Joki Granni lähes vastapäätä Pyhän Ristin kirkkoa Raumalla.

Tämän tarinan alkuun saattamiseksi on lähdettävä liikkeelle vuonna 1442 perustetusta kaupungista, eteläisestä Satakunnasta ja Suomen kolmanneksi vanhimmasta kaupungista, Raumalta. Täällä syntyi vuonna 28.11.1739 paimen nimeltään Anders Korfvelin, joka sittemmin kuoli 14.1.1809. Hän avioitui 1766 Kiukaisissa 3.3.1738 syntyneen Valpuri Johanintytär Enmanin kanssa ja heille syntyi viisi lasta. Valpurin kuoltua 25.8.1781 Anders päätyi toiseen avioon Raumalla 17.10.1747 syntyneen Liisa Sipintyttären kanssa ja heidän onnekseen koitui vielä Regina tytär. Andersilla oli samanniminen poika, joka syntyi 17.8.1774 ja hänestä tuli tullivahtimestari Turkuun. Hän avioitui 15.6.1776 syntyneen raumalaisen Maria Tibianderin kanssa ja heillä oli Andersin kanssa kolme lasta; Gustaf, Carl ja Ulrica. Anders oli ottanut sukunimekseen Cordelinin ja kun hän Turussa vuonna 1809 kuoli verensyöksyyn, muutti leski lasten kanssa joksikin aikaa  olemaa Uuteen Kaarlepyyhyn, josta päätyi takaisin synnyinseudulleen Raumalle. Marian isä, Johan Tibiander, omisti Raumalla Sukan talon, josta peruja lienee heidän nimessäänkin. Raumalle muutettuaan kuoli myös Maria-leski siellä 17.10.1824.

Perheen toinen poika, Carl Cordelin, avioitui vuonna 1825 Anna Elisabeth Grönströmin kanssa ja heille syntyi tästä avioliitosta yksi poika, Carl Gustaf Cordelin vuonna 1826. Carl Gustafista tuli Raumalle aikanaan raatimies. Carl Cordelinin toisesta avioliitosta, jonka hän solmi Maria Kristiina Gröndalin kanssa syntyi peräti seitsemän lasta. Pesueen toinen poika oli Fredrik Vilhelm, joka syntyi Raumalla 4.8.1830. Kirkonkirjat tietävät Carlin käyneen maatöissä ja harrastaneen monenlaista työntekoa. Sieltä löytyy myös merkintä hänen maksettavaksi tulleesta sakosta - 99 ruplaa - salakuljetuksesta, josta voitaneen päätellä hänen toimineen myös merimiehenä.

Alfred Kordelin 15-vuotiaana.

Carlin poika, Fredrik Vilhelm Kordelin, kirjoitti nyt nimensä K-kirjaimella ja hän oli ammatiltaan merimies, mutta harjoitti myös maanviljelystä vuokraamillaan maapalstoilla kaupungin ulkopuolelta sekä omisti oman talon. Kulmatalo, Joki Granni (n:o 235) sijaitsee joen rannassa lähes vastapäätä Pyhän Ristin kirkkoa ja pappilaa. Hän ennätti elinaikanaan olla neljä (4) kertaa avioliitossa; vuonna 1851 hän avioitui Eurassa  25.4.1825 syntyneen Henrika Iisakintytär Äärilän kanssa, mutta perheen lapsi menehtyi hyvin pienenä ja samoin vaimo kahden vuoden avioliiton jälkeen lavantautiin 16.6.1853. Vuonna 1859 Fredrik ylsi toiseen avioliittoonsa  24.4.1831 syntyneen Amalia Lindelöfin kanssa, joka taas oli kotoisin Tarvelan talosta, Raumalta. Tämä avioliitto kesti Amalian kuolemaan  syöpäsairauden murtamana 23.10.1872 asti ja nyt perheeseen syntyi peräti kuusi lasta; Frans Fredrik (s. 1859, k.1860), Karl Oskar (s. 1862, merimies), Johan Vilhelm (s. 1864, maanviljelijä, kauppias, muutti nimensä Valtoseksi), Amalia Aleksandra (s. 1866, k. 1874), Alfred (s. 1868, k. 1917) ja Frans Viktor (s. 1871, merimies, talonomistaja). Kolmas vaimo oli leski - Maria Eklöf o.s. Nukusilta (s. 29.8.1835, k. 3.6.1877) - kuten Carl, ja avioliitto solmittiin vuonna 1873, mutta ensin menehtyi vaimo lapsivuoteeseen ja muutaman kuukauden päästä tytär, Maria Aleksandra, vuonna 1878. Viimeiseen aviokoitokseensa Fredrik ryhtyi vuonna 1878 Katarina Isakintytär Nordlingin (s. 14.8.1841, k. 12.3.1913) kanssa ja aviosta siunaantui neljä lasta; nuorina kuolleet Paul Edvard ja Olga Josefina sekä vuonna 1878 syntynyt Johan Vilhelm (kauppias Viipurissa) ja vuonna 1882 syntynyt Irene Vilhelmina (avioitui kansakoulunopettaja Alhon kanssa Mommilaan). Fredrik Kordelinin sairastuttua perheen talous romahti ja pankin lainalla hankitusta talosta oli pakko luopua ja muuttaa seppä Daniel Jernstedtin omistamaan taloon vuokralle. Fredrikin kuoltua 5.11.1885 leski lapsien kanssa muutti vielä Johanna Lindholmin omistamaan Vähä-Saukon taloon vuokralle.

Kaupparekisteri-ilmoitus Raumalla kauppiaaksi alkamisesta.

Rauma oli 1860-luvun loppupuolellakin vielä pieni paikka; asukkaita noin 3000 eikä vielä vuosisadan vaihtuessakaan paikkakunnalla ollut kuin 5000 asukasta. Kordelinin perhe asusti Joki Grannin kulmataloaan Raumalla isän oleskellessa paljon poissa merillä ja perheen käytössä oli talon keskiosasta tupa sekä tilava kulmasali. Molemmin puolin perheen asumusta olivat tilat vuokrattuina vuokralaisille. Tarinan keskushenkilömme, Alfred Kordelin, syntyi 6.11.1868 ja hän oli vasta alle neljävuotias äitinsä kuollessa. Seinänaapurista merimies Isak Blomin puoliso, Mina, (lapseton pariskunta) toimi varaäitinä lapsille isän ollessa äidin kuollessakin merillä. Alfredin kerrotaan perineen omalta äidiltään puhtauden ja järjestyksen pidon, joka jatkui koko hänen elämänsä ajan. Äitipuoli, Maria, ei ollut lapsirakas ja lapsille koitti nyt kovat ajat. Heikkoluonteisen ja alkoholiin taipuvaisen isän saapuessa merimatkoiltaan kotiin lasten riemu oli hetken kovaa, kunnes järjestys taas palautettiin äidin toimesta. Neljäs puoliso, Katarina, oli kyllä lapsirakas, mutta tässä vaiheessa perheen lapset jo alkoivat hakeutua maailmalle. Niinpä Alfredkin ehkä pari vuotta alakansakoulua käytyään (koulun oppilasluettelosta hänen nimeään ei kyllä löydy) n. kymmenkesäisenä lähti sokean kulkukauppiaan, Sokki-Palmrothin eli Carl Gustaf Palmrothin, taluttajaksi jalan - reput selässä - kulkemaan ympäri Länsi-Suomea ja rihkamaa kaupustelemaan.

Alfred Kordelinin ensimmäinen puoti Raumalla.

Kalatorin puoti Kauppakadulla Raumalla.

Sokki-Palmrothilta saamansa opetus ja kasvatus olikin Alfred Kordelinin ainoa kaupallinen koulutus koko elämänsä aikana. "Ole aina rehellinen ja tule ominesi toimeen, myy ensin nuppineuloja ja kengännauhoja, niin opit vähitellen muutakin myymään!" Sokki-Palmroth lainasi varat hankkiakseen ensimmäiset kauppatavaransa ja lopulta hän omisti kolme puotia eri paikkakunnilla. Tätä kulkemista kiertävänä kauppiaana kesti jonkin aikaa, kunnes Alfred päätti yrittää merimiehenä hankkia elantonsa; pari Saksan matkaa koluttuaan hän kuitenkin huomasi, että se ei ollut häntä varten. Isä painosti poikansa tässä vaiheessa puusepän oppiin, mutta sekin maistui puulle ajan oloon. Alfred päätyi sisäsiistiin kaupusteluun ja puhui veljensä Johanin ympäri; yhdessä veljekset vuokrasivat keväällä 1888 pienen kulmapuodin, johon itse valmistivat myyntipöydät ja tarvittavat hyllyt. Talon omisti laivuri Frans Fredrik Söderlund ja Alfred asui puodin yhteydessä olleessa huoneessa. Hänen vaatimatonta poikamieskotiaan emännöi hänen serkkunsa, Sofia Kordelin. Virkamiehille tyypilliseen tapaan luvanmyöntäjältä jäi myös huomaamatta Alfredin alaikäisyyn, joten hänen ei vielä tuossa vaiheessa olisi kuulunut saada kauppiasoikeuksia. Sokki-Palmroth lainasi liiketoimintaan rahaa, jolla saatiin ensimmäiset kauppatavarat ostettua sisään. Puoti oli auki aamu kuudesta ilta yhdeksään. Puoti avattiin 1.5.1888 ja siellä myytiin kotimaista sekä ulkomaista tavaraa ja ruokatarvikkeita. Puoti alkoi sangen pian menestyä mukavasti, sillä koko talo siirtyi pian Alfred Kordelinin omistukseen. Vuonna 1892 kauppias Isak Viktor Lehtinen lopetti Kauppakadun varrella Kalatorin kupeessa olleen liikkeensä. Alfred Kordelin vuokrasi talon läntisen päädyn talon omistajalta, kauppias Fredrik Grundströmiltä. Tähän Kalatorin varteen avattiin nyt toinen Kordelinin myymälä, johon tulivat erilliset osastot kankaiden ja viinien myyntiä varten. Karin alueelta, läheltä kanavaa,  Kordelin vuokrasi tontin kauppias Alfred Granholmilta, jonne rakennutti oman makasiinin. Makasiinissa alkoi pian kauppatavaroiden, ompelukoneiden ja paloöljyn säilytys, ja Kordelinin liikkeiden tuotevalikoimaan lisättiin nyt mm. ompelukoneet, kellot ja polkupyörät.

19-vuotian Alfred Kordelin.

 

Seuraavassa vaiheessa liiketoiminta laajeni, kun Kordelin perusti sivumyymälöitä Eurajoen Taipaleeseen, Euran Sorkkisten kylään ja Säkylään. Euran myymälästä sai vastata pian Alfredin veli, Johan Vilhelm Valtonen. Vuonna 1894 Kordelin rakennutti Petäjäisluodolle melko vaatimattoman kesähuvilan. Lähinnä viikonloppuisin Alfred kuljetti tarkkana miehenä tavaroita pääliikkeestä hevoskyydillä sivuliikkeisiin myytäväksi. Vuonna 1895 Kordelin antoi sivuliikkeiden hoidon palkkaamalleen kauppias K. A. Stenroosille, mutta jo seuraavana vuonna alkoivat kovat vaikeudet nuorella Kordelinilla liiketoiminnassaan. Näihin vaikeuksiin Kordelin joutui lähinnä "sinisilmäisyydestään" ja nuoresta iästään johtuen (elämänkokemuksen puute). Hintataso oli jo pitkään ollut mieluummin laskeva, asiakkaat - ainakin vakinaiset - yleensä vaativat kauppojen luototusta vastakirjaa vastaan, Kordelinin kirjanpitokin oli sangen suurpiirteistä useasti. Suomeen oli ulkoa rantautunut ajan muoti-ilmiönä best-seller-romaanien julkaisu kauppiaiden toimesta, jolloin asiakkaita houkuteltiin melko suurilla lahjoilla palkiten toimintaan mukaan. Näitä julkaistuja jatkoromaaneja saattoivat tuohon aikaan olla suositut Kuljeksiva juutalainen (Eugen Sue) ja Kolme Muskettisoturia (Alexander Dumas). Kordelin valjasti laajan asiamiesverkon tätä toimintaa varten, mutta kun asiakkaat ja asiamiehet olivat saaneet arvokkaat lahjansa, he liian usein jättivät maksut hoitamatta, ja näin tietysti toiminta aiheutti melkoista tappiota Kordelinille. Kordelin oli pakotettu myymään osan kauppavarastoaan kauppias K. A. Stenroosille, sivuliikkeidensä hoitajalle, 80 %:n arvosta sisäänostohinnasta. A. Kordelin kiinnitti myös Rauman liiketalonsa kiinnelainaa vastaan ja muita lainoja olivat takaamassa merikapteeni Johan Henrik Ståhlberg, kauppias Fredrik Grundström ja laivuri J. W. Lundström.

Vuoden 1892 laajennusilmoitus Rauman maistraatille.

Lopulta tilanne ajautui niin pahaksi, että kun tultiin tammikuun 12. päivään vuonna 1898, oli Alfred Kordelinin jätettävä Rauman maistraatille konkurssianomus. Varatuomari O. W. Sulin laati velkojen täydellisen luettelon ja velkoja oli vajaa 103 000 mk sekä saatavia ja omaisuutta kuitenkin reilut 132 000 mk; Rauman kauppatalo ja Petäjäisluodon kesäpaikka kumpikin arvioitiin 5 500 mk:n arvoiseksi ja Euran liikekiinteistö 4 500 mk:n arvoon. 9.5.1898 pesähoitajat kauppias Ivan Sofronoff ja merikapteeni J. H. Ståhlberg ilmoittivat velkojille, että Alfred Kordelin aloittaa liikkeenjohdon uudestaan - kuten tekikin - ja tarjoutuu velkojille akordina maksamaan 80 % veloistaan. Velkojat suostuivat moiseen järjestelyyn ja aikalaiset arvioivat, että näiden toimenpiteiden jälkeen Alfred Kordelinille lienee jäänyt vielä varoja n. 30 000 - 40 000 mk. Nyt oli tullut Kordelinille aika vaihtaa maisemaa ja suunnata elämänsä kohti suurempia mahdollisuuksia ja markkinoita. Hän aavisti Tampereen tarjoavan tässä suhteessa nuorelle miehelle oivia tilaisuuksia ja muutti keväällä 1899 hieman reiluksi kymmeneksi vuodeksi Tampereen kaupunkiin vuokralle asumaan ja tekemään liiketoimia.

Alfred Kordelin©Esa Hakala

 

Verlan tehdasmuseo

Verlan päivää Jaalan Verlassa vietettiin perjantaina 18.7.2014, kun tasan 50 vuotta aiemmin (lauantaina 18.7.1964) sulkeutunut UPM Kymmene Oyj:n omistama tehdasalueen tuotanto lakkasi lopullisesti. Nykyinen omistaja on tehnyt melkoisen kulttuuriteon jättäessään tämän tehdasalueen jälkipolville avoimeksi ja nähtäväksi. Vuonna 1972 UPM Kymmene Oyj muodosti Jaalan ja Valkealan rajamaille tämän ainutlaatuisen alueen ja käsipahvitehtaan sekä puuhiomon muodostaman Suomen ensimmäisen tehdasmuseon. Varttuneempi väki saattaa vielä hyvin muistaa, kuinka muinoin valtakunnan rajakin kulki tässä Verlankoskessa, siis vuosina 1743-1812. Varsinkin tehdasalueen sangen uniikki ruukkiympäristö oli vuonna 1996 helpottamassa Verlan tehdasalueen pääsyä UNESCOn maailmanperintöluetteloon.

Kuivaamossa työskentelivät naiset.

Ensimmäinen paperikone oli kehitelty jo 1800-luvun alussa, mutta alkuun koneet käyttivät raaka-aineenaan lumppukuitua. 1840-luvulla Saksassa keksittiin käyttää puuhioketta paperin valmistuksessa ja Suomessa aivan ensimmäisen puuhiomon perusti apteekkari Achates Thuneberg Viipurin maalaiskunnan Kintereenkoskeen vuonna 1859. Pian hänen vanavedessään vuonna 1865 tuli vuori-insinööri ja filosofian maisteri Knut Fredrik Idestam (1838-1916), kun hän aloitti puuhiomon Tammerkosken alaputouksen partaalla. Mäntän puuhiomo potkaistiin käyntiin vuonna 1869 ja vuosina 1868-69  Idestam laajensi tuotantoa hankkimalla maa-alueita Nokian kartanolta ja perustamalla hiomon Nokiankosken maisemiin - vuonna 1871 häneen tehtaastaan muodostettiin osakeyhtiö Nokia Aktiebolag, jonka perustajaosakkaisiin kuului mm. tuleva senaattori Leo Mechelin - sekä vuonna 1872  Tammerkosken yläputoukselle ja Valkeakoskelle puuhiomot. Kyröskoskella alkoi puuhiokkeen tuottaminen vuonna 1871. Edellä mainituista ainoastaan Valkeakoskella alkoi samalla myös paperinvalmistus muiden päätyessä myydä tuotanto joko puupahvina tai hiokkeena eteenpäin. Vuonna 1880 Idestam (Nokian toimitusjohtaja 1871-1895) laajensi yhtiönsä tuotannon paperiteollisuuteen ja Suomen ensimmäisen sulfiittiselluloosatehtaan hän ennätti perustaa Nokialle vuonna 1885. Suurruhtinaskunnan hioketuotannon varsin luonnollisena vientikohteena oli tietysti Venäjä isoine markkinoineen, jonne myös houkutti tuotannon vienti tullivapaana.

Vielä on puomi paikallaan, koskessa voimaa on...

Vuonna 1872 aloittivat toimintansa sekä Inkeroisten puuhiomo Anjalankoskella että Verlan pieni, mutta pittoreski puuhiomo Verlankosken kupeella. Ensinnä tänne Mäntyharjun reitin alajuoksulle löysi tiensä Oulusta kotoisin ollut insinööri Hugo Neuman (1847-1906), joka opiskeli alkuun Zürichin teknillisessä korkeakoulussa ja palautui Suomeen työskentelemään Riihimäki-Pieterin rautatietyömaalle. Yrittäjäelämän houkuttelemana insinööri Neuman saapui nuorikkonsa, Johanna Rahnin kanssa syksyllä 1871 Verlaan. Hän osti alkuun neljän paikallisen talon omistuksessa olleen kotitarvemyllyn koskiosuuksineen kosken länsirannalta. Rakennushanke mahdollistui lainavaroin, kun opiskeluaikainen ystävä Alexander Lagerborg lainasi pääoman toimintaan ja kirjanpidosta lupasi huolehtia toinen Zürichin opiskeluystävä, Waldemar Conrad.

Verlan tehtaan käyttövoima saatiin 110-hevosvoiman vesiturpiinista ja 50-hevosvoimaisesta hiomakoneesta ja muutamasta apukoneesta. Seppälän kylästä siirretty vanha riihi toimi hiokearkkien kuivaamona alkuun. Tehdas työllisti arviolta 10-12 henkilöä, mutta varsin suuren ongelman muodosti pahviarkkien kuljetus esim. Kausalaan, jossa sijaitsi lähes 40 kilometrin takana lähin rautatieasema. Kesäaikaan venekyyti tarjosi vaihtoehdon talviajan hevoskyydille; talvella reitti kulki Valkealan kirkon kautta Utin rautatieasemalle. Hyvin nopeasti kuitenkin osoittautui, että tehtaan tuotanto jäi melko vaatimattomaksi ja kuljetusongelmat olivat melkoisia sekä lopullisena niittinä massan hinnan romahdus Venäjällä; kaikki nämä olivat ajamassa insinööri Neumania takaisin rautateille rakentamaan Turun-Toijalan-Tampereen rataa keväällä 1874. Kirjanpitäjä Conradi jäi valvomaan tehtaan asioita, mutta viimeinen isku tälle puurakenteiselle tehtaalle oli vuonna 1876 syttynyt tulipalo, joka tuhosi rakennukset perustuksiaan myöten.

Neumanin kausi tehtaan historiassa jäi siis melko lyhyeksi ja tehdasalue näki muutaman hiljaisen vuoden, kunnes itävaltalaissyntyinen paperimestari Gottlieb Kreidl (1850-1908) osti vuoden 1881 lopussa Neumanilta sen, mitä tehtaan alueesta ja koneista oli jäljellä. Kreidl itse toimi Kuusankosken tehtaan paperimestarina, kun hänet työllistänyt tehdas paloi kuukauden päästä tästä kaupanteosta. Nyt paperimestarilla oli työttömänä hyvin aikaa keskittyä uuden tehtaansa pystyttämiseen Verlankosken rannalle. Puuhiomon jatkeeksi Verla sai pahvitehtaan lokakuussa 1882 ja vielä samana syksynä Kreidl perusti Viipurissa avoimen yhtiön Handelsbolaget Werla Träsliperi och Pappfabrik, johon yhtiömiehiksi tulivat hänen itsensä lisäksi viipurilainen konsuli Wilhelm Dippell ja saksalainen insinööri Louis Hänel. Pääoma oli jaettu omistajien kesken tasaisesti kolmeen osaan.

Patruunan pytinki, jonka myöhemmin lisätyssä tornissa sijaitsi tehtaan konttori.

Uudenmaan läänin kuvernööri heltyi myöntämään uudelle puuhiomolle ja pahvitehtaalle toimiluvan helmikuussa 1883 ja tehtaan isännöitsijäksi ryhtyi insinööri Kreidl muuttamalla vaimonsa kanssa asumaan alkuun hyvin vaatimattomasti ruukkikylään vanhasta talousrakennuksesta tehtyyn asumukseen - jonka muuten jakoi 50 vuotta tehdasta palvelleen ja Nokialla syntyneen teknillisen johtajan ja hiomomestarin A. H. Kronholmin kanssa - ja tehtaan konttoriin. Tämäkin rakennus tuhoutui tulipalossa vuonna 1884 ja rakennuksen tilalle tuli vuonna 1885 tehtaan isännöitsijän asuntona tunnettu "Patruunan pytinki", - rakennuksen suunnitteli Wilhelm Dippellin arkkitehtiveli, Eduard Dippell (1855-1912) - jossa myös sijaitsi tehtaan konttori. Puisista tehdasrakennuksista hiomo tuhoutui pahasti tulipalossa vuonna 1892 ja arkkitehti Eduard Dippell suunnitteli koko tehtaan rakennuskannan uusiksi tiilirakenteisina, joista ensimmäisenä valmistui kuivaamo vuonna 1893. Tehtaalla ei tullut toimintakatkoksia tuotannossa, kun uusi tehdasrakennus tehtiin entistä suuremmaksi vanhan ympärille, jolloin vanha purettiin vasta muurauksien valmistuttua sekä uusi vahvistettiin katto- ja tukirakenteilla. Yli sata miestä hevosten kanssa palkattiin tehtaalle rakennusajaksi ja uudet tehtaat valmistuivat vajaassa kolmessa kuukaudessa. Arkkitehti Dippell otti Verlan tiiliarkkitehtuuriin vaikutteet etupäässä saksalaisesta ja englantilaisesta teollisuusarkkitehtuurista. Hannoverin Polyteknillisestä koulusta vuonna 1876 valmistunut viipurilainen arkkitehti Dippell suunnitteli melkoisesti muitakin rakennuksia, kuten Viipurin suomalaisen kirkon (uusi tuomiokirkko), Hovinmaan paperitehtaan Viipurin maalaiskuntaan, Nuijamaan kappelikirkon, Rakkolanjoen kaakelitehtaan Viipurin maalaiskuntaan, Viipuri venäläisen seurakuntatalon, Torkkelin liiketalon Viipurissa, Hackmanin suuren makasiinin Viipurissa ja Hämeenkoskeen tehtaat Ruskealassa.

Werlan tehtaan kaupallista toimintaa johti 1800-luvun lopulla Viipurissa konsuli Dippell, joka saksalaisen kauppiassuvun perillisenä oli taitava liikemies harjoittamalla mm. kansainvälistä viinikauppaa ja siirtomaatavaran tukkukauppaa sekä ansioitui Nobelin paloöljyasiamiehenä Itä-Suomen alueella. Konsuli Wilhelm Dippell hallitsi myös osuuksia Hovinmaan paperitehtaasta ja Rakkolanjoen kuulusta kaakelitehtaasta. Vuonna 1898 hän perusti vielä Kirvun Huopatehtaan sekä toimi Suomen Puuhiomoyhdistyksen johtokunnan puheenjohtajana vuodesta 1892 lähtien kuolemaansa vuoteen 1906 asti. Vuonna 1906 tehdas muodostettiin osakeyhtiöksi, jonka pääosakas oli konsuli Dippell. Pian yhtiön muodostamisen jälkeen konsuli kuoli ja hänen osuuttaan hoiti arkkitehti Eduard Dippell. Patruuna Kreidlin mursi vaikea sairaus vuonna 1908 ja hänen osuutensa peri Itävallan valtio. Tehtaan isännöitsijäksi nousi nyt Hj. Andersin aina vuoteen 1920 asti, jolloin tehdas kaupattiin Kissakoskiyhtiölle. Vuonna 1907 perustettu Kissakoski Oy omisti Hirvensalmella hiomon sekä paperi-ja pahvitehtaan. Vuonna 1922 taas Kissakoski ja Verla pääsivät Kymin Osakeyhtiön omistukseen.

Tehdasmuseon intendentti, Eero Niinikoski on kirjoittanut Verlasta mallikkaan kirjan.

Kymiyhtiön kiinnostus Verlan tehtaasta selittyi lähinnä tehtaan omistukseen kertyneen melkoisen metsäomaisuuden vuoksi, jota kaiken kaikkiaan lienee ollut n. 7000 hehtaaria. Uudessa omistuksessa Verlan tehtaalla tehtiin vielä 1920-luvulla ehostuksia ja teknisiä parannuksia; tehtaan konekanta hiomakoneita lukuun ottamatta sähköistettiin ja hiomon tuotantoa tehostettiin. Kaikista panostuksista huolimatta jo 1930-luvulla yleisesti tiedettiin tehtaan olevan varsin pieni ja auttamattoman vanhanaikainen. Sotien jälkeen tehdas jatkoi tuotantoaan ja tehtaalla oli oma merkityksensä Suomen elintasoa luotaessa ja työllisyyttä hoidettaessa. Vuodesta 1955 alkoi Verlan tehtaan asteittainen alasajo, joka päättyi tehtaan tuotannon täydelliseen lopetukseen 18.7.1964.

Verlan tehtaalla työskenteli parhaimpaan aikaan 160 henkilöä ja joukossa oli runsaasti myös naisia, lähinnä hoitamassa kuivausta, punnitusta, lajittelua ja pakkaustehtäviä. Naisten ansiot saattoivat olla noihin aikoihin 60 % miesten parhaista ansioista. Tehdas toimi parhaimmillaan kolmessa työvuorossa. Varsinkin tehtaan alkuaikaan työ oli hyvin raskasta ja fyysistä, kun työ tehtiin pelkästään miesvoimalla tavaraa työntämällä kiskoja pitkin työstöpisteestä toiseen. Vasta 1920-luvulla tehtaalla alkoi hevosten käyttö aputyövoimana. Tehtaan asiakassuhteet olivat vanhoja ja pitkäaikaisia. Itse tuote - massan lisäksi - oli joko kiiltäväpintaista tai kiillotonta pahviarkkia, kokoa 1000 x 700 mm. Kuivaamossa, jossa naiset työskentelivät "variksina" ja jonka lämpötila oli normaalisti 75° C, arkkien kuivuminen kesti yleensä kolme vuorokautta. Käsipahvista puhuttiin sen vuoksi, että koneista huolimatta eri työvaiheissa tuote kulki niin monien käsien kautta valmistuessaan. Mitä tästä laatupahvista sitten tehtiin? Ainakin koulutauluja, tupakka-askeja (Saimaa, Työmies), pakkauslaatikoita, ampumatauluja, juustorasioita, kengänpohjallisia, keksipaketteja, kirjankansia, pahvikehyksiä ja leivoslautasia. Tuotteita meni tehtaalta runsaasti myös ulkomaanvientiin. 

Verlan pahvia.   

Kymenlaaksolainen maisteri Veikko Talvi tuli vuonna 1951 Kymiyhtiön henkilöstölehden päätoimittajaksi ja ryhtyi heti julkaisemaan ja tallentamaan kaikkea Verlaan liittyvää materiaalia. Hän mm. valokuvasi tehtaan loppuvaiheita ja haastatteli vanhoja tehtaan työntekijöitä. 16 mm:n filmille tallennettiin dokumentteja tehtaan viimeajoista ja kaikista työvaiheista ja kuvauksessa Talvea auttoi metsänhoitaja Tauno Kapari. Veikko Talvi suunnitteli mielessään jo valmiiksi museohankkeen ja esitteli sen Kymiyhtiön johdolle vuonna 1966. Vuonna 1967 Verlaan saatiin Kymiyhtiöiden henkilökunnan lomakylä ja Patruunan pytinki herätettiin udelleen henkiin mm. henkilökunnan ravintolana. Päätös tehdasalueen museoinnista lopulta tehtiin vuona 1969. Korjaustöiden lomassa havaittiin niitä suoritettaman itse asiassa melko viime hetkillä rakennuskannan alettua jo rapistua. Vaativin korjauskohde oli vuoden 1958 tulipalossa pahoin kärsinyt kuorimon pääty, joka jouduttiin uudelleen rakentamaan. Käytäviä ja puusiltoja uusittiin ja korjattiin ja samoin kävi osalle kattoja. Näiden lisäksi tehtiin runsaasti maalaustyötä sekä konekantaa suojauskäsiteltiin. Tehtaan entisöintitöitä sai johtaa ylirakennusmestari Aarne Pajula ja vihdoin 14.5.1972 Verlassa vietettiin tehdasmuseon vihkiäisiä.

 

Verla mainittiin ensikerran vuonna 1986 UNESCOn ylläpitämän maailmanperintöluetteloon liittämisestä, kun maan hallitus valmistautui ratifioimaan maailmanperintösopimusta. Sopimus allekirjoitettiin seuraavana vuonna ja vuonna 1988 julkaistiin luettelo kaikista niistä kulttuurihistoriallisesti merkittävistä maamme kohteista, joita tultaisiin esittämään listalle. Verla oli tällä listalla aivan alusta pitäen ja omistaja teki vuonna 1991 ehdotuksen koko museoalueen virallisesta suojaamisesta. Kymen lääninhallitus päätti vuonna 1992 rakennussuojelulakiin vedoten suojella vanhan puuhiomon ja pahvitehtaan rakennuskannan ympäristöineen. Valtioneuvosto siunasi suojelupäätöksen vuonna 1993 ja saman vuoden alkukesästä maailmanperintökoordinaatori, tohtori Henry Cleere, vieraili Verlassa suorittamassa katselmusta. Vielä yksi voimainkoitos oli tarpeen; Jaalan ja Valkealan kunnat yhdessä UPM-Kymmenen ja muiden maanomistajien kanssa päättivät vakuudeksi laatia Verlaan osayleiskaavan säätelemään ruukkikylän rakennushankkeita ja ympäristönhoitoa. Maailmanperintökomitean kokous Meksikon Meridassa joulukuussa 1996 vahvisti Verlan nimeämisen uudeksi maailmanperitökohteeksi ja Verlan alueen osayleiskaava sai lopulta lainvoiman alkutalvesta 2001.

Verla©Esa Hakala

Tampereen Tuomiokirkko valmistui vuonna 1907.

Hivelevän kaunis kesäilta oli varmasti omalta osaltaan verottamassa Tampereen Tuomiokirkon  kesäillan urkumusiikkia-sarjan aloituskonsertin kuulijakuntaa sunnuntaina 6.7.2014 klo 19. Henri Hersta aloitti musiikkiopintonsa Heinolan musiikkiopistossa vuonna 1989 Marina Buschin piano-oppilaana ja opiskeli urkujensoittoa aluksi yksityisesti Maija Laineen ja Birgitta Forsmanin oppilaana. Vuonna 1998 hän Kalevi Kiviniemen suosituksesta ja innoittamana pyrki Sibelius-Akatemian nuorisokoulutukseen, jossa opiskeli vuoteen 2002 asti. Vuosina 2002-2007 Hersta opiskeli esittävän säveltaiteen koulutusohjelmassa urkujen- ja pianonsoittoa opettajinaan Ville Urponen ja Tarja Penttinen (piano). Urkujensoiton A-tutkinnon (diplomi) Henri Hersta suoritti vuonna 2007 ja pianonsoiton B tutkinnon vuonna 2006. Vuosina 2007-2010 hän opiskeli kirkkomusiikin koulutusohjelmassa opettajinaan mm. Pekka Kähkönen ja Lasse Riutamaa (laulu) sekä Timo Nuoranne (kuoronjohto) ja valmistui musiikin maisteriksi keväällä 2010. Hän on täydentänyt opintojaan lukuisilla mestarikursseilla opettajinaan mm. Michael Bouvard, Francois Espinasse, Jan Willem Jansen, Theo Jellema, Ludger Lohmann ja Wolfgang Zerer.
Henri Hersta on konsertoinut ympäri Suomea solistina ja kamarimuusikkona. Taiteellisten ansioiden perusteella hänet valittiin vuonna 2001 Lahden kansainvälisen urkuviikon ja 2008 Porin Organ-festivaalin nuoreksi taiteilijaksi. Henri Hersta on toiminut kanttorina eri seurakunnissa Etelä-Suomessa. Kesäkuusta 2013 lähtien hän on työskennellyt Tampereen tuomiokirkon urkurina Matti Hannulan jälkeen.

Tuomiokirkon urkuri Henri Hersta.

Henri Hersta omien sanojensa mukaan on ensimmäisen vuotensa viihtynyt hyvin Tampereella. Barokkikauden urkuja on paremmillakin varustuksilla olemassa, kuin Tampereen Tuomiokirkon parven pikku-urut, mutta erityisen paljon hän pitää Kangasalan Urkutehtaiden valmistamista romantiikanajan uruista; toistaa samanlaista soitinta ei ole missään olemassa! Edellinen Tuomiokirkon urkuri, Elimäellä 14.6.1943 syntynyt ja mökillään Outokummussa uintimatkallaan sairauskohtaukseen 4.6.2013 menehtynyt Matti Hannula teki urkuja vaalivaa ja hoitavaa työtään perinteitä vankasti kunnioittaen ja uruista löytyy vieläkin aivan alkuperäisosia ja sointi on upea. Hannula tuli Tampereelle Pyynikin seurakunnan urkuriksi Aleksanterin kirkkoon vuosiksi 1967-1974 ja jatkoi sitten Tuomiokirkon urkurina eläkkeelle siirtymiseen asti kesäkuuhun 2013.

70-äänikertaisten pneumaattisten pääurkujen soittopöytä.

Henri Hersta oli valinnut sunnuntai Kesäillan Urkumusiikkia konserttisarjan aloituskonserttiin ohjelman huolellisesti. Konsertti alkoi parven barokkiuruilla, joilla Hersta soitti aluksi vuosina 1637-1707 eläneen Dieterich Buxtehuden musiikilla: Praeludium in C BuxWV 137, Ach Herr, mich armen Sünder BuxWV 178, Praeludium in g BuxWV 150, Kommt her zu mir, spricht Gottes Sohn BuxWV 201. Johan Sebastian Bachilta hän valitsi vielä barokkiuruilla soitettavaksi Partite diverse sopra il corale Sei gegrüsset, Jesu gütig BWV 768. Konsertin päätteeksi hän siirtyi suurien urkujen ääreen soittamaan vuosina 1811-1885 eläneen saksalaisen Magdeburgin katedraalin urkurin ja romanttisen säveltäjä August Gottfried Ritterin neljästä urkusonaatista Urkusonaatin Nr. 1 d-molli Op. 11, vuodelta 1845. Henri Herstan soittoa oli nautinto kuunnella, kyyti on erittäin varmaa, tempot hallussa ja artikulaatio ja rekisteröinti selkeää.

Parven barokkiurut valmistuivat vuonna 1983.

Ensi sunnuntaina 13.7.2014 Kesäillan Urkumusiikkia-sarja Tampereen Tuomiokirkossa jatkuu 25.11.1958 syntyneen viulistin ja kapellimestarin Petri Sakarin pojan Pétur Sakarin urkukonsertilla. 20.7.2014 on sarjassa vuorossa Kalevan kirkon urkuri Elina Somppi. Sarja päättyy sunnuntaina 31.8.2014 jälleen Henri Herstan urkukonserttiin samassa paikassa. Hienoa, että Matti Hannulan aikanaan aloittama perinne on saanut Henri Herstasta oivan jatkajan!

Kartanon pääsisäänkäynti isännän ikuistamana.

Suur-Merijoen kartano sijaitsi Etelä-Karjalassa Viipurin maalaiskunnan länsilaidalla ja kartanon loi Pietarissa majaileva sveitsiläissyntyinen liikemies Maximilian Othmar Neuscheller (1860-1919), joka osti vuonna 1900 maa-alueen lomanviettopaikaksi perhekunnalleen. Maanviljelijä Wilhelm Breitensteinilta Maximilian hankki Suur-Merijoen ja Barkkarsin ja kotvan myöhemmin paroni Emil von Kothenilta Pienmerijoen maat. Parhaimmillaan hän hallitsi 1548 hehtaaria kartanonsa maita ja tilan manttaaliluku oli 2.23. Perheen koti Pietarissa sijaitsi Pikku Nevan Kamennyi Ostrov eli Kivisaarella osoitteessa Malaja Nevska 8. Alue tunnettiin huvilakaupunginosana ja oli Pietarin arvostetuimpia alueita. Paitsi hyvissä varoissa, tämä mainio Maximilian-veikko oli myös antoisa mesenaatti, taiteiden ja tieteiden hiljainen ja vaatimaton tukija sekä lempeäluonteinen ja sangen musikaalinen mies - ominaisuus, joka ilmeisesti periytyi omalta äidiltä. Suuri osa hänen omistaman yrityksen liiketuloksesta ohjautui sitä varten perustettujen säätiöiden kautta hyväntekeväisyyteen ja auttamiseen. Hän oli heikkona myös luonnontieteisiin ja vihkiytynyt valokuvaukseen, jonka johdosta Suur-Merijoen kartano sai osakseen myös omat tähtitorninsa ja pimiön sekä valokuvauslaboratorionsa. Maximilian tiluksillaan kulkeissaan jo 1910-luvulla kuvasi värivalokuvia Autochrome-dian stereokuvina.

Kauppahuone Leopold Neuscheller.

Perheen kotitalo Pietarissa.

 

Maximilianin isä, pietarilaistunut teollisuusmies ja tehtailija Leopold Neuscheller avioitui tunnetun koloratuurilaulajattaren, Hannoverista kotoisin olleen Maria Othmarin kanssa 1850-luvun lopulla ja heidän pojastaan tuli Maximilian Josef. Neuschellerit ovat aivan alkujaan lähtöisin Itävallan Triestestä, josta suku vaivihkaa siirtyi itäiseen Sveitsiin Graubündenin kantonin alueelle 1800-luvun alkupuolella. Leopold Neuschellerin yritys oli alkujaan agentuuri- ja tukkuliike, joka vei ja toi nahkoja ja vuotia ja hän perusti sen vallankumousvuonna 1848 Riikaan lähdettyään Churista. 1850-luvulla yritys siirtyi jo Pietariin isompien markkinoiden perässä. Vuonna 1860 Leopold laajensi yritystään perustamalla Russian American India Rubber Co:n liikkeen saadessa tuotteillensa yksinmyyntioikeuden koko laajassa Venäjän maassa. Tämä kumifirma valmisti pääasiassa kalosseja ja liiketoiminta paisui lopulta niin suureksi, että se oli omana aikanaan maailman suurin kumialan yritys; firmalla oli liiketilaa ja varastoja Tashkentista Varsovaan ja Vladivostokiin asti, mutta yritys toimi myös varsinkin Saksassa ja Ranskassa. Stuttgartin lähellä Cannstadtissa Maximilian kävi koulunsa ja täällä hän ystävystyi myös hollantilaisen Hendrik van Gilse van der Palsin kanssa. Ikätoverit koulunsa lopetettuaan hankkiutuivat Pietariin perheyhtiön kauppatalon palvelukseen vuonna 1875 ja kun Leopoldista aika jätti vuonna 1884, kumpainenkin peri yhdessä tämän Leopoldin jälkeensä jättämän jättimäisen omaisuuden.

Maximilian ja Cornelia.

Äiti lapsien kanssa 1890-luvun alussa.

Isä poikien kanssa Genovassa 1907.

Maximilian avioitui vuonna 1883 Hendrikin serkun, Cornelian (1865-1924) kanssa parin saadessa kymmenen lasta, joista seitsemän eli aikuisikään asti ja Hendrik taas avioitui samana vuonna saksalais-tanskalais-englantilaisen Lucy Johanssenin kanssa. Vuonna 1909 kauppahuone Leopold Neuscheller fuusioitiin kumitehtaan kanssa, jonka nimessä oli tehtaanmerkki "Treugolnik" ja tässä samaisessa vaiheessa Maximilian luovutti kokonaan yritystoiminnan ja siirtyi ansaituille eläkepäiville muiden harrasteiden pariin. Yrityskumppani Hendrik van Gilse van der Palsin siirtyi myös vallankumouksen jälkeen Suomeen - Lohjan Paloniemen kartanon omistajaksi ja rakennuttajaksi hän oli ryhtynyt jo lokakuussa 1897 ostamalla kartanon, jonka päärakennuksen suunnittelutyö alkoi helmikuussa 1898 ja hän piti kartanon omistuksessaan vuoteen 1914 asti - jatkoi myös liiketoimintaansa tehtaan "Suomen Treugolnik Oy" omistajana ja johtajana.

Suur-Merijoki ilmasta kuvattuna.

Kartanoon johtava tammikuja isännän kuvaamana.

 

Arkkitehdit Herman Gesellius (1874-1916), Armas Lindgren (1874-1929) sekä Eliel Saarinen (1873-1950) ottivat vastaan tilauksen suuresta kivihuvilasta Karjalaan vuonna 1900. Samat arkkitehdit olivat jo hoitaneet Henrik van Gilse van der Palsin Lohjalla sijaitsevan Paloniemen kartanon suunnittelun ja Paloniemi valmistui samana vuonna kun Suur-Merijoen työt alkoivat eli vuonna 1900. Huvilan sisustustöihin ottivat osaa myös taidemaalarit Väinö Blomstedt ja Gabriel Engberg sekä kuvanveistäjä Felix Nylund ja taidetakoja Eric O. W. Ehrström. Samanaikaisesti Suur-Merijoen kartanon päärakennuksen kanssa valmistui Kirkkonummen Luomassa Hvitträsk, samojen arkkitehtien kodikseen ja ateljeekseen suunnittelema kartano, ja molemmat rakennukset muistuttavat monin osin toisiaan. Arkkitehtikolmikko oli näihin aikoihin saavuttanut tai saavuttamassa omilla töillään suurta mainetta ja menestystä, ja kaikkein vähiten tämä menestys ei johtunut Pariisin maailmannäyttelyn Suomen paviljongista. Toisaalta nuoret arkkitehdit tarvitsivat juuri van Gilse van der Palsin ja Neuschellerin kaltaisia vahvoja mesenaatteja ja äveriästä tukijoukkoa oman taiteensa esilletuomiseen. Rakennuttajat taas varmasti halusivat, että työn jälki oli laadukasta eikä se missään vaiheessa ollut myöskään rahasta kiinni. Vahvasti on näyttöä myös siitä, että nämä rakennuttajat täysin vilpittömästi ja pyyteettömästi halusivat avittaa nuoria arkkitehteja orastavan maailmanmaineensa kynnyksellä.

Ensimmäiset tiedot Suur-Merijoesta ajoittuvat jo 1500-luvun alkuun ja kartano on vuodesta 1651 muuttunut säteritilaksi; kartanoa ovat isännöineet vuoroon maalliset, kirkolliset kuin armeijan suurmiehet. Vanhan Suomen peruja oli myös lahjoitusmaajärjestelmä; Viipurin valtauksen jälkeen Pietari I liitti koko Viipurin läänin henkilökohtaiseen omistukseensa ja alkoi jakaa luotetuille avustajilleen maata lahjoituksina. Keisarin tarkoitus oli houkutella Pietariin aatelisia virkamiehiksi. Tästä palkkioksi he saivat lahjoitusmaata, johon heillä oli myös oikeus kantaa veroa maiden tietyistä pitäjistä, kylistä ja tiloilta. Nämä lahjotut - joita myös donataareiksi kutsuttiin - omistivat alueensa ihmiset ja näiden koko irtaimen omaisuuden. Donataarit eivät saaneet itse asua maillaan ympärivuotisesti, sillä heillä piti sitä tarkoitusta varten olla asunto Pietarissa.

Suur-Merijoen rakennuksia.

Kartanon karjakot ja pehtori isännän kuvaamana.

Kartanon uutta rakennuskantaa isännän kuvaamana.

Vuonna 1726 Pietari I lahjoitti Suur-Merijoen korkeimpaan ja vaikutusvaltaisimpaan aatelistoon kuuluvalle kenraalimajuri Ivan Maksimov Shuvaloville, joka toimi Viipurin ylikomendanttina vuosina 1719-1732. Hänen jälkeensä tila siirtyi kauppaneuvos Olchin ja hänen perillistensä haltuun, kunnes vuonna 1840 tilan isännäksi tuli esikuntalääkäri A. Kostiloff. 1860-luvulla amiraali Rudukoff ja tämän leski huolehtivat tilasta aina vuoteen 1880 asti, jolloin tila lopulta siirtyi maanviljelijä Wilhelm Breitensteinille ja häneltähän Maximilian sitten syksyllä 1900 osti Suur-Merijoen omistukseensa. Hän oli erittäin luultavasti hyvin tietoinen myös siitä, että Viipurin maalaiskuntaan samoihin aikoihin eli vuosina 1903-04 oli valmistumassa arkkitehti Gustaf Nyströmin suunnittelema Kirjolan kartanon ihka uusi päärakennus Nobel-suvulle Johanneksen pitäjässä Edla Nobelin, Bakun Naftayhtiön perustajan, insinööri Ludvig Nobelin lesken teettämänä.

Kirjolan kartano Johanneksessa.

 

Viipurin maalaiskunta.

Suur-Merijoki sijaitsee noin 30 km nykyisestä rajasta Viipuriin päin ja Suur-Merijoelta on vielä noin 12 km Viipurin kaupunkiin. Neuschellerin omistuksessa kartanossa viljeltiin maata; peltoja oli 615 hehtaaria ja ne olivat etupäässä kauralla ja rukiilla. Karjatalous oli myös merkittävässä osassa; 300 päätä ayshirerotuista lehmää, joiden kantaisä, Englannista tuotettu Gary oli kartanon isännän ylpeilyn ja monen valokuvan aihe. Hevosia kartanolla oli 55 kappaletta ja sataan päähän noussut siipikarja. Kartanon isäntä matkusteli paljon ulkomailla ja oli erittäin herkkä uusien tekniikoiden perään. Näin ollen ei myöskään ollut perin ihmeellistä, että kartanon maanviljely oli hyvin edistyksellistä ja modernia. Kylvö-, niitto- ja puimatyöt hoidettiin runsaalla konevoimalla. Tilalta löytyi oma saha ja mylly sekä vuodesta 1910 pellavaöljy- ja vernissatehdas. Sitkeästi väittävät Suur-Merijoen kartanon mailla ajetun Suomen ensimmäisellä traktorilla. Kartanon puutarha vaati myös valtavasti työtä. Kartanon maiden uudelleenmuokkaus alkoi välittömästi maiden siirryttyä Maximilianin omistukseen ja sitä varten hänellä oli useita satoja miehiä maillaan töissä. Uusia rakennuksia päärakennuksen lisäksi tilalla olivat talli ja navetta. Mittavasti alkoi myös palkollisten asuntojen korjaushanke ja jo sortuneiden torppien tilalle rakennettiin paljon uutta rakennuskantaa.

 

Hallin fresko isännän värikuvana.

Suur-Merijoki elokuussa 1912 isännän ikuistamana.

Isännän kuvaamana ylpeilynaiheet: kartanon sonni, Gary ja tiettävästi Suomen ensimmäinen traktori.

Suur-Merijoen vanha puinen päärakennus purettiin uuden tieltä ja maisemoinnin jälkeen uusi päärakennus pystytettiin hieman korkeammalle ja näyttävämmälle paikalle. Jopa linnaa muistuttava uusi rakennus sai vaikutteita keskiajalta ja pohjautui mm. gotiikkaan varsinkin ensimmäisessä suunnitteluvaiheessa. Lopulliseen taloon piirteet tulivat sitten vähän lievempinä, sen valmistuttua vuonna 1904. Linnamaisuutta korosti myös pohjoisen julkisivun kaareva torni. Pinta-alaltaan talo oli n. 900 neliömetriä ja kellarikerroksessa oli portinvartijan huoneeksi nimetty palveluskunnan huone, käsityöhuone, pesutupa, mankeli- ja silityshuone, viinikellari, ruokatavarakellari sekä kaksi konehuonetta. Talon keskuksena toimi alakerran halli, joka piti sisällään mm. ruokasalin. Sieltä avautui näkymä pohjoisen tornimaiseen puoliympyrän muotoiseen herrainhuoneeseen ja kirjastoon ja länteen päin musiikkihuoneeseen ja budoaariin. Tornin toisessa kerroksessa sijaitsi ns. tornihuone ja kolmas kerros tarjosi näköalapaikan katsojille.  Musiikkihuoneesta pääsi biljardihuoneeseen kukkakäytävää pitkin. Itäseinustalta johtivat portaat yläkertaan ja niiden alatasanteelta päädyttiin tilaan, jossa olivat poikain kaksi huonetta, halli ja kylpyhuone sekä wc. Tämän tilan vierestä oli kulku keittiöosastolle ja isännän valokuvauslaboratorioon. Suuren keittiön takana, taloussiiven päädyssä sijaitsivat halli ja sivuportaiden eteinen sekä kolme palveluskunnan huonetta. Yläkerrassa olivat perheen makuuhuoneet ja vierashuoneet sekä yksi palveluskunnan huone. Täällä olivat myös vanhempien pukeutumishuone, suuri kylpyhuone ja erillinen wc. Talossa oli kolme sisäänkäyntiä; etelän julkisivun pääsisäänkäynnin lisäksi palveluskunnan sisäänkäynti talon itäisellä seinustalla sekä pohjoisen puolen sisäänkäynti terassilta tornin kupeesta. Pääsisäänkäynnin vuolukiviportaiden molemmin puolin sijaitsivat Olga Gummerus-Ehrströmin veistämät salamanterifiguurit, joiden symbolisena tehtävänä oli suojella taloa tulipalolta.

Hallin takkanurkkaus.



 

Tornissa sijaitsivat alhaalla herrainhuone ja kirjasto, ylempänä tornihuone ja ylinnä näköalapaikka.

Kartanon pelloille isäntä rakennutti tähtitornin, joka tässä kuvassa on iltaruskossa hänen omassa kuvassaan.

Musikaalista sukua väliajalla voimia keräämässä.

George de Godzinsky isänsä ja äitinsä kanssa Suur-Merijoella 1915. 

Musiikkihuoneen flyygeli oli sijoitettu pari askelmaa korkeammalle korokkeelle ja pohjoisseinää hallitsi Väinö Blomstedtin fresko, joka hallin freskon kanssa oli talon isokokoisin seinämaalaus. Perheen vanhin poika, Leopold antautui jo nuorena musiikin viemäksi opiskelemalla viulua ja pianon soittoa. Lapsista Maria opiskeli myös pianon soittoa ja hänestä tulikin ainakin joksikin aikaa konserttipianisti ja 1920- ja 30-luvuilla hän toimi Wienin konservatoriossa pianonsoitonopettajana. Maria avioitui Pietarissa Franciszek de Godzinskyn kanssa vuonna 1913 ja heille syntyi 5.7.1914 Pietarissa poika, jonka hyvin tunnemme täällä Suomessa säveltäjänä, sovittajana, kapellimestarina ja pianistina, George de Godzinsky. Perheeseen syntyi vielä Georgelle nuorempi sisar, Elisabeth hieman myöhemmin. Perhe pakeni vallankumousta Suomeen Laatokan jäätä pitkin yöllä , mutta Maria-äiti halusi lähteä oman uransa myötä maailmalle ja näin perhe hajaantui. Kun Neuschellerit ja van Gilse van der Palsit yhdistivät lahjakkuutensa, se merkitsi usein kamarikonsertteja Suur-Merijoen kartanossa, jossa keskeisin Haydnin, Mozartin, Beethovenin, Mendelssonin ja Brahmsin jousikvartettikirjallisuus soitettiin lävitse. Maximilian Othmar Neuscheller rakennutti Nizzaan äitinsä kunniaksi oopperatalon ja kaupungissa on myös Neuschellerin nimeä kantava katukin. Tällöin elettiin vielä aikaa, jolloin yleissivistykseen kuului musiikki ja laulu- ja soittotaito.

Suur-Merijoen kartanon musiikkihuone.

Musiikkihuoneen fresko Imatran koskesta ja mustasta joutsenesta.

Sonniveistos ja pihapaviljonki.

Sisääntulo kartanon päärakennukseen isännän tallentamana.

Haikeat jäähyväiset jätettiin palveluskunnalle vuonna 1926 Vladimirin ollessa kartanon isäntänä.

Surullista, todella surullista on elää sen tiedon varassa, että Suur-Merijoen kartanoa ei enää ole näyttää esim. museona jälkipolville. Maximilian joutui vallankumouksen uhriksi, vangittiin, joutui kestämään julmia oikeudenkäyntejä ja lopulta menehtyi elokuussa 1919 päästyään vankilasta Moskovassa sairauskohtaukseen raitiovaunuun ja hänen puolisonsa menehtyi vuonna 1924. Perhe pakeni vallankumousta isän kuoleman jälkeen muuttamalla asumaan Suur-Merijoelle. Suku kuitenkin myi kartanon ilmeisesti vuonna 1926 ja viimeistään vuonna 1927 kartano päätyi valtion omistukseen. Nyt peltoalueet saivat palvella ilmavoimia ja kartanon läheisyyteen valmistui lentokenttä. Satakunnan lennoston edeltäjä, Erillinen maalentolaivue toimi tällä kentällä vuoteen 1939 asti ja kartanon päärakennuksesta tehtiin laivueen upseerikerho. Talvisodan tiimellyksessä kartanon päärakennus pommitettiin ja syttyi palamaan. Tässä vaiheessa rakennuksen katto käytännössä hävisi, mutta talon irtaimisto saatiin evakuoitua 13.3.1940 mennessä. Irtaimisto päätyi ensin Uttiin Lentorykmentti I:n kyydissä ja vuonna 1945 irtaimisto siirrettiin Poriin, Satakunnan Lennoston Ilmailu-upseerikerholle. Jatkosodan aikana Suur-Merijoen päärakennus ehti palvella vielä sairaalana, koska sen kiviseinät olivat vielä tukevasti pystyssä. Peli menetettiin viimeistään 20.6.1944, jolloin kartano luovutettiin Neuvostoliitolle. 2000-luvulle tultaessa päärakennuksesta oli jäljellä enää kivijalkaa ja mahdollisesti joitakin osasia kellarista. Vuonna 1905 Maximilianin itsensä istuttama tammikuja oli tuolloin vielä olemassa samoin talousrakennuksista ainoastaan erittäin pahoin vaurioitunut navettarakennus.

Suur-Merijoki©Esa Hakala

Tapio Julku

Kesällä(kin) kierrän voimieni mukaan kuuntelemassa musiikkitarjontaa eri puolilla kaunista maatamme, mutta surullista on jatkuvasti huomata ja kuulla varsinkin kevyenpuolen viihdetaiteilijoiden täysin nonsoleeraavan kappaleiden tekijätietoja räikeästi. Aloittivatko tämän villityksen aikanaan kaupallisten radioiden toimittajat suoranaisella väärällä tiedonjakamisella kuulijakunnalleen? Kannattaa huomata, että tätä ongelmaa ei laisinkaan ilmene ns. taidemusiikin puolella, vaan siellä teosten tekijät ja esittäjät poikkeuksetta aina esitellään, kuten asia ja hyvä tapa vaatiikin.

Ongelma on saanut kohtuuttomat mittasuhteet ja on tänä päivänä niin yleistä, että joskus tuntuu ainoastaan sävelteosten tekijöiden, sanojen laatijoiden tai teosten sovittajien sekä mahdollisesti kustantajien enää olevan asiasta kiinnostuneita ja kiinnittävän siihen huomionsa, täysin syystä. Keneltä olisi pois, jos teostiedot täysin julkeasti ilmoitettaisiin tilaisuuksissa tai lähetyksissä?

Anneli Saaristo ja Silja Kuoppala

Voit joskus huviksesi tarkkailla radio- tai tv-lähetyksen juontajaa tai toimittajaa, tilaisuuksien juontajia tai jopa esiintyviä artisteja, ja tulet yllättymään melkoisesti kuulemastasi; täysi väärää tietoa voidaan jakaa ja jaetaan kenenkään siihen puuttumatta tai tekemättä asialle juuri mitään. Päivittäin saat kuulla kuulutuksia, joissa ilmoitetaan laulajan esittävän kappaleensa "se ja se", vaikka laulajalla ei olisi kappaleen tekemisen kanssa ollut mitään tekemistä, hän on korkeintaan levyttänyt sen laulun. Perjantaina 4.7.2014 sattumalta kuuntelin Tampereen Keskustorin ohjelmateltassa, kuinka Anneli Saaristo rehenteli esittävänsä seuraavaksi "oman kappaleeni", La dolce vita. Ei kai nyt sentään laulajan levytys kappaleesta tee hänestä teoksen tekijää? Lauantaina 5.7.2014 samassa teltassa Dimitri Icberg vannoi Hopeisen kuun olevan Olavi Virran kappale. La dolce vita vain sattuu olemaan säveltäjä ja kapellimestari Matti Puurtisen sävellys ja sanoittaja on Turkka Mali ja jäljet johtavat vuoteen 1989, jolloin laulu sijoittui seitsemänneksi Eurovision laulukilpailussa. Hopeinen kuu taas on tuontitavaraa Italiasta ja kohosi vasta täällä Suomessa isommaksi hitiksi, mutta laulu ei ole Olavi Virran tekemä.

Täysin puhtain paperein tästä ongelmasta eivät selviä myöskään tietyt ohjelmatoimistot ja esim. artistien ja yhtyeiden omat kotisivut. Villiltä tuntuu meno lännessä! Eräskin artisti ilmoittaa omilla sivuillaan luettelon Tapio Rautavaaran kappaleista, joista hän on koonnut oman konserttiohjelman. Valistunut ja huolellinen kuluttaja huomaa heti, että ainutkaan luettelossa ilmoitettu laulu ei ole Tapio Rautavaaran säveltämä, vaan joukossa on mm. Reino Helismaan laulelmia.

Antti Telenius

Niin se vaan on, että ihmiset ovat perusluonteeltaan laiskoja ja siirtävät asiat ja tekemiset hamaan tulevaisuuteen, jos se vain suinkin on mahdollista. Toisaalta on myös ymmärrettävä artistien joskus kohtuuttomankin suurta egoa ja maksava yleisöhän voi aina äänestää jaloillaan! Aina voi ja kannattaakin toimia positiivisessa hengessä; kun ensi kerralla kohtaan esim. em. tavalla toimivan esiintyvän artistin, käy rohkeasti, päättäväisesti ja ystävällisesti häntä kädestä tai hihasta kiinni ja kysy hänen motivaatiota moiseen, muista kuitenkin aina toimia rakentavassa hengessä. Kiitä vaikkapa häntä ensin suorituksesta ja ota puheeksi, mitä tälle asialle voisi yhteisesti tehdä! Tuskin asiain tila siitä ainakaan voisi heikentyä?! Tekijätietoisempaa kesää kaikille kunnon musiikin ystäville!

Jouni Nieminen

Tekijätietoja©Esa Hakala