Tänään onnittelen Helsingin kaupunkia 200-vuotisen pääkaupunkihistorian vuoksi. Helsinki-päivän ohjelmasta poimin Musiikkitalon konsertin tänään klo 13, jossa Helsingin kaupunginorkesterin Viihdejousikko tarjoili syntymäpäivän kunniaksi alle tunnin mittaisen viihteellisen musiikkituokion. Viihdejousikossa musisoivat: Jani Lehtonen (1. viulu ja juonto), Tuomas Ikonen (2. viulu), Ilkka Lehtonen (3. viulu), Tuomas Huttunen (alttoviulu), Ilmo Saaristo (sello), Eero Ignatius (kontrabasso), Markku Hannola (piano), Matti Tähtivuori (kitara) ja Pasi Suomalainen (rummut). Orkesteri alttoviulisti Petteri Poijärvi kävi kahden kappaleen aikana lavalla vierailevana laulusolistina G. Malmsténin Stadin kundissa ja Valto Laitisen Kun syksy saapuu Helsinkiin. Kokoonpanon kaikista sovituksista vastasi Hannoverin lahja viihdemusiikillemme, 11.3.1930 syntynyt Arthur Fuhrmann. Musiikkituokion aloitusnumerona oli Lössi-alkusoitto Arthurin omana sävellyksenä ja sitä seurasi Boogie for Geige. Kronologisessa järjestyksessä näitä seurasivat Bel Ami, Tosellini-serenadi, Itke en lemmen tähden, Muistojen Bulevardi (Börje Sundgren),  Stadin kundi, Holiday for strings (David Rose), Montin Czardas, Kun syksy saapuu Helsinkiin, Sapelitanssi ja musisoinnin päätti kulmikkaaksi oiottu Säkkijärven polkka. Muusikkojen soitanta oli kaikin puolin mallikasta, vaikka varsinaista lentoonlähtöä ei tapahtunutkaan. Montin Czardas kärsi hieman balanssiongelmasta, kun Ilkka Lehtosen viulusoolo jäi säestävien muusikoiden jalkoihin paikoin. Sovituksellisesti Valto Laitisen sävellys Kun syksy saapuu Helsinkiin jäi turhan vaisuksi ja olisi kaivannut ilmavampaa sovitusta tuekseen. Pienoinen kauneusvirhe oli myös esiintyjien käyttämä valkoinen smokki päiväkonsertissa; asuhan on nimen omaan ilta-asu ja tarkoitettu käytettäväksi vasta klo 18 jälkeen. Konsertti oli nähtävissä suorana lähetyksenä Stadi.tv:n tai Helsinki-kanavan kautta.

Viime helmikuun ja maaliskuun vaihteen Helsingin kaupunginorkesterin solistina kummassakin konsertissa (29.2. ja 1.3.2012 Musiikkitalossa) soitti solistina Kalevi Ahon kontrafagottikonserton National Symphony Orchestrassa soittava yhdysvaltalainen Lewis Lipnick, joka on vaihtanut soittimensa kontraforteen syyskuussa 2010. Lewis Lipnick suoritti omat musiikkiopintonsa Mozart-Akatemiassa Salzburgissa ja sai suoritettua Bachelor of Music-tutkinnon Peabodyn konservatoriossa vuonna 1968. Hän aloitti soittamisen National Symphony Orchestrassa jo vuonna 1970. Lipnickin aloitteesta National Symphony Orchestra tilasi säveltäjä Gunther Schullerilta konserton kontrafagotille ja orkesterille ja konserton kantaesitys oli vuonna 1979, jonka Lipnick soitti solistina ja orkesteria johti Mstislav Rostropovich. Konsertto oli laatuaan aivan ensimmäinen kontrafagotille kirjoitettu konsertto maailmassa.

Nykyaikainen kontrafagotti pohjautuu hyvin pitkälle akustisiin ratkaisumalleihin, jotka tehtiin jo 1879. Saksalainen soitinrakentaja Guntram Wolf päätyi vuona 2001 kontraforten ensimmäistä versiota rakentaessaan olla korjailematta vanhaa kontrafagottia ja suunnitteli näin aivan uuden, kokonaan toisen soittimen. Perusteellista parannusta soittimeen olikin odoteltu jo pitkään ja aikain kuluessa parannuksia olikin tehty, mutta lopulta soittimen perusrakennetta ei oltu kyseenalaistettu koskaan. Soitinrakentaja Wolf lausui omana ajatuksenaan: " Taitaa olla parempi parantaa itse sairaus, kuin tuputtaa aina vain lisää lääkettä!"

Alkoi perusteellinen soittimen suunnittelu, jossa soitinrakentaja Wolf sai korvaamatonta apua uuden soittimen suunnitteluunsa Dresdenin yliopiston akustiikan laitokselta. Spektrianalyysin avulla Wolf pääsi tarkasti analysoimaan normaalin fagotin äänenlaadun ja ominaisuudet ja päätyi tutkimusten tuloksena transponoimaan uuden soittimensa äänen oktaavia alemmaksi. Näin toimien Wolf onnistui säilyttämään fagotin normaalit karaktääriset ominaisuudet ja samalla luomaan todellisen bassofagotin. Itse soittimen silmiinpistävin ero sen suurempi koko verrattaessa kontrafagottiin. Kontraforte rakennetaan kokonaan vaahterapuusta, kun kotrafagotin putkessa on myös metallisia osia. Kontraforten soittimen putken sisätilavuus on myös selkeästi suurempi kuin kontrafagotin ja soittimen ääniaukot ovat suuremmat kuin kontrafagotissa.

Aivan erityistä huomiota soittimen suunnittelussa on yritetty kiinnittää sen sävelpuhtauteen. Kontraforte sulautuu sinfoniaorkesterin muihin bassosoittimiin kontrafagottia joustavammin ja helpommin. Kontrafagottiin verrattuna uuden soittimen ääntä voisi kuvailla leveämmäksi ja pehmeämmäksi ja kontraforten dynamiikka on selkeästi laajempi kuin kontrafagotin. Lewis Lipnickin valistunut veikkaus on, että aikain saatossa, joku kaunis päivä, kontraforte tulee soittimena syrjäyttämään vielä kontrafagotin.

