Se lääke, jota ylhäält' anotaan,                                                                                                                         On usein itsessämme; pääsy vapaa                                                                                                                 On meillä onnenmaahan; tylsät vaan                                                                                                                Ja arat hankkeet taivas estää tapaa...

                                         William Shakespeare

Helsingin kaupunginorkesterin konsertti 11.9.2013 ja sen uusinta seuraavana päivänä 12.9.2013 tarjosi järeän paketin; kaksin kappalein ensiesityksiä ja niiden välissä vielä yksi suomalainen tilausteos ja sen kantaesitys. Konsertin yhdeksi kantavaksi teemaksi voisi nimetä teatterin ja sen maailman, yhdistävänä tekijänä kaikille konsertissa kuultaville teoksille on myös se, että kutakin teosta on toistaiseksi kuultu vielä melko vähän. Konsertin kapellimestarina toimi orkesterin ylikapellimestari John Storgårds ja vierailevana  konserttimestarina Jan Söderblom.

                                                      William Shakespeare

 

Juutalainen 24.7.1880 Sveitsin Genevessä syntynyt säveltäjä Ernest Bloch opiskeli musiikin ihmeellisyyksiä Brysselin konservatoriossa mm. Eugéne Ysaÿen johdolla ja jatkoi opintojaan myöhemmin vielä Hampurissa Hoch-konservatoriossa. Kolminäytöksisen oopperansa - samalla myös hänen ainoa oopperansa - Bloch sävelsi jo vuosina 1904-1906 ensi-illan ollessa Pariisissa vuonna 1910 ja Yhdysvaltoihin hän muutti vuonna 1916 saaden maan kansalaisuuden vuonna 1924. Institute of Musicin musiikillisena johtajana Yhdysvaltain Clevelandissa Bloch oli vuosina 1920-1925 ja siirtyi sieltä San Franciscon konservatorion johtajaksi vuosiksi 1925-1930. Enimmän osa 1930-lukua Ernest Bloch vietti synnyinmaassaan Sveitsissä, kunnes 30-luvun lopussa palasi Yhdysvaltoihin takaisin lopuksi elämäkseen. Ernest Bloch kuoli Portlandissa Oregonissa 15.7.1959.

                                                                   Ernest Bloch

 

Ernest Bloch ei ole ainoa säveltäjä, joka on innostunut Skotlantiin sijoitetusta William Shakespearen Macbeth-tragediasta, mutta hänen tapauksessaan kävi kyllä valitettavasti sillä lailla, että teos ei herättänyt suurtakaan mielenkiintoa enempää yleisössä kuin arvostelijoissakaan. Shakespearen näytelmään perustuvan ranskankielisen libreton teki Edmond Flog. Bloch teki vielä vuonna 1934 teoksesta uuden version ja vuonna 1950 hän edelleen muokkasi oopperan viisinäytöksiseksi ja englanninkieliseksi muuttaen, mutta tämäkin versio näki ensi-iltansa vasta vuonna 2009 Englannissa. Edelleen tätä Blochin oopperaa esitetään todella harvoin, mutta toisinaan saapuu esitettäväksi kaksi orkesterivälisoittoa tästä oopperasta. Ensimmäinen välisoitto johdattaa oopperan ensimmäiseen näytökseen ja toinen välisoitto avaa kolmannen näytöksen oopperassa. Ernest Blochin kaksi sinfonista välisoittoa oopperasta Macbeth keskiviikon 11.9.2013 Musiikkitalossa Helsingin kaupunginorkesterin soittamana oli siis Suomen ensi-ilta. Varhaistuotannossaan Blochin musiikki edustaa myöhäisromanttista aikakautta ja musiikilliset vaikutteet ovat lähellä Debussyn, Musorgskyn, Brucknerin, R. Straussin ja Mahlerin musiikkia. Myöhemmissä teoksissaan hän ottaa vaikutteita juutalaisesta liturgisesta ja kansanmusiikista sekä vaihtelun vuoksi hän on myöhemmin kokeillut myös uusklassista tyyliä ja jopa atonaalisuutta.

                                   Helsingin kaupunginorkesterin kenraaliharjoitus 11.9.2013

Helsingin kaupunginorkesterin ehdottomia syyskauden huippuhetkiä oli keskiviikon 11.9.2013 klo 19 orkesterin Jukka Linkolalta tilaaman Pianokonserton nro 2 Serenades and Cabaret Dances tilausteoksen kantaesitys Musiikkitalossa pianisti Iiro Rantalan toimiessa solistina konsertossa. Teos sai alkuideansa Jukka Linkolan vieraillessa noin neljä vuotta sitten pianisti Iiro Rantalan tv-ohjelmassa Iirottelua.  Taiteilijaprofessori, pianisti, säveltäjä ja 21.7.195 Espoossa sytynyt Jukka Linkola on laajassa tuotannossaan keskittynyt lähinnä oopperoiden, orkesteri-, kamari- ja kuoromusiikin sekä monenlaisten jazzteosten säveltämiseen. Keskeisin tuotanto kattaa kymmenen oopperaa ja kaksitoista orkesterisäestyksellistä solistikonserttoa. Vuosina 1979-1992 Jukka Linkola toimi Helsingin kaupunginteatterin kapellimestarina ja hänen ensimmäinen Helsingin kaupunginteatterille tehty musikaali oli Peter Pan. Muita Linkolan säveltämiä musikaaleja ovat olleet mm. Max ja Moritz (1987), Kallion kimallus (1990), Antti Puuhaara (1994) sekä Astoria (2003). Elokuvaohjaaja Matti Kassilan elokuviin Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988) ja Kaikki pelissä (1994) säveltäjä Jukka Linkola on tehnyt musiikin samoin kuin Päivi Hartzellin elokuvaan Lumikuningatar (1986) ja Mats Arehnin ruotsalaiseen elokuvaan Valkoisia valheita (1995).

Vuosien saatossa säveltäjä Jukka Linkolan musiikkia on onneksi tallennettu runsaasti. Viimeisimmät tallenteet ovat Alba Recordsin julkaisuina ilmestyneet ooppera Robin Hood, Winds (musiikkia klarinetille, viululle ja kamariorkesterille) Lapin kamariorkesteri John Storgårdsin johdolla, musikaali Astoria (Jukka Itkosen Ari-Matti Hedmanin idean pohjalta kirjoittamat sanat), ooppera The Journey ( Kymi Sinfonietta Juha Nikkolan johdolla) ja Sisu. Ondine julkaisi ooppera-dvd:n Hui Kauhistus ja vuonna 2011 Linkolalta kantaesitettiin kaksi uutta oopperaa. Turun Filharmoninen orkesteri tilasi säveltäjä Jukka Linkolalta ensimmäisen pianokonserton Euroopan kulttuuripääkaupunkitapahtumaan vuonna 2011 ja 2012 kantaesitettiin Linkolan musikaali Sydämeni laulu. Rockland on Pine Mountain Music Festivalin (Michigan, USA) tilaama ooppera Robin Hood kantaesitettiin Suomen kansallisoopperassa 14.1.2010. Lisäksi vuoden 2013 toukokuussa sai kantaesityksensä Suomen kansallisoopperan tilausteos ooppera Hölmöläiset.

"Minua on aina viehättänyt räiskyvien ja tanssillisten ainesten sulauttaminen laulavaan ja melodiseen ilmaisuun orgaanisesti. Kun tiesin Iiro Rantalan soittavan kantaesityksen, oli helppo myös itselleni palata 'omille juurilleen'. Meillähän on Iiron kanssa kummallakin vahva jazz- ja teatteritausta. Tässä konsertossa on melkoinen annos tuhtia rytmiikkaa ja toisaalta myös hämyisiä ja rauhallisia balladiteemoja.

Sävellysprosessin alkulähtökohtana oli omien teatterinäkyjen ja näyttämöllisten muistojen palapelin kokoaminen kuusiosaiseksi musiikilliseksi mielikuvakokonaisuudeksi. Teoksessani monet teatterin ja kirjallisuuden hahmot saavat soivan näköismielikuvan. Fuga, Ragtime, Tango ja Polkka saavat myös tungettua lonkeronsa partituurin lehdille. Koko sävellysajan itselläni oli tarve etsiä henkilökohtaisten mieltymysten mukaista musiikkia, jossa tarinaa kuljettavat seesteinen kauneus, täyteläisesti soiva harmonia ja vääjäämättömästi eteenpäin laukkaava villi svengi.

Olen käyttänyt ’vallatonta’ ja rehevää orkestrointitapaa. Orkesterin virtuoosimaisissa soolopyrähdyksissä on tärkeä rooli myös viululla, sellolla ja klarinetilla. Lyömäsoitinryhmä pitää huolen groovesta ison soitinarsenaalin turvin. Rytmimusiikillisia päästöjä on jäänyt nuotteihin melko paljon, ja niin oli alun perin tarkoituskin. En ole Crossings-orkesteriteoksen (1983) jälkeen kirjoittanut sinfoniakokoonpanolle mitään näin ’crossoveria’.

Pianostemma on läpikirjoitettu, olen kuitenkin jättänyt Iirolle yllätyksen mahdollisuuden. Voi siis olla, että Heavy Fugaan tulee Iirolta improvisoitu kadenssi, se kuullaan siis Helsingin Musiikkitalossa."

                                   Säveltäjä Jukka Linkola (vas.) ja solisti Iiro Rantala

 

Linkolan Pianokonsertto nro 2 osat ovat 1. Desdemona, 2. Tango Casanova, 3. Rockrag, 4. Miss Julie, 5. Solveig and the Dovre Polka ja 6. Heavy Fuga. Näistä osista 1., 4. ja 5. edustivat rauhallisempia balladeja ja loput kolme olivat taas enemmän rytmien juhlaa. Mainion pianosolistin eläytynyt soittokin tuntui kasvaneen konserttipäivien edetessä. Kaikkiaan teos oli taiturillista soittoa ja riemastuttavaa kuunneltavaa teatterin maailmasta vankalla ammattitaidolla toteutettuna. Kenraaliharjoituksessa säveltäjä Linkola korjasi vielä muutamasta kohdasta dynamiikkamerkintöjä. Linkolan luottokapellimestari John Storgårds osoitti jälleen "kyntensä" sekä Helsingin kaupunginorkesterin koulutetut muusikot saivat erinomaisen paikan näyttää, kuinka sinfoniaorkesteri tarvittaessa taipuu tällaiseen jazz- ja rytmimusiikin sekä konserttimusiikin yhteen saattamiseen.

                                                       Dmitri Šostakovitš vuonna 1930

Konsertin kolmantena teoksena väliajan jälkeen yleisö hiljentyi ensikertaa Suomessa kuuntelemaan 25.9.1906 Pietarissa syntyeen Dmitri Šostakovitšhin Orkesterisarjaa oopperasta Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth, joka tammikuussa 1934 sai kantaesityksensä silloisessa Leningradissa. Oopperan sävellystyö alkoi syksyllä 1931 ja teosta ennätettiin esittää 49 kertaa, ennen kuin tammikuussa 1936 Pravda-lehti teilasi sen ja käytännössä teoksen esitykset päättyivät siihen pitkäksi aikaa. Säveltäjä muutti teoksen nimen Katariina Izmailovaksi vuonna 1962 ja teos palasi uusittuna laitoksena esitykseen.

Oopperan tarina perustuu kirjailija Nikolai Leskovin (1831-1895) novelliin kauppiaan miniästä Katarinasta, joka kyllästyy kylmäkiskoiseen aviosiippaansa ja ryhtyy intohimoiseen suhteeseen Sergei-rengin kanssa. Lopulta appiukko myrkytetään ja aviomies kuristetaan ja lemmenpari todetaan syyllisiksi tekoihin. Heidät karkotetaan Siperiaan, mutta matkalla sinne Sergei ihastuu toiseen naiseen ja intohimodraama saa surullisen lopun, kun Katarina tekee itsemurhan.

Yhdysvaltalainen kapellimestari James Conlon on kunnostautunut unohdettujen teosten esiin kaivajana ja sovittajana. Conlon arvottaa Šostakovitšhin oopperan 1900-luvun suurimmaksi oopperateokseksi ja hän rakensi sitä 12-osaisen orkesterisarjan vuonna 1991, johon hän valitsi kahdeksan kohtausta tästä oopperasta. 40 minuuttisen orkesterisarjan musiikista suurin osa löytyy oopperasta samanlaisena ja muutamia oopperan lauluosuuksia on korvattu oboella ja alttohuilulla.

Orkesterisarjan osat ovat: I Izmailovien maatilalla, II Interlude Largo, III Vaarallinen jännite, IV Interlude Allegro, V Katarina & Sergei I, VI Interlude Adagio, VII Passacaglia, VIII Katarina & Sergei II, IX Juopporetku, X Interlude Allegretto, XI Poliisien tulo ja XII Karkotus. Ylikapellimestari John Storgårds oli kaivanut teoksesta hyvin värikylläisen ja jykevän, mutta toisaalta hennon herkän version esille kuulijakunnalle.

Musiikkitalo, Sibelius-Akatemia ja Helsingin kaupungin suomenkielinen työväenopisto ovat järjestäneet yhteisen luentosarjan Tunne orkesterisi. Tunne orkesterisi-yleisöluentosarja on osa Musiikkitalon KUULE!-yleisötyöohjelmaa ja sarjan luennot pidetään Musiikkitalon orkestereiden Paavo-harjoitussalissa. Tunne orkesterisi-yleisöluentosarjassa tarkastellaan länsimaisen taide-elämän loistavaa saavutusta - sinfoniaorkesteria ja koko orkesterilaitosta.

