Seinät olivat leveällä ja katto korkealla, kun isolla kädellä ja laajalla sydämellä kulttuuria tuki 3.9.1878 Kemiön saarella piskuisessa Brokärrin kylässä Turun saaristossa syntynyt liikemies, lehdenkustantaja, vuorineuvos ja suuri mesenaatti Amos Valentin Anderson. Hän oli pienviljelijän - isä oli Anders Johan Andersson ja äiti Karolina Sofia Lindblom - poika ja elikin elämänsä poikamiehenä, mutta kansakoulun käytyään Kemiössä hän siirtyi Turun ruotsalaiseen kauppakouluun jatkamaan opintojaan vuonna 1898. Vuodet 1900-1902 hän opiskeli  vakuutusalaa ja kansantaloutta Göttingenissä ja lyhyehkösti Lontoossa. Vuonna 1902 hän asettui asumaan Helsinkiin, jossa nopeasti osoittautui kykeneväksi liikemieheksi; hän aloitti ensin kyllä vakuutusalalla toimien aluksi Suomen teollisuudenharjoittajain keskinäisen palovakuutusyhtiön aktuaarina vuodet 1902-07, mutta sangen pian ryhtyi lehtikustantajaksi tehden ensin lähinnä talouslehtiä, kuten Försäkrings Tidskrift vuodesta 1905 sekä Mercator vuodesta 1906. Amos Andersson tuli perustaneeksi mainos- ja ilmoitustoimiston Nordiska Annonbyrån vuonna 1907 ja pari vuotta myöhemmin hän painatti Mercator-lehteä omistamansa kiinteistön Yrjönkatu 27:n sisäpihalla. Vuoden 1911 kantimissa Anderson ennätti vielä kokea Dagens Tidningen-lehden perustaminen, mutta tästä lehdestä ei tullut kuitenkaan pitkäaikaista - hän kustansi lehteä vuodet 1911-13 -, vaikka sen päätoimittajana toimi Guss Matsson. Vuonna 1913 Amos Andersson rakennutti itselleen asuin- ja toimistorakennuksen Yrjönkadulle ja tämän kivitalon ylintä kerrosta hän piti omana kotinaan. Talon suunnitteli W. G. Palmqvist ja nykyään tässä samassa talossa toimii Amos Andersonin taidemuseo vuodesta 1965 lähtien.

 

Vuonna 1916 Amos Anderson hankki omistukseensa Tilgmannin kirjapainon osake-enemmistön ja näin hänestä tuli välittömästi maan suurin litografisen alan yrittäjä. Vuonna 1921 hänen ostoslistallaan olivat Suomen suurin ruotsinkielinen päivälehti Hufvudstadsbladet ja iltapäivisin ilmestynyt Svenska Pressen. Hän ryhtyi myös kartuttamaan omaisuusmassaansa järjestelmällisellä kiinteistöjen ostamisella Helsingin keskustasta ja jo 1920-luvulla hänen omistuksessaan oli esim. suurin osa Forumin korttelista.

Amos Anderson kunnostautui myös politiikassa; hän osallistui Ruotsalaisen kansanpuolueen edustajana  eduskunnan työskentelyyn kansanedustajana 5.9.1922-1.9.1927. Näinä hänen eduskuntavuosinaan Ruotsalaisen kansanpuolueen kannatus oli yli 12 %:n luokkaa. Eduskunnan toimielimissä hän istui ainakin Pankkivaliokunnassa ja Työväenasiainvaliokunnassa. Suomen presidenttiä hän oli valitsijamiehenä valitsemassa presidenttiä vuosina 1937, 1940 ja 1943. Presidenteistä hänen henkilökohtaiseen tuttavapiiriinsä kuuluivat Kyösti Kallio ja Pehr Evind Svinhufvud. Kokolailla näyttävästi hänelle kerääntyi elämänsä aikana myös eri yhteisöiden luottamus- ja hallituspaikkoja: Suomen sanomalehdenkustantajien liitto (pj), Åbo Akademin säätiö (pj), Helsingin taidehallin isännistö(pj), Kirjapainokonttorin valtuuskunta (pj), Suomen Rooman-instituutin valtuuskunta (pj), Suomen taideyhdistyksen johtokunta (pj), Ruotsalaisen oratorioyhdistyksen johtokunta (pj), Litografisen liiton hallitus (pj), Helsingin ruotsalaisen teatterin valtuuskunta (pj), Waldemar von Bonsdorff  & co:n pankkiiriyhtiön hallintoneuvosto (pj), Rautakirjakauppa Oy:n johtokunta (vpj), Kaleva-yhtiön hallintoneuvosto (vpj), Kaleva-yhtiön johtokunta, Suomen taideakatemian edustajisto, Suomen Unionpankin hallintoneuvosto, Helsingin osakepankin hallintoneuvosto ja Suomen Rooman-instituutin säätiön hallitus.

Andersonin paremmin tunteneet kertoivat hänen persoonansa kaksijakoisuudesta, että aamupuolen päivästä hän oli tiukka ja tarkka liikemies ja lopun päivää seurallinen taiteiden sekä kulttuurin vilpitön ystävä. Mitä sitten saatamme tietää hänen edesottamuksistaan kulttuurin saralla? Runsaasti näyttöä on ainakin siitä, että teatteri on olut hänen sydäntään lähellä; vuonna 1923 Ruotsalaisessa Teatterissa kantaesitettiin hänen kirjoittama legendanäytelmä Vallis Gratiae, jonka tapahtumat sijoittuvat keskiaikaan. 1930-luvulta aina 1950-luvun alkuun sijoittuvalla ajanjaksolla Amos Anderson ohjasi itse monia näytelmiä, joista suosituin lienee ollut Hugo von Hofmannsthalin Suuri maailmanteatteri. Ruotsalainen Teatteri sai kattavan remontin Amos Andersonin kustantamana 1930-luvun puolivälissä. Anderson tuntui olleen poikkeuksellisen kiinnostunut juuri keskiaikaisesta taiteesta, mystiikasta, uskonnosta, seremonioista sekä  musiikista ja hän päätyikin omaan Yrjönkadun kotiinsa rakennuttamaan yksityisen kappelin täyttäen sen vanhalla taiteella sekä omilla uruilla. Anderson julkaisi vuonna 1921 suhteellisen laajan teoksen Suomen keskiaikaisesta kirkkoarkkitehtuurista ja hänen kiinnostuksensa kohdistui vanhojen kirkkojen restaurointiin varsinkin Kemiössä, Paraisilla ja Turussa, joiden kirkkojen korjauksia hän tuki mittavilla lahjoituksilla.

Taiteiden, tieteiden ja kulttuurin tukeminen oli Andersonille laajamittaista, määrätietoista ja pitkäjänteistä työtä. Hänen nimenomaisesta aloitteesta perustettiin esim. klassisen kulttuurin tutkimusta tekevä Suomen Rooman instituutti ja tämän instituutin tiloiksi Anderson lahjoitti hankkimansa Villa Lanten. Samoin Helsingin Taidehalli rakentaminen nautti 1920-luvun lopussa Andersonin runsaskätisestä tuesta. Useaan otteeseen hän muisti lahjoituksin tukea mm. Åbo Akademin tutkimushankkeita ja pitkälti tämän vuoksi hänet vihittiin akatemian kunniatohtoriksi vuonna 1948. Kaukonäköisesti ja hyvin viisaasti hän toimi vuonna 1940, jolloin hän perusti kulttuurisäätiön - Föreningen Konstsamfundet - oman työnsä jatkajaksi ja määräsi säätiön testamentissaan ainokaiseksi omaisuutensa perijäksi. Säätiökirjan mukaan sen keskeinen tehtävä on tukea suomenruotsalaista kulttuuria, kuten musiikkia, teatteria, kirjallisuutta, kuvataidetta, ammattikasvatusta ja julkaisutoimintaa vuosittain jaettavilla apurahoilla. Sama säätiö ylläpitää myös Andersonin nimeä kantavaa taidemuseota Yrjönkadun kotitalossaan sekä Söderlångvikin museota Kemiössä. Molempien museoiden peruskokoelman  muodostavat Amos Andersonin itse keräämän 250 teoksen taidekokoelma sekä hänen kotiensa sisustukset. Vuonna 1945 Amos Andersonille myönnettiin vuorineuvoksen arvonimi.