Tässä kuvassa tallennetaan yli 160 vuoden antamalla huikealla kokemuksella muistitietoja helmikuussa 1933 perustetun Tampereen Kameraseuran polun varrelta. Äänitallennus on viime keskiviikolta 6.6.2012 ja paikkana Aitolahden Koirainniemi, valokuvaaja Juhani Riekkolan residenssi ja valokuvan otti myös Juhani Riekkola. Kuvan vasemmassa laidassa istuu solmio kaulassa tamperelainen valokuvaaja ja tutkija Rauno Kivelä ja kuvan oikeassa laidassa taas valokuvataiteilija Pekka Juhani Riekkola. Molemmat herrat ovat käveleviä "tietosanakirjoja" ja armoitettuja tarinan "iskijöitä". Kumpainenkin ovat olleet Kameraseuran kantavia voimia viisikymmentäluvulta lähtien. Kuvan kummankin herran kuvaushistoria hakee vertaistaan ja molemmat ovat ansioituneet myös kirjallisilla meriiteillä; Rauno Kivelän tuoreinta kirjallista tuotantoa on julkaistu huhtikuussa 2012 Tampereen museoiden julkaisuja 124 teoksessa Savupiippuja ja puhdasta kuuraa (William Lomaxin Tampere), jossa Rauno kirjoittaa omiin tutkimuksiinsa perustuen ansiokkaan artikkelin: Fotografiklubben i Tammerfors. Juhani Riekkolan kirjallisesta tuotannosta voisi poimia vaikkapa valokuvakirjat Pispalasta (Pispalan Moreeni ry:n julkaisu nro 2 vuodelta 1976) ja Amurista (Tammi 1975)  sekä omaelämäkerrallisen teoksen Jättää jälkeensä (Pilot-kustanus Oy 2005). Suosittelen lämpimästi tutustumaan kaikkiin edellä mainittuihin teoksiin. Muistan vielä muistuttaa kaikille kynnelle kykeneville Vapriikin William Lomaxin ainutlaatuisesta valokuvanäyttelystä. Poiketkaa Tampereella ja tutustukaa Lomaxin näyttelyyn! Tampere on kaunis kaupunki, jonka poikki virtaa koski - Tammerkoski - ja sitä on syytä varoa...

Vuonna 1985 syntynyt Santtu-Matias Rouvali kuuli jo kotonaan musiikkia aamusta iltaan, koska syntyi muusikoiden perheeseen; äiti soittaa viulua ja opetti Santtu-Matiakselle myös viulunsoiton alkeet ja isä soittaa klarinettia. Molemmat vanhemmista soittivat Lahden kaupunginorkesterissa ja Santtu pääsi näin usein konsertteihin ja harjoituksiinkin mukaan. Näissä tilaisuuksissa Santtu-Matias haltioitui näyttävistä asioista: lyömäsoittajista ja orkesteria johtavista kapellimestareista. Viisivuotiaana isä oli ottanut Santtu-Matiaksen mukaansa orkesterin kenraaliharjoituksiin, jossa isän silloinen kollega, Jorma Alanne, antoi Santtu-Matiaksen kokeilla lyömäsoittimia. Siitä kaikki sai alkunsa ja Jorma Alanne toimikin hänen ensimmäisenä opettajana lyömäsoittimissa.

Kuusivuotiaana Santtu-Matias aloitti musiikkiopintonsa Lahden konservatoriossa lyömäsoittimilla ja viulussa. Viulu jäi matkan varrella pois, koska pojalla oli muitakin harrastuksia, mutta lyömäsoittimet kuuluivat edelleen opintojen piiriin. Vuonna 2003 Santtu-Matias pyrki Sibelius-Akatemian nuorisokoulutukseen ja 17-vuotiaana hän muutti Helsinkiin ja aloitti opinnot akatemiassa pääaineenaan lyömäsoittimet. Samaan aikaan Santtu-Matias soitti myös sinfoniaorkesteri Vivossa ja täällä hän tutustui nyt kapellimestari Hannu Lintuun.

Nuori Santtu-Matias oli utelias kysymään Hannu Linnulta neuvoja ja pian he jo orkesteritauoilla tutkivat yhdessä partituureja ja miettivät, miten mikäkin kohta tulisi johtaa. Lyömäsoittajalla oli tuolloin jo käsien koordinaatio hallinnassa ja sopivasti impulsiivisuutta ja rytmitajua löytyi.  Myöhemmin hän on opiskellut yksityisesti myös Hannu Linnun johdolla. Kapellimestareiden kouluttaja Jorma Panula oli perustanut Sibelius-Akatemiaan nuorisokapellimestariluokan, johon myös Santtu-Matias hakeutui ja pääsi vuodeksi. Vuoden päästä häntä kannustettiin taas hakeutumaan oikealle kapellimestariluokalle ja professori Leif Segerstamin oppiin. Lyömäsoittaja Rouvali voitti Eurovision Nuorten solistien Suomen karsinnan vuonna 2004 ja edusti Suomea Sveitsin Luzernissa. Vuonna 2007 oli Santtu-Matiaksen lyömäsoitinopinnot tulleet tiensä päähän ja pääaineeksi vaihtui  orkesterin johtaminen kapellimestariluokalla. 2009 hän toimi kapellimestari Sakari Oramon assistenttina Kokkolan oopperassa.

Santtu-Matias Rouvali on joskus kutsunut kapellimestarin työtä yltäpäältä mielenkiintoiseksi, kun aina pitäisi onnistua ja skarpata koko ajan sekä kaiken aikaa saa jännittää ja stressata. Kapellimestareilla täytyy olla paineensietokykyä; soittajat voivat tauolla vaikka lukea, mutta kapellimestarin on oltava valppaana jatkuvasti. Kapellimestari voi myös päättää omista töistään ja tehdä töitä aivan niin paljon kuin haluaa. Onnistuneen konsertin jälkeen saa myös uskomattoman tunteen palkkioksi.  Kapellimestarin työssä pääsee myös työskentelemään eri orkestereiden kanssa ja silloin tutkitaan myös esimiestaidot ja suhtautuminen vastoinkäymisiin. Nuoresta iästään huolimatta Santtu-Matiaksen on pitänyt voittaa myös orkesterin soittajien luottamus puolelleen osaamisellaan; täytyy kuunnella herkällä korvalla orkesterin sointia ja opetella sen toimintatapoja. Positiivisen palautteen jälkeen on taas fantastinen tunne onnistuneesta yhteistyöstä. Palautteen hän näkee arvokkaana ja kritiikkiä tulee vain kestää. Siitä voi joko oppia tai oma näkemys vain vahvistuu entuudestaan. Fyysisiä rasitusvammojakaan ei voi täysin estää; niskojen jumiutuminen on aika yleistä, kun koko keholla tehdään töitä. Itse Santtu-Matias pitää työssään haasteellisempana ulkomaisten orkestereiden kanssa uskottavuus- ja kielikysymyksiä. Kieliä hän on jatkuvasti opiskellut lisää ja nuoruuskin korjaantuu hetkittäin. Santtu-Matias Rouvalin uran kannalta tärkeitä henkilöitä ja matkan varrella tukijoita ovat olleet ja ovat vieläkin Hannu Lintu, Sakari Oramo ja Leif Segerstam.

Luonto ja omat kaverit ovat Santtu-Matiakselle hyvin tärkeitä voimavaroja. Kavereita ei juuri kapellimestarin työn ammattisalaisuudet kiinnosta ja kavereiden kanssa ei työasioista keskustella. Santtu-Matias kuuluu kuitenkin kahteen metsästysseuraan ja nauttii myös kalastuksesta. Hän tapaa luonnon keskellä paljon kavereita ja hän haaveilee joskus omistavansa maatilan. Monenlainen musiikki kiinnostaa myös Santtu-Matiasta; Lahdessa hän soittaa jazz-bändissä, jonka kanssa soitetaan välillä rokkia ja musisoidaan myös pubeissa. Myös big-bandit ja 1950-luvun meininki kiinnostaa nuorukaista. Santtu-Matias oli perustamassa ja johtaa myös 60-henkistä Se ensemble orkesteria, joka sai alkunsa Lauttasaaren kirkosta. Tällä orkesterilla he ovat tehneet mm. Carmenin Kokkolan oopperassa. Nuori kapellimestari haluaa nuoria rohkaista erilaisen musiikin kuunteluun; kaikkea ei aina tarvitse ymmärtää musiikissa. Silmät voi pistää konsertissakin kiinni ja antaa mielikuvituksen viedä ja vain nautiskella. Solistina Santtu-Matias Rouvali on vieraillut ainakin Sinfonia Lahden, RSO:n ja Mikkelin kaupunginorkesterin konserteissa. Hänen kapellimestariuransa sai nopean lähdön, kun hän vuonna 2009 pääsi lyhyellä varoitusajalla johtamaan Radion sinfoniaorkesterin konsertin. Sen jälkeen hän onkin johtanut mm. Tampere Filharmonista orkesteria, Kymi Sinfoniettaa, Keski-Pohjanmaan Kamariorkesteria, Lapin kamariorkesteria, Tapiola Sinfoniettaa, Sinfonia Lahtea ja Residentie orkest Haagia. Vierailuja kapellimestarina hän on tehnyt myös City of Birminham Symphony Orchestraan, Los Angelesin filharmonikkoihin, Tanskan Radion sinfoniaorkesteriin, Tokyo Sinfoniaan, Grand Rapids Orchestraan, Gothenburgin Symphonyn ja Frankfurtin radion orkesterin luona. Syksyllä 2010 Rouvali solmi sopimuksen lontoolaisen Harrison & Parrot agentuuritoimiston kanssa. Syksystä 2011 lähtien Santtu-Matias on ollut Tapiola Sinfoniettan taiteellinen partneri ja samana syksynä alkoi myös yhteistyö Los Angelesin Filharmonikkojen kanssa, jossa Rouvali työskentelee säännöllisesti Gustavo Dudamelin kanssa.

Onko Santtu-Matias Rouvali Tampere Filharmonisen orkesterin seuraava ylikapellimestari syksystä 2013 lähtien?

Kauniin ja aurinkoisen päivän päätteeksi - keskiviikkona 23.5.2012 - sai Tampere-talon pieneen saliin kerääntynyt kamarimusiikinystävien joukko maukkaan musiikkituokion, jonka tarjosivat Tampere Filharmonian konserttimestarina syksystä 2010 vaikuttanut  Dennis Kim, Tampere  Filharmoniassa vuodesta 1997 sellonsoittajana toiminut Reinis Birznieks ja ruotsalais-puolalaiseen perheeseen syntynyt pianisti ja kapellimestari Peter Jablonski. Dennis Kim, illan viulusankarimme, aloitti viulunsoiton jo neljävuotiaana. Dennis Kim opiskeli musiikkia Philadelphian Curtis-instituutissa - johon hän pääsi 16-vuotiaana ja päätyen nyt täysipäiväisesti panostamaan musiikkiin - ja Yalen yliopistossa opettajinaan Victor Danchenko, Jaime Laredo, Aaron Rosend, Yumi Ninomiya Scott, Peter Oundjian ja Paul Kantor. Hänen soittimenaan on ex-Dushkin Stradivarius vuosimallia 1701. Ennen Tampereen pestiä Dennis Kim sai Tucsonin sinfoniaorkesterin konserttimestarin paikan 22-vuotiaana ja sittemmin hän on työskennellyt myös Hong Kongin ja Soulin filharmonisissa orkestereissa konserttimestarina. Konserttimestarivierailuita hän on tehnyt Malesian filharmonisessa orkesterissa, Länsi-Australian ja BBC Scotlannin sinfoniaorkestereissa, Lontoon filharmonikoissa, Irlannin RTE-orkesterissa ja Orchestre National de Lillessä. Kapellimestaritkin ovat nimekkäitä, joiden kanssa hän on työstänyt musiikkia; Riccardo Chailly, Charles Dutoit, Riccardo Muti, André Previn ja Sir Simon Rattle. Ensikonserttinsa 14-vuotiaana Toronton filharmonikkojen kanssa soittanut Kim on soittanut Kiinan ja Korean merkittävimpien orkestereiden solistina. Kamarimuusikkona soittokokemusta on mm. Pinchas Zuckermanin, Jaime Laredon, Carter Breyn, John Sharpin ja Marya Martinin sekä Tokion, Orion- ja Guarneri-kvartetin jäsenten kanssa. Kim on opettanut mm Hong Kongin esittävien taiteiden akatemiassa, Korean kansallisessa taideyliopistossa, Yonsein yliopistossa, Soulin taideakatemiassa sekä Atlantic- ja Bowdoinin festivaaleilla.

Reinis Birznieks valmistui Latvian musiikkiakatemiasta 1991 ja liittyi Rigas Kamermuzik-kamariorkesterin soolosellistiksi jo 1987. Hän on tehnyt useita nauhoituksia Latvian radiolle pianokvintetin jäsenenä.

Peter Jablonski  aloitti rumpujen soiton 5-vuotiaana ja pianonsoiton 6-vuotiaana. 9-vuotiaana hän esiintyi jo New Yorkissa ja 12-vuotiaana suoritti orkesteridebyyttinsä. Malmön musiikkiakatemiassa aloitetut opinnot jatkuivat Lontoon kuninkaallisessa musiikkikorkeakoulussa ensin pianonsoitolla ja sitten myös orkesterinjohtamisella. Vladimir Ashkenazyn ja Lontoon kuninkaallisen filharmonisen orkesterin kanssa levytetty Gershwinin pianokonsertto ja kaksi vuotta myöhemmin levytetty Sostakovitsin ensimmäinen pianokonsertto olivat merkittäviä saavutuksia. Ensikonserttien jälkeen 1992 Washington DC:ssä ja 1993 Lontoon Royal Festival Hallissa hän on soittanut useiden hienojen orkestereiden kanssa, kuten Philadelphia Philharmonia, Los Angelesin filharmonikot, BBC:n sinfoniaorkesteri, Leipzigin Gewandhaus-orkesteri, Zürichin Tonhalle-orkesteri, Ranskan kansallisorkesteri, Berlinin saksalainen orkesteri, La Skalan orkesteri ja Tokion NHK-orkesteri. Nykyään Jablonski toimii Karlskronan kamarimusiikkifestivaalin taiteellisena johtajana ja ensi kaudella hän johtaa mm. Krakovan filharmonikoita.

Konsertin aloitti Mozartin 22-vuotiaana 1778 säveltämä Sonaatti pianolle ja viululle e-molli K304, joka on muodoiltaan erittäin pätevä mutta poikkeuksellinen; sisältäen kaksi osaa, Allegro ja Tempo di Minuetto. Ensimmäisen musiikillisen mestaruutensa kypsän huipentuman Mozart saavuttikin jo 20 vuoden ikäisenä. Mozart oli irtisanoutunut Salzburgin virastaan, koska ei päässyt suunnittelemalleen Pariisin matkalle ja matkusti äitinsä kanssa Münchenin ja Augsburgin kautta Mannheimiin. Täällä hän tutustui Cannabichiin - nimittäin orkesterin kapellimestariin J.C. Cannabichin. Orkesterin korkea taso sai hänet säveltämään näinä kuukausina huilukonserton G-duuri ja joukon piano- ja viulusonaatteja sekä konserttiaarioita. E-mollisonaatin tunnelma on välistä kuin lähtisimme kotihin kolkkoon ilotonta iltaa viettämähän ja tiukasti mollissa. Ensiosan molemmat teemat esitettiin tarkasti uniksessa ja soitossa oli harkittu nyanssit paikoilleen. Toisen osan vapautunut meininki kantoi hamaan loppuun asti ja soitto ammattilaisten jäljiltä vaikutti varsin vaivattomalta ja teknisesti taitavalta tulkinnalta.

 Mozartin jälkeen oli vuorossa Dennis Kimin soolonumerona soittama kanadalaisen 1972 syntyneen Richard Mascallin sävellys Impartation (Ilmoitus). Säveltäjä itse ilmoittaa ihailevansa Stravinskyn, Prokofjevin, Bartókin musiikista sekä kalifornialaisen John Adamsin minimalismia. Sävellystyön lisäksi Mascall toimii viulistina ja opettaa sekä toimi kanadalaisen Georgian Bay Symphony-orkesterin nimikkosäveltäjänä tehden orkesterille konserttien esittelyjä ja sovituksia. Hän on säveltänyt juuri viululle erityisen paljon ja Kimin soittamassa soolonumerossa oli hyödynnetty myös elektroniikkaa; lavalle asetetun mikronin kautta soittoon saatiin lisättyä tilan tuntua sotkemalla siihen sopivasti kaikua.

Ennen väliaikaa yleisölle tarjoiltiin vielä Maurice Ravelin 1927 valmistunut kolmiosainen Viulusonaatti nro 2 G-duuri. Sävellystyö valmistui heti värikkään lapsifantasian, L'Enfant et les sortiléges (Lumottu lapsi),  satuoopperan jälkeen ja säveltäjä kantaesitti teoksen yhdessä George Enescun kanssa. Molemmissa teoksissa on osittain samanlaisia jazz-vaikutteita; sonaatin toinen osa onkin nimeltään blues ja tästä teoksesta on sanottu sen olevan yksi hienoimmista jazzin ja meidän eurooppalaisen taidemusiikin kombinaatioista. Ravel omasi erinomaisen kyvyn vastaanottaa ja yhdistellen käyttää erilaisia vaikutteita musiikissaan. Tästä hyvinä esimerkkeinä tulkoon mainituksi vaikkapa La Valse, wieniläisvalssi heijastava koreografinen runoelma ja jazzvaikutteinen pianokonsertto vasemmalle kädelle vuodelta 1931 sekä espanjalaisperäinen ooppera Espanjalainen hetki ja Bolero vuodelta 1928. Viulukonsertto ei välttämättä ensi kuulemalla avaudu kovin helposti, mutta varmasti palkitsee myös ahkeran kuuntelijan vilpittömän pyrkimyksen.