 

Yleisöluentosarja avaa ovia orkesterilaitoksen taustoihin, tuo uusia näkökulmia ja valottaa yhteismusisoinnin saloja mielenkiintoisin taiteilijavierailuin, kertomuksin, keskusteluin, musiikkinäyttein ja kuvin. Kuluvan syksyn, syksyn 2013 teemaksi on valikoitunut erityyppiset orkesterit viihdeorkesterista barokkiorkesteriin. Yleisöluennoilla käsitellään niiden erilaisia profiileja sekä perehdytään orkestereiden historiaan, soitinkokoonpanoihin ja kokoonpanojen organisointiin. Lisäksi luennoilla tutustutaan mm. erilaisiin esiintymisfoorumeihin ja ohjelmistoihin.

 

Viime torstain 5.9.2013 klo 16.30 yleisöluennossa Musiikkitalon Paavo-harjoitussalissa oli runsaasti kuulijakuntaa ja illan vieraat olivat Vantaan viihdeorkesterin toiminnanjohtaja Päivi Loponen-Kyrönseppä ja Helsingin kaupunginorkesterin ykkösviulisti ja Vantaan viihdeorkesterin konserttimestari Ilkka  Lehtonen. Tarkkaavaiset luennon seuraajat saivat tietää Vantaan viihdeorkesterin historiasta ja nykypäivästä mielenkiintoista tietoa. Viihteemme veteraaneista lähes koko 1960-luvun tässä orkesterissa soitti viulua esim. Jorma Ikävalko. Orkesterin juuret ovat Tikkurilan orkesterissa, joka harjoitteli säännöllisesti Tikkurilan ammattikoululla. Vantaan orkesteri ry on perustettu vuonna 1948 ja suurimmillaan orkesterin kokoonpano on n. 60-70 soittajaa. Orkesteri toimii erittäin kustannustehokkaasti keikkaorkesteriperiaatteella eli soittajat saavat palkkaa vain soittaessaan. Tällä samalla periaatteella soittavat Britanniassa monet orkesterit ja malli onkin sieltä kopioitu Vantaalle. Orkesterin pitkäaikaisena ylikapellimestarina toimi vuosina 1992-2009 Markku Johansson. Nykyään orkesteria johtaa ylikapellimestarina Nick Davies, joka ajoitti musiikkiopintonsa viululla ja pianolla Royal College of Musicissa. Vantaan viihdeorkesteri vieraili ensi kertaa Helsingin Musiikkitalossa 19.3.2012 solisteinaan West End-musikaalitähdet Jackie Scott ja David Shannon. Orkesterin toimistossa istuu vain kaksi päätoimista työntekijää ja orkesterin oma kotisali on Vantaan Konserttisali Martinus, johon mahtuu vain 406 kuulijaa kerrallaan. Varmaankin siksi Vantaan viihdeorkesteri myös mielellään vierailee säännöllisesti isompien kaupunkien suurissa konserttisaleissa konsertoimassa. Vuonna 2004 orkesterin voimainnäytös oli Tampere-talon suuressa salissa järjestetty Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry:n 50-vuotisjuhlakonsertti, joka televisioitiin ja radioitiin ja konsertin juontajina toimivat Minna Lindgren ja yhdistyksemme kunniaelvistelijä Jukka Virtanen. Tässä maratonkonsertissa orkesteri säesti kaikkia esiintyviä artisteja ja orkesteria johti ylikapellimestari Markku Johansson. Viimeisin orkesterin levytys on tältä vuodelta ja orkesteri esiintyy hyvin erilaisilla kokoonpanoilla aina tarvittaessa myös tilauksesta. Vantaan viihdeorkesterin vuoden 2013 budjetti on 700 000 € ja sen tärkeimmät yhteistyökumppanit ovat Onninen, Vantaan Energia, Leinelän kehitys Oy, Vantaan Sanomat, Teosto ja Mercuria. Lipputulojen merkitys orkesterille on kohtuullisen suuri; lipputulojen pitää kattaa 47 % orkesterin budjetista. Orkesterin virallinen nimi on nykyään Vantaa Pops Orchestra.

Erittäin kiinnostavan osion yleisöluennosta tarjosi Porissa musiikkiopintonsa aloittanut orkesterin konserttimestari Ilkka Lehtolan kerronta viihdemusiikin olemuksesta ja sen soittamisen haasteista. Hänet saatiin jopa viulullaan demonstroimaan esimerkkejä siitä, mitä käytännössä voisi olla perinteisen taidemusiikin ja viihdemusiikin soittamisen ero. Ilkka soittaa myös vuonna 2004 uudelleen henkiin herätetyssä Filharmoonisessa Viihdejousikossa, jonka 1960-luvulla perustivat hiljattain edesmennyt kapellimestari, säveltäjä ja sovittaja Arthur Fuhrmann ja Helsingin kaupunginorkesterin konserttimestari Jorma Ylönen.

 

Sangen olennainen ero perinteisen sinfoniaorkesterikirjallisuuden ja sinfoniaorkesterilla soitettavan viihdemusiikkikirjallisuuden välillä on soitettavan materiaalin sovittaminen. Taidemusiikin puolella säveltäjien ammattitaito on poikkeuksetta niin korkea, että säveltaiteilijat kirjoittavat itse partituurin valmiiksi asti. Viihdepuolella on aivan olennaisen tärkeää sovittajan ammattitaito, koska valmista ja tarkoituksenmukaista soitettavaa isolle orkesterille ei välttämättä ole olemassa, ja siksi asiain järjestäminen jää sovittajan harteille. Raapaistaanpa aivan pikkuisen sovittamisen pintaa!

 

Maailmalla löytyy runsaasti erittäin ammattitaitoisia sovittajia, joista muutaman voisin mainita esimerkin luonteisesti. Don Sebesky on 10.12.1937 New Jerseyssä syntynyt pasunisti ja sovittaja, jonka ensimmäinen opinahjo musiikissa oli Manhattan School of Music New Yorkissa. Tämä kolminkertainen Grammy-palkinnon saaja on työskennellyt isojen ja kuuluisien orkesterien kanssa, kuten London Symphony, Chicagon sinfoniaorkesteri, Boston Pops Orchestra, New York Philharmonic, Royal Philharmonic of London ja Toronton sinfoniaorkesterin kanssa. Markku Johanssonkin on hyvin opiskellut Sebeskyn opit sovittamisesta.

Samuel Lewis "Sammy" Nestico syntyi 6.2.1924 Pittsburghissa ja on valmistunut Duquesnen yliopistosta. Hän on tunnettu yhdysvaltalainen big band-säveltäjä sekä sovittaja ja Nestico on itse opettanut Georgian yliopistossa. Hänet tunnetaan hyvin mm. maailmankuululle Count Basien orkesterille tekemistään sovituksista.

Russell Garcia on Oaklandissa Kaliforniassa 12.4.1916 syntynyt ja 19.11.2011 kuollut säveltäjä ja sovittaja,  joka on tehnyt paljon musiikkia elokuviin, näyttämöille sekä radio- ja tv-lähetyksiin. Hän on työskennellyt mm. Universal Studioilla ja MGM:llä tehden musiikkia monien kuuluisuuksien kanssa, kuten Ella Fitzgerald, Louis Armstrong, Mel Torme, Julie London, Oscar Peterson, Stan Kenton, Walt Disney, Orson Welles, Ronald Reagan, Andy Williams, Judy Garland, Henry Mancini ja Charlie Chaplin.

Nelson Riddle syntyi 1.6.1921 ja kuoli 6.10.1985 oli yhdysvaltalainen sovittaja ja säveltäjä, joka ehkä kaikkein parhaiten tunnetaan Capital Recordsille tekemistään big band-sovituksista. Artisteja, joiden kanssa hän tottui työskentelemään olivat esim. Frank Sinatra, Dean Martin, Nat King Cole, Judy Garland, Peggy Lee, Louis Prima, Keely Smith, Ella Fitzgerald, Shirley Bassey, Matt Monro ja Linda Ronstadt.

Enrico Nicola "Henry" Mancini syntyi Clevelandissa Ohiossa 16.4.1924 ja kuoli 14.6.1994 haimasyöpään Los Angelesissa Kaliforniassa. Mancini oli yhdysvaltalainen elokuvasäveltäjä ja sovittaja, jonka kuolematon musiikki on monille tuttu juuri elokuvamaailmasta; Vaaleanpunainen pantteri, Aamiainen Tiffanylla elokuvasta Moon River, Baby Elephant Walk Hatarista, Charade ja Days of Wine and Roses.

 

Kaikki yllä mainitut maailmankuulut sovittajat ovat myös tehneet sovittamisesta mainioita oppikirjoja. Omista sovittajamestareistamme kannattaisi tässä ehkä mainita vaikkapa 5.7.1914 Pietarissa syntynyt ja 23.5.1994 Helsingissä kuollut George de Godzinsky, joka teki merkittävän uran pianistina, säveltäjänä, sovittajana sekä Radion viihdeorkesterin kapellimestarina vuosina 1953-1980. Hänen kynästään syntyi esim. musiikki 64 kotimaiseen elokuvaan. Scandia-yhtiön levytyspäällikkönä toimi 22.2.1930 Viipurissa syntynyt Jaakko Elias Salo, joka kuoli työn ääressä perustamassaan Uudessa Iloisessa Teatterissa 13.6.2002. Paitsi pianisti ja orkesterinjohtaja hän oli myös levytuottaja, säveltäjä ja sovittaja sekä erittäin ammattitaitoinen sanoittaja. Muilta kiireiltään hän ennätti tehdä myös elokuvamusiikkia useisiin elokuviin.

 

Vielä keskuudessamme vaikuttavista sovittajistamme voisin poimia esim. 22.3.1949 syntyneen Markku Johanssonin, ammattisovittajan, säveltäjän, kapellimestarin ja trumpetistin. 4.3.1953 syntynyt Yrjö Hjelt on säveltäjä ja erinomainen sovittaja, joka on päässyt tekemään myös elokuvamusiikkia kotimaiseen mykkäfilmiin. Kotkassa 19.9.1936 syntynyt multi-instrumenttalisti Pentti Lasanen on edelleen loistavassa soittokunnossa ja hän on elättänyt itsensä soittamalla, säveltämällä ja sovittamalla vuosikymmenet.

Messukylän nimestä on esitetty arvailuja, joista yhden mukaan nimi juontuisi ajalta jolloin omaa kirkkoa ei vielä kylällä ollut ja Pirkkalasta kävi pappi pitämässä siellä messuja. Toisen arvion mukaan paikan nimi olisi alkujaan Metsäkylä, jonka silloiset kirjurit olisivat kirjanneet karttoihin muodossa Messakyla ja Messekylla. Asumaton Metsäkylä saattaisi juontaa juurensa Messukylän kirkkojen paikasta kahden suurkylän välissä.

 

1200-luvun alkupuolesta asti Tampere alueena on hallinnollisesti ollut osa Hämeen maakuntaa ja kun 1300-luvulla Suomi liitettiin osaksi Ruotsia sekä jaettiin linnalääneihin, oli Tampere osana Kokemäenkartanon lääniä. Tämä lääni taas jakautui kahteen kihlakuntaan, joista Tampere sijoittui Ylä-Satakunnan kihlakuntaan. Asiakirjoissa on maininta Pirkkalan pitäjästä ensikerran vuodelta 1374 ja tähän Pirkkalaan myös enin osa Tampereesta kuului. Muinaispitäjänä Pirkkala on ollut tiedossa jo satoja vuosia ennenkin ja hallintopitäjänä Pirkkala ilmestyy aikakirjoihin vuonna 1413 sekä käräjäpitäjänä vuonna 1460. Hengellisesti Tampere lukeutui 1200-luvulla alkunsa saaneeseen Pirkkalan seurakuntaan ja keskiajalla kirkolla oli sekä maallista että hengellistä valtaa, jolla se myös hallitsi yhteiskuntaa. Kirkot ajan tavan mukaisesti yleensä rakennettiin korkeille ja näkyville paikoille, joihin oli myös usein hyvät liikenteelliset yhteydet jo olemassa. Arvellaan Messukylän kuuluneen Pirkkalaan jo 1400- luvun puolella kappeliseurakuntana ja näiltä ajoilta on peräisin Messukylän ensimmäinen puusta rakennettu kirkko. Kun Tammerkosken, Takahuhdin ja Messukylän kylät pääsivät vaurauden makuun, ne rakensivat harmaakivikirkon 1500-luvun alussa samaisen harjun etelärinteelle hallitsemaan maisemakuvaa. Kirkot ja hautausmaat olivat ajan tavan mukaisesti erillään muusta asutuksesta ja elinpiiristä. Tähän vanhan kirkon hautausmaahan on vainajia haudattu aina vuoteen 1860 asti. 1500-luvulla tällä kirkolla on käyty Iidesjärveä pitkin jopa kirkkoveneillä, joten ajat ovat siitäkin kovin muuttuneet. Takahuhdin ja Messukylän kylät tiedettiin Pirkkalan pitäjän varakkaimmiksi ja Messukylän isännät toimivat jo 1400-luvulta lähtien käräjien lautamiehinä. Uuden kivikirkon Messukylä sai vuona 1879 ja kirkon suunnitteli Theodor Höijer. Uudessa kirkossa on 790 istumapaikkaa ja sen alttaritaulun - Kanaanilainen vaimo - teki Alexandra Frosterus-Såltin.

 

Vanhan Takahuhdin ydintä on Messukylän kupeessa sijaitseva Ristinarkku ja tässä teiden risteyskohdassa tutkijat ovat löytäneet elämän jättämiä jälkiä jo noin tuhat vuotta sitten ajanjaksolle, joka yleisesti tunnetaan rautakautena. Mistä tämä nimi Ristinarkku sitten juontaa juurensa? Vanhan perimätiedon mukaan tämä alue tunnetaan paikkana, jossa melko pitkistäkin matkoista saapuneet ruumissaatot seisahtuivat ennen lopullista matkaa Messukylän kirkonmäelle. Hevoset saivat tässä levähtää ja vaatetusta kohenneltiin matkan jäljiltä ja paremmat pyhäkengät vaihdettiin jalkoihin. Saattomatkalaiset saattoivat vainajien muistoksi vähän syödä eineksiä ja ikivanhan tavan mukaan nauttia ainakin ryypyn puhtaasta kunnioituksesta. Etukäteen sopimuksesta kirkonkellot alkoivat kuminansa kestääkseen koko loppumatkan, jolloin havuin koristellut ruumisvaunut hevosten vetäminä jatkoivat matkaansa kapeaa kylätietä peltojen välistä myllyn ohi, ylittivät kyläjoen puusiltaa pitkin ja kulkeutuivat mäkeä ylös kunnes ruumisarkku saatettiin ristin alle.

