maanantai 28. toukokuuta 2012


Vuonna 1985 syntynyt Santtu-Matias Rouvali kuuli jo kotonaan musiikkia aamusta iltaan, koska syntyi muusikoiden perheeseen; äiti soittaa viulua ja opetti Santtu-Matiakselle myös viulunsoiton alkeet ja isä soittaa klarinettia. Molemmat vanhemmista soittivat Lahden kaupunginorkesterissa ja Santtu pääsi näin usein konsertteihin ja harjoituksiinkin mukaan. Näissä tilaisuuksissa Santtu-Matias haltioitui näyttävistä asioista: lyömäsoittajista ja orkesteria johtavista kapellimestareista. Viisivuotiaana isä oli ottanut Santtu-Matiaksen mukaansa orkesterin kenraaliharjoituksiin, jossa isän silloinen kollega, Jorma Alanne, antoi Santtu-Matiaksen kokeilla lyömäsoittimia. Siitä kaikki sai alkunsa ja Jorma Alanne toimikin hänen ensimmäisenä opettajana lyömäsoittimissa.

Kuusivuotiaana Santtu-Matias aloitti musiikkiopintonsa Lahden konservatoriossa lyömäsoittimilla ja viulussa. Viulu jäi matkan varrella pois, koska pojalla oli muitakin harrastuksia, mutta lyömäsoittimet kuuluivat edelleen opintojen piiriin. Vuonna 2003 Santtu-Matias pyrki Sibelius-Akatemian nuorisokoulutukseen ja 17-vuotiaana hän muutti Helsinkiin ja aloitti opinnot akatemiassa pääaineenaan lyömäsoittimet. Samaan aikaan Santtu-Matias soitti myös sinfoniaorkesteri Vivossa ja täällä hän tutustui nyt kapellimestari Hannu Lintuun.

Nuori Santtu-Matias oli utelias kysymään Hannu Linnulta neuvoja ja pian he jo orkesteritauoilla tutkivat yhdessä partituureja ja miettivät, miten mikäkin kohta tulisi johtaa. Lyömäsoittajalla oli tuolloin jo käsien koordinaatio hallinnassa ja sopivasti impulsiivisuutta ja rytmitajua löytyi.  Myöhemmin hän on opiskellut yksityisesti myös Hannu Linnun johdolla. Kapellimestareiden kouluttaja Jorma Panula oli perustanut Sibelius-Akatemiaan nuorisokapellimestariluokan, johon myös Santtu-Matias hakeutui ja pääsi vuodeksi. Vuoden päästä häntä kannustettiin taas hakeutumaan oikealle kapellimestariluokalle ja professori Leif Segerstamin oppiin. Lyömäsoittaja Rouvali voitti Eurovision Nuorten solistien Suomen karsinnan vuonna 2004 ja edusti Suomea Sveitsin Luzernissa. Vuonna 2007 oli Santtu-Matiaksen lyömäsoitinopinnot tulleet tiensä päähän ja pääaineeksi vaihtui  orkesterin johtaminen kapellimestariluokalla. 2009 hän toimi kapellimestari Sakari Oramon assistenttina Kokkolan oopperassa.

Santtu-Matias Rouvali on joskus kutsunut kapellimestarin työtä yltäpäältä mielenkiintoiseksi, kun aina pitäisi onnistua ja skarpata koko ajan sekä kaiken aikaa saa jännittää ja stressata. Kapellimestareilla täytyy olla paineensietokykyä; soittajat voivat tauolla vaikka lukea, mutta kapellimestarin on oltava valppaana jatkuvasti. Kapellimestari voi myös päättää omista töistään ja tehdä töitä aivan niin paljon kuin haluaa. Onnistuneen konsertin jälkeen saa myös uskomattoman tunteen palkkioksi.  Kapellimestarin työssä pääsee myös työskentelemään eri orkestereiden kanssa ja silloin tutkitaan myös esimiestaidot ja suhtautuminen vastoinkäymisiin. Nuoresta iästään huolimatta Santtu-Matiaksen on pitänyt voittaa myös orkesterin soittajien luottamus puolelleen osaamisellaan; täytyy kuunnella herkällä korvalla orkesterin sointia ja opetella sen toimintatapoja. Positiivisen palautteen jälkeen on taas fantastinen tunne onnistuneesta yhteistyöstä. Palautteen hän näkee arvokkaana ja kritiikkiä tulee vain kestää. Siitä voi joko oppia tai oma näkemys vain vahvistuu entuudestaan. Fyysisiä rasitusvammojakaan ei voi täysin estää; niskojen jumiutuminen on aika yleistä, kun koko keholla tehdään töitä. Itse Santtu-Matias pitää työssään haasteellisempana ulkomaisten orkestereiden kanssa uskottavuus- ja kielikysymyksiä. Kieliä hän on jatkuvasti opiskellut lisää ja nuoruuskin korjaantuu hetkittäin. Santtu-Matias Rouvalin uran kannalta tärkeitä henkilöitä ja matkan varrella tukijoita ovat olleet ja ovat vieläkin Hannu Lintu, Sakari Oramo ja Leif Segerstam.

Luonto ja omat kaverit ovat Santtu-Matiakselle hyvin tärkeitä voimavaroja. Kavereita ei juuri kapellimestarin työn ammattisalaisuudet kiinnosta ja kavereiden kanssa ei työasioista keskustella. Santtu-Matias kuuluu kuitenkin kahteen metsästysseuraan ja nauttii myös kalastuksesta. Hän tapaa luonnon keskellä paljon kavereita ja hän haaveilee joskus omistavansa maatilan. Monenlainen musiikki kiinnostaa myös Santtu-Matiasta; Lahdessa hän soittaa jazz-bändissä, jonka kanssa soitetaan välillä rokkia ja musisoidaan myös pubeissa. Myös big-bandit ja 1950-luvun meininki kiinnostaa nuorukaista. Santtu-Matias oli perustamassa ja johtaa myös 60-henkistä Se ensemble orkesteria, joka sai alkunsa Lauttasaaren kirkosta. Tällä orkesterilla he ovat tehneet mm. Carmenin Kokkolan oopperassa. Nuori kapellimestari haluaa nuoria rohkaista erilaisen musiikin kuunteluun; kaikkea ei aina tarvitse ymmärtää musiikissa. Silmät voi pistää konsertissakin kiinni ja antaa mielikuvituksen viedä ja vain nautiskella. Solistina Santtu-Matias Rouvali on vieraillut ainakin Sinfonia Lahden, RSO:n ja Mikkelin kaupunginorkesterin konserteissa. Hänen kapellimestariuransa sai nopean lähdön, kun hän vuonna 2009 pääsi lyhyellä varoitusajalla johtamaan Radion sinfoniaorkesterin konsertin. Sen jälkeen hän onkin johtanut mm. Tampere Filharmonista orkesteria, Kymi Sinfoniettaa, Keski-Pohjanmaan Kamariorkesteria, Lapin kamariorkesteria, Tapiola Sinfoniettaa, Sinfonia Lahtea ja Residentie orkest Haagia. Vierailuja kapellimestarina hän on tehnyt myös City of Birminham Symphony Orchestraan, Los Angelesin filharmonikkoihin, Tanskan Radion sinfoniaorkesteriin, Tokyo Sinfoniaan, Grand Rapids Orchestraan, Gothenburgin Symphonyn ja Frankfurtin radion orkesterin luona. Syksyllä 2010 Rouvali solmi sopimuksen lontoolaisen Harrison & Parrot agentuuritoimiston kanssa. Syksystä 2011 lähtien Santtu-Matias on ollut Tapiola Sinfoniettan taiteellinen partneri ja samana syksynä alkoi myös yhteistyö Los Angelesin Filharmonikkojen kanssa, jossa Rouvali työskentelee säännöllisesti Gustavo Dudamelin kanssa.

Onko Santtu-Matias Rouvali Tampere Filharmonisen orkesterin seuraava ylikapellimestari syksystä 2013 lähtien?

perjantai 25. toukokuuta 2012


Kauniin ja aurinkoisen päivän päätteeksi - keskiviikkona 23.5.2012 - sai Tampere-talon pieneen saliin kerääntynyt kamarimusiikinystävien joukko maukkaan musiikkituokion, jonka tarjosivat Tampere Filharmonian konserttimestarina syksystä 2010 vaikuttanut  Dennis Kim, Tampere  Filharmoniassa vuodesta 1997 sellonsoittajana toiminut Reinis Birznieks ja ruotsalais-puolalaiseen perheeseen syntynyt pianisti ja kapellimestari Peter Jablonski. Dennis Kim, illan viulusankarimme, aloitti viulunsoiton jo neljävuotiaana. Dennis Kim opiskeli musiikkia Philadelphian Curtis-instituutissa - johon hän pääsi 16-vuotiaana ja päätyen nyt täysipäiväisesti panostamaan musiikkiin - ja Yalen yliopistossa opettajinaan Victor Danchenko, Jaime Laredo, Aaron Rosend, Yumi Ninomiya Scott, Peter Oundjian ja Paul Kantor. Hänen soittimenaan on ex-Dushkin Stradivarius vuosimallia 1701. Ennen Tampereen pestiä Dennis Kim sai Tucsonin sinfoniaorkesterin konserttimestarin paikan 22-vuotiaana ja sittemmin hän on työskennellyt myös Hong Kongin ja Soulin filharmonisissa orkestereissa konserttimestarina. Konserttimestarivierailuita hän on tehnyt Malesian filharmonisessa orkesterissa, Länsi-Australian ja BBC Scotlannin sinfoniaorkestereissa, Lontoon filharmonikoissa, Irlannin RTE-orkesterissa ja Orchestre National de Lillessä. Kapellimestaritkin ovat nimekkäitä, joiden kanssa hän on työstänyt musiikkia; Riccardo Chailly, Charles Dutoit, Riccardo Muti, André Previn ja Sir Simon Rattle. Ensikonserttinsa 14-vuotiaana Toronton filharmonikkojen kanssa soittanut Kim on soittanut Kiinan ja Korean merkittävimpien orkestereiden solistina. Kamarimuusikkona soittokokemusta on mm. Pinchas Zuckermanin, Jaime Laredon, Carter Breyn, John Sharpin ja Marya Martinin sekä Tokion, Orion- ja Guarneri-kvartetin jäsenten kanssa. Kim on opettanut mm Hong Kongin esittävien taiteiden akatemiassa, Korean kansallisessa taideyliopistossa, Yonsein yliopistossa, Soulin taideakatemiassa sekä Atlantic- ja Bowdoinin festivaaleilla.