Konsertin väliajan jälkeen Dennis Kim ja Reinis Birznieks yhdistivät voimansa esittämällä Suomen kantaesityksenä 1984 syntyneen Noam Faingoldin muutaman vuoden takaisen Knife in the water teoksen. Aikanaan teoksen tilasi melbournelainen uuden musiikin yhtye Syzygy Ensemble. Säveltäjä aloitti 12-vuotiaana rock-kitaristina ja rumpalina, mutta on siitä laajentanut musiikkiaan jazzin ja taidemusiikin puolelle. Noam Faingold toimii Tulsassa Midtown School for the Performing Arts - oppilaitoksen nimikkosäveltäjänä ja opettaa myös musiikin analyysia Lontoon King's Collegessa. Hänen sävellyksiään on esitetty Britanniassa, Yhdysvalloissa, Saksassa sekä Ruotsissa ja häneltä tilaussävellyksiä ovat tilanneet ainakin New York Cityn nykymusiikkiyhtye Transit, Mostly Mozart - festivaali sekä Tampere Filharmonian nykyinen konserttimestari Dennis Kim. Teoksen säveltäjä oli itse myös paikalla Tampere-talossa ja kävi lavalla kumartamassa kiitokset suosionosoituksista.

Yhtenä konsertin tähtihetkistä - eräänlaiseksi sokeriksi pohjalle - oli säästetty konsertin päätösnumero ja koko konsertin esitysvoimat koonnut Ludwig van Beethovenin pianotrio D-duuri op. 70 nro 1, lisänimenään "Aave".  Beethoven eli epävarmoja aikoja vailla luotettavia tulolähteitä näitä pianotrioja (kaksi kappaletta) säveltäessään Heiligenstadtissa, Wienissä kesällä 1808 ja teokset julkaistiin 1809. Edeltävänä kesänä hän oli samassa paikassa saanut valmiiksi 5. Sinfoniansa ja triot valmistuivat heti hänen saatuaan 6. Sinfoniansa eli Pastoraali Sinfoniansa valmiiksi. Molemmat triot on omistettu kreivitär Maria von Erdädyn kunniaksi kiitokseksi hänen osoittamastaan vieraanvaraisuudesta. Beethoven sisäistä elämää jäyti hänen horjuva terveydentilansa; häntä alituisesti piinanneet vatsakivut ja ennen kaikkea lisääntynyt huonokuuloisuus, joka oli ilmennyt jo 1798. 1808 hänen kuulo oli jo erittäin huono ja 1818 hän kuuroutui lopullisesti.  

Pianotrio on kolmiosainen; sen aloittaa intensiivinen Allegro vivace e con brio. Hitaassa toisessa osassa Largo assai ed espressivo liikutaan niin synkissä sielunmaisemissa, että tämän takia teosta on alettu kutsua aavetrioksi. Kolmannessa osassa (Presto) on mielenkiintoista harmoniaa ja rytmisiä käänteitä. Teos kaikkinensa vaatii soittajiltaan paljon myös teknisesti ja loistavat muusikkomme selvittivät teoksen haasteet ihailtavasti voitokseen. Kamarimusiikkikonsertti oli varmasti yksi parhaita kuulemiani kokonaisuuksia Tampere-talon pienessä salissa kautta aikain!

Seuraavin miettein johdattelen teidät nuoruuteni huikeisiin vuosiin, jolloin alakoulusta asti tuntemani koulukaverini, Jouko Vehmaan, kanssa suoritimme yhdessä polkupyöräretkiä retkipyörillämme mm. Tampereelta Hyvinkäälle musiikkia kuuntelemaan. Tuolloin vielä kumpikaan meistä ei omistanut ajokorttia ja kaikki muutkin kortit taisivat olla melko vähissä, mutta onneksi oli reilusti retkeilymieltä ja jo silloin hyvät hermot. Joten matkaan vain... Matka täytyi tietenkin tehdä Pälkäneen kautta, koska moottoritie sotki muuten hyviä suunnitelmia.

Tämän jutun varsinainen sankari, Matti Heroja (vuoteen 1939 asti Yli-Heroja) kävi perimätiedon mukaan syntymässä Viipurin kaupunginsairaalassa  18.11.1937. Äiti Vilma ja isä Ilmari Heroja olivat alkuaan kotoisin Kuortaneelta, Etelä-Pohjanmaalta ja äidin veli oli talvisodassa menehtynyt lentäjäsankarimme, Urho Heiskala. Ilmari-isä toimi Rääkkylän seurakunnan kanttorina vuosina 1934-1958 eli kuolemaansa asti ja isä myös piti kotona kirjakauppaa sekä toimi Kansaneläkelaitoksen piiriasiamiehenä täytellen kotonaan ihmisten eläkepapereita. Ensimmäisen oppinsa musiikissa Matti sai omalta isältään ja soitin oli piano. Isä myös tarvittaessa vahti harjoituksia pianon vieressä kädessä pieni keppi, jolla sai sormille näpäytettyä. Nämä soitannolliset harrasteet Matti on aloittanut jo seitsemän ikäisenä ja ensiksi käytettiin Martti Paavolan Pianonsoiton alkeita-vihkoja. Isä tunnettiin tulisuudestaan, mutta hän myös palkitsi esim. suksilla hyvän suoriutumisen. Kouluaikana Matti sai usein säestää virsiä, vaikka oli muuten vilkas luonteeltaan ja usein arestissa ja laiskassa koulun jälkeen. Yhdeksänvuotiaana alkoivat ahkerammat soittoharjoitukset pianon ääressä ja ensikosketus säestystehtävistä kirkossa tapahtui 1949 samanaikaisesti Ilmari-isän johtaman kirkkokuoron vieraillessa kesällä Ruotsissa.

