"Vuosisadan vaihteen aikoihin, jolloin olin pikkupoika,
pyysi kaksi miestä, joista toisen nimi Virtanen jäi mieleeni, isältäni paikkaa
ladon rakentamiseen, jossa he ryhtyisivät punomaan köysiä. He saivat luvan
tehdä latonsa juuri siihen mäkeen, jossa nyt on Kalevan lastentalo. Mieleeni
jäi ladossa ollut suuri pöytä ja muutamia pienempiä keloja. Miehillä oli
vyötäisillään rohdinnippu, josta he syöttivät keloihin rohtimia ja punoivat
niistä köyttä. Tässä työssä tarvittiin erikoisen lujia kämmeniä, sillä
talvipakkasillakin oli työtä tehtävä paljain käsin. Köydenpunontaa miehet
harjoittivat ehkä kolmisen vuotta, kunnes sen lopettivat. Vuokraksi oli sovittu
100 mk vuodessa, mutta kun miehet eivät kyenneet sitä maksamaan, jättivät he
vuokran korvaukseksi tekemänsä ladon. Tämän jälkeen mäkeä alettiin nimittää
Köysimäeksi."
Edellä oleva suora lainaus on vuoden 1960 Tammerkoski-lehden
numerosta 6, jossa Aksel Tammela - Kalle Tammelan poika suoraan alenevassa
polvessa - kertoo Köysimäen nimen syntyhistorian. Aksel Tammelan isoisä oli
vuonna 1916 kuollut Tammelan torpan isäntä August Tammela, joka sokeutuneena
jätti Tammelan torpan pojalleen, vuonna 1933 kuolleelle Kalle Tammelalle sekä
tämän puolisolle Olgalle (k. 1935). Sekä August, että Kalle harjoittivat
rahdinajoa työkseen.
Tammelan torpan maat olivat hieman hajaantuneet siten, että
valtaosa pelloista sijaitsi Liisankallion kupeessa maantien varressa, heinämaa
latoineen ja perunakellareineen Köysimäellä. Varsinainen perunamaa taas oli
hautausmaan vieressä ja luonnontilassa ollut heinäniitty sijaitsi Kissanmaalla
- paikalla, jossa myöhemmin sijaitsi ampumarata. Hevoset viettivät
viikonloppuaan aitauksissaan Köysimäellä ja karjaa laidunsi paimen Kaupinojan
metsässä.
Tampereen kaupunki loppui aikanaan Salhojankatuun ja käytännössä
siitä itään päin alkoi heti metsä. Tammelan kaupunginosan rakentaminen oli
käytännössä alkanut 1890-luvun alussa. Metsä hakattiin noin vuosina 1905-06
aina Hippokselle asti ja nämä takamaat saivat melko pitkään toimi vielä
Tammelan asukkaidenkin lehmien laidunmaina ja asukkaiden viljapeltoina.
Salhojankatu nimenä viittaa selkeästi Salhojan torppaan, joka asiakirjoissa
ensikerran vuonna 1765 mainitaan muodossa Salonoja, mutta joka vuodesta 1796
muuttui nykyiseen muotoonsa. Salhojan torppa on vuonna 1758 Hatanpään kartanon
omistajaksi tulleen vapaaherra Hans Henrik Boijen suurimmaksi osaksi itse
vuosien 1760 ja 1787 välillä perustamia torppia. Muita Hatanpään kartanon
tunnettuja torppia olivat esim. Saviniemen, Vihijoen, Jokipohjan, Kujanpään,
Viinikan, Rautaharkon, Heikkilän, Raitinpään, Rukomäen (Rukkamäen), Nekalan,
Jokelan, Tohkon, Tanhuanpään, Keskisen ja Välimaan torpat, joista viimeksi
mainittu sijaitsi nykyisen Kissanmaan koulun paikkeilla. Salhojan torppa toimi
pitkään metsänvartijan asuntona ja sen jälkeen lypsytorppana aikana, jolloin
Hatanpään kartanon karjaa laidunnettiin Kissanmaalla. Torppa sijaitsi aina
1950-luvulle asti Kissanmaankadun ja Hippoksenkadun risteyksessä, josta se
sittemmin purettiin kasvavan kaupungin ja asutuksen tieltä.
Tästä pääsemme aasinsillalla helposti Hippokselle, joka on
myös näitä oman lapsuuteni maisemia. Pohjois-Hämeen Hippos sai alkunsa vuonna
1909, kun mm. tehtailija Väinö Liljeroos, eläinlääkäri Matti Herva ja
kaupanhoitaja Alb. Backman toimivat sen aktiivisina perustajina. Ensimmäisiä
ravikilpailuita Tampereella on ajettu jo vuonna 1878, mutta raviradan
puuttuessa ajot järjestettiin talviaikaan Näsijärven jäälle auratulla radalla.
Kaupungin virkamiehet tarjosivat aluksi raviradan paikaksi Sorsalammen
ympäristöä, mutta valtion hevoshoidon tarkastaja Axel Alfthan lämpimästi
suositteli maaperältään sopivampaa aluetta Kosken maantien (nykyisen
Ilmarinkadun) varrelta Puolimatkan ja Kämärin tiilitehtaiden välimaastosta. Kaupungin
valtuusto päätti marraskuussa 1909 vuokrata maan - 10,5 ha - aluksi 20 vuodeksi
Hippokselle. Rakennustyöt alkoivat vauhdilla välittömästi ja radan pituudeksi
tuli yksi kilometri. Avajaiskilpailut uudella raviradalla järjestettiin
10.-11.9.1910 ja Hippoksella oli silloin jo 500 ihmistä vetävä puurakenteinen
katsomo. Aluksi hevoset lähetettiin ravikilpailuissa matkan yksitellen, mutta
muutamassa vuodessa käytäntö muuttui yhteislähdöksi; tämä yhteislähtö perinne
on nykyäänkin käytössä ja Tampereelta se on levinnyt tehokkaasti ympäri Suomea
muuallekin. Vuonna 1928 Tampereen
Hippoksella otettiin ensimmäisenä Suomessa käyttöön tasoitusajot ja
totalisaattori eli toto ja radan katsomoa laajennettiin 1200 henkeä vetäväksi.
Täällä ajettiin jo vuonna 1913 ensimmäiset Kuninkuusravit. Hevosmarkkinat
siirtyivät Pyynikintorin laidasta Hippokselle järjestettäviksi vuonna 1912.
Raviradalla on järjestetty mm. moottoriurheilukilpailuja 1920 ja -30 lukujen
taitteesta lähtien, joiden yleisöennätys 1940-luvun lopussa Tampereen ajoissa
oli 17 000 katsojaa. Suosiollisesti kaupunki jatkoi Hippoksen vuokrasopimusta
vuonna 1930 viidellätoista vuodella eteenpäin. Vuoden 1953 Kuninkuusraveja
varten Hippoksen ravintola- ja totalisaattoritiloja laajennettiin. Kesäkuussa
1976 Hippoksen ravirata Tampereen Kalevassa hiljeni lopullisesti, kun vuonna
1975 perustettu Tampereen Ravirata Oy rakennutti Teivaalan kartanon maille
Ylöjärvelle uuden radan ja tämän Teivon raviradan avajaiskilpailut ajettiin
heinäkuussa 1976. Tänään Hippoksen raviradan lohkaisee ohitustie ja vuonna 1979
alueelle valmistui Tampereen uintikeskus. Hippostalona tunnetaan myös valtion
virastotalo, joka valmistui vuonna 1980 osoitteeseen Uimalankatu 1.
Tohtisinko tovin vielä tarinoida lapsuuteni Kalevasta? Suurin
piirtein vastapäätä Hippoksen ravirataa nykyisen Teiskontien toisella puolella
sijaitsee vielä tänäkin päivänä Litukan siirtoaputarha. Raskaisiin maatöihin
oppinut talonomistaja Erland Litukka osti vuonna 1888 huutokaupasta nykyisen
Tuomiokirkon vaiheilla sijainneen huvilan ja siirsi mökkinsä Kosken maantien
liepeille umpimetsään - paikkaan, jonka nykyisin ehkä paremmin tunnemme Litukan
puistona. Litukan perhe kutsui taloaan huvilaksi, koska siellä asuttiin vain
kesäaikoja. Erland rakensi itse tarvittavat talousrakennukset mökkinsä
välittömään pihapiiriin ja perheellä oli hevosen lisäksi pari lehmää. Itse
Erland raivasi pihastaan kohti pohjoista lähtevän notkelman viljelykseen sopivaksi. Notkon pohjalla kulki puro, joka
oli Ronganojan latvoja ja varsin pian tämä paikka tunnettiinkin jo Litukanojan
nimellä. Ruokavesi saatiin ojan takana sijainneesta lähteestä ja jopa
Tammelasta asti tiedetään ihmisten noutaneen talousvesiänsä täältä
Litukanojalta. Tampereen kaupungin raittiusseurat ja kristilliset yhdistykset
järjestivät melko ahkerasti kävelyretkiä
Litukan huvilan pihapiiriin. Litukan perhe järjesti vieraille pihapiirissä
kahvitukset ja huolehtivat, että maantien portilta (nyk. Ilmarinkatu 41
kohdalta) Litukan huvilalle johtava tie oli moitteettomaksi haravoitu. Vuonna
1917 Oskar ja Hilda Mattila ostivat Litukan huvilan Erland Litukalta. Oskar oli
Tammelan asukkaita ja ammatiltaan pika-ajuri. Mattilat jäivät vakituisesti
asumaan huvilaa ja ryhtyivät viljelemään maata. Pelloista osa oli jo menetetty
koululaisten kasvitarhamaiksi, joten Mattilat vuokrasivat lisää peltoja
Tammelan vainioilta ja Kissanmaalta. Mattiloiden poika, Reino Mattila oli
viimeinen asukki Litukan huvilassa ja hän asuikin taloa 1970-luvun lopulle,
jolloin talo sitten purettiin.
Oma omituinen lukunsa olisi kokonaan Tampereen
puutarhaseuran 1900-luvun alkuvuosina aluksi lähinnä joutilaille pojille käynnistämä
kasvitarhatoiminta, joka jatkui vielä pitkään sotiemme jälkeenkin. Tähän
toimintaan Tampereen kaupunki osoitti aluksi kaksi hehtaaria Litukan raivaamia
peltoja Kaupin metsän ja Litukanojan välistä. Lapsiviljelijöiden määrän
kohotessa useaan tuhanteen, oli peltoa parhaimmillaan kuusi hehtaaria käytössä
tähän toimintaan. Vuodesta 1912 tätä lapsityövoimaa hyväksikäyttävän toiminnan
vetäjiksi saatiin viljelysaatteeseen vihkiytynyt opettaja Toivo Merikoski ja
hänen apunaan opettaja Anni Hieta. Riemumiellä lainaan tähän onnelliseksi
lopuksi jälleen Tammerkoski-lehteä; lehden numerossa 9 vuodelta 1961 opettaja
Toivo Merikoski kertoo seuraavasti: "Me opettajat tiesimme, miten paljon
monessa perheessä oi apua lasten tuomasta sadosta ja siksi teimme voitavamme.
Aloimme tuntea siemenlaadut ja niistä käytimme sopivimpia. Kaupungin puutarhuri
piti huolen syksyisestä maan kunnostamisesta ja keväisin taimien koulutuksesta.
Muuten pojat ja tytöt möyrivät itse maan kimpussa liiemmin yllyttämättä, kuin
sisäisestä pakosta: kitkivät, mullittivat ja kastelivat parinkymmenen neliön
penkkejään hiki päässä. Vaivan palkaksi siunaantui sitten niin runsaita
vihannes- ja juuressatoja, että melkein kaikilla oli joku omainen auttamassa
sadonkorjuussa, saatettiinpa tuotoksia noutaa ihan hevosella. Materiaalinen hyöty
ei ollut tietysti määräävä, vaan tausta-ajatuksena oli itse ihmistaimien
kasvattaminen tähdentämällä pitkäjänteisen yrittämisen merkitystä. Puurtaminen
ei käynyt puisevaksi, kun väliin järjestettiin valistus- ja huvitilaisuuksia
tai urheiltiin. Meihin maanmuokkaajiin liittyi joka kesä monisatapäinen joukko
lapsia ja nuoria Tampereen kaikista kouluista. Monasti tulijoita olisi ollut
enemmän kuin voitiin ottaa. Vastaavia viljelmiä perustettiin sitten eri
puolille kaupunkia, mutta Litukka pysyi lajissaan suurimpana ja kehittyneimpänä,
ehkäpä koko maankin mitassa."
1 kommentti:
Kiitos! Niin paljon kiinnostaa tämä Tampereen "esihistoria". Ja vesihistoria.
Lähetä kommentti