Reinis Birznieks valmistui Latvian musiikkiakatemiasta 1991 ja liittyi Rigas Kamermuzik-kamariorkesterin soolosellistiksi jo 1987. Hän on tehnyt useita nauhoituksia Latvian radiolle pianokvintetin jäsenenä.

Peter Jablonski  aloitti rumpujen soiton 5-vuotiaana ja pianonsoiton 6-vuotiaana. 9-vuotiaana hän esiintyi jo New Yorkissa ja 12-vuotiaana suoritti orkesteridebyyttinsä. Malmön musiikkiakatemiassa aloitetut opinnot jatkuivat Lontoon kuninkaallisessa musiikkikorkeakoulussa ensin pianonsoitolla ja sitten myös orkesterinjohtamisella. Vladimir Ashkenazyn ja Lontoon kuninkaallisen filharmonisen orkesterin kanssa levytetty Gershwinin pianokonsertto ja kaksi vuotta myöhemmin levytetty Sostakovitsin ensimmäinen pianokonsertto olivat merkittäviä saavutuksia. Ensikonserttien jälkeen 1992 Washington DC:ssä ja 1993 Lontoon Royal Festival Hallissa hän on soittanut useiden hienojen orkestereiden kanssa, kuten Philadelphia Philharmonia, Los Angelesin filharmonikot, BBC:n sinfoniaorkesteri, Leipzigin Gewandhaus-orkesteri, Zürichin Tonhalle-orkesteri, Ranskan kansallisorkesteri, Berlinin saksalainen orkesteri, La Skalan orkesteri ja Tokion NHK-orkesteri. Nykyään Jablonski toimii Karlskronan kamarimusiikkifestivaalin taiteellisena johtajana ja ensi kaudella hän johtaa mm. Krakovan filharmonikoita.

Konsertin aloitti Mozartin 22-vuotiaana 1778 säveltämä Sonaatti pianolle ja viululle e-molli K304, joka on muodoiltaan erittäin pätevä mutta poikkeuksellinen; sisältäen kaksi osaa, Allegro ja Tempo di Minuetto. Ensimmäisen musiikillisen mestaruutensa kypsän huipentuman Mozart saavuttikin jo 20 vuoden ikäisenä. Mozart oli irtisanoutunut Salzburgin virastaan, koska ei päässyt suunnittelemalleen Pariisin matkalle ja matkusti äitinsä kanssa Münchenin ja Augsburgin kautta Mannheimiin. Täällä hän tutustui Cannabichiin - nimittäin orkesterin kapellimestariin J.C. Cannabichin. Orkesterin korkea taso sai hänet säveltämään näinä kuukausina huilukonserton G-duuri ja joukon piano- ja viulusonaatteja sekä konserttiaarioita. E-mollisonaatin tunnelma on välistä kuin lähtisimme kotihin kolkkoon ilotonta iltaa viettämähän ja tiukasti mollissa. Ensiosan molemmat teemat esitettiin tarkasti uniksessa ja soitossa oli harkittu nyanssit paikoilleen. Toisen osan vapautunut meininki kantoi hamaan loppuun asti ja soitto ammattilaisten jäljiltä vaikutti varsin vaivattomalta ja teknisesti taitavalta tulkinnalta.

 Mozartin jälkeen oli vuorossa Dennis Kimin soolonumerona soittama kanadalaisen 1972 syntyneen Richard Mascallin sävellys Impartation (Ilmoitus). Säveltäjä itse ilmoittaa ihailevansa Stravinskyn, Prokofjevin, Bartókin musiikista sekä kalifornialaisen John Adamsin minimalismia. Sävellystyön lisäksi Mascall toimii viulistina ja opettaa sekä toimi kanadalaisen Georgian Bay Symphony-orkesterin nimikkosäveltäjänä tehden orkesterille konserttien esittelyjä ja sovituksia. Hän on säveltänyt juuri viululle erityisen paljon ja Kimin soittamassa soolonumerossa oli hyödynnetty myös elektroniikkaa; lavalle asetetun mikronin kautta soittoon saatiin lisättyä tilan tuntua sotkemalla siihen sopivasti kaikua.

Ennen väliaikaa yleisölle tarjoiltiin vielä Maurice Ravelin 1927 valmistunut kolmiosainen Viulusonaatti nro 2 G-duuri. Sävellystyö valmistui heti värikkään lapsifantasian, L'Enfant et les sortiléges (Lumottu lapsi),  satuoopperan jälkeen ja säveltäjä kantaesitti teoksen yhdessä George Enescun kanssa. Molemmissa teoksissa on osittain samanlaisia jazz-vaikutteita; sonaatin toinen osa onkin nimeltään blues ja tästä teoksesta on sanottu sen olevan yksi hienoimmista jazzin ja meidän eurooppalaisen taidemusiikin kombinaatioista. Ravel omasi erinomaisen kyvyn vastaanottaa ja yhdistellen käyttää erilaisia vaikutteita musiikissaan. Tästä hyvinä esimerkkeinä tulkoon mainituksi vaikkapa La Valse, wieniläisvalssi heijastava koreografinen runoelma ja jazzvaikutteinen pianokonsertto vasemmalle kädelle vuodelta 1931 sekä espanjalaisperäinen ooppera Espanjalainen hetki ja Bolero vuodelta 1928. Viulukonsertto ei välttämättä ensi kuulemalla avaudu kovin helposti, mutta varmasti palkitsee myös ahkeran kuuntelijan vilpittömän pyrkimyksen.

Konsertin väliajan jälkeen Dennis Kim ja Reinis Birznieks yhdistivät voimansa esittämällä Suomen kantaesityksenä 1984 syntyneen Noam Faingoldin muutaman vuoden takaisen Knife in the water teoksen. Aikanaan teoksen tilasi melbournelainen uuden musiikin yhtye Syzygy Ensemble. Säveltäjä aloitti 12-vuotiaana rock-kitaristina ja rumpalina, mutta on siitä laajentanut musiikkiaan jazzin ja taidemusiikin puolelle. Noam Faingold toimii Tulsassa Midtown School for the Performing Arts - oppilaitoksen nimikkosäveltäjänä ja opettaa myös musiikin analyysia Lontoon King's Collegessa. Hänen sävellyksiään on esitetty Britanniassa, Yhdysvalloissa, Saksassa sekä Ruotsissa ja häneltä tilaussävellyksiä ovat tilanneet ainakin New York Cityn nykymusiikkiyhtye Transit, Mostly Mozart - festivaali sekä Tampere Filharmonian nykyinen konserttimestari Dennis Kim. Teoksen säveltäjä oli itse myös paikalla Tampere-talossa ja kävi lavalla kumartamassa kiitokset suosionosoituksista.

Yhtenä konsertin tähtihetkistä - eräänlaiseksi sokeriksi pohjalle - oli säästetty konsertin päätösnumero ja koko konsertin esitysvoimat koonnut Ludwig van Beethovenin pianotrio D-duuri op. 70 nro 1, lisänimenään "Aave".  Beethoven eli epävarmoja aikoja vailla luotettavia tulolähteitä näitä pianotrioja (kaksi kappaletta) säveltäessään Heiligenstadtissa, Wienissä kesällä 1808 ja teokset julkaistiin 1809. Edeltävänä kesänä hän oli samassa paikassa saanut valmiiksi 5. Sinfoniansa ja triot valmistuivat heti hänen saatuaan 6. Sinfoniansa eli Pastoraali Sinfoniansa valmiiksi. Molemmat triot on omistettu kreivitär Maria von Erdädyn kunniaksi kiitokseksi hänen osoittamastaan vieraanvaraisuudesta. Beethoven sisäistä elämää jäyti hänen horjuva terveydentilansa; häntä alituisesti piinanneet vatsakivut ja ennen kaikkea lisääntynyt huonokuuloisuus, joka oli ilmennyt jo 1798. 1808 hänen kuulo oli jo erittäin huono ja 1818 hän kuuroutui lopullisesti.  

Pianotrio on kolmiosainen; sen aloittaa intensiivinen Allegro vivace e con brio. Hitaassa toisessa osassa Largo assai ed espressivo liikutaan niin synkissä sielunmaisemissa, että tämän takia teosta on alettu kutsua aavetrioksi. Kolmannessa osassa (Presto) on mielenkiintoista harmoniaa ja rytmisiä käänteitä. Teos kaikkinensa vaatii soittajiltaan paljon myös teknisesti ja loistavat muusikkomme selvittivät teoksen haasteet ihailtavasti voitokseen. Kamarimusiikkikonsertti oli varmasti yksi parhaita kuulemiani kokonaisuuksia Tampere-talon pienessä salissa kautta aikain!

maanantai 21. toukokuuta 2012


Seuraavin miettein johdattelen teidät nuoruuteni huikeisiin vuosiin, jolloin alakoulusta asti tuntemani koulukaverini, Jouko Vehmaan, kanssa suoritimme yhdessä polkupyöräretkiä retkipyörillämme mm. Tampereelta Hyvinkäälle musiikkia kuuntelemaan. Tuolloin vielä kumpikaan meistä ei omistanut ajokorttia ja kaikki muutkin kortit taisivat olla melko vähissä, mutta onneksi oli reilusti retkeilymieltä ja jo silloin hyvät hermot. Joten matkaan vain... Matka täytyi tietenkin tehdä Pälkäneen kautta, koska moottoritie sotki muuten hyviä suunnitelmia.

