lauantai 5. heinäkuuta 2014

Kartanon pääsisäänkäynti isännän ikuistamana.

Suur-Merijoen kartano sijaitsi Etelä-Karjalassa Viipurin maalaiskunnan länsilaidalla ja kartanon loi Pietarissa majaileva sveitsiläissyntyinen liikemies Maximilian Othmar Neuscheller (1860-1919), joka osti vuonna 1900 maa-alueen lomanviettopaikaksi perhekunnalleen. Maanviljelijä Wilhelm Breitensteinilta Maximilian hankki Suur-Merijoen ja Barkkarsin ja kotvan myöhemmin paroni Emil von Kothenilta Pienmerijoen maat. Parhaimmillaan hän hallitsi 1548 hehtaaria kartanonsa maita ja tilan manttaaliluku oli 2.23. Perheen koti Pietarissa sijaitsi Pikku Nevan Kamennyi Ostrov eli Kivisaarella osoitteessa Malaja Nevska 8. Alue tunnettiin huvilakaupunginosana ja oli Pietarin arvostetuimpia alueita. Paitsi hyvissä varoissa, tämä mainio Maximilian-veikko oli myös antoisa mesenaatti, taiteiden ja tieteiden hiljainen ja vaatimaton tukija sekä lempeäluonteinen ja sangen musikaalinen mies - ominaisuus, joka ilmeisesti periytyi omalta äidiltä. Suuri osa hänen omistaman yrityksen liiketuloksesta ohjautui sitä varten perustettujen säätiöiden kautta hyväntekeväisyyteen ja auttamiseen. Hän oli heikkona myös luonnontieteisiin ja vihkiytynyt valokuvaukseen, jonka johdosta Suur-Merijoen kartano sai osakseen myös omat tähtitorninsa ja pimiön sekä valokuvauslaboratorionsa. Maximilian tiluksillaan kulkeissaan jo 1910-luvulla kuvasi värivalokuvia Autochrome-dian stereokuvina.
Kauppahuone Leopold Neuscheller.

Perheen kotitalo Pietarissa.
 

Maximilianin isä, pietarilaistunut teollisuusmies ja tehtailija Leopold Neuscheller avioitui tunnetun koloratuurilaulajattaren, Hannoverista kotoisin olleen Maria Othmarin kanssa 1850-luvun lopulla ja heidän pojastaan tuli Maximilian Josef. Neuschellerit ovat aivan alkujaan lähtöisin Itävallan Triestestä, josta suku vaivihkaa siirtyi itäiseen Sveitsiin Graubündenin kantonin alueelle 1800-luvun alkupuolella. Leopold Neuschellerin yritys oli alkujaan agentuuri- ja tukkuliike, joka vei ja toi nahkoja ja vuotia ja hän perusti sen vallankumousvuonna 1848 Riikaan lähdettyään Churista. 1850-luvulla yritys siirtyi jo Pietariin isompien markkinoiden perässä. Vuonna 1860 Leopold laajensi yritystään perustamalla Russian American India Rubber Co:n liikkeen saadessa tuotteillensa yksinmyyntioikeuden koko laajassa Venäjän maassa. Tämä kumifirma valmisti pääasiassa kalosseja ja liiketoiminta paisui lopulta niin suureksi, että se oli omana aikanaan maailman suurin kumialan yritys; firmalla oli liiketilaa ja varastoja Tashkentista Varsovaan ja Vladivostokiin asti, mutta yritys toimi myös varsinkin Saksassa ja Ranskassa. Stuttgartin lähellä Cannstadtissa Maximilian kävi koulunsa ja täällä hän ystävystyi myös hollantilaisen Hendrik van Gilse van der Palsin kanssa. Ikätoverit koulunsa lopetettuaan hankkiutuivat Pietariin perheyhtiön kauppatalon palvelukseen vuonna 1875 ja kun Leopoldista aika jätti vuonna 1884, kumpainenkin peri yhdessä tämän Leopoldin jälkeensä jättämän jättimäisen omaisuuden.
Maximilian ja Cornelia.

