Festivaaliyleisöä Pyynikkisalissa.

 

Tampereen Pyynikkisaliin Loud Silents-festivaalin viimeiseen tilaisuuteen kerääntyi tänään lähes täysi salillinen kiinnostuneita katsomaan Meren kasvojen edessä mykkäelokuvaa ja kuuntelemaan sen musiikkisäestystä, jota johti säveltäjä-sovittaja Jussi Lampela. Säestävät muusikot olivat Tampereen Musiikkiakatemian opiskelijoita. Trumpettisolistiksi Tampereelle oli saatu loistava jazz-trumpetisti, Teosto-palkinnon saaja ja Porin Jazzin Vuoden muusikko 2004, Verneri Pohjola.

Verneri Pohjola ja Jussi Lampela.

 

Meren kasvojen edessä on Teuvo Puron ohjaus ja näytös oli Loud Silents-festivaalin ja Kansallisen audiovisuaalisen instituutin yhteistuotantoa. Esityksestä myös taltioitiin ääniraita myöhemmin julkaistavaa DVD-julkaisua varten.

 

Kunnallisneuvos Johan Niklas Salminen.

Kaikki Tampereen historiaa vähänkään tuntevat saattavat muistaa, että kaupunki tunnettiin pitkään naisten kaupunkina. Mitkä mahtavat olla kolme tunnetuinta naisiin liittyvää maamerkkiä uhkean kaupunkimme julkikuvassa?

Pyynikin kuljetuskalustoa 1930-luvulla.

Tehtailija Sulo Salmelin.

Rosa Salmelin.

Ensimmäinen on tietysti Pyynikin Helmi. Kaakinmaalle Papinkadun ja Tiiliruukinkadun kulmaan puhdasvetisen kaivon äärelle perustivat vuonna 1897 eri oluttehtaan yhdistymällä uuden panimon, Osakeyhtiö Pyynikin. Perustajina olivat kauppaneuvos Julius Jonsson, panimomestari Gösta Borg, rakennusmestari Arthur af Hällström ja kauppiaat Fredrik Pöllänen sekä K. J. Landeman. Kieltolain tultua voimaan vuonna 1919 tehdas valmisti mm. tätä legendaarista limonadijuomaa, Pyynikin Helmeä. Vuonna 1922 tehtailija Sulo Salmelin sai Pyynikin panimon osake-enemmistön haltuunsa ja vei tehdasta eteenpäin kuolemaansa saakka vuoteen 1930. Salmelinin puoliso, Rosa Salmelin  johti tehdasta  aina vuoteen 1963 asti, jolloin edellisten poika, Juhani Salmelin jatkoi tehtaan johdossa vuoteen 1985 saakka. Tuolloin tehdas myytiin Sinebrychoffille.

 

Toinen maamerkki on varmasti Suomen neito, joka on yksi Wäinö Aaltosen neljästä Pirkkalaisveistoksesta Tampereen Hämeensillalla. Patsas sai paikkansa sillan kupeesta 26.9.1929. Tampereen Tuomikirkonkadulla on aikoinaan toiminut myös saman niminen anniskeluravintola.

Suomi neito.

Kolmantena - muttei välttämättä vähäisimpänä - lienee Epilän Nahka tarkoitusperiin sopivaksi?! Korpilahdella 13. tammikuuta 1861 sorvari Kalle Raajinmäelle ja Maijastiina Vuohelalle syntyi Johan Niklas Salminen. Isä kuoli nälkävuonna 1867 ja perhe jäi äidin vastuulle. Johan pääsi jo varhain maanviljelystöihin ja 18-vuotiaana hän lähti nahkurinoppiin siirtyen setänsä mukana Tampereelle. Kisällinäytteen hän teki vuonna 1882 hän ja samaan aikaan suoritti kansakoulun. Salminen perusti vuonna 1884 Tampereelle pienen nahkurinliikkeen, jonka siirsi osoitteeseen Puutarhakatu 23 vuonna 1889. Toiminnan kasvaessa Hatanpäälle rakennettiin uusi nahkatehdas ja osia tuotannosta siirtyi kolmanteen tehdasrakennukseen Epilään. Salminen osti vuonna 1915 Epilästä Erland Hildenin vuonna 1891 perustaman nahkaverstaan rakennuksen ja perusti näin Epilän Nahkatehtaan. Vuonna 1926 Salmisen nahkatehdas työllisti jo 128 henkilöä ja laman jälkeen vuonna 1938 tehtailla työskenteli jälleen 132 työntekijää.

Salminen toimi nahkatehtaan johdossa poikkeuksellisen pitkään; kaikkiaan 50 vuotta. Ennen vuotta 1917 hän toimi tehtaansa yksinomistajana ja johtajana ja vuodesta 1917 perheyhtiö J.N. Salminen Oy:n Nahkatehtaat toimitusjohtajana ja johtokunnan puheenjohtaja. Oman toimensa ohessa hän ennätti vuodet 1903-16 työskennellä myös Höyrypuuseppä Oy:n isännöitsijänä. Tampereen kunnalliselämään hän osallistui aktiivisesti luottamustehtävissä ja sai vuonna 1931 kunnallisneuvoksen arvonimen. Kaupunginvaltuustossa hän istui yli kaksikymmentä vuotta vuosina 1893-1904 ja 1909-20, toimi holhous- ja köyhäinhoitolautakunnissa sekä palotoimiston puheenjohtajana. Myös kirkkovaltuusto ja työnvälitystoimiston johtokunta tulivat hänelle tutuiksi.

Salminen osallistui Tampereen Käsityö- ja Tehdasyhdistyksen toimintaan, jonka puheenjohtajaksi hän tuli 1906. Hän toimi Suomen Nahkuriammatin työnantajain liiton puheenjohtajana vuosina 1906-1921 ja tämän jälkeen Suomen Nahkateollisuusliiton hallituksen puheenjohtajana. Salminen oli myös suomalaisuusaatteen kannattaja ja hän otti innokkaasti osaa Suomalaisen puoleen ja Kansallisen Kokoomuksen kinkereihin. Salminen oli myös Suomalaisen klubin perustajia ja toimi klubin johtokunnassa kuolemaansa asti, vuodesta 1901 lähtien johtokunnan puheenjohtajana sekä vuodesta 1931 kunniajäsenenä. Sivistystyötä Salminen tuki myös 100 000 markan lahjoituksella Turun suomalaiselle yliopistolle.