Vuonna 1927 Amos Anderson osti aluksi kesäasunnokseen Taalintehtaan osakeyhtiöltä Söderlångvikin kartanon Kemiön saaren eteläpäästä, läheltä Dragsfjärdiä. Vuosien saatossa hän vietti aikaansa kartanossa yhä enemmän ja lopulta kuolikin siellä vuonna 1961. Andersonin ostaessa kartanon sen päärakennus oli yksikerroksinen hirsitalo, mutta vuosina 1934-35 päärakennus kunnostettiin arkkitehti W. G. Palmqvistin suunnitelmien mukaisesti kaksikerroksiseksi ja se rapattiin valkoiseksi ulkoa. Näin taloon saatiin yksitoista huonetta ja keittiötilat. Vuosina 1937-38 päärakennuksen molemmille sivuille tehtiin yksikerroksiset siivet, jolloin talon pituudeksi tuli 47 metriä ja pinta-alaa oli nyt 560 neliömetriä. Paul Olsson suunnitteli 1930-luvun lopussa kartanon puistoalueen. Söderlångvik avasi ovensa omistajansa tahdon mukaisesti yleisölle vuonna 1965 ja museo toimii nykyään kesäisin. Vanha navetta on kunnostettu galleriaksi näyttelyiden pitoa varten ja samassa tilassa toimii myös kahvila. Säätiö huolehtii myös kartanon maa-alueista; sen omistuksessa on Paraisilla, Dragsfjärdissä, Kemiössä ja Västanfjärdissä n. 6600 hehtaaria maata, joista viljelysmaata on ainoastaan 170 hehtaaria ja loput pääasiassa metsämaata. 23 hehtaaria maata on varattu Suomen toiseksi suurimpaan omenaviljelykseen Söderlångvikissa ja Tolfsnäsissä.

 

Meilahden huvila-alueella sijaitseva Tamminiemi siirtyi kaupassa vuonna 1924 Amos Andersonin omistukseen. Huvila-alueen vanhimmat rakennukset ovat aikanaan kuuluneet Meilahden tilaan, jonka historiankirjat tuntevat jo vuodelta 1476. Meilahden tila oli 1820-luvulla kenraalikuvernööri Fabian Steinheilin ja päärakennuksen eteläpuisto ylsi aina Tamminiemen tontille asti. Tamminiemen puutarhaan kenraalikuvernööri rakennutti siellä sijaitsevan empiretyylisen huvimajan, Solkullan. Meilahden tila tuli Helsingin kaupungin omistukseen vuonna 1871 ja tilaa jaettiin huvilapalstoiksi. Toivola ja Kesäranta olivat tuolloin ensimmäiset huvilat 1870-luvulla, jotka sinne rakennettiin. Aluksi asutus oli lähinnä kesäasutusta ja tiloilla asui ympärivuotisesti lähinnä talonmiehet, mutta hieman myöhemmin rakennukset valmistuivat jo talviasuttaviksi. Arkkitehtien ja rakennusmestareiden suunnittelemissa huviloissa asusti mielellään monia taiteiden ja tieteiden edustajia, kuten esim. arkkitehti Gustaf Nyström, kirjailija Maila Talvio ja säveltäjä Ilmari Hannikainen. Gustav Nyström suunnittelikin Villa Ekudden ja valmistui vuonna 1889 kunnallispormestari Elias Öhmanille. Öhman luopui huvilasta ja myi sen tukkukauppias Jörgen Nissenille vuonna 1902, joka rakennutti 1903 paikalle uuden Sigurd Frosteruksen ja Gustaf Strengellin suunnitteleman kivihuvilan. Vuonna 1924 omistukseensa siirtyneen huvilan lahjoitti Suomen valtiolle presidenttien viikonloppuasunnoksi mesenaatti Amos Anderson vuonna 1940. Risto Ryti oli ensimmäinen huvilaa käyttänyt presidenttimme vuosina 1941-44 ja Mannerheimin käytössä talo oli vuosina 1944-46. Huvila remontoitiin vuonna 1956 pääasialliseksi presidentin virka-asunnoksi ja sen pitkäaikainen asukki oli presidentti Urho Kaleva Kekkonen. Kekkosen kuoleman jälkeen Tamminiemessä on toiminut hänen nimeään kantava museo.

Amos Anderson kuoli 82-vuotiaana rakastamassaan Söderlångvikissa 2.4.1961 ja hänet haudattiin Kemiön keskiaikaisen harmaakivikirkon vierustalle. Hänen hautakiveään koristaa reliefi, jonka laati Felix Nylund. Onneksemme Amos Andersonin tarina ei kuitenkaan loppunut vielä tähänkään; hänen muistoaan ja työtään jatkava kulttuuriyhdistys ilmoitti syyskuussa 2013 ensikerran julkisesti halusta rakentaa omin varoin Helsinkiin Lasipalatsin suojelukohteen yhteyteen - osin maan alle - tilat Amos Andersonin taidemuseolle. Suunnitteilla on n. 2500 neliötä näyttely- ja työpajatiloja, kuitenkin siten, että Lasipalatsin ulkoasua ei muuteta. Suunnittelun ja rakentamisen on arvioitu kestävän kolmisen vuotta ja kustannusarvio museolle on n. 50 miljoonaa euroa. Uuden taidemuseon kävijätavoite on 100 000 kävijää vuodessa. Helsingin kiinteistölautakunta puolsi tonttivarauksen hyväksymistä taidemuseolle ja marraskuun lopussa 2013 Helsingin kaupunginhallitus päätti Lasipalatsin aukon tontin varaamisesta Amos Andersonin taidemuseon käyttöön. Amos Andersonin taidemuseo aikoo luopua osasta nykyisistä Yrjönkadun tiloistaan, mutta osan tiloista se aikoo edelleenkin pitää käytössään.      

Mesenaatti Amos Anderson © Esa Hakala

 

Tammerkosken välittömässä läheisyydessä Satakunnankadun ja Rongankadun kulmauksessa seisoo vielä tänäänkin Hotelli Tammer ylväänä maamerkkinä. Tammerin tarina alkoi E. Graeffen ehdotuksesta Tampereen teknillisen seuran kokouksessa; hän ehdotti seuralle rakennettavaksi taloa, jossa olisi seuralle tuloja tuottavia tiloja. Alusta asti rakennukseen oli suunniteltu näyttävää hotellia. Rakennuksen suunnittelu lankesi kaupunginarkkitehti Bertil Strömmerille, ja hänen suunnittelemansa rakennus edustaa pohjoismaista klassismia. Rakennus valmistuikin sitten vuonna 1929 ja sen kustannukset nousivat lähes kahdeksaan miljoonaan markkaan. Valmistumisen ajoittuminen ei ollut jälkikäteen ajatellen paras mahdollinen, sillä samaan vuoteen ajoittuivat Tampereen kaupungin 150-vuotisjuhla ja vuonna 1915 rakennetun Kuru-höyrylaivan uppoaminen myrskyssä 7.9. Näsijärvellä. Onnettomuus peruutti kaupungin juhlallisuudet ja suruajan jälkeen hotelli avasi ovensa sangen vaatimattomasti. Maailmaa koetelleet lamavuodet tekivät hotellin alkuvuosista myös koettelevat.

 

Aivan ensimmäinen Hotelli Tammerin ravintoloitsija oli ranskanvenäläinen Alexander Adlivankin ja hän tuotti Ranskasta kattokruunuja sekä ravintolaan pöytähopeita hotelliin; ravintolan keittiömestari tuotiin Japanista ja tarjoilijat Ruotsista. Nykyään Hotelli Tammer on Museoviraston suojeluksessa ja kaikki remontit tehdään vanhoja perinteitä kunnioittaen. Tammerissa on tehty paikallista historiaa, kun vuonna 1933 siellä perustettiin Tampereen Kameraseura, jonka ensimmäisenä puheenjohtajana toimi kaupunginarkkitehti ja Hotelli Tammerin suunnittelija Bertil Strömmer.

