keskiviikko 27. marraskuuta 2013


 
"Vuosisadan vaihteen aikoihin, jolloin olin pikkupoika, pyysi kaksi miestä, joista toisen nimi Virtanen jäi mieleeni, isältäni paikkaa ladon rakentamiseen, jossa he ryhtyisivät punomaan köysiä. He saivat luvan tehdä latonsa juuri siihen mäkeen, jossa nyt on Kalevan lastentalo. Mieleeni jäi ladossa ollut suuri pöytä ja muutamia pienempiä keloja. Miehillä oli vyötäisillään rohdinnippu, josta he syöttivät keloihin rohtimia ja punoivat niistä köyttä. Tässä työssä tarvittiin erikoisen lujia kämmeniä, sillä talvipakkasillakin oli työtä tehtävä paljain käsin. Köydenpunontaa miehet harjoittivat ehkä kolmisen vuotta, kunnes sen lopettivat. Vuokraksi oli sovittu 100 mk vuodessa, mutta kun miehet eivät kyenneet sitä maksamaan, jättivät he vuokran korvaukseksi tekemänsä ladon. Tämän jälkeen mäkeä alettiin nimittää Köysimäeksi."

Edellä oleva suora lainaus on vuoden 1960 Tammerkoski-lehden numerosta 6, jossa Aksel Tammela - Kalle Tammelan poika suoraan alenevassa polvessa - kertoo Köysimäen nimen syntyhistorian. Aksel Tammelan isoisä oli vuonna 1916 kuollut Tammelan torpan isäntä August Tammela, joka sokeutuneena jätti Tammelan torpan pojalleen, vuonna 1933 kuolleelle Kalle Tammelalle sekä tämän puolisolle Olgalle (k. 1935). Sekä August, että Kalle harjoittivat rahdinajoa työkseen.

Tammelan torpan maat olivat hieman hajaantuneet siten, että valtaosa pelloista sijaitsi Liisankallion kupeessa maantien varressa, heinämaa latoineen ja perunakellareineen Köysimäellä. Varsinainen perunamaa taas oli hautausmaan vieressä ja luonnontilassa ollut heinäniitty sijaitsi Kissanmaalla - paikalla, jossa myöhemmin sijaitsi ampumarata. Hevoset viettivät viikonloppuaan aitauksissaan Köysimäellä ja karjaa laidunsi paimen Kaupinojan metsässä.

Tampereen kaupunki loppui aikanaan Salhojankatuun ja käytännössä siitä itään päin alkoi heti metsä. Tammelan kaupunginosan rakentaminen oli käytännössä alkanut 1890-luvun alussa. Metsä hakattiin noin vuosina 1905-06 aina Hippokselle asti ja nämä takamaat saivat melko pitkään toimi vielä Tammelan asukkaidenkin lehmien laidunmaina ja asukkaiden viljapeltoina. Salhojankatu nimenä viittaa selkeästi Salhojan torppaan, joka asiakirjoissa ensikerran vuonna 1765 mainitaan muodossa Salonoja, mutta joka vuodesta 1796 muuttui nykyiseen muotoonsa. Salhojan torppa on vuonna 1758 Hatanpään kartanon omistajaksi tulleen vapaaherra Hans Henrik Boijen suurimmaksi osaksi itse vuosien 1760 ja 1787 välillä perustamia torppia. Muita Hatanpään kartanon tunnettuja torppia olivat esim. Saviniemen, Vihijoen, Jokipohjan, Kujanpään, Viinikan, Rautaharkon, Heikkilän, Raitinpään, Rukomäen (Rukkamäen), Nekalan, Jokelan, Tohkon, Tanhuanpään, Keskisen ja Välimaan torpat, joista viimeksi mainittu sijaitsi nykyisen Kissanmaan koulun paikkeilla. Salhojan torppa toimi pitkään metsänvartijan asuntona ja sen jälkeen lypsytorppana aikana, jolloin Hatanpään kartanon karjaa laidunnettiin Kissanmaalla. Torppa sijaitsi aina 1950-luvulle asti Kissanmaankadun ja Hippoksenkadun risteyksessä, josta se sittemmin purettiin kasvavan kaupungin ja asutuksen tieltä.

 
Tästä pääsemme aasinsillalla helposti Hippokselle, joka on myös näitä oman lapsuuteni maisemia. Pohjois-Hämeen Hippos sai alkunsa vuonna 1909, kun mm. tehtailija Väinö Liljeroos, eläinlääkäri Matti Herva ja kaupanhoitaja Alb. Backman toimivat sen aktiivisina perustajina. Ensimmäisiä ravikilpailuita Tampereella on ajettu jo vuonna 1878, mutta raviradan puuttuessa ajot järjestettiin talviaikaan Näsijärven jäälle auratulla radalla. Kaupungin virkamiehet tarjosivat aluksi raviradan paikaksi Sorsalammen ympäristöä, mutta valtion hevoshoidon tarkastaja Axel Alfthan lämpimästi suositteli maaperältään sopivampaa aluetta Kosken maantien (nykyisen Ilmarinkadun) varrelta Puolimatkan ja Kämärin tiilitehtaiden välimaastosta. Kaupungin valtuusto päätti marraskuussa 1909 vuokrata maan - 10,5 ha - aluksi 20 vuodeksi Hippokselle. Rakennustyöt alkoivat vauhdilla välittömästi ja radan pituudeksi tuli yksi kilometri. Avajaiskilpailut uudella raviradalla järjestettiin 10.-11.9.1910 ja Hippoksella oli silloin jo 500 ihmistä vetävä puurakenteinen katsomo. Aluksi hevoset lähetettiin ravikilpailuissa matkan yksitellen, mutta muutamassa vuodessa käytäntö muuttui yhteislähdöksi; tämä yhteislähtö perinne on nykyäänkin käytössä ja Tampereelta se on levinnyt tehokkaasti ympäri Suomea muuallekin.  Vuonna 1928 Tampereen Hippoksella otettiin ensimmäisenä Suomessa käyttöön tasoitusajot ja totalisaattori eli toto ja radan katsomoa laajennettiin 1200 henkeä vetäväksi. Täällä ajettiin jo vuonna 1913 ensimmäiset Kuninkuusravit. Hevosmarkkinat siirtyivät Pyynikintorin laidasta Hippokselle järjestettäviksi vuonna 1912. Raviradalla on järjestetty mm. moottoriurheilukilpailuja 1920 ja -30 lukujen taitteesta lähtien, joiden yleisöennätys 1940-luvun lopussa Tampereen ajoissa oli 17 000 katsojaa. Suosiollisesti kaupunki jatkoi Hippoksen vuokrasopimusta vuonna 1930 viidellätoista vuodella eteenpäin. Vuoden 1953 Kuninkuusraveja varten Hippoksen ravintola- ja totalisaattoritiloja laajennettiin. Kesäkuussa 1976 Hippoksen ravirata Tampereen Kalevassa hiljeni lopullisesti, kun vuonna 1975 perustettu Tampereen Ravirata Oy rakennutti Teivaalan kartanon maille Ylöjärvelle uuden radan ja tämän Teivon raviradan avajaiskilpailut ajettiin heinäkuussa 1976. Tänään Hippoksen raviradan lohkaisee ohitustie ja vuonna 1979 alueelle valmistui Tampereen uintikeskus. Hippostalona tunnetaan myös valtion virastotalo, joka valmistui vuonna 1980 osoitteeseen Uimalankatu 1.

Tohtisinko tovin vielä tarinoida lapsuuteni Kalevasta? Suurin piirtein vastapäätä Hippoksen ravirataa nykyisen Teiskontien toisella puolella sijaitsee vielä tänäkin päivänä Litukan siirtoaputarha. Raskaisiin maatöihin oppinut talonomistaja Erland Litukka osti vuonna 1888 huutokaupasta nykyisen Tuomiokirkon vaiheilla sijainneen huvilan ja siirsi mökkinsä Kosken maantien liepeille umpimetsään - paikkaan, jonka nykyisin ehkä paremmin tunnemme Litukan puistona. Litukan perhe kutsui taloaan huvilaksi, koska siellä asuttiin vain kesäaikoja. Erland rakensi itse tarvittavat talousrakennukset mökkinsä välittömään pihapiiriin ja perheellä oli hevosen lisäksi pari lehmää. Itse Erland raivasi pihastaan kohti pohjoista lähtevän notkelman viljelykseen  sopivaksi. Notkon pohjalla kulki puro, joka oli Ronganojan latvoja ja varsin pian tämä paikka tunnettiinkin jo Litukanojan nimellä. Ruokavesi saatiin ojan takana sijainneesta lähteestä ja jopa Tammelasta asti tiedetään ihmisten noutaneen talousvesiänsä täältä Litukanojalta. Tampereen kaupungin raittiusseurat ja kristilliset yhdistykset järjestivät melko ahkerasti  kävelyretkiä Litukan huvilan pihapiiriin. Litukan perhe järjesti vieraille pihapiirissä kahvitukset ja huolehtivat, että maantien portilta (nyk. Ilmarinkatu 41 kohdalta) Litukan huvilalle johtava tie oli moitteettomaksi haravoitu. Vuonna 1917 Oskar ja Hilda Mattila ostivat Litukan huvilan Erland Litukalta. Oskar oli Tammelan asukkaita ja ammatiltaan pika-ajuri. Mattilat jäivät vakituisesti asumaan huvilaa ja ryhtyivät viljelemään maata. Pelloista osa oli jo menetetty koululaisten kasvitarhamaiksi, joten Mattilat vuokrasivat lisää peltoja Tammelan vainioilta ja Kissanmaalta. Mattiloiden poika, Reino Mattila oli viimeinen asukki Litukan huvilassa ja hän asuikin taloa 1970-luvun lopulle, jolloin talo sitten purettiin.

Oma omituinen lukunsa olisi kokonaan Tampereen puutarhaseuran 1900-luvun alkuvuosina aluksi lähinnä joutilaille pojille käynnistämä kasvitarhatoiminta, joka jatkui vielä pitkään sotiemme jälkeenkin. Tähän toimintaan Tampereen kaupunki osoitti aluksi kaksi hehtaaria Litukan raivaamia peltoja Kaupin metsän ja Litukanojan välistä. Lapsiviljelijöiden määrän kohotessa useaan tuhanteen, oli peltoa parhaimmillaan kuusi hehtaaria käytössä tähän toimintaan. Vuodesta 1912 tätä lapsityövoimaa hyväksikäyttävän toiminnan vetäjiksi saatiin viljelysaatteeseen vihkiytynyt opettaja Toivo Merikoski ja hänen apunaan opettaja Anni Hieta. Riemumiellä lainaan tähän onnelliseksi lopuksi jälleen Tammerkoski-lehteä; lehden numerossa 9 vuodelta 1961 opettaja Toivo Merikoski kertoo seuraavasti: "Me opettajat tiesimme, miten paljon monessa perheessä oi apua lasten tuomasta sadosta ja siksi teimme voitavamme. Aloimme tuntea siemenlaadut ja niistä käytimme sopivimpia. Kaupungin puutarhuri piti huolen syksyisestä maan kunnostamisesta ja keväisin taimien koulutuksesta. Muuten pojat ja tytöt möyrivät itse maan kimpussa liiemmin yllyttämättä, kuin sisäisestä pakosta: kitkivät, mullittivat ja kastelivat parinkymmenen neliön penkkejään hiki päässä. Vaivan palkaksi siunaantui sitten niin runsaita vihannes- ja juuressatoja, että melkein kaikilla oli joku omainen auttamassa sadonkorjuussa, saatettiinpa tuotoksia noutaa ihan hevosella. Materiaalinen hyöty ei ollut tietysti määräävä, vaan tausta-ajatuksena oli itse ihmistaimien kasvattaminen tähdentämällä pitkäjänteisen yrittämisen merkitystä. Puurtaminen ei käynyt puisevaksi, kun väliin järjestettiin valistus- ja huvitilaisuuksia tai urheiltiin. Meihin maanmuokkaajiin liittyi joka kesä monisatapäinen joukko lapsia ja nuoria Tampereen kaikista kouluista. Monasti tulijoita olisi ollut enemmän kuin voitiin ottaa. Vastaavia viljelmiä perustettiin sitten eri puolille kaupunkia, mutta Litukka pysyi lajissaan suurimpana ja kehittyneimpänä, ehkäpä koko maankin mitassa."

Ei kommentteja: