtuu silloin tällöin, että perheen isä poistuu ja lapset jäävät kurjuuteen. Ei ole se tähden ihmeteltävää, että lapsiraukat ovat kiusatut kerjäämiseen. Tämän epäkohdan poistamiseksi olisi yhteiskunnan toimittava siihen suuntaan, että raittiutta koetettaisiin edistää vaikeuttamalla väkijuomien saantia ja harrastamalla kristillisyyttä, joka on paras välikappale herättämään velvollisuuden tunnetta ihmisissä itseänsä ja muita kohtaan." Lapsiperheen saivat tarvittaessa säännöllistä raha-apua lasten hoitoa ja kasvatusta varten ja jos lapsen oli kuitenkin mahdotonta olla perheen yhteydessä, vaivaishoitohallitus otti lapsen huostaansa ja sijoitti lapsen mahdollisimman pian elätteelle. Jotkut lapset saivat paikan Lahden Hyväntekeväisyysyhdistyksen ylläpitämästä lastenkodista. Lahden kaupunki perusti oman vaivaistalon ja valtuuston päätöksellä helmikuussa 1913 oma vaivaistalo ja mielisairaala päätettiin perustaa Launeelle kaupungin omistamalle tiilitehtaan tontille vuoden 1914 alkuun mennessä. Lahden seurakunta itsenäistyi 1.5.1916, mutta tuolloin Hugo Winter ei enää ollut sitä näkemässä; hän aloitti 1.5.1915 Hartolassa kirkkoherrana ja kauppasi Lahteen jääneen talonsa kruununvouti Iivari Tiusaselle.

 
Äiti Julia Malvina seurasi jälleen Hugo Winteriä Hartolaan ja nyt hän pääsikin 79-vuotiaana takaisin tuttuun, entiseen kotiinsa, jossa hänen oma isänsä jo aikanaan toimi kirkkoherrana. Julia Malvina kulkeutui vielä poikansa Hugo Winterin mukana Saarijärvelle, kun Hugo Winter alkoi 1.5.1923 lähtien toimia kirkkoherrana Saarijärvellä. Kodiksi Saarijärvellä muodostui Kolkanniemen pappila, joka olikin Julia Malvinan viimeinen asuinsija ennen kuolemaansa vuonna 1926. Kirkkoherra Winter sai Saarijärvellä toimiessaan rovastin arvonimen vuonna 1929. Hugo Winter rohkeni avioitua vasta 63-vuotiaana joulukuussa 1929 vuonna 1877 Hangossa syntyneen Gerda Elisabeth von Haartmanin kanssa ja avioliittoa on kuvattu rauhalliseksi rinnakkaineloksi puolisoiden kesken, sillä kirkkoherra Winterin kerrotaan kutsuneen vaimoaan "talon toisen pään asukkaaksi". Gerda Winter vaihtoi paikkakuntaa Saarijärveltä Helsinkiin, kun hänen aviomiehensä kuoli ja hän eli siellä aina vuoteen 1963 asti.

Vuonna 1927 Hartolan Koskipään kartanon omistaja ja Hugo Winterin sisar, Annie von Gerdten-Boisman kuoli jättämättä rintaperillisiä ja näin sisarukset perivät velkaisen ja mailtaan kuihtuneen kartanon. Maila Talvio innostui ajamaan kartanon luovutusta Itä-Hämeen Museoyhdistykselle, mistä taas kirkkoherra Hugo Winter ei kovin perustanut. Maila Talvio sai kuitenkin tahtonsa lävitse ja veljensä koollekutsumassa huutokaupassa huusi Koskipään kartanon ne esineet itselleen, joita Museoyhdistys piti tärkeinä ja lahjoitti ne sitten Museoyhdistyksen käyttöön. Museoyhdistys otti vastatakseen myös kartanon velat ja sai näin Koskipään kartanon omaan käyttöönsä. Velat maksettiin aikanaan Maila Talvion keräämin lahjoitusvaroin pois.