 

Kunnallisneuvos ja ministeri Kustaa Emil Linna julkaisi vuonna 1949 Tammerkoski-lehdessä otsakkeella Pyhäpäiviä Ristinarkulla seuraavan tekstin, jonka tähän lainaan:

"Kylän keskeisin paikka kesällä oli ns. Ristinarkku, joka oli Teiskoon, kirkolle, Pappilaan ja Vainion kylään (nyk. Koskenmaantien) johtavien teiden risteys. Jo keväällä aikaisin siihen asetettiin kivien varaan lankut penkiksi ja juhannukseksi nuoret miehet laittoivat niiden ympärille valtavan lehtimajan. Sunnuntaina iltapäivällä kokoontuivat sinne monet isännät, talojen pojat ja rengit sekä sivulle kuuntelemaan meitä lapsiakin. Siinä keskusteltiin sekä vanhoista asioista että päivän kysymyksistä. Vanhat kertoivat muisteluksiaan, joita hartaana kuunneltiin. Siinä vallitsi täydellinen tasa-arvoisuus. Jokainen esitti mielipiteensä ja se otettiin yhtä täysipainoisena, olipa esittäjä suuren talon isäntä tai pienen talon renki. Jos jonkinlaista arvoasteikkoa voi havaita, johtui se vain siitä, miten hyvä työmies esittäjä oli. Hyvä työmies nautti suurempaa arvonantoa kuin huonokuntoinen isäntä. Vähitellen alkoivat isännät vetäytyä kotiinsa ja heti sen jälkeen kuului nuorten miesten määräys: "pikkupojat kotia". Tämä tarkoitti kaikki rippikoulun käymättömiä ja määräystä oli heti ja ehdottomasti toteltava, muuten seurasi usein ankarakin kuritus. Nuoret oli estettävä lian aikaisin kuulemasta sellaista, mitä vähän varttuneemmat eivät katsoneet heidän korvilleen sopivan.

Olen edellä koittanut esittää hajanaisia kuvia vuosisatoja vanhasta hämäläiskylästä, jonka 18 talosta yhdeksällä vieläkin on sama nimi kuin vuonna 1540 verotusluettelossa ja joka kaupungin vierellä olostaan huolimatta säilytti tyypillisen maalaiskylän luonteen aina tämän vuosisadan alkupuolelle asti".

 

17.1.1876 Pälkäneellä Johan Axel Ainialan ja Maja Stina Häkärän lapsena syntynyt ja 10.1.1951 Tampereella kuollut K. E. Linna viljeli maita Messukylässä. Kansakoulun jälkeen hän suoritti ainoastaan maanviljelys- ja meijeriopiston. Linna kuului Turtoloiden sukuun ja vuonna 1905 hän ostikin itselleen tilan sukulaisiltaan. Linna avioitui vuonna 1913 Eeva Maria Taipaleen kanssa ja heidän pojastaan, Antti Emil Linnasta tuli diplomi-insinööri sekä 1960-luvulla Suomen Kansapuolueen ja Liberaalisen kansanpuolueen kansanedustaja. K. E. Linna ennätti urallaan toimia nuorsuomalaisten kansanedustajana vuosina 1913-1918 ja Edistyspuolueen kansanedustajana vuosina 1918-1930. Kunnallisneuvokseksi hänet nimitettiin vuonna 1930 ja hän työskenteli maatalousministerinä vuosina 1928-1929 sekä vähän aikaa myös syksyllä 1936  kyseisenä ministerinä. Vuodet 1932-1936 hän ahkeroi kulkulaitosten ja yleisten töiden ministerinä Kivimäen hallituksessa ja apulaismaatalousministerinä vuosina 1934-1936. K. E. Linna toimi MTK:n johtokunnan puheenjohtajana vuosina 1936-1951. Kunnallispolitiikka oli K. E. Linnan sydäntä lähellä ja siihenkin hän osallistui aktiivisesti vaikuttaen. Messukylän pitäjä liitettiin Tampereen kaupunkiin vuonna 1947 kyläkokouksen asiaa puoltavan äänestyksen jälkeen. Kaupunki alkoi kasvaa itään päin ja kaavoitettua maata asutukseen tarvittiin kipeästi, oli Linnan tilan viljelysmaiden aika väistyä laajenevan asutuksen tieltä.

 

Linnan talo sijaitsi nykyisen Takahuhdintie 75:n kohdalla ja kansalaissodan aikana talo poltettiin kokonaan. Messukylän kirkko sai pahoin siipeensä kansalaissodassa ja Jankan päärakennus sekä Pappila poltettiin myöskin. Itse Linna selvisi tästä sodasta, vaikka oli vähällä menettää henkensä siinä tiimellyksessä; tilan karja ja kaikki eläimet takavarikoitiin ja ainoalla hevosella pelastauduttiin kaupunkiin turvaan vihollisuuksilta.  Vuosina 1919-1922 talo rakennettiin uudestaan arkkitehti A. Eräsen suunnitelmien mukaan mansardikattoiseksi ja vaaleaksi rapattu patriisitalo sai julkisivuunsa pylväskuistin. Talossa julki lausuttiin Messukylä suojeluskunnan perustamissanat ja täällä vieraili melko arvovaltaista väkeä aina presidenteistä lähtien. Vaikka Linna oli lähinnä itseoppinut, hän hankki maanviljelystä hyvin modernin tietämyksen; vuodesta 1910 hänen omista karja kuului tarkastusyhdistykseen, lihan tuottajana hän oli seudun pioneereja, puu- ja kasvitarhan tuotteita myytiin suoraan tilalta sekä maatalousopiskelijat saivat Linnan tilalla käydä harjoittelemassa. 1930-luvulla Linnan tilalla oli noin 80 sikaa. Linnan talo on hyvin vanhaa perua ja maakirjoissa se mainitaan ensi kerran vuonna 1540, mutta talo sijaitsi tuolloin Jankaa vastapäätä nykyisen Päärtinkadun koillispuolella. Se on siis Takahuhdin vanhimpia ja varakkaimpia taloja verotietojen mukaan. Vuonna 1789 tämä talo tiloineen joutui Turtolan suvun hallintaan.

 

Paikkakunnan originaaleja lienee ollut myös 19.2.1813 Ylöjärven Mikkolan talossa syntynyt ja 11.1.1903 Messukylässä menehtynyt pappi ja valtiopäivämies Josef Grönberg, joka kaikkiaan toimi Messukylän kirkkoherrana yli 40 vuoden ajan. Grönbergin vanhemmat olivat Ylöjärveltä Mikkolan talon isäntä sekä kirkkoisäntä Antti Mikkola (Anders Johansson) ja Brita Kaisa Makkarus (Kaisa Johansdotter). Josef Grönberg kävi Porin triviaalikoulun ja valmistui ylioppilaaksi vuonna 1829. Hän sai pappisvihkimyksen 13.6. 1835 Turun hiippakunnassa ja seuraavana vuonna hän valmistui filosofian kandidaatiksi ja maisterisi. Herännäisyyttä edustava Grönberg toimi ensi aluksi Keuruulla vuosina 1835-1837 välisaarnaajana ja kirkkoherran apulaisena ja täältä siirtyi Euraan pitäjänapulaisen sijaiseksi vuonna 1837. Tampereen kaupunginsaarnaajaksi hän ilmestyi vuonna 1838 ja varapastoriksi hänet arvotettiin vuonna 1845. Grönberg tuli suomentaneeksi evankelis-luterilaiset tunnustuskirjat nimikkeellä "Lutherilaisen seurakunnan opin ja uskon tunnustuskirjat".  Messukylän kirkkoherran virkaan Grönberg valittiin vuonna 1858 ja virkaan hän astui vuonna 1861 saaden rovastin arvonimen vuonna 1862. Lääninrovastinakin hän toimi kahdenkymmenen vuoden ajan vuosina 1979-1899. Säätyvaltiopäivillä hän tuli edustaneeksi pappissäätyä vuosina 1863-1864, 1867, 1872, 1877-1878, 1882 ja 1885. Pastori Grönberg avioitui Ruoveden kirkkoherran ja filosofian maisterin Karl Henrik Bergrothin tyttären Selma Katarina Fransiska Bergrothin kanssa (kuollut 1884). 

   

Pastori Grönberg tunnettiin Messukylässä väkevänä - jos kohta myös väkeviin menevänä - saarnamiehenä ja julistajana. Grönbergin uran aikana Pappilaa remontoitiin, uusi kirkko valmistui Messukylään ja uusi hautausmaa otettiin käyttöön. Kirkkoherra oli niin hengellisissä kuin yhteiskunnallisissa asioissa tiukka johtaja. Kirkonkokouksien päätöksiä hänen tiedetään sanelleen itse ja kokousten pöytäkirjatkin hän saattoi laatia jo ennen kokouksia. Saarnansa hän saattoi aloittaa esimerkiksi: "Taas on Takahuhdissa tapeltu ja Vehmaisissa tehty huorin. Minä jätän teidät kaikki saatanalle!" Kun kirkkoherra vihki uuden uutukaista Kalevankankaan hautausmaata vuona 1880, hän teki tiettäväksi seuraavaa: "Tässä teille tamperelaiset on se paikka, jossa ei auta advokaattien temput eikä sikunasihteerien koukut. Täällä kaikki teidän riitanne päättyvät, ei täällä ylimyksiin vedota. Täällä vallitsee Jumalan totus." Hanke Tampereen kaupungin erottamiseksi omaksi seurakunnaksi Messukylän yhteydestä oli laitettu alulle jo vuonna 1869. Senaatti asetti Tampereen itsenäistymiselle tiukan ehdon vuonna 1870; Tampereelle tuli rakentaa uusi kirkko sekä Tampereen kaupunginsaarnaajan ja Messukylän kirkkoherran erota viroistaan. No, uusi kirkko valmistui Tampereella vuonna 1881 - Aleksanterin kirkko - ja pari vuotta aiemmin kaupunginsaarnaaja Anders Oskar Törnudd oli siirtynyt toisaalle, mutta kirkkoherra Grönberg tuli toimineeksi tulppana Tampereen itsenäisen seurakunnan muodostamiselle kuolemaansa asti. Vasta kun kirkkoherrasta oli aika jättänyt, hänen kuolemaansa seuranneen armovuoden jälkeen Tampereen itsenäinen kaupunkiseurakunta pääsi aloittamaan toimintaansa 1.5.1904.

 

Finlaysonin tehdas Wilhelm von Nottbeckin johdolla oli järjestänyt suhteellisen hyvät asuinolosuhteet tuohon aikaan tehtaansa työntekijöille. Asunnot olivat yleensä ns. yhteiskeittiöllisiä asuntoja, joissa useampi perhe jakoi saman keittiön. Työsopimukset työntekijän ja tehtaan välillä tehtiin aina vuodeksi kerrallaan ja jos työura oli ollut moitteeton, niitä jatkettiin jälleen vuodeksi eteenpäin. Työvoimaa oli toisaalta paljon tarjolla, kun maalaiset tulivat kaupunkiin töiden perässä, mutta jo kouluttamastaan työväestä työnantajankin kannatti pitää kiinni. Kun työntekijöitä oli jo tuhansia Finlaysonin tehtaan palveluksessa, niin käytännöllisesti koko Amurin kaupunginosa oli rakennettu täyteen heidän työsuhdeasuntoja varten. Nottbeckin omistuksessa tehdas tarjosi sairaanhoitoa ja oman koulun työntekijöidensä perheille. Mamsellin kouluksi kutsuttu opinahjo tarjosi kristillishenkistä opetusta aluksi ruotsinkielellä vuodesta 1839 lähtien ja jatkoi opetusta suomenkielellä vuosina 1870-1903 aluksi tehtaan työntekijöille ja heidän lapsilleen sekä myöhemmin myös muille kaupunkilaisille. Samoin tarjolla olivat lukusali ja kirjasto sekä oma seurakunta vuosina 1846-1880 ja kirkko, joka vihittiin käyttöön elokuussa 1879. Näin ollen Finlaysonin seurakuntaan kuului lähes puolet silloisen Tampereen kaupungin asukkaista.