Tämän jutun varsinainen sankari, Matti Heroja (vuoteen 1939 asti Yli-Heroja) kävi perimätiedon mukaan syntymässä Viipurin kaupunginsairaalassa  18.11.1937. Äiti Vilma ja isä Ilmari Heroja olivat alkuaan kotoisin Kuortaneelta, Etelä-Pohjanmaalta ja äidin veli oli talvisodassa menehtynyt lentäjäsankarimme, Urho Heiskala. Ilmari-isä toimi Rääkkylän seurakunnan kanttorina vuosina 1934-1958 eli kuolemaansa asti ja isä myös piti kotona kirjakauppaa sekä toimi Kansaneläkelaitoksen piiriasiamiehenä täytellen kotonaan ihmisten eläkepapereita. Ensimmäisen oppinsa musiikissa Matti sai omalta isältään ja soitin oli piano. Isä myös tarvittaessa vahti harjoituksia pianon vieressä kädessä pieni keppi, jolla sai sormille näpäytettyä. Nämä soitannolliset harrasteet Matti on aloittanut jo seitsemän ikäisenä ja ensiksi käytettiin Martti Paavolan Pianonsoiton alkeita-vihkoja. Isä tunnettiin tulisuudestaan, mutta hän myös palkitsi esim. suksilla hyvän suoriutumisen. Kouluaikana Matti sai usein säestää virsiä, vaikka oli muuten vilkas luonteeltaan ja usein arestissa ja laiskassa koulun jälkeen. Yhdeksänvuotiaana alkoivat ahkerammat soittoharjoitukset pianon ääressä ja ensikosketus säestystehtävistä kirkossa tapahtui 1949 samanaikaisesti Ilmari-isän johtaman kirkkokuoron vieraillessa kesällä Ruotsissa.

Kesällä 1957 Matti pääsi Joensuun messuille Zimmermannin osastolle, jossa yhdeksäntoistavuotias nuorukainen esitteli pianoja ja flyygeleitä soittaen muutaman tunnin päivässä. Tästä keikasta palkkioksi saamillaan rahoilla Matti osti itselleen jo kauan himotun kameran lahjaksi. Tuohon aikaan yleisesti vielä katsottiin, että ihmisen on hyvä hankkia itselleen "kunnon ammatti", joten Mattikin valmistui Raahen seminaarista vuonna 1959 kansakoulunopettajaksi. Viikkoa ennen valmistumista hän oli käynyt tekemässä koesoitot ja - laulut Sibelius Akatemian testeissä. Raahessa kanttori Vilho Häkkisen puoliso, Anna Häkkinen,  opetti seminaarissa pianonsoittoa ja Häkkisten tytär taas opiskeli Sibelius Akatemiassa pianoa professori Timo Mikkilän johdolla. Tätä kautta Matti sai vinkin pyrkiä paitsi kirkkomusiikkilinjalle myös piano-oppilaaksi. Pääsykokeissa Matti soittikin sonaatteja ja Bachia professoreille ja opinnot alkoivat syksyllä 1959 Sibelius Akatemiassa.

Opinnot sujuivat sutjakkaasti Akatemiassa ja jo toukokuussa 1962 Matti valmistui kanttoriksi Eero Erkkilän ja Ilmo Haarion kanssa. Tässä välissä hän vielä ennen valmistumistaan suoritti asepalveluksen astuen kesällä 1960 Hämeenlinnassa Ilmavoimien Viestipataljoonaan palvelukseen. Matti pyysi kirkkomusikkiosaston  johtajalta Harald Anderssenilta kaikki tarvittavat tehtävät tutkinnon suorittamista varten etukäteen, jotta voisi  valmentautua tutkintoa silmällä pitäen. Hyvinkään seurakunnan kanttorin jäädessä maaliskuussa 1962 virkavapaalle tuli Matti Heroja valituksi vt. kanttoriksi ja keväällä 1964 hän tuli vaalien kautta valituksi tähän saman virkaan vakituiseksi. Virkaansa Matti Heroja pääsi hoitamaan 1961 valmistuneeseen professori Aarno Ruusuvuoren suunnittelemaan Hämeenkadun varrella sijaitsevaan moderniin 32 m korkeaan ja 630 ihmistä vetävään kirkkoon. Pyhän kolminaisuuden kunniaksi kirkon kaikki muodot ovat kolmioita ja kirkon tunnistaa pyramidimaisesta hahmostaan. Kirkon rakennusaineina on käytetty betonin lisäksi marmorimosaiikkia ja Oregon-mäntyä. Hyvinkään kirkon nykyiset 35-äänikertaiset urut ovat vuodelta 1977 ja niiden suunnittelusta vastasi Urkurakentamo Hans Heinrich.

 1969 Heroja hakeutui Agricolan seurakunnan kanttoriksi Helsinkiin vuodeksi, mutta palasivat taas takaisin Hyvinkäälle. Vaimo, Eeva-Liisa, toimi erityisopettajana Ratakadun koulussa. Viranhoidon ohessa Matti Heroja opiskeli jatkuvasti ja suoritti diplomiurkurin tutkinnon 1964. Diplomilaulajaksi hän valmistui 1965 ja pianodiplomi tuli suoritetuksi 1966. Vuonna 1962 Matti Heroja oli Radion Kamarikuoron perustajajäseniä ja hyvin pian tämän tapahtuman jälkeen hän perusti Hyvinkään Kamarikuoron. Samaten vuonna 1967 häntä pyydettiin perustamaan ja johtamaan Safarikuoroa, jonka hän myös tekikin. Matti hoiti syksyn 1965 Sibelius Akatemian laulunopettajan lehtoraattia ja jatkoi sen jälkeen laulun opetusta tuntiopettajana kevääseen 1969 asti jakaen tunnit puoliksi oopperalaulaja Lauri Lahtisen kanssa. Tämän lisäksi Matti antoi myös pianotunteja Hyvinkään Musiikkiopistossa.

Paljolti Matti Herojan ideasta  Suomen Lähetysseura organisoi nyt niin suositut Kauneimmat joululaulut-tilaisuudet Suomen kirkkoihin seitsemänkymmenluvun alussa. 1970-luvun taitteessa Matti Heroja valittiin myös Suomen Lähetysseuran johtokuntaan. 1970-luvulla Matti tutustui Savonlinnan oopperamaailmaan ja pääsi Jorma Panulan kapellimestariluokalle. Vuosina 1976 - 1978 Matti Heroja suoritti kaksi kapellimestarikurssia Panulan johdolla ja vuosina 1990 - 1992 Heroja oli Suomen Kansallisoopperan kuoromestarin virassa. Matti Heroja on toiminut kuoromestarina ainakin Lahden oopperayhdistyksen La Bohemessa ja harjoituttanut ja johtanut kapellimestarina Hartolan oopperayhdistyksen Verdin Naamiohuvit.

Eeva-Liisa ja Matti Herojan kolmeen poikaan musiikki on myös jättänyt jälkensä; vanhin poika, Jukka,  työskentelee kanttorina Ruotsin Gellivaressa. Tuomas on toiminut musiikinopettajana, mutta lukenut itsensä myös insinööriksi ja Antti opiskeli itsensä kontrabasistiksi ja suntion töiden lisäksi opiskeli myös matematiikkaa. Kaikki pojat ovat avioliitossa ja isovanhemmilla on jo neljä lastenlasta. Matti on epäilyt olevansa jo joku Metusalem, koska hänen virkavuosinaan Hyvinkäällä on palvellut seitsemän kirkkoherraa. Matti jäi virallisesti viettämään eläkevuosiaan täytettyään 70 vuotta marraskuussa 2007, mutta hän on silti sitoutunut luotsaamaan ainakin 1977 perustamansa oratoriokuoron jatkuvaan menestykseen.

sunnuntai 20. toukokuuta 2012


Piristävä vierailu Jyväskylästä sai Tampereen Telakka ravintolan kuulijat silminnähden ja kuullen innostuneiksi perjantai-illan (18.5.2012) musiikki-ilottelullaan. Rita & The Malandros tarjosivat kuuntelijoille kaksi tuntia brasilialaisia lattarirytmejä maustettuina jazzvaikutteilla. Rita Vargas tulkitsi laulunsa portugalinkielellä ja vakinaisesta säestävästä soittokunnasta olivat Jyväskylästä mukana Pekka Törmänen (basso), Juha Salonen (perkussiot ja taustalaulu) sekä Jyväskylä Big Bandin entinen kapellimestari Markku Rinta-Pollari (kitara ja saxofoni). Pekka Törmäsellä ja Markku Rinta-Pollarilla on myös yhteistä soittokokemusta vuosien varrelta Salsamanian riveissä. Ratinalaisamerikkalaiseen soitantaan yhtyivät Telakalla lisäksi nuori nainen ja Jyväskylässä oppinsa saanut Sari Kujala (rummut ja perkussiot), ja Arto Piispanen, tamperelainen teatterikapellimestari ja pianisti-sovittaja-säveltäjä.

Sambaa ja bossa novaa vilpittömällä tunteella tulkinnut portugalilainen laulajatar omaa brasilialaiset sukujuuret ja hänen tulkinnoissaan on kuultavissa omaperäisyyttä sangen mielenkiintoisella tavalla samalla, kun niissä kuuluu hieman fadoa ja kapverdeläisiä vaikutteita. Säestävä yhtye toimi erinomaisesti, vaikka edellisenä päivänä oli järjestynyt ainoastaan yhdet yhteiset harjoitukset. Soitto oli mukavasti balanssissa eikä musiikki tullut liian lujaa suhteellisen pienessä tilassa. Nyansseja pystyttiin myös hyödyntämään miellyttävästi. Kappaleet jäivät paikoin ehkä turhan lyhyiksi; kernaasti soittajat olisivat saaneet solo-osuuksissa esitellä taitojaan runsaammin. Ohjelmisto koostui perinteisistä brasilialaisista kappaleista, jotka jättävät soittajille myös paljon tilaa hämmentää aineksia monista eri vaikutteista.

Suotavaa olisi kuulla tällaista musiikkia hieman useamminkin Tampereella. Taidokasta soittoa ja hyvin letkeää ja rentoa meininkiä saivat paikalla olleet kuullakseen. Laulujen sanoista en sattuneesta syystä voi lausua yhtään mitään, mutta silti portugalinkieli tuntui soveltuvan esitettyyn musiikkiin yllättävän hyvin. Tervetuloa taas musisoimaan mahdollisimman pian tänne Tampereelle - hyvällä tuulella!

Ensi viikko - viikko 21 - käynnistää kevään viimeisen Tampere Filharmonian viikon ja keskiviikkona 23.5.2012 klo 19 Tampere-talon pienessä salissa olisi tyrkyllä resitaali kamarikonsertissa, jossa soittavat orkesterin konserttimestari Dennis Kim orkesterin sellistin Reinis Birznieksin kanssa ja pianossa soittaa perjantain solisti Peter Jablonski. Ohjelma on koostettu vanhasta ja uudesta musiikista: Mozartin viulusonaatti nro 2, Mascallin Impartation, Ravelin viulusonaatti nro 2, Noam Faingoldin Knife in the water ja Beethovenin pianotrio op. 70 nro 1 "Aave".

Perjantaina 24.5.2012 klo 19 Filharmonia päättää kevään 2012 Tampere-talon suuressa salissa ylikapellimestari Hannu Linnun johdolla. Solisteina ovat Peter Jablonski ja Miina-Liisa Värelä. Orkesterin nimikkosäveltäjältä tilattu toinen pianokonsertto on vaihtunut Gershwinin pianokonsertoksi. Kauden päättää  Mahlerin Sinfonia nro 4.

Kausikorttilaisille on samana perjantaina klo 17.30 Sorsapuistosalissa tarjolla ensin kahvitarjoilu ja sitten ylikapellimestari Hannu Linnun presentaatio tulevan syksyn ja kevään ohjelmistosta. Tuleva kausihan on Hannu Linnun neljäs kausi Tampereella ja samalla viimeinen, kun hän syksyllä 2013 siirtyy johtamaan RSO:ta. Pro Orchestran (orkesterin tukiyhdistys) jo perinteiseksi muodostunut kevätjuhla ravintola Fuugassa alkaa heti perjantain konsertin jälkeen ja siellä on oiva tilaisuus keskustella orkesterilaisten kanssa menneistä ja tulevista. Nyt kaikki vain keräämään voimia kevään viimeisiin koitoksiin ennen kesän taukoa. Nautinnollisia ja mieleenpainuvia musiikkituokioita hyvän musiikin ja meidän siunatusti musiikkihullujen kanssaihmisten parissa!

maanantai 14. toukokuuta 2012


Tänä iltana taas musiikki vie miestä uusiin seikkailuihin, mutta sitä ennen on vielä hetki aikaa muistella perjantain 9.3.2012 kulttuuritapahtumaa Tampere-talossa, Kultakuumeen esitystä musiikin kera.

Moniko meistä oli tietoinen, että Chaplin vielä myöhemmällä iällään käsikirjoitti elokuvakäsikirjoituksen The Freak Etelä-Amerikasta löytyvästä siivekkäästä tytöstä, ja että hän vielä viime elinvuosinaan suunnitteli säveltävänsä Thomas Hardyn romaaniin pohjautuvan oopperan – oopperatalo oli myös kiinnostunut tämän oopperan esittämään - Milanon La Scala-oopperaan? 1972 Chaplin kävi noutamassa Oscar-palkinnon ansioistaan ”elokuvista aikamme taidemuotona”. 1973 hän sai vielä Oscar-palkinnon musiikistaan omassa elokuvassa Parrasvalot ja 1975 kuningatar Elisabeth II löi hänet ritariksi. Valitettavasta Chaplinin ikä ja heikentynyt terveys tulivat The Freak elokuvan sekä suunnitellun oopperan esteeksi ja molemmat jäivät tekemättä. Näin ollen Chaplinin viimeiseksi elokuvaksi jäi Hongkongin kreivitär, jota kriitikot pitivät vanhanaikaisena ja joka taloudellisestikin menestyi melko heikosti. Siitäkin elokuvasta jäi monien mieleen elämään ja jopa listahitiksi Chaplinin laulu, This is my song, Petula Clarkin esittämänä. Monet tuntevat tämän elokuvahistorian kuuluisan neron ansiot näyttelijänä, ohjaajana, käsikirjoittajana, tuottajana, leikkaajana ja välistä jopa maskeerauksesta ja puvustuksesta vastaavana sekä musiikistaan elokuvissaan. Mutta millaiset olivat Chaplinin musiikilliset valmiudet?

Chaplinista on kirjoitettu niin paljon historiaa, että voimme melko varmasti jo paljon tietää niiden perusteella. Hän ei koskaan saanut varsinaisesti mitään musiikillista peruskoulutusta. 16-vuotiaana näyttelijänä teatteriorkesterien johtajat antoivat hänelle oppia viulun-, sellon- ja pianonsoitossa. Jos yleisö ei mieltynyt elokuvaan, Chaplinin mielestä musiikista täytyi kuitenkin voida nauttia. Hänelle musiikin luoma tunnelma oli tärkein ja romanttinen ja elegantti musiikki loi elokuvalle tunteellisen taustan tehden elokuvasta täydellisen taideteoksen. Hän pyrki aina tekemään melodista musiikkia, sitäkin uhmaamalla, että hänen musiikkinsa joidenkin mielestä jo synnyinhetkenään kuulosti vanhanaikaiselta. Chaplin perusti vuonna 1916 oman kustannusyhtiön, Charles Chaplin Music Corporation, joka julkaisi hänen varhaisia sävellyksiään. Vuonna 1921 Chaplin sävelsi teemat kahteen elokuvaansa ja 1923 ilmestyneestä Nainen Pariisissa elokuvasta lähtien hän alkoi kiinnittää huomiota tarkasti elokuviensa musiikin esityksiin.

Chaplin ei yksin pystynyt musiikillisia ideoitaan siirtämään nuottiviivastolle eikä tekemään musiikillisia sovituksia orkesteria varten. Tämän vuoksi hän käytti tähän tehtävään musiikillisia avustajia aina Nainen Pariisissa elokuvasta lähtien säännöllisesti. Ammattimuusikko Eric James sai kunnian toimia Chaplinin musiikillisena avustajana vuodesta 1956 lähtien aina Chaplinin kuolemaan asti eli vuoteen 1977. Kannustan tässä yhteydessä kaikkia kiinnostuneita tutustumaan hänen kirjoittamiin muistelmiin, Making Music With Charlie Chaplin vuodelta 2000, jossa James kertoo parivaljakon työskentelystä mm. Chaplinin kotona Sveitsissä. Koko yhteistyön ajan James kunnioitti Chaplinia suuresti ja hän koki itsensä koko perheelle läheiseksi. Samoin hän vietti perheen kanssa yhteisiä juhlia ja häneen suhtauduttiin kuin konsanaan perheen jäseneen. Yhteistyön hedelminä syntyneeseen musiikkiin Chaplin sai täydet oikeudet ja tämä varmistettiin kirjallisella sopimuksella yhteistyön alusta alkaen. Kirjassaan James mainitsee yhteistyön olleen huomattava kunnioitus, vaikka hän myöhemmin sai huomata rahallisen korvauksen olleen melko vaatimaton tehtyyn työhön nähden. Muistelmateoksessaan James kertoo pettyneensä Nainen Pariisissa elokuvan uudelleensävellyksen aikoihin osuuksiinsa erityiskorvauksista – ainoan kerran toivoessaan tekijänoikeuksia näkyviin elokuvaan -, joita paitsi hän kuitenkin jäi. Tämän elokuvan musiikkia tehdessä Chaplin ilmoitti, että hänellä ei ole musiikillisia ideoita ja James sai ehdottaa omia sävelmiä, joista Chaplin sitten valitsi käytettävät sopivaksi kokonaisuudeksi. The Chaplin Revue-elokuvasarjan musiikkia tehtäessä Chaplin suostui julkisesti musiikillisen kumppanuuden tunnustamaan julkaistessaan tekijätiedoissa asian.

Musiikilliset ideat lähes poikkeuksetta olivat kiistattomasti lähtöisin Chaplinilta. Hän hyräili, lauloi tai soitti pianolla melodiat musiikkiavustajalleen tai tallensi melodiat nauhurille. Chaplin itse pystyi kiinnittämään huomionsa ainoastaan melodioihin ja kaikki muu oli hänen kannaltaan vain säestystä. James sai varsin itsellisesti seuraavaksi työstää musiikista pianopartituurin ja tässä työvaiheessa Chaplin ei juuri puuttunut prosessiin. Perfektionistina Chaplin – aivan kuten myös kuvauksia tehdessään saattoi hioa asioita yhä uudelleen ja uudelleen ja ottoja filmille saattoi kertyä melkoisesti – työstövaiheessa pulppusi yleensä ideoita ja ne myös saattoivat vaihtua toisiin melko vauhdikkaasti. Avustajalta vaadittiin varmaan suunnatonta kärsivällisyyttä ja myöhemmin yhteistyön jatkuessa James osasikin jo Chaplinin voimien ehtyessä ajatella jo lähes Chaplinin tavoin ja toteuttaa hänen ajatuksiaan pitkällisellä kokemuksen seurauksena. Orkestraatiota suunnitellessa Chaplin yleensä sanoi, mille soitinryhmälle jokin fraasi tuli kirjoittaa ja usein hän suosi jousistoa ja varsinkin selloja, vaskisoitinten jäädessä pienemmälle huomiolle. Chaplin haki partituurista ”yliorkestrointia” ja huomautti, jos nuottiviivastolla vaskilla oli liiaksi mustaa tai kuviot olivat liian kiharaisia. Chaplin edellytti Jamesin kirjoittamaan sovitukset niin selkeiksi, ettei kallista studioaikaa kuluisi hukkaan. Äänitystilanteissa Chaplin usein vielä puuttui ammatti-ihmisten työskentelyyn määräämällä esim. mikrofonien paikoista tai säädöistä.