Äiti lapsien kanssa 1890-luvun alussa.
Isä poikien kanssa Genovassa 1907.
Maximilian avioitui vuonna 1883 Hendrikin serkun, Cornelian (1865-1924) kanssa parin saadessa kymmenen lasta, joista seitsemän eli aikuisikään asti ja Hendrik taas avioitui samana vuonna saksalais-tanskalais-englantilaisen Lucy Johanssenin kanssa. Vuonna 1909 kauppahuone Leopold Neuscheller fuusioitiin kumitehtaan kanssa, jonka nimessä oli tehtaanmerkki "Treugolnik" ja tässä samaisessa vaiheessa Maximilian luovutti kokonaan yritystoiminnan ja siirtyi ansaituille eläkepäiville muiden harrasteiden pariin. Yrityskumppani Hendrik van Gilse van der Palsin siirtyi myös vallankumouksen jälkeen Suomeen - Lohjan Paloniemen kartanon omistajaksi ja rakennuttajaksi hän oli ryhtynyt jo lokakuussa 1897 ostamalla kartanon, jonka päärakennuksen suunnittelutyö alkoi helmikuussa 1898 ja hän piti kartanon omistuksessaan vuoteen 1914 asti - jatkoi myös liiketoimintaansa tehtaan "Suomen Treugolnik Oy" omistajana ja johtajana.
Suur-Merijoki ilmasta kuvattuna.

Kartanoon johtava tammikuja isännän kuvaamana.
 
Arkkitehdit Herman Gesellius (1874-1916), Armas Lindgren (1874-1929) sekä Eliel Saarinen (1873-1950) ottivat vastaan tilauksen suuresta kivihuvilasta Karjalaan vuonna 1900. Samat arkkitehdit olivat jo hoitaneet Henrik van Gilse van der Palsin Lohjalla sijaitsevan Paloniemen kartanon suunnittelun ja Paloniemi valmistui samana vuonna kun Suur-Merijoen työt alkoivat eli vuonna 1900. Huvilan sisustustöihin ottivat osaa myös taidemaalarit Väinö Blomstedt ja Gabriel Engberg sekä kuvanveistäjä Felix Nylund ja taidetakoja Eric O. W. Ehrström. Samanaikaisesti Suur-Merijoen kartanon päärakennuksen kanssa valmistui Kirkkonummen Luomassa Hvitträsk, samojen arkkitehtien kodikseen ja ateljeekseen suunnittelema kartano, ja molemmat rakennukset muistuttavat monin osin toisiaan. Arkkitehtikolmikko oli näihin aikoihin saavuttanut tai saavuttamassa omilla töillään suurta mainetta ja menestystä, ja kaikkein vähiten tämä menestys ei johtunut Pariisin maailmannäyttelyn Suomen paviljongista. Toisaalta nuoret arkkitehdit tarvitsivat juuri van Gilse van der Palsin ja Neuschellerin kaltaisia vahvoja mesenaatteja ja äveriästä tukijoukkoa oman taiteensa esilletuomiseen. Rakennuttajat taas varmasti halusivat, että työn jälki oli laadukasta eikä se missään vaiheessa ollut myöskään rahasta kiinni. Vahvasti on näyttöä myös siitä, että nämä rakennuttajat täysin vilpittömästi ja pyyteettömästi halusivat avittaa nuoria arkkitehteja orastavan maailmanmaineensa kynnyksellä.