Kustaa Snellmanin isä Heikki (Henrik) Joonaanpoika - joka eli vuosina 1812-1882 - tuli 1830-luvulla muonamieheksi Kangasalan Liuksialan kartanoon, jota tuolloin omisti Ruotsin armeijan upseeri Karl Otto Meurman. Tunnettu suomalaisuusmies ja säätyvaltiopäivien talonpoikaissäädyn puheenjohtaja sekä Karl Meurmanin poika Agathon Meurman lunasti itselleen Liuksialan kartanon vuonna 1849 ja hallitsi sitä kuolemaansa asti eli vuoteen 1909. Heikki solmi avioliiton siltavoudin tyttäreni Anne Snällin kanssa, joka myös palveli Liuksialan kartanossa tuolloin. Melko pian kuitenkin perhe muutti Vääksyn kartanon maille, kun Heikistä tuli Vääksyssä ensin maatyöläinen ja myöhemmin hän yleni siellä esimieheksi eli voudiksi. Vääksy tunnettiin 1500-luvun alusta Westgöta-suvun rälssitilana, joka kuitenkin suvun jouduttua kuninkaan epäsuosioon jouduttiin luovuttamaan vuonna 1555 kuninkaan kartanoksi kruunulle. Kun Juhana-herttua avioiduttuaan puolalaisen Katarina Jagellonican kanssa lahjoitti kartanon vihkimättömälle vaimolleen Kaarina Hannuntyttärelle - Juhanalla ja Kaarinalla oli neljä yhteistä lasta -, kartano on siitä lähtien kulkeutunut n. 200 vuoden ajan tyttärien myötäjäislahjana uusille omistajille. Kun Heikki ja Anna saapuivat Vääksyyn oli kartano Fr. V. Favorinin omistuksessa ja vuonna 1911 kartano siirtyi Antti Ahlströmin suvun omistukseen. Sarsan kylän talot olivat Vääksyn kartanon viljelyksiä ja niitä oli noin 16 hehtaaria. Kaikki Heikin ja Annan lapset kulkeutuivat Tampereelle Finlaysonin puuvillatehtaan palvelukseen ja ottivat sukunimekseen Snellman. Tytöt Emilia ja Kustaava olivat kutojia ja veljeksistä Kaarlo ja Fredrik toimivat laitosmiehinä kutomossa, kun Kustaa teki työuransa kehräämössä. Heikki ehti vielä jäädä leskeksi Annan kuollessa vuonna 1875 ja virallisesti hän asui lopun elämäänsä Liuksialassa, jonne perhe oli Heikin ollessa 38-vuotias jälleen muuttanut asumaan. Heikki tunnettiin perhepiirissä ystävällisenä ja hyväntahtoisena isänä, joka loppuelämänsä asusti lastensa perheissä vuorotellen kussakin. Heikki kuoli 70-vuotiaana Tampereella ja hautansa Kalevankankaan hautausmaalta pojanpoikansa Gustaf Edvardin haudasta.

 

 

30.5.1842 Kangasalla syntynyt Kustaa Snellman tuli Finlaysonin tehtaan palvelukseen vuonna 1857 ja tuolloin tehtaan työntekijämäärä oli noin 600 henkeä. Nousukautta elettiin vielä tuolloin ja vaikeat nälkävuodet olivat vielä edessäpäin. Tehdas otti syksyllä 1858 kolmisensataa uutta naistyöntekijää, jotka olivat iältään 10-24 vuotta. Naisia tehtaan työntekijöistä oli tällöin jo yli puolet. Lapsityövoiman käyttö oli tuolloin sangen yleistä varsinkin tekstiiliteollisuudessa. Moraalinen keskustelu lapsityövoiman käytöstä kuitenkin koko ajan vilkastui ja vasta vuonna 1889 tuli työsuojelulaki, joka kielsi alle 12-vuotiaiden lasten käytön työssä tehtaissa. 12-15-vuotiaiden lasten työaika lyheni kuuteen tuntiin päivässä ja samalla se tuli luvanvaraiseksi. Vielä vuosisadan lopussa Finlaysonin tehtaalla oli n. 300 lasta työssä.

Kustaa Snellman aloitti kehrääjän apulaisena työuransa ja eteni noin 20-vuotiaana kehrääjäksi. 1870-luvulla tehtaan tuotannon kaksinkertaistuessa pääsi Kustaakin laitosmieheksi. Työkoneiden moitteeton kunto oli tärkeää, sillä palkkakin oli urakkapalkka eikä aikaan perustuva. Esimiehillä oli vielä tuohon aikaan oikeus ruumiilliseen kuritukseen ja esimiehet käyttivät työssä tuolloin runsaasti alkoholia. Ensimmäinen työntekijöiden lakko tehtaalla oli nälkävuosien siivittämänä vuonna 1869 ja lako oli suunnattu palkanalennusta vastaan. Tämä lakko ei kuitenkaan onnistunut. Alkoholin käyttö muodostui tehtaalla lopulta niin isoksi ongelmaksi, että itse patruuna Nottbeck tarjosi ratkaisuksi lokakuussa 1873 juomalakkoa ja lakkolaisille tuntuvia etuuksia. Näin tehtaalle syntyi raittiusliike, joka ainakin muutaman vuoden ajan toimi hyvinkin aktiivisesti. 1900-luvulle tultaessa alkoivat tehtaan työtätekevät poliittisesti aktivoitua ja vuonna 1905 perustettiin tehtaalle Finlaysonin Työväen Ammattiosasto. Kustaa Snellman yleni urallaan työnjohtajaksi tehtaalla vuosisadan vaihtuessa ja tässä työssä hän viihtyi melkein 70-vuotiaaksi vuoteen 1911. Hän valvoi ainakin 1836 valmistuneen suuren tehdasrakennuksen kahta ylintä kerrosta eli "vooninkia".

 

Vesilahdella syntynyt Helena Lindfors ja Kustaa Snellman vihittiin avioliittoon 14.10.1856. Helenan vanhemmat pitivät Hämeenkadun varrella Tampereella vesikauppaa. Avioparille syntyi vuosina 1866-1876 viisi lasta, joista vanhin poika Gustaf Edvard kuoli hukkumalla Pyhäjärveen 19-vuotiaana ja nuorin tytär Emilia Charlotta kuoli vuoden ikäisenä vuonna 1876. Tyttäristä vanhin, Aurora Aleksandra, avioitui Finlaysonin satulaseppä Edvard Tuomen kanssa ja nuorempi tytär, Anna Helena valmistui kätilöksi ja avioitui Hatanpään kartanon taloudenhoitaja Conrad Fjäderin kanssa. Karl Artur toimi itärintamalla ensimmäisessä maailmansodassa välskärinä ja myöhemmin kulkeutui mm. sähköasentajaksi Poriin. Perheen äiti Helena kuoli kuitenkin vuonna 1876 ja seuraavana vuonna Kustaa Snellman avioitui 30-vuotiaan Finlaysonin kutojan Karoliina Rajalan kanssa. Karoliinan isä oli Ylöjärven Räikältä kotoisin oleva torppari sekä kyläräätäli, joka kuului myös Pohjanmaan heränneisiin. Karoliinan äiti oli Ester Raitahalme. Karoliinalle ja Kustaalle syntyi vuosina 1879-1890 kuusi lasta ja perhe asusti tehtaan asunnoissa Amurissa. Kun Kustaa yleni työnjohtajaksi, perhe pääsi asumaan melko tilavaan hellahuoneen ja kamarin asuntoon Kortelahdenkatu 1:ssä. Lasten suussa asuntoa alettiin kutsua pian tarhaksi, sillä asunnon kanssa samalla tontilla sijaitsi Särkän sahan lautatarha.

 

Vanhin Karoliinan ja Kustaan lapsista, Johan Fredrik (myöh. Sarsa) teki uran veturinkuljettajana, voimistelijana ja Tampereen Pyrinnön voimistelunohjaajana. Hänen puolisonsa oli Hilja Siimes (ent. Sandell) ja avioparin tytär Hilda Maria taas avioitui Tampereella veturinkuljettaja Oskari Lehmuksen (myöh. Arosilta) kanssa. Oskari tunnettiin Tampereella raittiusseuramiehenä ja hän toimi myös SDP:n kaupunginvaltuutettuna vuosina 1931-1946. Rikhard Aleksius oli aluksi varastonhoitaja VR:n Tampereen varikolla ja lopulta Koukkuniemen vanhainkodin työnjohtaja. Hänen puolisokseen asettui Hilja Salakoski (ent. Isaksson). Lapsista tyttäret Tyyne Karoliina teki uraa Klingendaalin verkatehtaalla taideparsijana ja Ellen Julia suoritti Tampereella Suomalaisen Tyttökoulun ja toimi kätilönä, kunnes muutti 1920 Varkauteen ruukinseurakunnan papinkanslian hoitajaksi. Ellen vietti elonsa ehtoon Tampereella Koukkuniemen vanhainkodissa kuollen 1963. Nuorin Karoliinan ja Kustaan lapsista oli nuorena kuolleen vanhemman pojan kaima Gustaf Evert, joka syntyi 9.9.1890 ja josta tuli aikanaan Varkauden kirkkoherra.

Äiti Karoliina toi isän perintönä kotiin uskon ja perheellä oli myös muutakin harrastustoimintaa. Kustaa Snellmanin vanhempi Kaarlo veli toimi Nottbeckin perustaman kirjaston johtotehtävissä ja tässä ominaisuudessa hän tilasi veljensä perheelle käyttöön kirjoja ja lehtiä. Perheen omaan kotikirjastoon kuuluivat ainakin Karoliinan isältä perinnöksi saatu melko mittava määrä uskonnollista kirjallisuutta, virsikirja ja postilla. Muutamia romaanejakin löytyi hyllystä; Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, Victor Hugon Kurjat ja Leo Tolstoin Anna Karenina. Perhe keskusteli yhteiskunnallisista asioista, mutta politiikkaa sanan varsinaisessa mielessä ei kuitenkaan harrastettu. Kustaan alkoholinkäyttö oli nuorena runsasta ja viikonloppuisin säännöllistä. Paljolti kodin vaikutuksesta perheen lapsista useimmista tuli innokkaita raittiusaatteen kannattajia. Lapset kuvasivat Kustaa isää hyväntuuliseksi ja leikkimieliseksi ja vaimon kuvauksen mukaan miehensä oli jopa liiankin antelias. Kustaa rakasti luontoa ja kuljetti lapsiaan mielellään Pyynikillä ihailemassa maisemia ja seuraamassa luonnon ihmeitä. Kustaa harrasti myös musiikkia; nuorempana hän lauloi Finlaysonin kuorossa ja myöhemmin toimi apukanttorina Aleksanterin seurakunnassa. Kustaa Snellman kuoli lopulta 71-vuotiaana toukokuussa 1913 ja hänet on haudatta Kalevankankaan hautausmaalle samoin kuin vaimonsa Karoliina Snellman.

Berliinin Filharmonikkojen kotisali Tiergagartenin puiston eteläpuolella Berliinissä on tämän yhden maailman arvostetuimman ja vuonna 1862 Benjamin Bilsen perustaman orkesterin konserttitalo, jonka akustiikkaa pidetään yleisesti myös kovassa arvossa maailmalla. Tänään 23.8.2013 alkaneella konserttikaudella konserttitalo juhlii samalla 50-vuotista olemassaoloansa; se valmistui käyttöön vuonna 1963. Rakennuksen arkkitehtina toimi tuolloin Hans Scharoun ja orkesterin saliin mahtuu samanaikaisesti 2440 kuuntelijaa nauttimaan taide-elämyksistä. Vasta vuona 1987 valmistui tämän konserttitalon viereen pienempi kamarimusiikkisali, joka vetää 1180 kuulijaa huostaansa pienemmissä konserteissa. Kamarimusiikkisalin suunnitteli Hans Scharounin assistentti, Edgar Wisniewski, pitkälti Scharounin 60-luvulla tekemien luonnosten pohjalta.

 

 

Berliinin Filharmonikot avasivat tänään näyttävästi kautensa 7.9.2002 orkesterin johdossa aloittaneen Sir Simon Rattlen avustuksella. 19.1.1955 Liverpoolissa syntynyt Simon Rattle opiskeli nuorena pianon- ja viulunsoittoa ja aloitti kapellimestariopintonsa Lontoon Royal Academy of Musicissa vuonna 1971. Valmistuttuaan vuonna 1974 hän johti aluksi Bournemouthin ja Liverpoolin sinfoniaorkestereita, kunnes vuonna 1980 alkoi johtaa Birminghamin sinfoniaorkesteria. Tässä toimessa hän viihtyi vuoteen 1998 asti ja hän nosti Birminghamin orkesterin kaudellaan Iso-Britannian orkestereiden huippukaartiin. Vuonna 1999 Sir Simon Rattle sai nimityksen Berliinin Filharmonikkojen pääkapellimestariksi Claudio Abbadon jälkeen. Simon Rattle onkin arvostuksessa noussut työnsä ja levytystensä ansiosta edeltäjiensä Claudio Abbadon ja Herbert von Karajanin rinnalle maailman huippukapellimestareina. Vuodesta 2008 Simo Rattle on ollut avioliitossa tšekkiläisen mezzosopraanon Magdalena Koženán kanssa ja avioparilla on kaksi poikaa, Jonas ja Milos.

 

 

Konsertin koko ohjelma koostui pelkästään 35-vuotiaan Wienissä 5.12.1791 kuolleen Wolfgang Amadeus Mozartin tunnetuista, viimeisistä sinfonioista, jotka valmistuivat kolmessa kuukaudessa vuonna 1788. Väliajan kanssa hieman yli kaksituntisen konsertin avasi Sinfonia nro 39 Es-duuri KV 543 ja välittömästi sitä seurasi Sinfonia nro 40 g-molli KV 550. Väliajan jälkeen viimeisenä orkesterin suorituksena tarjoiltiin vielä Sinfonia nro 41 "Jupiter" C-duuri KV 551. Orkesterin soitto on tunnetusti - varsinkin jousiston - tarkkaa työskentelyä ja orkesteri omaa pitkät perinteet tekemiseen ja sillä on myös oma koulutusohjelmansa tulevaisuuteen tähdäten. Simon Rattle sai orkesterin yllättävän pienillä eleillä tottelemaan itseänsä ja välistä hänen työskentelynsä - muutenkin Mozartin musiikissa tarvittavan pienemmän kokoonpanon - johtajana näytti varmasti kokeneenkin konsertissa kävijän silmään jopa hieman omituiselta tai koomiselta; hän johti ilman nuotteja, johtajalla ei ollut koroketta eikä tahtipuikkoa käytössä ja tunnelma soittajien sekä johtajan välillä välittyi varmasti myös paljolti siksi hyvin intiimiksi isosta salista huolimatta. Toisaalta saattaa olla myös turvallisuustekijä johtaa ilman puikkoa; tästäkin on kokemusta. Kukaan konserttia seurannut ei myöskään jää epävarmaksi siitä palosta ja asialle omistautumisesta, joka huokuu pääkapellimestari Simon Rattlen olemuksesta ympäristöön. Kuulija saattoi myös kiinnittää huomionsa tämän vanhan, perinteisen orkesterin - sama koskee myös Wienin Filharmonikkoja - pukeutumiskoodiin. Paljaita olkavarsia ei ole näkyvissä Berliinissä eikä Wienissäkään. Soittajat ovat arvokkaita hetkiä luodessaan ja hienoa työtä tehdessäänkin kuitenkin töissä konserttisaleissa, eivätkä gaalailloissa. Hieno kauden avaus maailmankuululta orkesterilta täpötäydelle konserttitalon yleisölle.

Osoitteesta Pirkankatu 6 Tampereelta löytyy Tampereen ensimmäinen oikein museoksi suunniteltu rakennus, joka samalla on nykyisin Suomen vanhin yksityinen taidemuseo. Teollisuusneuvos ja kultaseppä Kustaa Hiekka teetätti talonsa suunnittelun arkkitehti Oiva Viljasella ja itse uusklassinen museorakennus  valmistui vuonna 1928 paikalleen. Vuonna 1931 Kustaa Hiekka lahjoitti keräämänsä taidekokoelman ja muunkin omaisuutensa perustamalleen Kustaa Hiekan Säätiölle ja Hiekan taidemuseon nimellä avautui vielä samana vuonna yleisölle. Kustaa Hiekan Säätiön puheenjohtajaksi asettui Hiekan oman toiveen mukaisesti kihlakunnantuomari Evert Tähkäpää ja hänkin lahjoitti testamentissaan omat taidekokoelmansa Kustaa Hiekan taidemuseolle. Kustaa Hiekka asusti rakennuttamansa talon kolmatta kerrosta hamaan kuolemaansa asti eli 1.5.1937.
 

Maanviljelijäpariskunta Fredrika ja Wilhelm Hiekan pojaksi 12.10.1855 Laitilassa syntynyt Kustaa opiskeli iltaisin Uudessakaupungissa itsensä kultasepäksi vuosina 1870-1875. Kisälliaikanaan hän työskenteli Viipurissa ja Pietarissa, kunnes valmistui Turussa kultaseppämestari Petterssonille mestarinnäytteen tehtyään kultaseppämestariksi vuonna 1878. Omaa verstasta hän piti hetken aikaa Porissa, mutta vuonna 1879 Kustaa päätti muuttaa Tampereelle pysyvästi asumaan. Tampereella hän löysi itsensä pian kultaseppänä kultasepän lesken Henrika Karolina Areniuksen kultasepänliikkeestä. Vielä samana vuonna hän avioitui Areniuksen lesken kanssa ja kahdenkymmenen vuoden ajan piti kultasepänliikettä omissa nimissään. Avioliitto parin välillä oli lapseton ja liitto päättyi Henrikan kuolemaan vuonna 1919. Kustaa Hiekka perusti vuonna 1899 helsinkiläisen kultasepän Karl Hägglundin ja turkulaisen kultasepän Vilhelm Petterssonin kanssa Suomen Kultaseppä Oy:n, joka oli laatuaan Suomessa ensimmäinen kulta- ja hopeaesineitä teollisesti valmistava yritys. Tämän yhtiön taloudellinen menestyminen mahdollisti Kustaa Hiekan taidekokoelmien kartuttamisen ja laajan ulkomaanmatkailun. Kustaa Hiekka oli Suomen Kultaseppä Oy:n pääomistaja vuoteen 1919 asti, jolloin hän luopui omistuksistaan yrityksessä ja keskittyi omien taidekokoelmiensa keräilyyn. Kustaa Hiekka oli myös taitava kartuttamaan omaisuuttaan onnistuneilla  kiinteistökaupoilla.
 

Mitä me tänään tiedämme ihmisestä nimeltään Kustaa Hiekka? Kustaa tuntui olleen toiminnan mies, ainakin jos katsastaa hänen aikaansaannoksiaan. Tampereen kaupunginvaltuuston jäsenenä hänet nähtiin kolmenkymmenenkahden vuoden ajan sekä kaupungin rahatoimikamarin (sittemmin kaupunginhallituksen) puheenjohtajana vuonna 1901 ja hän oli perustamassa Tampereelle Suomalaista Klubia. Kustaa Hiekka toimi puheenjohtajana Tampereen Käsityö- ja Tehdasyhdistyksessä ja oli useiden pankkien hallitusten jäsenenä. Taiteet tuntuivat vetoavan häneen kovasti ja sitä kautta hänet nähtiin perustamassa myös Tampereen Taideyhdistystä sekä Tampereen Taiteilijaseuraa. Ainakin yli neljänkymmenen eri yhdistyksen toiminnassa hänet on Tampereella tiedetty vaikuttaneen, kuten mm. Historiallinen seura, Kauppaseura ja Suomen Matkailijayhdistys. Kustaa Hiekka teki hyvin merkittäviä rahalahjoituksia esim. Turun suomalaiselle yliopistolle ja Kalevala-seuralle. Hänen tiedettiin viihtyneen tavattoman hyvin taiteilijoiden seurassa ja hänen omiin harrastuksiin kuuluivat ainakin pianonsoitto ja laulaminen.

 

Yksi Kustaa Hiekan rakkaimmista harrasteista tuntuisi olleen matkailu. Elämänsä aikana hän matkusti useita kymmeniä eri matkoja ja matkat kohdistuivat Euroopan lisäksi mm. Lähi-itään, Japaniin, Hongkongiin ja Havaijiin. Varmasti ainakin yhden puolivuotta kestäneen maailmanympärysmatkan hän teki vuosina 1907-1908 ystävänsä Evert Tähkäpään kanssa. Aivan ensimmäisen ulkomaanmatkansa Kustaa teki 23-vuotiaana Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1878. Toisaalta tasapainon vuoksi hän tuntui olleen hyvin kotiseuturakas ihminen, sillä hän keräsi elinaikanaan suuren määrän kotimaan ja kotiseudun elämää ja historiaa kuvastavia esineitä. Kansatiede kuului hänen harrasteidensa piiriin vahvasti. Synnyinkunnalleen Laitilalle Kustaa Hiekka lahjoitti nimeänsä kantavan Lukutupa-rakennuksen, jossa Laitilan kirjasto toimi vuodet 1938-2006. Kustaa Hieka-kulttuuriviikkoa vietetään Laitilassa kuudennen kerran 19.-26.1.2014 ja ensi vuonna viikon teemana on "Puu" niin musiikissa, kuvataiteessa kuin laajemminkin. Vuonna 1935 Kustaa Hiekalle myönnettiin teollisuusneuvoksen arvonimi.

 

Aivan ensimmäinen Kustaa Hiekan taidehankinta oli 1880-luvun alussa romanttista taidesuuntaa edustaneen ja 19.10.1840 Tuuloksessa syntyneen Hjalmar Munsterhjelmin maalaama pienikokoinen maisemamaalaus Tvärminnestä. Kustaa Hiekka oli ilmeisen ahkera taiteen keräämisessä, mutta järjestelmälliseksi harrastus muodostui vasta 1920-luvun lopulla. Oman kotinsa seinät alkoivat hyvää vauhtia täyttyä taiteesta ja kaapit pursuilivat esineistä, joita oli maailmanmatkoiltakin tarttunut mukaan. Taiteilijat myös tarjosivat Kustaa Hiekalle taidettaan ostettavaksi ja Kustaa myös osti suoraan taiteilijoilta ja heidän taidenäyttelyistään taidetta. Kustaa Hiekka oli Hämeen museon - Tampereen ensimmäisen museon - perustajajäsen ja hän teki merkittävän 265 esineen lahjoituksen tälle museolle vuonna 1907. Kustaa Hiekka istui Hämeen museon hallituksessa kuolemaansa asti. Hämeen museo avasi ovensa ensikertaa yleisölle kesällä 1908 ja avajaisnäyttelyssä museo esitteli Kustaa Hiekan ja Evert Tähkäpään esineistöä kaverusten yhteiseltä maailmanympärysmatkalta.

 

Päästessään seuraamaan läheltä museotoimintaa istuessaan Hämeen museon hallituksessa, alkoi Kustaa Hiekka miettiä Evert Tähkäpään ystävällisellä avustuksella oman museon perustamista. Molemmilla oli se vankka käsitys, että taiteilla on hyvin ylentävä vaikutus ympärillämme eläviin ihmisiin. Kustaa Hiekka tunsi ilmeisesti olevansa vahvasti myös isänmaan asialla, kun hän päätyi oman taidemuseon pystyttämiseen. Ainakin voimme varmasti todeta hänen olleen aikanaan merkittävä vaikuttaja ja suuri Tampereen ystävä sekä melkoinen mesenaatti!

 

 

Petr Sinebrjuhov toi perheensä Ruotsinsalmeen Venäjältä ja kreikkalaiskatolisen seurakunnan kirjanpidosta  perhekunta löytyy ainakin vuodesta 1804. Petr mainitaan seurakunnan kirjassa 43-vuotiaana kauppiaana, joka oli kotoisin Gavrilovin kauppalasta ja hänen puolisokseen tiedettiin 40-vuotias Mavra Ivakova. Pariskunnan lapsia olivat Aleksandra (s. 1787), Nikolai (s. 1789), Ivan (s. 1790), Mihailo (s. 1792), Pavel (s. 1794), Irina (s. 1796) ja Anna (s. 1798). Perhe on saattanut tälle paikkakunnalle muuttaa jo n. vuoden 1795 paikkeilla, mutta joka tapauksessa perhe asettui asumaan Kymiin ja perheen isä perusti oman panimonsa Ruotsinsalmeen, jonka tänä päivänä jälkipolvet paremmin tuntevat Kotkan kaupunkina. Panimo on ilmeisesti sijainnut nykyisen Keskuskadun varrella, paikassa, jossa nyttemmin on seurakuntakeskus. Sotilassairaala tarvitsi panimoa, koska oluen juonti oli terveellisempää, kuin epäpuhtaan veden. Ruotsinsalmelle nousi muutamassa vuodessa n. 10 000 asukkaan eläväinen sotilasyhdyskunta venäläisten sotilaiden muutettua paikkakunnalle. Sotilaat asustivat yli sadan hengen sotilastuvissa ja ulkomailta tulleet upseerit tulivat yleensä perhekuntineen omiin taloihinsa palvelijoineen ja kotiopettajattarineen. Sotilaita seurasi aina huoltojoukkoja ja kauppiaita huoltovarmuuden ylläpitämiseksi. Näin Ruotsinsalmikin sai omat kauppiaansa, jotka linnoituksen alueelle pystyttivät kolmisenkymmentä taloaan ja erinäisen määrän myyntikojuja.

Isä Petr kuoli melko nuorena 12.2.1805 ja hänet haudattiin Kymin luterilaiseen hautausmaahan. Hänen liiketoimintansa oli ollut ilmeisen kannattavalla pohjalla, mutta vallitsevissa oloissa leskirouva Mavra Ivanova jäi nyt miehensä kuoltua turvattomaksi ja suojattomaksi. Leski itse lopulta päätyi takaisin Gavriloviin - jonne myös kuoli - ja kaikki tyttäret naitettiin Venäjälle kauppiaiden puolisoiksi ja pojista ainakin kaksi vanhinta jatkoi isänsä perinteitä kauppiaina. Nikolaille lankesi vastuu isänsä liiketoiminnan jatkajana nuoresta iästä huolimatta. Isä Petr oli ehtinyt jo aloittaa liiketoimensa myös tiilitehtaalla ja sahalla, ja niin ryhtyi nyt Nikolai jatkamaan isänsä vanavedessä rakennustarvikkeiden myyntiä armeijalle. Lisäksi hän urakoi avaimet käteen periaatteella omilla tarvikkeilla ja urakkamestareilla rakennuskohteita.

Vuosina 1808-1809 käytiin Suomen sota, jossa valta vaihtui ja Venäjä otti nyt Suomen Ruotsilta haltuunsa. Venäläisiä sotilaita alkoi saapua Viaporiin, Helsingin edustalla olevaan linnoitukseen, jonka hyvin tunnemme tänään Suomenlinnana. Ne muodostivat sinne jälleen edellä kuvatulla tavalla täysin itsenäisen yhteiskuntansa, jota rahan päälle ymmärtäneet kauppiaat jälleen seurasivat huoltotehtävissä ahkerasti perässä. Viapori muuttui pian helsinkiläisille salaperäiseksi, oudoksi ja vallan kammottavaksikin paikaksi, josta oli liikkeellä ihmeellisiä huhuja. Venäläiset olivat ottaneet sen täysin haltuunsa ja siellä olivat vallalla venäläiset sotalait. Suomi sai kuitenkin pitää Ruotsin vallan aikaisen lainsäädäntönsä ja keisari Aleksanteri I antoi Suomelle edullisen aseman autonomisena suurruhtinaskuntana ja näiden etujen piiriin saatettiin myös Vanha Suomi vuonna 1812, joka aiemmin oli liitettynä Venäjään. Vaikka kuningas Kustaa Vaasa perustikin Helsingin kaupungin 12.6.1550 oli kaupunki pieni kyläpahanen Vantaanjoen suistossa pitkään. Helsingin merkitys alkoi vähitellen kasvaa, kun Viaporin (Suomenlinnan) rakentaminen alkoi vuonna 1748. Suuri koettelemus Helsingille oli onneton tulipalo vuona 1808, jolloin paljon kaupungista tuhoutui. Helsinki sai vuona 1812 keisarilta nimityksen suurruhtinaskunnan pääkaupungiksi. Vuonna 1819 Helsinki sai senaatin ja kun Turku paloi jälleen vuonna 1827, Helsinki sai pääkaupunkina nyt myös oman yliopiston.