Huolimatta edellä kerrotusta Chaplin oli yksi elokuvahistorian omalaatuisimmista neroista ja hän jätti täysin kiistatta oman jälkensä kaikkeen tekemiseensä. Onneksi suunnattomista vaikeuksista huolimatta hän elämänsä aikana ennätti myös saada tunnustusta tekemisistään. Nauttikaamme siis yhdessä hänen elokuvistaan ja muistelkaamme hänen musiikkia kuunnellessamme myös tätä pientä, mutta, ah, niin suurta miestä!

sunnuntai 13. toukokuuta 2012


Vuonna 1973 Barcelonassa syntynyt kapellimestari ja Colorado Springs Filharmonisen Orkesterin musiikillinen johtaja, Josep Caballé-Domenech, johti vankalla ammattimiehen otteella Tampere Filharmonian perjantaisen konsertin Tampere-talon isossa salissa. Ranskalaisuus ja varsinkin meri olivat selkeästi konsertin teemoja. Josep Caballé-Domenech syntyi veljensä kanssa muusikoiden perheeseen, jossa isä paitsi soitti klarinettia ja sävelsi, myös johti kuoroja. Äiti taas oli viulisti ja Josep onkin saanut soitonopetusta pianossa, lyömäsoittimissa ja viulussa. Myöhemmin Aspenissa hän sai opetusta orkesterin johtamisessa David Zinmanilta ja Jorma Panulalta sekä Wienissä häntä opasti Sergiu Comissiona. Josep itse mainitsee Panulan mahdollistaneen hänen ensivierailunsa kapellimestarina New Yorkin Carnegie Hallissa. Caballé-Domenech on tähän asti urallaan päässyt johtamaan mm.  Royal Filharmonikoita Lontoossa, Zürichin Tonhalle orkesteria,  Kölnin WDR-orkesteria ja New Japan Philharmonic orkesteria. Vuosina 2005-2007 hän toimi Norrköpingin sinfoniaorkesterin päävierailijana ja hän on vieraillut säännöllisesti Aspenin, Texasin ja Wintergreenin musiikkijuhlilla. Ensimmäisen oopperavierailunsa hän suoritti Barcelonassa Liceu-teatterissa johtaessaan Mozartin Cosi fan tutten. Sittemmin hän on johtanut ainakin Haydnin Il mondo della lunan, Donizettin L'elisir d'amoren, Granadon Maria del Carmenin ja Donizettin Lucia di Lammermoorin. Hän on johtanut myös Savonlinnan Oopperajuhlilla, Stuttgartin valtionoopperassa, Venetsian La Fenicessä, Lissabonin Teatro São Carlosissa ja Theater an der Wienissä sekä Wienin Volksoperissa. Alkusoittona konsertissa soi Hector Berliozin Merirosvo alkusoitto op. 21, jonka säveltäjä itse johti alkuvuodesta 1845 Pariisissa. Orkesterin klarinettien äänenjohtajana vuodesta 1993 toiminut Jarmo Hyväkkö soitti solistina Jean FranÇaix'n hauskan, mutta teknisesti erittäin vaativan klarinettikonserton. Väliajan jälkeen oli vuorossa Albert Rousselin Sarja nro 2 baletista Bacchus ja Ariadne op. 43 ja konsertin päätti Claude Debussyn värikylläinen La Mer.

Aamuisessa kenraaliharjoituksessa tunnelma oli vapautunut ja soitto sujui melko rennossa ilmapiirissä. Kapellimestarikin puuttui asiallisesti varsin oikeisiin asioihin ja orkesteri soitti ja kuunteli kapellimestaria hyvin keskittyneesti. Illan konsertissa musisointi ei ollut aivan yhtä rentoa, vaan aluksi ainakin lievä kireys vaivasi konsertossa. Suoritus parani koko ajan ja solisti osoitti kyntensä teknisesti hyvin vaativissa osuuksissa. Säveltäjän tarkoittama keveys ja ajoittain varsinkin kadensseissa jopa hilpeä meininki saavutettiin yleisönkin riemuksi. Kaikkinensa koko konsertista jäi hyvin positiivinen maku suuhun ja salin vajaa 1000 ihmistä sai varmasti katetta lipulleen ja jää jännityksellä odottamaan paitsi 23. päivän kamarimusiikkikonserttia, niin varsinkin 24. päivän kauden päättävää ja ylikapellimestari Hannu Linnun luotsaamaa päätöskonserttia Tampere-talon isossa salissa.

torstai 10. toukokuuta 2012


Huhtikuun 21.  päivä tuli kuluneeksi kaksi vuotta suuren suomalaisen urkurin ja pianistin, Tapani Valstan,  kuolemasta. Valsta suoritti Sibelius-Akatemiassa urkudiplomin 1946 Elis Mårtensonin ohjauksessa ja pianodiplomin vuotta myöhemmin Ilmari Hannikaisen ansiokkaassa johdatuksessa. Vuonna 1949 Valsta voitti järjestyksessä toisen Maj Lind pianokilpailun. Urkurin tointa hän hoiti vuodesta 1955 lähtien Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa (nykyinen nimi) ja merkittävä päivätyö oli myös opetus Sibelius-Akatemiassa pianonsoiton opettajana, lehtorina ja lopuksi ennen eläkkeelle siirtymistä vielä professorina vuosina 1959 - 1985. Emme voi unhoittaa hänen vuosia 1953 - 1959, jolloin hän pianistina soitti Radio-orkesterissa ja on uransa aikana säestänyt melkoisesti merkittäviä laulajia.

Toinen merkittävä suomalainen 1937 Viipurissa kanttori-urkuriksi valmistunut ja sodan jälkeen opintojaan Sibelius-Akatemiassa diplomiurkuriksi ja -pianistiksi jatkanut, Tauno Äikää, teki samoin merkittävän uran seurakuntien palveluksessa toimien Helsingissä Johanneksen kirkon urkurina 24 vuoden ajan vuodesta 1958 vuoteen 1984. Äikää opetti myös Sibelius-Akatemiassa 1958 - 1966 ensin opettajana ja sitten 1966 - 1984 lehtorina, mutta professuuria hän ei hoitanut tässä oppilaitoksessa, vaikka professorin arvonimen saikin vuonna 1974.  Äikään asiantuntemusta urkurina käytettiin monien urkujen valmistuksessa hyväksi ja hänen lempiurkunsa olivat Johanneksen kirkon romanttiset, Oskar Merikannon - itsekin pitkään Johanneksen kirkon urkurina toiminut - 1921 suunnitteleman laajennuksen mukaiset 66 äänikertaiset (jakautuen kolmeen sormioon ja jalkioon), pneumaattiset urut. Urut, kuten kirkkokin valmistuivat alkujaan 1891 ja ne suunnitteli saksalainen Walker & Co.

Itseoikeutettuna kolmantena jäsenenä tähän kovaan seuraan kuuluu tietysti urkutaiteilija Enzio Forsblom, joka suoritti oman urkudiplominsa 1948 Sibelius-Akatemiassa Elis Mårtensonin johdolla. Helsingin yliopistosta Forsblom valmistui filosofian kandidaatiksi 1949 ja jatkoi opintojaan sen jälkeen vielä Kööpenhaminassa ja Pariisissa väitelläkseen 1957 Åbo Akademiasta filosofian tohtoriksi. Vuosina 1949 - 1969 Forsblom toimi Helsingissä eri seurakuntien urkurina ja vuosina 1969 - 1986 Sibelius-Akatemian urkujensoiton professorina sekä Åbo Akademin musiikkitieteen dosenttina. Elinaikanaan hän ehti suunnitella yli kahdetkymmenet urut, mm. Finlandia-talon urut. Forsblom muistetaan laajasti varsinkin Bach-tulkinnoistaan ympäri maailmaa.

Tämän kovia kokeneen kolmikon liitämme yhteen Tampereen tuomiokirkon urkurin, Matti Hannulan, järjestämien Kesäillan urkumusiikkia-sarjan - pitkä perinne ja ansiokas työ urkumusiikin eteen - kautta. Edellä lyhyesti esittelemiäni herroja olen kaikkia päässyt tässä 1902 - 1907 rakennetussa ja Lars Sonckin suunnittelemassa kivikirkossa 1929 Kangasalan Urkutehtaan suunnittelemilla 70-äänikertaisilla (kolme sormiota ja jalkio) romanttisilla uruilla kuulemaan, onnekseni vielä useamman kerran kutakin erikseen.  

En malta olla vielä liittämättä jenkan jatkoksi englantilaista Peter Hurfordia, 1930 syntynyttä lakia ja musiikkia Cambridgessa opiskellutta urkutaiteilijaa, jota maailmalla pidetään erittäin arvostettuna nimenomaan Bach-tulkinnoistaan (levyttänyt koko Bachin urkukirjallisuuden).  Kuunneltuasi hänen tulkintojaan, et voi olla kiinnittämättä huomiotasi erinomaisiin tempoihin, selkeään artikulaatioon musiikissa, tarkasti ja huolellisesti valittuihin äänikertojen käyttöön ja kaikkinensa loistavaan musikaalisuuteen soitossa sekä tyylien tajuun. Oma persoonallinen merkityksensä saattaa olla myös Pariisissa sokean urkurin, André Marchalin, barokkimusiikin erikoisasiantuntijan, luona vietetyllä ajalla. Hurfordin aivoituksiin voit käydä tutustumassa hänen kirjastaan Making Music on the Organ vuodelta 1998.

Muistakaa taas kuunnella hyvää musiikkia ja uskomattomia tulkintoja, niitä maailmassa onneksi piisaa! Itse löysin (vinkiksi) verkosta sangen upean tulkinnan Peter Hurfordilta Bachin järkäleestä Toccata, Adagio ja Fuuga C-duurissa. Suosittelen tutustumaan vaikka välittömästi! Palkitsee vaivan...
Kuvassa Tampereen tuomiokirkon urkuri ja doplomilaulaja Matti Hannula työmaansa äärellä.

Tämä 12.4.2012 torstai-illalta arkkitehti Jarl Eklundin suunnittelemasta ja 1924 rakennetusta Pyynikinlinnan Thelonius Monkin sävelistä koostetusta Kevättä kohti konsertin jälkitunnelmista huokuu monellakin tapaa historian siipien havinaa. Voisi - ja tietysti olisi tyystin kohtuullista - lähestyä kuvaa henkilöhistorian kautta, kertomalla kuvan pianistista, orkesterinjohtajasta, tamperelaistuneesta teatterisäveltäjästä ja sovittajasta, Arto Piispasesta. Kuvan miljöö taas toimisi  innoittajana moneen juttuun useammastakin näkökulmasta, mutta nytpä tahdon kiinnittää huomioni Arton kuvassa näkyvään työkaluun, flyygeliin ja varsinkin aivan erityisesti tähän tiettyyn saksalaiseen laatumerkkiin.

Maailman pianistien joukossa ja yleisönkin tietoisuudessa kiistatta pidetään flyygelin ykkösmerkkinä Steinway & Sons-flyygeleitä ja pianoja. Tämä saksalaisen Henry Engelhard Steinwayn vuonna 1853 New Yorkin Manhattanin Varick Streetin ullakolle perustama tehdas toimii edelleen tänä päivänä kaikkien musiikinystävien iloksi ja meidän on hyvä elää sen tiedon varassa - jolla tehdas tänäkin päivänä itseään mainostaa -, että jokaisen käsintehdyn konserttiflyygelin valmistusprosessiin käytetään liki vuosi aikaa ja nykyisin Steinwayn tehtaat ovat sekä New Yorkissa että Saksan Hamburissa. Noin pyöreästi puolitoista tuhatta maailman konsertoivaa pianotaiteilijaa kuuluu Steinwayn talliin (täyttävät tietyt laatukriteerit ja omistavat itse Steiwayn flyygelin sekä sitoutuvat konsertoidessaan käyttämään aina Steinwayn flyygeleitä) ja Suomessa heitä lienee 5-6 pianistia.

Täysin samana vuonna - siis 1853 - alkoi myös toisen saksalaisen laatumerkin, Bechsteinin historia, kun 1826 syntynyt F.W. Carl Bechstein perusti ensimmäisen tehtaansa Berliiniin ensin työskenneltyään eri pianotehtaissa ja tehtyään opintomatkoja Pariisiin ja Lontooseen. C. Bechstein Pianofortefabrik Berlin valtasi sangen nopeasti laadullaan markkinoita 1800-luvun puolivälissä Saksassa, jonka konserttien soittimet tuolloin olivat ulkolaista alkuperää. Hans von Bülow (Lisztin vävy) antoi Berliinissä 1857 ensimmäisen julkisen esityksen Bechsteinin konserttiflyygelillä esittäen Franz Lisztin Pianosonaatin h-mollissa. Tehtaan menestystarina hakee vertaistaan, sillä aina ensimmäiseen maailmansotaan asti voittokulku jatkui ja liiketoiminta laajeni. Jo 1880 Berliiniin perustettiin toinen pianotehdas ja koska Bechsteinistä tuli ensin Englannin kuninkaallisen hovin - ja myöhemmin muidenkin Euroopan monarkkien - hovihankkija, täytyi seuraavaksi avata konttori 1885 Lontooseen ja 1887 perustettiin jo kolmas tehdas Berliinin Kreuzbergiin. 1890 mennessä tehdas omisti jo myyntinäyttelytilat Pariisin lisäksi myös Wienissä ja Pietarissa. Carl poistui ajastamme jo 1900, mutta hänen poikansa, Edwin, jatkoi liiketoimintaa aluksi hyvinkin menestyksellisesti. Vielä ensimmäisen maailmansodan alla Bechstein työllisti tehtaillaan noin 1200 työntekijää ja soittimia valmistui huippuvuosina noin 5000 kpl vuodessa. Tehtaiden tuotannosta kolme neljäsosaa meni vientiin pääasiassa Britanniaan ja Kansainyhteisön maihin ja Venäjälle. Ensimmäinen maailmansota aiheuttivat valtaisia menetyksiä Bechsteinin liiketoiminnalle Pariisissa, Pietarissa ja varsinkin Lontoossa  ja tehtaan soittimia ja omaisuutta takavarikoitiin. Lopulta eri vaiheiden ja sotkujen jälkeen Edwin myi vaimonsa kanssa tehtaansa, mutta 1920 tehdas saatiin taas täysimittaiseen toimintaansa pitkälti uusien keksintöjen ja materiaalien avulla. 1923 Bechsteinista tuli osakeyhtiö ja Edwin vaimoineen ostivat takaisin osakkeita sekä palasi firman johtoon takaisin. 1930  yhtiö alkoi tehdä yhteistyötä Siemens-yhtiön kanssa ja oli mukana suunnittelemassa ensimmäisiä sähköpianoja.

Surullisen sivujuonteen tähän Bechsteinin muuten niin menestykselliseen tarinaan tekee Helene Bechstein, Edwinin vaimo ja natsien mesenaatti sekä Adolf Hitlerin suuri ihailija. Helene yhdessä ystävättärensä Elsa Brückmannin kanssa esittelivät ja tutustuttivat Hitlerin taiteilijapiireihin Berliinissä ja Münchenissä. Edwin kuoli 1934 Berchtesgadenin huvilallaan, joka sijaitsi Obersalzbergissa, jossa myös natsit ja Hitler viettivät aikaansa. Vainajan jäännökset siirrettiin Berliiniin, jossa natsit järjestivät hänen muistolleen valtiolliset hautajaiset. Helenen avokätisen natsituen vuoksi vielä tänäänkin monet juutalaiset konserttipianistit kieltäytyvät konsertoimasta Bechsteinin flyygeleillä.  Toisen maailman sodan koettelemukset koituivat 1945 myös Bechstein Berliinin tehtaan pommituksen takia tuhoisiksi liiketoiminnalle suurina materiaalisina menetyksinä ja osaavan ammattityöväen katoamisena. Sodan jälkeen yhtiön omistus on vaihtunut useamman kerran ja esim. 1963 kaikki osakkeet myytiin Baldwin Piano Companylle. Karl Schulze niminen pianonvalmistaja ja yrittäjä osti 1986 Bechsteinin ja 1992 aloitti uusi tehdas, johon oli liitetty myös vanha saksalainen Zimmermann pianomerkki. Vuonna 1996 listautui yhtiö pörssiin ja 2000-luvulla se on tehnyt yhteistyötä myös korealaisen Samickin kanssa jakelun parantamiseksi. Aivan viime vuosina Bechstein-keskuksia on avattu reippaasti New Yorkissa, Moskovassa, Shanghaissa, sekä kumppanuuteen perustuvia keskuksia Kiovaan, Seouliin, Austraaliaan ja Hollantiin.

Osa maailman kuuluisimmista artisteista sekä taidemusiikin että viihdemusiikin ja jazzmusiikin puolelta ovat liputtaneet merkkiuskollisuuttaan Bechsteinille lähtien aina Lisztistä asti. Alexander Skriabin, Tatiana Nikolaeva, Sviatoslav Richter, Dinu Lipatti, Shura Cherkassky, Vladimir Sofronitsky, Wilhelm Furtwängler, Wilhelm Backhaus, Leonard Bernstein, Jorge Bolet, Wilhelm Kempff, Edwin Fischer, Wladyslaw Szpilman, Artur Schnabel, Walter Gieseking. Queenin Freddie Mercury ja Beatles olivat ahkeria Bechsteinin käyttäjiä samoin kuin Bob Dylan ja Elton John. Jazzpuolelta ehkä kuuluisin merkkiin luottaja lienee Oscar Peterson. Vuonna 2006 järjestetty ensimmäinen kansainvälinen C. Bechstein pianokilpailukin järjestettiin Vladimir Ashkenazyn armollisessa suojeluksessa.

En osaa sanoa, millainen sieni- tai matovuosi tämä 1853 oli, mutta ainakin pianotehtaiden suhteen korjattiin hyvää satoa. Blüthner, C. Bechstein ja Steinway & Sons ovat tämän historian aikakirjoihin jäävän vuoden satoa, koska kaikki kolme tuotemerkkiä näkivät tuolloin päivänvalonsa.



Vuoden 2008 alusta alkaen tämä legendaarinen pianomerkki on ollut japanilaisen Yamahan omistuksessa, mutta merkkinä Bösendorfer on yksi kaikkein vanhimmista ja eittämättä yksi kuuluisimmista. Juuret  juontavat vuoteen 1828 ja heinäkuun 25. päivään, jolloin puuseppä Ignaz Bösendorfer sai luvan perustaa Itävallan Wieniin pianotehtaan ja harjoittaa ammattiaan. Tehtaan virallinen nimi on L. Bösendorfer Klavierfabrik GmbH. Onni oli uudella tehtaalla myötä ja ensimmäisen vuosikymmenensä aikana merkki valtasi merkittäviä markkinoita ja merkki on ollut koko elinkaarensa hyvin tarkka siitä, että se tunnetaan korkeasta laadustaan. Varsin pian Keisarikunnan hovihankkijaksi päässyt Bösendorfer alkoi myös saada aikalaisten taiteilijoiden keskuudessa jalansijaa ja aivan ensimmäisiä Bösendorferin laatuun luottajia oli paikoin raskastakin kyytiä soittaessaan antanut säveltäjä ja pianotaiteilija Franz Liszt. 1830-luvun lopussa ja 1840-luvun alussa merkki keräsi useita huomionosoituksia ja palkintoja eri yhteyksissä ja Bösendorfer sai hiljalleen vallattua alaa myös ympäri Eurooppaa. Säveltäjistä merkin taakse vahvasti lyöttäytyivät ainakin Anton Webern, Gustav Mahler ja Alban Berg sekä Anton Rubinstein. Kysyntä ja myynti lisääntyi huomattavasti ja isä Bösendorfer suunnitteli jo tehtaan laajennusta, mutta kuoltuaan 1859 tehtaan johtajaksi nousi Ignazin poika, Ludwig. Paitsi taitava pienojenvalmista, hän oli myös taitava muusikko. Vanha tehdas jäi pian liian pieneksi ja tehdas piti Wienissä siirtää uuteen paikkaan sekä isoimpiin tiloihin ja tämä tuotantopaikka on vielä tänäkin päivänä paikallaan. Tehdas sai myös pääkonttorin ja myynti- ja näyttelytilat Wienin keskustasta. Bösendorfer vaali myös Wienin kaupungin kulttuurielämää avaamalla oman konserttisalin 19.11.1872.

Vuodesta 1889 Ludwig Bösendorfer aloittama perinne jakaa parhaille konservatorion oppilaille ja Bösendorferin nimeä kantavan pianokilpailun voittajille omat Bösendorferit palkinnoiksi jatkuu onneksemme vielä tänäkin päivänä. Ludwig eli aina vuoteen 1919 asti, mutta koska hänellä ei ollut omia lapsia jatkamaan tehtaan toimintaa, siirtyi yhtiön johtaminen kaupan myötä 1909 Carl Hutterstrasserille. Tehtaan huippuvuosina, juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa, 1913-1914 oli tehtaan tuotanto noin 450 pianoa vuodessa. Maailmansota pudotti tehtaan tuotannon radikaalisti 136 pianoon vuodessa.30-luvun lama koetteli myös tehdasta ja 1931 Carlin pojat, Alexander ja Wolfgang, siirtyivät firman johtoon. Kaikkiaan sotien ajat olivat tällekin pianonvalmistajalle kovia aikoja; huonoimmillaan pianoja sodan takia valmistui 31 pianoa vuodessa, tehdas koki kovia aineellisia menetyksiä pommituksissa, puuvarastoja ryöstettiin ja poltettiin. Näyttelytilat toimivat sotilaiden majoitustiloina jne. Sodan päätyttyä kuitenkin tehdas pääsi taas hyvään vauhtiin vuosina 1946-47, kun tuotantoa saatiin uudelleen lisättyä ja tehtaalle saatiin jälleen sodan jaloista ammattitaitoista työvoimaa. Tehdas vietti 1953 jo 125-vuotisjuhliaan ja 1966 tehtaan osti Kimball. 1978 vietti tehdas 150-vuotisjuhliaan ja 1983 avattiin uusi konserttisali Bösendorferin tehdasrakennukseen. 90-luvulla tehdas avasi myös uuden, Twentieth Century, tehdasrakennuksen ja tammikuussa 2002 tehdas siirtyi itävaltalaisen BAWAG-PSK GROUPin omistukseen. Yamahan omistuksessa tehdas on ilmoittanut meidän kaikkien onneksemme, että merkki tulee jatkossakin säilymään itsenäisenään.

Bösendorfer-flyygeleiden legendaarisin malli lienee aikanaan Ferruccio Busonin toiveista suunniteltu Imperial Grand (malli 290), jossa on peräti 97 kosketinta eli soitettavaa riittää kahdeksan oktaavia. Tämä malli on edelleen yksi kuuluisimmista ja pisimmistä flyygeleistä maailmalla ja yhäti eritäin hyvässä mainessa kaikkialla soittavassa maailmassa. Kuten myös mallissa 225 - jota tehdään 92 koskettimella - lisäkielet lisätään bassoon. Busoni tarvitsi tätä innovaatiota Bach-sovituksiinsa, jotta hän sai jylhyyttä bassosointiin imitoimaan urkujen matalia ääniä. Vertailun vuoksi muistutan vielä, että "normaali" koskettimisto pianossa (flyygelissä) on 88 kosketinta käsittävä kokonaisuus. Soittimien vertailu voi olla vaikeata ja soittajat arvostavat kukin ehkä hieman erilaisia ominaisuuksia ja pianotkin ovat viimekädessä hyvin yksilöllisiä, mutta sangen yleisellä tasolla Bösendorferin sointia voidaan pitää sävyltään tummempana ja rikkaampana kuin yleisesti pianomaailman lippulaivana pidetyn Steinway & Sons pianojen ja flyygeleiden sointia. Merkittäviä nimiä Bösendorfer-menestystaipalen varrella ovat olleet tehtaan pianomallien suunnittelijat Theophil Freiherr von Hansen, Josef Hoffmann ja Hans Hollein.

Muistettakoon vielä lopuksi maailman kuuluja taiteilijoita, jotka ovat laskeneet maineensa Bösendorferin varaan; poimitaan listaa vaikkapa kapellimestari ja säveltäjä Leonard Bernstein, pianisti Wilhelm Backhaus, Arthur ja Anton Rubinstein, Gerhard Oppitzin Brahms-tulkinnat, Svjatoslav Richterin Bach-tulkinnat, Carol Rosenberger, Moritz Rosethalin levytykset HMV:lle, Robert Silverman ja Valentina Lisitsa. Oscar Peterson, Keith Jarrett, Rick Astley, Peter Gabriel, Roger Waters, Elvis Costello, Brian May, Freddie Mercury ovat myös käyttäneet merkkiä uskollisesti. Onneksemme merkki voi vielä tänäänkin hyvin ja konserttikansa ja soittajisto ympäri maailmaa saavat edelleen nauttia yhdestä pianomaailman hienoimmista pianon- ja flyygelinvalmistajien tekemistä laatusoittimista!

Tässä historian aikakirjoissa ensi kerran jo 13.8.956 mainitussa ja rikkaista suolavaroistaan tunnetun Lüneburgin kylpyläkaupungin Pyhän Johanneksen kirkossa toimi urkurina myös jälkipolvien säveltäjänäkin tuntema Georg Böhm. Tämä nykyään yli 72 000 asukkaan pikkukaupunki sijaitsee Elbe-joen sivuhaaran, Ilmenau-joen varressa ja kaupunki tuli kuuluisaksi suolavaroistaan, joita Hansaliiton kauppiaat välittivät eteenpäin. Lüneburgin kaupunki sai kaupunkioikeudet 1247 ja Pyhän Johanneksen kirkko on yksi vaikuttavimmista ja kuuluisimmista Pohjois-Saksan kirkoista. Kirkon kuuluisan ja korkean alttaritaulun maalasi Hinrik Funhoffs. Kirkon barokkiurut ovat vähintäänkin näkemisen ja kuulemisen arvoisia, joten kannattaa poiketa katsomassa ja kuulemassa, kun siellä päin kulkee. Onneksi Lüneburg säilyi sodan jaloista pommien tuhoamatta sitä ja on vielä jälkipolvien ihmeteltävänä. Böhm syntyi 2.9.1661 Höhenkirchenissä Thüringenin osavaltiossa ja oma isä, joka toimi opettajana ja urkurina toimi hänen ensimmäisenä musiikillisena ohjaajana. Myöhemmin Georg sai opetusta myös Johann Heinrich Hildebrandilta, Ohrdrufin kanttorilta, joka taas oli ollut Heinrich Bachin ja Johann Christian Bachin oppilaana. Böhm sai viran Johanneksen kirkon urkurina pian edellisen urkurin, 1697 kuolleen Christian Florin jälkeen ja hoiti virkaa kuolemaansa 18.5.1733 asti. Ennen tuloaan Lüneburgiin Böhm oli vailla säännöllisiä tuloja ja tointa, mutta perhe oli perustettu vaimon kanssa ja heillä oli kaikkiaan viisi poikaa. Georg Böhmiä pidetään yhtenä ensimmäisistä pohjois-saksalaisista urkureista Pachelbelin ja Buxtehuden kanssa ennen mestari Johann Sebastian Bachia.

Säveltäjämestari Johann Sebastian Bach liittyy ilmeisen läheisesti Georg Böhmin henkilöhistoriaan. Johann synti Eisenachissa 21.3.1685 kaupunginmuusikon ja säveltäjän Johann Ambrosius Bachin ja Elisabeth Lämmerhirtin nuorimpana poikana ja kuului äidin puolelta erittäin arvostettuun erfurtilaiseen sukuun, joka taas oli useiden avioliittojen kautta yhteydessä Bachin sukuun ja moniin muihinkin musiikkiperheisiin. Johann Sebastianin ollessa yhdeksän vuoden ikäinen hän menetti äitinsä ja vuotta myöhemmin isänsä ja pikku Johann jäi vanhimman veljen, Johann Christophin, Ohrdrufin urkurin ja Pachelbelin oppilaan hoteisiin. Johann Sebastian jatkoi jo aloittamaansa koulunkäyntiä Ohrdrufin arvostetussa lyseossa opiskellen lähinnä latinaa, puhdasoppista teologiaa, musiikkia ja osallistui myös koulun monipuolisen kuoron toimintaan. Koulun kanttori järjesti Johann Sebastianin vapaaoppilaaksi 1700 latinakouluun, jossa hän opiskeli lisäksi myös kreikkaa, retoriikkaa ja logiikkaa. Samalla hän lauloi Hampurin eteläpuolella sijaitsevassa Lüneburgin Mikaelinkirkon poikakuorossa ja erittäin todennäköisesti harjaantui myös soittotaidoiltaan tuolloin loistavaksi soittajaksi. Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 2006 on löydetty kirjallisia dokumentteja Bachin poikien jäljiltä, josta voimme melko varmasti päätellä, että Bach on tuntenut henkilökohtaisesti Georg Böhmin, tutustunut hänen sävellystuotantoonsa tarkasti ja erittäin todennäköisesti saanut henkilökohtaista musiikinopetusta suoran Böhmiltä. Bachilla oli myös ahkera tapa kopioida nuotteja öisin huonossa valaistuksessa ja tämä tapa oli varmasti edesauttamassa hänen myöhemmällä iällä tapahtunutta kaihivaivaa silmissä, joka sitten epäonnistuneen operaation tuloksena johti lopullisesti sokeuteen hieman ennen kuolemaansa 1750. Lüneburgin vuosinaan Bachia ovat kiinnostaneet erityisesti juuri Böhmin tekemät koraalisovitukset. Näinä Lüneburgin vuosina (1700 - 1702) Bach avarsi itseään pitämällä yhteyksiä Lüneburgin ranskalaisittain suuntautuneeseen ritariakatemiaan ja opintomatkalla Cellen kulttuurikysymyksissä Ranskaan kallellaan olevaan hoviin. Täällä hän imi vaikutteita ranskalaisesta urku- ja soitinmusiikista. J.A. Reinkenin urkujensoittoa hän taas kävi kuuntelemassa Katariinan kirkossa, Hampurissa ja hieman myöhemmin 1705 valvottuaan ensin Arnstadtin Bonifatiuskirkon urkujenrakennustyön ja saatuaan sen jälkeen samasta paikasta urkurin viran, matkusti kävellen Lyypekkiin asti kuullakseen Dieterich Buxtehuden soittoa kuuluisissa Abendmusik-tilaisuuksissa. Tähän matkaan hän käytti nelisen kuukautta, vaikka matkaan oli myönnetty vain neljän viikon virkavapaus.