Tampereelle kulkeutui Orimattilassa vuonna 1858 syntynyt rakennusmestari Kaarle Valerian Helander urakoimaan rakennuskohteita ja hänen ensimmäinen kohteensa Tampereen ympäristössä oli Pitkäniemen sairaala. Kaarle oli Luhtikylän kyläsepän Karl Henrik Helanderin ja Ulrika Abrahamintytär Eerolan yksi kymmenestä lapsesta. Sisarusparven muita kuuluisuuksia olivat mm. kauppias ja kunnallisneuvos Niilo Helander (s. 8.5.1865 ja k. 8.1.1930), kauppias Johan Teodor Helander (s. 1861), kansakoulunopettaja sekä kirjailija ja suomentaja Selma Anttila, opettaja Sievä Matilda (s. 1881) ja rakennusmestari sekä suomalaisen teräsbetonirakentamisen pioneeri Richard Helander (s. 1870 ja k. 1941). Nuorin tytär Sievä Matilda avioitui Teknillisen Korkeakoulun professorin Karl Axel Mauritz Ahlforsin kanssa ja heidän poikansa oli maailmankuulu matemaatikko, Helsingin ja Harvardin yliopistojen professori Lars Ahlfors. Heinolassa ja Lahdessa varoihinsa pääsyt Johan Teodor Helander perusti mm. Helsinkiin sisarilleen koulukodin. Pojista Niilo aloitti kauppiasuransa toisen palveluksessa, mutta sai sitten haltuunsa veljen Heinolan kaupan. Hän laajensi liiketoimintaansa tukkuliikkeeksi ja hankki maalaistuotteita Pietariin vietäväksi sekä myi talonpojille rakennustarvikkeita ja rautaa. Heinolan kunnallis- ja talouselämässä hän vaikutti ahkerasti noin kolmenkymmenen vuoden ajan; kaupunginvaltuuston jäsenenä vuodet 1897-1909 ja 1921-1922 sekä kahteen otteeseen valtuuston puheenjohtajana. Porvarisäätyä Niilo Helander edusti valtiopäivillä vuosina 1904-1906 ja yhteiskunnallisista ansioistaan hänet palkittiin kunnallisneuvoksen arvonimellä vuonna 1898. Niilo Helanderin ensimmäinen aviopuoliso oli Hanna Maria Vilander (s. 1867 ja k. 1899) ja heille siunaantui kuusi lasta; kolme tytärtä ja kolme poikaa. Kun toinen avioliitto Onni Loviisa Ståhlbergin kanssa oli lapseton ja päättyi eroon vuona 1915, avioitui Niilo vielä kolmannen kerran tanskalaisen Fanny Clausenin (s. 1894 ja k. 1980)kanssa vielä samana vuonna. Heille syntyi vielä kaksi tytärtä sekä viimeiseksi poika, joka kylläkin kaatui sodan aikana vuonna 1944 tiedotuskomppanian kuvaajana. Niilo kasvatti tietoisesti omaisuuttaan kiinteistösijoituksilla ja perhe muuttikin vakituisesti Helsinkiin asumaan vuonna 1922. Niilo Helander oli pääosakas ja toimitusjohtaja Aleksanterinkadun ja Keskuskadun kulmassa edelleenkin olevassa Hermes-taloyhtiössä. Niilo Helander perusti vuonna 1927 omaa nimeään kantavan kulttuurisäätiön, jonka hallituksessa istui tunnettua poliitikkoja ja akateemisen maailman edustajia; senaattorit Kaarlo Castrén ja Heikki Renvall, kanslerit Antti Tulenheimo ja Gustaf Komppa, professorit Yrjö Kajava ja A. E. Tudeer, arkkiatri Jaakko Karvonen sekä vuorineuvokset Amos Anderson ja K. A. Paloheimo. Kun Niilo kuoli 8.1.1930 liikenneonnettomuudessa saamiinsa vammoihin, otti hänen hallituspaikkansa säätiön hallituksessa hänen puolisonsa, Fanny.

 

Richard Helander käytyään ensin teollisuuskoulun Helsingissä, hakeutui veljensä rakennusmestari Kaarle Helanderin yritykseen töihin ja päätyi perustamaan oman rakennusliikkeen Tampereelle vuonna 1895. Richard Helanderin rakennusliike onnistui saamaan ensimmäiseksi urakakseen Pyynikin kulkutautisairaalan I vaiheen, jonka jälkeen yritys urakoi useita asuinkerrostaloja Tampereella ja mm. Näsijärven oluttehtaan rakennuksen. Varsin pian eli vuonna 1898 Richard Helander perusti vielä Rich. Helanderin Sementtivalimon ja asfalttiliikkeen rakennusliikkeensä oheen ja yritykselle valmistui tuotantotilat Tammelaan, jossa alkoi valmistua esim. viemäriputkia, kaivonrenkaita, porrasaskelmia ja lattialaattoja. Samaan rakennuksen Tammelaan sijoitettiin myös höyläämö ja Helanderin rakennusliikkeen konttori. Helanderin yhteistyöparina toimi professori Jalmar Castrén, joka teki lujuuslaskelmat ja rakennuspiirustukset sekä valvoi itse työtä. Kuten yrityksen nimestä on nokkelasti pääteltävissä, se urakoi myös asfalttitöitä sekä myi sementtiä ja puutavaraa rakentajille.

Teräsbetonirakentamisen lanseerasi Tampereella saksalainen yritys Wayss & Freytag vastaamalla 1900-luvun alussa valmistuneiden Klingeldahlin ja Tampellan tehdasrakennuksien välipermannoista ja kannatinpalkeista. Saksalaisyritys teki myös ns. Kymmenenmiehen talon teräsbetonirakenteet osoitteessa Hämeenkatu 27. Viisikerroksinen asuin- ja liiketalo valmistui vuonna 1907 ja tämän jugendtalon suunnitteli arkkitehti Birger Federley. Richard Helanderin yritys alkoi Suomessa ensimmäisenä vuonna 1906 rakentaa teräsbetonisia rakenteita ja Tampereella ensimmäinen kohde oli vuonna 1907 valmistunut pääpaloaseman rakennus, jonka suunnitteli Wivi Lönn sekä vuonna 1909 valmistunut Hämeen Pohjan talo osoitteessa Puutarhakatu 11. Tämän jugendtalon suunnitteli rakennusmestari Heikki Tiitola ja aivan alunperin talo oli suunniteltu Suomalaisen puolueen Tampereen järjestön ja Suomalaisen Klubin käyttötarkoituksiin. Suomalaisen puolueen naisyhdistys ylläpiti talossa myös Hotelli Hälläpyörää. Ensimmäisen maailmansodan myötä talon juhlasaliin perustettiin venäläinen sotilassairaala, mutta vuonna 1918 koko Pohjan talo myytiin Syrenin kirjapainolle. Talon omistus vaihtui taas 1920-luvulla ja jälleen talossa toimi hotelli, Hotelli Hämeenpyörä, jonka ravintola oli 1930- ja 40-luvuilla kaupungin legendaarisimpia. 1950-luvulla hotellin ja ravintolan toiminta alkoi hiljentyä, kunnes vuonna 1977 taloon taas tuli vielä nykyäänkin toimiva ravintola, Laterna. Nykyään talossa sijaitsee myös Tampereen Pantin panttilainaamo. Richard Helanderille alkoi tippua tilauksia rakennuksista eri puolilta Suomea ja siksi hän joutui muuttamaan Helsinkiin, jossa hänen rakennuskohteitaan oli mm. Eliel Saarisen suunnittelema ja 5.3.1919 käyttöön vihitty Helsingin rautatieasema.

 

Tampereella Richard Helanderin rakennusliike jatkoi vielä muutamia vuosia toimintaansa konttoripäällikkö Carl Ståhlin johdossa, kunnes vuonna 1910 sai alkunsa Tampereen Sementtivalimo ja Rautabetoni Oy. Tätä uutta yritystä johtivat Ståhlin kanssa rakennusmestarit Gabriel Karimaa ja Paavo Kyrenius, ja yritys erikoistui jatkamaan Helanderin betonirakentamisen perinteitä rakentamalla mm. betonista äänieristäviä välikattoja Paavo Kyreniuksen patentoimalla vakokattomenetelmällä. Ensimmäisen maailmansodan vuosina yritys sai rakentaa Lokomon ensimmäisen konehallin betonirakenteet ja vuonna 1917 Tampereen kaupungin sähkölaitoksen höyryvoima-aseman betonirakenteet Ratinassa. Rakennusliike urakoi 1920-luvulla useita teollisuuskiinteistöjä sekä Tampereella että muullakin Suomessa. Valitettavasti kuitenkin tämän yrityksen viimeisiä urakoita oivat vuonna 1929 valmistunut Hotelli Tammer ja 1930 valmistuneet Pyynikintorin Asunto-osakeyhtiö Tammerkontu Oy:n I vaihe ja Tampereen Työväentalon laajennus. 1930-luvun lama iski yritykseen ja lopullinen niitti oli yhtiön toimitusjohtajan Carl Ståhlin kuolema helmikuussa 1931, näin yritys ajautui lopulta konkurssiin.

Tämän kaatuneen yrityksen raunioille perustettiin samana vuonna eli 1931 Tampereen Sementtivalimo ja Rakennus Oy, jota kaatuneen yrityksen teknillinen johtaja Aksel Sten ja rakennusmestarit Yrjö Salo ja Kaarlo Lehtonen ryhtyivät johtamaan. Uusi yritys urakoi Tampereella mm. Hämeenkadun varrella sijaitsevat Hjortintalon, Varmantalon ja Yhdyspankintalon. Yritys sai vuonna 1940 valmiiksi Tampereen Ammattikoulun rakennuksen ja osallistui sotavuosina väestönsuojien ja Kuoreveden Hallin lentokonetehtaan rakentamiseen. Vuonna 1945 yritys vaihtoi nimekseen Tasera Oy:ksi ja yksi sen viimeisiä urakoita oli Tampereella Ilmarinkatu 27-35 viiden asuintalon rakentaminen Tampellan työsuhdeasunnoiksi eli ns. Pekolan talot. Talot suunnitteli arkkitehti Alvar Aalto. Tasera Oy ajautui kuitenkin 1950-luvulla konkurssiin ja yrityksen toiminta lakkasi lopullisesti.    

                                               Elis Hjalmar Mårtenson

Lyyrinen sopraano ja laulupedagogi oli 6.10.1897 Sortavalassa syntynyt Eini Maria Stenfeldt, Sortavalan satakieli. Hänen opettajanaan oli toiminut Hanna Granfelt, ja Hannaa taas ohjasi itse Aino Ackté. Eini Marian vanhemmat olivat liikemies Frans Anders Stenfeldt (s. 10.5.1870 Salmi) ja Matilda Koljonen (s. 10.10.1874 Ruskeala ja k. 7.12.1899 Sortavala). Eini Stenfeldt avioitui vuonna 1927 urkuvirtuoosi ja Sibelius-Akatemian ensimmäisen urkutaiteen professorin, Elis Hjalmar Mårtensonin kanssa. Elis Mårtenson syntyi Inkoossa 8.6.1890 paikkakunnan lukkarin poikana ja perheen sukujuuret ovat Korppoosta. Elis Mårtensonin äiti oli 6.6.1849 Korppoossa syntynyt Selma Augusta Gyllenfors ja isä 1.4.1852 Korppoossa syntynyt Fredrik Emil Mårtenson, jotka avioituivat Korppoossa 5.12.1878.

Elis Mårtenson opiskeli urkujensoittoa Helsingin musiikkiopistossa vuodet 1911-1915 Oskar Merikannon johdolla ja suoritti urkudiplominsa jo vuonna 1914 sekä antoi ensikonserttinsa vuonna 1915. Elis teki rikastuttavia opintomatkoja ensin Leipzigin konservatorioon, jossa häntä vuosina 1919-1920 ohjasi Tuomaskirkon kanttori Karl Straube. Hän innostui vielä tekemään toisen opintomatkan Ranskaan ja Saksaan vuonna 1931 ja kolmannen reissun opinhakuun vuonna 1933 Saksaan ja Ruotsiin. Eini ja Elis Mårtenson olivat sangen ahkeria konsertoijia 1920-luvulla, parisuhteensa alkuaikoina. Erinomaisena pianistina Elis Mårtensonin tehtäväksi lankesi myös muidenkin laulajien säestyksiä; sellaisia olivat ainakin Marian Anderson ja Bronislav Huberman. Vuodesta 1922 lähtien Elis toimi Helsingin eteläisen ruotsalaisen seurakunnan urkurina ensin Johanneksen kirkossa ja sitten Mikael Agricolan kirkossa. Vuodesta 1920 alkaen Elis Mårtenson opetti urkujensoittoa Helsingin konservatoriossa vuoteen 1939 asti. Vuodesta 1933 hän toimi opetustehtävissä Helsingin kirkkomusiikkiin keskittyneessä opistossa ja vuodet 1939-1957 hän hoiti Sibelius-Akatemiassa Suomen ensimmäistä urkutaiteen professuuria menestyksellisesti. Hän on kouluttanut tähän maahan uskomattoman joukon osaavia urkureita ja esiintyviä taiteilijoita, kuten esim. Taneli Kuusisto (säveltäjä, musiikkikriitikko, opettaja ja kuoronjohtaja, urku- ja sävellysdiplomit 1935, Pro Finlandia 1950 ja professorin arvonimi 1959), Antti Koskinen (kanttoriurkuri, laulaja ja laulupedagogi, ensikonsertti 1943 ja lauludiplomi 1946, Suomalaisen oopperan solisti 1945-48, kanttoriurkuri Pasilan kirkossa 1945-57, kanttori Helsingin Vanhassa kirkossa 1957-67 sekä Helsingin tuomiokirkossa 1967-70, director cantus 1960, Pro Finlandia 1969), Enzio Forsblom (urkujensoiton diplomi ja ensikonsertti 1948, urkurina Helsingin eri seurakunnissa vuodet 1949-1969, Sibelius-Akatemian urkujensoiton professori vuodet 1969-1986, director musices 1959, Pro Finlandia 1966, suunnitellut yli kahdetkymmenet urut), Tapani Valsta (urkudiplomi 1946 ja pianodiplomi 1947, ensikonsertit uruilla 1946 ja pianolla 1948, 1949 voitti toisen Maj Lind-pianokilpailun, Radio-orkesterin pianisti 1953-59, monien solistien säestäjä, Helsingin tuomikirkkoseurakunnan urkuri vuodesta 1955, director musices 1956, Sibelius-Akatemian pianonsoiton opettaja 1959-61, lehtori 1961-67, professori 1967-85) ja Tauno Äikää (urkudiplomi 1950 ja pianodiplomi 1951, Kuopion maaseurakunnan urkuri 1942-51, urkuri Lahdessa 1951-58, Johanneksen kirkon urkuri Helsingissä 1958-82, Sibelius-Akatemia opettaja 1958 lähtien, lehtori 1966-83, ahkera esiintyjä ja konsertoija, käytetty urkusuunnittelija, director musices 1952 ja professori 1974, valtion säveltaiteilijan ja kirkon musiikkipalkinnot 1984). Elis Mårtenson jätti myös jälkipolvien ihmeteltäväksi kaksiosaisen urkukoulun, joka julkaistiin vuosina 1949-51 sekä toimitti kaksi kokoelmaa Johann Sebastian Bachin urkumusiikkia. Mårtensonin suunnittelemia urkuja voi käydä ihailemassa vaikkapa Punkaharjun kirkossa ja Riihimäen vuonna 1956 valmistuneessa kappelikirkossa, jonka 1957 valmistuneet urut teki Kangasalan urkutehdas. Mikkelin tuomiokirkon 50-änikertaiset ja neljä sormiota sekä jalkion käsittävät sähköpneumaattiset urut ovat myös Elis Mårtensonin suunnittelemat urut. Vuonna 1955 urut rakensi kirkkoon Kangasalan urkutehdas ja urkujen julkisivusta vastasi Josef Stenbäck.

                                             Flyygelin ääressä Tauno Äikää

Eini ja Elis Mårtenson saivat aikaiseksi neljä jälkikasvua; tyttäret Bibi ja Carita sekä pojat Stig ja Lars. Perhe asui Helsingissä Fredrikintorin kupeessa osoitteessa Punavuorenkatu 1, vuonna 1908 valmistuneessa jugend-kivitalossa. Kaikki lapset saivat opetusta joko pianon- tai viulunsoitossa ja perheen Eini-äiti antoi myös kotona oppitunteja laulajille. Biedermeier-tyyliin kalustetussa salissa oli Blüthner-flyygeli, jonka päälle oli sijoitettuna Johann Sebastian Bachin ja Ludwig van Beethovenin kipsipatsaat. Vanhempien musiikkituloilla täytyi elättää parhaimmillaan seitsemän hengen talous, kun joukkoon laskettiin vielä Hilma, kotiapulainen. Perheen pojat, Stig ja Lars, viettivät sotalapsina vuoden Helgerumin linnassa, Smoolannisa. Ruotsi STIM (Svenska Tonsättares Internationella Musikbyrå) oli antanut hallinnoimansa linnan neljälletoista suomalaisen muusikkoperheen lapsen käyttöön.  Lapsille perheen äiti edusti naisellista lämpöä ja ymmärtävää suvaitsevaisuutta, vaikka vuodet hänen terveenä ja hyvissä voimissa oloa jäivät valitettavan harvalukuisiksi. Eini Mårtenson kärsi kovasti viime vuodet voimistuvista kivuista, joita silloinen lääketiede ei pystynyt diagnosoimaan ennen kuin oli jo auttamattomasti liian myöhäistä. Näin perhe menetti Eini-äidin vuonna 1948. Perheen Elis-isän musiikkikasvatus pohjautui enemmänkin kuriin ja tiukkaan linjaan, kuin omaehtoisuuteen ja kannustavaan keskusteluun. Isä ei esimerkiksi suosinut lasten improvisointia musiikissa ja ruokapöydän musiikkikeskustelut pitäytyivät lähinnä isän suorittamissa musiikinteorian kuulusteluissa.  Tarvittaessa - käytännössä kylläkin erittäin harvoin - isä saattoi myös huvittaa lapsiaan svengaavalla huuliharpunsoitolla. Seuraihmisenä Elis Mårtenson tiedettiin kovin hauskaksi ja hyvin vieraanvaraiseksi ihmiseksi; tässä kaksikielisessä kulttuurikodissa vierailivat silloiset kulttuurielämän vaikuttajat, kuten esim. Erik Bergman, Erik Cronvall, Harald Andersén, Nils-Eric Fougstedt, Taneli Kuusisto, Tauno ja Ilmari Hannikainen, Ernst Linko, Janne Raitio, Armas Maasalo, Paavo Raussi sekä Sulot Saarits ja Salonen. Elis Mårtenson muistetaan paitsi taitavana muusikkona ja opettajana myös aktiivisena kalastajana, metsästäjänä, etevänä väittelijänä, erinomaisena šakinpelurina sekä yhdeksännen asteen vapaamuurarina. Elis Hjalmar Mårtenson kuoli Helsingissä 4.6.1957.

                                        Lars "Lasse" Anders Fredrik Mårtenson

Tämän Mårtensonin perheen musiikillisia geenejä on ansiokkaasti vienyt eteenpäin ainakin perheen nuorin lapsi, 24.9.1934 syntynyt Lars "Lasse" Anders Fredrik Mårtenson, jonka maksava yleisö muistaa pianistina, säveltäjänä, laulajana ja mainosgraafikkona. Lasse Mårtenson hakeutui oppiin lahjakkaana piirtäjänä ja valmistui Ateneumista graafikoksi vuonna 1958, jonka jälkeen hän pääsi Stockmannin tavarataloon koulutustaan vastaaviin töihin eli mainosgraafikoksi. Lopulta musiikki veti pidemmän korren Lassen ammatinvalinnassa, vaikka ura tulikin olemaan kovin erilainen kodin vahvan auktoriteetin viitoittamiin valintoihin nähden. Lasse viihtyi paremmin jazzin ja viihteen parissa; useita vuosia hän soitti helsinkiläisissä ravintoloissa ja yksityistilaisuuksissa omalla triollaan. Levytysura alkoi vuonna 1961 ja Lasse Mårtenson oli vuonna 1978 yhtenä perustajajäsenenä potkaisemassa käyntiin - yhdessä Matti Kuuslan, Jukka Virtasen, Jaakko Salon ja Marjatta Leppäsen kanssa - Uutta Iloista Teatteria Linnanmäelle. Hän on myös toiminut Helsingin ja Turun ruotsalaisissa teattereissa teatterikapellimestarina vuosina 1956-63. Lasse on ollut myös suomalaisen etradiviihteen uranuurtajia, sillä vuosina 1966-83 hän lähes joka vuosi Helsingissä joko ravintola Adloniin tai Kalastajatorpalle uuden shown. Tämän herrasmiehen ja veneilyä sekä purjehdusta rakastavan merenkävijän tuotannosta poimin vielä työnäytteeksi hänen omasta meriaiheisesta sävellyksestä, Jurmo, Ole Eklundin mainiot sanat Jukka Virtasen loistavana suomennuksena:

Jurmo

Vain hennon viivan kaukaa nähdä saa

kun illan tulta vielä hehkuu taivas.

Se viiva vahvistuu, jo näkyy maa,

sen kuivat nummet kasvaa kanervaa.

Sen kivirantaa pitkää ahdistaa

nuo aallot jotka kauas toi sun laivas'.

 

Sen kansa terve on kuin luodon puu,

se sadat vuodet asunut on saarta.

Se kansa taistelussa karaistuu,

vaan rauhan silmiin antaa jokin muu.

Kun tuuli kuolee, merta katsoo kuu,

ja tähdet valaisevat taivaan kaarta.

 

On Jurmo saari, jonka kaukaa näät.

Se siellä yksin odottelee yötä.

On nyt jo rauhoittuneet vaahtopäät,

vaan vielä nousee uudet myrskysäät.

Sä milloin ainiaaksi tänne jäät

ja rauhan sydämeesi saat sen myötä?

 

Musiikkitalossa Helsingin kaupunginorkesteri hellii kapellimestari Susanna Mälkin johdolla keskiviikkona 18.12. ja torstaina 19.12.2013 yleisöään yhdellä sinfoniakirjallisuuden keskeisellä perusteoksella, Ludwig van Beethovenin Sinfonialla nro 9 d-molli op. 125, joka valmistui helmikuussa 1824 ja kantaesitettiin Wienin Kärntnertorissa 7.5.1824. Tämä teos jäi tuossa vaiheessa jo täysin kuuron säveltäjänsä viimeiseksi sinfoniaksi, vaikka hän jo ehtikin hieman luonnostella kymmenettä sinfoniaansa. Teoksen teki historiallisestikin merkittäväksi sen massiivinen kuoron ja solistien käyttö sinfonian viimeisessä osassa tasavertaisesti orkesterin kanssa. Beethoven käytti teoksessaan Friedrich Schillerin runoa ja teos muistetaankin yleisesti juuri kuoron laulamasta Oodista ilolle. Konsertin soolosolisteina esiintyvät Musiikkitalossa Reetta Haavisto (sopraano), Lilli Paasikivi (mezzosopraano), Jussi Myllys (tenori) ja Juha Uusitalo (basso). Kuorona toimii Musiikkitalon kuoro, jonka tehtävänsä on valmentanut kuoromestari ja säveltäjä Tapani Länsiö.

 

13.3.1969 syntynyt sellisti ja kapellimestari Susanna Mälkki opiskeli Frans Helmersonin johdolla Edsbergin musiikki-instituutissa vuosina 1989-1993 sellonsoittoa ja jatkoi sieltä vielä vuoden 1993-94 Lontoon Royal Academy of Musicissa opintojaan David Strangen ja Lynn Harrellin opastuksessa. Turun sellokilpailun Susanna voitti vuonna 1994 ja seuraavana vuonna hän suoritti diplominsa Sibelius-Akatemiassa. Vuodet 1995-98 Susanna Mälkki toimi Göteborgin sinfoniaorkesterin sellon äänenjohtajana ja täältä siirtyi opiskelemaan jälleen Sibelius-Akatemiaan orkesterin johtamista, opettajinaan Jorma Panula, Eri Klas, Atso Almila ja Leif Segerstam. Kapellimestariksi hän valmistui vuonna 2000. Vuodet 2002-2005 Susanna Mälkki vietti Stavangerin sinfoniaorkesterin musiikillisena johtajana seitsemän vuotta hän ennätti toimia Ensemble Intercontemporain- nykymusiikkiyhtyeen musiikillisena johtajana Pariisissa vuodesta 2006 lähtien. Heinäkuusta 2013 lähtien Susanna Mälkki on kiinnitetty Gulbenkian Orchestran päävierailijaksi kolmen vuoden ajaksi.

30.6.1982 syntynyt lyyrinen sopraano Reetta Irene Haavisto opiskeli laulua Porin Palmgren konservatoriossa vuosina 2002-04 sekä vuodet 2004-08 laulupedagogiksi (AMK) Helsingin Metropoliassa. Vuonna 2009 hän valmistui musiikin kandidaatiksi Sibelius-Akatemiasta. Vuonna 2007 Reetta Haavisto voitti Kokkolan lied-kilpailussa ensimmäisen palkinnon pianisti Sanni Antikaisen kanssa ja seuraavana vuonna Pieksamäellä Poleenin lied-pianistikilpailun yhdessä pianisti Juho Alakärpän kanssa. Vuonna 2008 hän oli finalistina Timo Mustakallion laulukilpailussa Savonlinnassa ja vuonna 2009 3. sija Kangasniemen laulukilpailussa. Vuonna 2010 Reetta Haavisto oli finalistina Lappeenrannan valtakunnallisessa laulukilpailussa ja sai siellä erikoispalkinnon.

 

Imatralla 22.7.1965 syntynyt ja lapsuutensa Lahdessa varttunut mezzosopraano Lilli Katriina Paasikivi-Ilves opiskeli Lahdessa musiikkiluokalla ja lauloi kuorossa sekä soitti viulua. Viulunsoitto musiikkiopistossa alkoi puuduttaa ja rehtori suositteli vaihtoa lauluun Lillin ollessa 16-vuotias. Lopullinen ammatti sinetöityi, kun vaihto-oppilaana Yhdysvaltain Virginiassa hänen laulunopettajansa suositteli lämpimästi Lillille laulajan uraa. Hän suoritti Tukholman musiikkikorkeakoulussa lauludiplomin vuonna 1992 ja jatkoi opintojaan Lontoossa Royal College of Musicin oopperakoulutuksessa vuonna 1994. Paasikivi on osallistunut Lappeenrannan yksinlaulukilpailuun vuonna 1992 ja Mirjam Helin-laulukilpailuun vuonna 1994. Kansallisoopperaan hän tuli harjoittelijaksi vuonna 1995 ja sai vakituisen solistisopimuksen vuonna 1998 samaan taloon sekä myös kansainvälisen agentin, HarrisonParrottin Lontoosta. HarrisonParrotin esiintyjäkaartiin kuuluvat myös mm. konserttimme kapellimestari Susanna Mälkki ja entinen huilisti ja nykyinen bassobaritoni Juha Uusitalo. Vuonna 2000 Paasikivi perusti Pyhäniemen kartanon menestyksellisesti musiikkifestivaalin, jonka taiteellisena johtajana hän myös on toiminut. Luottamustoimeksi on siunaantunut myös olo oopperan Solistikunnan puheenjohtajana. Joulukuussa 2011 Lilli Paasikivelle nimitettiin Kansallisoopperamme taiteelliseksi johtajaksi 1.8.2013 lähtien, vastuualueenaan oopperatuotannon sisältö ja taiteellinen linja. Lilli Paasikivellä on ollut näin hieman yli puolitoista vuotta aikaa opiskella johtamista ja talousasioita, sillä työyhteisö ja esitettävät teokset ovatkin jo suurelta osin entuudestaan tuttuja. Paasikivi haluaa oopperan taiteellisen johtajan uran ohella välttämättä jatkaa myös omaa laulajan uraansa ja siksi hän esiintyy myös jatkuvasti, vaikka esiintymisiin liittyvä matkustus pitkine hotellioleskeluineen on sangen kuluttavaa artisteille. Esiintymismatkoilta on tosin helppo myös poimia uusia kykyjä vierailijoiksi vaikkapa Kansallisoopperaamme, solisteja ja kapellimestareita. Paasikivi on hahmotellut Kansallisoopperan tulevan ohjelmiston jo vuoteen 2017 asti ja keväällä 2015 ooppera aikoo tuottaa ohjelmistoon esim. Andrew Lloyd Webberin musikaalin Phantom of the Operan. Lilli Paasikivi-Ilves on avioliitossa Sibelius-Akatemian viulupedagogi Jaakko Ilveksen kanssa ja hänen miehensä taas on alenevassa polvessa Jean Sibeliuksen jälkeläisiä; Sibeliuksen tyttären pojanpojanpoika. Lillillä ja Jaakolla on kaksi lasta, 15-vuotias Sini ja 13-vuotias Juhani.

Vuonna 1978 syntynyt tenori Jussi Myllys opiskeli laulua vuodesta 1997 lähtien Kimmo Lappalaisen ohjauksessa ja vuodesta 2000 Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen osastolla. Mestarikursseilla hän on ollut ainakin Tom Krausen ohjauksessa. Vuonna 2003 Jussi Myllys oli solistina Mozartin Requiemissa Lohjalla ja Kuopiossa, Haydnin oratoriossa Luominen Kymi Sinfoniettan kanssa sekä Andrew Lloyd Webberin Requiemissa Vaasassa. Vaasan oopperassa hän teki Taminon roolin Taikahuilussa vuonna 2004. Jaetun ensimmäisen palkinnon hän voitti Lohjan Tenorikilpailussa vuonna 2003 ja hän oli kiinnitettynä Suomen Oopperaliiton solistipankkiin vuosina 2004-2006. Jussi Myllyksen kansainvälinen ura on lähtenyt myös mukavasti käyntiin; vuonna 2005 hän debytoi Don Ottaviona Berliinin Komische Operissa, esiintyi RIAS-kamarikuoron solistina Tokiossa ja oli Radion sinfoniaorkesterin valitsema vuoden debytantti. Vuodet 2006-2009 Myllys lauloi Frankfurtin Oopperan solistikunnassa ja vuodesta 2009 hän on kuulunut taas Düsseldorfin Deutsche Oper am Rheinin solistikuntaan.

 

Bassobaritoni Juha Uusitalo - syntynyt vuonna 1964 Vaasassa - valmistui diplomihuilistiksi ja soittikin mm. Kansallisoopperan orkesterissa, mutta päätyi sitten opiskelemaan laulua. Aivan ensimmäiset oopperaroolit olivat Sibelius-Akatemian oppilastöitä. Vaasan oopperan ja Ilmajoen musiikkijuhlien kautta vuonna 1997 Juha Uusitalo onnistui debytoimaan Suomen Kansallisoopperassa. Juha Uusitalo kuului sitten Kansallisoopperamme vakituiseen solistikuntaan vuosina 2000-2008. Nykyään tämä kansainvälistä laulajanuraa melkoisella menestyksellä tekevä laulajamme asustaa Tampereella oopperalaulaja Johanna Kalmarin keralla. Uusitalo debytoi La Scalassa vuonna 2004 Lentävän hollantilaisen nimiroolissa ja New Yorkin Metropolitan-oopperassa neljä vuotta myöhemmin Johannes Kastajan roolissa. Hänet tunnetaan maailmalla varsinkin Wagnerin oopperoista, mutta hän on myös kunnostautunut koomisilla hahmoillaan oopperoissa. Sangen kysytty Juha Uusitalo on myös sinfoniaorkestereiden solistina ja lied-laulajana.  Hänelle myönnettiin vuonna 1999 Matti Salmisen rahaston ja Suomen Wagner-seuran stipendit sekä vuonna 2002 oopperalaulaja Karita Mattila-palkinto. Suuri yleisö muistaa Juha Uusitalon myös Savonlinnan oopperajuhlien Vuoden taiteilijana vuonna 2011.

 

Tähän nimekkääseen seuraan kannattaa tänään ja huomenna lyöttäytyä Helsingin Musiikkitalossa Helsingin kaupunginorkesterin tarjoamissa ainutlaatuisissa konserteissa. Muistathan, että torstain 19.12.2013 konsertti on nähtävissä myös netissä Helsinki kanavan kautta klo 18.45 lähtien suorana. Yltäkylläisiä musiikkituokioita kaikille musiikinnälkäisille!

 

Zacharis Topelius aikanaan jo kirjoitti Maamme kirjassa: "Matkustaminen ja kaupanteko ovat hänelle mieluisia, hän kulkee pitkiä matkoja omassa maassaan ja vie tavaroitaan Venäjälle asti. ... ajaa nelipyöräisiä vankkureita Pietariin. Siellä on karjalaisten alinomainen markkinapaikka. Siellä hän ansaitsee rahaa pienillä kivilläkin, ja yhtä helposti kuin raha on tullut, se taas meneekin. Sillä karjalaiset ovat iloista ja anteliasta väkeä, joka mielellään elää itse hyvin ja tarjoaa omastaan toisillekin. 'Kun leipä on lopussa, syödään vehnästä.'"

Petter (Pekka) Silventoinen oli Pietarissa hopeaseppänä. Hänen oma isänsä oli kauppias Kerimäeltä, joka kävi kauppaa voilla ja riistalla Pietariin asti. Surkeiden katovuosien aikaan 1860-luvulla perheen kotitalo joutui pakkohuutokauppaan ja Pekka-poika lähti 12-vuotiaana Pietarin talonpoikaiskauppiaan kyydissä. Monien vaikeuksien jälkeen ja suomalaisten nuohoojien ystävällisellä avustuksella Pekka päätyi lopulta parikkalalaisen hopeasepän, Johan Lajusen oppiin Pietarissa. Lajusen neljänkymmenen työntekijän liikkeessä Pekka Silventoinen yleni työnjohtajaksi asti. Pekka Silventoinen avioitui amiraali J. E. von Schantzin lesken pohjalaisen kamarineidin Henrika (Hanna) Häggsonin kanssa ja parille syntyi viisi varsin musikaalista lasta, jotka saivat oivallista koulutusta. Johan Lajusen kuoltua Pekka osti tämän liikkeen Lajusen leskeltä vuonna 1885 ja laajensi liikkeen "tehtaaksi", jossa parhaimpaan aikaan oli työssä noin seitsemänkymmentä henkeä.

 

Lappeenrannassa kylpylälomallaan vuonna 1894 Pekka Silventoinen löysi Skinnarilanniemen, tykästyi tähän paikkaan ja se hankittiinkin perheen kesäasunnoksi. Skinnarilan päärakennus tuhoutui tulipalossa vuonna 1901, mutta Pekka Silventoinen rakennutti samalle paikalle uuden rakennuksen, Skinnarilan Hovin, joka valmistui vuonna 1903. Pekka Silventoinen itse kuoli täällä Skinnarilassa lopetettuaan ensin liiketoimintansa Pietarissa vuonna 1916.

Silventoisen perheen lapsista neljä kävi suomalaisen seurakunnan Kolomnan alustavaa kirkkokoulua ja heistä kolme jatkoi Helsingissä opiskeluaan. Perheen toisiksi vanhin tytär Emilia (Emmi) aloitti koulunsa saksalaisessa alkeiskoulussa, St. Petri Schulessa ja jatkoi venäläisessä sisäoppilaitoksessa koulunkäyntiä. Perheen kahdesta tyttärestä kehkeytyi konserttilaulajia ja kolmaskin kävi konservatorion. Oili-tytär luki aluksi kieliä ja pääsi opettajaksi Pietarin suomalaiseen yhteiskouluun, mutta päätyi omistamaan uransa laulutaiteelle. 5.2.1884 syntynyt Alma Silventoinen kulkeutui Helsinkiin ja Milanoon lauluopintojen perässä ja hän yltyi antamaan ensimmäisen laulukonserttinsa Pietarissa vuonna 1910. Pietarin suomalaisten sanomalehti - joka näki päivänvalon tammikuussa 1884 ja ilmestyi vuoteen 1917 asti - innostui antamaan tästä ensikonsertista ylistävän arvion ja siteeraan tätä kirjoitusta pienesti: " Alma Silventoisen konsertti wiime perjantaina oli tavallaan merkkitapaus Pietarin suomalaisten musiikkielämässä. Siihen nähden, että neiti Alma Silventoinen on ensimmäinen Pietarin suomalaisten omia lapsia, joka, warsinaisella laulajatar-uralle antautuneena, on täällä esiintynyt omalla itsenäisellä konsertillaan."

 

7.7.1883 kirkonkirjan mukaan Vaasassa syntynyt säveltäjä Toivo Timoteus Kuula vietti myös kesiään Skinnarilan Hovissa - ensimmäisen kerran kesällä 1907 - ja täällä hän myös tutustui laulajatyttö Almaan. Koska säveltäjä Kuula ei saanut helposti eroa ensimmäisestä vaimostaan, 22.11.1883 Saarijärvellä syntyneestä Rauha Maria Cecilia Nelimarkasta, joutui Alma odottaman sitkeästi usean vuoden ajan Toivottomana. Lopulta kuitenkin pariskunta Alma ja Toivo Kuula pääsivät avioon ja heidät vihittiin Skinnarin Hovissa 29.4.1914. Alma ja Toivo Kuula antoivat yhdessä konsertin Pietarissa vuonna 1916 ja tästä konsertista lainaan piskuisen kuvauksen Alma Kuulan omasta päiväkirjasta: "Konsertti meni aivan loistavasti. Saimme toistaa monta laulua ja Tule armaani-laulun lopussa tuli sellainen aplodien ja hyvä-huutojen myrsky, että loppusoitosta ei kuulunut yhtään mitään. Yleisö olisi vaatinut sen kolmasti laulettavaksi, mutta en jaksanut. Lopuksi ei yleisö tahtonut poistua millään salista, vaikka olin jo laulanut monta ylimääräistä. Estraadin ympärillä oli vaan kansaa, joka tahtoi vielä kuulla kunnes lopuksi jo ruvettiin salissa valoja sammuttamaan. Yleisössä oli suomalaisia, saksalaisia, virolaisia, venäläisiä ja ties mitä kaikkia. Konsertissa avustivat vielä rouva ja herra Wolkoff ja herra Tarle, jotka soittivat Toivon Trion kauniisti ja saivat suurta suosiota osakseen. Saimme sieltä erinomaiset arvostelut."

 

Pariskunnalle syntyi myös Sinikka-tytär 4.4.1917 Helsingissä, jonka jälkipolvet muistavat pianotaiteilija Sinikka Kuula-Marttisena (kuollut 18.8.1881). Sinikka suoritti diplominsa vuonna 1943 ohjaajinaan France Ellegaard ja Timo Mikkilä. Vuonna 1942 Sinikka avioitui Lassi Marttisen kanssa ja heillä on kaksi lasta; vuonna 1944 syntynyt pianotaiteilija Marja Väisänen ja 1954 syntynyt biologi Markku Marttinen. Sinikka Kuula-Marttinen on julkaissut vuonna 1968 kirjan äitinsä, Alma Kuulan, vuosien 1901-1919 päiväkirjamerkinnöistä nimellä: Virta venhettä vie.

Säveltäjä Toivo Kuula sävelsi Häämarssinsa Alman sisaren Emilia Silventoisen ja Yrjö Putkisen häihin. Alma kirjoitti omassa päiväkirjassaan tästä Häämarssista seuraavasti: "Olet säveltänyt häämarssin Emmin häihin. Se on äärettömän originelli ja kaunis. Itkin sitä ensi kerran kuullessani." Tämä kyseinen Häämarssi soi aivan ensimmäisen kerran julkisesti Mooses Putron soittamana uruilla häissä 6.5.1908 Pietarin suomalaisessa kirkossa. Alman ja Toivon avio-onni jäi valitettavan lyhytaikaiseksi, koska Toivo Kuula ammuttiin Viipurin Seurahuoneella 18.5.1918. Alma jäi nuorena leskeksi ja kuoli vasta 8.10.1941.

 

Alma Kuulan nuorempi sisko, Oili Silventoinen avioitui maisteri Väinö Siikaniemen kanssa 31.12.1916 Skinnarilan Hovissa ja pariskunta vietti myös kaikki kesänsä Skinnarilan Hovissa, kansallisromanttisessa kulttuurikodissa. Lukuisia kesiään Skinnarilan Hovin läheisessä pikkumökissä vietti kirjailija Yrjö Kilpinen vuokralaisena. Säveltäjistä ainakin Sulho Ranta, Leevi Madetoja ja Taneli Kuusisto olivat ahkeria vierailijoita 1920- ja 1930-luvuilla Alma Kuulan ja Siikaniemen perheen luona Skinnarilassa. Säännöllisiä vierailijoita olivat mm. L. Onerva, Maila Talvio, Ilmari Krohn, Hilja Haahti, V. A. Koskenniemi, Olavi Paavolainen ja Katri Vala sekä Tyko Sallinen. Silventoisen suvun hallinnassa Skinnarilan Hovi säilyi vuoteen 1962 asti ja lopulta kuntainliitosten kautta se päätyi Lappeenrannan kaupungin omistukseen. Vuonna 1974 kaupunki luovutti tontin valtiolle ja siihen alettiin pystyttää Lappeenrannan teknillistä korkeakoulua eli nykyistä teknillistä yliopistoa. Nykyään Skinnarilan Hovi saa toimia yliopiston koulutus- ja juhlatilana ja tiloja vuokrataan myös ulkopuolisille eri tarkoituksiin.  

 

 

Sorsapuiston lampi - alunperin lampi tunnettiin nimellä Pleikilampi - sai alkunsa kirkasvetisestä lähteestä, joka vuosien 1902-03 paikkeilla yllättäen - ilmeisesti Ronganojan tulvimisen johdosta - laajeni lammeksi ja jo seuraavana talvena lampi oli lasten luistelupaikkana. Pleikinniityllä oli Pellavatehtaan lankojen kuivauspaikka lammen rannalla. 1920-luvulla lampi ympäristöineen oli hoitamaton ja haiseva, vaikka pikkupojat sangen yleisesti kalastivatkin siinä. 1930-luvulla kaupunki ryhtyi kunnostamaan puistoaluetta työttömyystöinä ja kaupunginpuutarhuri Onni Karsten sai suunnitella puiston istutukset. Viidettä hehtaaria käsittävä puisto tuli valmiiksi vuonna 1938 ja puisto sai luontevasti nimensä sen valloittaneiden asukkaiden mukaan. Seuraavana vuonna eli vuonna 1939 kaupungin puistoyksikkö hankki ensimmäiset linnut vetonauloiksi puistoon; kanoja, vesilintuja ja riikinkukkoja. Vuosi 1953 toi puistoon teräsverkkoaidan ja linnuille aivan uudet häkit. Lintuvalikoimaa kasvatettiin melkein joka vuosi ja puistosta tulikin nyt koko perheiden oma puisto. Tampereen kaupungin liikenneturvallisuuslautakunta sai vuonna 1954 ajatuksen Talja-lehdessä olleesta artikkelista, jossa kerrottiin englantilaisesta lasten liikennepuistosta. Liikennepuiston tarkoituksena oli leikin muassa opettaa lapsille liikennesääntöjä ja liikennemerkkien tarkoitusta. Näin Sorsapuisto sai vuonna 1956 lasten liikennepuiston, jonka suunnittelusta vastasi Talja - Tapaturmantorjuntayhdistyksen liikennejaosto. Erilaiset yrityksen lahjoittivat liikennepuistoon ajoneuvoja, kuten polkuautoja ja liikennettä ohjasivat "poliisisedät" puistossa. Puiston varustuksiin kuuluivat myös lasten kahluuallas ja leikkikenttä, josta aikanaan löytyivät käytöstä poistetut kuorma-auto, lentokone sekä vuonna 1916 Tampellan konepajan valmistama ja kaupungin Harvialan kartanolta ostama veturi.

 

 

 

Sorsapuiston kupeessa, osoitteessa Salhojankatu 33 sijaitsee myös yksi nuoruuteni merkkipaaluista, Kalevan yhteiskoulu, joka nykyään tunnetaan paremmin Kalevan lukiona. Koulu perustettiin vuonna 1952 ja kaksi ensimmäistä lukuvuotta koulu toimi yksityiskouluna Tammelan kansakoululta vuokraamissa tiloissa. Arkkitehti Jaakko Ilveskosken suunnittelema koulurakennus valmistui yksityisin varoin ja koulu otettiin käyttöön syksyllä 1954; koulun pitkäaikaisena rehtorina toimi alusta aina vuoteen 1976 asti Kerttu Seppälä. Kun Tampereella alkoi peruskoulu, koulu toimi muutaman vuoden nimellä Sorsapuiston yläaste ja vuodesta 1979 koulu on toiminut Kalevan lukiona. Kun Salhojankatua noustaan Kalevankankaalle päin vähän matkaa, jää kadun oikealle puolelle Sorsapuiston urheilukenttä, joka aikanaan oli soramonttuna. Tätä monttua alettiin sitten vuosikymmenten kuluessa käyttää kaatopaikkana jätteille ja kaupunki päätti 1940-lopussa, että tontti on rakennusmaaksi kelvoton, joten paikka sai palvella tulevia sukupolvia urheilukenttänä.

 

Sorsapuiston eteläisellä laidalla nykyisen Tampere-talon kohdalla sijaitsi eläintarha, joka avasi ovensa yleisölle 1.7.1964. Eläintarhaa ennen samalla paikalla toimi Tampereen kunnallinen teurastamo, joka kannattamattomana ja huonoa hajua seudulle tuottavana lopetettiin vuonna 1962. Tampereen kaupunki sai lahjana Puolan ystävyyskaupungilta Łódzilta kaksi leijonanpentua, jotka sittemmin saivat nimet Tam ja Pere. Aluksi eläintarhaa kaavailtiin Viikinsaareen tai Särkänniemeen, mutta lopulta teurastamolta vapautunut tontti otettiin eläintarhan käyttöön. Eläintarhan esimiehenä toimi Leo Weckman. Eläimiä lienee parhaimpaan aikaan ollut noin kuusikymmentä, mutta niitä pidettiin hyvin vaatimattomissa ja puutteellisissa oloissa tarhassa. Vuonna 1972 tuli voimaan tiukempi eläinsuojelulaki, joka kiinnitti huomiota eläinten oloihin ja kritiikki eläintarhaa kohtaan alkoi lisääntyä. Lopulta eläintarhalle ei löytynyt uutta paikka ja se sulkeutui 26.9.1972 ja sen eläimet joko myytiin tai lahjoitettiin eteenpäin.

Nykyään tällä samalla tontilla sijaitsee Tampere-talo, Pohjoismaiden suurin konsertti- ja kongressikeskus, joka valmistui paikalleen osoitteeseen Yliopistonkatu 55 vuonna 1990. Tampere-talo on Tampereen kaupungin omistama osakeyhtiö, joka perustettiin jo vuonna 1987 ja Tampere-talon johtajina ovat toimineet Kalle Öhman, Kaarina Suonio, Kalervo Kummola ja nykyisin Paulina Ahokas. Tampere-talon suunnittelivat arkkitehdit Sakari Aartelo ja Esa Piironen ja talon akustiikasta huolehti Alpo Halme. Kotinsa tästä loistavasta talosta löysivät myös Tampereen Ooppera ja Tampere Filharmonia.