Käymisprosessissa ennen etanolia syntyy asetaldehydiä (etikkahapon aldehydi), joka on lokakuusta 2009 lähtien IARC/WHO:n määritelmien mukaan luokiteltu ryhmän 1 karsinogeeniksi. Lionissa sijaitseva kansainvälinen syövän tutkimuskeskus on listannut ainakin 111 ihmisille syöpää aiheuttavia kemiallisia yhdisteitä, mikrobeja sekä säteileviä aineita, joita ovat esim. asbesti, formaldehydi ja radon. WHO, EU ja YK ovat yleisinä eettisinä periaatteina lausuneet, ettei mitään pitoisuutta voida pitää täysin turvallisena puhuttaessa ryhmän 1 karsinogeeneista ja siksi ovat päätyneet suosittelemaan niin alhaista altistusta, kun se teknisesti on mahdollista näiden aineiden kanssa (ALARA = As Low As Reasonably Achievable).

Asetaldehydi haihtuu yli +20°C lämpötilassa ja se on erittäin vesiliukoinen aine, joten se liukenee hyvin sylkeen. Elimistömme normaalit bakteerit ja hiivat tuottavat asetaldehydiä, mutta valitettavasti eivät pysty sitä hävittämään kehostamme. Asetaldehydiä syntyy suussamme ja syljessämme kun se joutuu alkoholin kanssa tekemisiin. Sylki kuljettaa sen mukanaan koko yläruoansulatuskanavan alueelle ja altistus jatkuu niin kauan kun elimistössä on alkoholia. Sokeri voi myös synnyttää hapottomassa mahassa asetaldehydiä. Normaalisti mahan suolahappo (HCI) pystyisi tuhoamaan nämä hiivat ja bakteerit, mutta jos käytät haponestolääkkeitä mahan happovaivojen hoitoon tai mahasi limakalvolta ovat hävinneet happoa tuottavat solut (atrofinen gastriitti), olet suuressa ongelmissa tämän asian kanssa. Apu saattaa löytyä L-Kysteiinistä (aminohappo), joka sitoo asetaldehydiä syljestä ja mahalaukusta.

Asetaldehydi on todettu maailman yleisimmäksi syöpää aiheuttavaksi aineeksi; sitä on tarjolla runsaasti esim. alkoholeissa, tupakkavalmisteissa ja elintarvikkeissa. Tupakan savussa on runsaasti asetaldehydiä, joka sangen hyvin liukenee syljen kanssa. Asetaldehydiä on tupakassa käytännössä yhtä paljon kuin nikotiinia ja se saattaa aiheuttaa riippuvuutta. Asetaldehydi sitoutuu tiettyihin aminohappoihin ja lisää veren harmaanitasoja. Yllättävän paljon asetaldehydiä löytyy elintarvikkeista, joiden valmistusprosessiin liittyy käyminen. Sellaisia ovat alkoholijuomien lisäksi esim. sima, etikka, kotikalja ja monet meijerituotteet. Elintarviketeollisuus valmistaa vuosittain miljoonia tonneja aromivahvisteita, jotka antavat elintarvikkeelle hienon omenan tuoksun. Esim. säilötyt vihannekset kuten soijatuotteet, hapan kaali ja kimchi sekä meijerituotteista hapatettu maito (mursik) ja jogurtit sisältävät asetaldehydiä. Maidon tietyt hiivat ja laktobasillit ovat kunnostautuneet erityisen hyvinä asetaldehydin tuottajina. Sama ominaisuus on huomattu myös jogurttien valmistuksessa käytetyllä Streptococcus thermophilus ja Lactobacillus bulgariens bakteerikannoilla. Täysin kiistaton näyttö osoittaa, että asetaldehydi aiheuttaa koe-eläimillä syöpää ja tekee muutoksia tuman DNA:ssa. Suomessa asetaldehydiä on tutkittu jo pitkään ja alan tutkijoita ovat esim. Mikko Salaspuro (aloitti 1980-luvun alussa USA:ssa tutkimukset paviaaneilla) ja THL:n erikoistutkija Peter Erikson.

Vuoden 1998 ohjeistuksen mukaan WHO:n ja YK:n elintarvikkeiden turvallisuudesta vastaavat viranomaiset katsovat asetaldehydin kuuluvan GRAS-tuotteisiin (Generally Regarded As Safe) ja näin ollen asetaldehydiä saa edelleen tuottaa rajoituksetta ja lisätä huoletta elintarvikkeisiin. Homo sapiens, jota myös veikeästi ihmiseksi kutsutaan, ei millään mittarilla mitattuna ole koskaan osoittautunut viisaaksi olioksi ja todistuksia siitä löydämme päivittäin runsaasti katsomalla ympärillemme. Jos nyt kuitenkin jostakin käsittämättömästä syystä jäit miettimään, mikä alkoholi olisi turvallista nautittavaksi, vihjaan hieman siitäkin. Erityisen runsaasti asetaldehydiä sisältäviä juomia ovat sherryt (yli 200-kertaisia pitoisuuksia yli riskirajan). Calvadokset sisältävät yleensä yli 40-kertaisia riskirajan ylityksiä ja väkevät hedelmäviinat yli 20-kertaisia riskirajan ylityksiä. Konjakit ja viskit ylittävät riskirajat n. 5-15-kertaisesti. Oluet sisältävät yleensä 1-3 kertaa enemmän asetaldehydiä riskirajojen suosituksiin nähden ja koska sulfiitit sitovat vapaat asetaldehydit, niin viineissä niitä saattaa olla vain vähän. Myöskään vodka ja Koskenkorva ei sisällä asetaldehydiä. Ja muistathan; ihminen ei ole alkoholisti ennen kun hän antaa amputoida isovarpaansa ollakseen lähempänä baaritiskiä!

 

Helsingin terveyslautakunta käsitteli maaliskuusta kesäkuuhun 1878 laajasti kaupungin viemäri- ja vesiklosettisysteemiä ja päätyi 17.6.1878 antamassaan lausunnossa suosittelemaan viemäröinnin rakentamista Helsinkiin. Valmistelutyö tehtiin kaupungininsinööri Th. Tallquistin laatiman lausunnon pohjalta ja hänen kokemuksensa perustuivat Englannin viemärikanaviin, jotka löysivät tiensä jokiin ja mereen. Lontoon vesijohtoverkosto on 1820-luvulta ja Saksaan se rantautui 1800-luvun puolivälissä. Helsingin kunnallinen vesilaitos aloitti toimintansa vuonna 1876. Tallquist oli myös opiskeluaikoinaan - opiskeli 1870-luvulla rautateiden rakennusta Ruotsissa, Norjassa, Ranskassa ja Saksassa - saanut kokemuksia Pariisin tuuletetuista, hajuttomista viemäreistä. Kaupungininsinöörinä Tallquist viihtyi vai vuoden ja hän siirtyi johtamaan rautatienrakunnushankkeita Vaasassa, Oulussa ja Savon radalla.