Ensimmäiset tiedot Suur-Merijoesta ajoittuvat jo 1500-luvun alkuun ja kartano on vuodesta 1651 muuttunut säteritilaksi; kartanoa ovat isännöineet vuoroon maalliset, kirkolliset kuin armeijan suurmiehet. Vanhan Suomen peruja oli myös lahjoitusmaajärjestelmä; Viipurin valtauksen jälkeen Pietari I liitti koko Viipurin läänin henkilökohtaiseen omistukseensa ja alkoi jakaa luotetuille avustajilleen maata lahjoituksina. Keisarin tarkoitus oli houkutella Pietariin aatelisia virkamiehiksi. Tästä palkkioksi he saivat lahjoitusmaata, johon heillä oli myös oikeus kantaa veroa maiden tietyistä pitäjistä, kylistä ja tiloilta. Nämä lahjotut - joita myös donataareiksi kutsuttiin - omistivat alueensa ihmiset ja näiden koko irtaimen omaisuuden. Donataarit eivät saaneet itse asua maillaan ympärivuotisesti, sillä heillä piti sitä tarkoitusta varten olla asunto Pietarissa.
Suur-Merijoen rakennuksia.
Kartanon karjakot ja pehtori isännän kuvaamana.
Kartanon uutta rakennuskantaa isännän kuvaamana.

Vuonna 1726 Pietari I lahjoitti Suur-Merijoen korkeimpaan ja vaikutusvaltaisimpaan aatelistoon kuuluvalle kenraalimajuri Ivan Maksimov Shuvaloville, joka toimi Viipurin ylikomendanttina vuosina 1719-1732. Hänen jälkeensä tila siirtyi kauppaneuvos Olchin ja hänen perillistensä haltuun, kunnes vuonna 1840 tilan isännäksi tuli esikuntalääkäri A. Kostiloff. 1860-luvulla amiraali Rudukoff ja tämän leski huolehtivat tilasta aina vuoteen 1880 asti, jolloin tila lopulta siirtyi maanviljelijä Wilhelm Breitensteinille ja häneltähän Maximilian sitten syksyllä 1900 osti Suur-Merijoen omistukseensa. Hän oli erittäin luultavasti hyvin tietoinen myös siitä, että Viipurin maalaiskuntaan samoihin aikoihin eli vuosina 1903-04 oli valmistumassa arkkitehti Gustaf Nyströmin suunnittelema Kirjolan kartanon ihka uusi päärakennus Nobel-suvulle Johanneksen pitäjässä Edla Nobelin, Bakun Naftayhtiön perustajan, insinööri Ludvig Nobelin lesken teettämänä.

Kirjolan kartano Johanneksessa.
 
Viipurin maalaiskunta.

Suur-Merijoki sijaitsee noin 30 km nykyisestä rajasta Viipuriin päin ja Suur-Merijoelta on vielä noin 12 km Viipurin kaupunkiin. Neuschellerin omistuksessa kartanossa viljeltiin maata; peltoja oli 615 hehtaaria ja ne olivat etupäässä kauralla ja rukiilla. Karjatalous oli myös merkittävässä osassa; 300 päätä ayshirerotuista lehmää, joiden kantaisä, Englannista tuotettu Gary oli kartanon isännän ylpeilyn ja monen valokuvan aihe. Hevosia kartanolla oli 55 kappaletta ja sataan päähän noussut siipikarja. Kartanon isäntä matkusteli paljon ulkomailla ja oli erittäin herkkä uusien tekniikoiden perään. Näin ollen ei myöskään ollut perin ihmeellistä, että kartanon maanviljely oli hyvin edistyksellistä ja modernia. Kylvö-, niitto- ja puimatyöt hoidettiin runsaalla konevoimalla. Tilalta löytyi oma saha ja mylly sekä vuodesta 1910 pellavaöljy- ja vernissatehdas. Sitkeästi väittävät Suur-Merijoen kartanon mailla ajetun Suomen ensimmäisellä traktorilla. Kartanon puutarha vaati myös valtavasti työtä. Kartanon maiden uudelleenmuokkaus alkoi välittömästi maiden siirryttyä Maximilianin omistukseen ja sitä varten hänellä oli useita satoja miehiä maillaan töissä. Uusia rakennuksia päärakennuksen lisäksi tilalla olivat talli ja navetta. Mittavasti alkoi myös palkollisten asuntojen korjaushanke ja jo sortuneiden torppien tilalle rakennettiin paljon uutta rakennuskantaa.
 