Kesällä 1957 Matti pääsi Joensuun messuille Zimmermannin osastolle, jossa yhdeksäntoistavuotias nuorukainen esitteli pianoja ja flyygeleitä soittaen muutaman tunnin päivässä. Tästä keikasta palkkioksi saamillaan rahoilla Matti osti itselleen jo kauan himotun kameran lahjaksi. Tuohon aikaan yleisesti vielä katsottiin, että ihmisen on hyvä hankkia itselleen "kunnon ammatti", joten Mattikin valmistui Raahen seminaarista vuonna 1959 kansakoulunopettajaksi. Viikkoa ennen valmistumista hän oli käynyt tekemässä koesoitot ja - laulut Sibelius Akatemian testeissä. Raahessa kanttori Vilho Häkkisen puoliso, Anna Häkkinen,  opetti seminaarissa pianonsoittoa ja Häkkisten tytär taas opiskeli Sibelius Akatemiassa pianoa professori Timo Mikkilän johdolla. Tätä kautta Matti sai vinkin pyrkiä paitsi kirkkomusiikkilinjalle myös piano-oppilaaksi. Pääsykokeissa Matti soittikin sonaatteja ja Bachia professoreille ja opinnot alkoivat syksyllä 1959 Sibelius Akatemiassa.

Opinnot sujuivat sutjakkaasti Akatemiassa ja jo toukokuussa 1962 Matti valmistui kanttoriksi Eero Erkkilän ja Ilmo Haarion kanssa. Tässä välissä hän vielä ennen valmistumistaan suoritti asepalveluksen astuen kesällä 1960 Hämeenlinnassa Ilmavoimien Viestipataljoonaan palvelukseen. Matti pyysi kirkkomusikkiosaston  johtajalta Harald Anderssenilta kaikki tarvittavat tehtävät tutkinnon suorittamista varten etukäteen, jotta voisi  valmentautua tutkintoa silmällä pitäen. Hyvinkään seurakunnan kanttorin jäädessä maaliskuussa 1962 virkavapaalle tuli Matti Heroja valituksi vt. kanttoriksi ja keväällä 1964 hän tuli vaalien kautta valituksi tähän saman virkaan vakituiseksi. Virkaansa Matti Heroja pääsi hoitamaan 1961 valmistuneeseen professori Aarno Ruusuvuoren suunnittelemaan Hämeenkadun varrella sijaitsevaan moderniin 32 m korkeaan ja 630 ihmistä vetävään kirkkoon. Pyhän kolminaisuuden kunniaksi kirkon kaikki muodot ovat kolmioita ja kirkon tunnistaa pyramidimaisesta hahmostaan. Kirkon rakennusaineina on käytetty betonin lisäksi marmorimosaiikkia ja Oregon-mäntyä. Hyvinkään kirkon nykyiset 35-äänikertaiset urut ovat vuodelta 1977 ja niiden suunnittelusta vastasi Urkurakentamo Hans Heinrich.

 1969 Heroja hakeutui Agricolan seurakunnan kanttoriksi Helsinkiin vuodeksi, mutta palasivat taas takaisin Hyvinkäälle. Vaimo, Eeva-Liisa, toimi erityisopettajana Ratakadun koulussa. Viranhoidon ohessa Matti Heroja opiskeli jatkuvasti ja suoritti diplomiurkurin tutkinnon 1964. Diplomilaulajaksi hän valmistui 1965 ja pianodiplomi tuli suoritetuksi 1966. Vuonna 1962 Matti Heroja oli Radion Kamarikuoron perustajajäseniä ja hyvin pian tämän tapahtuman jälkeen hän perusti Hyvinkään Kamarikuoron. Samaten vuonna 1967 häntä pyydettiin perustamaan ja johtamaan Safarikuoroa, jonka hän myös tekikin. Matti hoiti syksyn 1965 Sibelius Akatemian laulunopettajan lehtoraattia ja jatkoi sen jälkeen laulun opetusta tuntiopettajana kevääseen 1969 asti jakaen tunnit puoliksi oopperalaulaja Lauri Lahtisen kanssa. Tämän lisäksi Matti antoi myös pianotunteja Hyvinkään Musiikkiopistossa.

Paljolti Matti Herojan ideasta  Suomen Lähetysseura organisoi nyt niin suositut Kauneimmat joululaulut-tilaisuudet Suomen kirkkoihin seitsemänkymmenluvun alussa. 1970-luvun taitteessa Matti Heroja valittiin myös Suomen Lähetysseuran johtokuntaan. 1970-luvulla Matti tutustui Savonlinnan oopperamaailmaan ja pääsi Jorma Panulan kapellimestariluokalle. Vuosina 1976 - 1978 Matti Heroja suoritti kaksi kapellimestarikurssia Panulan johdolla ja vuosina 1990 - 1992 Heroja oli Suomen Kansallisoopperan kuoromestarin virassa. Matti Heroja on toiminut kuoromestarina ainakin Lahden oopperayhdistyksen La Bohemessa ja harjoituttanut ja johtanut kapellimestarina Hartolan oopperayhdistyksen Verdin Naamiohuvit.

Eeva-Liisa ja Matti Herojan kolmeen poikaan musiikki on myös jättänyt jälkensä; vanhin poika, Jukka,  työskentelee kanttorina Ruotsin Gellivaressa. Tuomas on toiminut musiikinopettajana, mutta lukenut itsensä myös insinööriksi ja Antti opiskeli itsensä kontrabasistiksi ja suntion töiden lisäksi opiskeli myös matematiikkaa. Kaikki pojat ovat avioliitossa ja isovanhemmilla on jo neljä lastenlasta. Matti on epäilyt olevansa jo joku Metusalem, koska hänen virkavuosinaan Hyvinkäällä on palvellut seitsemän kirkkoherraa. Matti jäi virallisesti viettämään eläkevuosiaan täytettyään 70 vuotta marraskuussa 2007, mutta hän on silti sitoutunut luotsaamaan ainakin 1977 perustamansa oratoriokuoron jatkuvaan menestykseen.

Piristävä vierailu Jyväskylästä sai Tampereen Telakka ravintolan kuulijat silminnähden ja kuullen innostuneiksi perjantai-illan (18.5.2012) musiikki-ilottelullaan. Rita & The Malandros tarjosivat kuuntelijoille kaksi tuntia brasilialaisia lattarirytmejä maustettuina jazzvaikutteilla. Rita Vargas tulkitsi laulunsa portugalinkielellä ja vakinaisesta säestävästä soittokunnasta olivat Jyväskylästä mukana Pekka Törmänen (basso), Juha Salonen (perkussiot ja taustalaulu) sekä Jyväskylä Big Bandin entinen kapellimestari Markku Rinta-Pollari (kitara ja saxofoni). Pekka Törmäsellä ja Markku Rinta-Pollarilla on myös yhteistä soittokokemusta vuosien varrelta Salsamanian riveissä. Ratinalaisamerikkalaiseen soitantaan yhtyivät Telakalla lisäksi nuori nainen ja Jyväskylässä oppinsa saanut Sari Kujala (rummut ja perkussiot), ja Arto Piispanen, tamperelainen teatterikapellimestari ja pianisti-sovittaja-säveltäjä.

Sambaa ja bossa novaa vilpittömällä tunteella tulkinnut portugalilainen laulajatar omaa brasilialaiset sukujuuret ja hänen tulkinnoissaan on kuultavissa omaperäisyyttä sangen mielenkiintoisella tavalla samalla, kun niissä kuuluu hieman fadoa ja kapverdeläisiä vaikutteita. Säestävä yhtye toimi erinomaisesti, vaikka edellisenä päivänä oli järjestynyt ainoastaan yhdet yhteiset harjoitukset. Soitto oli mukavasti balanssissa eikä musiikki tullut liian lujaa suhteellisen pienessä tilassa. Nyansseja pystyttiin myös hyödyntämään miellyttävästi. Kappaleet jäivät paikoin ehkä turhan lyhyiksi; kernaasti soittajat olisivat saaneet solo-osuuksissa esitellä taitojaan runsaammin. Ohjelmisto koostui perinteisistä brasilialaisista kappaleista, jotka jättävät soittajille myös paljon tilaa hämmentää aineksia monista eri vaikutteista.

Suotavaa olisi kuulla tällaista musiikkia hieman useamminkin Tampereella. Taidokasta soittoa ja hyvin letkeää ja rentoa meininkiä saivat paikalla olleet kuullakseen. Laulujen sanoista en sattuneesta syystä voi lausua yhtään mitään, mutta silti portugalinkieli tuntui soveltuvan esitettyyn musiikkiin yllättävän hyvin. Tervetuloa taas musisoimaan mahdollisimman pian tänne Tampereelle - hyvällä tuulella!

Ensi viikko - viikko 21 - käynnistää kevään viimeisen Tampere Filharmonian viikon ja keskiviikkona 23.5.2012 klo 19 Tampere-talon pienessä salissa olisi tyrkyllä resitaali kamarikonsertissa, jossa soittavat orkesterin konserttimestari Dennis Kim orkesterin sellistin Reinis Birznieksin kanssa ja pianossa soittaa perjantain solisti Peter Jablonski. Ohjelma on koostettu vanhasta ja uudesta musiikista: Mozartin viulusonaatti nro 2, Mascallin Impartation, Ravelin viulusonaatti nro 2, Noam Faingoldin Knife in the water ja Beethovenin pianotrio op. 70 nro 1 "Aave".

Perjantaina 24.5.2012 klo 19 Filharmonia päättää kevään 2012 Tampere-talon suuressa salissa ylikapellimestari Hannu Linnun johdolla. Solisteina ovat Peter Jablonski ja Miina-Liisa Värelä. Orkesterin nimikkosäveltäjältä tilattu toinen pianokonsertto on vaihtunut Gershwinin pianokonsertoksi. Kauden päättää  Mahlerin Sinfonia nro 4.

Kausikorttilaisille on samana perjantaina klo 17.30 Sorsapuistosalissa tarjolla ensin kahvitarjoilu ja sitten ylikapellimestari Hannu Linnun presentaatio tulevan syksyn ja kevään ohjelmistosta. Tuleva kausihan on Hannu Linnun neljäs kausi Tampereella ja samalla viimeinen, kun hän syksyllä 2013 siirtyy johtamaan RSO:ta. Pro Orchestran (orkesterin tukiyhdistys) jo perinteiseksi muodostunut kevätjuhla ravintola Fuugassa alkaa heti perjantain konsertin jälkeen ja siellä on oiva tilaisuus keskustella orkesterilaisten kanssa menneistä ja tulevista. Nyt kaikki vain keräämään voimia kevään viimeisiin koitoksiin ennen kesän taukoa. Nautinnollisia ja mieleenpainuvia musiikkituokioita hyvän musiikin ja meidän siunatusti musiikkihullujen kanssaihmisten parissa!

Tänä iltana taas musiikki vie miestä uusiin seikkailuihin, mutta sitä ennen on vielä hetki aikaa muistella perjantain 9.3.2012 kulttuuritapahtumaa Tampere-talossa, Kultakuumeen esitystä musiikin kera.

Moniko meistä oli tietoinen, että Chaplin vielä myöhemmällä iällään käsikirjoitti elokuvakäsikirjoituksen The Freak Etelä-Amerikasta löytyvästä siivekkäästä tytöstä, ja että hän vielä viime elinvuosinaan suunnitteli säveltävänsä Thomas Hardyn romaaniin pohjautuvan oopperan – oopperatalo oli myös kiinnostunut tämän oopperan esittämään - Milanon La Scala-oopperaan? 1972 Chaplin kävi noutamassa Oscar-palkinnon ansioistaan ”elokuvista aikamme taidemuotona”. 1973 hän sai vielä Oscar-palkinnon musiikistaan omassa elokuvassa Parrasvalot ja 1975 kuningatar Elisabeth II löi hänet ritariksi. Valitettavasta Chaplinin ikä ja heikentynyt terveys tulivat The Freak elokuvan sekä suunnitellun oopperan esteeksi ja molemmat jäivät tekemättä. Näin ollen Chaplinin viimeiseksi elokuvaksi jäi Hongkongin kreivitär, jota kriitikot pitivät vanhanaikaisena ja joka taloudellisestikin menestyi melko heikosti. Siitäkin elokuvasta jäi monien mieleen elämään ja jopa listahitiksi Chaplinin laulu, This is my song, Petula Clarkin esittämänä. Monet tuntevat tämän elokuvahistorian kuuluisan neron ansiot näyttelijänä, ohjaajana, käsikirjoittajana, tuottajana, leikkaajana ja välistä jopa maskeerauksesta ja puvustuksesta vastaavana sekä musiikistaan elokuvissaan. Mutta millaiset olivat Chaplinin musiikilliset valmiudet?

Chaplinista on kirjoitettu niin paljon historiaa, että voimme melko varmasti jo paljon tietää niiden perusteella. Hän ei koskaan saanut varsinaisesti mitään musiikillista peruskoulutusta. 16-vuotiaana näyttelijänä teatteriorkesterien johtajat antoivat hänelle oppia viulun-, sellon- ja pianonsoitossa. Jos yleisö ei mieltynyt elokuvaan, Chaplinin mielestä musiikista täytyi kuitenkin voida nauttia. Hänelle musiikin luoma tunnelma oli tärkein ja romanttinen ja elegantti musiikki loi elokuvalle tunteellisen taustan tehden elokuvasta täydellisen taideteoksen. Hän pyrki aina tekemään melodista musiikkia, sitäkin uhmaamalla, että hänen musiikkinsa joidenkin mielestä jo synnyinhetkenään kuulosti vanhanaikaiselta. Chaplin perusti vuonna 1916 oman kustannusyhtiön, Charles Chaplin Music Corporation, joka julkaisi hänen varhaisia sävellyksiään. Vuonna 1921 Chaplin sävelsi teemat kahteen elokuvaansa ja 1923 ilmestyneestä Nainen Pariisissa elokuvasta lähtien hän alkoi kiinnittää huomiota tarkasti elokuviensa musiikin esityksiin.

Chaplin ei yksin pystynyt musiikillisia ideoitaan siirtämään nuottiviivastolle eikä tekemään musiikillisia sovituksia orkesteria varten. Tämän vuoksi hän käytti tähän tehtävään musiikillisia avustajia aina Nainen Pariisissa elokuvasta lähtien säännöllisesti. Ammattimuusikko Eric James sai kunnian toimia Chaplinin musiikillisena avustajana vuodesta 1956 lähtien aina Chaplinin kuolemaan asti eli vuoteen 1977. Kannustan tässä yhteydessä kaikkia kiinnostuneita tutustumaan hänen kirjoittamiin muistelmiin, Making Music With Charlie Chaplin vuodelta 2000, jossa James kertoo parivaljakon työskentelystä mm. Chaplinin kotona Sveitsissä. Koko yhteistyön ajan James kunnioitti Chaplinia suuresti ja hän koki itsensä koko perheelle läheiseksi. Samoin hän vietti perheen kanssa yhteisiä juhlia ja häneen suhtauduttiin kuin konsanaan perheen jäseneen. Yhteistyön hedelminä syntyneeseen musiikkiin Chaplin sai täydet oikeudet ja tämä varmistettiin kirjallisella sopimuksella yhteistyön alusta alkaen. Kirjassaan James mainitsee yhteistyön olleen huomattava kunnioitus, vaikka hän myöhemmin sai huomata rahallisen korvauksen olleen melko vaatimaton tehtyyn työhön nähden. Muistelmateoksessaan James kertoo pettyneensä Nainen Pariisissa elokuvan uudelleensävellyksen aikoihin osuuksiinsa erityiskorvauksista – ainoan kerran toivoessaan tekijänoikeuksia näkyviin elokuvaan -, joita paitsi hän kuitenkin jäi. Tämän elokuvan musiikkia tehdessä Chaplin ilmoitti, että hänellä ei ole musiikillisia ideoita ja James sai ehdottaa omia sävelmiä, joista Chaplin sitten valitsi käytettävät sopivaksi kokonaisuudeksi. The Chaplin Revue-elokuvasarjan musiikkia tehtäessä Chaplin suostui julkisesti musiikillisen kumppanuuden tunnustamaan julkaistessaan tekijätiedoissa asian.

Musiikilliset ideat lähes poikkeuksetta olivat kiistattomasti lähtöisin Chaplinilta. Hän hyräili, lauloi tai soitti pianolla melodiat musiikkiavustajalleen tai tallensi melodiat nauhurille. Chaplin itse pystyi kiinnittämään huomionsa ainoastaan melodioihin ja kaikki muu oli hänen kannaltaan vain säestystä. James sai varsin itsellisesti seuraavaksi työstää musiikista pianopartituurin ja tässä työvaiheessa Chaplin ei juuri puuttunut prosessiin. Perfektionistina Chaplin – aivan kuten myös kuvauksia tehdessään saattoi hioa asioita yhä uudelleen ja uudelleen ja ottoja filmille saattoi kertyä melkoisesti – työstövaiheessa pulppusi yleensä ideoita ja ne myös saattoivat vaihtua toisiin melko vauhdikkaasti. Avustajalta vaadittiin varmaan suunnatonta kärsivällisyyttä ja myöhemmin yhteistyön jatkuessa James osasikin jo Chaplinin voimien ehtyessä ajatella jo lähes Chaplinin tavoin ja toteuttaa hänen ajatuksiaan pitkällisellä kokemuksen seurauksena. Orkestraatiota suunnitellessa Chaplin yleensä sanoi, mille soitinryhmälle jokin fraasi tuli kirjoittaa ja usein hän suosi jousistoa ja varsinkin selloja, vaskisoitinten jäädessä pienemmälle huomiolle. Chaplin haki partituurista ”yliorkestrointia” ja huomautti, jos nuottiviivastolla vaskilla oli liiaksi mustaa tai kuviot olivat liian kiharaisia. Chaplin edellytti Jamesin kirjoittamaan sovitukset niin selkeiksi, ettei kallista studioaikaa kuluisi hukkaan. Äänitystilanteissa Chaplin usein vielä puuttui ammatti-ihmisten työskentelyyn määräämällä esim. mikrofonien paikoista tai säädöistä.

Huolimatta edellä kerrotusta Chaplin oli yksi elokuvahistorian omalaatuisimmista neroista ja hän jätti täysin kiistatta oman jälkensä kaikkeen tekemiseensä. Onneksi suunnattomista vaikeuksista huolimatta hän elämänsä aikana ennätti myös saada tunnustusta tekemisistään. Nauttikaamme siis yhdessä hänen elokuvistaan ja muistelkaamme hänen musiikkia kuunnellessamme myös tätä pientä, mutta, ah, niin suurta miestä!