 

Oman säätynsä muodostaneet kaupungin porvarit - eli kauppiaat ja käsityöläiset - joutuivat anomaan Ruotsin lakien mukaan maistraatilta luvan. Tähän lupaan tarvittiin todistus ammatillisesta osaamisesta sekä suosittelija. Jos lupa heltisi maistraatilta porvariksi päästyään hakija pääsi nauttimaan erioikeuksista kaupunkien asukkaina. Samoin joutuivat Venäjältä saapuneet kauppiaat hakemaan maistraatilta omat lupansa kaupungeissa harjoittaa ammattejaan Suomen suurruhtinaskunnassa. Venäläisrykmentin vanavedessä saapui Ruotsinsalmesta Viaporiin vuonna 1810 nyt myös Nikolai Sinebrychoff ja hän asui tietojen mukaan koko loppuelämänsä täällä aina vuoteen 1848 asti. Susisaaressa ja Länsi-Mustasaaressa  Nikolai alkoi varsin pian - ehkä jo seuraavana vuonna - kapakan ja panimoyrittäjänä. Nikolai onnistui saamaan ensimmäisen kapakkalupansa insinöörikenraali Vasiljevilta ja tämän luvan mukaan kapakassa sai myydä viinaa, olutta, simaa ja kotikaljaa. Virallisen marketenttiluvan Nikolai sai 30.6.1816 ja hän luopui tästä luvasta eli marketentin oikeuksistaan vuonna 1924, mutta jatkoi siitä eteenpäin yhä sitkeästi liiketoimiaan. Hän tuntuu rakentaneen hyvin määrätietoisesti kauppiaan uraansa, sillä Viaporin kirjojen mukaan häntä kutsuttiin ensin kauppiaaksi, sittemmin helsinkiläiseksi kauppiaaksi, kolmannen killan kauppiaaksi ja vihdoin kauppaneuvokseksi. Vuonna 1833 hän anoi maistraatilta ulkomaankauppaoikeuksia osoittaen halunsa olla suomalainen porvari eikä venäläinen marketentti.

Viaporin linnoituksen viinanmyynti määriteltiin vuonna 1812 vuokrattavaksi tietyin ehdoin. Aluksi tämän oikeuden vuokrasi Feodor Kiseleff yhdessä Jaisnikov-nimisen kauppiaan kanssa, mutta 23.11.1816 pidetyssä tarjoushuutokaupassa tämä lupa myytiin Nikolai Sinebrychoffille. Kaksivuotinen lupa oikeutti myymään yksinoikeudella viinaa, olutta, simaa ja kaljaa Viaporissa alkaen vuoden 1817 alusta. Tästä luvasta hän joutui maksamaan valtiolle 10 501 ruplaa vuodessa. Tästä alkoi varsinainen Nikolain uskomaton menestystarina ja hänestä tuli Viaporin huomattavin marketentti. Hänen ajoituksensa tuntui olleen myös täydellinen, sillä sangen pian eli vuonna 1820 keisari antoi rajoituksia marketentien toimivaltuuksista ja luvallisista kauppatavaroista. Nikolai muisti myös laajentaa liiketoimiaan; vuonna 1830 kuoli hänen viinaliikekumppaninsa marketentti Johan Friedrich Stier, jonka liiketoimintaa - Viaporin linnoituksen upseeriravintolaa ja vehnäleipien leipomista armeijalle - hän siitä eteenpäin ryhtyi hoitamaan. Stierin leskestä Ulrika Ahlströmistä kantoi Nikolai nyt myös huolen sekä heidän lapsistaan. Leski eli vuoteen 1837 ja virallisesti Nikolai eli poikamiehenä, mutta aikalaisten tietojen mukaan hän asui samassa taloudessa leskirouvan ja lasten kanssa. Nikolain viidessä liikkeessä Viaporissa oli kaupan erilaisia elintarvikkeita kuten lihaa, tavaraa Venäjältä sekä erilaista juotavaa. Elintarvikkeita hän toimitti myös Viaporin sairaalaan. Hänen omistamiin kapakoihin tuli tarjolle ruokaa, vaikka mitään varsinaisia ravintoloja ne eivät olleetkaan.

Omaksi onnekseen Nikolai ymmärsi laajentaa oman liiketoimintansa pian myös Helsinkiin; ensimmäisenä liiketoimena oli 3.11.1817 tapahtunut kiinteistökauppa Lahnan korttelista Unioninkadun varrelta Ullanlinnan alueelta aivan läheltä meren rantaa. Kolmisen viikkoa myöhemmin hän 20.11.1817 huusi viideksi vuodeksi viinan valmistus- ja myyntioikeudet itselleen Helsingissä. Myöhemmin hän vuonna 1822 taas huusi oikeudet viideksi vuodeksi ja lopulta hänen liiketoimiaan jatkanut nuorempi veli Paul Sinebrychoff huusi oikeuksia kymmeneksi vuodeksi kerrallaan, kunnes lakia muutettiin ja luvat sai vain vuodeksi kerrallaan. 23.8.1819 Nikolai sai ostettua yksinoikeudet panimotoimintaan Helsingissä ja näistä oikeuksista hän maksoi 1032 ruplaa, siis merkittävästi vähemmän kuin vastaavista oikeuksista Viaporin alueella.

Lokakuussa 1819 Nikolai anoi Helsingin uudisrakennuskomitealta merenrantatonttia panimolleen ja saikin 13.10.1819 haluamansa toimikunnalta; kolme tonttia, joille määriteltiin vuonna 1822 ostohinnaksi 1300 ruplaa. Uuden panimon rakennus näille tonteille alkoi vuoden 1821 alussa ja vuonna 1829 Nikolai siirsi Ullanlinnan panimonsakin tälle uudelle paikalle Hietalahteen. Uusi panimo oli hyvin kaukana silloisesta kaupungin keskustasta, mikä olikin ymmärrettävää panimon tuottamien tuoksujen vuoksi. Ullanlinnan panimosta hän sai 7500 ruplaa vuonna 1833 ja Hietalahden tonttien omistuksiaan hän laajensi 30 000 m² saakka sekä osti vielä vanhojen tonttien yhteyteen neljännenkin tontin vuonna 1840. Nikolai sai vuonna 1835 suvun ensimmäisenä kauppaneuvoksen arvonimen. Paitsi kauppiaana hänet tunnettiin myös hyvin rakennusurakoitsijana sekä Venäjällä että Suomessa. Hän urakoi mm. kahdelle rautatietyömaalle Pietariin hiekkaa, kiviä ja rautaa. Rajalinjan varsilta hän osti edullisesti metsätiloja ja myi näiden puut ratapölkyiksi työmaalle. Viaporissa hän urakoi ahkerasti työmaita ja rakennutti vielä Kamppiinkin Turun kasarmin vuosina 1830-1833. Aleksanterin- ja Unioninkadun kulmassa Helsingissä Nikolailla oli moderni ja hieno kauppa, jossa omien veljiensä lisäksi työskenteli monia suomalaisia ja venäläisiä henkilökuntana. Tästä kaupasta hienostoväki nouti mm. kaviaaria käyttöönsä. Nikolain nuorempi veli, Ivan muutti Pietariin vuonna 1831 ja hän hoiti siellä Nikolain liiketoimia.

Sinebrychoffien sukuhauta Hietaniemessä.

Vuonna 1842 valmistui Nikolain rakennuttama 26 huoneen kiinteistö osoitteessa Bulevardi 40, jossa kyllä Nikolain elinaikana kävi paljon vierailijoita vaikka hän itse ei talossaan asunutkaan. Vuonna 1836 hankkimalleen tontille Bulevardin varrelta hän alkoi sittemmin myös rakennuttaa puistoa ja puutarhaa, jonka alkuperäisestä kolmesta lammesta on enää yksi jäljellä. Puisto ja puutarha olivat alusta lähtien kaikkien kaupunkilaisten käytössä. Bulevardin talon suunnittelusta vastasi arkkitehti Jean Wik ja aluksi talon alakerta toimi panimon toimistona ja henkilökunnan tiloina ja yläkerrassa olivat yhtiön edustustilat Bulevardin puolella sekä perheen yksityisiä asuintiloja puistonpuolella. Talo on täynnä koristeellisia kattomaalauksia, ranskalaisia tapetteja ja uskomattomia parkettilattioita. Rakennusvaiheessa taloon valmistuivat jo aikanaan hyvin huomiota herättävät kylpyhuone ja sisävessa. Nikolai itse menehtyi keuhkotulehdukseen  23.1.1848 Tverissä käydessään ja hänen leposijansa on Helsingin ortodoksisella hautausmaalla. Käytännössä hänen merkittävän omaisuutensa jakoivat kaksi hänen nuorempaa veljeään. Vuodesta 1852 Ivan ja Paul veljekset jakoivat heille  jääneen suunnattoman omaisuuden sekä myös velat maantieteellisesti siten, että Venäjällä ja Puolassa olleet liiketoiminnat jäivät Pietariin vuonna 1858 kauppaneuvoksena - samaan aikaan hän sanoi irti porvarioikeutensa - muuttaneelle Ivanille ja Suomen liiketoiminnat jäivät Paulin huoleksi.

Bulevardi 40. 

Paul oli aiemmin asunut Nikolain kanssa Viaporissa samassa taloudessa, mutta vuodesta 1842 Paul muutti poikamiehenä asumaan Bulevardin taloon panimon naapuriin. Hänen taloudenhoitajansa vaihtuivat sangen tiheään aluksi, mutta vuodesta 1847 hän sai talouttaan hoitamaan Turusta Helsinkiin muuttaneen kapteenin lesken, Johanna Tichanoffin. Johannan mukana bulevardin taloon muutti myös hänen Anna tytär, johon taas Paul mieltyi ja 19-vuotias Anna Jefimova Tihanova ja Paul Sinebrychoff vihittiin onnelliseen avioliittoon vuonna 1850. Pariskunta sai neljä lasta; vuonna 1852 Marian, vuonna 1854 Annan, Nicolaksen vuonna 1856 ja lopuksi Paulin vuonna 1859. Viaporin marketenttioikeuksistaan Paul luopui vuonna 1852 alkaessaan Hietalahden panimon johtajana. Viaporissa hän oli paljon vartijana, koska vain hänellä oli nyt yksinoikeus myydä viinaa, olutta, simaa ja kaljaa ja tästä oikeudesta hän joutui vuosittain maksamaan valtiolle 3250 hopearuplaa. Anniskelua varten hän perusti useita kapakoita, joista sai myös yksinkertaista kotiruokaa viranomaisten vaatimuksesta. Helsingin väkiluku puolestaan kasvoi ja huvielämä vilkastui. Ruotsin kruunut olivat maksuvälineenä käytössä 1840-luvulle asti ja oma Suomen markka tuli käyttöön vuonna 1860. Teollistuminen Suomen pääkaupungissa varsinaisesti sai vauhtia vasta rautatien valmistumisen jälkeen 1860-luvulla ja elinkeinovapaus saavutettiin vasta vuonna 1879. Olut oli aiemmin ollut rahvaan juoma, mutta hienoihin ravintoloihin se alkoi ilmestyä laajemmin juomaksi 1850-luvulla. Alkuaan olut oli tummaa ja luonnonmenetelmällä käynyttä pintahiivaolutta, mutta Paul toi Saksasta vaaleamman, 1800-luvun alkupuolella Keski-Euroopassa kehitetyn pohjahiiva- eli  lageroluen valmistusmenetelmän Suomen.

 

Empiresali Bulevardi 40:n toisessa kerroksessa.

 



Naistensali.

Paul sai liiketoimillaan Sinebrychoffin liikevaihdon moninkertaistumaan. Hän teki mittavia sijoituksia ja aivan ilmeisesti ymmärsi niiden merkityksen. Paul rakennutti merkittävästi uusia rakennuksia, mm. asuintalon Albertinkadun ja Bulevardin kulmaan sekä teollisuus- ja varastotiloja. Panimon tuotteille hän kehitteli myynti- ja jakeluverkoston, joka piti sisällään Suomen eteläisen rannikon kaupungit. Hän sijoitti varojaan myös useisiin kasvaviin suomalaisiin yrityksiin sekä toimi kunnallispolitiikassa mukana. Vuonna 1863 Paul sai vuorostaan kauppaneuvoksen arvonimen. Parhaimpaan aikaan1860-luvulla panimossa oli kolmattasataa työntekijää. Paul osti vuonna 1870 Wilhelmbad-nimellä (Villensauna) vuonna 1864 auenneen ja heikosti menestyneen kylpylän, ja perusti kylpylän yhteyteen ravintolan ja hotellin saaden sen menestymään omassa omistuksessaan. Paul Sinebrychoff oli Helsingin verotustietojen mukaan 1870-luvulla Helsingin verotetuin henkilö ja varakkain yrittäjä. Vuonna 1875 valmistui uusi tiilistä tehty panimorakennus, jonka oli suunnitellut arkkitehti Theodor Höijer.

 Hagalundin kartano Espoossa.

Vuonna 1956 Paul hankki Espoon Hagalundin omistukseensa perheen kesäpaikaksi von Numersin toiselta pojalta ja pari vuotta myöhemmin hän osti vielä Otnäsin eli Otaniemen toiselta von Numersin pojalta. Näin kahdessa osassa ollut tila saatettiin jälleen yhteen. Hagalundin historia alkoi 1800-luvun alussa, jolloin kartanon rakennutti Clas Johan von Numers Rakuunan pelloille. Espoossa Paul omisti nyt 700 hehtaaria maata, josta 250 hehtaaria oli peltoina. Hagalund muistuttikin enemmän aateliskartanoa kuin kesähuvilaa ja kartanon alueella oli hyvät tukkimetsät, joita hoidettiin hyvin.1880-luvulla päärakennusta laajennettiin ja peruskorjattiin isolti.  Alkujaan Otaniemen paikka oli niin syrjässä Helsingistä, että maitse matka sinne kesti päivän verran, mutta omalla Aina-nimisellä höyrylaivalla matka sujui paljon nopeammin. Otaniemen huvila sai ympärilleen ison hyöty- ja koristepuutarhan ja suuri palveluskuntaväki pehtorin johdolla hoiti tiluksia. Otaniemen huvilan päärakennus saikin sitten väistyä aikanaan Teknillisen Korkeakoulun tieltä sitä rakennettaessa. Espoon puolellakin perheellä oli erittäin hyvä maine monenlaisena hyväntekijänä. Anna tuki vuodesta 1862 lähtien Espoossa koulua perustamalla ja ylläpitämällä sitä sekä opetusvälineitä, kirjastoa, käsityö- ja voimisteluvälineitä koulun tarpeisiin. Sairaanhoitoa hän tuki myös sekä jakoivat vähäosaisille apua. Vuonna 1867 Anna ja Paul lahjoittivat Espoon luterilaiselle kirkolle uuden alttaritaulun.

Panimoteollisuus käytti huomattavassa määrin naistyövoimaa, joten oli aika luontevaa, että Sinebrychoff järjesti perheen äideille lastentarhan lasten hoitamista varten. Samoin yrityksellä oli oma yksityissairaala Albertin- ja Pursimiehenkadun kulmassa. Panimon työntekijöille kaikki lääkkeet olivat täysin ilmaisia ja tehtaalla oli oma lääkäri. Panimo järjesti luonnollisesti omalle työväelleen myös asuntoja ja oma eläkerahasto saatiin aikaiseksi työntekijöille sekä työntekijöiden lapsille koulu. Rahaa tarvitseville vähävaraisille tehdas jakoi kerran viikossa panimon ovelta rahaa. 1890-luvulla alkoi tehdas tarjota myös työntekijöilleen mahdollisuuden työpaikkaruokailuun. Yhteiskunnan järjestämää sosiaaliturvaa ei tuohon aikaan vielä ollut tai se oli hyvin alkeellista, joten monet tehtailijat pitivät näin hyvää huolta omasta työväestään. Näin he samalla takasivat itselleen hyvin uskolista työväkeä. Anna oli elänyt vaatimattomasti lapsuuttaan ja tunsi köyhyyden, joten hänellä oli hyvin ymmärrystä köyhyydestä kärsiviä ja puutteenalaisia kohtaan. Hänet tunnettiin laajalti erittäin hyväsydämiseksi sekä anteliaaksi ihmiseksi, joka harjoitti merkittävää hyväntekeväisyyttä varsinkin salaisesti. Oman hyväntekeväisyytensä lisäksi Anna kuului esim. Maria-yhdistykseen, joka aikanaan kutsui hänen yhdistyksen kunniajäseneksi tekemästään työstä. Vuonna 1897 tämä kyseinen yhdistys osti Sinebrychoffin tehtaansairaalan tehdäkseen kiinteistöön kodittomille naisille asuntolan. Tehtaansairaalan silloinen välineistö ja kaikki sisustus lahjoitettiin Marian sairaalalle ja tästä hyvästä sairaala myös sitoutui takaamaan tehtaan työntekijöille sairaalapaikan tarvittaessa.

Paul Sinebrychoff oli epäilemättä aikansa Helsingissä merkkimies ja siksi onkin ymmärrettävää, että hänet kutsuttiin kaupunginvanhinten johtoon. Tämä luottamustoimi usein piti ihmisen otteessaan lopun ikänsä, mutta Paul halusi siitä luopua muutaman vuoden kuluttua - ilmeisesti 1870-luvun lopulla tapahtuneen terveytensä heikkenemisen vuoksi. Annan ja Paulin kodissa kotikielenä oli ajan tavan mukaisesti  ruotsinkieli, mutta venäjääkin puhuttiin mielellään. Myös saksankieli oli hallittava hyvin, sillä sitä tarvittiin varsinkin liike-elämässä. Anna kasvatti lapset perinteitä kunnioittaen; kielten osaamista, kulttuurin taitamista ja uskontoa arvostettiin perheessä. Annan oma rakas harrastus oli puutarhanhoito ja oma puutarha Bulevardi 40:ssä oli parhaimmillaan viiden hehtaarin kokoinen. Venäläisperheet kasvattivat yleisesti lapsensa kotikasvatuksessa ja vasta vuonna 1861 Helsinkiin valmistui ensimmäinen alkeiskoulu venäläisille. Kun isä Paulin terveys oli heikentynyt oli luontevaa vanhimman pojan vuonna 1878 astua yrityksen johtoon toimitusjohtajaksi. Nicolas Sinebrychoff oli isänsä lähettämänä opintomatkoilla Ranskassa, Venäjällä, Saksassa ja Ruotsissa sekä Sveitsissä. Liikemiestaitoja hän opiskeli mm. Lyypekissä Piehl & Fehlingillä, Sinebrychoffin pitkäaikaisella kauppakumppanilla, mutta koulutukseltaan hän ei ollut ylioppilas. Vuonna 1875 hän palasi opinnoistaan lähes 20-vuotiaana ja toivoikin pääsevänsä isänsä jälkeen yrityksen johtajaksi. Vaikka yrityksen asiat olivat hyvällä mallilla - tehtaan tuotteet valtasivat markkinoilta yhä isomman osansa ja tuotantomäärät nousivat positiivisesti - tuli valitettavan pian ilmi pari melko olennaista asiaa, jotka tekivät Nicolaksen johtajanurasta kuitenkin kovin lyhytaikaisen. Hänen johtajantaitojaan ei voinut mitenkään rinnastaa isänsä ja tämän vanhemman veljen johtamistaitoihin ja pahaksi onnekseen Nicolas sairastui vielä tuberkuloosiin, joka sitten koituikin hänen kohtalokseen jo 40 vuoden iässä.  

 

Paul Sinebrychoff kuoli 12.3.1883 ja vainaja siunattiin Uspenskin katedraalissa, kirkossa, jota hän itse oli ollut rakennuttamassa. Perhe oli jo vähitellen saanut tottua isä Paulin poistumiseen, koska viimeisen viiden vuoden ajan hän oli kärsinyt sairauskohtauksista. Voimakastahtoinen Anna-leski molempien poikiensa ja vävyjensä kanssa ottivat nyt yrityksen asiat tiukasti hoitoonsa. Annan kerrottiin vielä kaksinkertaistaneen perheen omaisuuden leskenä ollessaan eli hieman yli kahdenkymmenen vuoden aikana. Yritys muutettiin vuonna 1888 osakeyhtiöksi, mutta Anna Sinebrychoff pysyi aina kuolemaansa asti vuoteen 1921 yrityksen hallituksen puheenjohtajana. Anna jatkoi edelleen määrätietoisesti hyväntekeväisyyttä sekä avustamista ja paikalliset ihmiset kutsuivatkin häntä Hietalahdessa "köyhien äidiksi". Sinebrychoffin lapset perheineen astuvat nyt äitinsä rinnalle jatkamaan perheen tarinaa. Esikoinen Maria avioitui 19-vuotiaana vuonna 1871 viisi vuotta vanhemman lääketieteen kandidaatin  Carl Ferdinand Wahlbergin kanssa ja parille syntyi ensimmäinen poikalapsi vuonna 1873; kaikkiaan parilla oli neljä poikalasta. Carl täydensi vielä opintojaan Saksassa, Hollannissa ja Wienissä sekä aloitti Willensaunan kylpylän lääkärinä ja Sinebrychoffin tehtaanlääkärinä ennen kuin aloitti varsinaisen julkisen uransa. Aivan ilmeisesti appivanhemmat tukivat hyvin merkittävästi Carlin opintoja ja Carl sekä Maria ostivat Willensaunan naapurista talon vuonna 1875. Carlin väitöskirja bakteriologiasta hylättiin vuona 1875 ja Carl koitti välillä uraa sotilaslääkärinä mm. Turkin sodassa vuosina 1877-78 edeten urallaan armeijan ylilääkäriksi ja vuona 1902 lääkintöhallituksen pääjohtajaksi. Vuonna 1904 Carl aateloitiin von Wahlbergiksi, mutta aatelissuku sammui kuitenkin varsin lyhyeen hänen poikaansa. Perheellä oli Kirkkonummella vuonna 1892 ostettu Kosken säterikartano ja yli 676 maata Eriksgårdin kartanossa, joka joutui suvun sammuessa testamenttilahjoituksena Kirkkonummen kunnalle. Kunta perusti sitten kartanon maille maanviljelyskoulun.

Sinebrychoffin nuorempi Anna tytär vihittiin 30.7.1872 avioon Karjalan Muolaassa 1842 syntyneen Emil Armand Kjöllerfeldtin kanssa. Emil aloitti työuransa kenraalikuvernöörin kansliassa ja tuli 1875 valituksi Helsingin takseerauslautakuntaan. Avioliiton solmimisen myötä Paul otti Emilin "oikeaksi kädekseen" ja panimon konttoripäälliköksi. Paulin vanhimman Nicolas pojan kanssa Emil ei oikein tullut toimeen ja siksi Emil katseli toisaalta töitä Nicolaksen johtaessa yritystä. Kokonaan töitä Sinebrychoffin johtoryhmässä hän ei tohtinut jättää, vaikka toimi omassa pankkiiriliikkeessä lähinnä kiinteistönvälittäjänä vuodesta 1881 lähtien. Vuodesta 1885 hän otti hoitaakseen Sinebrychoffin omistaman ruutitehtaan toimitusjohtajan työn, mutta tämä työ loppui tehtaan räjähtäessä vuonna 1890. Annalla ja Emilillä oli kaikkiaan neljä lasta, joista naimattomia olivat Ester Anna ja Daria Maria, mutta Marcus Leopold jatkoi myöhemmin Sinebrychoffin johdossa. Samoin toimitusjohtajana toimi Marcuksen sisaren Greta Camillan aviomies Axel Henrik Hornborg myöhemmin. Emil siirtyi Nicolas Sinebrychoffin syrjäydyttyä yhtiön johdosta yrityksen varatoimitusjohtajaksi vuosiksi 1888-1890 ja yrityksen hallituksessa hän toimi vuodesta 1889 kuolemaansa asti vuoteen 1904. Anna Kjöllerfeldt eli pitkän elämän kuollen lähes 90-vuotiaana vuonna 1943.
 

Hagalundin kartanon päärakennus.

Nicolas, vanhin Anna ja Paul Sinebrychoffin pojista oli melko varmasti hyvin menestyneen perheen pilalle hemmottelema poika, joka epäonnekseen myös sairastui nuorena kohtalokkaasti. Hän olisi johtamistaan jatkaessaan saattanut johtaa koko yrityksen konkurssiin ja ainakin hän saattoi itsensä isoihin velkoihin, jonka vuoksi Anna-äiti lunasti hänen osakkeensa ottaen  Nicolaksen holhouksen alaiseksi maksaen hänelle joka kuukaudessa 1500 markkaa eli vain osan osakkuuden tuottamasta voitosta hänen elinajan. Nicolas hoiti terveyttään ulkomailla muutaman vuoden ja palasi taas Suomeen. Vuosina 1888-1889 hän oli yrityksen hallituksessa, vaikka yritystä tosiasiallisesti johtivat Anna-äidin lisäksi Emil Kjöllerfeldt ja Nicolas Sinebrychoffin nuorempi Paul veli. Nicolas toimi viimeiset elinvuotensa yrityksen tilintarkastajana vuoteen 1996 asti, jolloin kuoli tuberkuloosiin. Nicolas avioitui elokuussa 1878 Pietarissa syntyneen ja kaksi vuotta vanhemman Anna Nordenstamin kanssa ja liitosta syntyi yksi tytär, Olga Maria, lempinimeltään Olly. Puolisot asuivat Erottajalla, mutta vuonna 1890 Hagalundin tilasta erotettiin Björnholm eli Karhusaari Anna ja Nicolas Sinebrychoffin käyttöön. Nicolas käytti arkkitehti Karl August Wredniä apunaan suunnittelemaan päärakennusta, joka sitten saatiin valmiiksi vuonna 1892. Tasakattoinen päärakennus on uusrenessanssityylinen ja se sai seurakseen aikanaan uskomattoman puutarhan. Parin palveluskunta asui viereisessä Hanasaaressa ja Karhusaareen kuljettiin kesäaikaan omalla Haga-höyrylaivalla Hietaniemestä ja talviaikaan jäätietä pitkin. Karhusaaressa oli laajat viljelymaat ja oma meijeri. Varsinkin vilkkaasta seuraelämästään paikka tuli kuuluksi; täällä harrastettiin paljon musiikkia ja teatteria.

 

Liike-elämän tarjoamat haasteet eivät Nicolas Sinebrychoffiin kovin vaikuttaneet, vaan hänen kiinnostuksensa aiheet olivat toisaalla; hän oli enempi kiinnostunut urheilusta ja ulkoilmaelämästä sekä matkailusta, mutta aivan erityisesti varsinkin metsästyksestä ja purjehduksesta. Hän toimi Nyländska Jaktklubbenin kommodorina lahjoittaen sille kiertopalkinnoksi ns. Sinebrychoffin hopeamaljan vuonna 1886. Anna-rouvan sukulaisuudesta johtuen suhteet Mannerheimin perheeseen olivat melko läheiset ja Carl Gustaf Mannerheim oli sangen usein nähty vieras Karhusaaressa. Annan jäätyä leskeksi vuonna 1896 hän kuitenkin vietti kuolemaansa asti eli vuoteen 1944 kaikki kesänsä Karhusaaressa vaalien mahdollisimman pitkään sen huvielämän ja seremonioiden perinteitä. Vanhuuttaan hän kuitenkin sokeutui ja tuli kuulonvaraisesti toimeen täällä korkeaan ikään asti.