Hallin fresko isännän värikuvana.
Suur-Merijoki elokuussa 1912 isännän ikuistamana.
Isännän kuvaamana ylpeilynaiheet: kartanon sonni, Gary ja tiettävästi Suomen ensimmäinen traktori.

Suur-Merijoen vanha puinen päärakennus purettiin uuden tieltä ja maisemoinnin jälkeen uusi päärakennus pystytettiin hieman korkeammalle ja näyttävämmälle paikalle. Jopa linnaa muistuttava uusi rakennus sai vaikutteita keskiajalta ja pohjautui mm. gotiikkaan varsinkin ensimmäisessä suunnitteluvaiheessa. Lopulliseen taloon piirteet tulivat sitten vähän lievempinä, sen valmistuttua vuonna 1904. Linnamaisuutta korosti myös pohjoisen julkisivun kaareva torni. Pinta-alaltaan talo oli n. 900 neliömetriä ja kellarikerroksessa oli portinvartijan huoneeksi nimetty palveluskunnan huone, käsityöhuone, pesutupa, mankeli- ja silityshuone, viinikellari, ruokatavarakellari sekä kaksi konehuonetta. Talon keskuksena toimi alakerran halli, joka piti sisällään mm. ruokasalin. Sieltä avautui näkymä pohjoisen tornimaiseen puoliympyrän muotoiseen herrainhuoneeseen ja kirjastoon ja länteen päin musiikkihuoneeseen ja budoaariin. Tornin toisessa kerroksessa sijaitsi ns. tornihuone ja kolmas kerros tarjosi näköalapaikan katsojille.  Musiikkihuoneesta pääsi biljardihuoneeseen kukkakäytävää pitkin. Itäseinustalta johtivat portaat yläkertaan ja niiden alatasanteelta päädyttiin tilaan, jossa olivat poikain kaksi huonetta, halli ja kylpyhuone sekä wc. Tämän tilan vierestä oli kulku keittiöosastolle ja isännän valokuvauslaboratorioon. Suuren keittiön takana, taloussiiven päädyssä sijaitsivat halli ja sivuportaiden eteinen sekä kolme palveluskunnan huonetta. Yläkerrassa olivat perheen makuuhuoneet ja vierashuoneet sekä yksi palveluskunnan huone. Täällä olivat myös vanhempien pukeutumishuone, suuri kylpyhuone ja erillinen wc. Talossa oli kolme sisäänkäyntiä; etelän julkisivun pääsisäänkäynnin lisäksi palveluskunnan sisäänkäynti talon itäisellä seinustalla sekä pohjoisen puolen sisäänkäynti terassilta tornin kupeesta. Pääsisäänkäynnin vuolukiviportaiden molemmin puolin sijaitsivat Olga Gummerus-Ehrströmin veistämät salamanterifiguurit, joiden symbolisena tehtävänä oli suojella taloa tulipalolta.


Hallin takkanurkkaus.

 
Tornissa sijaitsivat alhaalla herrainhuone ja kirjasto, ylempänä tornihuone ja ylinnä näköalapaikka.
Kartanon pelloille isäntä rakennutti tähtitornin, joka tässä kuvassa on iltaruskossa hänen omassa kuvassaan.
Musikaalista sukua väliajalla voimia keräämässä.