Kaupungissa oltiin huolestuneita koko kaupungin terveydentilasta. Terveyslautakunnan puheenjohtaja Quist oli erittäin kiinnostunut muiden saamista kokemuksista. Hän oli perehtynyt Englannin kokemuksiin viemärin rakentamisen positiivisista vaikutuksista keuhkotaudin alenemiseen. Uskottiin, että viemäröinnin vuoksi lavantauti, kolera ja maleria olisivat vähentyneet. Myös paloturvallisuus oli tärkeä näkökulma puukaupungissa.

 

Kaupungin virkamieskunta oli asiassa melko aktiivisia ja kuvernööri von Alftanin mielestä viemäröinti ajoi kaupungissa kaikkien muiden töiden ohi tärkeydessä. Antamassaan lausunnossa lautakunta katsoi, että viemäröinnin ansiosta ulkomailla on arvioitu kuolleisuuden alentuneen, elinolojen pidentyneen, työtehon nousseen sekä terveyden ja köyhäinhoitoon tarvittavien menojen laskeneen. Helsinki teki viemäröinnin suhteen Suomessa pioneerityötä, sillä vuoden 1878 terveydenhoitoasetus kiirehti viemäröintiä. Itse viemäröintiverkosto rakennettiin 1880-luvulla tiiliputkesta ja kustannukset jaettiin osittain sekä kaupungille että kaupunkilaisille. Tästä eteenpäin viemäri- ja vesiverkosto pyrittiin rakentamaan jo uusien katujen ja kortteleiden suunnitteluvaiheessa. 1880-luvun puolivälissä oli keskustan kerrostaloista 200 taloa viemäröinnin ulkopuolella. 1890-luvulla viemäröinti ulotettiin Töölön alueelle sekä Pitkänsillan pohjoisiin kaupunginosiin. Varsinkin kuumina kesäpäivinä Helsingin rannoilla oli kuvottava haju ja esim. Töölönlahden rannalla ei ollut mukava käyskennellä. Terveydenhoitolautakunta suositteli vuonna 1890 Ruohonlahden rannalla sijainneen uimahuoneen siirtämistä toisaalle likaviemärin purkautuessa Ruoholahteen. 

Albert Palmberg valitsi kemiallisesta, mekaanisesta ja biologisesta jäteveden puhdistusmenetelmästä ulkomaisten esikuvien mukaan biologisen puhdistusmenetelmän - septic tank -, joka perustui jätevesien seisottamiseen. Hänen valintaansa kuitenkin arvosteltiin vanhentuneeksi ja arvostelijat pitivät hampurilaisen professori Dunbarin metodia parempana; tämä menetelmä hapetti jätevedet. Vielä vuonna 1913 kaupungin jätevedet laskivat ympäristön lahtiin. Vuonna 1908 K. G. Bergman antoi lausuntonsa jätevesien vaikutuksesta Helsingin vesiin ja tutkimus suoritettiin saksalaisten Spittan ja Grosse-Bohlen menetelmien mukaan. Kaupungin rahatoimikamari suositteli erityisen lainan ottamista likaveden puhdistuslaitoksen rakentamista varten vuonna 1909 ja 1910 perustettiin ensimmäinen puhdistuslaitos Eläintarhaan ja seuraava viisi vuotta myöhemmin Mäntymäen lähelle, jotka kuitenkin ajan oloon osoittautuivat täysin riittämättömäksi puhdistusteholtaan. Savilan puhdistamo Mäntymäen lähellä lakkautettiin ja uudet puhdistamot valmistuivat Kyläsaareen ja Rajasaareen.

Ennen viemäriverkoston rakentamista kulki kaupungissa avo-oja, joka hoiti viemärin tehtävää ja jokainen pystyy varmasti kuvittelemaan hajun, joka tästä kaupunkiin aiheutui. Päättäjät olivat sangen sitkeitä kuitenkin vastustaessaan vesiklosettien tuloa kaupunkiin. Yksityiset talonrakentajat olivat aikaansa edellä ja kekseliäitä seuraamaan aikaansa. A. F. Lundberg ehdotti kirjeessään 17.4.1879, että kaupunkiin perustettaisiin yhtiö huolehtimaan puhtaanapidosta. Kauppaneuvos Kiseleff rakennutti kivitalon Antinkatu 1:een (nyk. Lönnrotinkatu) ja tähän taloon vesiklosetit. Vuonna 1882 maistraatti vaati häntä sulkemaan vesiklosetit vedoten kaupungin rakennusjärjestykseen, joissa niistä ei ole mitään mainintaa. Vastauksessaan kauppaneuvos Kiseleff katsoi, ettei vesiklosetteja koskevan maininnan puuttuminen rakennusjärjestyksestä tee niistä kiellettyjä. Hän vetosi myös New Yorkista ja Lontoosta saatuihin kokemuksiin; kaupunkien kuolleisuus oli laskenut ja oli pienempi kuin Helsingissä. Vuonna 1884 senaattikin kielsi talonomistajia sakolla uhkaamalla käyttämästä vesiklosetteja. Maistraatti - vedoten rakennus- ja poliisijärjestykseen - vaati vielä vuonna 1887 arkkitehti Melliniä poistamaan vesiklosetit omistamastaan talosta. Vasta vuoden 1895 poliisi- ja rakennusjärjestys mahdollisti vesiklosettien rakentamisen sitä mukaan, kuin saostuskaivoja ennätettiin rakentaa. Ajan kanssa klosetit alkoivat hiljalleen yleistyä; vuonna 1902 Helsingin 1302:sta talosta 1148 oli vesijohdon ja 1178 viemärin piirissä ja vain 13 talossa oli wc. Vuoden 1910 tilasto osoittaa, että kaupungin asemakaava-alueen asunnoista 32 %:ssa oli wc. Vastaavasti vuonna 1930 Helsingin taloista 85 % oli kytketty vesijohtoverkkoon ja 70%:ssa taloista oli wc.

Helsingin vesijohdot, viemäri ja vesiklosetit©Esa Hakala

Anders Johan Hipping

"Muutamat täällä asuvat Suomalaiset ovat yhtyneet perustaaksensa Suomalaisen Alkeis ja Sunnuntai Koulun Pietariin ja imartelevat itseään sillä toivolla, että läsnä ja poissa olevat Maanmiehet mieluusti tulevat osallisiksi tämän kristillisen laitoksen tulevan ylläpidon avustamiseen." Näin kauniisti muotoiltiin toukokuussa 1820 kouluhanketta keräyslistassa eli ns. "nyörikirjassa", jonka ajatuksen alullepanija, Pietarin kuvernementtikimnaasin luterilaisen uskonnonopettaja Anders Johan Hipping esitteli Suomen asioiden valtiosihteerille Robert H. Rehbinderille. Koulu olisi ensisijaisesti tarkoitettu köyhään luokkaan kuuluville lapsille ja Hipping valittuna hankkeen puheenjohtajaksi pyysi varta vasten Rehbinderiä koulun suojelijaksi sekä häntä suojelijana hankkimaan keisarilta hankkeelle vuotuiset avustukset.