 

Tapio Kullervo Lahtinen.

Kuka fyysisesti isokokoinen, Pyynikin maisemissa elämänsä ehtoopuolen asustanut ja TV2:n hallintoasioita viimeksi työelämässään hoidellut mies lymyili nimimerkkien Juhani Sälö, Ilpo Kallio, Hilma Järvi, Pirkko Mäki, Pentti Rautio sekä salanimen Kullervo takana? Hän oli Helsingissä 18.7.1922 syntynyt Tapio Kullervo Lahtinen, jotka jälkipolvet muistavat hänen kuolemattomista sanoituksista ja sävellyksistä. Tuleville lauluntekijöille hän jätti perinnöksi ohjeensa: "Tekstin poljento ei saa riidellä melodian kanssa. Tavujen on mahduttava säveliin, ja äänteitten tunnelmaa luova teho on otettava huomioon. Laulun pitää olla ennen kaikkea laulettava", hän evästi noviiseja.

Helena Eeva.

Kullervo, hiljainen, vaatimaton ja araksikin luonnehdittu mies ennätti suomalaisen musiikin tietokannan mukaan tehdä sanat 273 lauluun ja n. 70 omaa sävellystä, joihin hän sanat kovin mieluusti teetti toisilla. Esim. Helena Eeva teki sanat Kullervon sävellyksiin: Suopursu, Laulajan ystävä ja Penkillä pelimannin. Tapio Lahtinen opiskeli ensin musiikkia Helsingin yliopistossa ja konservatoriossa. Hän oli myös erittäin valpas oman nimensä suojelija, joka hyvin mielellään sanoituksensa kätki nimimerkkien taakse. Varsinkin ammattipiireissä mies toki tunnettiin, mutta hänen toivettaan myös kunnioitettiin varjelemalla varsinaisen nimen käyttöä yleisölle.

Klaus Salmi.

Sotavuosina Tapio Lahtinen soitti muusikkona pasunisti Klaus Salmen jazzorkesterissa ja ajautui vuonna 1946 Roger Lindbergin Musiikki Fazerille työhön. Musiikki Fazerilla hän toimitti Musiikkiviestiä aina vuoteen 1961 ja vuosina 1950-61 hän toimitti erittäin suosittuja Toivelauluja-vihkoja samassa talossa. Musiikki Fazerilla työskenteli vuosien saatossa merkittäviä sanoittajia myös muitakin; Reino Helismaa, Tuula Valkama, Helena Eeva, Juha Vainio ja Vexi Salmi. Vuonna 1966 Tapio Lahtinen siirtyi Yleisradion palvelukseen Tampereelle TV2:lle hallintoasioita hoitamaan. Samoihin aikoihin Tapio Lahtinen lopetti sanoitustyön. Tapio Lahtinen menehtyi Tampereella 24.7.1996.

Reino Helismaa.

Tapio Lahtinen oli taitava kielimies, jonka johdosta hänelle ohjautui merkittävästi juuri käännöstöiden tekoa aktiiviaikanaan. Tässä suhteessa hän muistuttaa Suomen tuotteliainta käännöstekstien työstäjää, Niilo Sauvo Pellervo Puhtilaa (s. 27.4.1928 ja k. 2.11.2014). Sauvo Puhtila teki pitkän päivätyön Yleisradion palveluksessa ja illat ja yöt oli sävelten ja sanojen aikaa. Parhaimpana yönä häneltä kerrotaan syntyneen sanat kuuteen lauluun. Itse hän joskus kertoi laskeskelleensa sanoitustensa määrää ja kun pääsi 6 000:n kohdalle, lopetti laskemisen kesken. Puhtila työskenteli Harry Orvomaan Scandia-yhtiölle ja Orvomaa - tiukkana talousmiehenä - sai Puhtilan lopulta työskentelemään kuukausipalkkaa vastaa, koska laski näin säästävänsä kuluissa. Puhtilan käyttämiä nimimerkkejä olivat: Solja Tuuli, Veikko Vallas, Jim, Santeri, Merja, S. Puustinen, Pekka Saarto, Salla S., Tikka, Timjami, Jukka Terä, P. L. Saarinen ja Saukki.

Sauvo Puhtila.

Reino Helismaa (s. 12.7.1913 ja k. 21.1.1965) oli armoitettu sanojentekijä, jonka varhaisen poismenon vuoksi jälkeenjäänyt tuotanto kattaa kuitenkin n. 5 000 laulusanoitusta, 104 radiohupailua, 32 elokuvakäsikirjoitusta, 10 revyytä ja kahdeksan näytelmää. Reino oli tavattoman nopea ja tekniikaltaan kyltymätön sanojen hioja, joka saattoi vastauksensakin keskustelukumppanille muotoilla riimein. Helismaan viimeiseksi ja hyvin keskeneräiseksi jäi sanat Minne tuuli kuljettaa, jotka sitten Helismaan kuoltua tulivat Juha Vainion tehtäväksi. Juha Vainion viimeinen sanoitus - siitä vain kertosäe oli valmiina - oli Ei toivetta mulla sen kummempaa, jonka Juhan kuoleman jälkeen loppuunsaattoi Juice Leskinen. Sävellyksestä vastasi Veikko Samuli.

Kerttu Mustonen.

Kaikkia näitä edellä mainittuja sanoittajia yhdistää säveltäjä Toivo Pietari Johannes Kärki (s. 3.12.1915 ja k. 30.4.1992) , jonka tunnetuimpiin sotavuosien sävellyksiin yleensä teki sanat kirjanpitäjä Kerttu Mustonen. Mustonen katsoikin sittemmin sanoitustehtävän itselleen turhan vaativaksi ja yhteistyö kuihtui säveltäjä Kärjen kanssa. Iisvedeltä Toivo Kärki löysi vielä taitavan sanoittajan, Lauri Jauhiaisen. Kärki oli kuitenkin kiinnostunut vain sanoittajista, ei sanoittajista, jotka harrastivat myös säveltämistä.

Kullervo © Esa Hakala

 

Armenian Filharmoninen orkesteri.

Pohjoismaiden suurin kongressi- ja konserttisali löytyy Tampereelta.

 

Vuonna 1924 perustettu Armenian Filharmoninen orkesteri vierailee Tampereella lauantaina 11.4.2015 klo 19 konsertoimalla Tampere-talon suuressa salissa taiteellisen johtajansa Eduard Topchjanin luotsatessa maailmankuulua orkesteria. Armenian kansanmurhasta tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta ja tämän muistoksi orkesteri tekee nyt Eurooppaan suuntautuvan kiertueen konsertoimalla. Viulunsoitolla musiikkiopintonsa aloittanut Topchjan on ollut orkesterinsa johdossa vuodessa 2000 lähtien. Vuonna 1971 syntynyt Eduard Topchjan aloitti itse kapellimestariopintonsa vuonna 1991 Jerevanin konservatoriossa. Armenian Filharmonisen orkesterin oma kotisali on miljoonakaupunki Jerevanissa Hatšaturjan-sali. Orkesteri on tehnyt menestyksellisiä vierailuita ainakin Yhdysvaltoihin, Venäjälle, Kanadaan, Itävaltaan, Italiaan, Ranskaan, Saksaan, Portugaliin, Espanjaan, Englantiin, Iraniin, Libanoniin, Japaniin, Arabiemiraatteihin, Kyprokselle, Kreikkaan ja Turkkiin.

Eduard Topchjan.

Orkesterin Tampereen konsertin ohjelma koostuu seuraavasti: Aram Hatšaturjan, Spartacus Suite no. 1 ja 2, puolalaisen säveltäjän ja pianistin Karol Szymanowskin Viulukonsertto no. 1 ja vielä lopuksi Pjotr Tšaikovskin Sinfonia no. 6. Tässä viimeisessä teoksessa konserttiohjelma on muuttunut, sillä alunperin teos piti olla saman säveltäjän Sinfonia no. 4.

Pjotr Tšaikovski.

Karol Szymanowski.

 

Lauantain vierailukonsertin solistiksi saapuu Saksasta vuonna 1972 syntynyt hieno viulisti Isabelle Faust, jonka käytössä on vuodesta 1996 lähtien ollut "Sleeping Beauty" - Stradivarius vuosimallia 1704. Isabelle Faust nousi vuonna 1987 julkisuuteen voittamalla Leopold Mozartin Kansainvälisen Viulukilpailun ja sen jälkeen palkintoja ja kunniaa on tullut runsaasti lisää. Hän on myös sangen ahkerasti levyttävä viulutaiteilija.

Isabelle Faust.

Joseph Arthur de Cobineau.

Richard Wagner ei vielä 1850-luvulla saanut kovasti antisemitismikirjoituksillaan huomiota oman taiteilijapiirinsä ulkopuolella, mutta tilanne muuttui täysin vuonna 1869 jälkeen hänen julkaistessaan kirjoituksen omissa nimissään. Nyt kirjoitus jakoi ihmisiä jyrkästi kannattajiin ja vastustajiin sekä todisti Wagnerin tiukasti edelleen seisovan kirjoituksensa takana. Monasti on väitetty, että Wagner ikääntyessään olisi pyörtänyt tai pehmentänyt suhtautumistaan juutalaisiin, mutta tämän väitteen puolesta on vaikea löytää argumentteja; toisaalta on runsaasti näyttöä siitä, että hän ei muuttanut eikä pehmentänyt omaa näkemystään myöhemminkään. Vahvin väite Wagnerin mielipiteen muutoksen puolesta iän saatossa on hänen kieltäytyminen allekirjoittamasta antisemiittiadressia. Wagnerilla oli erittäin huonoja kokemuksia nimensä antamisesta esim. eläinkokeita vastustaneeseen adressiin eikä Wagner halunnut myöskään olla tekemisessä rahvaan toiminnan kanssa. Vuodelta 1881 on säilynyt kirje suojelijalleen Baijerin kuningas Ludvig II:lle, joka saa nyt toimia näyttönä Wagnerin muuttumattomista mielipiteistä juutalaisten suhteen vielä myöhemmälläkin iällä:

"Pidän juutalaista rotua synnynnäisenä vihollisena puhtaalle ihmisyydelle ja kaikelle, mikä siinä on jaloa. On varmaa, että me saksalaiset sorrumme ennen heitä, ja ehkä minä olen viimeinen saksalainen, joka tietää, kuinka pitää puolensa taidetta rakastavana ihmisenä juutalaisuutta vastaan, joka on jo saamassa hallintaansa kaiken".

Wagner ei milloinkaan peittänyt mielipiteitään vaan tämä vahva mielikuva hänestä säilyi hamaan loppuun asti. Mm. Bayreuther Blätter-lehdessä elämänsä ehtoopuolella 1880-luvulla julkaisemissaan kirjoituksissa hänen juutalaisvihansa näyttäytyy yhäti laantumattomana. Lisäksi hänen kirjoituksiinsa ilmestyi modernin antisemitismin aikana huolestuttavana piirteenä rasistinen näkökulma. Lokakuussa 1880 Wagner julkaisi artikkelin "Religion und Kunst", jossa hän vastusti voimakkaasti rotujen sekoittumista sekä ihaili arjalaista rotua. Wagner kunnioitti ainoastaan puhdasta rotua ja saksalaiset olisivat puhdasta rotua, jos vain vapauttaisivat itsensä juutalaisten ikeestä. Wagner julkaisi vielä vuonna 1881 artikkelin "Erkenne dich selbst", jossa hän esitteli kattavasti ajatuksiaan koko 30-vuotisen juutalaisvastaisuuden ajaltaan; hän kirjoitti edelleen rodun puhtauden puolesta sekä rotutunteen syntymisen tärkeydestä.

Joihinkin Saksan antisemiittisen liikkeen johtajiin Wagnerilla oli huonot välit ja välistä hänenkin väitettiin olleen juutalaista syntyperää, väite on kylläkin toteen näyttämättä. Kiistatta Wagner oli vahvana kulttuuripersoonana kuitenkin tekemässä antisemitismistä salonkikelpoista, vaikka Hitlerin kansallissosialistit eivät varsinaisesti juuri häneltä oppejaan ammentaneet.  