28.9.1881 syntynyt Olga tytär avioitui aikanaan itseään 11 vuotta vanhemman ja vuonna 1896 insinööriksi valmistuneen Uno Donnerin kanssa Lausannessa, mutta avioliitto oli lapseton. Olga oli opiskellut mm. kieliä ja hänen tiedettiin hallitsevan ruotsin lisäksi ainakin saksan, venäjän ja englannin kielet. He viettivät pitkiä aikoja ulkomailla ja kiinnostuivat kovin Rudolf Steinerin kehittämistä opeista ja antroposofiasta. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen he tapasivat jopa Steinerin Dornachissa, jossa Rudolf Steiner pyysi Unoa perustamaan Suomeen antroposofisen yhdistyksen. Olga oli kirjallisesti lahjakas ihminen, jolla oli vilkas mielikuvitus. Hänet tunnetaan 30 teoksen ruotsiksi ja ranskaksi julkaisseena kirjailijana, vaikka tuotantoansa ei pidetä mitenkään merkittävänä. Hän julkaisi sekä proosaa että lyriikkaa varsinkin Lohjan Kirkniemen vuosinaan. Kun pari palasi takaisin Suomeen 1920-luvulla, perusti Uno Donner tänne Suomen Antroposofisen Seuran toimien sen puheenjohtajana perustamisesta vuodesta 1923 lähtien vuoteen 1932 asti. Uno Donner toimi Sinebrychoffin yhtiön hallituksen puheenjohtajana vuosina 1943-1956. Vuonna 1927 Donnerit ostivat Lohjan Kirkniemen kartano yli 700 hehtaarin maineen, jossa he pitivät koulua ja järjestivät talouskursseja. Vuonna 1945 Kirkniemi siirtyi kaupassa C. G. Mannerheimin omistukseen. Donnerit omistivat Pohjan kunnassa myös Grantorpin tilan. Viimeiset vuotensa pariskunta vietti asuen Arlesheimin parantolassa. Myöhemmällä iällään Uno opiskeli vielä Pariisissa ja Roomassa maalaustaidetta. Olga Donner kuoli Sveitsissä  22.9.1956 ja ennen kuolemaansa Uno Donner testamenttasi parin omaisuuden Åbo Akademille, joka taas perusti lahjoituksella nk. Donnerska Institutet uskonnon- ja kulttuurihistorian tutkimusta varten. Uno Donner, tuo antroposofialle ja maanviljelylle elämänsä omistanut mies kuoli 23.6.1958. Åbo Akademin suunnitelmissa oli 1980-luvulla myydä Karhusaari rakennusyhtiöille, mutta Espoon kaupunki käytti etuosto-oikeuttaan ja kunnosti paikan kulttuurikäyttöön. Tänään tunnemme tämän kulttuurihistoriallisen paikan Karhusaaren taidekeskuksena.

Anna ja Paul Sinebrychoffin nuorimmasta pojasta, Paul nuoremmasta tuli varsinaisesti isänsä työn jatkaja yrityksen johtajana. Paul Sinebrychoff nuorempi pääsi ylioppilaaksi vuonna 1877, perheen ensimmäisenä ylioppilaana. Hän valikoi puolisokseen Ruotsalaisen Teatterin nuoren, mutta kuuluisan näyttelijä Fanny Maria Grahnin ja he kihlautuivat kuukautta ennen Paul vanhemman kuolemaa maaliskuussa 1883. Avioliittoon heidät vihittiin saman vuoden lokakuussa ja nuoripari asettui asumaan osoitteeseen Hietalahdenkatu 2. Alkuun avioliitossa oli hieman käynnistysvaikeuksia nuorella parilla, mutta särmät hioutuivat ajan kuluessa. Koska Paul nuoremmalla ei ollut alkuun yhtiön johdossa virallista asemaa, käytti nuoripari aikaansa pitkällä häämatkalla tutustuen varsinkin taiteeseen maailmalla. Täältä juontaa juurensa parin kiinnostus taiteen keräämiseen. Kun Paul tuli Sinebrychoffin toimitusjohtajaksi, myös heidän taloudellinen tilanteensa parani siinä määrin, että oli mahdollista tehdä mittavia taidehankintoja. Puolalainen taidekauppias Henryk Bukowski Tukholmassa toimi Sinebrychoffin keräämän taiteen "hovihankkijana". Hänen kuoltuaan vuonna 1900 pariskunta käytti hyväkseen Osvald Sirénin palveluita taiteiden asiantuntijana. Kun Emil Kjöllerfeldt ja Anna-äiti kuolivat vuonna 1904, pääsivät Fanny ja Paul asumaan Bulevardille ja täyttämään taloa keräämällään taiteella. Sinebrychoffit olivat hyvin merkittäviä mesenaatteja eli taiteiden tukijoita aikoinaan. Suomen Kansallisteatteria he olivat perustamassa ja säveltäjä sekä kapellimestari Robert Kajanus sai rahallista tukea orkesterihankkeelleen, josta aikanaan kehkeytyi Helsingin kaupunginorkesteri. Veljekset Nicolas ja Paul lunastivat yhdessä Ruotsalaisen teatterin osakkeita ja olivat näin tukemassa teatterin uuden talon valmistumista. Paul toimi useita vuosia Suomen Taideyhdistyksen johtokunnan jäsenenä ja rahastonhoitajana.

Fannyn ja Paulin avioliitto jäi lapsettomaksi, mutta Fanny omaksui lopulta roolinsa perheessä suurena hyväntekijänä ja Bulevardin emäntänä. Fanny rakasti kovasti lapsia ja lapset olivatkin tuttu näky Bulevardin talon puutarhassa ja puistossa. Heidän avioliittonsa kesti kaikkiaan 34 vuotta aina Paulin kuolemaan asti 19.11.1917. Fanny ja Paul eivät olleet mikään seurapiiripari, vaan he viettivät omaa elämäänsä Bulevardin talon hiljaisuudessa. Samoin lähinnä kesät he viettivät Hagalundin ja Otaniemen kartanoissa. Paul oli liiketoimissaan verrattain taitava ja Sinebrychoffin tuottamaan hyvää tuottoa. Hän rakennutti isänsä lailla melko paljon kiinteistöjä. Vuonna 1890 valmistui iso hevostalli 60 hevoselle, useita varastorakennuksia valmistui tehtaalle. Viinatehtaasta yritys luopui vuona 1892 ja vuonna 1909 oli aika kypsä luopua Suomenlinnan kiinteistöistä. Paul osti markkinoilta Helsingistä kaksi suurta panimoa pois kilpailemasta oman yrityksensä kanssa. Samoin kun isänsä, Paul nuorempi sijoitti merkittävästi hyvällä tuotolla menestyviin yrityksiin rahaa. Näiden sijoitusten tuotolla pari teki merkittävän osan taidehankinnoistaan. Paulilla oli omistuksia mm. seuraavista yhtiöistä: Fiskars, Suomen Höyrylaiva Oy, Nokia, Vaasan Puuvilla, Hietalahden laivatelakka ja Suomen Yhdyspankki, jonka hallintoneuvoston puheenjohtajana Paul toimi vuodet 1907-1916. Paljon hyväntekeväisyyttä tehneinä ihmisinä ja työläistensä hyvinvoinnista huolehtivana ihmisinä perhe jätettiin sisällissodan alkaessa myös työntekijöiden puolelta omaan rauhaansa; perhe ja heidän omaisuutensa saivat olla koskemattomina.

Pitkälti Paulin ideasta lähti liikkeelle lahjoitus Sinebrychoffin taidekokoelmasta Suomen valtiolle, jonka valtio vastaanotti 21.1.1921. Samana keväänä Fanny kuoli leikkauksen jälkeen ja 27.9.1921 Bulevardi 40:n taidekokoelmat avattiin ainakin osittain suuren yleisön nähtäväksi. Valtio osti aika paljon myöhemmin eli vuonna 1975 koko Bulevardi 40:n kiinteistön omistukseensa ja sen jälkeen kiinteistössä tehtiin suuret remontit vuosina 1978-1980 sen ottamiseksi museokäyttöön. Remontoitu kiinteistö avattiin vuonna 1980 taidemuseoksi ja vuona 1985 rakennuksesta tuli suojelukohde asetuksella. Fanny Sinebrychoff lahjoitti testamentissaan erittäin huomattavia summia mm. Kauniaisten lastenkodille, Lastenhoitoyhdistykselle, Diakonissalaitokselle, Helsingin Sairastuvalle sekä Pelastusarmeijalle. Samoin Fanny testamenttasi Hagalundin kartanon maineen veljenpojalleen Arne Grahnille ja Otaniemen alueet sai toisen veljen tytär Irene af Forsell, joka kuitenkin jo vuonna 1927 tehdyllä kaupalla luopui kartanostaan. Otaniemen päärakennus on nykyään purettu Teknillisen Korkeakoulun vuoksi, mutta paikan lehmuskuja ja joitakin talousrakennuksia on vielä olemassa Otaniemessä. Arne Grahn asettui 30-luvun alussa puolisonsa Anna Gretan kanssa asumaan Hagalundin kartanoon kuolemaansa asti eli vuoteen 1989. Vuonna 1938 Jorvaksentien valmistuminen rikkoi Hagalundin kartanon maita pahasti ja 1930-50 Arne Grahn päätyi myymään Hagalundin maita Westendin huvilakaupungin ja Tapiolan puutarhakaupungin rakentamiseksi. Talvisodan jälkeen professori Otto-Iivari Meurman laati Arne Grahnin pyynnöstä rakennussuunnitelmat Hagalundin alueelle. Arne Grahn oli itse vannoutunut tenniksenpelaaja ja hän rakennutti mailleen aikanaan oman tennisstadioninkin, joka valitettavasti tuhoutui tulipalon yhteydessä 1960-luvulla. Stadion sijaitsi aikoinaan Revontulentien maisemissa ja Grahnista muistuttamassa ovat paikkakunnalla vielä Tenniskuninkaanpolku ja Arne Grahnin puistotie.

 

Paul Sinebrychoff nuoremman jälkeen tehtaan toimitusjohtajana jatkoi hänen sisaren tyttären aviomies, Axel Henrik Hornborg. Pian uuden toimitusjohtajan kaudella Suomi siirtyi kieltolain aikaan ja se toi omat haasteensa myös panimoille, koska oluessakaan ei saanut olla alkoholia kuin 2 %. Keskikulutus puhtaaksi alkoholiksi muutettuna per henkilö Suomessa kieltolain alkaessa oli 0,5 l ja kun kieltolaista äänestyksen jälkeen luovuttiin helmikuussa 1932 oli kulutus henkeä kohden noussut jo n 2 l:aan. Suomen ensimmäinen Alko avasi ovensa 5.4.1932. Axel Hornborgin pojan toimitusjohtajan kaudella - vuosina 1946-1971 - olivat Suomen olympialaiset vuonna 1952, jolloin amerikkalainen Coca-Cola toimitti Suomeen 720 000 pulloa virvoitusjuomaansa. Amerikkalaistehtaan pääjohtaja kävi toimitusjohtaja Ingjald F. Hornborgille tarjoamassa Coca-Colan Suomen valmistusta, mutta toimitusjohtaja hylkäsi tarjouksen menettäen valmistuksen pian kilpailevalle Hartwallille.

Suomen kaikille panimoille toimittivat niiden tarvitseman mallasohran Lahden Polttimo ja Raisio. 1.1.1969 tuli keskiolut paljon vapaammaksi myydä kaupoissa ja anniskelusta poistui rajoituksia Suomessa, mutta samanaikaisesti kuitenkin Alko myönsi luvat uusille tuotteille ja säännösteli markkinoita omalla tavallaan. Ensimmäisen vuoden aikana keskioluen myynti lisääntyi lähes 50 %. Sinebrychoffin yritykseen tuli ensimmäinen ammattitoimitusjohtaja suvun ulkopuolelta eli Ulf Roos (vuodet 1974-1986). Kilpaileva Hartwall hankki omistukseensa Auran panimon Turusta ja Sinebrychoff osti itselleen Porin panimon. Osake-enemmistön siirtyessä tupakanvalmistajana tunnetulle Rettig Group Oy:lle tuli toimitusjohtajaksi Kaj Forsell ja uuden tehtaan suunnittelu alkoi. Panimo toimi pitkään Hietalahdessa, kunnes vuonna 1993 oltiin siinä tilanteessa, että tilat loppuivat kesken ja logistisesti oli järkevämpää siirtää tehtaan toiminnat sisämaan suuntaan. Vanha Hietalahden tehdas oli suunniteltu tuottamaan 35 miljoonaa litraa, mutta viimevuosinaan tehtaan tuotanto oli kuitenkin käsittämätön 73 miljoonaa litraa. Uusi tehdas valmistui Keravalle ja se oli valmistuessaan lajissaan Euroopan modernein.

Vuonna 1999 osti yhtiön pitkäaikainen osakas tanskalainen Carlsberg Sinebrychoffin koko osakekannan. Toimitusjohtaja Forsell sai itsensä irti vuoden 1998 lopusta ja päätöksen taustalla nähtiin ainakin seuraavia syitä. Mahdolliset erimielisyydet Rettigin uuden toimitusjohtaja Tom von Weymarnin kanssa ja samaan aikaan Rettig ei ollut halukas yksin investoimaan suuria summia Sinebrychoffin Pietarissa omistamaan Vena-panimoon venäjän epävakaille markkinoille. Tässä tanskalainen Carlsberg - yhtiön pitkäaikainen omistaja - koki hetkensä koittaneen ja osti Sinebrychoffin osakekannan haltuunsa. Konsultit alkoivat etsiä yritykselle uutta toimitusjohtajaa ja sellaiseksi löytyi Johan Furuhjelm. Hän toimi toimitusjohtajana vuodet 1999-2005 ja siirtyi sen jälkeen yhtiön hallituksen puheenjohtajaksi, jossa jatkaa edelleen. 2000-luvulla tanskalainen Carlsberg on investoinut Keravan tehtaaseen ainakin saman verran mitä tehdas rakennettaessa sinne maksoi eli yli 150 miljoonaa euroa. Vuodesta 2008 lähtien yrityksen toimitusjohtajana on ollut Pekka Tiainen, yhtiön historian kolmastoista toimitusjohtaja. Suomessa on kierrätys saatu onnistumaan melko hyvin; tölkeistä ja pulloista palautuu takaisin 98 % ja samaa pulloa voidaan pestä ja käyttää uudelleen jopa kolmekymmentä kertaa. Joka kymmenes Suomen peltohehtaari tuottaa mallasohraa oluen valmistukseen ja tänään välittömiä ja välillisiä työpaikkoja tämä Sinebrychoff toiminnallaan itse laskee järjestävänsä yli neljätoistatuhatta työpaikkaa Suomessa.