Aivan oman tarinansa muodostaisi kirkkoherra Hugo Winterin tekemät maailmanmatkat sekä määrällisesti, että laadullisesti. Hän ennätti eläessään ilmeisesti muutamaan kertaan kiertää  maapallon ympäri reissuillaan ja pappismatrikkelin todistuksen mukaan hänen ensimmäinen ulkomaanmatkansa on tehty jo vuonna 1890. Saarijärven Sampo-lehden kustantama ja Maija Länsisalon toimittama kirja "Maailmanmatkoiltani - Rovasti Hugo Winterin matkakertomuksia vuosilta 1896-1925" on aivan oivallinen lähde niille, jotka haluavat seurata Hugo Winterin itse kirjoittamia matkaraportteja maailmanmatkoiltaan. Yhtenä motiivina näihin matkoihin on esitetty hänen halunneen matkoillaan tutustua eri alueilla tehtävään lähetystyöhön. Seurakuntalaiset pääsivät matkojen jälkeen myös nauttimaan näistä matkakertomuksista, kun Hugo Winter järjesti eloisia tilaisuuksia kertoillen matkojensa vaiheista. Osasta näistä tilaisuuksista kerättiin pääsymaksuja ja näin kertyneet varat annettiin köyhien avustamiseen.

 
Kirkkoherra Hugo Winterin täyttäessä 3.7.1946 kahdeksankymmentä vuotta julkaisi Saarijärven Sampo-lehti artikkelin päivänsankarin elämästä. Aikalaisille lehti kuvasi ihmisenä ja pastorina Hugo Winteriä seuraavin sanoin: "Rovasti Winterin koko olemuksessa kuvastuu selvänä vanhojen kulttuurisukujen jälki. Hänellä on perinteitä ja hän on persoonallisuus, jollaista ei enää meidän arkinen aikamme synnytä. Rovasti Winterissä on arvokas katkelma kansamme mennyttä historiaa elävänä keskellämme. Kun hänen kaltaisensa miehet ovat kerran poissa, olemme lopullisesti keskellä nykyaikaisen elämän harmaata arkea.

Rovasti Winter on liikkuessaan seurakuntalaistensa keskuudessa ja erikoisesti heidän kodeissaan hienotunteinen ja varovainen. Hän koettaa varoa tarkoin tunkeutumasta sinne, mihin ei ehkä ole täydestä sydämestä tervetullut. Tämä hänen kultivoitu varovaisuutensa ei ole ehkä aina tullut oikein ymmärretyksi. Mutta ne seurakuntalaiset, jotka ovat päässeet lähempään tuttavuuteen hänen kanssaan, ovat pian saaneet todeta hänen herttaisen sydämellisyytensä ja kiitollisuutensa vähimmästäkin.

Rovasti Winter suorittaa sananjulistajan työtään täydestä sydämestään ja usein varmaan sisäisen huonouden tunnossa. Tästä me seurakuntalaiset olemme saaneet aavistuksen nähdessämme rovastimme heltyvän kyyneliin kesken julistustaan ja kuunnellessamme hänen varoittavaa, kehoittavaa ja rohkaisevaa julistustansa."

Aikalaisten todistuksen mukaan jo Lahdessa Hugo Winter kulki katuja ajatuksissaan ja hieman kumarassa asennossa eikä tunnistanut tai tervehtinyt vastaantulijoita. Tunnolliseksi ja huolelliseksi hänet hankkeissaan tunnettiin sekä erityisen täsmälliseksi varsinkin kellon suhteen. Tätä tarkkuutta ja täsmällisyyttä hän yritti siirtää myös omiin seurakuntalaisiinsa, vaihtelevalla menestyksellä. Kodin perintönä oli varmasti sekin, että Hugo Winter pysyi elämänsä ajan vankasti ruotsinkielisenä ja -mielisenä, kotikielenä kun oli tietysti ruotsinkieli.

 
Kirkkoherra Hugo Winter hoiti Saarijärvellä sitkeästi virkaansa, vaikka kirkkohallintokunta oli 13.1.1947 suositellut hänelle eläkkeelle siirtymistä korkean iän vuoksi. Hän itse pyysi ja sai luvan jatkaa kirkollisia toimituksiaan siten, että viimeiseksi varsinaiseksi virkatehtäväksi jäi konfirmaatio 6.5.1948; ripille pääsi tuolloin 188 ja kirkkopäiväkirjan mukaan kirkossa oli paikalla kansa 1400 henkeä. Tiettävästi viimeinen julkinen tilaisuus, mihin Hugo Winter osallistui oli kunnanlääkäri Arvo Järvisen siunaus uudenvuodenpäivänä 1.1.1949. Nyt hänen voimansa alkoivat nopeasti ehtyä sairauden vuoksi. Hän lähetti seurakunnalleen vielä kynttiläsunnuntaina 6.2.1949 kirjallisen tervehdyksen, joka luettiin tuolloin kirkossa. Sairauden runtelema Hugo Winter kuoli kotiinsa Kolkanniemen pappilassa 23.4.1949 ja hänet siunattiin Saarijärven kirkossa perjantaina 29.4.1949. Hugo Winter sai hautapaikkansa synnyinkuntansa Hartolan kirkkomaasta.


tiistai 23. heinäkuuta 2013



Konginkankaan kauppias Matti Pasanen lahjoitti hopeahääpäivänään vuonna 1901 500 mk Konginkankaan kirkon urkujen hankkimista varten. Lahjoitus oli tarkoitettu pohjarahastoksi myöhemmin hankittavia urkuja varten, mutta seurakunnan ollessa ennestään melko velkaantunut ja uutta urkujen hankinnasta tulevaa velkaa seurakuntalaiset kavahtivat, he päättivät palauttaa nämä lahjarahat niiden luovuttajalle. Senaatilta seurakunta anoi lupaa vuonna 1910 siirtää pappilan rakennuskassan ylijäämävaroista 10 000 mk urkurahastoon ja urkuja oli tarkoitus myös välittömästi alkaa rakentaa, jos lupa heltyisi. Luvan järjestyessä perustettiin myös välittömästi urkukomitea hankkeen vuoksi ja vuotta myöhemmin jo urut olivatkin kirkossa pystyssä ja käytössä.

Lahdesta saapui Albanus Jurva rakentamaan urkuja ja osia urkuihin tilattiin Saksan Ludwigsburgista Walckerin urkutehtaalta. Tehdas toimitti urkujen osat pikahöyrylaivalla Saksasta Helsingin satamaan, josta osat toimitettiin rautateitse Suolahden asemalle odottamaan Konginkankaalle kuljetusta. Saksassa oli ammattitaitonsa urkujenrakentamiseen hankkinut myös Albanus Jurva ja hänen perustamansa urkutehdas oli kolmas urkutehdas maassamme; hän ennätti vuosina 1895-1911 pystyttää noin 60 urut.

 

Nämä Konginkankaan kirkon uudet urut edustivat tyyliltään vuosisadan vaihteen saksalaista tyyliä ja sisälsivät 15 soivaa äänikertaa. Kanttori-urkuri Albert Julmala sai tehtäväkseen tarkastaa valmistuneet urut ja hänen arvionsa mukaan urkujen ulkoasu oli komea ja arvokas sekä työ oli joka suhteessa ensiluokkaista: "...jokainen äänikerta on saanut täydellisesti nimeään vastaavan karaktäärin ja äänen voiman ja vastaavat kaikkia taiteellisia vaatimuksia." Nämä urut olivat pneumaattiset eli urkujen takana oli palje, jota polki urkujenpolkija. Palkeista ilma kulki putkien välityksellä urkupilleihin. Seurakunta päätyi perustamaan viran urkujenpolkemista varten ja urkujenpolkijalle päätettiin maksaa 40 mk vuotuista palkkaa.

Ensimmäiset viat urkuihin ilmenivät jo ensimmäisen vuoden aikana; kirkon lämpötilan vaihtelut olivat suuria (n. -30° - +30° ) ja aiheuttivat ymmärrettävästi urkuihin ongelmia ja epävireisyyttä. Useiden korjauksien ja suhteellisen säännöllisten huoltotoimenpiteiden vuoksi urut palvelivat tyydyttävästi seurakuntalaisia 70 vuoden ajan, sillä seuraavat urut kirkko sai vuonna 1981. Nämä nykyiset urut ovat Kangasalan Urkutehtaan rakentamat 16 äänikertaiset mekaaniset urut. Kirkon keskusrahasto antoi seurakunnalle avustusta urkujen hankintaan ja niiden rakentamista valvoi asiantuntijana silloinen Laukaan seurakunnan kanttori, Pentti Tynkkynen. Urut vihki käyttöön vuonna 1982 piispa Yrjö Sariola.

 

No, alussa mainittu kauppias Matti Pasanen toimi sittemmin myös seurakunnan luottamustehtävissä aikanaan, mutta hänen maallinen vaelluksensa tuli päätökseen vuonna 1914. Hänen voimiaan olivat kuluttaneet liiketoiminnan muuttaminen osakeyhtiöksi ja lisäksi suurta huolta aiheutti sodanuhka tuolloin. Kauppias Pasanen päätti lähteä pitkäaikaisen ystävänsä Kalle Piilosen kanssa terveyttään hoidattamaan Kuopion kylpylälaitokseen. Nämä kaverukset olivat yhdessä tehneet edellisen kylpylämatkan pari vuotta aiemmin Saksaan. Matka tehtiin Matti Pasasen pari vuotta aiemmin Saksasta hankkimalla mustalla saksalaisvalmisteisella avo-autolla. Kauppias ei koskaan itse ajanut autoaan, vaan hänellä oli tätä varten oma autonkuljettaja. 21.11.1855 syntynyt kauppias Pasanen kuitenkin menehtyi 13.8.1914 yöllä Kuopion sairaalassa äkillisesti saamaansa rajuun aivoverenvuotoon. Viimeinen matka kotiin Konginkankaalle suoritettiin aluksi hevosten vetämien kärryjen avulla Rautalammille laivarantaan, josta matka jatkui omalla  Kömi-laivalla Konginkankaalle. Kauppias Pasasen perustaman sahan ensimmäisistä laudoista oli tehty kauppiaalle oma arkku, joka kotona  Konginkankaalla häntä nyt odotti. Tähän omaa arkkuun hänet kotona siis siirrettiin ja laskettiin haudan lepoon.

Matti Pasanen oli syntyisin Saarijärven Iitsalon torpasta ja puolisonsa Maria os. Kauppinen (s.8.5. 1856 Konginkankaalla ja k. 4.3.1921 Konginkankaalla) he olivat paikkakuntansa suuria vaikuttajia. Paitsi kauppias, oli Pasanen myös tehtailija ja liikemies, jonka kauppiasura alkoi vuonna 1880. Liikematkoillaan hän poikkesi jopa Pietarissa asti ja alkupääoman liiketoimintaansa hän hommasi viinakaupalla. Pasaset omistivat Sahalahdessa hotelli Möttösen. 1800-luvun lopulla Pasanen perusti nahkatehtaan ja 1900-luvun alussa sahan ja höyläämön. Hän toimitti myös sähköä pitäjälle ja hoiti matkustaja- ja rahtiliikennettä omistamillaan Kömi ja Ahkera laivoilla. Pasasella oli Konginkankaan lisäksi Sumiaisissa, Viitasaarella ja Äänekoskella noin 60 maa- ja metsätilaa omistuksessaan.

 


keskiviikko 17. heinäkuuta 2013


Tampere Filharmonian syyskausi 2013 alkaa näyttävästi orkesterimme vierailukonsertilla Hervannan vapaa-ajankeskuksessa 28.8.2013 klo 19 ja samalla 5.11.1985 syntynyt tuore kapellimestarimme, Santtu-Matias Rouvali, aloittaa konsertoimisensa orkesterin ylikapellimestarina keväällä paikkansa jättäneen Hannu Linnun jälkeen. Santtu-Matias Rouvali liittyy näin jenkan jatkoksi mainion orkesterimme kolmanneksitoista (tai neljänneksitoista hieman laskutavasta riippuen) kapellimestariksi.

Orkesterimme kapellimestareiden luettelo näyttää seuraavalta:

Elias Kyander                               1930-1932

Eero Kosonen                              1932-1968

Juhani Raiskinen                         1969-1973

Jouko Saari                                   1973-1974

Paavo Rautio                                1974-1987

Atso Almila                                   1987-1989

Ari Rasilainen                               1989-1990

Leonid Grin                                   1990-1994

Tuomas Ollila/János Fürst       1994-1998

Eri Klas                                            1998-2006

John Storgårds                            2006-2009

Hannu Lintu                                  2009-2013

Santtu-Matias Rouvali              2013-

Orkesteri perustettiin vuonna 1930 ja muodostui alkuaan 34 harrastajasoittajasta, joita johti säveltäjä ja kapellimestari Elias Kyander. Ensiorkesterimme oli yksityinen, orkesteriyhdistyksen ylläpitämä ja mm. kaupungilta taloudellista tukea saanut Tampereen Orkesteri, jolle kaupunki osoitti harjoitus- ja konserttisaliksi Raatihuoneen juhlasalin. Kyander siis kokosi ja harjoitutti orkesterin ja sen ensikonsertti Raatihuoneen juhlasalissa oli 6.1.1930. Kaupungissamme oli olemassa jo melko pitkä perinne jo 1800-luvun lopulta orkesterisoittamiseen ja sen olivat luoneet mm. Tampereen Orkesteriyhdistys, Amatööriorkesteri, Tampereen Musiikin Ystävät ja Tampereen Uusi Orkesteri. Raatihuone oli valmistunut jo vuona 1890 ja vuosina 1898 ja 1903 nuori säveltäjämme Jean Sibelius on vieraillut Raatihuoneemme juhlasalissa johtamassa omaa musiikkiaan. Säveltäjä, kapellimestari ja 2.12.1856 Helsingissä syntynyt ja vuonna 1882 Helsingin Orkesteriyhdistyksen perustanut Robert Kajanus toimi vuosina 1898-1901 Tampereen Orkesteriyhdistyksen kapellimestarina.

 Vuosi 1932 toi orkesterimme johtoon pitkäaikaisimman(tähän asti) kapellimestareistamme, Eero Kososen, joka 37 vuoden aikana osoittautui vaativaksi ja taitavaksi johtajaksi opettaen soittajiston ammattimaiseen työtapaan. 1930-luvulla kaupungissamme kävi jo hyvin nimekkäitä vierailevia kapellimestareita kotimaastamme; 1931 täällä vieraili Leo Funtek (Suomalaisen oopperan ylikapellimestari ja kuuluisa kapellimestareidemme kouluttaja, viulisti ja pianisti) ja muita 30-luvun vierailijoita olivat Robert Kajanus, Tauno Hannikainen ja Toivo Haapanen.
 

Melko pian sotiemme jälkeen eli vuonna 1947 orkesterimme kunnallistettiin ja uusi orkesterimme, Tampereen kaupunginorkesteri, soitti 43 soittajan voimin avajaiskonserttinsa jälleen Raatihuoneen juhlasalissa 9.1.1947 ja ohjelma koostui kokonaan säveltäjämestarimme Jean Sibeliuksen musiikista. Vuonna 1960 orkesterimme sai Raatihuoneen juhlasalin jälkeen uudeksi konserttisalikseen Yhteiskunnallisen Korkeakoulun (vuodesta 1966 Tampereen Yliopiston) juhlasalin. Eero Kososen aikana orkesteri aloitti soittaa koululaisille suunnattuja konsertteja ja Juhani Raiskisen aikana tulivat juonnetut teemakonsertit ja alueorkesteritoiminta. Paavo Raution aikana orkesteri teki ensimmäiset levytyksensä sekä ensimmäiset ulkomaanmatkansa ja Rautio jätti oman kädenjälkensä myös suunnitteilla olevaan Tampere-talon isoon saliin ja orkesterin tuleviin tiloihin. Raution aikana orkesteri kehittyi ja kasvoi ollen vuonna 1979 jo 58 soittajaa käsittävä bändi.

Vuonna 1990 orkesteri pääsi muuttamaan kauan odotettuun omaan kotiin - Tampere-taloon. Tänne orkesterin luotsasi kapellimestari Leonid Grin. 5.10.1990 oli orkesterin avajaiskonsertti Tampere-talossa ja sen johti Leif Segerstam. Kaija Saarikettu soitti viulusolistina Jyrki Linjaman Viulukonsertossa ja Karita Mattila lauloi solistina Sibeliuksen Syysillassa ja Luonnottaressa. Muita teoksia olivat Usko Meriläisen Aikaviiva ja Sibeliuksen Seitsemäs Sinfonia. Orkesteri alkoi nauttia yhä kasvavasta arvostuksen noususta ja orkesteriin pyrki aina vaan tasokkaampia soittajia ja vähitellen orkesteri jatkoi kasvamistaan. Virolainen kapellimestari, Eri Klas, sitoi oman tulemisensa sopimukseen Tampereen kaupungin päättäjien kanssa orkesterin koon kasvattamiseen omalla kaudellaan täysimittaiseksi sinfoniaorkesteriksi. Syksyllä 2005 orkesteri soitti jo ensimmäiset konserttinsa täysimittaisena sinfoniabändinä. Nykyään Suomessa on tasan kolme orkesteria, joilla voidaan soittaa lähes kaikkea orkesterimusiikkikirjallisuutta ja ne ovat: Radion Sinfoniaorkesteri, Helsingin kaupunginorkesteri ja Tampere Filharmonia.

Hannu Lintu aloitti oman ylikapellimestarikautensa kiinnittäen aiheesta huomionsa tiettyihin soinnillisiin, vireysasioihin, rytmisiin epätarkkuuksiin yms. ja ryhtyi alusta lähtien tekemään hyvin määrätietoista työtä orkesterin kanssa hyvässä yhteishengessä. Orkesteri on jatkuvasti Linnun kaudella saanut ulkomailta hyviä soittajia vahvistukseksi ja orkesterin taso on noussut huimaavasti. Hannu Lintu jätti Tampereella isot saappaat täytettäväksi ja työtä nyt syksyllä alkaa ylikapellimestaroida Santtu-Matias Rouvali, jota myös Hannu Lintu on ollut koulimassa johtotehtäviin. Iloksemme ja suureksi turvaksemme myös orkesterin intendentti on alansa ehdoton ammattilainen, Helena Hiilivirta. Nyt voimme jäädä suhteellisen turvallisin mielin odottamaan tulevan syksyn koitoksia loistavan orkesterimme osaavassa seurassa! Työt tuskin tulevat koskaan täysin valmiiksi ja tehtävää riittää orkesterin kanssa kyllä jatkossakin; ensin varmasti kaikkien edun mukaista olisi mahdollisimman pikaisesti korjata Tampereen soittajien jälkeenjäänyt palkkaus pääkaupungin soittajiin verrattuna. Tämä epäkohta voi aiheuttaa tarpeetonta siirtymistä Tampereelta paremman palkan perässä pääkaupunkiseudun orkestereihin. Muistithan hankkia jo oman kausikorttisi tulevaksi syksyksi ja kevääksi varmistaaksesi oman paikkasi Tampere-talon suuresta salista ja oman orkesterimme huomasta?

Saksalainen viulisti, pedagogi ja kapellimestari Joseph Joachim (s. 28.6.1831) oli saanut opetusta lapsena Prestin oopperan konserttimestarilta Stanislav Szervaczinskilta ja kulkeutui 1838 J. Böhmin oppilaaksi Wienin konservatorioon. Viitisen  vuotta myöhemmin 1843 oli hänen ensiesiintyminen ja samaisena vuotena hän soitti jo Leipzigin Gewandhaus-orkesterin seurassa. Leipzigin vuosinaan (kuusi vuotta) hän imi vaikutteita mm. Schumannilta, Mendelssohnilta ja Ferdinand Davidilta. Hän tuurasi Davidia Gewandhaus-orkesterin konserttimestarina usein, toimi opettajana konservatoriossa ja samanaikaisesti vieraili kiertueillaan mm. Lontoossa. Vuonna 1849 Joachim sai paikan Weimarin Lisztin johtaman orkesterin konserttimestarina. Täällä hän ei kuitenkaan viihtynyt pitkään, vaan siirtyi 1853 Hannoveriin hovikonserttien sooloviulistiksi ja kapellimestariksi. Näiltä ajoilta juontaa myös hänen ystävyytensä säveltäjä Johannes Brahmsiin, jonka viulukonserton muokkaamiseen hänellä oli aivan oma vaikutuksensa. Ainakin Max Bruch, Johannes Brahms, Robert Schumann ja Antonin Dvořák kirjoittivat omat viulukonserttonsa Joseph Joachimia ajatellen. Vuonna 1866 Joachim muutti asumaan Berliiniin ja aloitti vuonna 1868 paikallisen musiikkikorkeakoulun johtajana siellä toimensa kouluttaen siinä ohessa kokonaisen viulistisukupolven lahjakkaita soittajia, kuten Auer, Burmester ja Hubay. Berliinissä Joachim perusti myös omaa nimeään kantavan, kuuluisan jousikvartetin.
 

Kesällä 1890 kirjoitti sujuvalla saksankielellään Nathan Folman kirjeen veljensä kolme ja puolivuotiaasta poikalapsesta kertoen hyvin yksityiskohtaisesti lapsen musiikillisesta lahjakkuudesta ja kysyen neuvoa orastavan lahjakkuuden vaalintaan Keisarillisen ja Kuninkaallisen Konservatorion johtajalta, professori  Joseph Joachimilta. Joachim vastasi kirjeeseen hyvin ystävällisesti mielipiteenään, että mitään ei tulisi tehdä, ennen kuin poika olisi kuusivuotias. Tuolloin hänet pitäisi sijoittaa hyvän opettajan hoivaan. Vastauskirjeessään Joachim myös mainitsi: " ... mikäli voitte tuoda lapsen Berliiniin, otan hänet mielelläni vastaa..." Tämä kyseinen pikkupoika syntyi 28.1.1887 perheen seitsemäntenä lapsena Varsovan lähellä olevassa Lodzin kaupungissa - kaupunki tunnetaan myös nykyään Tampereen ystävyyskaupunkina. Kaupungista oli 1800-luvun puolivälin jälkeen kehkeytynyt merkittävä villa- ja puuvillateollisuuden keskittymä, kun Venäjän keisari Nikolai kutsui saksalaisia kutojamestareita paikkakunnalle. Saksalaisten mukana paikkakunnalle kulkeutui myös taitavia juutalaisia, jotka pian oppivat oppimestareidensa työtavat ja ryhtyivät kilpailemaan markkinoista. Perheen isä siirtyi kaupunkiin pohjoisesta Pultuskista ja perusti oman yrityksen, jossa aluksi valmistettiin käsinkudottua kangasta.

Sisarusparven vanhin Jadwiga-tytär - silloin oli jo kihloissa nuoren villaedustaja Maurycy Landaun kanssa - otti pianotunteja yleissivistyksen vuoksi madame Kijanskalta. Pikkupoika oli aina kiinnostuneena paikalla seuraamassa opetusta ja oppi siinä ohessa tuntemaan koskettimet nimeltä sekä näkemättä koskettimia tunnistamaan soinnun sävelet myös kuuntelun perusteella. Ilmiömäinen muisti helpotti poikaa soittamaan kuullun perusteella juuri kuulleen sävelmän ja toisinaan hän soitti sisarensa opettajan kanssa nelikätisesti ihan vain huvikseen. Merkilliseksi asian tekee vielä se, että tiettävästi suvussa ei ollut pienintäkään musikaalisuutta ilmennyt aiemmin. Jostakin käsittämättömästä syystä isä halusi tarjota pikkupojalleen mahdollisuuden musiikkiin ja lahjoitti pojalle pikkuisen viulun, jonka poika löi välittömästi palasiksi saaden tempustaan selkään isältään. Oman todistuksensa mukaan poika tunsi vaistonvaraista kaipuuta polyfoniaan ja harmoniaan, eikä ohueen viulun ääneen, usein niin epävireiseen ja aina säestäjästä riippuvaiseen soittimeen.

Vain muutaman päivää Joachimin kirjeen saapumisesta Lodzin pääkadulle, Plotrkowska ulican, varrella sijainneeseen perheen kotiin, lähtivät perheen äiti ja tytär pikkupojan kanssa matkalle Berliiniin. Pojan kummitäti Salomea Meyer asutti matkustavaiset luokseen ja yhtenä aamuna poika tuotiin professori Joachimin työhuoneeseen. Tämä pitkä, karvainen ja tukeva professori ei piitannut sisaren vuolaasta kuvauksesta pojan lahjakkuuksista, vaan ryhtyi itse tutkimaan asiaa. Aluksi vähän hänen kumea äänensä pelotti poikaa, mutta hänen lempeä katseensa ja ystävällisyytensä sai pojan pian rauhoittumaan. Professori soitti pianollaan useita hankalia sointuja, joiden sävelet hän pyysi pojan nimeämään. Hän teki pojalle myös monia muita testejä ja lopuksi pyysi soittamaan hyräilemänsä Schubertin Keskeneräisen Sinfonian kauniin toisen osan teeman pianolla. Melodiaan piti löytää myös oikeat soinnut ja transponoitava melodia sitten toiseen, haluttuun sävellajiin.  Poika suoriutui annetuista tehtävistä tyydytyksellä ja professori nosti pojan sylinsä ja lausui: " Tästä pojasta saattaa tulla hyvin suuri muusikko - ainakin hänellä on lahjat siihen. Antakaa hänen kuunnella hyvää laulua, mutta älkää pakottako häntä musiikkiin. Kun vakavan opiskelun aika tulee, tuokaa hänet luokseni, niin ryhdyn mielihyvin ohjaamaan hänen taiteellista kasvatustaan!"

Parin viikon päästä tästä tapahtumasta matkustavaiset palasivat Berliinin matkaltaan kotiin Lodzin kaupunkiin ja perheensä luokse. Kaupunkilaiset olivat jännityksellä seuranneet matkustavaisten edesottamuksia Berliinin matkallaan ja paikallinen sanomalehti kirjoitti matkasta kuvauksia. Pikkupoika oli tietysti yksi maailman arvostamia ja kuuluisia pianotaiteilijoita, Arthur Bubinstein, joka rakensi aivan omintakeisen uran maailmalla konsertoivana pianistina sekä kulttuurimme rikastuttajana eli pitkän ja hyvin tapahtumavaiheikkaan elämän kuollen Genevessä 20.12.1982 lähes 96-vuotiaana.
 
 
Vuonna 1934-35 oli "muotia suomentaa" vierasperäisiä sukunimiä ja samoihin aikoihin ajoittui kansalliseeppoksemme, Kalevalan, ensipainoksen 100-vuotisjuhla, joka sai aikaan massiivisen hysterian varsinkin ruotsalaisten sukunimien vääntämiseen. Näitä maallisia asioita pohti hiljaa mielessään myös päivänsankarimme, 12.7.1913 Helsingissä syntynyt Reino Helenius. Reino olikin jo omissa pohdinnoissaan päätynyt kahteen varsin varteenotettavaan ja sangen runolliseenkin nimivaihtoehtoon; loppupeleissä mukana olivat enää Helismaa ja Hirvikari. Päätöksentekoaan helpottaakseen hän koetti osan vastuusta siirtää lahtelaiselle tytölle, jota innokkaasti tanssitti ahkerasti eräänä iltana. Kun yhteinen tanssiharrastus oli jatkunut illanmittaan jo jonkin aikaa, rohkaisi Reino mielensä kysyäkseen, meneekö tyttö hänen kanssaan naimisiin. Lempi-tyttö moiseen kyselyyn äityi vastaamaan, ettei hänen ole tarkoitus mennä naimisiin vasta kun sitten, kunhan on ensin täyttänyt kolmekymmentä vuotta. Vaan Reino ajatteli (löytyy tähän toinenkin keino) ja myös puki ajatuksensa sanoiksi: "Kun Te olette noin äkäinen ja kiukkuinen tyttö, niin kun Te olette kolmekymmentä niin Teitä ei kyllä kukaan huoli!" Tyttö piti tiukasti kiinni tästä päätöksestä tuolloin, mutta lupautui Reinolle kuitenkin parin keskinäisiin tapaamisiin jatkossa. Yhtenä kauniina päivänä Reino taas Lempiä tavatessaan puki ongelmansa Lempille sanoiksi: "Minulla ja Niilolla on tarkoitus suomentaa Helenius-nimi. Kummasta Te pitäisitte enemmän, Hirvikarista vai Helismaasta?" Lämmittelystä huolimatta Lempi ei lämmennyt ajatuksesta, vaan tokaisi tuohon: "Se on herttaisen yhdentekevää, suomentakaa nimenne miksikä itse tahdotte!" Reino tästä jatkamaan: "Minä kun ajattelin, että se on Teidänkin nimenne." Tämä parin tarina ei onneksemme päättynyt vielä tähänkään, vaan Reino sai lopulta Lempinsä ja pari vihittiin avioliittoon sunnuntaina 13.9.936. Välittömästi häiden jälkeen seuravana päivänä tuore tai ainakin vähän käytetty pariskunta muutti Viipuriin Valokadulta hommattuun vuokra-asuntoon, täällä Reinoa odotti myös uusi työpaikka Karjalan Kirjapainossa Masa Niemi työkaverinaan (varsinainen Pätkätyöläinen). Nimenpuinti ei vielä tuolloin onnistunut yhteistuumin ja Reino joutui tämänkertaisen tarinamme kummalliseksi lopuksi päättelemään seuraavasti: "Jos meidän lapsista tulee r-vikaisia niin silloin ne eivät osaa lausua edes sukunimeään. Helismaa on varmempi ja itse asiassa kauniimpikin!" Näin Reino isoveljensä Niilon kanssa päätyivät vaihtamaan sukunimensä Helismaaksi.

Reinon jälkipolville jättämä tuotanto on täysin uniikkia ja käsittämättömän määrällisestikin. Kahdeksan näytelmää, kymmenen revyytä, sataneljä radiohupailua, kolmekymmentäkaksi elokuvakäsikirjoitusta ja 5 000 julkaistua sanoitusta eivät jätä ketään kylmäksi. Reino myös sävelsi ilmeisesti muutaman kymmentä laulua itse. Pyydetyn tekstin/sanoituksen hän tuotti hyvin nopeasti; aikaa siihen sai käyttää 15 min:sta yhteen tuntiin, mutta ei koskaan tuntia kauempaa. Kovin mielellään hän ei myöskään korjannut tai muuttanut kirjoituksiaan ja jos muutokseen syystä tai toisesta päädyttiin, hän mieluummin heitti tekstin roskiin ja kirjoitti välittömästi tilalle uuden tekstin. Ainakin yksi merkittävä syy Reinon taitavaan sanankäyttöön oli hänen ahkera kotimaisen kirjallisuuden lukuharrastus.

Keuhkosyövän haurastama Reino nukkui pois 21.1.1965 Unioninkadun sairaalassa ja tuli haudatuksi Honkanummen hautausmaalle. Hänen työtehtävänsä Musiikki-Fazerilla kuukausipalkkaisena sanottajana ja säveltäjä Toivo Kärjen työparina peri Juha Vainio. Vuonna 1984 Helsingin Puistolassa nimettiin katu Reino Helismaan mukaan Reino Helismaan tieksi ja vuonna 1987 julkistettiin Puistolan torilla Gunnar Uotilan tekemä Reino Helismaan muistomerkki. Vuodesta 1989 on ansioituneille suomalaissanottajille jaettu joka viides vuosi Reino Helismaan nimeä kantava sanottajapalkinto.