Jotta antisemiitti maailmankatsomus eli uskonoppi juutalaisten vahingollisuudesta yhteiskunnalle olisi menestynyt poliittisesti ja järjestöelämässä, tarvittiin vielä lisäksi juutalaisuuden kytkeminen rotuun. Juutalaiset haluttiin näyttää omana rotuna, joka poikkesi saksalaisista selvästi heikompana. Juutalaisten väitettiin tekevän vain tuhoavaa vaikutusta saksalaiseen yhteiskuntaan. Tämän rotuopin ensimmäinen luoja oli ranskalainen diplomaatti ja kirjailija Joseph Arthur de Cobineau (s. 14.7.1816 ja k. 13.10.1882), jolla on myös mielenkiintoinen yhteys Wagneriin. Cobineau julkaisi vuosina 1853-55  teoksensa Essai sur I'inégalité des races humaines. Gobineau loi teoksellaan pohjan näkemykselle siitä, että kaikki ihmiset eivät ole ihmislajina samanarvoisia, vaan fyysisesti ja henkisesti täysin eriarvoisia. Gobineaulle rotu merkitsi ratkaisevaa ja määräävää tekijää historiassa. Gobineaun osoitti maapallolla olevan kolme päärotua, valkoinen, keltainen ja musta, ja valkoinen olisi näistä kehittynein. Valkoisen rodun puhtain jalokivi olisivat arjalaiset. Arjalaisten tärkeä merkitys historialle oli keskeisin kohta Gobineaun rotuopissa, ja sitä ilman he olisivat tuskin saaneet samaa asemaa 1800-luvun historiassa.

Friedrich Nietzsche.

Cobineau saapui papiksi Pariisiin vuonna 1835, mutta liikkui mielellään kirjallisissa piireissä. Hän taisi useita kieliä ja tunsi itämaista kulttuuria hyvin. Vuonna 1849 Cobineau toimi ulkoministeri Alexis deTocquevillen sihteerinä, minkä jälkeen siirtyi diplomaatiksi toimien mm. Sveitsissä, Saksassa, Ruotsissa, Brasiliassa ja Persiassa. Wagnerin lisäksi hänen ajatuksiaan ovat myöhemmin hyvin tarkasti tutkineet ainakin Friedrich Nietzsche ja Adolf Hitler. Myöhemmällä iällään Cobineau sai Richard Wagnerilta turvapaikan luotaan.

Kahdeksan kuukauden vankilatuomionsa aikana vuonna 1924 Hitler saneli kaksiosaisen teoksensa Taisteluni.

Richard Wagnerin vävy, englantilainen kirjailija Houston Stewart Chamberlain (s. 9.9.1855 ja k. 9.1.1927), - joka sittemmin kääntyi täysin saksalaiseksi - omistautui tutkimaan poliittista filosofiaa, luonnontieteitä ja Richard Wagnerin ajatuksia. Kaksiosaisen pääteoksensa hän julkaisi vuonna 1899 nimellä Die Grundlagen des Neunzehnten Jahrhunderts. Tämä teos nousi sittemmin pangermanismin - jonka ideologisena päämääränä oli Suur-Saksan luominen - sekä antisemitistisen natsipuolueen suoranaiseksi evankeliumiksi. Ensimmäisen maailmansodan aikoihin Chamberlain kirjoitti mielellään propagandaa entistä kotimaataan vastaan. Sairauden heikentämä Chamberlain tapasi suuren idolinsa, Adolf Hitlerin 1920-luvulla ja Hitler sai kirjailijan liittymään jopa natsipuolueeseenkin.

Houston Stewart Chamberlain.

Wagnerin Lohengrin sai kantaesityksensä 28.8.1850 Weimarissa, kun Franz Liszt toimi teoksen kapellimestarina. Säveltäjä itse ei kuullut oopperaansa vielä tässä vaiheessa, vasta yksitoista vuotta myöhemmin tarjoutui tähän mahdollisuus. Sen sijaan säveltäjä Wagner keskittyi nyt täysin kirjoittamaan teoreettista tutkielmaa Oper und Drama (Ooppera ja draama), joka on massiivinen kokonaisesitys - sisältäen n. 100 000 sanaa - taiteilijan näkemyksistä kirjoitettuna välistä hyvinkin korkealentoisella tyylillä. Joulukuussa 1851 alkoi Wagner kirjoittaa kattavaa johdantoa julkaisuunsa, joka käsitti Lentävän hollantilaisen, Tannhäuserin ja Lohengrinin libretot. Wagner haki myös huojennusta vaivoihinsa - ruusu ja hankala ummetus - yhdeksän viikon vesihoitokuurilla Albisbrunnin hydropaattisesta hoitolaitoksesta.

Otto Wesendonck.

Mathilde Wesendonck.

 

Alkuvuodesta 1852 Wagner tutustui merkittäviin mesenaatteihinsa; Otto Wesendonck teki melkoisen omaisuuden New Yorkissa silkkiyhtiön yhtiömiehenä ja hänen 23-vuotias (Wagneriin tutustuessaan) Mathilde-vaimonsa oli miestään kolmetoista vuotta nuorempi. Mathildesta tuli ajan oloon Richard Wagnerin muusa ja heidän välillään oli myös suhde. Oton tehtäväksi tuli turvata säveltäjä Wagnerin taloudellinen puoli tukemalla rahalla ja myöntämillään lainoilla Wagneria. Vihdoin vuonna 1857 Otto salli Wagnereiden asettua oman talonsa vieressä sijainneeseen pieneen taloonsa, omaan turvakotiin, josta Wagnerit maksoivat muodollista vuokraa.

Samana vuonna hieman myöhemmin aktivisti Georg Herwegh esitteli Wagnerin Franҫois ja Eliza Willelle, joista myös tuli säveltäjä Wagnerin luotettuja ystäviä ja tukijoita. Masennus ja epätoivo vaivasivat Wagneria, vaikka hän huhti- ja toukokuussa pääsi kapellimestarina johtamaan oman oopperansa Lentävä hollantilainen. Wagnerin kirjeenvaihto paljastaa hänen kärsineen ilottomasta ja murheellisesta elämästä sekä hänen hautoneen jopa itsetuhoisia ajatuksia. Nämä ongelmat jatkuivat aina vuoteen 1857 asti, jolloin Wagnerit pääsivät muutamaan Otto Wesendockin järjestämään turvakotiin. Wagner sai nyt Nibelungin sormuksen tekstit valmiiksi ja hän luki niitä kutsuyleisön läsnä ollessa Zürichin Baur au Lac-hotellissa neljänä peräkkäisenä iltana 16.2.1853 alkaen. Otto Wasendonck järjesti Wagnerille jälleen taloudellista tukea, jonka turvin hän saattoi johtaa kolme konserttia ohjelmistojen koostuen otteista hänen aikaisemmista teoksistaan.

Wagnerit muuttivat Zeltweg 13:ssa olleen talon kolmanteen kerrokseen, sen suurimpaan huoneistoon, jonka sisustivat verrattain ylellisesti. Franz Liszt vieraili heinäkuussa 1853 Wagnereilla ja säveltäjät esittelivät teoksiaan toisilleen ja viihtyivät hyvin toistensa seurassa. Otto Wesendonckin rahojen turvin Wagner matkusti Italiaan. Matkaa seuranneina kuukausina alkoi Wagner myös säveltää Nibelungin sormuksen musiikkia.  Lokakuussa Wagner tapasi Lisztin Baselissa; tässä tapaamisessa olivat mukana myös Hans Bülow, Joseph Joachim ja Peter Cornelius. Joitakin päiviä myöhemmin Liszt ja Wagner tapasivat jälleen Pariisissa. Täällä Liszt esitteli kolme lastaan Wagnerille ja tämä oli Wagnerin ja 15-vuotiaan Cosiman ensitapaaminen.

Puolivälissä vuotta 1854 Minna Wagnerin sydänvika äityi niin pahaksi, että hän hakeutui hoitoon kylpylään Vierwaldstätter-järven rantamaisemiin Seelisbergissä. Sairauden takia hän joutui turvautumaan oopiumiin unettomuutensa takia. Sairaus ja avioparin lapsettomuus koettelivat parisuhdetta monin tavoin. Syyskuussa Wagnerin velat ylsivät jo 10 000 frangiin, mutta Otto Wesendonck uhrautui jälleen maksamaan velat sekä lupautui antamaan säännöllistä avustusta tulevia esityspalkkioita vastaan.  

Aki Luoto

Aki Luodon Tampereen yliopistolle tekemän valtio-opin pro gradun pohjalta tarkasteltiin maanantaina 23.3.2015 klo 18 Juicen Kirjastossa taiteilija Juice Juhani Leskisestä ja hänen poliittisuuttaan. Aki Luoto alusti tilaisuuden esimerkkien ja tulkintojen kautta kertoen, millainen poliittinen toimija Juice Leskinen oli, mihin hän toimintansa ja julkisen esiintymisen kautta pyrki ja miksi hän nousi 1980-luvulla sellaiseen asemaan, kun tapahtui.

Mikko Alatalo

Ennalta pyydetyn puheenvuoron käytti tilaisuudessa kansantaiteilija ja kansanedustaja Mikko Alatalo, joka kertoi kattavasti havainnoistaan Juice Leskisestä ihmisenä ja taiteilijana.

Juice Leskisen kirjasto, Pellavantori 2.

Tilaisuuden lopuksi oli paikalla olevalla yleisöllä mahdollisuus osallistua keskusteluun. Juicea sai muistella tai esittää hänestä kysymyksiä.

 

Järvensivun tila.

Valveutunut lukijani saattaa muistaa hyvinkin vuoden 2013 syyskuulta kirjoitukseni Messukylästä ja sen erinäisistä vaiheista historian saatossa. Jos jostain syystä asia kuulostaa vieraalta, voit korjata tilanteen käymällä blogissani lukemassa em. artikkelin; blogini osoite on: esahakala.blogspot.com; tarinan päivämäärä blogissa on 7.9.2013.

Aion nyt liittää tähän Messukylän tarinaan jenkan jatkoksi lisää paikallista Tampereen historiaa menneiltä vuosilta ja vien seuraavassa muistelossa lukijani Järvensivun maisemiin, aivan kauniin kaupunkimme keskeisiin paikkoihin. Paikkaa (Järvensivua) on toisinaan kutsuttu myös pikku Pispalaksi ja ns. yhtymäkohtiahan ei ole vaikea löytää; harjumaisemiin lähinnä köyhällistön rakentamat puutalot ilman kaava-aluetta, jne.

Vilhelmiina ja Heikki Ahlgren perheineen.

Messukylän jakokuntaan ovat kuuluneet pääkylän lisäksi Nekala, Otavala, Järvensivu, Hallila, Juva ja Haihara. Aivan oman jakokuntansa muodosti Takahuhdin suuri kylä ja sillä ei näyttäisi olleen mitään suurempia riitoja rajoista Messukylän kanssa. Eräässä vuoden 1753 kihlakunnantuomiossa mainitaan Tammerkosken, Messukylän ja Takahuhdin jakokuntien rajojen yhtyvän Wenhenkumomaksi nimetyssä paikassa, joka on sittemmin paikannettu rajapyykkinä lähelle Vuohensiltaa; täällä Vuohenoja laskee Iidesjärveen aivan järven koillispäässä. Syyskuussa 1681 on laamanninkäräjillä Messukylän ja Takahuhdin rajan linjausta käsitelty Palvaanniemen kohdalla. Takahuhtilaisia ilmeisesti kiinnosti pääsy Iidesjärven kala-apajile, mutta Messukylän miehet jämäkästi näyttivät rajapaikan olleen pohjoisempana kumollaan olevaa venettä muistuttavassa paikassa - josta kyllä kivinen rajapyykkikin löytyi tuolloin.

Järvensivun varhaisemmat tiedot liittyvät kiinteästi jälleen kirkonkäyntiin. 1400-luvulta Messukylä on palvellut Pirkkalaa ensin puukirkollaan kappeliseurakuntana ja papin tarpeisiin täytyi saada virkatalo, joten sellainen järjestyi Messukylään kuuluvasta Järvensivun talosta. Vuoteen 1557 asti Järvensivun pappilan maat kuuluivat kirkolle ja tuolloin kruunu - kruununvouti Niilo Ingenpojan avustuksella - otti taas maat takaisin. Nyt tilan maita alkoi viljellä Matti Envaldinpoika. Vuonna 1554 Niilo Ingenpoika huomautti tileissään: "Edelleen on eräs lampuoti Messukylän kappelin luona, ja hän on tähän mennessä ollut pappila eikä ole vielä joutunut verolle." Järvensivun kylä (Jerffuensiw) on ollut alkuaan papinmanttaaliluettelossa ja siellä oli kaksi viljelijää, toisen lisänimenä oli vuodesta 1556 Landboodila ja toisen vuodesta 1584 Lampoila. Vuonna 1588 maat palautuivat jälleen kirkolle, kun laamanninsijainen Hartvig Henrikinpoika 31.10.1588 Pirkkalan käräjillä sai todistajilta kuulakseen tilan pitkään kuluneen Messukylän kappelin alaisuuteen ja sen pappien saaneen sieltä ylöspidon käydessään suorittamassa palveluksiaan kappeliseurakunnassa. Rahvas pyysi käräjillä vielä nöyrästi, että "se saisi saman tilan kappelin alle niin kuin se vanhuudestaan oli ollut, jotta pappi siitä saisi elantonsa, koska sikäläinen rahvas on varaton hankkimaan papille ruokaa ja olutta".

Kalevantietä

Nämä kaksi Lampolan tilaa yhdistyivät vuonna 1590 Järvensivun tilaksi, jolla oli maita vielä Iidesjärven takanakin. Kun Messukylä itsenäistyi 1630-luvulla omaksi seurakunnaksi, ei Järvensivua enää tarvittu pappilaksi ja se jatkoi tavallisena tilana, myöhemmin vielä rusthollina eli ratsutilana. 1700-luvun lopulla tilan ollessa Erkki Järvensivun hallinnassa se oli jo Messukylän neljänneksi vaurain tila. Vuonna 1794 isojaossa tila kuitenkin jaettiin kahteen osaan; Iidesjärven pohjoispuolelle jäi Järvensivun tila ja eteläpuolelle Nekalan tila.

Aitolahdesta Lampun talon poika, Henrik "Heikki" Ahlgren saapui Järvensivulle ensiksi vuokralaiseksi. Hän ihastui Järvensivun tilan omistajan, värjärimestari Fagerströmin ottotytär Vilhelmiinaan. Vuonna 1886 Heikki sai lopulta myös Järvensivun tilan nimiinsä. Tilan päärakennus sijaitsi Järvensivuntie 10:n paikalla ja päärakennus oli poikittain rautatien ja tien välissä, mutta tilan ulkorakennuksia sijaitsi myös sekä tien toisella puolella että rautatien takana pelloilla. Vilhelmiina ja Heikki Ahlgrenin avioliitosta syntyi seitsemän lasta ja Vilhelmiina eli vuoteen 1910 asti, kun taas Heikki asusti loppuelämänsä Koivulassa (Järvensivuntie 26) vuoteen 1925 Järvensivun tilan myytyään. Kun Tampereen kaupungin kasvun tieltä haluttiin Kyttälän laitakaupungin hökkelikylä ja sen köyhä väestö siistiä toisaalle häätämällä heidät vuonna 1892, kävi Heikki Ahlgrenin näitä vähäväkisiä kovasti sääli ja hän päätti tehdä jotakin. Hän oli itsekin työelämää saanut maistaa ajurina Pellavatehtaalla. Koska hänen tilansa jyrkkä harjumaa mäntyrinteineen ei soveltunut viljelykseen, hän päätti tarjota maataan vuokratonteiksi mm. häädetyille.

Ennen kuin tontteja lohkottiin Järvensivun harjumaisemista oli Ahlgrenin perheen lisäksi alueella jokunen mökki jo olemassa. Vuohenojan päässä kuului Messukylän Vilusen maihin Puhoon (Puhon) torppa, joka sijaitsi n. 100 m Järvensivun koulusta Messukylään päin. Puhon maista oli lohkottu myös jokin tontti, jota asusti mm. ratavartija Malmi. Järvensivun ja Pinnin välimaastossa sijaitsivat Pinnin suutari Vesslundin mökki, Laxin mökit, Pihka-Heikin ja Vakkerin mökki nykyisen Viinikanojan sillan kupeessa. Ensimmäinen henkilö, joka Järvensivulta vuokrasi vuokratontin oli Verkatehtaan työläinen Herman Girs. Tämä Girsin n. 600 neliön tontti oli suunnilleen osoitteessa Järvensivuntie 31. Ennen kuin Kyttälää kerittiin purkaa oli ensimmäiset vuokrasopimukset saatu aikaan ja niiden määrä ennätti kasvaa lähes sataan Järvensivua liitettäessä Tampereen kaupunkiin vuonna 1922. Kuitenkin kirkollinen yhteys Tampereeseen oli alkanut jo 28.12.1917. Kaupungilla oli mahdollisuus jo vuonna 1899 ostaa 400 000 markalla Järvensivu, mutta kauppoja ei kuitenkaan syntynyt tuolloin. Näin kaupunki joutui vuonna 1922 liittämään ensimmäisen kerran Suomessa yksityisen omistamaa maata alueeseensa. Mm. tämän takia kyläläiset kuljettivat talousvesiään pitkin rinnettä vielä pitkään ja kunnan vesi tuli alueelle vasta 1940-luvun puolivälissä sodan jälkeen.

Järvensivun tilan maiden lohkominen alkoi kaupungin puoleiselta laidalta ja siirtyi siitä sitten vähitellen korkeammalle rinteeseen. Uusi vuokralainen sai valita mieleisen paikan ja Ahlgren järjesti tontinmittaukset. Rakennuspiirustuksia ei yleensä koskaan taloista ollut, eikä niitä kyllä kukaan tuohon aikaan osannut vaatiakaan. Asemakaava muovautui asutuksen myötä ja talojen väleihin koetettiin jättää kapeat "rankujat" tulipalojen varalta. Vaikka enin osa tonteista oli juuri vuokratontteja, syntyi lähinnä junaradan takapuolelta myös muutamista tonteista kauppoja ostajien ja Ahlgrenin välillä. Koska kaikesta oli pulaa ja rahat vähissä, täytyi mielikuvitus ottaa käyttöön rakennuksilla; moni navetta, riihi, sauna tai talli näkivät uuden elämän asuinrakennuksena uudella paikalla. Paikalliset ammattilaiset ahkeroivat harjulla lähes tauotta ja työpäivät jatkuivat rakennuksilla myöhään varsinaisten töiden jälkeenkin.

Järvensivuntien varteen muodostui kanta-asukkaiden mökeistä alue, jota sitten alettiin kutsua Alakyläksi ja tietä vastaavasti Alatieksi. Rinteelle muodostui vastaavasti tietysti Yläkylä ja nykyinen Kurpantie toimi Ylätienä. Näiden välistä kulki nykyinen Tiaisentie sai olla Keskutie. Yhteiselo sujui Järvensivulla isännän ja vuokralaisten kanssa mallikkaasti ja vuokranmaksupäivä oli 14.3., jolloin vuokralaiset saivat pulakahvit Järvensivun isossa kamarissa. Kauppakadulla piti nuori Hannu Peltonen - taiteiden ystävä - asianajotoimistoa hoitaen mm. kultaseppä Kustaa Hiekan asioita ja taidehankintoja. Hän oli mukana perustamassa Kajaani Oy:tä ja myös kunnanvaltuuston jäsen. Hannu Peltonen oli Vesilahden Palhon kartanoa omistavien sisarusten nuorin ja etsi omaa maatilaa itselleen. Vuonna 1916 Heikki Ahlgren tuli Peltoselle kauppaamaan Järvensivun tilaa ja vaikka Peltonen ei paikasta ensin innostunutkaan, kaupat kuitenkin tehtiin. Peltosen kerrottiin olleen se henkilö, joka pakotti kaupungin päättäjät ostamaan Hatanpään kartanon suuren pankkikonkurssin jäljiltä kaupungille, sillä Hatanpää omisti kosket. Peltosen elinpäivät jäivät sangen vajaiksi hänen kuollessaan 31-vuotiaana vuonna 1917 umpilisäkkeen tulehdukseen ja suku yritti - siinä kuitenkaan onnistumatta - kaupata Järvensivun tilaa Tampereen kaupungille.

Tilan uudeksi omistajaksi ryhtyi vuonna 1918 Tampereen piirilääkäriksi saapunut Juho Soini, hiljainen mies joka viihtyi puutarhassaan taimiensa parissa. Juhon mukana tilalle muuttivat nyt vaimo Lydia lapsineen ja perheen apulainen, Katri. Vähävaraiset perheet saivat lääkäri Soinilta apua korvauksetta. Juho Soini jäi eläkkeelle lääkärin virastaan vuonna 1932 ja muutti Helsinkiin eläkepäiviään viettämään. Perheen uskottu apulainen, Katri jäi Järvensivun tilasta huolehtimaan. Juho Soini eli pitkän elämän, lähes 90-vuotiaaksi kuollen vuonna 1949. Peltosen perikunta myi Järvensivun tilan Tampereen kaupungille 58 miljoonalla markalla samana vuonna.  

Tampereelta rautatietä Vaasaan alkoi valmistua vuonna 1879 ja rata valmistui lopulta vuonna 1883. Järvensivun puinen laituriseisake sijaitsi nykyisen Järvensivuntie 7:n kohdalla ja viimeiset junat ovat siellä pysähtyneet vuonna 1988. Messukylään rakennettiin tavaraliikennettä varten Viinikan ratapihalta raide vuonna 1951, joka kulkee radan vieritse. Vuonna 1904 järvensivulaiset anoivat kunnalta nykyisen Järvensivuntien ottamista kunnan maantieksi, mutta tällä kertaa se jäi vielä haaveeksi. Vasta vuonna 1911 senaatti julisti sen yleiseksi maantieksi ja tientekovelvolliset saivat rakentaa tien 4,75 m levyisenä ja pitää tien kunnossa. Kalevankankaan maantietä myöden oli tietysti myös kulkua, mutta mäen takia tätä reittiä käytettiin luonnollisesti vähemmän.  

Järvensivun kasvu oli melko nopeaa, jo vuonna 1907 asukkaita oli 657. Pian kuitenkin kaupungin päättäjiä alkoi pelottaa Pispalan ja Järvensivun esikaupunkien villi meno; alueet altistuivat rakennuksineen tulipaloille, täällä tehtailtiin elintarvikkeita, teurastettiin eläimiä, palvattiin lihaa sekä valmistettiin vuotia ilman valvontaa. Lehmät, siat, hevoset ja lampaat olivat jokapäiväinen näky alueilla ja terveysolosuhteet olivat melko alkeelliset. Tappelut olivat kylissä yleisiä ja ratamestari Johan Lundstedt raportissaan todistaa Järvensivusta seuraavaa: "Elämä yllämainitussa mäessä ja sen läheisyydessä on mitä kurjinta laatua, juopuneita, räyhääjiä kulkee tulvimalla jalan ja hevoisilla kaupungin ja Järvensivun mäen välillä itäen yllä suurta liikettä häiritsemällä rauhallisten ihmisten toimia. Tappelut ja kaikenmoiset häiriöt kuuluu päivän järjestykseen siellä." Alue saikin oman poliisin ja ensimmäisenä poliisina toimi luutnantti Aaltonen. Viimeinen poliisi alueella oli Frans Lehtonen ja Järvensivun talossa oli myös jonkun aikaa putka, joka myöhemmin sijaitsi Jämingin talossa Järvensivuntiellä. Kaupungin pyynnöstä Keisarillinen senaatti vahvisti vuonna 1912 Järvensivulle ja Pispalaan terveydenhoito-, palo-, rakennus- ja järjestyssäännöt.

Järvensivun koulu

1900-luvun alusta Järvensivu oli osana Messukylän koulupiiriä ja koululaisille tuli koulumatkaa n. 2-3 km suuntaansa. Kiertokoulukin toimi Järvensivun rukoushuoneella jonkin aikaa. Heikki Ahlgren ja savenvalaja Enqvist tulivat voimallisesti tukemaan oman koulun saantia Järvensivulle ja lopulta vuonna 1907 oppilasmäärät olivat niin isot, että Järvensivu piti erottaa omaksi koulupiiriksi. Ahlgren vuokrasi pirttiään koulun luokkahuoneeksi kaksi vuotta ja ensimmäinen opettaja oli Eemeli Uotila. Järvensivun koulun tontti ostettiin Ahlgrenilta Vaasan radan eteläpuolelta ja uusi koulurakennus valmistui vuonna 1909; rakennuksessa oli kaksi luokkahuonetta sekä käsityö- ja voimistelusali. Koulurakennuksessa oli asuinhuoneistot kahta opettajaa varten. Uuteen koulun ilmoittautui välittömästi 110 lasta ja hyvin pian osoittautui, että tilat ovat ahtaat ja veistoluokka sai toimia myös opetustilana. Uusi lisärakennus tarvittiin ja se valmistui vuonna 1911 rakennusmestari Heikki Tiitolan suunnittelemana. Lisärakennuksessa oli luokkahuone, käsityösali sekä opettajan asunto. Vuosi 1956 toi mukanaan koululle jälleen uuden 6000 kuutiometriä käsittävän tiilisen lisärakennuksen kaksine luokkahuoneineen. Rakennus kattoi myös ruokalan, juhlasalin, käsityöluokan sekä voimistelusalin.

Pankinjohtaja Grönblom perusti vuonna 1889 kaupungin puoleiseen Iidesjärven rantaan tiilitehtaan Ahlgrenilta vuokraamalle maalle. Tehdas paloi vuonna 1895 ja toistamiseen vuonna 1910. Tiiliä tehtaalla poltettiin keväästä syksyyn ja parhaimmillaan tehdas antoi elannon 30 työntekijälle. Tiilitehtaan toiminta päättyi kuitenkin vuonna 1915. Kalevantien varresta siirtyi kaksi kivenveistämöä Järvensivuntien alkupäähän nykyisten Saarioisten ja Turvan toimitilojen kohdalle. Kalevankankaan hautausmaa työllisti näitä kumpiakin hyvin. Ylhäällä lähellä hautausmaata toimi 1900-luvun alusta lähtien asfaltti- ja tervatehdas, joka valmisti mm. kattohuopaa. Hautausmaan länsipuolelle rakentui vuonna 1910 Tampereen Yleinen sairaala, jossa nykyään opiskellaan terveydenhoitoa. Hautausmaa työllisti myös Salosen ruumisarkkutehdasta. Kalle Mäkisen tehdas taas valmisti kymmenen hengen porukalla venäläislehdistä Havanna- ja Rekord-sikareita. Mäkisen tehdas lopetti toimintansa levottomuuksien aikoihin vuonna 1918. Tiaisentiellä Ahlstenin talossa toimi lihapalvaamo. Muita yrityksiä olivat esim. Hakalan makkara- ja kalasavustamo, Muhosen koripaja ja Slastnikovin siirappitehdas. Järvensivulla työskentelivät myös suutari ja seppä Vasama,  puusepät Ranta ja Helenius sekä savenvalaja Enqvist. Osuusliike Voima tuli Etu-Järvensivulle voimakkaasti keskittäen teollisuuttaan. Vuonna 1924 aloitti ensin höyryleipomo, seuraavaksi tuli virvoitusjuomatehdas ja meijeri. OTK:n lihanjalostustehdas, kasvis- ja lihavarastot ja keskusvarasto olivat samalla tontilla. E-liikkeen pikatukku ja leipomo olivat paikoillaan aina vuoteen 1990 asti.

Kovat taistot käytiin Kalevankankaan maisemissa vuonna 1918. Pahin taistelu oli 28.3.1918 kiirastorstaina. Valkoisten vallattua Messukylän alkoi eteneminen Tampereen suuntaan. Noin viikoksi taistelut juuttuivat Kalevankankaan kohdalle ja menetykset oivat hirvittäviä puolin ja toisin. Taistelujen päätyttyä punavankeja pidettiin vangittuina venäläisten kasarmilla Kalevankankaantien varrella, josta oli lyhyt matka teloituspaikkana toimineelle montulle sekä Kalevankankaan hautausmaan punaisten yhteishaudalle. Kansalaissodan jälkeen Pohjolan jääkäripataljoona asettui näihin kasarmin parakkeihin vuoteen 1921 asti, jonka jälkeen ne käytettiin perheiden hätäapuasuntoina. Aluetta tunnettiin myös näiden "pikatalojen" nimellä, joihin ensimmäiset asukkaat muuttivat sotien jälkeen vuonna 1945.  

 

Pikatalot Kalevantien varrella.

Vuonna 1930 Järvensivulla oli asukkaita jo toista tuhatta ja ensimmäinen asemakaava alueelle saatiin vuona 1936. Lainmuutos teki myös mahdolliseksi tuuheissa asuinympäristöissä vuokralaisten lunastaa tonttinsa omakseen. Järvensivulla omistusasioiden hoito vei kaikkiaan 15 vuotta ja vuonna 1951 tätä asiaa päästiin juhlistamaan Järvensivun koululla.

Järvensivun tanssilava vuonna 1955.

Vireää yhdistystoimintaa Järvensivulla harrastettiin mielellään; kylästä löytyivät ainakin raittiusseura (Kaleva II), työväenyhdistys, urheiluseura Kisa, VPK ja rukoushuoneyhdistys sekä 1940-luvulla perustettu omakotiyhdistys. Koska kylässä oli ainaisena pelkona tulipalovaara, niin VPK:sta muodostui ymmärrettävästi - varsinkin, kun Järvensivu ei kuulunut vielä kaupunkiin - merkittävä toimija alueellaan. Vapaaehtoinen Palosammutus Kunta sai alkunsa vuonna 1900 Järvensivulla ja heti alkujaan siihen liittyi 30 miestä. Järvensivulle oli vuonna 1890-luvulla ehditty hankkia oma paloruisku. Heikki Ahlgren lahjoitti kylän palokunnalle tontin Järvensivuntieltä kalustovajalle. Savenvalaja Enqvist oli ensimmäinen palopäällikkö, varapäälliköksi tuli poliisi S. Tunturi, sammutusosaston päälliköksi muurari E. Vilkman ja korjausosastoa johti leipuri K. Toivonen. Vielä myöhemmin vapaapalokunta sai vuokratontin Tikantien varrelta, johon tulivat tanssilava ja ravintola näyttämöineen. VPK rahoitti myös ahkeraa näyttämöryhmää toiminnallaan ja käytännössä se tarkoitti järjestettäviä iltamia ja arpajaisia niiden yhteydessä.

 

Järvensivun Omakotiyhdistyksen Tampereen kaupungille vuonna 1971 lahjoittama muistokivi.

6.8.1948 Hilja Mattilan aloitteesta perustettu Järvensivun Omakotiyhdistys järjesti vuonna 1971 kotiseutujuhlan, jossa yhdistys muisti kylän tilanomistajaa ja alkuunpanijaa Henrik "Heikki" Ahlgrenia pystyttämällä muistokiven tilan pirtin kohdalle.

Järvensivu © Esa Hakala