Puuhamiesten pelkona oli kaupunkivähemmistön heikompi asema, jos omalla äidinkielellä ei ole saatavissa opetusta; tiedettiin myöskin seurakunnan menettävän jäseniä sellaisille yhteisöille, joilla oli omakielistä kulttuuria ja kanssakäymistä sekä koulusivistyksen tunnustettu asema. Jo 1700-luvun lopusta asti ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra vaikersi seurakuntansa menetettyjä jäseniä, kun lapsoset laitettiin saksalaisiin kouluihin ja tähän oli helppo myös suomalaisen seurakunnan yhtyä.

Pietarissa nyörikirjan ensimmäiset allekirjoittajat olivat Rehbinder ja Venäjän ev. lut. kirkon piispa Zachris Cygnaeus. Helsingissä kirjaan raapivat nimensä Suomen kenraalikuvernööri Fabian Steinheil ja senaatin talousosaston jäsenet sekä kattava ryhmä senaatin virkamiehiä; kaikkiaan 38 henkilöä antoi 1035 ruplaa avustusta hanketta varten. Nyt oli keisarinkin helppo ottaa hanke vastaan rahastosta, joka mahdollistaisi omalta osaltaan Suomalaisen Kansallis-koulun (Finsk National-skola) perustamisen Pietarin. Keisari ilmoitti ottavansa hankkeen suojelukseensa ja määräsi koululle laadittaman säännöt sekä vuotuisen 2000 ruplan avustuksen maksettavaksi Suomen passiviraston varoista.

Anders Hipping syntyi papin poikana 18.12.1888 Pernajan pitäjän Kosken kylässä ja sai aluksi opetusta kotioloissa. Turun akatemiaan hän tuli ylioppilaaksi helmikuussa 1804 käytyään Porvoon kimnaasia neljän vuoden ajan sitä ennen. Marraskuussa 1804 hän suoritti julkisen kasvatusopin tutkinnon ja toukokuussa 1806 tutkinnon teologisessa tiedekunnassa. Syksyllä 1807 Hipping muutti Pietariin toimien kolmen ja puolen vuoden ajan viulistina keisarillisessa musiikkikappelissa. Vuonna 1808 hän solmi avioliiton Mari Lovisa Skotten kanssa ja pariskunta sai viisi lasta. Täällä Pietarissa hän opiskeli venäjänkielen ja julkaisi vuonna 1810 teoksen "Försök till svenska och ryska samtal till deras tjenst, som önska lära ryska språket". Vuonna 1811 Anders jatkoi opintojaan Turussa ja saatuaan kutsun isänsä apulaiseksi hänet vihittiin saarnavirkaan 18.4.1812. Tätä tehtävää varten hän oli suorittanut pappistutkinnon Porvoon tuomiokapitulissa arvosanoin cum laude approbatur. 9.10.1812 hänet määrättiin kirkollistoimikunnan avoimella valtakirjalla Pietariin luterilaiseksi uskonnonopettajaksi ja määräyskirjan mukaan hänelle kuului vapaa asunto lämmityksin kimnaasin talossa ja vapaa ruoka sekä 200 hopearuplaa vuotuisena palkkana. Virkansa ohessa Hipping harrasti tieteellisiä tutkimuksia sekä julkaisi teoksia omissa nimissään tai avusti muiden julkaisuissa. Mm. vuonna 1814 hän huolehti Ehrströmin ja Ottelinin Venäjän kielen oppikirjan julkaisusta. Vuonna 1817 Hipping julkaisi ruotsinkielellä julkaisun Pernajan pitäjästä ja vuonna 1819 tutkielman saksaksi "Pontus de la Gardie oder Nachforschungen über eine in der Gegend von St. Petersburg bekannte Volksage", joka hieman myöhemmin julkaistiin myös venäjäksi. Vuodesta 1812 lähtien Hipping oli Suomen talousseuran jäsen ja vuoden 1820 alussa hänet kutsuttiin Venäjän kirjallisuuden ystäväin seuran jäseneksi. Samana vuonna hän julkaisi valtakunnankanslerin kreivi Rumjantsevin nimenomaisesta pyynnöstä ja kustannuksella tutkielman "Bemerkungen über einen in den Russischen Chroniken erwähnten Kriegszug der Russen nach Finland", joka myös käännettiin venäjäksi ja julkaistiin Venäjän kirjallisuuden ystäväin seuran toimesta. Vuoden 1821 alussa hänet kutsuttiin Kööpenhaminassa olevan Skandinavilaisen kirjallisuusseuran kirjeenvaihtajajäseneksi. Vuonna 1822 Hipping jätti kimnaasin uskonnonopettajan toimensa ja siirtyi Wihdin kirkkoherraksi. Hänen lähtönsä jälkeen opettajan virka pian lakkautettiin. Anders Hipping nimitettiin vuonna 1847 vielä Uudenkirkon kirkkoherraksi ja sai teologian kunniatohtorin arvon vuonna 1857. Kuolemansa Anders Hipping kohtasi 8.11.1862 Uudellakirkolla.    

Hipping työskenteli kirjastonhoitajana kreivi N. P. Rumjantsevin luona Pietarissa. Oman aikansa kasvatusopillinen muoti-ilmiö oli tuohon aikaan kehittelijänsä mukaan nimensä saanut Bell-Lancaster-menetelmä, ns. vaihto-opetus, jossa edistyneimmät opiskelijat opettivat nuorempiaan. Menetelmän katsottiin nopeuttavan oppimista sekä tekevän suuren joukon opettamisen helpommaksi. Englantilainen filantrooppi William Allen vieraili vuosina 1818-1819 Pietarissa esitelmöimässä menetelmää innostuneelle keisarille. Kreivi Rumjantsev tuli perustaneeksi vuonna 1819 Venäjän ensimmäisen siviilin vaihto-opetuskoulun. Vuoden 1820 keväänä perustettiin Turkuun Bell-Lancaster-koulu, jolle keisari suopeasti lahjoitti merkittävän rahalahjoituksen.

Keisarin ohjeiden mukaisesti Zachris Cygnaeus ja Robert Rehbinder esittelivät alkuvuodesta 1822 "Suomenmaalaisen kansakoulun" säännöt kansanvalistusministeri A. N. Golitsynille. Asiakirjoista ei käy ilmi opetuskieli tarkasti, mainitaan ainoastaan äidinkielellä annettava opetus. Tämä on yleisesti tulkittu siten, että tarkoitettiin suuriruhtinaskunnan molempia virallisia kieliä. Alkeiskoulu oli tarkoitettu köyhille Suomessa tai Pietarissa syntyneille oppilaille, joiden vanhemmista ainakin toinen oli syntynyt Suomessa tai saanut siellä kansalaisoikeudet. Opetusta annettiin äidinkielen lukemisessa ja kirjoittamisessa, laskuopissa, maantiedon alkeissa ja uskonnossa sekä halukkaille lisäksi venäjän ja saksan lukuharjoitusta. Koulun ylläpidosta vastaisi yhdistys, joka koostuisi koulun perustajista ja tukijoista. Ajatus itsenäisestä koulusta kauhistutti kansanvalistusministeriä ja hän vaatikin, että koulu pitäisi olla jonkun korkeamman viranomaisen alainen; joko Suomen kouluviranomaisten tai Suomen asiain komitean. Samalla hän vaati yhdistystä varoistaan ja hallinnostaan olemaan vastuullinen "korkeammalla olevalle henkilölle tai viranomaiselle" sekä korosti erityisesti sitä, että koulu on tarkoitettu suomalaisille eikä sen tulisi ottaa vastaan venäläisiä opiskelijoita. Suomen asiain komitea otti asian varteensa ja päätti huomioida kansavalistusministerin ohjeistuksen ennen asian lopullista esittelyä keisarille. Tässä vaiheessa innostus vaihto-opetukseen oli kuitenkin jo laantunut ja hallintoilmapiirikin muuttunut ratkaisevasti.

Nyt välkyimmät saattavat jo arvatakin, että tätä suunniteltua koulua ei koskaan perustettu ja vuoden 1832 Venäjän kirkkolaki asetti koulut seurakuntien alaisiksi ja näin toteutui lopulta myös kansanvalistusministerin vaatima valvonta asioiden suhteen. Keräyksillä ja keisarin myöntämillä vuotuisilla avustuksilla perustettu Kansalliskoulurahasto kartutti kuitenkin varallisuuttaan ja vuonna 1835 nämä varat otettiin uusiokäyttöön. Ruotsalainen seurakunta oli vuonna 1824 perustanut oman koulun ja vuonna 1835 tämän koulun yhteyteen perustettiin Suomalainen alkeisluokka, jossa Robert Rehbinderin mukaan opetus vastasi Suomen Kansalliskoululle asetettuja tavoitteita. Tässä alkeisluokassa opetusta jaettiin myös suomeksi ja viimeisenä toimintavuonnaan 1843 luokalla oli 157 oppilasta. Vuonna 1844 suomalainen seurakunta perusti täysin oman koulunsa ja siitä lähtien molempien seurakuntien koulut nauttivat avustuksia passiviraston varoista.

Suomalainen kansalliskoulu©Esa Hakala

 

Tampereella on kirjastoihin lähdetty itseä sivistämään jo 7.3.1837 alkaen, jolloin Sällskapet för Låne Bibliothek i Tammerfors stad eli aivan kaikille osoitettu lainakirjasto perustettiin kaupunkiimme. 5.4.1861 tuli perustetuksi seura, jonka tehtävänä oli lainakirjaston ylläpitäminen ja tämän kirjaston ensimmäinen lainauspäivä oli 20.5.1861. Vuonna 1870 kirjasto sai toimitilat Kauppakadun varresta, alkeiskoulun rakennuksesta. Hämeenpuiston varrella oleva kansakoulu sai vuonna 1875 kirjaston suojiinsa ja vuonna 1879 oli edessä kirjaston muutto Hammarenin taloon osoitteessa Kuninkaankatu 22. Vielä vuonna 1891 kirjasto sai uuden kodin tehtailija Salmisen talosta osoitteessa Puutarhakatu 23.

Kaupungin kirjaston johtokunta esitti ajatuksen aivan uuden kirjastotalon ja lehtilukusalin rakentamisesta jo vuonna 1893, mutta kesti aina vuoteen 1925 ennen kuin uusi kirjastotalo valmistui. Tehtailija ja mesenaatti Emil Aaltonen lahjoitti miljoona markkaa uutta kirjastoa varten ja lisäksi vielä 200 000 markkaa uuden kirjaston edustalle nousseeseen Aleksis Kiven patsaaseen. Uusi kirjastotalo vihittiin käyttöön A. Kiven päivänä 10.10.1925.

 

Vuonna 1978 järjestettiin nykyisen pääkirjastomme arkkitehtikilpailu, jonka voittivat arkkitehtipariskunta Raili ja Reima Pietilä. Keväällä 1983 alkoivat Metson perustustyöt Hämeenpuistossa paalutuksilla ja varsinainen rakentaminen alkoi loppukesästä 1983. Alusta asti oli selvää, että Pietilöiltä tulee koko rakennustyömaan ajan uusia ehdotuksia ja suunnitelma elää näin koko valmistumisen ajan. Reima Pietilä olikin nähty hahmo Metson työmaalla sarkapuvussaan. Uuden kirjastotalon avajaisia vietettiin 10.10.1986. Tampereen kaupunki rakennutti pääkirjasto Metson omana työnään ja sen alkuperäinen budjetti oli hieman yli 71 miljoonaa markkaa. Rakennuskausi vuosina 1983-1986 oli kuumeista aikaa ja hintojen nousun takia ennätti valtuusto siunata budjettiin käytettäväksi reilut 83 miljoonaa markkaa. Lopullinen kustannus jäi kirjastosta n. 68 miljoonaan markkaan ja paikallisessa lehdistössä nimettiin rakennusmestari Teuvo Toivonen henkilöksi, joka säästi kaupungin varoja 15 miljoonaa markkaa tarkalla työllään ja valvonnallaan. Rakennustyömaalla oli kaupungin omia rakennusmiehiä 42 ja aliurakoitsijoiden kirjoilla oli 24 työntekijää. Rakennusmestari Teuvo Toivosen mukaan on pääkirjasto metsoon nimetty hänen mukaansa yksi tila Toivonen-saliksi. Turvallista on myös tietää, että hänen poikansa jatkaa isän viitoittamalla tiellä valvoessaan Milavidan eli Näsilinnan restaurointia Näsikalliolla.

Seminola

 

Seminolan jousiryhmää Kimmo Kivivuoren johdolla

 

Seminola-orkesterin kevätkonsertissa Komediateatterissa Lapintiellä sunnuntaina 6.4.2014 klo 15 oli konsertin teemana ihanat naiset ja kevät. Tampereella perustetun orkesterin jälkiä on pystytty jäljittämään aina vuoteen 1927 asti, jolloin musiikkikauppias Karl "Kape" Ferdinand Rüster perusti tämän lähinnä Kotkan suunnalla vaikuttaneen orkesterin. Seminola-orkesteri toimi jonkinasteisena kilpailijana suunnilleen samoihin aikoihin perustetulle Dallapé-orkesterille maassamme. 1.9.1999 uudelleen henkiin virvoitetun Seminolan kantavia voimia on Risto Uusimaa, joka viime sunnuntain konsertissa Komediateatterissa istui pianon ääressä vahvistaen orkesterin komppiryhmää. Orkesterin nykyinen johtaja on Tampereen yliopiston Suomen historian dosentti, historiantutkija ja filosofian tohtori Marko Tikka, joka on ollut toisena kirjailijana  vuonna 2011 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemassa Dallapé-historiikissa.

Vasemmalla Marko Tikka ja oikealla Risto Uusimaa

Murheelliset laulajat Kuubalaisen serenadin tunnelmissa, vasemmalta Markku Huhtala, Rainer Viitala ja Marko Tikka. Säesti Kaj Watkinson?

