Itse tarinaan päästäksemme meidän on haettava vauhtia Pohjois-Amerikan sisällissodan ajoista. Idea Louise Strong syntyi Gambierissa, Ohiossa vuonna 1859 todelliseen maalaisperheeseen, jossa isän, äidin ja Idean  lisäksi asuivat myös Idean sisarukset. Isä joutui mukaan sisällissotaan ja tuli siellä vangituksi joutuen vankileirillä nälkäkuoleman partaalle. Surkeassa kunnossa luineen ja nahkoineen kotiin palattuaan tältä reissulta hän vietti lopun elämänsä lojuen riippumatossa, josta eräänä päivänä pudotessaan taittoi niskansa ja kuoli. Äidille jäi vastuu lapsista ja maatilan hoidosta. Vanhimmasta veljestä tuli kuuluisa kirurgi ja äiti päätti lähettää 12-vuotiaan Idean ja häntä seuraavaksi vanhemman veljen Chicagoon saamaan parempaa opetusta. Aluksi Idea suoritti lukion ja siirtyi sitten erittäin arvostettuun Rockfordin Naisseminaariin. Tämän oivan opinahjon jälkeen hän siirtyi opettelemaan taiteita ja kouluna oli nyt Art Institute of Chicago. Täällä hänet havaittiin pian hyvin taitavaksi ja opintojen edetessä hän osoitti myös varmuuttaan ja kunnianhimoaan taiteilijana. Tässä vaiheessa hän tutustui tulevan mieheensä, William Andrew Hammondiin, ja opiskelut saivat sillä kertaa jäädä siihen. Pari vihittiin vuonna 1883 ja heille syntyi neljä lasta; vanhin tytär, Eunice, menestyi mainiosti kirjoittajana kirjoittaen mm. Saturday Evening Postiin ja myöhemmin häneltä ilmestyi omaelämäkerta. Seuraavaksi vanhin tytär, Louise, valmistui Episkopaalisesta Diakonissalaitoksesta ja kulkeutui lähetystehtäviin Kiinaan kääntämään ensimmäistä kiinankielistä virsikirjaa. Kolmanneksi vanhin tytär, Peggy, osoittautui erittäin taitavaksi sellistiksi, joka konsertoi monien orkestereiden solistina Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Nuorin lapsista oli poika, Laurens, joka syntyi 11.1.1895 Evanstonissa ja josta kehkeytyi monien patenttien keksijä ja Hammond-urkujen kehittäjä.

William Andrew Hammond oli työuransa aloittanut Western Unionissa juoksupoikana ja edennyt First National Bank of Illinoisin pankinjohtajaksi. Hän tuli loistavasti toimeen ihmisten kanssa, oli erittäin sosiaalinen sekä muisti hyvin ihmisten nimiä ja kasvoja. Hänen kerrottiin olleen niin taitava, että hän pystyi kirjoittamaan molemmilla käsillä samanaikaisesti kirjeitä sanelemalla samalla kolmatta kirjettä sihteerilleen. Vuona 1893 perheelle valmistui iso ja kaunis talo Evenstoniin lähelle Lake Michigania. Perheen Idea-äiti toimi kotiopettajattarena ja perhe eli sangen ylellistä elämää; heillä oli hovimestari ja muutakin palveluskuntaa talossaan ja kotiin kutsuttiin paljon erilaisia ihmisiä syömään. Kaikki muuttui kuitenkin yllättäen, kun perheen isä, William Andrew, päätti päivänsä oman käden kautta vuonna 1898. Neuvokas Idea-leski sai miehensä pankin kanssa neuvoteltua alaikäisten lasten elatusmaksut, jotka pankki sitoutui hoitamaan. Idea päätti lähteä Eurooppaan jatkamaan kesken jääneitä opintojaan. Ranskassa ollessaan Laurens alkoi jo kypsytellä monia myöhemmin patentoimiaan keksintöjä. Kun poika oli tullut 14-vuoden ikään, he palasivat takaisin Evastoniin. Nyt Laurens osasi jo yhtä hyvin saksaa ja ranskaa, kuin äidinkieltänsä englantia.

Laurens Hammond jatkoi opintojaan Evanston High Schoolissa ja myöhemmin hän ryhtyi opiskelemaan mekaniikkaa Cornellin yliopistossa, josta myös valmistui insinööriksi vuonna 1916. 16-vuotiaana hän patentoi jo ensimmäisen käyttökelpoisen keksintönsä - ilmapuntarin. Ensimmäiseen maailmansotaan hän osallistui palvelemalla Yhdysvaltain joukossa Ranskassa ja sodan jälkeen hän asettui Detroitiin Gray Motor Companyn pääinsinööriksi valmistamaan laivojen moottoreita. Vuonna 1920 hänen onnistui lähteä Detroitista New Yorkiin omiin toimitiloihin, kun hän sai kokoon varat tätä varten suunnittelemallaan hyvin hiljaisella vieterikellolla. 1922 hän patentoi Teleview-elokuvajärjestelmän saavuttaen sillä yleisömenestystä Selwyn Theatressa, mutta laitteisto osoittautui niin kalliiksi, ettei sillä myöhemmin ollut juuri kaupallisia mahdollisuuksia.

Sittemmin Laurens ajautui perustamaan vuona 1928 Hammond Clock Companyn, kun hän oli kehitellyt Henry Warrenin Telechroniin pohjautuvan synkronisen kellomoottorin. 30-luvun laman myötä tämä kelloliike joutui taloudellisiin vaikeuksiin ja välttääkseen taloudellisen konkurssin Laurens ryhtyi jälleen kehittelemään uusia keksintöjä kiireesti; näitä olivat mm. sähköinen bridge-pöytä ja maailmankuulut Hammond-urut. Laurens Hammond hankki vuonna 1933 käytetyn pianon, josta poisti kaiken sisälmyksen jättäen jäljelle koskettimiston. Hän alkoi kuumeisesti kokeilla erilaisia äänentuottamismekanismeja ja totesi tutkimuksiensa tuloksena parhaaksi tavaksi äänipyörägeneraattorin. Hänen assistenttinaan toimi St. Christopherin episkopaalisen kirkon urkuri ja apulaistaloudenhoitaja W. L. Lahey, jolla hän kuuntelutti soittimensa ääntä. Vuodelta 1896 oli peräisin Thaddeus Cahillin Telharmonium-laitteisto, jolla kelan ja magneetin lähellä pyörivä hammassylinteri sai aikaan kelaan sähköjännitteen, joka purettiin ääneksi puhelinkuulokkeen avulla. Hammond kehitteli Cahillin ideaa äänen tuottamisesta kelan ja hammastetun sylinterin avulla. Äänigeneraattorin synkronimoottorin pyörittämät hammastetut pyörät indusoivat keloihin jännitteitä, jotka voitiin vahvistaa ja muuttaa ääneksi. Hammastus oli muotoiltu siten, että kelaan syntyvä vaihtojännite oli puhdasta siniaaltoa ja jännitteen taajuus riippui äänipyörän pyörintänopeudesta sekä siitä, kuinka monta hammasta pyörän kehällä oli. Varsinainen sointiväri luotiin yhdistämällä eri taajuisia siniaaltoja tarvittavissa suhteissa liukutankojen (drawbar) avulla, joiden määrä vaihteli eri urkumalleissa. Jokaisessa liukutangossa oli 9 eri asentoa, 0 eli mykkäasento ja kahdeksan soivaa voimakkuutta.

 Näille kehittämilleen Hammond-uruille Laurens sai patentin 24.4.1934 ja teollinen valmistus oli valmis alkamaan. Tähän alkuperäisratkaisuun perustuvia mainioita soittimia on yhäti käytössä sangen paljon. Hammond esitteli vuonna 1935 ensimmäisen urkumallinsa - Model A:n -, soittimen, joka oli suhteellisen kevyt ja helposti liikuteltavissa. Tämä malli muodostui taloudelliseksi selkärangaksi Hammond-urkujen tuotannolle, vaikka Model A oli aikanaan hyvin kallis soitin. Yhtiö jatkoi tasaista kasvuaan seuraavina vuosina ja vuonna 1954 esittelyyn tuli malli B-3, joka osoittautui Hammondin urkumalleista sittemmin kaikkein kaupallisimmaksi. Hammond B-3:n menestys nähtävästi perustui sekä sen ainutlaatuiseen ääneen että uusiin chorus- ja tremolo-ominaisuuksiin ja äänen alussa kuuluvan perkussioefektin. Vuosien 1954 ja 1974 välissä Hammond Organ Company valmisti myytäväksi Hammond B-3- ja C-3-malleja yhteensä noin 275 000 kappaletta eli enemmän kuin mitään muuta sähköistä kosketinsoitinta on tähän päivään mennessä myyty.

Tavallisesti äänipyörägeneraattorit sisältävät kaikkiaan 91 äänipyörää, jotka kattavat seitsemän ja puolen oktaavin äänialan ulottuen kontra-C:stä (32,69 Hz) viisiviivaiseen fis:iin (5 919,85 Hz). Koska kaikki äänipyörät liittyvät hammaspyörien välityksellä samaan pääakseliin, ovat kaikki 91 taajuutta aina samassa vireessä toisiinsa nähden. Kun pääakselin pyörimisliikkeestä puolestaan huolehtii kellontarkka synkronimoottori, eivät generaattori-Hammondit käytännöllisesti katsoen koskaan kärsi viritysongelmista. Synkronimoottori on ainutlaatuinen: se ei pysty lähtemään omin avuin pyörimään, koska sillä pysähtyneenä ei ole vääntömomenttia ollenkaan. Tämän vuoksi isoissa Hammondeissa on toinenkin sähkömoottori, jota antaa vain käynnistysvauhdin synkronimoottorille. Äänigeneraattorin keloihin indusoituva jännite on ainoastaan muutamia millivoltteja, ja suuren vahvistuksen vaativana se on kovin altis monenlaisille häiriöäänille. Niiden pois suodattamiseksi kehitettiin jokaiselle äänipyörä-kela-yhdistelmälle oma alipäästösuotimensa.

Omintakeisen lisänsä jokaisen äänipyörän tuottamaan ääneen antaa viereisen pyörän aikaan saama  ylikuuluminen eli vuotoääni (leakage). Tätä yritettiin vaimentaa suunnittelemalla äänipyörien järjestys generaattorissa siten, että viereisten pyörien tuottamat äänet olivat mahdollisimman konsonoivassa harmonisessa suhteessa (oktaavi tai kvintti) toisiinsa. Toinen alkujaan ei-toivottu ominaisuus Hammond-uruissa oli koskettimien kontaktien äänisignaaliin kosketinta painettaessa aiheuttama napsahdus (key-click), jota myös yritettiin  poistaa  tai vaimentaa, jotta ääni olisi ollut puhtaampi ja muistuttanut aidommin oikeaa pilliurkua. Tämä ei kuitenkaan täysin ottanut onnistuakseen ja lopputuloksena key-clickistä sekä B3/C3/A-100 malleihin tulleesta perkussiosta onkin tullut erittäin haluttu ja ominainen osa Hammond-soundin suosiota etenkin jazz- ja rockmusiikissa. Hammond-urkujen perusrakenne säilyi niiden koko 40-vuotisen tuotannon ajan siten, että alkuperäistä patentin luonnetta kunnioitettiin. Usein Hammondien koneistojen ja soittopöytien mitat pysyivät muuttumattomina niin, että ne ovat suurimmaksi osaksi päikseen vaihdettavissa eri mallien välillä. Hammond kehitteli myös muitakin malleja eri hintaluokkiin ja näistä kuuluisimmat ovat varmasti ns. spinettiurut. Spinetit jakaantuvat M-, L-, sekä T-sarjaan, joita kaikkia on valmistettu useita malleja.

Soittimen nimittämisestä uruiksi oli seurauksena kohu ja jopa oikeuskiista. Eräät pilliurkujen rakentajat katsoivat ettei soitinta olisi saanut nimittää uruiksi. Kiista ratkaistiin järjestämällä kuuntelutilaisuus, jossa asiantuntijat sermien takana pyrkivät soinnista erottamaan kumpi soitin oli kyseessä. Koska täysin varmaa selvyyttä ei onnistuttu asiantuntijoiden avullakaan saamaan, kiista raukesi ja ratkaistiin Laurens Hammondin eduksi. Alkujaan soitinta markkinoitiin edulliseksi vaihtoehdoksi kirkkoihin pilliurkuja korvaamaan, mutta soitin on löytänyt todella laajan kannattajajoukon varsinkin rock-, jazz-, blues-, viihde- ja gospelmuusikoiden parissa. 1980-luvulla Hammond-urut taistelivat kovasti markkinoista yleistyviä syntetisaattoreita vastaan, mutta ne säilyttivät oman vankan kannattajakuntansa ja ovat taas 1990-2000-luvuilla kasvattaneet ja vakiinnuttaneet oman osuutensa soitinten joukossa. Nykyään vain digitaalinen maailma on muokannut soittimen ominaisuuksia uuteen uskoon.

Toisen maailmansodan myötä Hammond pääsi kehittelemään uusia patentteja. Hänen apua tarvittiin ohjusten ohjausjärjestelmien kehittämisessä ja hän sai patentteja infrapuna- ja valosensoreille, joita käytettiin pommien ohjaukseen. Hänelle myönnettiin patentteja myös liukupommien ohjauslaitteistoihin, kameran linssien sulkumekanismeihin, ja uuden tyyppiseen gyroskooppiin. Liukupommien ohjaustavat olivat nykyisten ydinsukellusveneiden kantamien ohjusten ohjausjärjestelmien esiasteita.

Laurens Hammond luopui yrityksensä johtajuudesta 1955 keskittyäkseen tutkimukseen ja uusien asioiden ja patenttien kehittelyyn. Eläkepäivät koittivat virallisesti 1.2.1960 ja eläkkeelle jäädessään  hänellä oli hallussaan jo 90 patenttia ja ennen kuolemaansa Hammond kasvatti vielä patenttiensa määrää sataankymmeneen. Hammondin kuollessa maailmassa oli yli 30 eri sähköurkujen valmistajaa. Valmistajien lukumäärä jatkoi yhä kasvuaan 1970-luvulla kotisoitinten suosion noustessa merkittäväksi.

Hammondin kehittämistä uruista olisi vaikea esittää mitään ilman, että samalla kertaa tulisi kunnioittaneeksi Donald James Leslien elämäntyötä. Leslie kehitteli urkujen jatkoksi pyörivän kaiuttimen ja vahvistimen eli ns. Leslie-laitteensa, jota tarjosi heti Hammondille. Ensin Hammond karsasti laitetta ja kehitteli oman versionsa laitteesta, jota myös Hammond ToneCabinetiksi kutsuttiin. Vasta 80-luvulle tultaessa Hammond osti Leslien patentin ja ryhtyi tätä ainutkertaista laitetta hyödyntämään omissa malleissaan. Donald Leslien kehittämää tuotetta oli digitaalisesti hyvin haastavaa mallintaa, koska se tuottaa täysin omintakeisen äänimaailman urkujen sointiin. Sointi luotiin muokkaamalla toimintaperiaatetta ja rakennetta tässä pyörivän kaiuttimen ja vahvistimen yhdistelmässä eri äänitaajuuksien modulaatio-, interferenssi- ja dopplerilmiöiden avulla. Leslie käytti omissa vahvistimissaan elektroniputkilla toteutettuja etu- ja pääteasteita ja lievällä yliohjauksella putket tuottivat miellyttävää säröä.  

Hammond-tuotemerkki on siirtynyt Hammond Suzukin omistukseen ja he valmistavat tyystin digitaalisia Hammond-urkuja Hammond-merkillä. Heidän valmistamissa soittimissa on otettu huomioon sekä äänen mahdollisimman tarkka digitaalimallinnus että ulkonäön säilyvyys ja käytännöllisyys. Äänen säätämiseen käytettävät liukutangot (drawbars) ovat yhäti olemassa ja toimivat esikuviensa mukaisesti. Digitaalisesti mallinnettua äänigeneraattorisointia voitaneen pitää jo hyvin uskottavana alkuperäiselle Hammondille läheisesti liitettyihin ominaisuuksin. Sellaisia ominaisuuksia ovat esimerkiksi koskettimiston klikit ja viereisten äänipyörien ylikuuluminen.