Professori Veijo Murtomäki.

Sibelius-Akatemiassa toimiva musiikinhistorian professori Veijo Murtomäki (s. 26.7.1954 Pyhäjärvellä) on ammattimaisesti arvostellut taidemusiikin kirjallisuutta, levytyksiä ja konsertteja jo 1970-luvulta lähtien moniin medioihin. Murtomäki suoritti hum. kand.-tutkinnon Jyväskylän yliopistossa vuonna 1977 ja urkujensoiton opettajan tutkinnon vuonna 1980 sekä teoriadiplomin Sibelius-Akatemiassa vuonna 1982 ja väitteli Sibeliuksen sinfonioista filosofian tohtoriksi Helsingin yliopistossa vuonna 1991. Veijo Murtomäki on toiminut Helsingin Sanomien musiikkiavustajana vuodesta 1984 lähtien kirjoittaen yli 2 000 musiikkiarvostelua kyseisessä sanomalehdessä. Omana  huomionaan hän korostaa, että kriitikoiden tärkeimmät työkalut ovat ammatissa itse musiikin mahdollisimman laaja tuntemus sekä oman kotikielentaitamus ja erinomainen tyylitaju. Murtomäki hahmottaa suuren muutoksen pian neljäkymmenvuotisen arvostelijanuransa aikana tapahtuneen juuri ympäröivässä maailmassa. Printtimediasta eli lehdistöstä tuoreet kritiikit ovat dramaattisesti karsiutuneet ja samaan aikaan rinnalle on tullut voimakkaasti internet. Itse arvostelun perusolemus ei välttämättä ole kuitenkaan muuttunut aikain saatossa. Kollegiaalinen arvostus voidaan saavuttaa vain arvioimalla ehdottoman uskottavasti ja innostavasti sekä olemalla mahdollisimman selkeäsanainen kerronnassaan. Professori Murtomäki kertoo oppineensa vuosien mennen tuntemaan hyvin yleisönsä ja hän korostaakin, että luottamuksellisen ja uskollisen suhteen luominen on aina vuosien työ. Mikäli arvostelija kritiikissään tohtii lausua jotakin negatiivista, on taitolaji pakata sanansa verhoten, kielenkäyttötaitonsa nyansseja hyödyntäen häikäilemättömästi.

Säveltäjä Robert Schumann.

Professori Murtomäki kertoo aluksi itsekin kirjoittaneensa kollegoilleen ja erilaisille musiikin asiantuntijoille, vaikka kritiikki on nimenomaan populaari kirjoittamisen laji. Nykyään hän kaihtaa arvioissaan mm. musiikkitermien käyttöä ja asennoituu aivan tavallisen lukijan asemaan toimiessaan kriitikkona. Kun musiikkikritiikki valtasi alaa 1700- ja 1800-luvuilla, niiden kärki oli suunnattu selkeästi esitettyyn sävellykseen. Tämän päivän kriitikko hämmentää huomattavasti useammin aiheensa itse esityksestä tai esittävästä taiteilijasta. Kritiikin kirjoittaminen voidaan nähdä myös vallan ja vastuun tasapainon hakemisena; historia tuntee surullisen monta esimerkkiä siitä, kuinka varsinkin latistavan arvion osakseen saanut säveltaiteilija on vaipunut syvään masennukseen. Hyvän kritiikin kirjoittaja tulee usein myös paljastaneeksi verevän intohimonsa aiheeseen ja parhaimmillaan sekin on vain herättämässä uteliaan mielenkiinnon kohderyhmässä tutustua asiaan paremmin sekä mahdollisesti näistä elementeistä muodostaa asiasta oma mielipide.

Säveltäjä Hector Berlioz.

  Professori Murtomäki katsoo arvostelijan innoituksen olevan hyvin keskeistä esim. tilaisuuden tunnelman ja vaikutelman välittäjänä myös paikalta poissaolleille. Kritiikki voidaan nähdä myös julkisena roolina, jolloin arvioijan vastuu myös korostuu merkittävästi. Esim. levyarvostelu saattaa vaikuttaa äänitteen kaupalliseen menestymiseen. Arvostelija ei saa kaihtaa velvollisuuttaan rohkeasti ilmaista mahdolliset puutteet musiikin tekemisessä. Veijo Murtomäkikin on saanut tuta vuosien vieriessä, että palaute arvioista voi olla myös hyvin kirjavaa - joskus jopa aggressiivista. Hän tiivistää, että arvostelun tehtävä ei ole painaa alas ketään vaan viedä taidetta eteenpäin. Usein negatiiviseen arvioon tekevät itsensä syyllisiksi vasta aloittaneet kriitikot - ja tähän joukkoon professori Murtomäki omien sanojensa mukaan kuului aikanaan itsekin. Lämpimästi hän kuitenkin suosittaa arvioijalle harkintakykyä räväkkyyden sijaan. Hän peräänkuuluttaa hyvältä kriitikolta kokemusta ja yleistietoa sekä tervettä itseluottamusta ja hyvää, herkkääkin korvaa. Seireenien laulu on kyllä helposti kuultavissa korvaan kuiskuttelijoilta, mutta hän vaatii arvioijilta selkärankaa ja itsetuntemusta rohkeasti kohdata haasteensa itsekritiikkiäkään kaihtamatta. 

Zacharias Topelius vuonna 1866.

 Aivan ensimmäiset musiikkiarvioinnit Euroopassa alkoivat ilmestyä 1700-luvun alkupuoliskolla ja ne olivat aluksi selkeästi suunnattu vain oppineille ja musiikkialan ammattilaisille. 1750-luvun jälkeen alkoi ilmestyä porvarilliselle yleisölle suunnattuja musiikkiarvioita eri tilaisuuksista ja uutuussävellyksistä, samanaikaisesti porvarillisen musiikkikulttuurin nousukauteen ajoittuen. 1800-luvun romantiikankausi toi arvioihin mukaan poleemisuuden ja värikkyyden pyrkien melko avoimesti vaikuttamaan esitettävän taiteen sisältöön. Teokset eivät olleet joko huonoja tai hyviä, vaan taidetta tai epätaidetta. Ammattilaisten lisäksi musiikkikritiikkiin osallistuivat intohimoisesti niin kirjailijat, filosofit kuin sivistynyt porvaristokin. Kuuluja romantiikanajan kriitikoita olivat eittämättä ainakin 8.6.1810 Zwickaussa syntynyt ja 29.7.1856 Endenichissa kuollut säveltäjä - perheellä oli myös ulkomaalaisia kirjoja kustantanut kirjakustantamo - Robert Schumann, ranskalainen säveltäjä ja kapellimestari Louis Hector Berlioz (s. 11.12.1803 ja k. 8.3.1869 Pariisissa), Prahassa 11.9.1825 syntynyt ja 6.8.1904 kuollut Eduard Hanslick sekä kirjailija, kriitikko ja kääntäjä Max Kalbeck (s. Breslaussa 4.1.1850 ja k. Wienissä 4.5.1921). Suomessa musiikkikritiikki alkoi noin sata vuotta myöhemmin, 1830-luvulla päänavaajina olivat lähinnä helsinkiläiset sanomalehdet. Zacharias Topelius oli meidän ensimmäisiä kriitikoitamme sekä säveltäjä Martin Wegelius (s. 10.11.1846 ja k. 22.3.1906), jonka tunnemme ehkä paremmin musiikkikasvattajana, Helsingin Musiikkiopiston perustajana ja ahkerana oppikirjojen tekijänä. 

Säveltäjä Martin Wegelius.

 Suomen arvostelijoiden liitto yhdessä Sibelius-Akatemian kanssa järjestävät marraskuussa 2014 musiikkikritiikki-seminaarin, jonka yhteydessä on asiantuntijaluentoja, kritiikkityöpajoja ja paneelikeskusteluja. Ainakin osa järjestettävistä tilaisuuksista on avoinna yleisölle. Tapahtuman ohjelmatiedot julkaistaneen hieman tuonnempana.  

Robert Schumannin synnyinkoti Zwickaussa.