Seminola-orkesterin toiminta-ajatuksena on soittaa 1920 - 1950-lukujen iskusävelmusiikkia alkuperäisten levytyssovitusten mukaisesti ja orkesterin nykyinen vahvuus lienee noin 18 soittajan tuntumissa. Orkesterin takarivistä poimin soittajistosta komppiryhmää vahvistaneen multi-instrumentalistin ja VPK:n soittokunnan kapellimestarin Matti Prepulan ja vastaavasti aivan eturivistä orkesterissa viulua soittavan, Tampere Filharmonian alttoviulistien varaäänenjohtaja, Kimmo Kivivuoren. Sunnuntain konsertissa laulusolisteina vuorottelivat Markku Huhtala ja Rainer Viitala.

Orkesteri kiittää

Matti Prepula

Risto Uusimaa

 

Helsingin Musiikkitalo

10.11.1846 Helsingissä pietistiseen virkamiesperheeseen syntynyt Martin Wegelius jätti vahvan jälkensä maamme musiikkihistoriaan mm. Helsingin Musiikkiopiston perustajana. Wegelius, jonka muistamme säveltäjänä, kuoronjohtajana ja ennen kaikkea varsinkin suomalaisen musiikkikoulutuksen isänä, toimi myös musiikkikriitikkona Helsinfors Dagbladissa sekä konserttipianistina ja Suomalaisen Oopperan kapellimestarina. Martin Wegelius aloitti piano-opintonsa Gabriel Linsénin johdolla ja jatkoi myöhemmin ruotsalaisen Philip Jacobssonin ja saksalaisen Emil Zechin ohjauksessa opintojaan. Filosofian maisteriksi hän valmistui vuonna 1869 ja jatkoi valtion stipendin avulla musiikkiopintojaan Leipzigin konservatoriossa, Wienissä sekä Münchenissä. Vaikka Wegeliuksen sävellystuotanto jäi valitettavan suppeaksi - laajin kamarimusiikkiteoksensa lienee Viulusonaatti vuodelta 1876 - ennätti hän sentään kirjoittaa muiden töidensä ohessa sellaiset oppikirjat, kuin Lärobok i allmän musiklära och analys I-II (1888-1889), Lärabok och läsebok i tonträffning (1893), Den västerländska musikens historia (1893) ja Kurs i homofon sats, jotka olivatkin pitkään ahkerassa käytössä musiikinopetuksessa maassamme ja edellä mainituista teoksista käännettiin myös suomenkieliset laitokset. Keväällä 1882 Wegelius perusti Helsingin Musiikkiopiston, jonka johdossa ja opettajana hän myös toimi. Vuodesta 1939 tämä Musiikkiopisto muutti nimensä Sibelius-Akatemiaksi. Maamme tunnetuista säveltäjistä hänen opetuksestaan pääsivät nauttimaan ainakin Jean Sibelius, Armas Järnefelt, Erkki Melartin, Toivo Kuula ja Selim Palmgren. Vielä ennen kuolemaansa (22.3.1906 Helsinki) Martin Wegelius ennätti nautti muutaman vuoden valtion taiteilijaeläkettä (vuodesta 1902 lähtien) ja Ruotsin kuninkaallisen musiikkiakatemian jäsenyydestä (vuodesta 1904 lähtien).

Martin Wegelius

Martin Wegeliuksen kutsumana Helsingin Musiikkiopistoon saapui opettajaksi Italian Empolissa 1.4.1866 syntynyt säveltäjä, pianisti, pedagogi, esseisti ja kapellimestari Ferruccio Busoni, jonka vanhemmat olivat myös musikereja; äiti pianisti ja isä klarinetisti. Busoni tunnetaan Jean Sibeliuksen vannoutuneena ystävänä ja musiikillisena tukijana. Vuonna 1894 Busoni muutti Berliiniin, jossa toimi mm. Claudio Arraun, Egon Petrin ja Kurt Weilin opettajana, oman taiteilijanuran ohessa. Ensimmäisen maailmansodan vuosina Busoni asusti Bolognassa ja Zürichissä muuttaen jälleen vuonna 1920 Berliiniin, jonne hänen päivänsä päättyivät 27.7.1924 kroonisen munuaistulehduksen vuoksi. Säveltuotantonsa puolesta Busoni muistetaan ennen kaikkea pianokirjallisuudestaan - paljon sovituksia pianolle Johann Sebastian Bachin musiikista - sekä oopperoistaan.

Nyt on pakko hämmentää tarinaani vielä kolmannella Helsingin musiikkielämää mullistaneella hahmolla, itse tarinan päähenkilöllä, 2.12.1856 Helsingissä syntyneellä Robert Kajanuksella. Robert syntyi maanmittausinsinööri Georg August Kajanuksen (s. 1.5.1812 ja k. 294.1888) ja puolisonsa Agnes Ottilia Kajanuksen os. Flodin (s. 16.7.1824 ja k. 3.4.1902) 10-lapsiseen suurperheeseen; näistä kymmenestä vesasta vain neljä ennätti aikuisikään. Nielunsa kolmevuotiaana kurkkumätälääkityksellä polttanut Robert menetti näin mahdollisen lauluäänensä ja vasenkätisenä - tosin oikeakätiseksi ensin opetetulla - hän sai heittää myös haaveet konserttiviulistin urasta. Musiikin alkeet Robertille opetti äiti, itsekin pianisti, pianon ääressä. Vuonna 1868 Robert Kajanus aloitti 12-vuotiaana Helsingin yliopiston musiikinopettaja Richard Faltinin ohjauksessa opinnot musiikinteoriassa sekä sävellyksessä ja Helsingistä hänen opintiensä johti sitten Leipzigin konservatorioon jatko-opintoihin. Tässä vuonna 1843 Felix Mendelssohnin perustamassa maailmankuulussa opinahjossa opiskeli tuolloin syksyllä 1877 yli 500 musiikinopiskelijaa kaikkialta maailmasta, joista puolet olivat Amerikasta ja Englannista; sama konservatorio oli suonut oppejaan myös monille Kajanuksen maanmiehille musiikinsaralla vuosien saatossa. Leipzigin Gewandthaus-orkesterin konserttimestari ja konservatorion viulunsoiton professori Henry Schradiekin oli käytännössä sekä Robert Kajanukselle että hieman myöhemmin myös Jean Sibeliukselle oli se herra, jonka nimenomaisesta neuvosta molemmat saivat luopua kaikista haaveistaan konsertoivan viulutaiteilijan unelmaurasta.

Robert Kajanus

Tuolloin jo Robert Kajanus loi hyvät suhteet verkostoitumalla pohjoismaisiin kollegoihin, kuten Iver Holter, Johan Selmer, Catharinus Elling, Johan Svendsen, Christian Sinding ja Edvard Grieg. Hän sai erinomaista ohjausta kuunnellessaan huippuorkestereita ja kuuluja kapellimestareita, sellaisia kuin Hans von Bülow ja Arthur Nikisch, joista jälkimmäinen sai itseoppineena kapellimestarina ja orkesteriviulistina - hän oli myös loistava pianisti - myös itse ohjausta sellaisilta musiikkimiehiltä, kuin Johannes Brahms, Richard Wagner, Franz Liszt, Giuseppe Verdi ja Anton Brukner. Tämä itävaltaunkarilainen kapellimestari opiskeli viulunsoittoa ja säveltämistä Wienin konservatoriossa, johti maailmankuuluja Leipzigin Gewandthaus-orkesteria ja Berliinin Filharmonikkoja ja jäi historiankirjoihin ensimmäisen kokonaisen sinfonian kaupalliselle äänitteelle Berliinin Filharmonikkojen kanssa saattamisesta vuonna 1914 (teos oli Ludwig van Beethovenin Sinfonia nro 5).