George de Godzinsky isänsä ja äitinsä kanssa Suur-Merijoella 1915. 
Musiikkihuoneen flyygeli oli sijoitettu pari askelmaa korkeammalle korokkeelle ja pohjoisseinää hallitsi Väinö Blomstedtin fresko, joka hallin freskon kanssa oli talon isokokoisin seinämaalaus. Perheen vanhin poika, Leopold antautui jo nuorena musiikin viemäksi opiskelemalla viulua ja pianon soittoa. Lapsista Maria opiskeli myös pianon soittoa ja hänestä tulikin ainakin joksikin aikaa konserttipianisti ja 1920- ja 30-luvuilla hän toimi Wienin konservatoriossa pianonsoitonopettajana. Maria avioitui Pietarissa Franciszek de Godzinskyn kanssa vuonna 1913 ja heille syntyi 5.7.1914 Pietarissa poika, jonka hyvin tunnemme täällä Suomessa säveltäjänä, sovittajana, kapellimestarina ja pianistina, George de Godzinsky. Perheeseen syntyi vielä Georgelle nuorempi sisar, Elisabeth hieman myöhemmin. Perhe pakeni vallankumousta Suomeen Laatokan jäätä pitkin yöllä , mutta Maria-äiti halusi lähteä oman uransa myötä maailmalle ja näin perhe hajaantui. Kun Neuschellerit ja van Gilse van der Palsit yhdistivät lahjakkuutensa, se merkitsi usein kamarikonsertteja Suur-Merijoen kartanossa, jossa keskeisin Haydnin, Mozartin, Beethovenin, Mendelssonin ja Brahmsin jousikvartettikirjallisuus soitettiin lävitse. Maximilian Othmar Neuscheller rakennutti Nizzaan äitinsä kunniaksi oopperatalon ja kaupungissa on myös Neuschellerin nimeä kantava katukin. Tällöin elettiin vielä aikaa, jolloin yleissivistykseen kuului musiikki ja laulu- ja soittotaito.
Suur-Merijoen kartanon musiikkihuone.
Musiikkihuoneen fresko Imatran koskesta ja mustasta joutsenesta.
Sonniveistos ja pihapaviljonki.
Sisääntulo kartanon päärakennukseen isännän tallentamana.
Haikeat jäähyväiset jätettiin palveluskunnalle vuonna 1926 Vladimirin ollessa kartanon isäntänä.

Surullista, todella surullista on elää sen tiedon varassa, että Suur-Merijoen kartanoa ei enää ole näyttää esim. museona jälkipolville. Maximilian joutui vallankumouksen uhriksi, vangittiin, joutui kestämään julmia oikeudenkäyntejä ja lopulta menehtyi elokuussa 1919 päästyään vankilasta Moskovassa sairauskohtaukseen raitiovaunuun ja hänen puolisonsa menehtyi vuonna 1924. Perhe pakeni vallankumousta isän kuoleman jälkeen muuttamalla asumaan Suur-Merijoelle. Suku kuitenkin myi kartanon ilmeisesti vuonna 1926 ja viimeistään vuonna 1927 kartano päätyi valtion omistukseen. Nyt peltoalueet saivat palvella ilmavoimia ja kartanon läheisyyteen valmistui lentokenttä. Satakunnan lennoston edeltäjä, Erillinen maalentolaivue toimi tällä kentällä vuoteen 1939 asti ja kartanon päärakennuksesta tehtiin laivueen upseerikerho. Talvisodan tiimellyksessä kartanon päärakennus pommitettiin ja syttyi palamaan. Tässä vaiheessa rakennuksen katto käytännössä hävisi, mutta talon irtaimisto saatiin evakuoitua 13.3.1940 mennessä. Irtaimisto päätyi ensin Uttiin Lentorykmentti I:n kyydissä ja vuonna 1945 irtaimisto siirrettiin Poriin, Satakunnan Lennoston Ilmailu-upseerikerholle. Jatkosodan aikana Suur-Merijoen päärakennus ehti palvella vielä sairaalana, koska sen kiviseinät olivat vielä tukevasti pystyssä. Peli menetettiin viimeistään 20.6.1944, jolloin kartano luovutettiin Neuvostoliitolle. 2000-luvulle tultaessa päärakennuksesta oli jäljellä enää kivijalkaa ja mahdollisesti joitakin osasia kellarista. Vuonna 1905 Maximilianin itsensä istuttama tammikuja oli tuolloin vielä olemassa samoin talousrakennuksista ainoastaan erittäin pahoin vaurioitunut navettarakennus.
Suur-Merijoki©Esa Hakala

Ei kommentteja: