Helsingin Musiikkitalo

10.11.1846 Helsingissä pietistiseen virkamiesperheeseen syntynyt Martin Wegelius jätti vahvan jälkensä maamme musiikkihistoriaan mm. Helsingin Musiikkiopiston perustajana. Wegelius, jonka muistamme säveltäjänä, kuoronjohtajana ja ennen kaikkea varsinkin suomalaisen musiikkikoulutuksen isänä, toimi myös musiikkikriitikkona Helsinfors Dagbladissa sekä konserttipianistina ja Suomalaisen Oopperan kapellimestarina. Martin Wegelius aloitti piano-opintonsa Gabriel Linsénin johdolla ja jatkoi myöhemmin ruotsalaisen Philip Jacobssonin ja saksalaisen Emil Zechin ohjauksessa opintojaan. Filosofian maisteriksi hän valmistui vuonna 1869 ja jatkoi valtion stipendin avulla musiikkiopintojaan Leipzigin konservatoriossa, Wienissä sekä Münchenissä. Vaikka Wegeliuksen sävellystuotanto jäi valitettavan suppeaksi - laajin kamarimusiikkiteoksensa lienee Viulusonaatti vuodelta 1876 - ennätti hän sentään kirjoittaa muiden töidensä ohessa sellaiset oppikirjat, kuin Lärobok i allmän musiklära och analys I-II (1888-1889), Lärabok och läsebok i tonträffning (1893), Den västerländska musikens historia (1893) ja Kurs i homofon sats, jotka olivatkin pitkään ahkerassa käytössä musiikinopetuksessa maassamme ja edellä mainituista teoksista käännettiin myös suomenkieliset laitokset. Keväällä 1882 Wegelius perusti Helsingin Musiikkiopiston, jonka johdossa ja opettajana hän myös toimi. Vuodesta 1939 tämä Musiikkiopisto muutti nimensä Sibelius-Akatemiaksi. Maamme tunnetuista säveltäjistä hänen opetuksestaan pääsivät nauttimaan ainakin Jean Sibelius, Armas Järnefelt, Erkki Melartin, Toivo Kuula ja Selim Palmgren. Vielä ennen kuolemaansa (22.3.1906 Helsinki) Martin Wegelius ennätti nautti muutaman vuoden valtion taiteilijaeläkettä (vuodesta 1902 lähtien) ja Ruotsin kuninkaallisen musiikkiakatemian jäsenyydestä (vuodesta 1904 lähtien).

Martin Wegelius

Martin Wegeliuksen kutsumana Helsingin Musiikkiopistoon saapui opettajaksi Italian Empolissa 1.4.1866 syntynyt säveltäjä, pianisti, pedagogi, esseisti ja kapellimestari Ferruccio Busoni, jonka vanhemmat olivat myös musikereja; äiti pianisti ja isä klarinetisti. Busoni tunnetaan Jean Sibeliuksen vannoutuneena ystävänä ja musiikillisena tukijana. Vuonna 1894 Busoni muutti Berliiniin, jossa toimi mm. Claudio Arraun, Egon Petrin ja Kurt Weilin opettajana, oman taiteilijanuran ohessa. Ensimmäisen maailmansodan vuosina Busoni asusti Bolognassa ja Zürichissä muuttaen jälleen vuonna 1920 Berliiniin, jonne hänen päivänsä päättyivät 27.7.1924 kroonisen munuaistulehduksen vuoksi. Säveltuotantonsa puolesta Busoni muistetaan ennen kaikkea pianokirjallisuudestaan - paljon sovituksia pianolle Johann Sebastian Bachin musiikista - sekä oopperoistaan.

Nyt on pakko hämmentää tarinaani vielä kolmannella Helsingin musiikkielämää mullistaneella hahmolla, itse tarinan päähenkilöllä, 2.12.1856 Helsingissä syntyneellä Robert Kajanuksella. Robert syntyi maanmittausinsinööri Georg August Kajanuksen (s. 1.5.1812 ja k. 294.1888) ja puolisonsa Agnes Ottilia Kajanuksen os. Flodin (s. 16.7.1824 ja k. 3.4.1902) 10-lapsiseen suurperheeseen; näistä kymmenestä vesasta vain neljä ennätti aikuisikään. Nielunsa kolmevuotiaana kurkkumätälääkityksellä polttanut Robert menetti näin mahdollisen lauluäänensä ja vasenkätisenä - tosin oikeakätiseksi ensin opetetulla - hän sai heittää myös haaveet konserttiviulistin urasta. Musiikin alkeet Robertille opetti äiti, itsekin pianisti, pianon ääressä. Vuonna 1868 Robert Kajanus aloitti 12-vuotiaana Helsingin yliopiston musiikinopettaja Richard Faltinin ohjauksessa opinnot musiikinteoriassa sekä sävellyksessä ja Helsingistä hänen opintiensä johti sitten Leipzigin konservatorioon jatko-opintoihin. Tässä vuonna 1843 Felix Mendelssohnin perustamassa maailmankuulussa opinahjossa opiskeli tuolloin syksyllä 1877 yli 500 musiikinopiskelijaa kaikkialta maailmasta, joista puolet olivat Amerikasta ja Englannista; sama konservatorio oli suonut oppejaan myös monille Kajanuksen maanmiehille musiikinsaralla vuosien saatossa. Leipzigin Gewandthaus-orkesterin konserttimestari ja konservatorion viulunsoiton professori Henry Schradiekin oli käytännössä sekä Robert Kajanukselle että hieman myöhemmin myös Jean Sibeliukselle oli se herra, jonka nimenomaisesta neuvosta molemmat saivat luopua kaikista haaveistaan konsertoivan viulutaiteilijan unelmaurasta.

Robert Kajanus

Tuolloin jo Robert Kajanus loi hyvät suhteet verkostoitumalla pohjoismaisiin kollegoihin, kuten Iver Holter, Johan Selmer, Catharinus Elling, Johan Svendsen, Christian Sinding ja Edvard Grieg. Hän sai erinomaista ohjausta kuunnellessaan huippuorkestereita ja kuuluja kapellimestareita, sellaisia kuin Hans von Bülow ja Arthur Nikisch, joista jälkimmäinen sai itseoppineena kapellimestarina ja orkesteriviulistina - hän oli myös loistava pianisti - myös itse ohjausta sellaisilta musiikkimiehiltä, kuin Johannes Brahms, Richard Wagner, Franz Liszt, Giuseppe Verdi ja Anton Brukner. Tämä itävaltaunkarilainen kapellimestari opiskeli viulunsoittoa ja säveltämistä Wienin konservatoriossa, johti maailmankuuluja Leipzigin Gewandthaus-orkesteria ja Berliinin Filharmonikkoja ja jäi historiankirjoihin ensimmäisen kokonaisen sinfonian kaupalliselle äänitteelle Berliinin Filharmonikkojen kanssa saattamisesta vuonna 1914 (teos oli Ludwig van Beethovenin Sinfonia nro 5).

Kouluajoistaan lähtien nuori Kajanus oli innokas tapaamaan ja keskustelemaan tuon ajan merkittävien suomalaisuusmiehien kanssa. Hänen tuttavapiiriinsä kuuluivat ainakin Elias Lönnrot, kirjallisuuden professori Fredrik Cygnaeus, suomenkielen professori August Ahlqvist, historian professori Sakari Topelius ja koulu-uudistaja Uno Cygnaeus. Sammatissa ahkeria eläkepäiviään viettänyttä Elias Lönnrotia Kajanus ennätti tavata useita kertoja ja lainaan nyt Robertin omaa todistusta heidän ensitapaamisestaan kesältä 1874: "Niin yksinkertaiseksi kuin meidän ensimmäinen taloontulomme muodostuikin, se silti on säilynyt elävänä muistissani. Lönnrot istui hiljaisessa työhuoneessaan kirjoituspöytänsä ääressä pukeutuneena tutunomaiseksi käyneeseen pitkään ruumiinmukaiseen palttinatakkiinsa monine nappeineen. Lausuttuaan meidät tervetulleiksi, pyysi hän, ilmeisesti hämillään meiltä anteeksi, että hän oli avojaloin. Huolimatta meidän vastaväitteistämme hän haki tohvelinsa, ja niiden keralla näytti palautuneen varmuudentunto. Keskustelu saatiin vireille ja Lönnrot johti sen alalle, joka saattoi huvittaa nuorisoa. Kun hän tahtoi tietää jotakin meistä itsestämme esitti ystäväni Franz Tamminen itsensä runoilijana, minä taas ilmoitin, että - paitsi vakinaista koulupoika-ammattiani - harjoitin säveltämistä. Lönnrotin omista töistä saimme tietää, että hän valmisti suomalaista sanakirjaansa. Pidin varmana, että Franzin korkea tehtävä vaikuttaisi Lönnrotiin, mutta, kumma kyllä ei se suuresti herättänyt hänen mielenkiintoansa. Sen sijaan osoitti hän uteliaisuutta, kuultuaan minun musikaalisista taipumuksistani. Niinpä ukko otti esille kanteleensa ja näytti minulle miten hän oli kirjoittanut muistiin keräämänsä kansansävelmät. Nuottikirjoitusta kun ei osannut, oli hän itse keksinyt oman numerosysteeminsä. Millainen se järjestelmä oli, sitä en, ikävä kyllä, enää muista, mutta hämärästi muistelen, että Lönnrot oli numeroinut kanteleensa kielet ja että laulujen intervallimerkintä riippui niistä. Numerokirjoitus oli paperiliuskoilla, jotka pistettiin kanteleenkielen pidikkeen alle, mistä ukko tarpeen tullen poimi ne esille."

Vielä Pariisissa Robert Kajanus opiskeli musiikillisia valmiuksiaan ja siellä hänen omia teoksia jopa kustannettiinkin. Leipzigissa opiskellessaan hänen tuotantoaan oli kustantanut Breitkopf & Härtel ja Fr. Kistner. Pariisista Kajanus kuitenkin palasi jälleen Saksaan imemään musiikillisia vaikutteita ja lopulta kesällä 1882 Kajanus rantautui takaisin Helsinkiin nuoren vaimonsa Johanne Müllerin kanssa, ja Helsingissä hän melko pian otti yhteyttä Martin Wegeliukseen.

1.12.1916 Dagens Pressiin antamassaan 60-vuotishaastatelussa Robert Kajanus muisteli seuraavaa: "Muistan vielä Ruotsalaisen teatterin orkesterin, jossa Karl Fredrik Bis Wasenius heilutti tahtipuikkoa. Sen muodosti kaksitoista miestä, enimmäkseen kaartilaisia ja ylioppilaita; vain pari jäsentä oli ammattimuusikkoja. Se oli kaupungin ainoa orkesteri, ja sillähän ei voinut tehdä paljon mitään. Sitten tuli amatööriorkesteri, jossa oli 18 jäsentä, mutta siitä ei tullut pitkäikäistä. Kun keväällä 1882 oleskelin tilapäisesti Dresdenissä, sain kirjeen, jossa kerrottiin, että amatööriorkesteri oli hajaantunut. 'Tämä merkitse Helsingin musiikkielämän loppua', sanottiin kirjeessä kuin hätähuutona." Tämän kirjeen Robert Kajanukselle kirjoitti Helsingistä G. A. Dahlström, joka Kajanuksen opintomatkan alkutaipaleella oli hänen matkakumppaninsa ja josta hieman myöhemmin kehkeytyi perustetun orkesterin viuluryhmän jäsen ja kannustaja.

Seuraava aikalaistodistus on Robert Kajanuksen läksiäishaastattelusta keväältä 1932: "Se lähti alkuunsa eräästä kirjeestä minkä - silloin Dresdenissä asuen - sain loppukeväällä 1882. Se tuli Helsingistä ja sisälsi tiedon, että R. Hrimalyn orkesteriyritys, johon kuului 18 muusikeria, oli perikatonsa partaalla. Monesko orkesteriyritys järjestyksessä se oli, joka näin luhistui, en muista enää, mutta pitkä sarja niitä oli toinen toisensa jälkeen sortuneita. Ja nyt oltiin sitä mieltä, että minun oli tultava kotiin Suomeen ja pantava alkuun uusi orkesteri.

Vastasin, että kesäksi ei ollut mitään tehtävissä, mutta että heinäkuussa aioin palata Suomeen ja sittenpähän nähtäisiin. Niinpä sitten saavuinkin kotimaahan, pian sen jälkeen tapasin Martin Wegeliuksen, ja kun sitten kerran käyskennellessämme Esplanaadilla kuljimme Kappelin ohi, huomasi Wegelius parvekkeella erään henkilön, jonka nähdessään hän minulta kysyi: "tiedätkö kuka tuo mies tuolla on?" "En", minä vastasin. "Hän on kauppias W. Klärich, ja nyt saat tehdä tuttavuutta hänen kanssaan." Wegelius vei minut parvekkeelle ja esitteli minut, sanoen: "tässä on eräs nuori mies, jolla on sellainen mieletön tuuma, että hän aikoo perustaa vakinaisen orkesterin". Minkä jälkeen Wegelius jätti meidät, Klärichin ja minut, kahden.

Vaikka minut esiteltiin mielettömänä nuorena miehenä, heräsi Klärichissä mielenkiinto orkesteriyritystä kohtaan, ja hän sanoi, että jos kauppias Sinebrychoff saataisiin mukaan, olisi siinä Klärichkin... kun sitten kävin Sinebrychoffin luona, hänkin vastasi myöntäen, ja sitten olimme periaatteessa yksimielisiä Helsingin orkesteriyhdistyksen perustamisesta."

Martin Wegeliuskaan ei itse uskonut kauppias Waldemar Klärichin sijoittavan enää rahojaan orkesterihankkeisiin, koska kauppias oli edellisissä orkesterihankkeissa ainoastaan menettänyt merkittäviä summia, mutta toisin kävi. Varsin pian - muutamassa päivässä - hankkeen rahoitus eteni ja vuonna 1980 Klärichin jälkeläisten luota löytyneiden dokumenttien joukosta tuli esille kaksi sopimusta, jotka laskivat perustan Helsingin orkesteriyhdistyksen toiminnalle. Bulevardi 40 osoitteessa on toisen sopimuksen mukaan 3.9.1882 kirjoitettu alle orkesteriyhdistyksen perustamispöytäkirja, jonka läsnä olleina ovat allekirjoittaneet kauppiaat Klärich ja Sinebrychoff sekä kapellimestari Robert Kajanus. Klärich otti sopimuksen mukaan vastatakseen 10 000 markasta orkesterin vuotuisista kustannuksista ja Sinebrychoff 5 000 markasta. Kajanuksen osuus oli siten 10 000 mk, josta 6 000 mk tuli siitä, että hän luopui ensimmäisenä toimintavuotena 6 000 mk:n sovitusta palkastaan ja sijoitti lisäksi vielä 4 000 mk omaa rahaa yhdistykseen. Ensimmäiset vuodet olivat siis Kajanuksen perheessä niukkoja, mutta tarvittavia lisätuloja tuli kuitenkin Robertin toimiessa pari vuotta Helsingin yksityislyseon musiikinopettajana sekä maineikkaan Muntra Musikanterin kuoronjohtajana. Orkesteriyhdistys arvioi menoja kertyvän (ilman johtajan palkkaa) n. 58 000 mk (205 000 €) ja tuloja n. 38 000 mk (135 000 €) toiminnan alkaessa. Alkuun orkesteriin kiinnitettiin 36 soittajaa, monia jopa ulkomailta asti. Uusi orkesteri sai ensimmäisen harjoitustilansa Uuden teatterin yläkerrasta harjoitusten työkielen ollessa saksa ja ensimmäinen konsertti järjestettiin Yliopiston Juhlasalissa 3.10.1882 klo 19.30. Toinen konsertti oli 2.11.1882 samaisessa paikassa.

Toinen löydetyistä sopimuksista on tehty elokuun lopussa vuonna 1882 Uuden teatterin kanssa. Tässä sopimuksessa 14 soittajan orkesteri saa teatterilta 16 000 mk vuodessa. 60 populäärikonsertin budjetoitiin tuottavan 15 000 mk:n tulot yhdistykselle ja sinfoniakonserteista 5 000 mk:n tulot. Budjettiin oli jo tuossa vaiheessa ilmestynyt 2 000 mk:n tulot yhdistyksen ylläpitämästä orkesterikoulusta, vaikka tämä koulu toteutui vasta vuonna 1885 ja tuotti - ainakin alkuun - yhdistykselle enemmän kuluja kuin tuloja. Talousvaikeuksien edessä orkesteri oli monasti ja sen toiminta oli useasti katkolla; Kajanus järjesti lopulta osakeannin ja markkinoi itsekin varakkaammalle väestölle orkesterin osakkeita. Orkesterin esiintymispaikoiksi vakiintuivat Yliopiston Juhlasali ja Seurahuone populäärikonserteissa.  

Villa Vikan on Martin Wegeliuksen rakennuttama huvila Raaseporin kunnassa, josta muusikot ja säveltäjät saavat vuokrata työskentelytilaa itselleen. Teosto lahjoitti paikan Musiikin edistämissäätiölle.

Osittain orkesterikoulusta johtuen ajautui herrojen Martin Wegeliuksen ja Robert Kajanuksen suhde pitkäksi aikaa erittäin huonolle tolalle. Kun Kajanus anoi Helsingin kaupungilta avustuksia orkesterilleen, olivat Wegeliuksen johdolla svekomaanit jyrkästi vastustamassa näitä avustuksia. Seuraavaksi Kajanus ymmärsi anoa senaatilta apua ja saikin ymmärrystä osakseen tässä hankkeessa. Robert Kajanus kielsi jyrkästi orkesterinsa muusikoita esiintymästä musiikkiopiston järjestämissä konserteissa, vaikka muusikot olisivat näistä konserteista saanet lisäansioita. Musiikkiopiston ja uuden orkesterin tilaisuudet järjestettiin varmuuden vuoksi vielä samoina päivinä ja samoihin kellonaikoihin kaikkinaisen yhteistyön vaikeuttamiseksi. Wegelius kielsi opistonsa opiskelijoilta menemästä orkesterin konsertteihin. Martin Wegelius edusti vankasti opin ja koulutuksen merkitystä muusikon ammatissa, kun taas Robert Kajanuksen lähestymistapa oli huomattavasti käytännönläheisempi. Wegeliusta korpesi varmasti myös rajoitetut mahdollisuudet toimia kapellimestarina ja molemmat herrat olivat hyvin autoritaarisia johtajia sekä merkittävän pitkävihaisia luonteeltaan. Kauna ja eripura jatkuivat aina kesään 1903, jolloin Baselin musiikkijuhlilla Wegelius ja Kajanus sopivat välinsä ainakin muodollisesti kuntoon.

Helsingin kaupunginorkesteri ei ole maassamme vanhin sinfoniaorkesteri, sillä sen kunnian on saanut Turun filharmoninen orkesteri: Turun orkesterin historia alkaa vuodesta 1790, jolloin Turun Soitannollinen Seura perustettiin kaupunkiin. Täydet mitat täyttäviä sinfoniaorkestereita Suomessa on tällä kertaa ainoastaan kolme kappaletta; Helsingissä Musiikkitaloaan kotinaan pitävät Radion sinfoniaorkesteri ja Helsingin kaupunginorkesteri sekä Pohjoismaiden suurimmassa konserttisalissa - Tampere-talon suuressa salissa - ja Tampere-talosta paikkansa löytänyt Tampere Filharmonia. Helsingin kaupunginorkesterin vuotuinen budjetti on n. 10 miljoonaa euroa ja ylikapellimestarina toimii nykyään vuonna 1963 syntynyt John Storgårds sekä emeritus ylikapellimestarina 2.3.1944 syntynyt Leif Segerstam. Helsingin kaupunginorkesterin intendenttinä on Gita Kadambi.

Robert Kajanus ja Helsingin kaupunginorkesteri©Esa Hakala

Venäjän keisari Aleksanteri III

 

Venäjän keisari ja Suomen suurruhtinas Aleksanteri III ja hänen syntymäpäivänsä 10.3.1846 - Aleksanteri oli syntynyt jo vuotta aiemmin Aleksanteri II ja keisarinna Maria Aleksandrovnan toisena poikana - jäi historian kirjoihin Suomen Taideyhdistyksen viralliseksi syntymäpäiväksi. Yhdistyksen perustehtävä oli luoda perusta Suomen taide-elämälle, tukea suomalaista kuvataidetta sekä edistää kuvataiteiden tuntemusta ja kaikkinaista harrastustoimintaa. Tehtävä oli aluksi pioneerityötä; Suomessa ei ollut vielä tuolloin vakituisia taidenäyttelyitä eikä taidearviointia julkisesti. Ensimmäinen tavoite oli, että Suomessa ylipäänsä olisi kuvataiteilijoita ja tämän vuoksi taiteilijat ja lahjakkuudet olisi ensin löydettävä ja sitten saatettava saamaan pätevää harjoitusta ja koulutusta tulevia tehtäviä varten kulttuurityöntekijöinä Suomessa. Näitä tarkoituksia varten Taideyhdistys jakaa vuosittain palkintoja ja apurahoja kuvataiteilijoille ja taidearvostelijoille. Yhdistyksen ensisijainen tarkoitus on tukea varsinkin nuoria ja lahjakkaita, uransa alkutaipaleella taivaltavia kuvataiteilijoita. Jo vuonna 1858 Suomen Taideyhdistys perusti nuorille ja lahjakkaille taiteilijanaluille palkinnon - Dukaattipalkinnon -, joka myönnetään erityisistä ansioista nuorille, enintään 35-vuotiaille kuvataiteilijoille.

Taideyhdistysliikkeen synty voidaan hyvin nähdä historian valossa Euroopan saksankieliseen alueeseen liittyvänä ilmiönä. Taideyhdistykset olivat uuden ajan taidemesenaatteja, jotka tukivat erityisesti oman aikansa taiteilijoita ja taidetta, kun äveriäät keräilijät taas yleensä keskittyivät vanhaan taiteeseen. Valistusaika oli myös tehnyt tehtävänsä ja kulttuurialan vahvistuessa taide sai jalansijaa uusissa yhteiskuntaluokissa aina työläisiä myöten. Taidemaalari ja professori Karl Ludwig Frommelin aloitteesta perustettiin vuonna 1818 Karlsruhen taide- ja taideteollisuusyhdistys, jota nykyään pidetään taideyhdistysten alkuna. Pohjoismaista ensimmäisenä taideyhdistysajatus levisi Tanskan Kööpenhaminaan, joka ennätti perustaa oman yhdistyksensä jo vuonna 1825. Ruotsissa Stockholms Konstförening näki päivänvalon vuonna 1832 ja Norjassa Konstforeningen Kristianissa (Oslossa) perustettiin hieman myöhemmin eli vuonna 1836. Julkisesti Suomessa aivan ensimmäinen idea Taideyhdistyksen perustamisesta esiteltiin jo vuonna 1834, mutta tuolla kertaa ajatus ei vielä edennyt toiminnan tasolle; syynä on pidetty suomalaisen sivistyneistön tuolloin vielä ymmärtämättömyyttä laajasti taiteiden merkityksestä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura sai alkunsa kuitenkin jo vuonna 1831 ja melko pikaisesti alkoi ilmapiiri olla suotuisa myös kuvataiteen saada oma yhdistyksensä asioitaan edistämään.

Suomen Taideyhdistyksen ensimmäisten hyväksyttyjen sääntöjen mukaisesti yhdistyksen tarkoitus oli "edistää isänmaassa aistia kuvaamataiteita kohtaan ja rohkaista niiden harjoittamiseen henkilöitä, joilla on siihen luonnostaan taipumuksia, mutta jotka ovat vailla varoja ja keinoja edistyäkseen siinä ilman vierasta tukea." Taideyhdistyksen tehtäviin kuului taideteosten ostamista ja jäsenistön kesken arpajaisissa teosten jakamista, näyttelyiden järjestäminen sekä taiteilijoiden taloudellinen tukeminen apurahoin. Vuonna 1868 Taideyhdistyksen sääntöjä päivitettiin määrittelemään yhdistyksen asemaa ja organisaatiota. Säännöt määrittelivät mm. seuraavaa: "Yhdistys lunastaa pääasiassa kotimaisilta taiteilijoilta taideteoksia, joista osa vuosittain arvotaan yhdistyksen jäsenten kesken, järjestää julkisia näyttelyitä, ylläpitää taidekokoelmaa ja piirustuskouluja."

Salaneuvos Carl Johan Wallen

Suomen Taideyhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi nousi vapaaherra, salaneuvos Carl Johan Walleen ja luultavasti hänen arvovallallaan oli keskeinen merkitys yhdistyksen saadessa suurruhtinas Aleksanterin suojelijakseen. Ensimmäisen kerran Suomen Taideyhdistys jakoi stipendejä ja järjesti teosarpajaiset seuraavana vuonna perustamisestaan eli vuonna 1847. Helsinkiin perustettiin jo vuonna 1848 oma piirustuskoulu Taideyhdistyksen siipien suojassa - Turussa piirustuskoulu oli ennättänyt aloittaa jo muutaman vuoden aiemmin. Vuonna 1851 Taideyhdistyksen suojelija ja suurruhtinas Aleksanteri teki erittäin merkittävän lahjoituksen yhdistyksen taidekokoelmaan; 28 taideteosta käsittävä kokoelma hankittiin vapaaherra O. W. Klinckowströmiltä ja ainoana edellytyksenä oli teosten näytteille saattaminen. Tämä kokoelma oli siis Suomen ensimmäinen julkinen taidekokoelma ja se tietenkin muodosti myös Suomen kansallisen taidekokoelman perustan. Vasta kymmenen vuoden kuluttua lahjoituksen saamisesta näyttely sai esittelypaikkansa ja lopullinen museorakennus valmistui vuonna 1887, jonka tänään tunnemme Ateneumina. Nimen museorakennukselle ideoi Suomen Taideyhdistyksen puheenjohtaja, estetiikan professori C. G. Estlander ja vasta rakennukseen muuton jälkeen vuonna 1888 Ateneumin kokoelma sai virallisesti museokokoelman statuksen. Taideyhdistyksen museo- ja koulutustoiminnat säätiöitiin vuonna 1939, kun perustettiin Suomen taideakatemian säätiö, Finlands konstakademi, ja sitä ennen Suomen Taideyhdistys kartutti ansiokkaasti Ateneumin taidekokoelmia. Suomen valtio otti vuonna 1990 Ateneumin taidekokoelmat haltuunsa ja nykyään Taideyhdistys ei enää ylläpidä omia kokoelmia, vaan jakaa lahjoituksina taidearpajaisissa hallitsemiaan taideteoksia ja Suomen Taideyhdistyksen arkisto sijaitsee Kuvataiteen keskusarkistossa.

Ateneum Rautatietorin etelälaidassa

Suomen Taideyhdistyksen jäseneksi pääset suhteellisen helposti ja jäsenmaksukaan ei muodosta perin suurta rasitetta; jäsenmaksu lienee 30 € per vuosi. Käykääpä nyt ainakin tutustumassa tähän merkittävään taidemuseoon Helsingissä ja nauttikaa kaikilla mahdollisilla tavoilla sen tarjoamista antimista - varmuuden vuoksi!

Joana Maria Amaro da Costa da Luz Carneiro

 

Suuren perheen - peräti yhdeksän lasta - kolmantena lapsena 30.9.1976 syntynyt Joana Carneiro sai kotoa tukea monipuolisesti musiikkiharrastuksiinsa; viisivuotiaana hän oli jo kuorossa mukana laulamassa, perheen lapset musisoivat keskenään ahkerasti, vanhemmat tukivat harrastusta vieden lapsiaan varhain jo konsertteihin ja oopperoihin. Joanan isä on Portugalin entinen opetusministeri Roberto Carneiro. Hän sai sisaruksiensa tapaan musiikkikoulutusta yksityisessä musiikkikoulussa ja jo yhdeksän vuotiaana hän tiesi, että hänestä tulisi kapellimestari. Joanan oma soitin on alttoviulu, jonka opiskelun hän aloitti Academia Nacional Superior de Orquestrassa, Lissabonissa. Tuolloin hänen musiikillisesta ohjauksesta vastasi mm. Jean-Marc Burfin. Hänen maisterin opintojaan ohjasivat Victor Yampolsky ja Mallory Thompson ja paikkana oli Northwestern University. Musiikin tohtorin opintoja hän jatkoi Michiganin yliopistossa, jossa häntä luotsasi tutkintoon mm. Kenneth Kieser. Jo Michiganin yliopistovuosinaan hän johti yliopiston sinfoniaorkesteria ja University Philharmonia Orchestraa. Vuonna 2002 Joana herätti huomiota Carnegie Hallissa pääsemällä finaalin (Maazel-Vilar) kapellimestarikilpailussa ja samaisena vuonna hänet palkittiin Nuorten musiikkisäätiön kansallisella kapellimestaripalkinnolla. Vuodet 2002-2005 Joana johti Los Angeles Debut Orchestraa ja hän on toiminut myös Los Angelesin Chamber Orchestran avustavana kapellimestarina. Vuosina 2005-2008 hän työskenteli Los Angeles Philharmonicin kanssa ja oli päävierailijana vuodet 205-2006 Metropolitan Orchestran luona Lissabonissa. Päävierailijana hän on tehnyt työtä myös Gulbenkian Orchestran kanssa. Tammikuussa 2009 hän tuli valituksi Berkeley Sinphonyn musiikilliseksi johtajaksi ja vuona 2010 hän kumarsi itselleen Helen M. Thompsonin palkinnon. Tämän vuoden alusta Joana on aloittanut yhteistyön Orquestra sinfonica Portuguessan kapellimestarina.

 

Vierailukutsuja Carneirolle tippuu maailmalta jatkuvasti ja hän on erittäin kysytty vierailija monessa paikassa. Hänen omien sanojensa mukaan orgaaninen tapa työskennellä orkestereiden kanssa on miellyttävää katsottavaa ja tuottaa myös hyvin nautinnollista musiikkia kuunneltavaksi. Hän keskustelee mielellään paljon orkesterin soittajien kanssa rakentavasti ja on erittäin ahkera harjoituttaja käyttäen hyvin tehokkaasti annetut harjoitusajat hyväkseen, laadusta tinkimättä. Helsinkiin hänet saatiin sangen pienellä varoitusajalla paikkaamaan sairastunutta Alan Buribajeviä ja huomion arvoista on sekin, että konsertin sovittua ohjelmaa ei kapellimestarin vaihtumisen takia tarvinnut muuttaa. Konsertin avausnumerona on siis Ludwig van Beethovenin Coriolanus alkusoitto ja  säveltäjämestarin Pianokonsertto nro 4 on saanut solistikseen brittiläisen Freddy Kemfin. Konsertin lopun täyttää Johannes Brahmsin Sinfonia nro 1, c-mollissa op. 68, joka julkaistiin vuonna 1876 - siis sata vuotta ennen Joana Carneiron syntymää - Brahmsin ollessa jo 43-vuotias.

Johannes Brahms syntyi 7.5.1833

Hampurissa ja kuoli 3.4.1897 Wienissä.

Vuonna 1977 syntynyt ja Berliinissä majapaikkaansa pitävä brittiläinen pianisti (isä saksalainen ja äiti japanilainen) Freddy Kempf saatiin Helsinkiin HKO:n pianosolistiksi soittamaan Ludwig van Beethovenin Pianokonserton nro 4. Ronald Smithin ohjauksessa alle neljä vuotiaana pianonsoittonsa aloittanut Kempf herätti huomiota jo neljä vuotta myöhemmin soittamalla Mozartin Pianokonserton nro 12, K 414 Royal Philharmonic Orchestran solistina Royal Festival Hallissa ja vuonna 1987 hän voitti ensimmäisen kansallisen Mozart kilpailun Englannissa sekä vuonna 1992 hänet nimitettiin BBC:n Vuoden Nuoreksi Muusikoksi hänen soittaessa Rahmaninovin Rapsodian Paganinin muunnelmista. Vuonna 1996 Kemf debytoi New Yorkin Carnegie Hallissa ja vuonna 1998 hän sai kuuluisuutta ja huomiota Moskovassa kansainvälisessä Tshaikovski-kilpailussa täysin ansaitusti. Freddy Kempf on ahkera levyttäjä; hän on levyttänyt ainakin Bachin, Beethovenin, Chopinin, Lisztin, Prokofjevin, Rahmaninovin ja Schumannin musiikkia äänilevyille. Vuonna 2000 hän perusti omaa nimeään kantavan trion, jossa hänen lisäkseen soittavat: Pierre Bensaid (viulu) ja Alexander Chaushian (sello).

Freddy Kempf

Ainakin keskiviikon aamupäivän kenraaliharjoituksissa paikalle runsaslukuisana matkustanut kuulijakunta - koostuen sekä iäkkäämmästä seniorväestä että ilahduttavan runsaasta opiskelijanuorisosta - hiljentyi hiirenhiljaa kuulemaan Freddy Kempfin syöksyessä kuin vaivihkaa Beethovenin konserton haasteiden pariin. Hänen suvereeni teoshallintansa on hienoa ja vaivatonta kuunneltavaa. Hetkittäin salissa oleva musiikintarkkailija saattoi seurata, kuinka Kempf ikään kuin suolsi musiikkia soittimen koskettimille soittajan itse tarkkaillessa orkesterin edesottamuksia katseen ollessa käännettynä täysin toisaalle ja muihin asioihin. Keskiviikkoaamuisen kenraaliharjoituksen perusteella arvioiden keskiviikon ja torstain konsertti-illat ovat hyvin nautinnollista kuunneltavaa hyvän konserttimusiikin ystävälle. Solistisia kykyjään pääsi orkesterissa esittelemän myös konserttimestari Pekka Kauppinen. Käykääpä todistamassa tämä todeksi ja nauttikaa täysin häikäilemättömästi hienosta Musiikkitalosta ja perinteitä jalosti kantavasta ja vuonna 1882 perustetun Helsingin kaupunginorkesterin soitosta uljaassa pääkaupungissamme, Helsingissä.

 

Amerplastin synnyinsija Tampereen Pyynikillä.

Muonamies ja 27.4.1821 syntynyt Heikki Kustaa Samuelinpoika Bergflycht saapui Puolakasta Askolan Villähteen Erstaalle vallankumousvuonna 1848 ja avioitui täällä Maria Daavidintyttären puolisoksi. Muuttokirjojen mukaan pari eli vuosina 1853-58 Sippurassa, Seestaan kartanon ulkotilalla ja perhe muutti seuraavana vuonna muonatorppareiksi Nastolaan Koiskalan kylän Seppälän taloon. Nastolan kirkonkirjojen mukaan Heikki näytti kaihtavan sukunimeään; ammattinimikkeenä kirjoissa mainitaan "timpuri" ja perheeseen sikisi viisi lasta, joista toisena syntyi Nastolassa 21.4.1859 Kustaa Villehard. Kustaa ryhtyi 1880-luvulla käyttämään sukunimeä Suominen. Kirkonkirjoihin on muistettu merkitä maininta Kustaasta: "toinen käsi ja jalka lyhempi", ja tämän takia - tai siitä huolimatta - rakensi timpuri Heikki Kustaa pojalleen talon, tuvan ja keittiön, Villähteen Kankaalle. Vammaansa uhmaten Kustaa Villehard Suominen hankkiutui suutarin oppiin Maija-sisarensa miehen luokse Orimattilaan ja 30.12.1881 hän avioitui Orimattilan Heinämaalla kypsyneen Elina Heikintytär Rajalinin kanssa. Suutari Suomisesta kehkeytyi osaava ammattilainen toimessaan, suorastaan jalkinemestari; hänen palveluksiaan käyttivät vallasväki ja pappilat ja hän toimi hovihankkijana sekä Erstaan että Orilaan kartanoille. Elina ja Kustaa Villehardin lapsikatraan esikoisena syntyi 25.11.1882 Johan Ilmari Suominen, ja hänen jälkeensä jättämästään sukukronikasta jälkipolvet ovat saaneet paljon mielenkiintoista tietoa. Antakaamme siis Johan Ilmarin hetki kuvata omia sisaruksiaan:

Kustaa ja Elina Villehard

 "Vanhin sisaristani Alma kävi Kotkan esiseminaarin ja täydensi tietojaan Heinolan seminaarissa, mikä oikeutti kansakoulun alaluokkien opettajaksi. Aluksi Alma oli kotipitäjässään Nastolassa kiertokoulun opettaja ja sai myöhemmin paikan Viipurin maalaiskunnan koulussa. Hanna-sisareni kävi ensin Hämeenlinnan seminaarin ja meni sitten Heinolan seminaariin valmistuen hänkin kansakoulun opettajaksi. Hän sai paikan Viipurin maalaiskunnan Sorvalin koulusta, mutta aluesiirron jälkeen molemmat, sekä Alma että Hanna tulivat Viipurin kaupungin kansakoulujen palvelukseen. Martta-sisareni kävi Lahden tyttökoulun ja jatkoi lukujaan Heinolan seminaarissa. Opettajaksi valmistuttuaan hänkin saapui Viipurin, mutta ala ei häntä tyydyttänyt ja hän mieli lähetyskouluun, missä hän tutustui lähetyssaarnaaja Eero Koskiseen. Molemmat muuttivat lähetystyöhön Kiinaan ja solmivat avioliiton... Vuoteen 1924 mennessä oli viisi suutari Villehard Suomisen lapsista muuttanut Viipuriin."

Ilmari Suominen, junailija

 Kansakoulun käytyään Ilmari Suominen avusti isäänsä suutarintöissä ja vuodesta 1900 hän aloitti rautateiden palveluksessa. Jo seuraavana vuonna hänet asetettiin Villähteen vakinaiseksi asemamieheksi. Hän oli perustamassa Villähteen työväenyhdistystä toimien mm. sen sihteerinä sekä nuorisoseuran aktiivinen jäsen. Vuonna 1909 Ilmari Suominen muutti Viipuriin, jossa hän aluksi toimi rautateillä vaihdemiehenä. Viipurissa hän oli perustamassa junamiesyhdistystä ja toimi rautatieläisten raittiuspiirissä 23 vuoden ajan etupäässä puheenjohtajana. Ilmari Suominen vei 8.8.1915 kansakoulunopettaja Ilma Seliina Tuomisen vihille Villähteen Konnilassa ja tuore vaimo pääsi heti samana syksynä vakinaiseksi opettajaksi Viipuriin. Avioparin ensimmäisenä poikana syntyi Ilmari Sakari ja toisena poikana 28.2.1922 Viipurissa syntyi Heikki Samuli Suominen. Vielä kolmantena poikana perheeseen syntyi vuonna 1925 Risto Suominen.

Eläväinen Heikki Samuli sai jo hyvin varhain kutsumanimekseen Samin. Koulunkäynti oli hänelle melkoista tervanjuontia ja poikain leikit sekä suojeluskuntatoiminta olivat paljon kiehtovampia ajanvietteitä Samille. Koulunkäynti sittemmin keskeytyikin 30.11.1939 ja Sami oli talvisodan alkaessa vartiomiehenä Viipurissa. Tampereelle Samin tie johti ensi kerran huhtikuussa 1940, kun hän tuli Tuotannon rakennustyömaalle töihin ja järjestämään perheelle uutta kotia. Ylioppilaskirjoitukset olivat seuraavana vuona vuorossa ja Sami reputti saksankielessä. Jatkosodan aikana Sami Suominen haavoittui 20.2.1942 pahasti jalkaan konekiväärin tulituksesta ja lähes puolen vuoden ajan häntä hoidettiin 13:ssa eri sairaalassa. Syksyllä 1942 Sami aloitti kemian opinnot Teknillisessä korkeakoulussa ja Ilma ja Ilmari Suominen lähtivät takaisin Viipuriin, koska Ilma sai vastentahtoisen nimityksen opettajaksi Viipuriin. Sami Suominenkin joutui vielä tammikuussa 1944 sotatoimiin talousupseerina ja 1.8.1944 hän astui vielä It-upseerikouluun, joka päättyi 31.1.1945 Santahaminassa. Presidentti Juho Kusti Paasikivi ylensi päiväkäskyllä 20/49 4.6.1949 Sami Suomisen vänrikiksi, ja luutnantiksi hänet asetti päiväkäskyllä 9/68 yhdeksäntoista vuotta myöhemmin presidentti Urho Kaleva Kekkonen.

Sami ja Maria Suominen, kihlapäivänään

 Villähteellä kesällä 1947.

 Jälleen Sami Suomisen opinnot pääsivät jatkumaan ja perhekin muutti Helsinkiin, kun Ilma Suominen nimitettiin Kallion kansakoulun opettajaksi. Perhe asui Ullanlinnassa Ilma-äidin veljen, urakoitsija Onni Tuomisen jälkeensä jättämässä asunnossa osoitteessa Kapteeninkatu 26. Näihin opiskeluvuosiin osui myös Samin lempiharrastuksen aloittaminen; ilmailu alkoi ensin purjelentämisellä kesällä Jämijärvellä. Ensimmäisen kesän Ruotsissa hän vietti kesällä 1946 ja valmistui 1947 diplomi-insinööriksi Teknillisestä korkeakoulusta. Nuoruutensa ihastuksen, Maria Inkeri Tikan kanssa Sami Suominen kihlautui 20.7.1947 ja he avioituivat 14.12.1947. Häistä tultuaan Samin äiti kompastui kotinsa takaportaissa juhlapukunsa helmaan ja mursi lonkkansa. Hänet leikattiin onnistuneesti sairaalassa, mutta jälkihoito epäonnistui ja hän kuoli sydänkomplikaatioon. Nuorenparin ensimmäinen poikalapsi syntyi 26.8.1948 ja poika sai nimen Yrjö äidinisä, eversti Yrjö Tikan mukaan. Professori Harry Lundin järjesti Sami Suomiselle paikan Stockholms Bryggerietillä ja perhe muutti Tukholmaan Samin mukana. Näin he pääsivät hiljakseen kartuttamaan matkakassaansa stipendimatkaa varten Amerikkaan Seagramille.

M/S Stockholm

Syyskuun puolivälissä vuonna 1948 Suomisen perhe lähti vuodeksi Amerikkaan ja aloittivat seikkailunsa Göteborgista nousemalla M/S Stockholmin kyytiin. Valtamerialus oli helmikuussa 1948 valmistunut Götaverkenin telakalta Göteborgista ja kuului Svenska Amerika Linjen-varustamon kalustoon. Alus aloitti neitsytmatkansa Göteborgista New Yorkiin 21.2.1948 ja maailmanlaajuiseen kuuluisuuteen laiva pääsi 25.7.1956 sen törmätessä S/S Andrea Dorian kanssa.

Katsokaamme Maria Suomisen mainiota kuvaelmaa Amerikan opintovuodesta: " Ohjelma tehtaalla oli Samille kovin kasvattava ja auttava ja hän oli siihen erittäin ihastunut. Se ensimmäinen vuosipuolisko oli aivan koulumaista, mutta loput täyttä työtä tehtaalla. Samista tuli kerta kaikkiaan viskin tekijä, oluentekijänä hän Ruotsista lähti. Tietysti me yritimme tienata lisää rahaa, sillä 50 dollaria ei ollut niinkään paljon kolmelle, kun minäkin aloin odottaa uutta vauvaa. Minä yritin säästää ja ompelin vaatteet itse. Naapurin rouva antoi meille jauhosäkkejä, jotka olivat aivan ihanaa kangasta, mutta kauppiaat ilmeisesti taktisista syistä myivät näitä säkkejä niin, ettei löytynyt kahta samanlaista ja kuoseja oli lukematon määrä. Yrjönhän minä puin yhdestä säkistä tehtyyn asuun ja sainkin siitä hurjan nätin, mutta itse olin asultani kirjavampi. Etupuoli oli tästä säkistä ja takapuoli tuosta, mutta ei se meitä haitannut, me elimme hurjan onnellista aikaa... Me ostimme myös oman auton, joka oli meistä aivan ihana, vaikka sen sisukset riippuivat. Kuljun Jussi, joka oli erityisen taitava autojen suhteen, koneinsinööri kun oli, auttoi meitä sen kunnostamisessa. Muistan hyvin sen ensimmäisen matkan: minulla oli Yrjö sylissäni ja Sami lähti ajamaan. Tämän tästä meidän piti pysähtyä ojan partaalle, kun jäähdyttäjä kiehui ja letkut vuotivat ja Sami ammensi ojasta vettä jäähdyttäjään... Toisen matkan teimme Kuljujen kanssa heidän kotiseudulleen Wisconsinin Ironwoodiin ja palasimme sieltä Milwaukeen läpi Chicagon kautta takaisin Louisvilleen. Ja mehän näimme vaikka kuinka paljon Amerikkaa, vaikkei rahaa mennyt juurikaan ja me säästimme kaiken aikaa. Meillä oli yhteisiä kivoja iltoja muiden stipendiaattien kanssa. Minä sain päähäni ruveta kasvattamaan tomaatteja. Minä söin ja söin niitä! Meidän piti vuoden kuluttua lähteä takaisin - Sami nimittäin oli päättänyt palata takaisin Stockholms Bryggeriertille, koska hän oli saanut sieltä sen stipendin ja toisen vauvan aikakin alkoi olla - mutta tämä 'tomaatilla kasvatettu' ei vain suvainnut tulla. Me hölkkäsimme Samin kanssa, muttei se auttanut, ja vauva oli jo kaksi ja puoli viikkoa myöhässä. Kuljun Jussikin ajeli minua autollaan pitkin kuoppaisia teitä, muta vauva oli itsepäinen, kunnes joku sanoi, että otapas risiiniöljyä ja minä otin. Puoli lasia risiiniöljyä ja toinen puolikas grapemehua ja seuraavana yönä se tuli, hyvä että ehdittiin sairaalaan. Se oli komea poika, suurin meidän vauvoistamme, tämä Lauri, ja hän vain kahden ja puolen viikon vanha, kun me lähdimme takaisin Ruotsiin."

Sami Suominen laboratoriossa Amerikassa.
Amerikassa vietetyllä vuodella oli kauaskantoiset vaikutuksensa monessakin mielessä Suomisen perheelle; Samin ammatillinen pätevöityminen tunnetuksi kemistiksi johti perheen pian Tampereelle ja opintomatkalla oli käytännönläheisesti tutustuttu myös lasten muovivaippahousuihin. Luja usko muovin vahvaan tulevaisuuteen oli näin istutettu syvälle Suomisten perheeseen! Sami Suominen hankki perheelleen asunnoksi vaatimattoman ullakkohuoneen Dyresjöstä, Ruotsista. Tässä vaiheessa loikkaamme ajassa ja paikassa hieman toisaalle ja kurkistamme rakkaan Tampereemme lähihistoriaan.

Vuonna 1890 varattiin tontti Tampereen VI kaupunginosaan olut- ja virvoitusjuomatehtaan rakentamista varten ja tulevan tehtaantontin rajoilla kulkivat Koulukatu, Tiiliruukinkatu ja Papinkatu Pyynikillä. Tontin etuna oli myös erittäin puhdasvetinen kaivo, josta tehdas sai tarvitsemansa veden käyttöönsä. Kauppaneuvos Julius Johanssonin johdolla laskettiin perusta aivan uudelle oluttehtaalle, jonka siunasi vielä 23.9.1897 senaatti; siitä alkoi Oy Pyynikki Ab:n tarina. Tampereen Pukutehtaankin historiaan liittynyt tehtailija Sulo Salmelin (s. 1883 ja k. 1930) osti vuonna 1922 Pyynikin osake-enemmistön ja Salmelinin suvun johdossa tehdas säilyikin aina vuoteen 1985, jolloin tehdas myytiin Sinebrychoffille ja lopullisesti tehtaan kohtalo loppui vuonna 1992 uuden omistajan keskittäessä kaiken tuotantonsa Keravan uusiin tuotantotiloihin. Sodan jälkeen Pyynikki hankki omistukseensa monia panimoita esim. Raumalta, Riihimäeltä, Porista, Salosta ja Jyväskylästä; näin toimien se kasvatti omaa markkinaosuuttaan voimakkaasti. Vielä viisikymmenluvulla tehdas kehittyi voimaperäisesti, mutta myös ongelmia alkoi esiintyä; tuotannonkeskeytysuhka vaani tehdasta, kun parin kolmen päivän kuluttua hyvälaatuisena tehtaalta lähtenyt olut alkoi pulloissa samentua ja viikon sisällä pullon sisältö muuttui jo hyvin karvaaksi juoda. Syynä ongelmiin oli käymisen jatkuminen pulloissa. Salmeliinit kuulivat Helsingin yliopiston biokemianlaitokselta, että Stockholms Bryggerietin laboratorioinsinöörinä toimi jo alan piireissä kuuluisuutta saavuttanut Sami Suominen. Rosa Salmelin lähetti poikansa Tukholmaan neuvottelemaan Sami Suomisen siirtymisestä Pyynikille ja melkoisten palkkaneuvottelujen jälkeen Sami Suominen siirtyi syksyllä 1950 vastaamaan laadunvalvontatehtävistä perustamassaan uudessa laboratoriossa Pyynikillä. Tätä virkaansa Pyynikillä Sami Suominen hoiti samanaikaisesti oman yritystoimintansa kanssa aina vuoteen 1962 asti, jolloin hän jättäytyi pois Pyynikiltä ja keskittyi omiin liiketoimiinsa Pienteollisuustalolla. Tuossa vaiheessa Amerplastin myynti oli vuodessa jo yli viisi miljoonaa markkaa.

Marja ja Sami Suominen muuttivat Yrjö ja Lauri poikiensa kanssa syksyllä 1950 Tampereen Pyynikille osoitteeseen Pirkkalanvaltatie (nyk. Pirkantie 21) 1 A 5 Ruotsista. Tässä kaksiossa asuivat silloin jo Sami Suomisen Viipurista Tampereelle muuttaneet tädit, opettajasisarukset Alma ja Hanna Tuominen, jotka nyt asettuivat asumaan asunnon toiseen kamariin ja Suomisen nelihenkinen perhe toiseen huoneeseen. Vuonna 1951 syntyi Suomisen perheen kolmas poika, Hannu. Maria Suominen on kertonut Amerplastin synnystä seuraavasti:

"Amerplast sai alkunsa sen Pirkkalanvaltatie 1 A 5 eteisen nurkassa. Se oli meille ankaraa aikaa, koska olimme tottuneet sodanjälkeiseen Suomeen verrattuna suoranaiseen ylellisyyteen sekä Amerikassa että Ruotsissa. Eihän täällä ollut säännöstelyäkään vielä kokonaan purettu. Sinne eteisen nurkkaan me hankimme ensimmäisen Helvarin suurjaksosaumaajan, joka oli aivan ensimmäisiä Suomessa tehtyjä, ja se toimitettiin meille jälkivaatimuksella. Muistan hyvin, kun rautatien miehet kantoivat koneen meille siihen eteisen nurkkaan, ja rahat oli laskettava pakkauslaatikon kannelle heti. Totta kai se herätti tiettyjä epäluuloja, kun sellainen kone tuodaan pimeään eteiseen, jonnekin tehtaaseenhan se olisi kuulunut. Ja rahat me lainasimme siihen koneeseen äitini isältä."

T:mi Suomisen tehdas toimikin aina vuoteen 1955 Pirkkalan valtatien kaksion toisessa huoneessa, kun Alma ja Hanna Tuominen olivat muuttanet toisaalle asumaan. Lopulta tehdas toimi kummassakin kamarissa, kun Suomisen perhe asui Sepänkatu 26:ssa - samassa kotiosoitteessa toimi myös tehtaan konttori. Seuraavaksi Suomiset tähyilivät Tampereen Tammelasta isompaa tilaa tehtaalleen; tila löytyi Puolimatkankatu (nyk. Itsenäisyydenkatu) 18:n G porraskäytävän kellarihuoneistosta, jonne tehdas asettui vuonna 1955. Näissä kellaritiloissa tehtaalla oli töissä jo 8-10 henkeä, etupäässä kotirouvia, ja aluksi käytössä täällä oli lähes ainoastaan Tanskasta saatua polyvinyylikloridimuovia (PVC), joka ei missään tapauksessa soveltunut elintarvikkeiden pakkaamiseen. Eräänä päivänä Sami Suomisen luokse käveli tuttu mies mukanaan rulla polyeteenimuovia (PE) ja pyysi saumaamaan siitä pusseja, joita hän voisi myydä Tammelantorilla. Salme Myllynen omin sanoin kertoi elävästi Amerplastin vuosistaan:

Entisen Puolimatkankadun ja nykyisen Itsenäisyydenkatu

 18 G portaan kellarihuoneistossa toimi muutaman vuoden 

ajan Amerplast 50-luvulla.

"Muistan hyvin kun siellä Puolimatkankadulla ruvettiin saumaamaan näitä salaattipusseja. Sitä ennen teimme sekä lasten että aikuisten sadetakkeja, pukupusseja, vauvanhousuja, semmoisia sukka- ja tumppupusseja, joita säilytettiin komeronovissa ja kaikkea muuta... Salaattipussien kanssa rinnan teimme myös äänilevyliikkeille ns. AV-pusseja. Niissä oli sisällä staattinen liina, jolla äänilevyistä pyyhittiin pölyt pois. Ensin leikkasimme sahalaitasaksilla liinan määrätyn kokoiseksi, ja sitten saumasimme pussit valmiista muovikalvorullasta. Mitään varsinaista konetta ei ollut olemassa, mutta rouva Tikan mies oli teknisesti lahjakas, ja hän oli keksinyt sellaisen vipuvehkeen, jossa sähkö kulki langassa. Kun pussi asetettiin tämän langan alle, painettiin vipua ja laskettiin viiteen, niin lanka kuumeni polttamatta kuitenkaan muovia puhki, ja näin syntyi sauma... Esimiehenä Samia ei voita kukaan. Hän oli semmoinen, joka arvosti osaavaa ja tekevää ihmistä, ja hän sai ihmisen aina ja aina vaan tekemään ja yrittämään enemmän... Hän ymmärsi yrittävää ihmistä, ja vaikka hän oli liikemies, hänellä oli lämmin sydän. Jo silloin alkuaikoina, kun meitä oli vähän ja kun oli paljon tilauksia, niin Sami ei koskaan vaatinut tulemaan, vaan hän kysyi voiko rouva Myllynen mitenkään tulla sunnuntaina. Jos minulla oli lastenhoito-ongelmia, niin Sami oli valmis tuomaan ja viemään autollaan. Hän oli aina valmis auttamaan toista, ja kun työ saatiin valmiiksi, niin Sami sanoi, jotta hyvänen aika, nythän on juhlan paikka - ja niin sitä mentiin jonnekin noin ykskaks vaan."

Pienteollisuustalo nyk. Tampere-taloa vastapäätä.

Kun vuosi 1958 koitti, oli Amerplast kypsä jättämään muovihousujen saumaamisen ja siirtymään vielä rakenteilla olevaan Pienteollisuustalon kuudenteen kerrokseen osoitteessa Tammelanpuistokatu 60 (nykyisen Tampere-talon vastapäätä kadun toisella puolella). Yritys vuokrasi Pienteollisuustalon ylimmästä kerroksesta 200 neliötä tuotantotilaa ja monet kanssaihmiset pitivät uusiin tiloihin siirtymistä uhkarohkeana ja suorastaan hulluna hankkeena. Suomisen koko perhe asusti nyt osoitteessa Petsamonkatu 14 - tornitalossa, jossa Suomiset viihtyivät 25 vuotta - ja perheen lisäystäkin oli tullut kahteen otteeseen; ensin tytär Satu ja viimeisimpänä vielä Riikka-tyttö. Samassa Petsamonkadun talossa asustanut tekstiili-insinööri ja Sami Suomisen kurssikaveri Loa Karjalainen kotirouvaksi jäätyään sai Sami Suomiselta houkuttelevan tarjouksen ryhtyä avustamaan Amerplastin johdossa "muutamana tuntina päivässä". Varsin pian työpäivät Loallakin  venyivät 14-tuntisiksi ja hänen työuransa päättyessä Amerplastissa hänen muuttaessa miehensä työn perässä Helsinkiin vuonna 1964, oli Amerplastissa työssä jo 140 henkilöä. Vuoden 1957 helmikuusta Marja ja Sami Suominen ottivat liiketoimintaansa mukaan agrologi ja kiinteistöneuvos Kyösti Linnan - Round Table-3:n perustajajäsenen ja jäsentoiminnan kautta hyväksi perhetutuksi Suomisille tullut - rahoittamaan liiketoimiaan. Kyösti Linnan isä oli maanviljelijä, kansanedustaja, ministeri ja kunnallisneuvos Kustaa Emil Linna ja Kyöstin Antti-veli oli myös kansanedustaja 1960-luvulla sekä koulutukseltaan diplomi-insinööri. Linnan vanha sukukartano sijaitsi Takahuhdintie 75:n paikkeilla nykyisessä Tampereen Takahuhdissa ja sen  päärakennus talousrakennuksineen on saanut väistyä nykyisten kerrostalojen tieltä. Sami Suominen ja Kyösti Linna päättivät perustaa Rotaplast-nimisen kommandiittiyhtiön, jonka pääoma oli 4,5 miljoonaa markkaa. Suomisen osuus yhtiön pääomasta oli 500 000 markkaa ja toimitusjohtajana hän sai korvausta ja indeksihyvitystä siten, että kumpikin oli yhtiössä tasaveroinen. Kyösti Linna on muistellut liiketoimistaan Sami Suomisen kanssa seuraavasti:

"... Olin vaimoni kanssa käymässä Suomisilla kylässä ja siinä tuli puhe, että heidän yrityksensä on starttaamassa. He kysyivät suoraan, lähtisinkö mukaan. Tehtäisiin avoin yhtiö, jossa minä olisin mukana äänettömänä yhtiömiehenä, ja näillä puheilla se lähti liikkeelle. Asialla oli vähän kiirekin, koska jokin lisenssi oli odottamassa maksua, ja niin me menimme Samin kanssa KOP:iin, jossa selvitettiin, miksi minä olen mukana eli että olen tullut mukaan rahoittajaksi. Ja niin me maksoimme sen lisenssin. Siitä se alkoi: Italiasta oli tulossa pieni painokone, jolle oli jo varattuna tilat Tikantieltä Järvensivulta. Siellä me kokosimme konetta yhdessä Samin kanssa. Ja kun Sami sitten siirtyi Pienteollisuustaloon, sinne hankittiin toinen kone, jossa olin myös mukana. Tämä ensimmäinen pankkikäyntimme oli helmikuussa 1957, jolloin oli maksettava sekä lisenssi- että tullimaksut... Kyllähän minulle sanottiin, että älä mene semmoiseen epävarmaan yritykseen. Sami menee ja tulee, ei siinä olla ollenkaan varmoilla. No minä sanoin, että kun kerran olen lähtenyt, niin sopimus pitää, vaikka ei meillä ollut minkäänlaista paperia tehtynä. Minä ilmoitin pankissa, että hoidetaan vaan paperit eteenpäin, lunastuspuoli on taattu... Ja miten me sitten tähän päädyimme, johtuu yksinkertaisesti siitä, että Sami oli valloittava persoonallisuus, joka osasi olla ihmisten kanssa. Vaikka olisi ollut kuinka iso joukko ihmisiä koolla, niin jos hän jonkun kanssa jutteli, hän kääntyi keskustelukumppaninsa puoleen ja koko muu joukko unohtui... Samilla oli kuuntelemisen taito ja hänellä oli puhumisen taito. Jos tuli jotain ongelmia, Sami sanoi että sehän on vain järjestelykysymys."

Perhekuva kotoa, Petsamonkatu 14.
Eteisen nurkasta Pyynikillä alkanut Amerplastin toiminta oli vauhdikasta ja kasvu ensimmäisen kymmenen vuoden aikana noin 40 prosenttia vuodessa. Samoin kasvoi myös liikevaihto ensimmäisestä vuodesta kymmenenteen vuoteen yli satakertaiseksi. Hyvin pian yritys oli taas siinä tilanteessa, että Pienteollisuustalon ylimmänkerroksen tilat jäivät auttamattomasti liian pieniksi ja jostakin oli löydyttävä isommat tilat. Vuonna 1964 Sami Suominen osti konkurssipesältä Vehmaisista ilmastointialan yrityksenä toimineen kiinteistön tuotantotiloiksi. Loa Karjalainen luonnehti Sami Suomista seuraavasti:

"... Hänen toimintansa oli aluksi niin lyhytjänteistä, että joka päivä kun hän tuli Pyynikiltä, hänellä oli oma käyränsä millimetripaperilla, jolla hän tarkisti kyseisen päivän myynnin. Hän ei välittänyt lainkaan, mikä oli sen päivän tuotto, ainoastaan myynti oli tärkeää. Hän veti siihen käyrään viivaa ja jatkoi sitä tulevaisuuteen. Riskejä hän otti aivan mielettömästi sellaisia taloudellisia riskejä, että olin pakostakin jonkinlaisena jarrumiehenä. Meillä oli niin erilainen luonne näissä asioissa, en tiedä, oliko se hyvä vai paha, mutta minä ainakin koetin jarrutella. Hän otti esim. lainaa siten, että se kertakaikkiaan kauhistutti tavallista porvaria. Pahimmillaan hänen velkaosuutensa oli jotain 95:n prosentin luokkaa, ja sinä päivänä, kun hän muutti Pienteollisuustalosta Vehmaisiin, hän teki kaupan päivää ennen kuin hän loppujen lopuksi sai lainan! Sanoin hänelle monta kertaa, että olet ehdottomasti etevä liiketoimissa, mutta kyllä sinulla on ollut mahdoton tuuri - et sinä muuten olisi menestynyt..."

Sami Suominen oli myös monien keksintöjen ja patenttien mies. Italiasta löytyi konepaja, joka alkuun työllisti muutaman kymmentä ihmistä. Tämä Dolcin paja on nykyään merkittävä muoviteollisuuden koneiden valmistaja Milanon lähellä, Italiassa. Sami loi henkilökohtaiset suhteet insinööri Dolcin kanssa ja tilasi alkuun häneltä viisi konetta, mutta kauppamiehenä hän ei tarvinnut koneita heti ja koneet toimitettiin tietyssä aikataulussa. Inflaatio piti huolen vuosien saatossa, että koneet tulivat lopulta maksamaan korkeintaan puolet listahinnoista. Sami Suomisen määrätietoisella, sitkeällä työllä ja erinomaisilla neuvottelutaidoilla Suomeen saatiin myös japanilaisten kehittelemä Minigrip-pussien valmistus, jonka Pohjoismaisia oikeuksia hallinnoi Kööpenhaminassa European Minigrip. Vuonna 1971 Amerplast vuokrasi 2000 neliötä Ikaalisten kunnan teollisuushallista ja ryhtyi valmistamaan Minigrip-pusseja keskitetysti siellä.

Perhe Hulauksen mökillä Lempäälässä.

Suomisen perheen kesämökki oli hankittu Lempäälän Hulauksesta ja 1960-luvulla hankittiin myös 30 hehtaarin maatilan Parinsalo Pälkäneveden partaalta. Parinsalon hankinnan jälkeen Hulauksen mökki jäi lähinnä Amerplastin henkilökunnan virkistyskäyttöön. Parinsalossakin järjestettiin yrityksen henkilökunnalle kesäjuhlia, jotka huipentuivat hämäläiseen kymmenotteluun, jossa oli yksitoista lajia: pussijuoksu, naulanlyönti, kaljanjuonti, renkaanheitto, vedenlämmön arviointi, köydenveto, tikanheitto jne. Lajivalikoima ainakin osittain vaihtui joka vuosi. Parinsalo on aikojen saatossa kokenut monia muodonmuutoksia - välillä tila oli mm. valjastettu viljelyyn ja golfinnostuksen vallassa sinne tuli nurmikenttää ja golfrata - ja tila on tänä päivänä Yrjö Suomisen, Maria ja Sami Suomisen esikoispojan hallussa. Kiireisenä liikemiehenä Sami Suomisen piti päästä nopeasti paikasta toiseen - ja siirtymiset hän yleensä yritti ajoittaa öiseen aikaan. Tämän vuoksi hän juhannuksena 1968 aloitti koululennot moottorikoneilla. Vuoden 1973 maaliskuusta lähtien Sami Suominen osti oman helikopterin, jonka tunnus oli OH-HSS. Helikoptereita oli muuten tuohon aikaan koko Suomessa peräti 13 kappaletta.

Suomiset Parinsalossa Pälkäneellä.

Sami Suominen oli presidentin valitsijamiehenä vuonna 1968 ja osallistui Tampereen kunnallispolitiikkaan kaupunginhallituksessa vuosina 1969-71 ja kaupunginvaltuustossa vuosina 1969-80. Kansallisen Kokoomuksen edustajana hän oli eduskunnassa kansanedustajana vuosina 1970-75. Kansanedustajana hän osallistui ainakin Kulkulaitosvaliokunnan ja Pankkivaliokunnan työskentelyyn sekä oli Suomen Pankin tilintarkastajia. Luottamustoimia hänelle siunaantui vuosien varrella monia, kuten esim. Muoviyhdistys ry:n hallitus 1967-69, Teollisuudenharjoittajain yleinen ryhmä (pj), Teollisuudenharjoittajain liiton johtokunta (vpj), Suomen Pakkausyhdistys ry 1967-85, Suomen Muoviteollisuusliitto 1970-80 ja 1983-85, Tampereen Kauppakamari 1968-81, Keksijäin Keskusjärjestö Keke ry (pj) 1975-78 sekä Round Table SF kunniajäsen ja samaisen presidentti vuodet 1960-61.

Samin ja Marjan pojat olivat kasvaneet yrittäjähengessä ja yrittäjäperheessä, eikä kenellekään tullut varmasti yllätyksenä, että pojat aikanaan ajautuivat Amerplastiin myös työtä tekemään. Yrjö Suominen kirjautui ylioppilaaksi pääsyn jälkeen Tampereen yliopistoon taloudellis-hallinnolliseen tiedekuntaan valmistautuen sieltä ekonomiksi. Jo hiukan yli parikymppisenä Yrjö astui Amerplastin palvelukseen ja otti Marja Suomiselta vastaan henkilöstöpäällikön tehtävät. Opinnot jatkuivat kuitenkin työnteon lomassa ja Yrjö valmistui taloustieteiden maisteriksi. Vuonna 1980 taloustieteiden maisteri Yrjö Suominen nimitettiin Amerplastin markkinointijohtajaksi. Lauri Suominen opiskeli talous- ja koneinsinööriksi Lappeenrannan teknillisessä korkeakoulussa ja teki diplomityönsä Amerplastista. Lauri Suominen asettui asumaan Saksaan ja hoiti siellä ollessaan kolmen vuoden ajan Amerplastin Stuttgartin konttoria. Vuodesta 1980 lähtien DI Lauri Suominen otti hoitaakseen talousjohtajan tehtävät Amerplastissa. Hannu Suominen valmistui merkonomiksi ja sen jälkeen hoiti Amerplastin Helsingin toimistoa.

26.2.1982 Amerplastiin ostettiin Askon hallusta tappiollinen Upo-pakkaus Nastolasta ja uusi tytäryhtiö kantoi nimeä Flexmer Oy. Emoyhtiö rakensi sille vallan uudet tuotantotilat, jonka Nastolan kunta päätti rakennuttaa. Kahdeksan miljoona maksaneet tilat valmistuivat vuonna 1984. Vuoden 1983 toukokuussa Amerplast vuokrasi  Kauhavalta Espen muovikalvopakkauksia valmistavan tehtaan ja täälläkin Kauhavan kunta rakennutti yritykselle uudet tuotantotilat, jotka vihittiin käyttöön helmikuussa 1985. Tämä yksikkö tunnettiin Amerplastin Kauhavan tehtaina. Vielä "pussikuningas" Sami Suominen ennätti ostaa huhtikuussa 1984 Rosenlew Oy:n Porvoon tuotantolaitosten pienpussitehtaan konekannan siirrettäväksi Vehmaisiin ja Kauhavalle. Näin saatiin markkinoilta poistumaan ainakin yksi paha kilpailija Amerplastilta. Tilivuosi 1983-84 näytti Amerplastin laskutukseksi 165 miljoonaa markkaa ja yhtiö työllisti jo yli 500 henkilöä.

Sami Suominen

Joulukuussa 1984 Marja ja Sami Suominen muuttivat uuteen kotiinsa Playa de las Americasiin, Teneriffalle. Sukupolvenvaihdos oli kunnialla saatettu yrityksessä loppuun ja Amerplastin yhdeksän yksikköä oli jaettu kolmeen lohkoon, joita johtivat Yrjö Suominen, Lauri Suominen ja Aarno Lindström. Sami Suominen piti itsellään yrityksen hallituksen puheenjohtajan tehtävät. Maanantaina 30.12.1985 Sami Suominen lähti kodistaan Teneriffalla tennistä pelaamaan ja kadulle astuessaan jäi auton yliajamaksi. Hän kuoli ambulanssissa matkalla sairaalaan. Sami Suominen haudattiin Vatialan hautausmaan metsähautaan, hautaan, josta puoliso Mariakin sai vuonna 1997 lepopaikan. Kaikkia asiasta kiinnostuneita suosittelen hankkimaan käsiinsä ja tutustumaan Aaro Salmelan mainion elämäkertakirjaan Samista - Sami, Sami Suominen omin ja muiden silmin. Tätä nimenomaista teosta olen käyttänyt yhtenä tietolähteenäni ja lainannut siitä artikkelini siteeraukset.

 Sami ja Maria Suomisen hautakivi

Vatialan hautausmaalla talvella 2014.

 

Maamme oloissa ainutlaatuinen Dallapé-orkesteri ja sen tarina sai jatkoa vuonna 2009, kun saksofonisti ja laulaja Juha Hostikka ja hänen Kuningaskobra Oy:nsä osti orkesterin tavaramerkin ja kaiken materiaalin niiden edelliseltä omistajalta, Juhani Lindroosilta, ja ryhtyi luotsaamaan orkesteria kohti uusia saavutuksia. Juha Hostikan Kuningaskobra yritys päätyi seuraavan vuoden maaliskuussa tuotantosopimukseen levy-yhtiö EMI Finland Oy:n kanssa mastersopimuksesta, jonka mukaan Kuningaskobra Oy luovuttaisi julkaistavaksi EMI Finland Oy:lle valmiin masteräänitteen levy-yhtiön sitoutuessa äänilevyn valmistus- ja markkinointikustannuksiin koskien yhtä albumia ja yhtä albumioptiota; levy-yhtiön julkaisuoikeus koski vain Dallapé-levyjä ja niiltä julkaistuja singlejä sekä fyysisinä levyinä että sähköisessä muodossa. Sopimukseen rajattiin vielä sen koskevan ainoastaan Suomea alueellisesti. Mastersopimuksessa oli tuottajagramexin osuus sovittu jaettavaksi molempien levyjen osalta suhteessa 50/50.

Sopimusta koskeva ensimmäinen cd-levy näki päivänvalon kesällä 2010 ja optiolevykin julkaistiin jo seuraavana vuonna. Ennen toisen levyn markkinoille tuloa Juha Hostikka ja Kuningaskobra Oy halusivat tarkastaa levy-yhtiön tilityksiä, josta oli myös sopimuksessa sovittu. EMI Finland Oy luovutti ainoastaan raportit myynneistä ja kustannuksista tarkasteluun, mutta useista pyynnöistä huolimatta levy-yhtiö ei päästänyt tarkastamaan tilityksiä. Pian selvisi myös, että alueellinen rajauskaan ei pitänyt sopimuksessa paikkaansa, kun sopimuskohteena ollutta Dallapén levyttämää musiikkia oli jaossa myös maamme rajojen ulkopuolella. Kun tämä asia tuli tietoon, levy-yhtiötä muistutettiin sopimuksen vastaisesta toiminnasta ja vaadittiin lopettamaan sopimuksen vastainen jakelu välittömästi. Tälle asialle levy-yhtiö ei kuitenkaan tehnyt pyynnöistä huolimatta mitään. Lisäksi selvisi vielä, että EMI Finland Oy oli sopimuksen vastaisesti lisensoinut Dallapé-levyjen materiaalia kolmansille osapuolille käytettäviksi kokoelmalevytyksiin ja soittoääniksi sekä julkaissut orkesterin levytysmateriaalia omilla kokoelmalevyillään. Juha Hostikka ja Kuningaskobra Oy ilmoittivat EMI Finland Oy:ltä lisenssin ostaneelle Valitut Palat Oy:lle, että kyseiset ääniraidat ovat laittomia ja vaativat lisensoitujen levyjen myynnin välitöntä lopettamista. Lopuksi vielä selvisi, että tuottajagramex jakautui ensimmäisen levyn osalta oikein, mutta toiseen levyyn EMI Finland Oy oli merkinnyt levy-yhtiön tuottajaksi Gramex-ilmoitukseen. Tämäkin asia arvaten riitautettiin ja pyydettiin Gramex jäädyttämään tuottajatilitykset siihen asti, kunnes asia saisi lopullisen selvyyden.

Koska vallinneista erimielisyyksistä ja sopimustulkinnoista ei päästy neuvottelemalla ratkaisuun, nosti Juha Hostikka ja Kuningaskobra Oy syksyllä 2011 kanteen EMI Finland Oy:tä vastaan Helsingin käräjäoikeudessa. EMI Finland Oy suivaantui nostamaan vastakanteen, jossa se päätyi syyttämään Kuningaskobra Oy:tä sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa ja sopimusrikkeestä. Sopimatonta menettelyä EMI Finland Oy:n mielestä oli yhteydenpito Gramexin ja Valitut Palat Oy:öön. Helsingin käräjäoikeuden pääkäsittely oli kesäkuussa 2013 ja tuomio langetettiin saman vuoden elokuussa. Koska jutun osapuolet eivät valittaneet tuomiosta, se sai heti lainvoiman. No, mitä käräjäoikeus sitten oikein päätti?

Juha Hostikka ja Kuningaskobra Oy voittivat muut vaateensa, paitsi korvausvaatimuksen ja hyvitysvaatimuksen suuruuteen käräjäoikeus puuttui niitä alentamalla. Oikeuden perusteluista ilmenee raskaimmaksi rikokseksi tässä jutussa käyneen EMI Finland Oy:n sopimusrikos, kun se ei sallinut sopimuskumppanilleen tilitysten tarkastusoikeutta. Oikeudenkäynnin aikana EMI Finland Oy esitteli kirjallisena todisteena oikeudelle itse tilaamansa tilintarkastuslausunnon vaadituista tilityksistä. Oikeus joutui toteamaan, että levy-yhtiö ei voinut siirtää oikeutta ulkopuoliselle taholle tilitysten tarkastamisesta eikä myöskään itse tarkastaa omia tilityksiään. Käräjäoikeus määräsi osapuolten sopimuksen purettavaksi ja oikeudet palautettaviksi Kuningaskobra Oy:n hallintaan. "EMI:n pitkän aikaa jatkuneen olennaisen sopimusrikkomuksen vuoksi Kuningaskobra Oy:tä ei voida sen vuoksi kohtuudella katsoa enää omalta osaltaan sidotuksi sellaiseen sopimussuhteeseen, josta sen sopimuskumppani EMI ei ole omalta osaltaan katsonut valvollisuudekseen noudattaa sikäli kun sopimuksen mukaiset ehdot eivät ole vastanneet EMI:n kulloisiakin etuja."

Jutun pääasian lisäksi käräjäoikeus listasi muitakin "erittäin olennaisia" sopimuksen vastaisia menettelyjä: ulkomaisen levytysoikeuden rikkominen, kokoelmalevyjen valmistaminen ilman masterin omistajan lupaa sekä sopimuksen ja tekijänoikeuslain 46 §:n vastainen edelleen lisensointi kolmannelle taholle. Käsittelyn yhteydessä paljastui vielä sellainenkin yksityiskohta, että EMI Finland Oy:llä oli kahden hintaisia raitoja. Levy-yhtiö laskutti korkeampaa rojaltia niistä kokoelmaraidoista, jotka se ilmoituksensa mukaan omisti kokonaan, kuin niistä, jotka oli jaettu puoliksi Kuningaskobra Oy:n kanssa.

 

Vuonna 1765 tammikuun 13. päivä Huittisissa syntynyt Ernst Fredrik Tihlman oli aikanaan Tampereen kaupungin järjestysmies kaikkiaan 25 vuoden ajan. Asiaa vähemmän harrastaneille kerrottakoon, että kaupungin järjestysmies oli iso "pamppu", virka vastasi vanhojen kaupunkien pormestarin virkaa. Ernst Tihlman avioitui Catarina Christina Castrénin kanssa ja heille syntyi kaikkiaan kuusi tytärtä. Ernst Tihlman ei halunnut luopua armeijan leivästä, vaan yleni järjestysmiehen virassa samanaikaisesti luutnantista kapteeniksi asti armeijan kirjoissa. Suomen siirryttyä Venäjän vallan alle vuonna 1809 suoritettiin armeijassakin uudelleenjärjestelyjä ja tässä yhteydessä myös Ernst Tihlman jättäytyi siviiliin. Nyt hänen kasvanut vapaa-aikansa mahdollisti järjestysmiehen virkatehtävien ohessa hoitaa myös Tampereen postimestarin tehtäviä. No, valpas lukija saattaa jo arvata, kuinka tässä lopulta taas kävi! Postimestari ja järjestysmies piti kotitalossaan postitoimistoa ja osittain postin kortiston kanssa olivat sekaisin kaupungin järjestysoikeuden arkisto. Asia paljastui kenraalikuvernöörin tarkastusmatkan yhteydessä ja lopulta järjestysmies Ernst Tihlman joutui eroamaan kaupungin virastaan vuonna 1827 sekavuuksien vuoksi. Tampereelta hän siirtyi Hämeenlinnaan postimestariksi. Ernst Tihlmanin jälkeen järjestysmiehen virka muuttui pormestarin viraksi vuonna 1830. Ernst Fredrik Tihlman päätti maallisen vaelluksensa 19.8.1844 Koivulahdella 79 vuoden iässä.

Vuoden 1619 yleisissä kaupunkisäädöksissä määrättiin jokaiseen kaupunkiin ainakin yksi kaupunginpalvelija hoitamaan maistraatin määräämiä yleisiä tehtäviä ja näitä juoksevia asioita hoiti - jo aika paljon ennen järjestysmiehen nimeämistä virkaan - Tampereen kaupungissa ensimmäisenä Tammerkosken säterin lampuoti Matti Grönlund vuodesta 1782 alkaen. Mistään ei ole ainakaan löytynyt tarkempaa tehtäväkuvausta kaupunginpalvelijan työstä, mutta tiedämme hänen toimineen ainakin rumpalina (tiedotus), haastemiehenä, maksujen kerääjänä ja hän valvoi, kuinka porvarit suoriutuivat velvollisuuksistaan kaupunkia kohtaan. Vuosisadan vaihtuessa kaupunginpalvelijoiden määrä nostettiin kolmeen ja palkkaa kukin sai kolme riksiä ja 16 killinkiä vuodessa. Kaupunginpalvelijoiden määrä pysyi ainakin 1840-luvulle asti kolmena, mutta palkka muuttui 25 ruplaksi vuodessa.

 

Kaupungin talouden hoito kuului kaupungin perustamiskirjan mukaan kruununvoudille, mutta kaupungin epäonneksi Uumajassa 15.1.1756 syntynyt kruununvouti Jakob Callmeijer sai kaupungin raha-asiat huonolle tolalle osin hävittämälläkin varoja. Kaupunginvanhempain pöytäkirja vuodelta 1793 tietää mainita kaupungin rahastonhoitajan eli kasöörin viran joustavampana raha-asiain hoitajana ja tässä tehtävässä ensimmäisenä Tampereella on toiminut Kurun rovastin poika Johan Allén. Ennen Tampereelle tuloa Allén toimi Vesilahden komppanian katselmuskirjurina ja piti virkatalonaan Narvan Pietilää. Vuonna 1781 hän ryhtyi kruununpolttimon ja kaupungin yhteiseksi postimestariksi, ja tässä virassa hän viihtyi vuoteen 1803 asti. Postimestari Allénin mainitaan tässä samaisessa pöytäkirjassa olleen viranhaltijana jo hyvän aikaa ja kasöörinä hänen suurin huolenaiheensa näyttää olleen kaupunkilaisten maksamatta jättämät vuokramaidensa vuokrat. Vuodelta 1805 löytyy tieto kaupunginkasöörin palkasta; 16 riksiä ja 32 killinkiä vuodessa.

Ensimmäisen kaupunginviskaalin virkaa Tampereella hoiti Tukholmasta vuonna 1782 saapunut kruununpolttimon kirjuri Abraham Hellsing, joka uudessa virassaan aloitti ilmeisesti vuonna 1786. Virkaa ei hänelle milloinkaan määrätty ja aluksi hän ei saanut siitä palkkaakaan. Kaupunginviskaalin virka syntyi tarpeesta valvoa ja ehkäistä laitonta kauppaa ja valvoa, että kaupassa käytettiin oikeita punnuksia ja mittoja sekä valvoa yleistä rauhaa kaupungin kaduilla ja tarvittaessa haastaa rikoksentekijät oikeuteen. Tästä virasta kehkeytyi myöhemmin yleisen syyttäjän virka. Virka saattoi olla hyvinkin tuottoisa ilman palkkaakin, sillä lain mukaan virkamiehellä oli oikeus saada määräämistään sakkotuloista itselleen kolmannes. Keväällä 1802 ylioppilas Sven Erik Häggberg haki valtakirjaa upouudelta järjestysoikeudelta kaupunginviskaaliksi ja saikin oikeudelta puoltolauseen toimilleen. Hellsing syrjäytettiin omasta vastustuksestaan huolimatta ja nuori Häggberg sai nimityksen viskaalin virkaan, johon nyt yhdistettiin myös notaarin virka. Häggberg sai kaupungilta tontin nro 15 Satakunnankadun kulmasta palkaksi virastaan. Hän pystyi hoitamaan virkaa neljä vuotta, vaikka oli taipuvainen alkoholin käyttöön ja kerran nousi juovuksissa jopa saarnastuoliinkin. Häggberg myi tonttinsa vähän päälle 33 riksillä ja virkaan nimitettiin polttimomestari Wilthausenin vävy vääpeli Fredrik Hultman.

 

Vääpeli Hultman oli kyllä jo entuudestaan kaupungin virassa, sillä vuonna 1805 hän lupasi perustaa Tampereelle huutokauppakamarin ja tarjoutui kaupungin huutokauppatirehtööriksi. Huutokauppakamari sijaitsi ainakin alkuun Kauppakadun varrella, tontilla nro 14. Hultman myi korvauksetta kruunun ja kaupungin takavarikoimaa tavaraa, mutta kaikesta muusta hän sai lain salliman palkkion korvaukseksi. Näin syntynyt uusi virka oli vakinaisena virkana jatkossakin ja 1840-luvulla siitä maksettiin samaa palkkaa, kuin viskaalille eli noin 29 ruplaa vuodessa.

Ehkä kaikkein omaperäisin kaupungin virkamies oli rumpali; kaupungin alkuajoista lähtien rumpali kiersi katuja pitkin ja teki yleisiä tiedotuksia kansalle. Ensimmäisen tiedottajan, Matti Grönlundin kuoltua virka jäi hieman epämääräisesti hoidetuksi ja vuodesta 1806 virka elvytettiin uudestaan kauppias Axel Grönlundin hoidossa (Matti Grönlundin poika). Aamurummutus oli joka aamu kaupungissa klo neljä (4) ja iltarummutus joka ilta klo 21. Rummuttajan kierros alkoi raatihuoneen kulmalta Hämeenkatua pitkin kiertäen keskustan neljä korttelia ympäri Läntisen kadun, Puutarhakadun ja Itäisen kadun kautta takaisin lähtöruutuun. Rummuttajan palkka oli kymmenen (10) riksiä sisältäen kaupungin viralliset tiedotukset, mutta muista rummutuksista virkamies sai periä erillisen korvauksen.

Kaupungin virkamiehiä olivat lisäksi esim. vakinaiset palovartijat sekä raatimiehet ja vuoden 1806 lopussa virkamiehiä oli kaikkiaan 15 henkilöä. Järjestysmiehen palkkamenot olivat tuolloin 33⅓ riksiä vuodessa ja rahastonhoitajan 16⅔ riksiä, kaksi kaupunginpalvelijaa 8⅓ riksiä kummallekin, voudille 3⅓ riksiä, rummuttaja 10 riksiä ja palovartijat 1⅓ riksiä kummallekin. Raatimiehet olivat palkattomia luottamusmiehiä. Näin kaupungin palkkamenot olivat tuolloin 82 riksiä 32 killinkiä; kaupungin jokaista tonttia kohden tämä merkitsi kahden voikilon ja kutakin asukasta kohden runsaan kahden ruiskilon verorasitusta.

Tampereen virkamiehet©Esa Hakala

 

Eilen sunnuntaina vietimme armaan vaimoni kanssa aikaamme häissä - nimittäin säveltäjämestari Wolfgang Amadeus Mozartin oopperan, Figaron häiden parissa - valmistautuen Tampere-talossa pian alkaviin  Tampereen Oopperan esityksiin samaisesta oopperasta. Oopperan tapahtumat sijoittuvat Espanjan Sevillaan 1750-luvulle, kaupunkiin, joka nousi historiallisesti kukoistukseensa Uuden maailman löytämisen myötä; silloin Sevilla nousi Euroopan kolmanneksi suurimmaksi kaupungiksi sinne rakennetun kauppakamarin vuoksi, jolla oli yksinoikeus käydä kauppaa Amerikkaan. Sevillan kaupunki koki myös erittäin tuhoisan maanjäristyksen vuonna 1755. Nelinäytöksinen  opera buffa - KV 492 - Le nozze di Figaro sijoittuu kreivi Almavivan linnaan ja ooppera kantaesitettiin 1.5.1786 Wienissä, vanhassa Burgtheaterissa. Säveltäjä itse johti kantaesityksen sinisessä, kiiltävin metallinapein koristetussa hännystakissa. 

Oopperan libretto perustuu Pierre Beaumarchais'n näytelmään Le Mariage de Figaro, joka valmistui ilmeisesti jo vuonna 1778 ja oli tuolloin poliittinen aikapommi. Näytelmä esitettiin ensikerran julkisesti 27.4.1784 ja se sai valtavan suosion osakseen sekä tuotti mukavat tulot sekä kirjoittajalle että esittävälle teatterille Ranskassa. Näytelmässä esiintyi kreivi, joka on palvelijansa kilpakosija ja joka kuitenkin lopulta häviää koko leikin. Pelkästään vuoden 1785 aikana näytelmästä julkaistiin kolme ranskankielistä painosta.

Wienissä keisari Joosef II kielsi näytelmän esitykset, koska se "oli monilta osin pahennusta herättävä". Näytelmä julkaistiin kuitenkin painettuna, koska uskomuksen mukaan wieniläiset kamarineidot ja -palvelijat eivät harrastaneet näytelmien lukemista. Mozart ihastui näytelmän tarinaan ja tilasi libreton italiankielellä apotti Lorenzo da Pontelta. 10.3.1748 Cenedassa syntynyt libretisti on laatinut Mozartille todellisen oopperatrilogian; Figaron häiden jälkeen syntyivät yhteistyössä myös oopperat Cosi fan tutte ja Don Giovanni. Elämänsä loppuosan Lorenzo da Ponte vietti New Yorkissa perustaen kaupunkiin ensimmäistä pysyvää oopperataloa, mutta oopperatalo kaatui talousvaikeuksiin 28:n esityksen jälkeen ja Lorenzo da Ponte kuolikin sitten New Yorkissa 17.8.1838.

Keisari Joosef II antoi kuitenkin Wolfgang Amadeus Mozartin ja Lorenzo da Ponten tehdä tämän oopperan ja syynä on nähty hänen halunsa näpäyttää ahdasmielistä maa-aatelia. Lorenzo da Ponte ymmärrettävästi pehmensi oopperan tekstiä alkuperäisestä näytelmästä, jotta ooppera saataisiin esityskuntoon Wienissä. Ensimmäisellä esityskierroksella Wienissä ooppera sai yhdeksän esitystä osakseen, mutta pian teatteri vaihtoi Figaron häät espanjalaisen Vincenzo Martinin Cosa raraan. Figaron häiden läpimurto tapahtui varsinaisesti vasta Prahassa, jossa sen libretto aukesi maksavalle yleisölle ja Mozartin mainio musiikki oivallettiin nerokkaaksi.

Nimittäin vuoden 1786 lopulla tuli Mozartille tieto Böömin pääkaupungista, että Figaron häät on esitetty siellä 12.12.1786 ja saanut loistavan vastaanoton. Prahalainen professori Niemetchek muotoili ilmoituksensa Mozartille seuraavasti: " Oopperan herättämä innostus oli ennen näkemätön. Ihmiset eivät saa kyllikseen kuulla sitä. Figaron laulut kaikuvat kaikilla kujilla ja puutarhoissa, jopa oluttuvan harpunsoittajankin on kajautettava 'Non piú andrai' jos haluaa ihmisten kuuntelevan." Viestin innoittamana Salzburgissa 27.1.1756 syntynyt ja kouluja käymätön Mozart saapui puolisonsa Konstanzen kanssa Prahaan 11.1.1787 ja he saivat asua kreivi Thunin palatsissa vierailun ajan. 17.1.1787 he kävivät seuraamassa Figaron esityksen teatterin aitiossa ja säveltäjä sai esityksen jälkeen valtaisat suosionosoitukset itselleen yleisöltä. 19.1.1787 Mozart päätti antaa yleisön vaatimuksesta konsertin teatterissa. Professori Niemetchek todistaa tästä konsertista itsekin paikalla olleena: "Ei vielä milloinkaan ole nähty niin täyttä teatterisalia, ei milloinkaan voimakkaampaa yksimielistä ihastusta, kuin hänen jumalaisen soittonsa herättämä. Emme tienneet kumpaa enemmän ihailla: erinomaista sävellystäkö vai erinomaista esitystä? ... molemmat yhdessä tekivät sieluumme vaikutuksen, joka muistutti suloista lumousta. Lopuksi Mozart fantisoi pianolla ja sai ihastuneiden böömiläisten innostuksen kohoamaan huippuunsa. Hän huomasi, että hänen oli pakko vielä kerran asettua pianon ääreen. Hän aloitti ja soitti ennenkuulumattoman ihanasti, kun yht'äkkiä kova ääni huusi haudanhiljaisen väkijoukon keskeltä: Figaro! Mozart aloitti suosikkiaarian aiheesta: Non piú andrai, soitti tusinan verran ihania muunnelmia aivan improvisoiden ja lopetti sitten suosionmyrskyn pauhatessa." Pelkästään tästä yhdestä Prahan konsertista Wolgang Amadeus Mozart kuittasi kaksisataa tukaattia korvauksia.