Johann Sebastian Bach solmi ensimmäisen avioliittonsa 1707 Gehrenistä kotoisin olleen pikkuserkkunsa Maria Barbara Bachin kanssa ja aloitti urkurin viran Mühlhausenin vapaakaupungin Blasiuskirkossa. Mühlhausen osoittautui kuitenkin uskonnollisten erimielisyyksien pesäksi, joten Bach siirtyi 1708 herttua Wilhelm Ernstin hoviurkuriksi ja kamarimuusikoksi. Nämä Weimarin vuodet vakiinnuttivat Bachin aseman säveltäjänä ja täällä hän kypsyi täyteen osaamiseensa ammatillisessa mielessä. Tältä ajalta ovat peräisin monet suuret urkuteokset, monia klaveeriteoksia ja kamarimusiikkia syntyi noina vuosina. Kantaatteja syntyi myös runsaasti, koska Bach sai nimityksen 1714 konserttimestariksi ja se edellytti myös säännöllistä sävellystyötä. Bach teki myös konserttimatkoja urkurina konsertoiden mm. Hallen Liebfrauenkirchen uusilla, suurilla uruilla, konsertoi Kasselin hovissa ja Leipzigin pääkirkossa. 1717 hän vieraili Dresdenissä ja jo 1713 hän oli aloittanut työskennellä Weissenfelsin hoviin, jonne hänet nimitettiin myöhemmin kunniakapellimestariksi. Hän antoi oppilailleen myös opetusta ja häneen ystävinään olivat mm. urkuri J.G. Walter ja säveltäjä Telemann. 1717 Bach otti vastaan ruhtinas Leopoldin tarjoaman hovikapellimestarin viran Anhalt-Köthenissä, kun hänet oli edellisen herttuan hovikapellimestarin virkaa täytettäessä ohitettu.

Uuden, vapaamielisen ruhtinaan palveluksessa kaikki sujui aluksi hyvin; vaikka Köthenin hovi oli reformoitu, sai Bach kouluttaa lapsensa luterilaisessa koulussa. Ruhtinas oli hyvin ystävällinen ja kovin kiinnostunut musiikista. Hovin orkesteri ei ollut kovin suuri, mutta siinä oli melko taitavia soittajia ja Bach kirjoittikin Köthenin aikanaan enemmän maallista musiikkia ja enimmäkseen instrumentaalimusiikkia. Tältä aikakaudelta ovat Bachin monet sarjat, monet klaveeriteokset, yhtyesonaatit ja maakreivi Christian Ludwigille tehdyt Brandenburgilaiset konsertot (6 kpl) sekä esim. Das Wohltemperierte Klavier. Kova paikka Bachille oli varmasti 1720 Marian, oman vaimon äkillinen kuolema. Joulukuussa 1721 Johann Sebastian solmi toisen avioliiton Weissenfelsin hovin trumpetinsoittajan tyttären, Anna Magdalena Wilckenin kanssa ja Anna oli myös itse laulaja Köthenin hovissa. 1721 ruhtinas Leopold solmi avioliiton "epämuusan" kanssa ja hänen kiinnostuksensa musiikkia kohtaan alkoi kaikota. Bach alkoi tähyillä aukeavia virkoja muualta ja pian Kuhnaun kuoleman jälkeen Leipzigin Tuomaskirkon kanttorin virka tuli hakuun ja tätä virkaa varten työnäytteeksi Bach sävelsi Johannespassion. Bach otti uuden virkansa Leipzigissa vastaan toukokuussa 1723 ja hän hoiti tätä virkaansa elämänsä loppuun eli 28.7.1750 asti.

Arkeologit ovat löytäneet täältä asutuksen merkkejä jo kivikaudelta asti ja kelttiläiset perustivat tänne siirtokunnan paikkaan, jossa Wien joki laskee Tonavan kanavaan. Roomalaiset rakensivat tänne jo aikanaan linnoituksia suojakseen pohjoisen Germaniaa vastaan. Wienin keskustan paikalla heillä oli Vindobonan  sotilasleiri, joka tuhoutui kansainvaellusten aikana 400-luvulla. Kaarle Suuri antoi maat baijerilais-fanklaisille uudisasukkaille ja vuodesta 907 vuoteen 955 unkarilaiset hallitsivat täällä, mutta keisari Otto Suuri taas karkotti unkarilaiset. Henrik II Jasomiergottin hallitessa vuonna 1155 rajakreivikunnasta muodostettiin herttuakunta. 1156 herttua Henrik II asetti pääkaupunkinsa sinne, missä Tonava jättää Alpit ja tulee Pannonian alangolle eli Wieniin.  Wien sai kaupunkioikeudet 1221 ja ristiretkeläiset olivat auttamassa sitä taloudelliseen nousuun. Vuonna 1246 viimeinen Babenbergiläinen hallitsija Frekdrik II Riitaisa kaatui taistelussa unkarilaisia vastaan ja Böömin kuninkaasta, Ottokar II:sta, tuli hallitsija Itävaltaan. Melko pian eli 1276 - 1278 Ottokar hävisi Saksan kuninkaalle Rudolf I:lle valtakuntansa ja voittonsa jälkeen alkoi Habsburgien valtakausi ja Rudolf jakoi herttuakunnan poikiensa kesken. Tämä Habsburgien valtakausi kestikin sitten aina vuoteen 1918 asti.

Vuonna 1365 perusti herttua Rudolf IV Wieniin yliopiston ja ryhtyi uudistamaan Tapanin kirkkoa uuden viiniveron avulla. Tuolloin kirkko ei vielä ollut tuomiokirkko ja goottilaistyylistä kirkkoa on keskiajalta lähtien rakennettu noin kahdeksansataa vuotta. Wien kuului 1400-luvulle asti Passaun hiippakuntaan ja sen vuoksi kirkko nimettiin Passaun suojeluspyhimykselle ja ensimmäiselle marttyyrille, Pyhälle Tapanille. Habsburgien toinen keisari Fredrik III haudattiin 1493 tähän kirkkoon ja hänen hallintakaudellaan Wienistä oli jo tullut oma hiippakuntansa. Kirkossa on 250 000 lasitiiltä ja kirkon 137 m korkeasta kellotornista avautuu muhkea näköala yli kaupungin, mutta viime sodan aikana kirkko koki kovia menetyksiä. Kuvassa näkyy osa kirkon uruista, urkurin "kojelauta".

Tämä kaupunki, Wien, huokuu kulttuuria monin eri tavoin, mutta jos tänne matkasi johtaa, kannattaa ehdottomasti katsastaa myös Wienin Filharmonikkojen kotisali, Musikverein. Suurta salia pidetään yhtenä maailman parhaista akustiikaltaan ja tämä on juuri se sali, josta Filharmonikot soittavat Uuden Vuoden tervehdyksensä vuosittain maailmalle. Suuren salin kattorakenne on seinistä erillään ja salin alle on rakennettu huone kaikupohjaksi. Suureen saliin (Kultainen sali) mahtuu 1750 kuulijaa istumaan ja lisäksi on vielä seisomapaikkoja tarjolla. Varsinkin kamarimusiikkikonsertteihin talossa käytetään 660-paikkaista pientä Brahms-salia ja lisäksi talossa on myös neljä pienempää salia. Gesellschaft der Musikfreunde eli Musiikin Ystävien Yhdistyksen talo valmistui vuonna 1869 - samana vuonna valmistui myös 1642 istuvaa ja 567 seisovaa katsojaa vetävä maailman kuulu Wienin Valtionooppera - tanskalaisen arkkitehti Theophil Hansenin suunnittelemana. Samainen arkkitehti on luonnostellut myös Wienin kreikkalaistyylisen Pörssirakennuksen ja Itävallan Parlamenttitalon.

Wienin kaupunki on vetänyt monia säveltäjiä puoleensa ja täällä he ovat asustaneet ja luoneet taidettaan. Luetteloa voisi jatkaa melko pitkään, mutta tulkoon tässä yhteydessä mainituksi nyt vaikkapa Haydn, Mozart, Beethoven, Schubert, Brukner, Brahms ja Straussit. Vähäiset ovat nautintomme elinaikanamme, joten ihmetelkäämme ja nauttikaamme täysin siemauksin, ystävät kalliit, tämän kulttuurikaupungin parhaista antimista.