Kouluajoistaan lähtien nuori Kajanus oli innokas tapaamaan ja keskustelemaan tuon ajan merkittävien suomalaisuusmiehien kanssa. Hänen tuttavapiiriinsä kuuluivat ainakin Elias Lönnrot, kirjallisuuden professori Fredrik Cygnaeus, suomenkielen professori August Ahlqvist, historian professori Sakari Topelius ja koulu-uudistaja Uno Cygnaeus. Sammatissa ahkeria eläkepäiviään viettänyttä Elias Lönnrotia Kajanus ennätti tavata useita kertoja ja lainaan nyt Robertin omaa todistusta heidän ensitapaamisestaan kesältä 1874: "Niin yksinkertaiseksi kuin meidän ensimmäinen taloontulomme muodostuikin, se silti on säilynyt elävänä muistissani. Lönnrot istui hiljaisessa työhuoneessaan kirjoituspöytänsä ääressä pukeutuneena tutunomaiseksi käyneeseen pitkään ruumiinmukaiseen palttinatakkiinsa monine nappeineen. Lausuttuaan meidät tervetulleiksi, pyysi hän, ilmeisesti hämillään meiltä anteeksi, että hän oli avojaloin. Huolimatta meidän vastaväitteistämme hän haki tohvelinsa, ja niiden keralla näytti palautuneen varmuudentunto. Keskustelu saatiin vireille ja Lönnrot johti sen alalle, joka saattoi huvittaa nuorisoa. Kun hän tahtoi tietää jotakin meistä itsestämme esitti ystäväni Franz Tamminen itsensä runoilijana, minä taas ilmoitin, että - paitsi vakinaista koulupoika-ammattiani - harjoitin säveltämistä. Lönnrotin omista töistä saimme tietää, että hän valmisti suomalaista sanakirjaansa. Pidin varmana, että Franzin korkea tehtävä vaikuttaisi Lönnrotiin, mutta, kumma kyllä ei se suuresti herättänyt hänen mielenkiintoansa. Sen sijaan osoitti hän uteliaisuutta, kuultuaan minun musikaalisista taipumuksistani. Niinpä ukko otti esille kanteleensa ja näytti minulle miten hän oli kirjoittanut muistiin keräämänsä kansansävelmät. Nuottikirjoitusta kun ei osannut, oli hän itse keksinyt oman numerosysteeminsä. Millainen se järjestelmä oli, sitä en, ikävä kyllä, enää muista, mutta hämärästi muistelen, että Lönnrot oli numeroinut kanteleensa kielet ja että laulujen intervallimerkintä riippui niistä. Numerokirjoitus oli paperiliuskoilla, jotka pistettiin kanteleenkielen pidikkeen alle, mistä ukko tarpeen tullen poimi ne esille."

Vielä Pariisissa Robert Kajanus opiskeli musiikillisia valmiuksiaan ja siellä hänen omia teoksia jopa kustannettiinkin. Leipzigissa opiskellessaan hänen tuotantoaan oli kustantanut Breitkopf & Härtel ja Fr. Kistner. Pariisista Kajanus kuitenkin palasi jälleen Saksaan imemään musiikillisia vaikutteita ja lopulta kesällä 1882 Kajanus rantautui takaisin Helsinkiin nuoren vaimonsa Johanne Müllerin kanssa, ja Helsingissä hän melko pian otti yhteyttä Martin Wegeliukseen.

1.12.1916 Dagens Pressiin antamassaan 60-vuotishaastatelussa Robert Kajanus muisteli seuraavaa: "Muistan vielä Ruotsalaisen teatterin orkesterin, jossa Karl Fredrik Bis Wasenius heilutti tahtipuikkoa. Sen muodosti kaksitoista miestä, enimmäkseen kaartilaisia ja ylioppilaita; vain pari jäsentä oli ammattimuusikkoja. Se oli kaupungin ainoa orkesteri, ja sillähän ei voinut tehdä paljon mitään. Sitten tuli amatööriorkesteri, jossa oli 18 jäsentä, mutta siitä ei tullut pitkäikäistä. Kun keväällä 1882 oleskelin tilapäisesti Dresdenissä, sain kirjeen, jossa kerrottiin, että amatööriorkesteri oli hajaantunut. 'Tämä merkitse Helsingin musiikkielämän loppua', sanottiin kirjeessä kuin hätähuutona." Tämän kirjeen Robert Kajanukselle kirjoitti Helsingistä G. A. Dahlström, joka Kajanuksen opintomatkan alkutaipaleella oli hänen matkakumppaninsa ja josta hieman myöhemmin kehkeytyi perustetun orkesterin viuluryhmän jäsen ja kannustaja.

Seuraava aikalaistodistus on Robert Kajanuksen läksiäishaastattelusta keväältä 1932: "Se lähti alkuunsa eräästä kirjeestä minkä - silloin Dresdenissä asuen - sain loppukeväällä 1882. Se tuli Helsingistä ja sisälsi tiedon, että R. Hrimalyn orkesteriyritys, johon kuului 18 muusikeria, oli perikatonsa partaalla. Monesko orkesteriyritys järjestyksessä se oli, joka näin luhistui, en muista enää, mutta pitkä sarja niitä oli toinen toisensa jälkeen sortuneita. Ja nyt oltiin sitä mieltä, että minun oli tultava kotiin Suomeen ja pantava alkuun uusi orkesteri.

Vastasin, että kesäksi ei ollut mitään tehtävissä, mutta että heinäkuussa aioin palata Suomeen ja sittenpähän nähtäisiin. Niinpä sitten saavuinkin kotimaahan, pian sen jälkeen tapasin Martin Wegeliuksen, ja kun sitten kerran käyskennellessämme Esplanaadilla kuljimme Kappelin ohi, huomasi Wegelius parvekkeella erään henkilön, jonka nähdessään hän minulta kysyi: "tiedätkö kuka tuo mies tuolla on?" "En", minä vastasin. "Hän on kauppias W. Klärich, ja nyt saat tehdä tuttavuutta hänen kanssaan." Wegelius vei minut parvekkeelle ja esitteli minut, sanoen: "tässä on eräs nuori mies, jolla on sellainen mieletön tuuma, että hän aikoo perustaa vakinaisen orkesterin". Minkä jälkeen Wegelius jätti meidät, Klärichin ja minut, kahden.

Vaikka minut esiteltiin mielettömänä nuorena miehenä, heräsi Klärichissä mielenkiinto orkesteriyritystä kohtaan, ja hän sanoi, että jos kauppias Sinebrychoff saataisiin mukaan, olisi siinä Klärichkin... kun sitten kävin Sinebrychoffin luona, hänkin vastasi myöntäen, ja sitten olimme periaatteessa yksimielisiä Helsingin orkesteriyhdistyksen perustamisesta."

Martin Wegeliuskaan ei itse uskonut kauppias Waldemar Klärichin sijoittavan enää rahojaan orkesterihankkeisiin, koska kauppias oli edellisissä orkesterihankkeissa ainoastaan menettänyt merkittäviä summia, mutta toisin kävi. Varsin pian - muutamassa päivässä - hankkeen rahoitus eteni ja vuonna 1980 Klärichin jälkeläisten luota löytyneiden dokumenttien joukosta tuli esille kaksi sopimusta, jotka laskivat perustan Helsingin orkesteriyhdistyksen toiminnalle. Bulevardi 40 osoitteessa on toisen sopimuksen mukaan 3.9.1882 kirjoitettu alle orkesteriyhdistyksen perustamispöytäkirja, jonka läsnä olleina ovat allekirjoittaneet kauppiaat Klärich ja Sinebrychoff sekä kapellimestari Robert Kajanus. Klärich otti sopimuksen mukaan vastatakseen 10 000 markasta orkesterin vuotuisista kustannuksista ja Sinebrychoff 5 000 markasta. Kajanuksen osuus oli siten 10 000 mk, josta 6 000 mk tuli siitä, että hän luopui ensimmäisenä toimintavuotena 6 000 mk:n sovitusta palkastaan ja sijoitti lisäksi vielä 4 000 mk omaa rahaa yhdistykseen. Ensimmäiset vuodet olivat siis Kajanuksen perheessä niukkoja, mutta tarvittavia lisätuloja tuli kuitenkin Robertin toimiessa pari vuotta Helsingin yksityislyseon musiikinopettajana sekä maineikkaan Muntra Musikanterin kuoronjohtajana. Orkesteriyhdistys arvioi menoja kertyvän (ilman johtajan palkkaa) n. 58 000 mk (205 000 €) ja tuloja n. 38 000 mk (135 000 €) toiminnan alkaessa. Alkuun orkesteriin kiinnitettiin 36 soittajaa, monia jopa ulkomailta asti. Uusi orkesteri sai ensimmäisen harjoitustilansa Uuden teatterin yläkerrasta harjoitusten työkielen ollessa saksa ja ensimmäinen konsertti järjestettiin Yliopiston Juhlasalissa 3.10.1882 klo 19.30. Toinen konsertti oli 2.11.1882 samaisessa paikassa.

Toinen löydetyistä sopimuksista on tehty elokuun lopussa vuonna 1882 Uuden teatterin kanssa. Tässä sopimuksessa 14 soittajan orkesteri saa teatterilta 16 000 mk vuodessa. 60 populäärikonsertin budjetoitiin tuottavan 15 000 mk:n tulot yhdistykselle ja sinfoniakonserteista 5 000 mk:n tulot. Budjettiin oli jo tuossa vaiheessa ilmestynyt 2 000 mk:n tulot yhdistyksen ylläpitämästä orkesterikoulusta, vaikka tämä koulu toteutui vasta vuonna 1885 ja tuotti - ainakin alkuun - yhdistykselle enemmän kuluja kuin tuloja. Talousvaikeuksien edessä orkesteri oli monasti ja sen toiminta oli useasti katkolla; Kajanus järjesti lopulta osakeannin ja markkinoi itsekin varakkaammalle väestölle orkesterin osakkeita. Orkesterin esiintymispaikoiksi vakiintuivat Yliopiston Juhlasali ja Seurahuone populäärikonserteissa.  

Villa Vikan on Martin Wegeliuksen rakennuttama huvila Raaseporin kunnassa, josta muusikot ja säveltäjät saavat vuokrata työskentelytilaa itselleen. Teosto lahjoitti paikan Musiikin edistämissäätiölle.

Osittain orkesterikoulusta johtuen ajautui herrojen Martin Wegeliuksen ja Robert Kajanuksen suhde pitkäksi aikaa erittäin huonolle tolalle. Kun Kajanus anoi Helsingin kaupungilta avustuksia orkesterilleen, olivat Wegeliuksen johdolla svekomaanit jyrkästi vastustamassa näitä avustuksia. Seuraavaksi Kajanus ymmärsi anoa senaatilta apua ja saikin ymmärrystä osakseen tässä hankkeessa. Robert Kajanus kielsi jyrkästi orkesterinsa muusikoita esiintymästä musiikkiopiston järjestämissä konserteissa, vaikka muusikot olisivat näistä konserteista saanet lisäansioita. Musiikkiopiston ja uuden orkesterin tilaisuudet järjestettiin varmuuden vuoksi vielä samoina päivinä ja samoihin kellonaikoihin kaikkinaisen yhteistyön vaikeuttamiseksi. Wegelius kielsi opistonsa opiskelijoilta menemästä orkesterin konsertteihin. Martin Wegelius edusti vankasti opin ja koulutuksen merkitystä muusikon ammatissa, kun taas Robert Kajanuksen lähestymistapa oli huomattavasti käytännönläheisempi. Wegeliusta korpesi varmasti myös rajoitetut mahdollisuudet toimia kapellimestarina ja molemmat herrat olivat hyvin autoritaarisia johtajia sekä merkittävän pitkävihaisia luonteeltaan. Kauna ja eripura jatkuivat aina kesään 1903, jolloin Baselin musiikkijuhlilla Wegelius ja Kajanus sopivat välinsä ainakin muodollisesti kuntoon.

Helsingin kaupunginorkesteri ei ole maassamme vanhin sinfoniaorkesteri, sillä sen kunnian on saanut Turun filharmoninen orkesteri: Turun orkesterin historia alkaa vuodesta 1790, jolloin Turun Soitannollinen Seura perustettiin kaupunkiin. Täydet mitat täyttäviä sinfoniaorkestereita Suomessa on tällä kertaa ainoastaan kolme kappaletta; Helsingissä Musiikkitaloaan kotinaan pitävät Radion sinfoniaorkesteri ja Helsingin kaupunginorkesteri sekä Pohjoismaiden suurimmassa konserttisalissa - Tampere-talon suuressa salissa - ja Tampere-talosta paikkansa löytänyt Tampere Filharmonia. Helsingin kaupunginorkesterin vuotuinen budjetti on n. 10 miljoonaa euroa ja ylikapellimestarina toimii nykyään vuonna 1963 syntynyt John Storgårds sekä emeritus ylikapellimestarina 2.3.1944 syntynyt Leif Segerstam. Helsingin kaupunginorkesterin intendenttinä on Gita Kadambi.

Robert Kajanus ja Helsingin kaupunginorkesteri©Esa Hakala

Venäjän keisari Aleksanteri III

 

Venäjän keisari ja Suomen suurruhtinas Aleksanteri III ja hänen syntymäpäivänsä 10.3.1846 - Aleksanteri oli syntynyt jo vuotta aiemmin Aleksanteri II ja keisarinna Maria Aleksandrovnan toisena poikana - jäi historian kirjoihin Suomen Taideyhdistyksen viralliseksi syntymäpäiväksi. Yhdistyksen perustehtävä oli luoda perusta Suomen taide-elämälle, tukea suomalaista kuvataidetta sekä edistää kuvataiteiden tuntemusta ja kaikkinaista harrastustoimintaa. Tehtävä oli aluksi pioneerityötä; Suomessa ei ollut vielä tuolloin vakituisia taidenäyttelyitä eikä taidearviointia julkisesti. Ensimmäinen tavoite oli, että Suomessa ylipäänsä olisi kuvataiteilijoita ja tämän vuoksi taiteilijat ja lahjakkuudet olisi ensin löydettävä ja sitten saatettava saamaan pätevää harjoitusta ja koulutusta tulevia tehtäviä varten kulttuurityöntekijöinä Suomessa. Näitä tarkoituksia varten Taideyhdistys jakaa vuosittain palkintoja ja apurahoja kuvataiteilijoille ja taidearvostelijoille. Yhdistyksen ensisijainen tarkoitus on tukea varsinkin nuoria ja lahjakkaita, uransa alkutaipaleella taivaltavia kuvataiteilijoita. Jo vuonna 1858 Suomen Taideyhdistys perusti nuorille ja lahjakkaille taiteilijanaluille palkinnon - Dukaattipalkinnon -, joka myönnetään erityisistä ansioista nuorille, enintään 35-vuotiaille kuvataiteilijoille.

Taideyhdistysliikkeen synty voidaan hyvin nähdä historian valossa Euroopan saksankieliseen alueeseen liittyvänä ilmiönä. Taideyhdistykset olivat uuden ajan taidemesenaatteja, jotka tukivat erityisesti oman aikansa taiteilijoita ja taidetta, kun äveriäät keräilijät taas yleensä keskittyivät vanhaan taiteeseen. Valistusaika oli myös tehnyt tehtävänsä ja kulttuurialan vahvistuessa taide sai jalansijaa uusissa yhteiskuntaluokissa aina työläisiä myöten. Taidemaalari ja professori Karl Ludwig Frommelin aloitteesta perustettiin vuonna 1818 Karlsruhen taide- ja taideteollisuusyhdistys, jota nykyään pidetään taideyhdistysten alkuna. Pohjoismaista ensimmäisenä taideyhdistysajatus levisi Tanskan Kööpenhaminaan, joka ennätti perustaa oman yhdistyksensä jo vuonna 1825. Ruotsissa Stockholms Konstförening näki päivänvalon vuonna 1832 ja Norjassa Konstforeningen Kristianissa (Oslossa) perustettiin hieman myöhemmin eli vuonna 1836. Julkisesti Suomessa aivan ensimmäinen idea Taideyhdistyksen perustamisesta esiteltiin jo vuonna 1834, mutta tuolla kertaa ajatus ei vielä edennyt toiminnan tasolle; syynä on pidetty suomalaisen sivistyneistön tuolloin vielä ymmärtämättömyyttä laajasti taiteiden merkityksestä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura sai alkunsa kuitenkin jo vuonna 1831 ja melko pikaisesti alkoi ilmapiiri olla suotuisa myös kuvataiteen saada oma yhdistyksensä asioitaan edistämään.

Suomen Taideyhdistyksen ensimmäisten hyväksyttyjen sääntöjen mukaisesti yhdistyksen tarkoitus oli "edistää isänmaassa aistia kuvaamataiteita kohtaan ja rohkaista niiden harjoittamiseen henkilöitä, joilla on siihen luonnostaan taipumuksia, mutta jotka ovat vailla varoja ja keinoja edistyäkseen siinä ilman vierasta tukea." Taideyhdistyksen tehtäviin kuului taideteosten ostamista ja jäsenistön kesken arpajaisissa teosten jakamista, näyttelyiden järjestäminen sekä taiteilijoiden taloudellinen tukeminen apurahoin. Vuonna 1868 Taideyhdistyksen sääntöjä päivitettiin määrittelemään yhdistyksen asemaa ja organisaatiota. Säännöt määrittelivät mm. seuraavaa: "Yhdistys lunastaa pääasiassa kotimaisilta taiteilijoilta taideteoksia, joista osa vuosittain arvotaan yhdistyksen jäsenten kesken, järjestää julkisia näyttelyitä, ylläpitää taidekokoelmaa ja piirustuskouluja."

Salaneuvos Carl Johan Wallen

Suomen Taideyhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi nousi vapaaherra, salaneuvos Carl Johan Walleen ja luultavasti hänen arvovallallaan oli keskeinen merkitys yhdistyksen saadessa suurruhtinas Aleksanterin suojelijakseen. Ensimmäisen kerran Suomen Taideyhdistys jakoi stipendejä ja järjesti teosarpajaiset seuraavana vuonna perustamisestaan eli vuonna 1847. Helsinkiin perustettiin jo vuonna 1848 oma piirustuskoulu Taideyhdistyksen siipien suojassa - Turussa piirustuskoulu oli ennättänyt aloittaa jo muutaman vuoden aiemmin. Vuonna 1851 Taideyhdistyksen suojelija ja suurruhtinas Aleksanteri teki erittäin merkittävän lahjoituksen yhdistyksen taidekokoelmaan; 28 taideteosta käsittävä kokoelma hankittiin vapaaherra O. W. Klinckowströmiltä ja ainoana edellytyksenä oli teosten näytteille saattaminen. Tämä kokoelma oli siis Suomen ensimmäinen julkinen taidekokoelma ja se tietenkin muodosti myös Suomen kansallisen taidekokoelman perustan. Vasta kymmenen vuoden kuluttua lahjoituksen saamisesta näyttely sai esittelypaikkansa ja lopullinen museorakennus valmistui vuonna 1887, jonka tänään tunnemme Ateneumina. Nimen museorakennukselle ideoi Suomen Taideyhdistyksen puheenjohtaja, estetiikan professori C. G. Estlander ja vasta rakennukseen muuton jälkeen vuonna 1888 Ateneumin kokoelma sai virallisesti museokokoelman statuksen. Taideyhdistyksen museo- ja koulutustoiminnat säätiöitiin vuonna 1939, kun perustettiin Suomen taideakatemian säätiö, Finlands konstakademi, ja sitä ennen Suomen Taideyhdistys kartutti ansiokkaasti Ateneumin taidekokoelmia. Suomen valtio otti vuonna 1990 Ateneumin taidekokoelmat haltuunsa ja nykyään Taideyhdistys ei enää ylläpidä omia kokoelmia, vaan jakaa lahjoituksina taidearpajaisissa hallitsemiaan taideteoksia ja Suomen Taideyhdistyksen arkisto sijaitsee Kuvataiteen keskusarkistossa.

Ateneum Rautatietorin etelälaidassa

Suomen Taideyhdistyksen jäseneksi pääset suhteellisen helposti ja jäsenmaksukaan ei muodosta perin suurta rasitetta; jäsenmaksu lienee 30 € per vuosi. Käykääpä nyt ainakin tutustumassa tähän merkittävään taidemuseoon Helsingissä ja nauttikaa kaikilla mahdollisilla tavoilla sen tarjoamista antimista - varmuuden vuoksi!